Anders W. Johansson: Narratiivinen metodi

fi_image26

Narratiivinen tapa tietää

Viime vuosina yhteiskuntatieteissä on tapahtunut huomattava käänne narratiivisen tietämyksen suuntaan. Tämän käänteen voidaan nähdä johtuvan kehityksen puutteesta ihmisten ja sosiaalisten ongelmien selvittämiseen tähtäävissä ihmistieteiteissä. Siinä missä lääketiede pystyy osoittamaan menestyksensä parantamalla tauteja ja kehittämällä uusia leikkaustekniikoita tai lääkkeitä, on esimerkiksi psykologia päinvastaisessa tilanteessa, vaikka kyseessä onkin tieteenala, jonka avulla alunperin luvattiin ratkaista inhimillisiä ja sosiaalisia ongelmia.Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että yhteiskuntatiede on kuollut, ei ainakaan jos sitä tarkastellaan koulutuksen pohjana erilaisille ammattiryhmille. Huolimatta kehityksen puutteesta, yhä kasvava joukko ihmisiä kääntyy psykologien ja muiden ammattilaisten puoleen saadakseen apua ja ratkaisuja inhimillisiin ongelmiinsa. (Polkingthorne, 1988).

Ehkä juuri tästä syystä epistemologisten ja metodologisten asioiden reflektointia on ilmennyt paljon yhteiskuntatieteissä. Yksittäinen paradigma tai metodologia ei hallitse tutkimuskenttää. Sen sijaan suuri määrä erilaisia ratkaisumalleja kukoistaa. Yhteiskuntatieteessä on kuitenkin huomattavissa ”tulkinnallinen käänne”, jota narratiivin tutkimus laajentaa. Narratiivisen tietämisen luonne on poikkitieteellinen eikä sovi kokonaan minkään yksittäisen tieteenalan sisälle. (Riessman, 1993:1).

Narratiivisen tietämyksen rajoja ylittävä luonne voi olla lupaava. Akateemiset tutkijat, jotka pyrkivät integroimaan tutkimuksen ja käytännön yhteiskuntatieteessä, kohtaavat usein ongelman: perusperiaatteet, jotka ohjaavat uuden tiedon hankkimista eivät olekaan samat ammatinharjoittajalle ja tutkijalle. Bruner (1986) antaa johtolangan tämän ongelman ratkaisemiseen vertaamalla kahta ajattelutapaa. ”Pragmaattinen tapa” etsii universaaleja lakeja logiikkaan ja kausaalisuuteen perustuen, kun taas narratiivinen tapa keskittyy inhimilliseen intentionalismiin ja siihen, kuinka toimintaa selitetään ja kuinka ne liitetään toisiinsa. Narratiivinen tietäminen lupaa siten ainakin auttaa meitä ymmärtämään paremmin ympäröivää maailmaa. Tämä voi olla ensimmäinen askel asioiden parantamiseen.

Logo-tieteelliseen tietämykseen perustuva pragmaattinen malli on menestyksekkäästi edistänyt kehitystä luonnontieteissä. Sama malli on kuitenkin vähemmän menestyksekkäästi dominoinut myös sosiaalitieteitä. Tästä johtuen modernistista tiedonhankintaa kohtaan on esitetty kritiikkiä. Calas & Smircich (1999) viittaavat ”postmoderniin käänteeseen” organisaatiotieteessä keinona identifioida ja yhdistää erilaisia näkökulmia, joille on yhteistä radikaali rationalisuuden kritiikki ja logo-tieteelliset tietämyksen muodot.

Tietämyksen eri muotojen tunnistaminen ei kuitenkaan ole uusi keksintö. Sokrateksen ja Menonin välinen keskustelu on erinomainen kuvaus epäonnistuneesta kommunikaatiosta, joka johtui siitä, että Sokrates esitti kysymyksiä universaalien totuuksien löytämiseksi ja Menon vastasi niihin esimerkein (aiheesta enemmän Flyvbjerg, 1991). On syytä uskoa, että tulevaisuudessa sekä universaaleilla totuuksilla että esimerkkien kautta tapahtuvalla oppimisella tulee olemaan sijansa tiedon hankinnassa. Modernin ajan narratiivista tietämistä on pitkään pidetty epätieteellisenä ja sitä on siksi vastustettu yhteiskuntatieteessä. Narratiivisen otteen hyväksymistä yhteiskuntatieteissä ei pitäisi nähdä pragmaattisen tavan kieltämisenä, vaan täydentävänä apukeinona, joka auttaa ymmärtämään paremmin sosiaalisia järjestelmiä.

Mikä on ”narratiivi”?

Oxford Advanced Learner’s Dictionaryn mukaan termi ”narratiivi” tarkoittaa ”puhuttua tai kirjoitettua tapahtumaketjua; tarinaa”. Se tarkoittaa myös ”tarinan kertomista”. Sen lisäksi ”narratiivi” tarkoittaa tarinan tekemisen prosessia ja tarinan kognitiivista skeemaa. Tapahtumat, joista tarina muodostuu, voivat olla totuuteen perustuvia tai fiktiivisiä.

Tarinoita löytyy joka paikasta: Luomme narratiivisia kuvauksia itsellemme ja toisille aiemmista teoistamme ja kehitämme kerrottuja tapahtumia, jotka selittävät käyttäytymistämme toisille. Luomme myös narratiivisia skeemoja informoidaksemme päätöksistämme rakentamalla kuvitteellisia ”mitä jos” -skenaarioita… Lapsena meille kerrotaan satuja ja luemme ja keskustelemme tarinoista koulussa. Luemme romaaneita ja katsomme elokuvia ja tuntikausia televisiodraamoja. (Polkinghorne, 1988: 14)

Narratiivinen epistemologia

fi_image27

Tämä kappale käsittelee narratiivisen tietämyksen filosofiaa. Tämä ei ole yleiskatsaus siihen, mitä eri filosofit narratiivista sanovat. Sen sijaan yhden filosofin, Riceurin, kirjoitukset luovat pohjan narratiivisen epistemologian esittelyyn. henkilölle, joka etsii yleiskatsausta eri filosofisten ajattelutapojen suhtautumisesta narratiiviseen tietämiseen, suositellaan Polkinghornea (1988). Katso myös lähdeluettelo.

Aika ja narratiivi

Ricoeurin kirjoitukset selventävät sitä, mikä erottaa narratiiviset tiedon muodot toisista tietämyksen muodoista. Ranskalainen filosofi Paul Riceur on omistautunut laajoille tutkimuksille, jotka tarkastelevat narratiivisen tietämyksen luonnetta. Tuloksena on kolme ”Time and narrative” teosta (Ricoeur, 1984, 1985, 1988). Ennen näitä teoksia Ricoeur julkaisi ”The Rule of Metaphor”in (Ricoeur, 1984: ix). Ricoeur toteaa, että ajatus näihin kahteen laajaan teokseen syntyi yhtä aikaa (Ricoeur, 1984: ix). Kun metafora perinteisesti kuuluu ”trooppien” teoriaan ja narratiivi kirjallisten ”genrejen” teoriaan, Ricoeurin argumentoi niiden kuuluvan saman semanttisen innovaation perusilmiöön. Asian ymmärtäminen näkemällä se jonain toisena asiana liittyy siten siihen, että jotain ymmärretään kertomalla tai kuuntelemalla tarinaa.

”Time and Narrative”-teoksessa Ricoeur muodostaa perusargumenttinsa liittämällä yhteen Augustine’s Confessions -teoksen ja Aristotle’s Poetics-teoksen: ajasta tulee inhimillinen silloin kun se artikuloituu narratiivisen tavan kautta, ja narratiivi saavuttaa todellisen tarkoituksensa, kun siitä tulee ”temporaalisen eksistenssin olotila.” (Ricoeur 1984:52). Ennen kuin palaan tähän toteamukseen käsittelen Confessions and Poetics -teoksen käsitteistä, joita Ricoeur käyttää omien, narratiivia koskevien ajatustensa, rakentamiseen. Ricoeur nostaa Poeticsista esille kaksi tärkeää käsitettä

  1. Juonen rakentaminen (Muthos)
  2. Mimeettinen toiminta (Mimesis)

Jo Poeticsin ensimmäisessä virkkeessä Aristoteles määrittelee päämääränsä, joka koskee runouden tarkastelua. Hän käyttää tätä termiä yleisessä mielessä puhuessaan kirjallisuudesta ja narratiivista. Aivan tekstin alusta lähtien tämä merkitsee Aristoteleelle tapaa käsitellä juonen rakentamisen käsitettä ja mimeettista toimintaa. Juoni ja sen rakenne ovat erittäin tärkeitä hyvälle runolle ja Aristeles pitää runouden muotoja erilaisina imitaation tapoina. Mimesis on kaiken sisältävä käsite, jota Aristoteles käyttää läpi tekstinsä. Se määritellään kontekstuaalisesti imitaationa tai toiminnan kuvauksena. Imitaatio on Aristoteelle syvälle sisäänrakennettu inhimillinen vaisto.

Imitaation vaisto on istutettu ihmiseen jo tämän lapsuudessa. Ero ihmisen ja muiden eläinten välillä on siinä, että ihminen on elävistä olennoista jäljittelevin, ja jäljittelyn kautta hän sisäistää ensimmäiset oppinsa; universaalia on myös imitoiduista asioista koettu nautinto. (IV)

Juoni määritellään ”tapausten asetelmaksi” (VI) tai ”tapahtumien järjestelmäksi” (Ricoeur, 1984: 34). Aristoteleelle juoni edustaa tarinan sielua 1. Hän päätyykin siihen, että juoni ”on toiminnan imitoimista” (VI). Mimesis ja muthos ovat siten yhtä ja mimesis määritellään muthoksen avulla. Tapahtumien järjestelmä johtaa mimeettistä toimintaa.

Poeticsin seitsemännessä osassa on kappale, johon toiset narratiivin parissa työskentelevät akateemiset tutkijat usein viittaavat:

Määritelmämme mukaan tragedia on imitaatio toiminnasta, joka on kokonainen ja ehjä ja jonkin kokoinen; sillä voi olla kokonaisuus joka on koossaan puutteellinen. Kokonaisuudessa on alku, keskikohta ja loppu. Alku on se, joka ei seuraa mitään kausaalisessa välttämättömyydessä, mutta jonka jälkeen on tai tulee olemaan jotain. Loppu taas on se, joka luonnollisesti seuraa jotain asiaa joko välttämättömyydestä tai säännöstä, mutta jolla ei ole mitään, mikä sitä seuraisi. Keskikohta on se, joka seuraa jotain ja jota toinen asia seuraa. Hyvin rakennettu juoni ei siksi saa alkaa tai päättyä sattumanvaraisesti, vaan sen tulee noudattaa näitä periaatteita. (VII)

Juoni määritellään tapausten järjestelmänä ja se korostaa yhtäpitävyyttä kolmella piirteellä: eheydellä, kokonaisuudella ja sopivalla suuruudella (Ricoeur 1984:38). Konkreettinen esimerkki tarinasta auttaa selventämään näitä piirteitä. Tämä esimerkki on omasta tutkimuksestani pienyritysten johtajista ja heidän tavastaan vastata johtamisneuvoihin ja konsulttipalveluihin. Pyysin muutamaa johtajaa kertomaan haastattelutilanteessa, kuinka heistä tuli johtajia. Seuraavassa pieni katkelma siitä, mitä yksi johtajista minulle kertoi. Tämä katkelma on itsessään tarina ja narratiivi. Johtaja kertoo, mitä tapahtui, kun hän 15. syntymäpäivänään sai luvan ajaa laillisesti mopedia. Myöhemmin hän alkoi korjata ja myydä moottoripyöriä ja päätyi moottoripyöräliikkeen omistajaksi ja johtajaksi.

”…minulla oli ollut suunnaton kiinnostus mopedeihin. En tiedä, olinko epänormaalin pakkomielteinen, mutta jotain siinä oli, koska muistan muiden tapahtumien joukossa päivän, jolloin täytin 15. Katosin kotoani puoli viideltä aamulla ja tulin takaisin yhdeltätoista illalla. Olin ajanut yli 200 mailia mopedillani ja laiminlyönyt kaikki onnittelusoitot ja sukulaisten vierailut sekä ystäväni ja tuttavani ja kaiken. Palaan kotiin ja koko perheeni on hyvin järkyttynyt, mutta en ymmärrä miksi. Sanon heille, että mitäs tämä on, mitä on pielessä, tiedättekös tänään olen viettänyt 15. syntymäpäivääni…”

Aristoteleelle kokonaisuus tarkoittaa sitä, että juoni tarvitsee alun, keskikohdan ja lopun. Yllä esitetyssä esimerkissä alku on se tosiseikka, että tarinankertojamme, kutsutaan häntä vaikkapa Victoriksi, on kiinnostunut mopedeista ja on juuri juhlimaisillaan 15. syntymäpäiväänsä. Tämä on ensimmäinen päivä hänen elämässään, jolloin hän lain mukaan saa ajaa mopedilla. Keskiosa on kuvaus päivän tapahtumista. Teoista, jotka aiheuttavat jännitteitä hänen sukulaisteen ja ystäviensä keskuudessa. Nämä tahtoisivat onnitella Victoria, mutta eivät löydä häntä kotoaan. Tarina loppuu Victorin palatessa kotiinsa, oman poissaolonsa oikeuttamisella ja siten jännitteet laukaisemalla.

”Kokonaisuuden” käsite on Ricoueurin mukaan Aritoteleen analyysin keskipiste. Muut tutkijat ovat käyttäneet sitä siitä lähtien selittämään mitä narratiivi on. Kaksi piirrettä jäävät vielä kommentoitaviksi: suuruus ja eheys. Ricoeur lainaa Aristotelesta ”vain juonessa toiminnalla on ääriviivat, raja (horos) ja sen seurauksena, koko” (mt. 39). Victorin tarinassa meille ei kerrota, mitä koko sinä päivänä todellisuudessa tapahtui. Se ei ole kiinnostavaa suhteessa siihen pääasiaan, jonka tarinankertoja yrittää ilmaista. Hänen poissaolonsa on kiinnostava, sillä se antaa ääriviivat juonelle. Victor ei ole kotona juhlimassa. Tämä on asia, joka aiheuttaa jännitteitä. Tarinan pituuden täytyy olla, kuten Aristoteles sanoo ”riittävä sallimaan sarja väistämättömiä tai todennäköisiä tapahtumia, joiden tuloksena siirrytään huonosta onnesta hyvään tai hyvästä onnesta huonoon”. Vaikuttaa lähinnä väistämättömältä, että Victor kertoo tarinan, jossa hänen sukulaisensa ja ystävänsä juhlatuuli vaihtuu huolestuneeseen mielentilaan, ehkä jopa suuttumuksen tunteisiin, kun Victor ei ilmaannukaan paikalle. Kertomuksen opetus on se, että tarinan ihmisten on ymmärrettävä, miten tärkeää mopedilla ajaminen Victorille on. Laajemmassa kontekstissa tämän tarinan juoni rakentaa toista juonta, joka selittää, miksi Victorista lopulta tuli moottoripyöräliikkeen johtaja ja omistaja.

Aristoteleelle eheys on sidottu tragediaan. Kertomus Oidipuksesta on tyypillinen tragedia, tarina, joka tuo mukanaan suuressa määrin yllätyksiä ja välttämättömyyksiä. Ricoeur kommentoi Aristoteleen monistavan traagisen juonen pakot ja siten tekee mallista yhtäaikaa vahvemman ja rajatumman. Traaginen juoni tarjoaa rajoitetun määrän narratiivisuutta. (s. 46)

Mitä yhteistä sitten on teoksilla ”Poetics” (Aristoteles) ja ”Augustine’s confessions”? Ricoueurin mukaan niillä ei ole mitään yhteistä ja tämän takia hän kutsuu työtään nimellä ”Time and narrative” (aika ja narratiivi). Ricoeur tekee ”sovittelu” konstruktion liittäessään yhteen nämä kaksi käsitettä. Koska aristotelisen juonen konstruktiossa aika on jätetty pois, on juonen sisäinen yhteys looginen ennemmin kuin kronologinen. Täten kyseessä on käytännön logiikka, eli välttämättömän ja luultavan logiikka.

Augustine’s confessionsin yhdennessätoista kirjassa Augustine välittää ajan olemassaolon ja olemassaolemattomuuden aporiaa. Ricoeurin teksti keskittyy aporiaan kolmella tavalla:

  1. kolminkertaisen nykyisyyden paradoksi (mennyt, tuleva ja nykyhetkinen ovat läsnä yhtä aikaa mielessä, sielussa tai muistissa).
  2. distentio animin ja intention paradoksi. Distentio animi liittyy vaikeuksiin määrittää sitä, mitä aika on. Onko se jotain passiivisesti mieleen rekisteröityä, joka vain kuluu pois? Aikomus sen sijaan viittaa aktiiviseen mieleen ja ajankäytön tarkoituksellisuuteen.
  3. tämänhetkisyyden alkuperäisyyden paradoksi, jossa ovat vastakkain nykyhetken köyhyys ja ikuisen nykyhetken rikkaus.

Augustinen ja Aristoteleen teksteihin pohjaten Ricoeur tuo ajan ja narratiivin yhteen tässä kolminaisessa mimesiksessä, jonka osat hän nimeää mimesis1., mimesis2. ja memesis3.:ksi. Tällä tavalla hän työskentelee vakavasti Augustinen kolmikerroksisen menneeseen, tämänhetkiseen ja tulevaan perustuvan jaottelun kanssa. Tämä kolminainen mimesis seuraa ”ennustettua aikaa, josta tulee uudelleen arvioitua aikaa hahmotetutun ajan välityksellä”.

Aika on ennustettu – mimesis1 -, mikä tarkoittaa sitä, että meillä ihmisinä on esiymmärrys toiminnan maailmasta, joka on narratiivi. Ensinnäkin meillä on esiymmärrys toiminnan tarkoituksellisista rakenteista. Tämä erottaa toiminnan pelkästä fyysisestä liikkeestä. Liike vihjaa päämääriin ja viittaa motiiveihin, jotka tekevät mahdolliseksi selittää sen, miksi jotain tehtiin ja kuka oli vastuussa jostain asiasta. Tunnemme myös säännöt juonen koostamiselle. Ymmärrämme ”jonkin tekemisen” kielen ja ymmärrämme kulttuurisen tradition, josta juonien typologia juontuu.

Toiseksi meillä on esiymmärrys käytännön maailman symbolisista resursseista. Se, että toiminta voidaan kertoa, johtuu siitä, että se on aina jo etukäteen artikuloitu merkkien, sääntöjen ja normien avulla. Se on aina välitetty jo symbolisesti (s. 57). Ricoeur viittaa antropologien ja sosiologien tapaan käyttää symbolin termiä. Symbolit viittaavat tarkoitukseen, joka on yhdistetty toimintaan ja merkitykseen, joka on konstruoitu sosiaalisessa toimijoiden välisessä vuorovaikutuksessa tietyssä kulttuurissa. Lisäksi symbolit toimivat symbolisissa järjestelmissä. Rituaalisen teon täytyy sijaita rituaalissa. Rituaali sisältää järjestelmän vuorovaikutteisia symboleita, jotka taas kuuluvat laajempaan kulttuuriseen järjestelmään. Symbolisella teolla ei ole pelkästään tiettyä tarkoitusta, vaan tekoa voidaan arvioida ja arvostella kulttuurissa läsnä olevien normien perusteella.

Kolmanneksi toiminnan maailma arvioidaan ennakolta sen temporaalisen luonteen kautta. Kolminkertainen nykyisyys tarkoittaa sitä, että voimme puhua tänään siitä, mitä huomenna aiomme tehdä (tulevaisuuden tämänhetkisyys). Voimme sanoa, että teemme nyt jotain, koska ymmärsimme tehneemme jotain menneisyydessä (menneen tämänhetkisyys). Ja voimme ymmärtää, että teemme jotain juuri nyt, koska nyt on aika tehdä se (tämänhetkisyyden tämänhetkisyys). Se, että voimme elää mielissämme (distentio animi) tarkoittaa, että jokapäiväinen käytäntö järjestää ”kolminkertaiset nykyisyydet” suhteessa toisiinsa.

”Jotta tapahtumaa voitaisiin imitoida tai esittää se uudelleen on ensin ymmärrettävä mitä inhimillinen toiminta on semantiikassa, symbolisessa järjestelmässä ja temporaalisuudessa” (s. 64). Tämä on mimesis1. Tämän esiymmärryksen varaan rakennamme tekstuuaalisten ja kirjallisten narratiivien konstruktion.

Mimesis2:lla on varustellussa kapasiteetissaan mediatiivinen välittäjän tehtävä. Mimesis2:ta rakennettaessaan Ricoeur käyttää Aristoteleelta lainattua juonen rakentamisen käsitettä rajoittamatta kuitenkaan vakioita tragedian tyyppiin ja täydentämällä sitä temporaalisella rakenteella, joka Aristoteleen konseptista puuttuu.

Juoni on tiedon välittämistä kolmella tapaa. Ensinnäkin juonen tehtävänä on rakentaa merkityksellinen tarina sattumista ja tapahtumista. Toisin sanoen se muuntaa sattumat ja tapahtumat tarinaksi. Tämä tekee juonesta välittäjän tapahtumien ja kerrotun tarinan välille. Toiseksi juonen rakentaminen tarkoittaa järjestämiseen (mimesis1 ) valmisteltujen komponettien asettamista syntagmaattiseen järjestykseen (”tekstin” rakenteen tekeminen). Kolmanneksi juoni on välittämistä temporaalisten piirteittensä takia. Ricoeurille juonen rakentaminen sekä reflektoi että ratkaisee augustiniaanista ajan paradoksia.

Juonen rakentaminen yhdistää kaksi temporaalista ulottuvuutta, joista ensimmäinen on kronologinen ja toinen ei. Temporaalisen dimension voi löytää narratiivin episodeissa. Tarinan tapahtumat tapahtuvat kronologisessa järjestyksessä. Hahmotettu tapahtuma edustaa ei-kronologista dimensiota, jossa tapahtumat liittyvät yhteen yhdessä temporaalisessa kokonaisuudessa. Näiden kahden temporaalisen piirteen avulla juonen rakentaminen myös ratkaisee ajan paradoksin runollisessa muodossa. Runollinen teko antaa tarinalle loppupisteen, josta tarinan voidaan katsoa kokonaisuudessa muodostuvan.Ymmärtääkseen tarinaa täytyy ymmärtää miten ja miksi toisiaan seuraavat episodit johtivat tähän lopputulokseen”. Tämä ”seuraavuus” tarinassa muodostaa ajan paradoksin runollisen ratkaisun (s. 67). Tarina sekä näyttää ajan lineaarisen representaation kuvaamalla, kuinka asiat tapahtuivat yksi toisensa jälkeen että muuttaa tapahtumat merkitseväksi kokonaisuudeksi. Siten Ricoeur tarkoittaa, että juoni voidaan muuttaa ”yhdeksi ajatukseksi”, joka on sama kuin tarinan ”pointti”. Vaikka tämä ajatus tai ”pointti” ei olekaan atemporaalinen, on se narratiivisen ajan aspekti, toisen aspektin ollessa episodillinen.

Hahmottava aspekti on ajallinen myös siksi että se määrää tarinalle lopun. Tämä avaa uuden ajan ominaisuuden, joka tulee näkyviin kun tarina kerrotaan uudestaan. Sillä jos tarina on hyvin tunnettu, avautuu mahdollisuus ymmärtää episodit suhteessa tarinan tarkoitukseen. Tällä tavalla tarinan toisto kuvaa vaihtoehtoa ajan esittämiselle sen leijaillessa menneestä kohti tulevaa. Näin siksi, että toisto tekee mahdolliseksi lukea lopun alussa ja alun lopussa. Tällä tavalla augustiinilainen paradoksi ratkaistaan. Narratiivi sisältää sekä ajan että intention ja distention aspektit.

Lopulta mimesis merkitsee tekstin maailman ja kuulijan tai lukijan maailman yhtymäkohtaa (s.71). Lukiessamme tai kuunnellessamme tarinaa, juoni voi mallintaa kokemuksiamme. Teksti ja lukija voivat yhdessä rakentaa juonta harkinnan ja mielikuvitksensa kautta. Lukija myös täydentää tarinaa, sillä kirjoitettu teksti koostuu reijistä ja aukoista, jotka lukija voi täyttää.
_____________________________________________
1 Tai tragediaa, joka edustaa hänen mielestään ”kokonaista” runoutta.

Narratiivisen tutkimuksen malleja

fi_image28

Tämä kappale johdattaa narratiivisen tutkimuksen lajeihin kuvien esimerkkien kautta, jotka edustavat lingvistiikkaa, sosiologiaa, psykologiaa ja organisaatiotutkimusta. Narratiivista tutkimusta käytetään mm. kirjallisuuden, elokuvan, koulutuksen ja antropologian aloilla. Tämän kappaleen neljä esimerkkiä ovat: Labovin sosiolingvistinen malli, Riessmanin narratiivinen analyysi, elämänkerrallinen tutkimusote ja Czarniawskan organisaation narratiivi.

Labovin sosiolingvistinen malli

Ricoeurin hermeneuttinen tutkimusote narratiivin tarkasteluun pyrkii laajojen tutkimusten sekä ajan ja narratiiviin yhteyksien kautta ymmärtämään tarinoiden tarkoitusta ja ihmisen käyttäytymistä. Tämä ymmärtämys porautuu syvälle ajan paradokseihin keskittyen juoneen, hahmottavaan toimintaan. Tarkastelen nyt aihetta sosiolingvistisestä perspektiivistä, jossa pääpaino on suunnattu pääasiassa narratiivien rakenteen tarkasteluun. Narratiivin horisontaalinen taso on tässä yhteydessä tärkeämpää. Tällaisen perspektiivin on esittänyt William Labov (katso Labov & Waletzky, 1967 ja Labov 1972, 1997).

Labov & Waletzky huomasivat, että narratiivien analysointi oli keskittynyt myytteihin, kansantarinoihin ja legendoihin. He pitivät näitä monimutkaisina analysoitavina ainakin suhteessa niiden alkuperäiseen tarkoitukseen. Siksi Labov ja Waletzky keskittyivät analysoimaan kaikista yksinkertaisimpia ja perustavanlaatuisimpia narratiivisiä rakenteita, joita oli mahdollista analysoida suorassa yhteydessä niiden alkuperäisiin tarkoituksiin. Heidän käyttämänsä empiirinen materiaali koostui 600 lapsen haastattelusta. Labov ja Waletzkyn perimmäisenä kiinnostuksen kohteena oli tehokkaan kommunikaation ongelmat sekä luokka- ja etniset eroavaisuudet verbaalisessa käyttäytymisessä.

Haastateltavilta kysyttiin, olivatko he koskaan olleet tilanteessa, jossa ajattelivat todella olevansa hengenvaarassa. He saivat selville, että haastateltavien tähän kysymykseen vastaukseksi kertomat tarinat ilmaisivat syvää henkilökohtaista sitoutumista. Labov & Waletzky näkivät tämän kaltaisten tarinoiden edun siinä, että ne olivat hyvin lähellä henkilökohtaisia kokemuksia ja siten toimivat vastakohtana monimutkaisille kansan- tms. tarinoille. Lisäksi ne olivat helpompia liittää suoraan kokemuksiin kuin hienostuneet ammattilaisten ja korkeasti koulutettujen ihmisten kertomat tarinat.

Labov (1972: 359-60) määrittelee narratiivin keinoksi esittää tai kerrata menneitä kokemuksia sarjalla järjestettyjä lauseita, jotka vastaavat oikeastikin tapahtuneiden tapahtumien temporaalista sarjaa. Minimaalinen narratiivi on kahden ajallisesti järjestetyn lauseen sarja, joka on ajallisesti järjestetty niin, että niiden järjestyksen muuttaminen kääntää myös alkuperäisen semanttisen tulkinnan. Jos alkuperäiset tapahtumat esitetään eri järjestyksessä kuin missä ne on esitetty, ei kertomus enää ole narratiivi.

Labov & Waletzky (1967:20) antavat seuraavan, neljän toisiaan seuraavan tapahtuman, esimerkin narratiivista:
fi_image2
Narratiivin määritelmä edellyttää, että narratiivisten yksiköiden täytyy toistaa kokemukset niiden todenmukaisessa, alkuperäisessä tapahtumajärjestyksessä. Labov & Waletzky esittävät kaksi vaihtoehtoista tapaa saman aineiston esittämiseen. Nämä tavat eivät kuitenkaan sovi narratiivin määritelmään.
fi_image3
Tässä esimerkissä tapahtumien sarja on esitetty siten, että se ei viittaa tapahtumiin samassa järjestyksessä, missä ne alunperin esiintyivät. Materiaali voidaan esittää myös käänteisessä järjestyksessä. Tämä ei myöskään ole narratiivi.
fi_image4
Labov (1997:3) myöntää, että tämä määritelmä on ”eräänlainen umpimähkäinen erottelu teknisistä syistä, mutta osoittautuu hyödylliseksi”. Tähän suppeaan määritelmään perustuen Labov tekee eron temporaalisen liitoksen, peräkkäisten lauseiden, narratiivisten lauseiden ja vapaiden lauseiden välille. Kaksi lausetta erotetaan ajallisella liitoksella jos niiden järjestyksen kääntäminen johtaa muutokseen kuuntelijan tulkinnassa tapahtumien järjestyksestä. Siten narratiivin tulee sisältää ainakin yksi ajallinen liitos. Peräkkäinen lause on lause, joka voi olla elementti ajallisessa liitoksessa. Narratiivinen lause koostuu järjestystä noudattavasta lauseesta ja sille alisteisista lauseista, jotka ovat siitä riippuvaisia. Siten narratiivisten lauseiden järjestystä ei voi muuttaa, koska tällainen muutos muuttaa viitattujen lauseiden tapahtumien sarjan järjestystä sen alkuperäisestä semanttisesta tulkinnasta. Sitä vastoin vapaat lauseet viittaavat tilaan, joka pitää paikkansa koko narratiivin läpi. Siten vapaat lauseet voidaan järjestää uudestaan narratiiviseksi sarjaksi ja silti narratiivin semanttinen tulkinta säilyy samana.
Labov & Waletzky esittävät myös seuraavan tyypillisen narratiivin rakenteen:

fi_image5

Labov ja Waletzky määrittelevät narratiivin evaluoinnin sellaiseksi osaksi narratiivia, joka paljastaa kertojan asenteen narratiivia kohtaan korostamalla joidenkin narratiivisten yksikköjen suhteellista tärkeyttä verrattuna toisiin. He tekevät eron suorien lauseiden ja leksikaalisten vahvistussanojen välillä. Suorat lauseet ovat sellaisia, joissa kertoja keskyttää itsensä korostamalla tarinan ydintä: ”Sanoin itselleni: tämä on nyt tässä”. Narratiiviseen rakenteeseen upotettua sisäistä arviointia edustavat leksikaaliset vahvistussanat sekä fonologiset tai paralingvistiset keinot.

Labov (1997) selventää, että vaikka toisiaan seuraavat lauseet esiintyvätkin reaalisessa (realis) muodossa, narratiiviset lauseet, jotka esiintyvät irreaalisessa muodossa ovat usein arvioivia (evaluative) lauseita. Tämä selventää Labovin ja Waletzkyn esittämää kysymystä: ”jos narratiivi on raportti tapahtuneista tapahtumista, miksi niistä löydetään negatiiveilla, futuureilla ja modaaleilla (edustaa irreaalisuutta) alkavia lauseita?” Labov (1972) huomasi myös, että narratiivissä esiintyvien irreaalisten lauseitten tiheys lisääntyy kertojan iän myötä, kun hänen kykynsä arvioida kokemaansa kasvaa.

Labov (1997) esitteli helpoimmin raportoitavan tapahtuman käsitteen viitaten kertojan voimakkaimmin arvioimaan tapahtumaan. Henkilökohtaisen narratiivin ratkaisu voi siten olla määritelty helpommin raportoitavan tapahtuman aiheuttaman toiminnan kautta. Labov pohtii narratiivin kertojan kykyä siirtää kokemansa tapahtuma kuulijalle selvittämällä kertomuksen raportoitavuutta, luotettavuutta, kausaalisuutta, kehujen ja moitteiden kohdentamisesta, narratiivin näkökulmaa ja objektiivisuutta. Hänen mielestään henkilökohtaisen kokemuksen näkökulma on tarinan kertojan näkökulma tapahtumahetkellä. Kertojan henkilökohtaiset kokemukset voivat sumentaa tätä näkökulmaa. Labov tarkoittaa, että tapahtuman kokemuksen siirtäminen kuulijoille tapahtuu sellaisessa laajuudessa, että he tulevat siitä tietoisiksi aivan kuin se olisi heidän oma kokemuksensa. Mitä enemmän suoraa asiteihin pohjautuvaa kokemusten kerrontaa narratiivissa on, sitä parempi mahdollisuus kertojalla on siirtää kokemuksensa yleisölle.

Näin ollen Labovin tapa analysoida ajallista järjestystä ja narratiivin rakennetta tähtää lopulta mahdollisimman lähelle alkuperäistä jokapäiväisen elämän yksilöllistä kokemusta. Laboville tämä suppea määritelmä narratiivista, joka suosii suoria yksinkertaistettuja raportteja jokapäiväisestä elämästä, tarkoittaa ”prototyyppiä, ehkä ainoaa esimerkkiä hyvin muodostetusta puhetapahtumasta, jolla on alku, keskikohta ja loppu.”

Labovin työn perusoletus on rationalistinen ja se olettaa, että kieli edustaa todellisuutta. Kentän äänet voivat siten olla autenttisia. Muille tämä on mahdotonta. Puutteistaan huolimatta Labovin ja Waletzkyn malliin viitataan laajasti ja sitä käytetään viitekehyksenä (Cortazzi 1993: 48).

Riesmaniin narratiivinen analyysi – sosiologinen malli

Eräs Labovin mallin inspiroimista tutkijoista on Catherine Kohler Riessman. Kirjassaan ”Narrative analysis” hän havainnollistaa naisten elämien ja terveyden narratiivisen analyysin muotoja. Tämä lähestymistapa perustuu Labovin työhön ja on saanut vaikutteita myösElliot Mishleriltä. Se laajentaa mallia, jota Riessman kutsuu ”Labov-Mishler-malliksi”. Hän esittää narratiivisen metodin systemaattiseen, yksityiskohtaiseen ja hyvin käytännönläheiseen tapaan.

Riessman omaksuu Labovin ajatuksen ‘lähdöstä’ (departure) lähestyessään narratiivia keskittyen henkilökohtaisen kokemukseen ja narratiiveihin. Hänen ”pyrkimyksenään on selvittää kuinka haastateltavat säätelevät tarinan tapahtumien järjestystä järkeistääkseen toimintaa ja tapahtumia omassa elämässään.” (s. 2) Hänen metodologisena fokuksenaan on analysoida rakennetta, sen mukanaan tuomia lingvistisiä ja kulttuurisia voimavaroja sekä sen kykyä välittää autenttisuus kuulijoille. Tämä on kokonaisuudessaan hyvin lähellä Labovin päämäärää.

Riessman tarkastelee tarinoita myös henkilökohtaisina konstruktioina, joita yksilö tuottaa rakentaakseen identiteettiään ja elämäänsä. Siten Riessman erottaa itsensä Labovista ja asemoi ajatuksensa lähemmäs elämänkerta-tutkimusotetta, johon palaan myöhemmin tekstissä.

Empiirinen aineisto, johon Riessmanin työ pohjautuu, on mielenkiintoista kyllä myös lähellä Labovin aineistoa. Hänen tutkimuksensa koostui ihmisten kertomien avioerotarinoiden kuuntelusta ja analysoinnista. Tämä tilanne näytti stimuloivan ihmisten itsensä ruumiillistumista tarinoissa hyvin samalla tavalla kuin Labovin kysymyksessä hengenvaaraan joutumisesta. Kirjassaan Riessman antaa yksityiskohtaisen esimerkin siitä, kuinka hän toteuttu narratiivistä analyysia. Tämä esimerkki on Riessmanin kirjasta (1990), missä on haastateltu ja stimuloitu eroavia ihmisiä kertomaan tarinoita elämästään ja siitä, kuinka he järkeistävät avioliittojaan ja omaa itseään.

Esimerkki kertoo Cindystä, nuoresta yksinhuoltajasta, joka elää sosiaaliavustuksella. Kun häntä haastateltiin, hän oli hyvin masentunut ja koki asioiden olevan ”hyvin, hyvin vaikeita”. Cindyä pyydettiin kertomaan asioista, jotka olivat viimeaikoina olleet vaikeita, ja hän vastasi puhumalla pitkään kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Kun Riessman alkoi analysoida tässä kuvattua haastattelua, se ”kuulosti” hänen mielestään narratiivilta. Kertomus vaikutti johdonmukaiselta ja jaksotetulta, mutta ei täsmännyt Labovin määritelmään ainakaan kolmella tavalla:

fi_image6
Geen (1985, 1986, 1991) kielen runollisten piirteiden työn pohjalta Riessman löysi tavan kuvata Cindyn puhetta runosäkeistömuodossa (a stanza form). Tietty osa alkuperäisestä puretusta alkuperäisestä puheesta riisutaan epärelevanteista yksityiskohdista, kuten vuorovaikutuksesta haastattelijan kanssa, virheellisistä aloituksista, tauoista jne. Tekstin idealisoitu realisaatio järjestellään numeroiduille riveille analysointia varten. Nämä ”säkeistöt” (stanza) koostuvat kahdesta tai useammasta, yhtä aihetta käsittelevästä rivistä. Säkeistöjä erotettaessa on tärkeää kuunnella tarkkaan ja päätellä rivit, jotka ovat puhuttu samaan tahtiin ja niin, että rivien välissä on vähän epäröintiä. Osalla tekstistä ei ole säkeistömuotoa, mutta sillä on perättäinen, narratiivinen muoto.

Tähän tapaan Riessman rakentaa Cindyn puheeseen rakennetta, jossa on narratiivin tapaan alku, keskikohta ja loppu. Runko osoittaa alun narratiiville, jossa Cindy vertaa olotilaansa sadepilven alla kävelyyn. Hän sanoo kokevansa, että asiat ovat hyvin, hyvin hankalia. Nämä pysyvät olosuhteet Cindyn tarinan kertomisen hetkellä ympäröidään sitten useilla säkeistöillä. Neljässä näistä säkeistöistä Cindy antaa kuvauksen sille, miksi tuntee olonsa niin raskaaksi. Hänellä on ongelmia rahan puutteen, oman koulutuksensa, hyvänä äitinä olemisen ja itselleen ajan löytymisen takia. Kukin näistä ongelmista on esitetty eri säkeistöissä.

Näin rakennetun narratiivin keskiosa koostuu tarinan osasta, joka on vastakohta tarinan ”unelma” -osalle. Tässä Cindy kertoo enemmän jokaisesta neljästä teemasta, jotka aiheuttavat hänelle huolta. Teemat on järjestetty toisiaan seuraavaan järjestykseen. Kertomus-osassa Riessmanin uudelleen litteroinnin mukaan Cindy käyttää perinteistä narratiivin muotoa kertoakseen, mitä hänelle tapahtui. Tämän narratiivin läpi kehitettävä teema koskee hänen rahan puutettaan. Osa, jossa Cindy puhuu, mitä hän toivoisi itselleen tapahtuvan, on ”unelma”-osa. Hän visualisoi ihmisen, joka odottaisi häntä kotona, jonkun, joka välittää hänestä. Riessman kutsuu tätä hypoteettiseksi narratiiviksi. Tietenkään näitä lauseita ei esitetä menneessä aikamuodossa kuten Labovin vaatisi puheen narratiiviksi hyväksymiseksi.

Näiden kahden ”tarinan” välissä olevat kaksi teemaa, jotka kuvaavat Cindyn kokemuksia koulusta ja lastenhoidosta, käsitellään lyhyemmässä säkeistömuodossa. Näiden säkeistöjen välissä kaikki neljä teemaa kootaan säkeistömuotoon. Lopulta Cindyn narratiivin loppu merkataan kehykseen palaamisella. Cindy kuvaa odottavansa jonkin tulevan auttamaan häntä ja päättämään, mitä tehdä.

Riessman rakentaa Labovin rakenteellisen mallin päälle ja laajentaa narratiivin määritelmää. Hän käyttää narratiivin termiä kahdella tapaa. Ensinnäkin hän käyttää sitä kuvailemaan koko Cindyn puheesta valittua pätkää ja toiseksi kuvaamaan niitä osia tästä segmentistä, jotka vastaavat suppeampia vaatimuksia (temporaalinen järjestys, arviointi). Yllä kuvattu laajennettu narratiivin määritelmä yltää yleisiin perättäisyyden, tematiikan ja rakenteellisuuden koherenssiin. Siten Riessmanin määritelmä narratiivista tarkoittaa ”tekstiin sijoitettuja narratiivisia segmenttejä, joita yhdistää narratiivi, joka sisältää ei-narratiivisia osia” (s. 51).

Riessman toteaa, että Labovin malli ei anna riittävää mallia Cindyn tapauksen kaltaisen subjektiivisen kokemuksen kuvaukseen. Hän toteaa laajentamansa narratiivin määritelmän tekevän mahdolliseksi ilmaista tapahtumia ja tunteita. Hän on Labovin lailla kiinnostunut siitä, että päästäisiin mahdollisimman lähelle kertojan todellisia kokemuksia. Riessmanin ja Labovin tutkimuskysymyksien vertailu auttaa ymmärtämään, miksi Riessman päätyi tähän lopputulokseen.

Labovin ja Waletzkyn tarinan kertojalle tyypillisesti esittämä kysymys oli:
”Oletko koskaan ollut tilanteessa, jossa todella pelkäsit kuolevasi?”

Tämänlainen kysymys ymmärrettävästi stimuloi vastaajia kertomaan yhden menneen tapahtuman, joka voidaan helposti sijoittaa aikaan. Lisäksi haastattelijan tapaaman kertojan tuskin enää voidaan olettaa olevan vaarallisessa tilanteessa. On huomattavasti todennäköisempää, että kertoja voi muistella tapahtunutta tietyn välimatkan päästä. Koska tilanne varmaankin oli erittäin tunnepitoinen, se on ollut tapahtuma, joka on pitänyt järkeistää. Näin ollen tällainen tilanne on soveltuu hyvin Labovin ehdottaman suppean ja tiukan narratiivin puitteissa kerrottavaksi.

Cindylle esitetty kysymys oli:
”Voitko kertoa minulle asioista, jotka ovat olleet sinulle vaikeita viimeaikoina?”

Kun tämä kysymys kysytään Cindyltä, hän on vielä keskellä tilannetta, joka aiheuttaa hänelle ongelmia. Tätä tilannetta ei ole vielä ratkaistu. Siten hänen ei ole mahdollista kertoa kuinka hän ratkaisi tilanteen. Sen sijaan hän unelmoi ratkaisusta, jostain, mikä tapahtuu tulevaisuudessa. Ymmärtääkseen tilanteen Cindyn on luotettava asioihin, jotka tapahtuvat tulevaisuudessa. Siten hänen preesens- ja futuuri-aikamuotojen käyttönsä ei ole yllättävää.

Kuten Riessman toteaa, Labovin malli on liian tiukka sallimaan narratiivisen analyysin subjektiivisista kokemuksista, jotka tapahtuvat pitkällä aikavälillä ja jatkuvat tulevaisuuteen. Riessmanin laajennettu malli mahdollistaa tämän. Mutta loppujen lopuksi mitä saavutetaan Riessmanin ja Labovin mallien tarjoamalla narratiivien rakenteellisella analyysilla? Jälkimmäinen väite on eksplisiittisesti muotoiltuna: ”väitän, että voimme nähdä paremmin hänen (Cindyn) subjektiiviseen kokemukseensa siitä, mitä elämä merkitsee hänelle kertomisen hetkellä, kokemalla narratiivin rakenteessa olevan jännitteen (todellisen ja toivotun vastakkainasettelun: tarina ja unelma).” Alaviitteessä Riessman toteaa, että hänen tarjoamansa strukturoitu tekstuaalinen esitys mahdollistaa tavallisesti huomaamattomissa olevien merkitysten havaitsemisen. Rakenteessa oleva jännite avaa siten ymmärtämyksen johonkin, mikä ei ole valmiiksi saatavilla ei-rakenteellista tekstiä luettaessa. Tarkoitus ja tekstuaalinen esitys ovat riippuvaisia toisistaan.

Labovin tapauksessa päämäärä on hieman erilainen. Ensinnäkin voidaan huomata, että hänen tarkoituksensa on päästä niin lähelle kuin mahdollista ihmisten jokapäiväisessä elämässä kokemia, alkuperäisiä tapahtumia. Hän kohdistaa huomionsa siihen, mitä oikeasti tapahtui yhtenä hetkenä menneessä ajassa. Mutta Labovin työtä tulee tarkastella myös hänen ja Waletzkyn mielenkiinnossa löytää universaaleja periaatteita yksinkertaisimpien ja perustavanlaatuisimpien narratiivien rakenteellistamiseen. Tämä päämäärä täytyy saavuttaa ennenkuin on mahdollista siirtyä analysoimaan monimutkaisempia narratiiveja. Tavallaan Labov näyttää onnistuneen, sillä monet akateemiset tutkijat ovat valinneet Labovin ja Waletzkyn mallin lähtökohdaksi, jota sitten kehittävät ja laajentavat. Riessman on yksi näistä tutkijoista pitäessään Labovin ideaa potentiaalisena pohjana rakenteelliselle analyysille ja osoittaessaan, että rakenteellista tutkimusotetta voidaan käyttää Labovin ehdottamien tiukkojen rajojen ulkopuolella saman lopputuloksen saavuttamiseksi eli jotta päästäisiin lähelle henkilökohtaista kokemusta elämässä. Tiukasti sovellettuna Labovin ja Waletzkyn malli näyttää olevan liian kapea-alainen suurimpaan osaan tehtävistä, mutta rakenteistamisen periaate näyttää olevan hyvin toimiva.

Narratiivinen analyysi on tulkintakysymys. Tämä tekee mahdolliseksi myös muiden keinojen kuin Riessmanin rakenteellisen analyysin käyttämisen Cindyn puheen tulkitsemiseksi. Riessman itse näkee narratiivisessa analyysissa useita rajoitteita. Hänen mielestään yksi vaaroista on se, että narratiivinen analyysi saattaa konkretisoida lingvistisiä rakenteita. Tämä voisi tarkoittaa sitä, että on mahdollista löytää litteroiduista teksteistä tarkoitus, joka ei vastaakaan kuvattua kokemusta tai joka kuvaa esitettyä kokemusta eri tavalla kuin se ilmaistiin.

Yllä esitetyn lisäksi Riessman antaa yksityiskohtaisia suosituksia siitä, miten narratiivin kertomista voi stimuloida haastattelutilanteessa, kuten myös siitä, miten suorittaa kerrotun auki kirjoittaminen ja tutkimusprosessin analysointi. Hänen kirjaansa voisi siten suositella kenelle tahansa opiskelijalle, jonka tavoitteena on tulkita narratiivin rakenteen kautta suullisesti kerrottuja henkilökohtaisia kokemuksia.

Elämän narratiivinen tutkimus – elämänkerrallinen tutkimusote

Riessmanin tutkimus ei ole kovinkaan kaukana toisesta laajasta narratiivisen analyysin perinteestä: elämänkerrallisen tutkimusotteen juuret ovat sosiologiassa. Elämänkertatutkimus on tehnyt uutta tulemista 1970-luvun lopusta lähtien. Tämä alkoi IX International Sociology Conferencesta Uppsalassa 1978, johon elämänkerta teemana houkutteli useita tutkimuspapereita. Tämän jälkeen International Sosiological -yhdistys on perustanut tutkimuskomitean Biography and Society (elämänkerta ja yhteiskunta). Tämän tradition sisällä narratiivinen tutkimus on laajasti käytössä. (Bertaux & Kohli 1984)

Samanlainen kasvanut mielenkiinto elämänkertomuksia ja narratiivista tutkimusta kohtaan on noussut myös psykologian, psykiatrian, psykoanalyysin, antropologian, kasvatustieteen, kirjallisuuden ja filosofian alueilla. Vuodesta 1993 on julkaistu kerran vuodessa ilmestyvää kokoelmaa ”The Narrative Study of Lives” (”elämän narratiivinen tutkimus”), jossa on artikkeleita edellä mainituilta tieteenaloilta. Tämän vuosittaisen julkaisun tarkoitus on ”edistää elämän ja elämänkerran tutkimusta tapoina tutkia, valaista ja kannustaa teoreettistä ymmärrystä”. Sen painopisteenä on yksilöllinen elämän narratiivi samoin kuin narratiivien teoreettiset ja metodologiset näkökohdat sekä niiden kvalitatiiviset tutkimusmetodit. The Journal of Narrative and Life Historyn seuraamana Narrative Inquiry Narrative Inquiry-julkaisussa esitellään myös poikkitieteellisiä tutkimuksia.

Elämänkertoihin kohdistuvan tutkimuksellisen kiinnostuksen poikkitieteellinen luonne samoin kuin kvalitatiivisten metodien käyttö, antavat mahdollisuuden käyttää useita erilaisia metodeja, sekä epistemologisia ja ontologisia tarkastelutapoja. Monet tutkijoista näyttävät myös viehättyvän kuulemistaan kuulemistaan tarinoista ja ovat tyytyvisiä hyvän tarinan esitykseen, vaikkeivät onnistuisikaan liittämään tarinaa laajempaan teoreettiseen merkitykseen tai käyttötarkoitukseen. Josselsson (1999: X) pitää tätä ongelmaa narratiivisen tutkimuksen haastavimpana piirteenä.

Jotta tutkimusta voitaisiin pitää elämänkerrallisena tutkimusotteena tulisi sen Bertauxin ja Kohlin (1984: 217) mukaan pohjautua ihmisen elämän tai siihen liittyvien osien narratiiveihin. Elämäntarinat ovat jotain, joka liittyy yksilön kokemusten kokonaisuuteen. Tämä totaalisuus voidaan tuoda esiin monin eri tavoin, koska on monia tapoja puhua yksilön menneisyydestä. Samoin tutkijan ja kertojan vuorovaikutus voi kulkea tapahtumakohtaisesti eri polkua. Bertaux & Kohli luovat yleiskatsauksen elämänkerrallisen tutkimusotteen kehitykseen sosiologian alalla eri puolilla maailmaa. He myös linkittävät tutkimusotteen muilla tieteenaloilla tapahtuneeseen kehitykseen.

Elämänkerrallisen tutkimuksen trendi liikkuu Öbergin (1997) realistiseksi perspektiiviksi kutsumasta perspektiivistä tarinakeskeiseen, konstruktivistiseen perspektiiviin. Realistisessa perspektiivissä tarinan ulkopuolinen todellisuus on keskipisteenä. Elämäntarinoita käytetään tiedon lähteinä tekstin ulkopuoliseen todellisuuteen – elämänkerrat eläminä (biographies as lives). Konstruktivistisella perspektiivillä tarkoitetaan, että elämäntarina itsessään (in its own right) sosiaalisena konstruktiona on tutkimuksen kohteena. Kun ihmiset puhuvat elämästään, tämä tarkoittaa sitä, että todellisuutta sekä reflektoidaan että luodaan läpi tarinan. Konstruktivistisestä näkökulmasta on mahdollista päätyä poststrukturalistiseen tilanteeseen, jossa tarinan referenssi todellisuuteen katoaa, ja tarinan ulkopuolelle jäävästä tulee ongelma.

Öberg sijoittaa itsensä jonnekin realistisen ja poststrukturalistisen perspektiivin välimaastoon, ”retrospektiiviseen reflektioon”, kuten hän itse sitä kutsuu. Hän kokee elämäntarinat ikkunoina haastateltavan henkilön menneisyyteen, kulttuuriin ja mieleen. Nämä ikkunat eivät ole läpinäkyviä, eli elämäntarinoiden kautta ei voida osoittaa, ”kuinka asia todellisuudessa oli”. Ei ole mielekästä vertailla tätä asetelmaa Labovin ja Riessmanin esittämiin. Epäilemättä Labov yrittää selvittää mitä itseasiassa tapahtui ja päästä niin lähelle tapahtuman tarkoitusta kuin mahdollista. Siten Labov tuntuu lähestyvän aihetta realistisesta perspektiivistä. Riessman ei puolestaan Labovin tapaan yritä paljastaa menneisyyttä sellaisena kuin se todellisuudessa oli. Sen sijaan hän tahtoo selvittää totuuden haastateltaviensa kokemuksista. Tämä on kuitenkin mahdollista vain tulkinnan kautta. Tämä positio asettaa myös Riessmanin lähelle realistista perspektiiviä, vaikkakin nyansseilla varustettuna. Analysoituaan neljä artikkeliaan, Öberg tunnistaa peräkkäisen siirtymän realististisestä konstruktivistiseen asemaan.

Otan Rosenthalin (1993) artikkelin esimerkiksi siitä, kuinka elämäntarinoita voidaan tulkita ja rekonstruoida. Rosenthal asemoi itsensä näkemään elämänkerran sosiaalisena konstruktiona ja tulee näin lähelle sitä, mitä Öberg kutsuu retrospektiiviseksi reflektoinniksi. Siten hän käyttää konstruktivistista, mutta ei poststrukturaalista näkökulmaa. Tämä taas tarkoittaa sitä, että narratiivi sisältää sosiaalista todellisuutta ja ”todellista” elämäntarinaa sekoitettuna elämänkerran kirjoittajan konstruktioihin elämästään. Tässä kontekstissa elämänhistoria viittaa elettyyn elämään kun taas elämäntarina viittaa kertomukseen elämästä. Mutta kuinka on mahdollista tulkita elämäntarina ja liittää se todelliseen elämään? Rosenthal esittää metodologian, joka pyrkii vastaamaan nimenomaan tähän kysymykseen.

Ennen kuin lähdemme kulkemaan Rosenthalin viitoittamaa polkua, kannattaa panna merkille, että Aristoteles teki eron fabulan (tarina) ja syuzhetin (juonen) välille. Venäläiset formalistit käyttivät tätä erottelua 1920-luvulla. Fabula tarkoittaa sitä, mitä todellisuudessa kronologisesti ja loogisesti tapahtui. Syuzhet taas käsittelee sitä, miten tarina esitellään. Rosenthalin ero elämänhistorian ja elämäntarinan välillä muistuttaa eroa fabulan ja syuzhetin välillä, vaikka Rosenthal ei tätä eksplisiittisesti ilmaisekaan.

Rosenthal käyttää tulkinnan tekemisen aineistona elämänkerrallisia haastatteluja. Kertojia pyydetään yhdellä avauskysymyksellä puhumaan lyhentelemättä oman elämänsä tapahtumista ja kokemuksista. Haastattelija pyrkii tarkoituksellisesti olemaan keskeyttämättä kerrottavaa tarinaa ja yrittää rohkaista kertojaa antamaan niin perinpohjaisen narratiivin kuin mahdollista. Kun kertoja on puhunut, haastattelija kysyy kysymyksiä saadakseen yksityiskohtaisempia narratiiveja kertojan mainitsemista aiheista sekä asioista, joita ei ole lähestytty alkuperäisessä narratiivissa.

Millaista materiaalia litteroitu haastattelu sitten on? Rosenthal näkee käsikirjoituksen haastattelijan ja kertojan vuorovaikutuksen tuotteena. Elämäntarina, joka tekstissä kuvataan, on temaattisesti keskittynyt perustuen neuvotteluihin siitä, mitä nämä kaksi pitävät relevanttina. Tavallisesti haastattelija päättää teeman ja kertoja kertoo sen, minkä olettaa haastattelijan tahtovan kuulla. Kertojan kertoma tarina edustaa kokonaiskonstruktiota hänen menneestä ja odottavissa olevasta elämästään, jossa relevantit kokemukset linkitetään ajallisesti ja temaattisesti yhtäpitävään kaavaan. Kerrotussa tarinassa voimme odottaa löytävämme sekä kertojan kokonaiskonstruktion että elämänkerrallisesti relevantteja kokemuksia.

Tekstin analysoinnin päämääränä on tehdä konstruktio tekstistä, mikä tarkoittaa kertojan tarinan rekonstruoimista. Tämä sisältää rekonstruktion elämänkerrasta -eletystä elämästä – kuten myös rekonstruktion kerrotusta elämäntarinasta. Rekonstruktio tässä yhteydessä on tapa välttää tekstin ja ennalta-asetettujen luokittelujen vastakkainasettelu. Sen sijaan johtavana periaatteena on järjestyksen noudattaminen ja se suoritetaan kahdella tasolla:
fi_image7
Geneettisessä analyysissä elämäkerran kirjoittajan elämän todellinen tapahtumien sarja on rekonstruoitu niin pitkälle kuin mahdollista. Temaattinen kenttäanalyysi käsittelee jaksoja siten, kuin ne tekstissä on esitetty. Välttääkseen väärät tulkinnat tutkijan täytyy pystyä rekonstruoimaan molemmat tasot. Geneettinen analyysi on tarpeellinen elämänhistorian kirjoittajan tämänhetkisen perspektiivin ja sen, kuinka hän valikoi tietyt tarinat kerrottavakseen, selvittämiseksi. Tietty määrä geneettisen analyysin avulla saatua informaatiota ihmisen elämästä on tarpeen, jotta voitaisiin tehdä päätelmiä koko konstruktiosta. Rosenthalin analyysin vaiheet ovat:
fi_image8
Temaattinen kenttäanalyysi on eräänlainen rakenteellinen analyysi, jota voidaan rinnastaa Labovin ja Riessmannin työhön. Rosenthalin versio tarkoittaa, että teksti referoidaan ja jaksotetaan. Teksti esitetään pääkohdiltaan teemoittain ja kategorisoidaan tekstilajeittain (argumentaatio, kuvailu, kerronta). Puhujien (haastattelija ja kertoja) välinen sananvaihto huomioidaan, ja jokainen osa viittaa tietyille litteroidun tekstin riveille. Tämä kertomuksen järjestäminen osoittaa sen, miten narratiivi on temporaalisesti ja temaattisesti järjestetty tutkijan tulkintojen mukaisesti.

Tämän jälkeen jokainen jakso analysoidaan ja muodostetaan useita hypoteeseja aikaansaadun tekstin rakenteen pohjalta. Tutkija muodostaa kaikki mahdolliset hypoteesit jokaisesta jaksosta. Näitä hypoteeseja sitten seurataan seuraavissa jaksoissa ja verrataan tekstiin. Tämä tarkoittaa sitä, että jotkut hypoteesit saavat kannatusta ja jotkut hylätään. Tässä vaiheessa on mahdollista tehdä tulkintoja esimerkiksi siitä, miksi kertoja alkaa puhua isänsä kuolemasta kun häntä pyydetään kertomaan sota-ajan kokemuksistaan. Tällaisen analyysin lopuksi suuri osa selityksistä eliminoidaan, kun taas jotkut selitykset tuntuvat uskottavimmilta.

Rosenthalin esimerkkiartikkelissa, joka havainnollistaa tällaisen kenttäanalyysin tekoa, haastatellaan ”Hans Lohsia”. Kertoja on ollut jäsenenä Hitlerin Nuorissa (Hitler Youth) ja hänen tarinansa on osa tutkimusprojektia ”Coming to Terms with the National Socialist Past” (Kansallisen sosialistisen menneisyyden ymmärtäminen). Rosenthalin kenttäanalyysissä seurataan, kuinka jaksottaminen ja temaattinen kenttäanalyysi tehdään yhdessä hypoteesin muodostamisen kanssa, ja miten lopulta päädytään yhteen loppupäätelmään siitä, kuinka Hans Lohs näkee elämänsä olevan yhteydessä kansallissosialistiseen järjestelmään. Tällä tavalla ”Rosenthal osoittaa metodin menneisyyden näkökulman rekonstruoimiseksi, rekonstruktion elämän historiasta”.

Seuraavia kysymyksiä käytetään ohjaamaan hypoteesin muodostamista:

  1. Luoko elämäkerran kirjoittaja narratiivia vai meneekö hän narratiivisen virran mukana tarinankerronnassa?
  2. Kuinka paljon elämänkerrankirjoittaja on keskittynyt haastattelijan relevanssijärjestelmään ja kuinka paljon omaansa?
  3. Mihin temaattiseen kenttään yksittäinen jakso on upotettu: mikä on piilotettu tarkoitusperä (hidden agenda)?
  4. Miksi elämäkerran kirjoittaja käyttää tietynlaista tekstiä kokemuksen tai teeman esittelyssä?
  5. Mitä aiheita käsitellään? Mitkä omaelämäkerralliset kokemukset, tapahtumat tai jaksot käsitellään ja mitä on jätetty pois? Mitä sellaista haastattelun toisessa osassa ilmenee (haastattelijan lisäkysymysten jälkeen), mitä oli jätetty pois ensimmäisessä osassa, ”päänarratiivissa” (ensimmäisen kysymyksen jälkeen)?
  6. Miten yksityiskohtaisesti yksittäiset kokemukset esitetään ja miksi?
    (Rosenthal, 1993: 70-71)

Hans Lohs -esimerkki on hyvin havainnollistava, sillä hänen ”päänarratiivinsa” on hyvin niukka. Tämä osoittaa sen, että paljon asioita jätetään kertomatta. Analyysi käsittelee mahdollisia selityksiä siitä, miksi näin tapahtui. Tässä mielessä Rosenthalin narratiivinen analyysi on erilainen Laboviin ja Riessmanniin nähden. Kaksi jälkimmäistä esittävät narratiivien analyysinsä mietintönä siitä, ”kuinka asia todellisuudessa oli”. Rosenthalille taas on tärkeää selvittää, mitä narratiiviin on piilotettu, mikä taas voi pajastaa asioita, joita jopa itse kertoja ei ole tiedostanut. Labovilla ei ollut syitä etsiä piilotettua tarkoitusta, sillä tärkeintä oli rekonstruoida todellisia tapahtumia. Riessmania ei kiinnostanut se, tiedostaako vai eikö Cindy tiedosta tunteitaan. Riessmanille on tärkeää löytää tapa, jolla Cindyn tunteet saadaan tutkijan käyttöön, ja tämä vaatii tutkijan tulkintaa.

Akateemisten elämäntarinoita tutkivien tutkijoiden työtavoissa on paljon eroa ja myös metodologiset kysymykset vaihtelevat. Jotkut tutkimukset perustuvat useisiin satoihin elämäntarinoihin, jotkut tutkivat vain yhtä, mutta yleensä suurin osa sijoittuu jonnekin näiden kahden välimaastoon. Myös se, miten yleistämistä ja teorian luomista käsitellään, vaihtelee (Bertaux & Kohli, 1984:218-19). Vastakohdaksi Rosenthalin tutkimusotteelle tarkastelen lyhyesti erästä psykologi Amia Lieblichin artikkelia (Lieblich, 1993).

Artikkelin otsikko on ”Looking at Change” (Katse muutokseen), ja se käsittelee 21-vuotiasta Natashaa, jota haastatellaan kun hänen muuttaessaan siirtolaisena Venäjältä Israeliin. Itse artikkeli vaikuttaa narratiivilta (Lieblich on jopa nimennyt sen narratiiviksi). Vedän tässä artikkelin yhteen käyttäen Labovin ja Walezkyn rakenteellista mallia.
fi_image9
Osana artikkelin orientaatio-osaa Lieblich kertoo narratiivin pääasiaksi kuvata kahta Natashan ”siirtymää”, yhtä ”akuuttia” ja yhtä ”normaalia”. Akuutti osa tarinaa on siirtolaisuuden henkilökohtainen kokemus, ja normaali osa koostuu identiteetin ja arvojen etsimisestä ja siihen liittyvästä asteittaisesta vanhemmista eroamisesta. Lukijalle kerrotaan myös kirjoittajan alkusanojen kautta siitä, että Natashan haastattelut tehtiin osana ”The New Soviet Immingrants to Israel, Lives in Transition” -tutkimusprojektia (Neuvostosiirtolaisia Israeliin: elämät muutoksessa).
fi_image10
Artikkeli alkaa orientaatio-osuudella, jossa kirjoittaja esittelee itsensä akateemisena tutkijana, jolla on kokemusta samanlaisista muutoksista kuin haastateltavallaan Natashalla. Lieblich tekee samaistumisensa Natashaan selväksi. Sitten Lieblich esittelee abstraktin kuten yllä kuvattiin ja lopulta lukijalle kerrotaan lyhyesti siitä, miten haastattelut tai keskustelut yleensä tutkimusprojektissa tehtiin. Natasha on yksi niistä 12 heprealaisesta yliopisto-opiskelijasta, joita syvähaastateltiin kaksi kertaa aikana, jolloin he muuttivat Neuvostoliitosta. Useita haastateltavia nähtiin kahden päähaastattelun välilläkin.
fi_image11
Orientaatio-osuuden jälkeinen artikkeli on jaettu neljään osaan. Ensimmäisen osan Lieblich aloittaa kuvaamalla Natashan nykyistä tilannetta vastasaapuneena siirtolaisena. Lieblich kirjaa vaikutelmansa Natashasta ja kertoo elämäkerralliset perustiedot keskustelun pohjalta. Suorat lainaukset keskustelusta sulautuvat Lieblichin tiivistelmiin puheesta. Ensimmäisen osan runko on reskonstruktio Natashan menneisyydestä Moldaviassa ennen Israeliin saapumista. Tämä osa kertoo kronologisesti Natashan historian. Siellä täällä Natashan historiaa lukiessa tuodaan esiin teoreettisia kysymyksiä, joita sitten verrataan relevanttiin (psykologian) kirjallisuuteen. Toisessa osassa suhteellisen tarkka kronologinen järjestys vaihdetaan temaattiseen käsittelyyn siitä, ”mitä Natasha menetti” muuttaessaan Israeliin. Hänen uutta tilannettaan vertaillaan tilanteeseen Moldoviassa. Temaattinen esitys, joka seuraa ensimmäisen osan esityskaavaa, käsittelee vanhempien auktoriteettia, ystäviä ja sosiaalisia verkostoja, statuksen menetystä, normien selkeyttä, itsetuntoa, kulttuurista kuuluvuudentunnetta ja urakehityksen epäselvyyttä.

Tulevan tarinan koonnin voi tiivistää seuraavasti: Natasha eli vakiintunutta elämää Moldaviassa. Hän koki menetyksiä eri elämänalueilla seurauksena muutosta Israeliin vanhempiensa kanssa.
fi_image12
Evaluutiota siitä, mitä Natashalle tapahtui, käsitellään kahdella tasolla narratiivin ensimmäisestä osasta alkaen. Yhdellä tasolla raportoidaan Natashan oman elämänsä arviointia. Toisella tasolla kirjoittaja tekee omat arvionsa käyttäen hyväkseen psykologian kirjallisuutta yhdistettynä omiin kokemuksiinsa ja toisten haastateltavien vertailuun. Narratiivin kolmannessa osassa, otsikon ”muuttuminen ja muuttumattomuus” alla, evaluaatio-osiota vahvistetaan edelleen. Tässä osassa esitetään joitakin uusia lainauksia ja muuta haastatellulta saatua materiaalia, mutta pääosin osa koostuu Lieblichin, i.e. kirjoittajan, arvioinneista. Tässä psykologian teoria ja Lieblichin tulkitseva ääni alkavat voittaa, kun Natashan kokemat menetykset rinnastetaan siihen, mitä tälle tapahtuu uudessa maassa.

fi_image13
Ratkaisu saadaan neljännessä osassa tarinaa, kun Natasha itse puhuu, kuinka alkaa asettua uuteen maahan. Tämän lisäksi osio sisältää Lieblichin lopullisen psykologiseen teoriaan perustuvan arvioinnin. Loppupäätelmä on se, että Natasha seuraa käyttäytymismallia, joka on tyypillinen yhtäaikaa aikuistumassa olevalla ja maastamuuttamisen vaikutuksia kokevalle henkilölle. ”Natasha koki suuria menetyksiä maastamuuttonsa takia, ja silti kasvuprosessi on heti aloittanut hänen persoonallisuutensa jälleenrakentamisen” (s. 125). Tämän tarinan loppu on onnellinen, kun koetuille ongelmille löydetään selitykset psykologian teorioista: Natashan ongelmat todetaan normaaleiksi ihmiselle, joka on elämässään kuvatunlaisessa siirtymävaiheessa.
fi_image14
Lieblichin loppusanat ovat:
”Transition käsite pitää sisällään sekä samanlaisuuden että muutoksen vaihtelevissa määrin. Näiden kahden tasapainottaminen kehitykseen ja kulttuuriin liittyvien paineiden toimiessa yhdessä on monimutkainen ja vaarallinen tehtävä, jonka jokainen nuori maahanmuuttaja ratkaisee omalla ainutkertaisella tavallaan.”

Lopetus auttaa lukijaa liittämään lukemansa takaisin Natashan haastatteluun osana projektia, joka käsittelee yleisesti muutosprosesseja psykologisessa tutkimuksessa.

Kun Lieblichin artikkelia verrataan Riessmannin ja Rosenthalin töihin, huomataan, että Lieblich ei käsittele metodologisia kysymyksiä lainkaan. Lukija saa vain yleisen vaikutelman siitä, miten haastattelut suoritettiin. Lieblich ei käsittele lainkaan litterointi tai uudelleenlitterointiprosesseja. Vaikuttaa siltä, että hän valitsee osia puheesta suhteellisen vapaasti saadakseen aikaan informatiivisen tarinan. Sellaisenaan Lieblichin narratiivi edustaa tyypillistä elämätarina-tutkimusotetta. Tätä tutkimusotetta voidaan tietysti arvostella metodologisen täsmällisyyden (kts. esim. Riessman, s. 27) ja myös teorian kehittämisen puutteesta.

Tämä tutkimuksen esittämistapa on kuitenkin yhtäpitävä ”The Narrative Study of Lives” -kirjan toimittajien (joista yksi Lieblich on) ohjeiden kanssa, joita apuna käyttäen julkaistavat artikkelit on tähän vuosikirjaan valittu. Näin ollen esitetyn materiaalin monipuolisuus, koherenssi ja esteettinen vetovoima arvioidaan.

Edelleen korostetaan, että tarina täytyy liittää johonkin teoreettiseen kontekstiin tai aiempaan tietoon. Lopuksi toimittajia kiinnostaa tutkijan ja tutkimuskohteen suhde. Tässä viimeisessä huomiossaan tutkijat huomauttavat, että heidän mielestään narratiivinen tutkimus voi antaa erityistä kontribuutiota yhteiskuntatieteeseen, koska monet tutkijoista koulutetaan opettamatta heitä miettimään vastauksia kysymyksiin kuten: Miksi kirjoittaja valitsi tämän aiheen? Mikä oli tarinan tarkoitus kirjoittajan elämässä?

Mielestäni Lieblichin tarina on johdonmukainen ja intuitiivisesti hyväksyttävä. Lisäksi se on selvästi sidoksissa psykologiseen teoriaan. Lopetusosiota voidaan pitää argumenttina siitä, että tietämys, joka voidaan muuntaa tämänkaltaiseksi narratiiviksi, ei tuskin ole siirrettävissä muulla tavoin. Narratiivi mahdollistaa tietyn henkilön elämän ainutkertaisuuden osoittamisen. Arvioinnin ja loppuratkaisun kautta narratiivi tekee tästä tietämyksestä käsitteellistä sekä tietyssä mielessä yleistä ja siten teoriaan liittyvää. Metodologisen harkinnan puute on tasapainotettu läpinäkyvyydellä siitä, miten kirjailija kokee omat tunteensa, motiivinsa ja vuorovaikutuksen haastateltavan kanssa. Jään kuitenkin kaipaamaan uuden teorian kehittelypyrkimystä.

Organisatorinen narratiivi (20)

Tähän asti Labovista, Riessmannista ja elämäkerrallisesta tutkimusotteesta puhuttaessa on keskitytty minä-muotoiseen selostukseen (Riessman, 1993:1) ja siihen, kuinka yksilöt järkeistävät kokemuksiaan ja elämäänsä. Kun narratiivia sovelletaan organisationaaliseen teoriaan painopiste siirtyy yksilön elämästä organisationaaliseen kontekstiin.

Ero, jos sitä edes on, koskee tutkijoiden kiinnostusta. Henkilökohtaiset narratiivit ovat ainutlaatuisia kompositioita tavallisen aineiston valikoimasta, mutta juuri tämä ainutkertaisuus on kiinnostava henkilökohtaisten narratiivien opiskelijalle. Se, mikä Catherine Riessmanille on kuviota, on minulle sen taustaa ja toisin päin. (Czarniawska 1999:8)

Narratiivinen lähestymistapa organisationaalisessa tutkimuksessa on vielä suhteellisen harvinaista ja tuoretta (Calas & Smircich, 1999:665). Czarniawskan kontribuutio on huomattavan suuri, ja esittelen tässä osia hänen lähestymistavastaan. Hänen julkaisunsa sisältävät empiiristä työtä sekä metodologista ja epistomologista pohdintaa.
fi_image15
Czarniawska (1997:26-28) erottaa organisatorisessa tutkimuksessa kolme eri käyttötarkoitusta narratiiville:

  • Ensimmäinen käyttötarkoitus viittaa organisationaalisiin tutkimuksiin, jotka on kirjoitettu tarinanomaisella tavalla (”kertomuksia kentältä”). Tähän kuuluvat monet tapaustutkimukset, tutkimus caset, opetukselliset caset ja jopa kuvitteelliset caset, joissa käytetään kronologiaa tärkeimpänä järjestysperiaatteena. Tyypillinen opetuksen case-tutkimus on järjestetty juonelliseen muotoon. Opiskelijoille annetaan juonen ensimmäinen elementti, jossa kuvataan organisaation tämänhetkistä tilannetta. Kolmas elementti, jossa tarina muuttuu, kumoaa usein ensimmäisen. Opiskelijoiden tehtävänä on täyttää toinen elementti, joka vaaditaan yritykseltä alkuperäisestä muuttuneeseen tilanteeseen pääsemiseksi. Tutkimuksissa on yleistä yhdistää narratiivi logo-tieteelliseen tapaan raportoida. Tämä narratiivin piirre case-tutkimuksissa ei kuitenkin ole useinkaan eksplisiittinen tai narratiivin teoriaan perustuva.
  • Toinen käyttötapa liittyy organisaation sisällä kerrottujen tarinoiden keräämiseen. Osallistuminen tarinoiden kertomisen prosesseihin, joiden tehtävänä on konstruoida tarkoitus organisaation sisällä, kuuluu myös tähän (”tarinoita kentältä”). Alan kirjallisuudesta löytyy suuri määrä tällaisia organisaatiotutkimuksia.
  • Kolmas käyttötarkoitus tarkoittaa organisationaalisen elämän käsitteellistämistä tarinan tekemiseksi ja organisaatioteorian ymmärtämistä tarinan lukemiseksi. Czarniawska (1997) käyttää tätä kolmatta, tulkinnallista tutkimusotetta. Tässä mielessä tarkoituksenmukainen narratiivinen tutkimusote näyttäisi olevan vielä aloitusvaiheessa organisationaalisessa tutkimuksessa.

Czarniawskan (1997) työ keskittyy Ruotsin julkiselle sektorille ja päätyy yleisiin johtopäätöksiin julkisista organisaatioista ja organisationaalisesta elämästä yleensä. Hänen empiirinen aineistonsa koostuu haastatteluista ja muusta tutkimusmateriaalista, joka on kerätty Ruotsin julkisen sektorin tutkimuksesta 1990-luvun alussa. Hän näkee tämän ajanjakson ”arvoituksellisen institutionaalisen muutoksen” (s. 1) ajaksi. Institutionaalisia muutoksia tapahtui ympäri maailmaa, niin myös Ruotsissa. Czarniawska viittaa ruotsalaisen mallin kuolemanjulistukseen (s. 76). Julkisen sektorin ajatusmaailmaa ravisteltiin tarkoituksellisesti, jotta löydettäisiin uusia toimintamalleja.

Kuvatakseen ja parantaakseen ymmärtämystämme tapahtuvista muutoksista Czarniawska keskittyi tutkimaan julkisen sektorin, kunnallisen hallinnon ja sosiaaliturvan valikoitujen, erikoistuneiden alueiden toimintaverkostoja. Toimintaverkosto liittyy organisatoriseen kenttään tavalla, joka avaa laajemman ja erilaisen perspektiivin kuin tarkastelemalla pelkästään formaaleja organisaatioita ja yksilöllisiä aktoreita. Yksi tällainen kenttä on sosiaaliturvajärjestelmä. Se sisältää kolme erilaista formaalia organisaatiota, mutta samalla sillä on useita linkkejä sekä näiden eri organisaation osien sisällä että niiden ulkopuolelle. Kohteena ovat tapahtumat, joiden Czarniewska näkee luovan sekä aktoreita että kentän rakenteita. Hän myös kiinnittää huomiota kentän institutionaalisiin ajatusrakenteisiin. Nämä ajatusmallit samoin kuin kentät itsessään ylittävät sekä toimijat että formaalit organisaatiot.

Näiltä kolmelta valitulta kentältä Czarniewska keräsi narratiiveja, jotka koostuivat erilaisista haastatteluista ja dokumenteista, Czarniewskan omista kenttämuistiinpanoista jne. Alunperin hän erotteli nämä narratiivit kolmeen eri kategoriaan: kertomuksiin, jatkokertomuksiin ja teemoihin. Czarniewska määrittelee tarinan samantyyppiseksi kuin Labov narratiivin. Tarinalla on oltava juoni ja löyhästi toisiinsa liittyviä jaksoja, jotka huipentuvat ongelman ratkaisuun. Teemalla ei ole juonta, mutta kyllä temaattisesti toisiinsa liittyviä jaksoja (”kohtauksia”). Myöskään jatkokertomuksella ei ole juonta, vaan se koostuu jaksoista, jotka liittyvät toisiinsa, mutta ilman loppuratkaisua.

Czarniawska kirjoittaa tarinan, joka liittyy merkittävään tapahtumaan jokaisessa näistä hänen tavallaan rajatuista kentistä ja keskittymisestä toimintoverkkoihin. Hän liittää näiden kolmen kertomuksen juonet ”paradoksaalisten ja siten ratkaisemattomien perusongelmien luonteeseen, jotka muodostavat julkisen sektorin mission” (s. 93). Kukin näistä kolmesta tarinasta ilmentää hänelle yhtä siitä loputtomasta määrästä mahdollisisa tarinoita, jotka olisi voitu kertoa liittyen julkisen sektorin väistämättömiin paradokseihin. Hän jatkaa reflektoimalla sitä, kuinka nämä paradoksit toimivat ”organisatorisen draaman jännitteitä luovina välineinä” ja kuinka nämä jännitteet ja kitkat voivat toimia ”hyvinä” ja ”huonoina” edistäjinä (driver) julkisissa organisaatioissa.

Sen, mikä on muualla kuvattu organisationaalisina muutoksina, Czarniawska kuvaa jatkokertomusten ja teemojen puitteissa. Yksityistäminen on siten kuntien näyttelemä jatkokertomus, ruotsalainen malli, joka on lainattu briteiltä. Tyypillistä jatkokertomukselle on se, että teema pysyy samana jaksojen seurataessa toisiaan. Czarniawska kuvaa, kuinka tämän kaltaiset jatkokertomukset voivat toimia julkisella sektorilla, joita sisäänrakennetut paradoksit luonnehtivat (jonkin uuden esittely ilman mahdollisuuksia hankkiutua eroon entisestä). Koko asiaa voisi kuvata paremminkin pyrkimyksenä julkisten organisaatioiden identiteetin löytämiseksi. Jokin muuttuu, mutta kukaan ei tiedä, minkälainen tämän uuden identiteetin todella pitäisi olla.

Konstruktiivisesta ja institutionaalisesta näkökulmasta katsottuna Czarniawska käyttää narratiivia metodologisena keinoja organisaation ja järjestämisen kokonaisuuden ymmärtämiseen. Tulkinta on hänelle tekstien välistä vuoropuhelua. Keskustelun muodostavat tekstit ovat kerättyä empiiristä materiaalia (haastatteluja, havainnointeja jne.). Tulkinta tarkoittaa tekstien välisen vuoropuhelun luomista ja tästä puolestaan seuraa vielä uusi teksti (s.195).

Päinvastoin kuin Labov ja Riessman, Czarniawska ei pyri kuvaaman ”autenttisia ääniä kentältä” (s. 198). Tällaiset yritykset ovat hänen näkökulmastaan haitallisin asia, minkä tutkija voi tehdä. Parhaimmillaan kuvaus johtaa vatsastapuhumiseen. Siten tutkijan ja haastateltujen välinen dialogi on fiktiivistä ja epädemokraattista, sillä tutkijalla/kirjoittajalla on initiaalinen etu ”toista” kohtaan. Tutkija kuitenkin lisää kokonaisymmärtämystämme sosiaalisesta elämästä lisäämällä tutkimustekstinsä toisiin kentältä saatuihin teksteihin, kuten narratiiveihin ja keskustelutovereiden itsensä tekemiin tulkintoihin itsestään.

Siten Czarniewskalle tulkinta ei keskity siihen, miten yksilöt ymmärtävät tai kokevat omilla ehdoillaan, vaan ymmärtämykseen siitä, kuinka toimintaverkostot, organisationaaliset ajatusrakenteet ja institutionaaliset identiteetit toimivat ja miten ne rakennetaan. Hän käyttää ”organisaatiota tekstimetaforana” ensin rakentaakseen tekstiä kentästä ja sitten reflektoi tämän konstruktion kautta. Siksi hän nostaa esiin kaksi kirjallisuuden genreä tulkinnan apukeinoina: draamat ja omaelämänkerrat. Nämä kaksi palvelevat organisationaalista elämää käsittelevän tekstin tulkintaa. Tämän tulkinnan tuloksena on uusi teksti. Tähän tekstiin perustuvassa tuottamisessa ja reflektoinnissa hänen roolinsa tutkijana on ”toimia lähinnä kirjallisuuskriitikkona” (s. 203).

Organisaation tarkastelu ja narratiivin järjestäminen narratiiviksi tarkoittavat Czarniewskalle sitä, että narratiivi ja metafora ovat sama asia. Organisaation kuvaaminen vaikuttaa samalta kuin uusien metaforien luominen. Näkemällä organisaation narratiivina voimme ymmärtää sitä. Myös Ricoeur käsittelee metoforan ja narratiivin välistä suhdetta semanttiseen innovaatioon kuuluvana peruskäsitteenä. Metofora samoin kuin juoni auttavat meitä selittämään enemmän ja siten ymmärtämään paremmin (Ricoeur 1984:X)
_________________________________________

2 Vladimir Proppin klassinen teos The Morphology of the Folktale julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1928.

Narratiivisen metodin soveltaminen

fi_image
Tekstin viimeisessä luvussa käsitellään edelleen paria näkökulmaa tutkimuksen prosessiin liittyen. Narratiivista metodia voidaan soveltaa monella tavalla. Narratiivin tutkijan täytyy kuitenkin aina käsitellä kahta asiaa: millaisia kenttätekstejä tulisi kerätä ja missä muodossa tutkimusteksti tulisi kirjoittaa.

Haastattelut kenttäteksteinä

Tavallisin tapa tuottaa narratiivisia kertomuksia on tehdä se haastattelun kautta. Yllä esitettyjen narratiivisien tutkimusten kenttätekstien päälähteenä ovat haastattelut. Labovin & Waletzkyn (1967) työ on rakennettu 14 nauhoitetun haastattelun ympärille. Taustalla oleva tutkimus sisälsi 600 lapsen ja aikuisen haastattelua. Riessmannin (1993) työ perustui myös äänitettyihin haastatteluihin. Rosenthal (1993) ja Lieblich (1993) käyttivät biografisia haastatteluja. Myös Czarniawska (1997) käytti pääkeinonaan haastatteluja, mutta hän käytti edellä mainittuja kolmea enemmän toisten kirjoittamia kenttämuistiinpanoja ja dokumentteja, kuten asiakirjoja ja lehtileikkeitä.

Mitä haastattelu sitten on? Narratiivisten tutkijoiden keskuudessa tästä on monia mielipiteitä. Mutta monille heistä tämä on tärkeä ja ongelmallinen kysymys. Haastattelua ei voida pitää pelkästään faktojen keräämiseen tarkoitettuna mielipiteiden vaihtona. Czaniawska (1999) toteaa haastattelun ytimen olevan yksinkertaisesti tämä: ”Haastattelu on vuorovaikutus, joka äänitetään tai kirjoitetaan ylös ja se on sitä, mitä se kuvaa” (s. 3). Itsessään se ei ole mitään tämän enempää. Mishler (1986) menee hieman pidemmälle selittäessään, että ”…haastattelu on puhujien välinen diskurssi, jossa kysymysten tarkoitukset ja vastaukset ovat kontekstuaalisesti perusteltuja ja haastattelijan ja vastaajan yhteisesti rakentamia” (s. 33-34).

Mischlerille tutkimushaastattelu on puhetapahtuma tai diskurssi, joka täytyy tulkita. Kysymyksiä ja vastauksia ei voi pitää yksinkertaisina merkityksen indikaattoreina (faktoina), koska termeillä on omat erityistarkoituksensa, jotka ovat kontekstuaalisesti riippuvaisia, sillä diskurssi on rakennettu yhdessä tutkijan ja vastaajan välille. Pitämällä haastatteluvastauksia tarinoina päästään seuraamaan niiden diskursiivista puolta. Narratiivinen analyysi on tapa tulkita diskurssissa ilmaistuja merkityksiä. Se nojaa oletukseen siitä, että yksilöt antavat merkityksiä kokemuksilleen ilmaisemalla niitä narratiivisessa muodossa.

Haastattelijan ja haastateltavan suhteen epäsymmetria on kiinnostavaa narratiivista tutkimusotetta käyttävälle tutkijalle. Eräille, esim. Mishlerille, Laboville ja monille muille on tärkeää pyrkiä valtuuttamaan vastaajat, jotta heidät saataisiin puhumaan ja jotta he voisivat puhua omilla ”äänillään” (s. 118). Mischlerin kokemuksen mukaan vastaajat kertovat tarinoita todennäköisemmin silloin, kun vallan tasapainoa siirretään symmetrisemmäksi. Labovin tapauksessa tutkijan ja vastaajan epäsymmetrinen suhde on alkuaan hyvin voimakas ja erikoislaatuinen. Haastattelija on valkoinen professori ja vastaaja musta poika New York City Schoolista. Labov (1972: 206) kuvaa kuinka tämä äärimmäisen epäsymmetrinen suhde johtaa hyvin defensiiviseen ja tylyyn käyttäytymiseen. Siksi aloitellessaan henkilökohtaisia tutkimushaastatteluja lasten kanssa, Labov kollegoineen loi osallistuja-havainnonti metodin, jossa he viettivät aikaa yhdessä vertaisryhmiensä kanssa. Aluksi he haastattelivat ryhmän johtavia jäseniä ja tapasivat ryhmät retkillä ja ryhmäkokoontumisten merkeissä. Ryhmäkokoontumisissa jokaisen jäsenen puhe äänitettiin lavaliere-mikrofonin kautta erillisille raidoille. Myös koko ryhmää nauhoitettiin keskusmikrofonin kautta.Tällä tavoin havainnoijan paradoksi vältettiin (ongelma siitä, miten havainnoidaan ihmisiä silloin, kun kuin heitä ei havainnoida), koska ryhmä pystyi käyttäytymään normaalilla tavallaan.

Labov (1972:354) raportoi, kuinka hän kollegoineen on kehittänyt useita tapoja välttää kasvotusten tapahtuvan haastattelun rajoitteita. ”Hengenvaara”-kysymys on prototyyppi tähän. Tämä kysymys kysytään keskellä keskustelua, mutta jos se esitetään mekaanisella tavalla, kuten perinteisessä haastattelussa, se voi Labovin mukaan tuottaa naurettavan vastauksen. ”Oikealla” tavalla kysyttynä puhuja puolestaan tulee osaksi menneisyyden tapahtumia kerratessaan tai jopa uudestaan eläessään.

Riessmann käyttää samantapaista lähestymistapaa. Cindyn narratiivi tulee esille, kun tutkija poikkeaa strukturoiduista kysymyksistä (s.44). Haastattelija ymmärtää, että Cindy on masentunut ja kysyttäessä ”asioista, jotka ovat olleet hankalia”, seuraa antoisa narratiivi. Tässä tapauksessa kyse oli erilaisesta epäsymmetriasta, jossa haastattelija käyttää empatiaa. Rosenthalin paperissa on toisenkinlaista epäsuhtaisuutta. Voitaisiin kuvitella, että entiselle Hitler Jugendille teema ”kansallissosialistisen menneisyyden hyväksyminen” ei välttämättä herätä ilmaisun iloa niille henkilöille, joilla on vaikeuksia kokemuksensa käsittelemisessä.

Mishler reflektoi, kuinka vaihtoehtoiset haastattelijoiden ja haastateltavien roolit voivat luoda symmetrisempia suhteita haastateltavan ja haastateltavan välille. Mishlerille näkemys haastateltavista pätevinä havainnoijina, jota usein käytetään etnografisessa tutkimuksessa, on paljon epäsymmetrisenpi kuin muissa sosiaalitieteissä: näissä haastateltavat ”määritellään usein tutkimuskohteiksi, joita painostetaan tuottamaan relevanttia tietoa ja joskus testaamaan tutkijoiden teorioita ennemmin, kuin että heitä pyydettäisiin informoimaan tutkijoita heidän teorioistaan” (s. 123). Jotta haastateltavaa voitaisiin pitää pätevämpänä havainnoijana, tulee hänet hyväksyä yhteistyökumppaniksi. Clandinin & Connelly käyttivät tätä lähestymistapaa narratiivisessa tutkimusotteessaan (katso myös Herda 1999). Monella tapaa heidän lähestymistapansa näyttää tuottavan suhteellisen symmetrisen suhteen. Tämäntapaisissa tutkimusotteissa voidaan kuitenkin jättää huomiotta pelko paljastua negatiivisella tavalla. Mishler ehdottaakin, että haastateltava toimisi oppijana/toimijana ja tutkija advokaattina.

Czarniawska (1999) viitatessa tyypilliseen ”asiantuntijahaastattelun” epäsymmetriseen suhteeseen, hän näkee tämän epäsymmetrian yhteydessä ”erikoislaatuiseen” symmetriaan. Haastateltava tai ”keskustelutoveri”, kuten Czarniawska mieluummin sanoo, on usein kysyttävien kysymysten ”ammattilainen”, kun taas haastateltava on noviisi (tutkija on asiantuntija tutkimisessa, ei asioissa, joita tutkimus käsittelee). Tiedon valta voi siten olla haastateltavalla. Czarniawskalle tiedon symmetria ei ole kovin tärkeä asia. Organisaatiotutkijalle ei ole tyydyttävää nojata henkilökohtaisiin näkemyksiin tai subjektiivisiin mielipiteisiin, joita saadaan esimerkiksi Labovin suosimien haastattelutekniikoiden avulla. Czarniawskalle on tärkeää ottaa askel ulos ”keskustelutoverin” subjektiivisesta maailmasta ja voida reflektoida ja rakentaa perspektiivejä, jotka sopivat ”keskustelutoverin” mielipiteisiin sen sijaan, että olisivat huonoja tai jopa harhaanjohtavia kuvastumia asioista, jotka ihmiset organisaatiossa jo tietävät.

Ennenkuin haastattelusta tulee kenttäteksti, se on litteroitava. Äänittäminen ja litterointi ovat useimpien narratiivisten tutkijoiden mielestä välttämättömiä narratiiviselle analyysille. Litterointi on tapa esittää puhetta, joka pakostakin sisältää valintaa ja lyhentämistä. Sama pätee videokuvaukseen. Jotkut, kuten Labov ja Riessman, kiinnittävät enemmän huomiota menettelytapasääntöihin kuin toiset, kuten Czarniawska. Nämä säännöt liittyvät tutkimuksen tieteenalaan. Lingvistisessä tutkimuksessa litterointisäännöt ja käytännöt ovat paljon tärkeämpiä kuin organisationaalisissa tutkimuksissa.

Kenttätekstit muista lähteistä

Vaikka useimmat narratiiviset tutkimukset perustuvat haastatteluihin, on kenttätekstien saamiselle toki muitakin lähteitä. Kuten yllä esitettiin, osallistujahavainnointi on toinen pääkeino kenttätekstien luomiseen. Tyypillisesti osallistujahavainnoija osallistuu ryhmätapaamisiin, konferensseihin tai, erityisesti etnografisissa tutkimuksissa, yhteisön tai organisaation sosiaaliseen elämään muiden sen jäsenten tavoin. Tutkija tekee muistiinpanoja ja voi äänittää valikoidun ryhmäkokoontumisen ja keskusteluja video- tai ääninauhalle. Clandinin’n ja Connellyn aloittama käytäntö hyödyntää erilaisten tapojen yhdistelmää kenttätekstien luomisessa koulutustutkimuksen alueella. Tutkijana toimivan opettajan kirjoittama tarina menneistä kokemuksistaan opettajana on itsessään kenttäteksti. Samalla se on osa omaelämäkerrallista kirjoitusta. Omaelämäkerrallisella tekstillä voi joskus olla tärkeä rooli tutkimusohjelmassa, mutta se vaatii tarkkaa harkintaa saavuttaakseen tasapainon muihin metodeihin verrattuna.

Päiväkirjan kirjoittaminen liittyy läheisesti omaelämäkerralliseen kirjoittamiseen. Tämä on tehokas keino selvittää kokemuksia. Niille, joilla ei ole ollut tapana pitää päiväkirjaa, on aina mahdollisuus alkaa pitää sitä tutkimuksen alkaessa. Päiväkirjat voivat auttaa ymmärtämään, miten tutkija kehittää ja muuttaa ajatteluaan ja tunteitaan tutkimusta kohtaan tutkimusprosessin aikana.

Kentän ihmisille kirjoitettuja ja heiltä saatuja kirjeitä voidaan myös käyttää kenttäteksteinä. Sama pätee myös muihin kentältä kerättyihin dokumentteihin, valokuviin, ”muistolaatikoihin” ja artefakteihin.

Narratiivisen tekstin muoto

Narratiivisten tutkimustekstien muoto vaihtelee paljon. Narratiivisella tutkimusotteella tehdyn tutkimuksen voitaisiin olettaa tuottavan tutkimustekstin, joka itsessään on narratiivin muodossa. Joidenkin tekstien muoto onkin tämä, toiset taas ovat perinteisemmässä muodossa. Labovin (1972) teksti on perinteisessä muodossa. Tämä tarkoittaa, että tutkimustulokset on esitetty temaattisesti ja otteita puheesta on käytetty kuvaamaan tutkijan saamia vaikutteita ja hänen tekemiään päätelmiä. Labovin teksti, vaikka se perustuukin haastatteluihin ja osallistuvaan havainnointiin, on edelleen kvantitatiivinen tutkimus, joka tähtää yleisiin johtopäätöksiin ja löydöksiin. Myös Rosenthalin teksti on perinteisessä muodossa. Hän esittelee ensin tutkimuskysymyksensä ja kuvailee sitten, kuinka tulkitsee yhtä tiettyä haastattelua. Tutkimusteksti antaa lukijalle mahdollisuuden seurata yksityiskohtaisesti, kuinka hypoteesin muodostamiseen ja testaamisen perustuvat tulkinnat on tehty äänitetystä haastattelusta. Rosenthalin teksti perustuu hermeneuttiseen tulkintaan, vaikka se siitä löytyisikin Labovin perinteisen tutkimustekstin perusominaisuudet.

Czarniawskan teksti on kirjoitettu enemmän tarinan muotoon. Hän kirjoittaa tarinansa siitä, miten organisaatiotutkimusta ja julkista sektoria voidaan tarkastella narratiivin kautta. Hän liittää tarinansa perusteellisesti toisten organisaatiotukijoiden tutkimuksiin, rakentaa erilaisia kertomuksia julkiselta sektorilta ja pohtii laajasti omaa rooliaan tarinan kirjoittajana. Siten myös hänen mallillaan on läheisiä yhteyksiä perinteiseen muotoon. Sekä epistemologiset että metodologiset näkökohdat samoin kuin hänen tekstinsä teoreettinen asemointi, ovat selkeästi nähtävissä läpi tekstin.

Clandinin & Connelly (2000) ovat kirjoittaneet narratiivisen tekstin, joka kertoo narratiivisesta tutkimuksesta käytäntönä koulutuksellisessa tutkimuksessa. Kirja alkaa prologilla, jossa kirjoittajat viittaavat merkittäviin tapahtumiin, joita he ovat kokeneet tutkijoina ollessaan. Ensimmäisessä kappaleessa he kirjoittavat muista narratiivista tutkimusotetta käyttävistä kirjoittajista tavalla, joka esittelee tutkimusotteen lukijalle. Samalla he kertovat lukijalle millä tavalla ovat olleet tekemisissä erilaisten narratiivisten tutkimusotteiden kanssa ja millaisia vaikutteita he ovat niistä saaneet. Toisessa ja kolmannessa luvussa lukija voi seurata, miten he alkoivat kyseenalaistaa valtavirtatutkimusta, ja kuinka muiden akateemisten tutkijoiden samankaltaiset ajatukset vaikuttivat heihin. Seuraavissa kappaleissa he kertovat tyypillisen tutkimusprosessin tarinan alkaen kentällä olosta ja päättyen tutkimustekstin kirjoittamiseen. Näiden lukujen myötä he kertovat, mitä he itse sekä heidän alaisensa tohtorioppilaat ovat tehneet ja miten. Kertomalla tämän tarinan he antavat pari esimerkkiä siitä, kuinka narratiivista muotoa voidaan käyttää tutkimustekstissä.

www.metodix.com. Menetelmäartikkelit

Lähteet

fi_image
Alvesson, M. & Sköldberg, K. 1994. Tolkning och reflektion. Vetenskapsfilosofi och kvalitativ metod. Studentlitteratur, Lund.

Bell, S.E. 1988. Becoming a Political Woman: The Reconstruction and Interpretation of Experience through Stories. In A.D. Todd & S. Fisher (eds.), Gender and Discourse: The Power of Talk Ablex, Norwood, New Jersey.

Berger, A.A. 1997. Narratives in Popular Culture and Everyday Life. Sage, London.

Bertaux, D. & Kohli, M. 1984. The Life Story Approach: A Continental View. Annual Review of Sociology, 10, sid.214-237.

Bruner, J. 1986. Actual Minds, Possible Words. Harvard University Press, Cambridge.

Burke, K. 1989. On Symbols and Society. (ed. J.R. Gusfield). The University of Chicago Press, Chicago.

Calas, M.B. & Smircich, L. 1999. Past Postmodernism? Reflections and Tentative Directions. Academu of Management Review,24,4,649-671.

Carr, D. 1985. Life and the Narrator´s Art. In H. J. Silverman and D. Idhe (eds.), Hermeneutics and Deconstruction. State University of New York Press, Albany.

Clandinin, D.J. & Connelly, F.M. 2000. Narrative Inquiry. Jossey-Bass Publishers, San Fransisco.

Cortazzi, M. 1993. Narrative Analysis. The Falmer Press, London.

Corvellec, H. 1996. Stories of Achievements. Narrative Features of Organizational Performance. Dissertation. Transaction Publishers, New Brunswick, NJ.

Coste, D. 1989. Narrative as Communication. University of Minnesota Press, Minneapolis.

Czarniawska-Joerges, B. A Four Times Told Tale. Combining Narrative and Scientific Knowledge in Organization Studies. Working Paper Series 1995/3, Institute of Economic Research, School of Economic and Management, Lund University.

Czarniawska-Joerges, B. 1995. Narration or Science? Collapsing the Division in Organization Studies. Organization. The Interdisciplinary Journal of Organization, Theory and Society, 2, sid.11-33.

Czarniawska-Joerges, B. & Calás, M. 1995. Un/Gendering Selves; Interpreting Identity, Culture, Profession. Paper presented at the 13th SCOS Conference, June 28-July 1, 1995. Turku, Finland

Czarniawska, B. 1997. Narrating the Organization. Dramas of Institutional Identity. The University of Chicago Press, Chicago and London.

Czarniawska, B. 1999. Interviews, Narratives and Organizations. Gothenburg Research Institute, report 1999:8, School of Economics and Commercial Law, Gothenburg University, Gothenburg.

Dunne, J. 1996. Beyond Sovereignty and Deconstruction: the Storied Self. In R. Kearney (ed.), Paul Ricoeur. The Hermeneutics of Action. Sage, London.

Flyvbjerg, B. 1991. Rationalitet og magt. Bind 1. Det konkretes videnskap. Akademisk Forlag, Köpenhamn.

Flyvbjerg, B. 1991. Rationalitet og magt. Bind 2. Et case-baseret studie av planlægning, politik og modernitet. Akademisk Forlag, Köpenhamn.

Gee, J.P. 1985. The narrativization of experience in the oral style. Journal of Education, 167,1,9-35.

Gee, J.P. 1986. Units in the production of narrative discourse. Discourse Processes, 9,391-422.

Gee, J.P. 1991. A Linguistic Approach to Narrative. Journal of Narrative and Life History, 1, sid.15-39.

Ginsburg, F.D. 1989. Contested Lives: The Abortion Debate in American Community. University of California Press, Berkeley.

Herda, E.A. 1999. Research Conversations and Narrative. A Critical Hermeneutic Orientation in Participatory Inquiry. Praeger Publishers, Westport, CT.

Josselson, R. & Lieblich, A. (eds.) 1993. The Narrative Study of Lives, Vol 1 Sage, London.

Josselson, R. & Lieblich, A. (eds.) 1994. The Narrative Study of Lives, Vol 2 Sage, London.

Josselson, R. & Lieblich, A. (eds.) 1998. The Narrative Study of Lives, Vol 6 Sage, London.

Kearney, R. (ed.) 1996. Paul Ricoeur. The Hermeneutics of Action. Sage, London.

Kemp, P. & Kristensson, B. (red.). 1988. Paul Ricoeur. Från text till handling. Symposium Bokförlag, Stockholm.

Labov, W & Waletzky, J. 1967. Narrative analysis. Oral Versions of Personal Experience. In J. Helm (ed.), Essays on the verbal and Visual Arts. Seattle: University of Washington Press.

Labov, W. 1972. Language in the Inner City. Philadelphia: University of Pennsylvania Press.

Labov, W. 1997. Some Further Steps in Narrative Analysis. http://www.ling.upenn.edu/~labov/sfs.html.

Lieblich, A. 1993. Looking at Change. In R.Josselson & A.Lieblich (eds.) The Narrative Study of Lives, Vol 2 Sage, London.

Lieblich & Josselson, R. A. (eds.). 1995. The Narrative Study of Lives, Vol 3 Sage, London.

Mattingly, C. 1998. Healing dramas and clinical plots. The narrative structure of experience. Cambridge university Press, Cambridge.

Mink, L. O. 1987. Historical Understanding. Cornell University Press, Ithaca, New York.

Mitchell, W.J.T. (ed.) 1981. On Narrative. The University of Chicago Press, Chicago.

Mishler, E.G. 1986. Research Interviewing. Context and Narrative. Harvard University Press, Cambridge, Massachusetts.

Murray, K. 1989. The Construction of Identity in the Narratives of Romance and Comedy. In J. Shotter & K. J. Gergen (eds.), Texts of Identity. Sage, London.

Ochberg, R. L. 1994. Life Stories and Storied Lives. In Josselson, R & Lieblich, A. (eds.), The Narrative Study of Lives, Vol 2. Sage, London.

Polkinghorne, D.E. 1988. Narrative Knowing and the Humans Sciences. State University, New York.

Polkinghorne, D.E. 1995. Narrative Configuration in Qualitative Analysis. Qualitative Studies in Education, 8, sid.5-23.

Propp, V. 1968. Morphology of the folktale, 2nd ed. L.Scott, Trans. New Directions, New York.

Ricoeur, P. 1974. The Conflict of Interpretations: Essays in Hermeneutics. Ed. D. Idhe. Northwestern University Press, Evanston.

Ricoeur, P. 1980. Narrative Time. In W.J.T. Mitchell, (ed.), On Narrative. The University of Chicago Press, Chicago.

Ricoeur, P. 1984. Time and Narrative. Vol 1. The University of Chicago Press, Chicago.

Ricoeur, P. 1985. Time and Narrative. Vol 2. The University of Chicago Press, Chicago.

Ricoeur, P. 1988. Time and Narrative. Vol 3. The University of Chicago Press, Chicago.

Ricoeur, P. 1988. Från text till handling. En antologi om hermeneutik redigerad av Peter Kemp och Bengt Kristensson. Symposium Bokförlag, Stockholm/Lund.

Riessman, C.K. 1993. Divorce Talk: Women and men make sense of personal relationships. Rutgers University Press, New Brunswick, NJ.

Riessman, C.K. 1993. Narrative Analysis. London: Sage.

Rosenthal, G. 1993. Reconstruction of Life Stories: Principles of Selection in Generating Stories for Narrative Biographical Interviews. In R. Josselson & A. Lieblich (Eds), The Narrative Study of Lives, Sage, London.

Scholes, R. & Kellogg, R. 1966. The nature of narrative. Oxford University Press, New York.

Shotter, J. & Gergen, K. (eds.) 1989. Texts of Identity. Sage, London.

Silverman, D. 1985. Qualitative Methodology and Sociology. Describing the Social World. Gower, London.

Smircich, L. & Morgan, G., 1982. Leadership: The Management of Meaning. The Journal of Applied Behavioural Science, 18 sid.257-273.

Taylor, C.A. 1993. Positioning Subjects and Objects: Agency, Narration, Relationality. Hypatia, 8, no 1.

Tyler, L. 1978. Individuality. Jossey-Bass, San Francisco.

Van Maanen, J. 1988. Tales of the Field. On Writing Ethnography. The University of Chicago Press, Chicago and London.

White, H. 1981. The Value of Narrative in the Representation of Reality. In W.J.T. Mitchell (ed.), On Narrative. The University of Chicago Press, Chicago.

Widdershoven, G. A. M. 1993. The Story of Life: Hermeneutic Perspectives on the Relationship between Narrative and Life History. In Josselson, R & Lieblich, A. (eds.), The Narrative Study of Lives, Vol 1. Sage, London.

Öberg, P. 1997. Livet som berättelse. Om biografi och åldrande. Dissertation from the Faculty of Social Sciences, Uppsala University, Uppsala.



Kategoriat:artikkeli, Artikkelit

Avainsanat:,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: