Sisältö

1. Johdanto

Diskurssianalyysi tarjoaa varteenotettavan vaihtoehdon organisaatio- ja johtamistutkimusta tekevälle tutkijalle valottaa aihettaan uudenlaisesta näkökulmasta verrattuna alaa perinteisesti hallinneeseen funktionalististiseen tutkimusparadigmaan (Burrell 1997; Burrell ja Morgan 1989). Vaikka diskurssianalyyttinen empiirinen tutkimus on lisääntynyt, kohtaa organisaatioiden ja johtamisen tutkija monia käytännön kysymyksiä, joihin ei ole olemassa yksiselitteisiä vastauksia. Tämä artikkeli pyrkii tarjoamaan diskurssianalyysista kiinnostuneelle tutkijalle ideoita sovellettavaksi ja edelleen kehittäväksi omassa tutkimuksessaan.

2. Tutkijan oletukset kielestä

Empiirisen laadullisen tutkimuksen lähtökohtana on perinteisesti ollut ajatus, jonka mukaan tutkittavien vastaukset kuvaavat siitä mikä on totta ja siten välittyvät totena ja suoraan tutkijalle (Eskola ja Suoranta 1998, 139). Modernissa tiedekäsityksessä kielen on ymmärretty toimivan tähän tapaan. Kieli ymmärretään todellisuuden kuvana. Esimerkiksi organisaatio- ja johtamistutkimuksen alueella on vuosien saatossa etsitty tehokkaan johtamisen avaimia. Tällöin on ajateltu, että totuus tehokkuudesta on löydettävissä, kun aihetta tutkitaan riittävän kauan ja tarkasti.

Postmodernissa usko jatkuvaan edistykseen kumulatiiviseen tiedon lisääntymisen avulla on kyseenalaistettu. Postmoderni on nostanut empiiristen tutkijoiden kiinnostuksen kohteeksi kielen ja sen todellisuutta rakentavan – konstruoivan, ominaisuuden. Tieto on näkökulmaa sidottua, paikallisesti ja historiallisesti määrittyvää, joten yhdenmukaista määrittelyä esimerkiksi tehokkaasta johtamisesta ja johtajasta ei ole löydettävissä. Keskeinen seikka todellisuuden rakentumisessa on kielenkäyttö, johon oletukseen diskurssianalyyttinen tutkimus nojaa.

Voidaan sanoa, että laadullista tutkimusta tekevän empiirisen tutkijan on mahdollista perustaa oletuksensa kielestä kahteen näkökulmaan (Eskola ja Suoranta 1998, 139; Jokinen ym. 1993, 9; Lämsä 2001, 28):

2.1 Realistinen kielikäsitys

Realistisen kielikäsityksen mukaan kieli on todellisuuden kuva. Kielenkäyttö on väline, jonka avulla voidaan saada tietoa olemassa olevista tosiasioista tai ihmisten kokemuksista. Esimerkiksi jos tutkija haastattelee työpaikan henkilöstöä tiimimuutoksesta, voi kiinnostuksen kohteena olla mitä muutoksessa todella tapahtui tai miten henkilöstö on kokenut muutoksen. Tällöin tutkijan on mielekästä ja tärkeää pohtia tiedon totuudenmukaisuutta tai tiedon antajan kuten haastateltavan rehellisyyttä (Alasuutari 1994). Jos tutkijaa kiinnostaa mitä muutoksessa todella tapahtui, on triangulaatio yleensä se vaihtoehto, jonka avulla empiirinen tutkija varmistuu tutkimuksen luotettavuudesta (Eskola ja Suoranta 1998, 69-75; Tynjälä 1991).

2.2 Konstruktionistinen kielikäsitys

Konstruktionistinen kielikäsitys lähtee liikkeelle oletuksesta, jonka mukaan kieli on osa todellisuutta: sosiaalinen todellisuus rakentuu kielenkäytössä. Tällöin tiimityö ja sille annetut merkitykset ovat sidoksissa siihen, mitä ja miten aiheesta puhutaan ja kirjoitetaan. Tutkijan kannalta ei ensisijainen tavoite ole niinkään pohtia tiedon totuudenmukaisuutta tai tiedon antajan rehellisyyttä, vaan tärkeämpää on saada selville, miten sosiaalinen todellisuus tuotetaan kielenkäytön – diskurssien, tarinoiden, metaforien kautta.

Konstruktionistisen kielikäsityksen mukaan tarinoita, kertomuksia, diskursseja ei ymmärretä todellisuuden kuvina ja heijastuksina, vaan ne ovat osa sosiaalista toimintaa ja osa sosiaalisen todellisuuden rakentumista (Potter ja Wetherell 1998). Perusajatuksena on, että kieli on sosiaalisen todellisuuden tuote samalla kun se itse tuottaa tätä todellisuutta. Pyrittäessä saavuttamaan eri tavoitteita kieltä käytetään eri tavoin. Käyttämällä kieltä tietyllä tavalla on mahdollista nostaa esiin asioita, painaa asioita unholaan, hämärtää, manipuloida, vaikuttaa, syyllistää, moralisoida jne. Näin ajateltuna se tapa, jolla kieltä käytetään, muodostaa jonkin version asiasta. Toinen tapa käyttää kieltä tuottaa toisen version. Valinnat kielenkäytössä ovat siten aina myös vallankäyttöä.

2.3 Esimerkki: tarina diskursiivisena resurssina

Käyttämällä kieltä määrätyllä tavalla voidaan pyrkiä oikeuttamaan organisaatiossa toimivien ihmisten päätöksentekoa sekä tekemään heidän käyttäytymisestään uskottavaa ja hyväksyttävää. Kielenkäytön kautta voidaan tehdä joku asia uskottavaksi tai epäuskottavaksi, todeksi tai epätodeksi, oikeaksi tai vääräksi, hyväksi tai pahaksi. Yksi diskursiivinen tapa on rakentaa tapahtumista, ilmiöistä tms. tietynlainen tarina, narratiivi. Se tuottaa kohteesta yhden version, mutta yleensä sulkee jonkun toisen version pois. Toisaalta narratiivi sisältää mahdollisuuden improvisaatioon – tarinan kertomiseen tavanomaisesta juonesta poikkeavalla tavalla, jolloin mahdollistuvat uudenlaiset merkityksenannot. Tarinaa ja tarinan kerrontaa voidaankin pitää suhteellisen joustavana diskursiivisena resurssina.

Esimerkki tutkimuksesta, joka käsittelee henkilöstön irtisanomisia kutistavissa organisaatioissa (Lämsä 2001), havainnollistaa asiaa. Tapaus käsittelee kirjapainoa, jonka saneerauksesta rakennetaan tekstissä menestystarina ja saneeraajista menestyksen luojat, sankarit. Yleisellä tasolla tarinan perustavanlaatuisia tunnuspiirteitä ovat ajallinen tapahtuminen ja juonellisuus (Crarniawska-Joerges 1995; Polkinghorne 1995). Tässä tapauksessa yrittäjäperhe ostaa suurelta yhtymältä kirjapainon, jonka toiminnan jatkamisen yhtymä on kyseenalaistanut. Tarinan juoni lähtee liikkeelle yrittäjien kohtaamista vaaroista ja vaikeuksista – yhtymä mahdollisena toiminnan lopettajana, kirjapainon taloudelliset ongelmat ja yrittäjäperheen suuri riski. Kuten menestystarinoissa yleensä niin tässäkin toimijoiden on ajan kuluessa voitettava vaarat. Yrittäjäperhe suorittaa vaativaksi kuvatun saneerauksen, johon kuuluu rankka kustannusten leikkaus. Saneerauksen suorittaminen on käännekohta, joka muuttaa tarinan kulun menestyksen suuntaan. Tarina päättyy onnellisesti yrittäjien kannalta. He ovat sankareita, jotka vaaroja kaihtamattomalla toiminnalla pelastavat kirjapainon ja saavat sen menestymään.

Se, mikä tarinassa on erityisen mielenkiintoista, on, että kustannusten leikkaamiseen tarvittavia työntekijöiden irtisanomispäätöksiä ei kerrota suoraan. Lukija tai kuulija joutuu päättelemään asian tekstin eri osien perusteella. Yhdistämällä osia selviää, että noin puolet henkilökunnasta on kadonnut jonnekin – minne, miksi ja miten, se jää epäselväksi. Myöskään sitä, kuka päätti henkilöstön vähentämisestä ja suoritti tarvittavat toimenpiteet, ei kerrota. Yrittäjien näkökulmasta irtisanomispäätösten oikeuttaminen ja heidän käyttäytymisensä hyväksyminen edellyttää tarinan kutomista tällä tavoin. Sankareiden hyvyyttä ei voi kyseenalaistaa moraalisesti ongelmallisella teolla, irtisanomisilla. Jos näin tehtäisiin yrittäjien toiminnan oikeutus saattaisi vaarantua ja tarinan teho heikentyä.

Riippuu siis käytetystä tarinasta mitä merkityksiä ihmisten käyttäytymiseen liitetään. Kirjapainoa koskevassa esimerkissä tarinan kertominen vaikkapa irtisanottujen tragediana olisi todennäköisesti muuttanut yrittäjien käyttäytymiselle annettuja merkityksiä – niiden hyväksyminen, jopa sankarillisuus, olisi voitu erilaisen näkökulman sisältämällä tarinalla kyseenalaistaa.

Katso myös:

Narratiivinen metodi

Narratiivinen epistelemologia

Narratiivisen tutkimuksen malleja

Organisatorisen muutosprosessin kuvaaminen

3. Mitä diskurssi on

Diskurssi-sana on peräisin ranskan sanasta discours, joka merkitsee puhetta, juttelua, esitelmää tai jaarittelua. Discours on puolestaan peräisin latinan kielen sanasta discursus – ympäriinsä juokseminen. Diskurssi pitää sisällään ajatuksen, jonka mukaan merkitykset tuotetaan diskursseissa. Toisin sanoen käyttäessämme kieltä konstruoimme eli merkityksellistämme ne kohteet, joista puhumme tai kirjoitamme (Lehtonen 1996).

Diskurssin käsite on monimerkityksinen, eikä sillä ole yhtenäistä ja sovittua määritelmää (van Dijk 1997). Potter ja Wetherell (1998) huomauttavat, että diskurssi kuten myös diskurssianalyysi on alue, josta voidaan kirjoittaa helposti kaksi kirjaa siten, että kirjat ovat sisällöllisesti tyystin erilaiset. Monimerkityksisyys tarkoittaa tutkijan kannalta, että hänen on tärkeää määritellä omassa tutkimuksessaan mitä diskurssi merkitsee kyseisessä tutkimuksessa. Yleisellä tasolla voitaneen kuitenkin sanoa, että diskurssi viittaa puhumisen ja kirjoittamisen tapoihin (Lehtonen 1996; Woodilla 1998). Diskurssi on mahdollista ryhmitellä neljään tyyppiin (Alvesson ja Kärreman (2000b, 1133):

Kuvio 2

Megadiskurssi
Megadiskurssin voi ymmärtää viittaavan yleisesti yhteiskunnassa vallalla oleviin puhetapoihin. Esimerkiksi on mahdollista sanoa, että taloudellinen diskurssi on tavanomainen ja yleistynyt tapa puhua likimain kaikista yhteiskunnan ilmiöistä, instituutioista ja toiminnoista suomalaisessa yhteiskunnassa tänä päivänä. Voidaan myös todeta, että länsimaisessa keskustelussa keskeisessä asemassa on nykyään globalisaatiodiskurssi. Mielenkiinto on laajassa sosio-kulttuurisessa kontekstissa, jota ylläpitävät ja rakentavat diskurssit ovat tutkimuksen kohteena. Tämän tyyppistä lähestymistapaa edustaa Kyrön (1997) tutkimus, joka käsittelee yrittäjyysdiskurssin esille nousua jälkimodernissa länsimaisessa yhteiskunnassa.

Suuri diskurssi
Tässä on ideana, että useampien diskurssien joukko sisältää oletuksena jonkun yhtenäisen viitekehyksen tai tavan tarkastella organisaatio-, ammatillista tms. määriteltyä kontekstia. Suuri diskurssi voi viitata hallitsevaan, jopa ideologiseen, kielenkäytön tapaan tuottaa tietty sosio-kulttuurinen todellisuus kuten vaikkapa organisaation todellisuus. Tällainen suuri diskurssi saattaisi olla vaikkapa tehokkuus- tai byrokratiadiskurssi. Ajatuksena on tutkia rajattua sosio-kulttuurista kontekstia ja sen sisältämiä oletuksia todellisuuden rakentumisesta. Esimerkkinä tämän suuntaisesta lähestymistavasta ymmärtää diskurssi on Lämsän ja Tiensuun (2002) naisjohtajia koskeva tutkimus. Siinä jäljitetään kolme naisjohtajuuden diskurssia, joiden taustalla olevaksi suureksi diskurssiksi määrittyy maskuliinisuus.

Mesodiskurssi
Mesodiskurssi huomioi kielenkäytön ohella sitä sosiaalista kontekstia, jossa kielenkäyttö tapahtuu. Siinä ollaan kiinnostuneita löytämään jonkin verran yleisempiä tilanteeseen liittyviä säännönmukaisuuksia kuin mitä pelkästään tekstissä on. Toisin sanoen tutkijan kiinnostus kohdistuu tekstin ohella tekstin tuottamisen paikalliseen (local) kontekstiin. Esimerkiksi jos tutkijaa kiinnostaa alaisen ja esimiehen välinen vuorovaikutus, hänen on huomioitava, missä yhteydessä vuorovaikutus tapahtuu. On eri asia, jos kyseessä on kehitys- tai irtisanomiskeskustelu. Esimerkkinä tämän tyyppisestä lähestymistavasta on Mannisen (1995) laskentapäälliköitä koskeva tutkimus, vaikkakaan hän ei käytä diskurssin käsitettä. Tutkimuksessa tarkastellaan miten laskentapäälliköt jäsentävät ammatillista tietoa tutkittavan ja tutkijan välisessä tutkimushaastattelutilanteessa. Haastattelutilanne on tekstin paikallinen konteksti, ja tutkimuksen tuloksia tarkastellaan suhteessa tähän kontekstin.

Mikrodiskurssi
Tässä tapauksessa diskurssi määritellään sosiaalisena tekstinä, jonka ulkopuolelle tutkija ei mene. Tutkija ei siis kiinnitä huomiota laajempaan sosio-kulttuuriseen tai paikalliseen kontekstiin, jonka osa mikrodiskurssi on. Toisin sanoen tekstien ja puhetilanteiden kautta ei tehdä päätelmiä ja tulkintoja muusta todellisuudesta, vaan itse tekstiä tarkastellaan kiinnostavana ilmiönä ja tutkimuskohteena itsessään. Yksi esimerkki tästä tavasta ymmärtää diskurssi on keskustelunanalyysi, jossa tutkitaan keskustelun kulkua sekä siihen liittyviä kielellisiä tapoja ja säännönmukaisuuksia. Esimerkkinä on Silvermanin ja Peräkylän (1990) tutkimus, jossa tarkastellaan miten ”aroista” asioita kuten seksistä puhutaan. Heidän mukaansa nämä kohdat näyttäytyvät puheessa epäröintinä ja taukoina.

Katso myös:

Kolme erilaista diskurssin käsitettä

3.1 Diskurssi rakentaa kohteensa

Tässä artikkelissa diskurssi ymmärretään siten, että diskurssi ei ole vain sosiaalisen todellisuuden kuvausta, vaan diskurssi rakentaa kielellisesti kohteensa kuten tilanteet, ilmiöt, tapahtumat, asiantilat, ihmisten identiteetit, ihmissuhteet, organisaatioiden väliset suhteet yms. tietyllä lailla olemassa oleviksi, ”todellisiksi” (Fairclough 1998; Fairclough ja Wodak 1997; Parker 1992; Phillips ja Hardy 2002).

Tapamme ajatella, puhua ja kirjoittaa, kuten vaikkapa tapamme ajatella, puhua ja kirjoittaa tiimeistä, johtajista, alaisista, ikääntyneistä työntekijöistä jne., ei heijasta yksiselitteisesti ulkoista todellisuutta tai ihmisten sisäistä psyykkistä todellisuutta. Tapamme ajatella, puhua ja kirjoittaa näistä kohteista merkityksellistää kohteensa, tekee sen olemassa olevaksi. Ikääntynyt työntekijä voidaan konstruoida esimerkiksi vetreäksi osaajaksi, eläkettä odottavaksi kustannuseräksi tai vaikkapa nuoren työntekijän tukijaksi.

Diskurssi voidaan ymmärtää siis suhteellisen yhdenmukaiseksi kielelliseksi merkitysjärjestelmäksi, jossa jokin kohde rakennetaan, ylläpidetään ja myös muutetaan. Tutkijalle on tärkeää huomata, että diskurssit ovat dynaamisia ja muuttuvia. Lisäksi on tärkeää ymmärtää, että diskurssit ovat rajattuja kielen alueita, jotka esiintyessään rajaavat toisia kategorisointitapoja ja näkökulmia pois. Voidaan kuitenkin todeta, että samalla kun diskurssit rajaavat kohteita, sisältävät ne yhtä aikaa mahdollisuuden kohteen uudelleen määrittelyyn.

Paitsi että erilaisia merkityssysteemejä kutsutaan diskursseiksi, käytetään niistä myös kirjallisuudessa nimitystä tulkintarepertuaarit. Käsitteet ymmärretään usein toistensa synonyymeina. Niitä on myös eroteltu toisistaan siten, että diskurssin käsitteeseen on liitetty valtasuhteet ja historiallisuuden tarkastelu, kun taas tulkintarepertuaarin käyttö on kytketty arkisen kielen käytön tutkimiseen (Jokinen ym. 1993, 1999; Potter ja Wetherell 1998; Willman 2001).

3.2 Diskurssin osat

Diskurssin käsite on selvennettävissä jakamalla se kolmeen osaan (Fairclough 1998; Hardy ym. 2000; Parker 1992; Phillips ja Hardy 1997) :

Kuvio 3

Objektit – asiat, ilmiöt, konkreettiset tapahtumat, ihmiset tuotetaan käsitteiden kautta ”todeksi”, olemassa oleviksi diskursseissa. Esimerkiksi palvelun laatu, johtajuus, nainen, mies, organisaatio, tiimi yms. tuotetaan erilaisten käsitteiden avulla olemassa oleviksi, ”todeksi”. Käyttämällä tiettyjä käsitteitä rakennamme objektille määrätynlaisia merkityksiä. Esimerkiksi käyttämällä käsitteitä sosiaaliturvan hyväksikäyttö, tehostaminen tai pakkotoimenpide, voidaan henkilöstön irtisanomispäätöksille tuottaa hyvinkin erilaisia merkityksiä (Lämsä 2001). Vastaavasti käyttämällä käsitteitä elintasopakolainen, poliittinen pakolainen, avun tarvitsija tai pakolaisjärjestön asiakas voidaan pakolaisesta rakentaa monia merkityksiä (Phillips ja Hardy 1997; Hardy ja Phillips 1999).

Ihmisille rakentuu diskursseissa identiteettejä, mikä onkin ollut yksi yleisimmistä diskurssitutkimuksen kiinnostuksen kohteista (Jokinen ym. 1999, 68). Identiteetissä on kyse määrittelystä kuka minä olen tai joku on. Kieli ja sen käyttö tuottaa identiteettimme olemassaolon ja määrittää sen rajat. Kielellisyys mahdollistaa myös identiteetin määrittelyn aina uudelleen ja uudelleen. Identiteetit ovat siten vaihtelevia ja moninaisia.

Esimerkiksi naisjohtajien diskursiivista jäsentymistä koskevassa tutkimuksessa naisjohtajien identiteetti jäsentyi usealla tavalla: rautarouvana, ovelana naisena, uhrina ja ammattilaisena (Lämsä ja Tiensuu 2002). Identiteetit ovat osa diskurssin merkitysjärjestelmää. Toisin sanoen tietyssä diskurssissa ihmiselle rakentuu tietynlainen identiteetti. Kun identiteetti ymmärretään tällä tavoin, puhutaan ns. subjektipositiosta (Jokinen ym. 1999, 68). Käsite korostaa diskurssin valtaa määritellä ihmisille tietyt paikat ja suhteet toisiinsa. Nämä subjektipositiot ovatkin kiinnostava ilmiö diskurssien tutkijalle. Tutkija, joka on kiinnostunut diskursseista erityisesti vallan näkökulmasta, tutkii subjektipositioiden epäsymmetrisiä suhteita.

Katso myös:

Uuden tieteellisen tiedon tuottaminen

Tutkija, tutkimuskohde ja tiedeyhteisö — Tutkimus tutkijan toimintana

3.3 Esimerkki: miten diskurssi rakentaa kohteensa

Esimerkkinä siitä, miten diskurssi voi rakentaa kohteen erilaiseksi eri konteksteissa ja miten tällä voi olla seurauksia ihmisten toiminnalle, esitetään tässä yhteydessä kahden keskustelijan, joista toinen on tämän artikkelin kirjoittaja, antia vasenkätisyydestä. Osapuolet ovat käyneet vasenkätisyyttä koskevan keskustelun syksyllä 2002. On syytä huomata, että vaikka keskustelu keskittyi keskustelijoiden näkemyksin vasenkätisyyden määrittelyn muutoksesta historiallisesti, on itse keskustelu myös diskurssi. Se luo mahdollisuudet kohteen määrittelylle ja rajaa joitakin toisia mahdollisuuksia pois. Huomionarvoista tässä yhteydessä on, mikä lukijan on hyvä tietää, että molemmat keskustelijat ovat itse vasenkätisiä. Tällä lienee merkitystä kohteen määrittelyn kannalta vähintään siinä mielessä, että aihe on todettu tärkeäksi keskustelun kohteeksi ja nostettu näin esille.

Keskustelun aiheena oli siis se, mitä merkityksiä keskustelijat ovat huomanneet vasenkätisyyteen liitetyn Suomessa noin 40 edellisen vuoden aikana. Vasenkätisyys on määrittynyt vuosien saatossa erilaisuudeksi. Vasenkätisiä on nimitetty ainakin vasureiksi, vääräkätisiksi, suttaajiksi, kummajaisiksi ja terveysriskin kantajiksi. Nimityksillä on rakennettu kohteesta – vasenkätisyydestä, monenlaisia merkityksiä, joiden taustalla oletuksena toimiva suuri diskurssi (Alvesson ja Kärreman 2000b) on erilaisuuden/poikkeavuuden diskurssi. On tärkeää huomata, että erilaisuuden/poikkeavuuden diskurssi ei synny tyhjästä, vaan erilaisuus rakentuu aina suhteessa johonkin toiseen, joka ei puhujan tai kuulijan kannalta ole erilaisuutta/poikkeavuutta. Toisin sanoen jos joku kohde rakentuu poikkeavaksi, jossakin on puhujan tai kuulijan kannalta joku toinen kohde, joka ei ole poikkeava vaan tavanomainen, normaali. Tässä tapauksessa ei-poikkeavuuden tai normaalin normina on oikeakätisyys.

Keskustelijoiden mukaan 1950-60 -luvuilla vasenkätisyyteen liitetty poikkeavuus on määrittynyt haitaksi ja vammaksi. Tätä voisi nimittää vammaisuuden diskurssiksi. Diskurssin sisältämä merkityksenanto on oikeuttanut pyrkimyksen ilmiön kitkemistä ihmisten sosiaalisissa käytännöissä, jonka seurauksena on vasenta kättä käyttäviä voitu rangaista koulussa, ja heidät on voitu pakottaa käyttämään oikeaa kättä työ- ja kouluaskareissa. Vammaisuuden merkitys on rajannut vasenkätisten mahdollisuuksia työmarkkinoilla ja ammatinvalinnassa.

Vuosien saatossa vasenkätisyydelle annettua poikkeavuuden kielteispainotteista merkitystä suhteessa normiin, oikeakätisyyteen, on pyritty muuttamaan. Keskustelijoiden mukaan tästä esimerkkinä on tapa puhua tunnetuista ja lahjakkaista ihmisistä ja heidän vasenkätisyydestään. Puheissa on usein nostettu esille tunnetut vasenkätiset taiteilijat. Vasenkätisyyttä on näin rakennettu erityispiirteeksi, jopa luovuuden ja taiteellisen lahjakkuuden merkiksi. Tällä lienee pyritty häivyttämään vammaisuuden merkitystä ja tavoiteltu ilmiön hyväksymistä ”normaalina”. Se, mikä vasenkätisyyden diskursseille näyttää kuitenkin olevan yhteistä, on pyrkimys yhdistää ihmisen vasenkätisyys fyysisenä ominaisuutena hänen psyykkiseen ja muuhun kyvykkyyteensä. Tällainen puhumisen tapa näyttää olevan sidoksissa moneen muuhunkin ”erilaisena” pidettyyn seikkaan kuten esimerkiksi sukupuoleen, ikään, etniseen ja uskonnolliseen taustaan, seksuaaliseen orientaatioon yms. (Lämsä ja Sintonen 2001). Toisin sanoen ihmisen taidot, osaaminen, luonne yms. tulevat artikuloiduksi fyysisten ominaisuuksien kuten vaikkapa vasenkätisyyden, ihon värin tai ulkomuodon perusteella.

Esimerkki havainnollistaa, miten jollekin ilmiölle rakentuu kielessä merkityksiä, jotka vaihtelevat ajan ja paikan mukaan ja joilla on seurauksia ihmisten toiminnalle. Voidaan sanoa, että merkitykset ovat historiallisia, aikaan ja paikkaan sidottuja ja ajasta ja paikasta toiseen muuttuvia sekä sosiaalisia eli ihmisten välisiä (Lehtonen 1996, 33). Tästä näkökulmasta empiirisen tutkijan saattaisi olla kiinnostavaa tutkia mitä muita mahdollisia merkityksiä vasenkätisyydelle tai jollekin muulle ”erilaisuudelle” on annettu ja annetaan eri aikoina ja paikoissa. Tärkeää olisi myös selvittää niitä kielellisiä tapoja, jolla merkityksiä ylläpidetään ja muutetaan. Miten muutos kohteen määrittelyssä on tapahtunut? Mitä seurauksia uudella määrittelyllä saattaa olla vaikkapa ”erilaisiksi” määrittyvien henkilöiden työnsaantimahdollisuuksien ja kohtelun kannalta?

4. Diskurssianalyysin määrittelyä

Diskurssianalyysi ei tarkoita yksityiskohtaisia tutkimustekniikoita, joita tutkija soveltaa suoraan omaan tutkimukseensa. Se sisältää perustuvanlaatuisen teoreettisen oletuksen kielenkäytön sosiaalista todellisuutta rakentavasta, konstruoivasta, luonteesta. Tästä syystä empiiristä tutkimusta tekevä tutkija ei voi pitää diskurssianalyysia pelkästään tutkimuksen menetelmänä, vaan kyseessä on yhtä aikaa sekä teoreettinen että metodologinen viitekehys (Eskola ja Suoranta 1998; Phillips ja Hardy 2002; Potter ja Wetherell 1998).

Diskurssianalyysissa ollaan Phillips ja Hardyn (2002, 5) mukaan kiinnostuneita teksteistä. Lisäksi tutkijan kiinnostus kohdistuu löyhemmin tai tiukemmin tekstin tuottamisen ja kuluttamisen kontekstiin. Diskurssianalyysissa tekstit ja niiden kantamat merkitykset jäsennetään yleisemmiksi puheentavoiksi, diskursseiksi, joilla sosiaalista todellisuutta on tapana tuottaa.

Empiiristä diskurssianalyyttista tutkimusta tekevän on tärkeää huomata, että diskurssit eivät ole ”valmiina tai annettuina” teksteissä. Vihjeet ja ideat niistä ovat palasina useissa teksteissä (Parker 1992), diskurssit ovat intertekstuaalisia. Diskurssit ovat siten aina tutkijan tulkinnan tuloksia, ja siitä syystä voidaan sanoa, että diskurssianalyysi on luonteeltaan tulkinnallista tutkimusta.

Teksteillä voi puolestaan olla monia muotoja: ne voivat sisältää kirjoitettua ja puhuttua tekstiä, kuvia, symboleja, esineitä ja muita artefakteja (Grant ym. 1998; Hardy 2001). Jos tutkija olisi esimerkiksi kiinnostunut tutkimaan miten nuoret jäsentävät yrityksen johtajuutta, yksi mahdollisuus olisi haastatella nuoria. Haastatteluaineistoa olisi tässä tapauksessa tutkimuksen teksti. Tutkimus voitaisiin myös toteuttaa pyytämällä nuoria piirtämään vaikkapa kuva johtajasta. Tällöin piirretty kuvamateriaali olisi tutkimuksen teksti, johon tutkijan tulkinta kohdistuu. Esimerkkejä teksteinä luettavista aineistoista voivat olla:

Esimerkkejä teksteinä tulkittavissa aineistomahdollisuuksista on mahdollista kehitellä lukemattomia. Aineisto on jaoteltavissa karkeasti ottaen kahteen ryhmään (Alasuutari 1994; Silverman 1994):

Kuvio 4

Luonnollinen aineisto on olemassa tutkimuksen tekemisestä ja tekijästä riippumatta, kun taas tutkimusta varten kerätty aineisto kuten tutkimushaastattelu luodaan kyseistä tutkimusta varten.

Katso myös:

Narratiivisen metodin soveltaminen

Kolme erilaista diskurssianalyysia

Hermeneuttinen tieteenperinne

Tulkitsevan käsitetutkimuksen aineisto ja sen hankinta

4.1 Diskurssianalyysin periaatteet

Diskurssianalyysi kiteytetään tässä yhteydessä neljään tutkijan ratkaisuja ohjaavaan periaatteeseen (Jokinen ym. 1993; Lämsä 2001; Willman 2001):

Kuvio 5

Konstruktionismin periaate

Diskurssianalyysia tekevälle yksi keskeinen periaate on oletus kielen käytön sosiaalista todellisuutta rakentavasta luonteesta. Kielen käyttö on käytäntö, joka merkityksellistää ja samalla rakentaa, järjestää, uusintaa ja muuttaa sosiaalista todellisuuttamme. Parkerin (1992) mukaan mitään käsitteitä ei pitäisi ottaa itsestään selvyytenä, vaikka näin usein arkielämässä tehdään. Se, mitä esimerkiksi organisaatiossa pidetään hyvänä johtamisena tai asiakaspalvelun laatuna, on muodostunut usein itsestään selvyydeksi, jota ei helposti kyseenalaisteta. Tapamme ajatella ja puhua vaikkapa asiakaspalvelun laadusta uusintaa helposti entistä tapaa ajatella, puhua ja myös toimia – käsityksemme on ajan kuluessa voinut muuttua sosio-kulttuuriseksi ”totuudeksi” (Berger ja Luckmann 1994). Tämä ”totuus” on kuitenkin yksi versio kohteesta, esimerkiksi asiakaspalvelijan versio laadusta. Asiakkaan itsensä versio on mahdollisesti toisenlainen.

On huomattava, että neutraaleinakin käyttämämme sanat lataavat kohteisiinsa piileviä oletuksia siitä, mitä pidetään luonnollisena (Jokinen ym. 1993, 19). Meidän on vaikea havaita tietyn kulttuurin jäseninä sanojen konstruktiivista ominaisuutta, jonka vuoksi esimerkiksi tietyn organisaation tai ammattiryhmän jäsenet rakentavat helposti diskursiivisesti omia toimintakäytäntöjään itsestään selvyytenä. Norman Fairclough (1998; Potter ja Wetherell 1998) huomauttaa, että diskurssianalyysia tekevän tutkijan yksi keskeinen tehtävä on tällaisten luonnollisena pidettyjen konstruktioiden vakiintumisen ja vaihtelun näkyväksi tekeminen.

Kielen käytön konstruktionistiseen periaatteeseen on liitettävissä ajatus, jonka mukaan merkitykset muodostuvat suhteessa ja erotuksena toisiinsa. Vasenkätisyys määrittyy suhteessa oikeakätisyyteen, naiseus suhteessa miehisyyteen, esimies suhteessa alaiseen jne. Tähän suhteiden ja erottelujen systeemiin kytkeytyy usein arvolatauksia, jotka saattavat olla myös huonosti tiedostettuja. Asetamme tietyillä tavoilla puhua ilmiöt, asiat, ihmiset arvojärjestykseen. Puhumme esimerkiksi organisaation eri työtehtävistä itsestään selvinä arvohierarkioina, joista toiset ovat parempia kuin toiset. Tässä suhteessa diskurssianalyysia on pidettävä moraalisesti latautuneena – sen yksi tehtävä on purkaa itsestään selvinä pidettyjä tapoja konstruoida arvojärjestyksiä ja valtasuhteita.

Usean diskurssin olemassaolon periaate

Diskurssianalyysin yhteydessä puhutaan merkityssysteemien eli diskurssien kirjosta (Jokinen ym. 1993, 24-29; Willman 2001, 68-70). Tämän mukaan sosiaalinen todellisuus näyttäytyy moninaisena, usein rinnakkaisten ja keskenään kilpailevien diskurssien kenttänä (Fairclough 1998). Monien, jo kahden mahdollisen diskurssin olemassaolo murtaa näkemystä yksiselitteisestä ja monoliittisesta kohteen määrittelystä. Tutkijan on myös huomattava, että diskurssit eivät ole toisistaan irrallisia, vaan ne ovat suhteessa toisiinsa. Tätä nimitetään interdiskursiivisuudeksi (Fairclough 1998; Fairclough ja Wodak 1997; Hardy 2001; Lehtonen 1996). Esimerkiksi yrityksen tehostamisdiskurssi voi olla suhteessa vaikkapa yrittäjyys-, vapaus- ja individualisaatiodiskursseihin.

Useiden diskurssien olemassaoloa ja ristiriitaisuutta havainnollistaa seuraava työuupumusta koskeva tutkimus (Jantunen ym. 2001). Siinä havaittiin, että yrityksen johtajat konstruoivat naistyöntekijät suhteessa tunteisiin kahdella keskenään ristiriitaisella tavalla. Ensinnäkin, tunteet ja niiden käsittely rakennettiin sellaiseksi naisten vahvuudeksi, jonka avulla työuupumusta voitaisiin ehkäistä. Toiseksi, tunteet rakennettiin naisten heikkoudeksi, minkä vuoksi naiset ovat alttiita työuupumukselle. Yhteistä molemmille tavoille oli kuitenkin, että naiset ”todellistuivat” niissä tunteellisiksi ja miehet tunteettomiksi.

Diskursseja tutkivan näkökulmasta tämä ei tarkoita, että tutkijan pitäisi raportoida tulos, jonka mukaan naiset ovat ja miehet eivät ole tunteellisia. Diskurssien tutkijaa voisi kiinnostaa miten haastateltavat rakentavat diskursiivisesti asiantilan mainitulla tavalla. Mitä oletuksia heidän tapaansa konstruoida kohde sisältyy? Mikä tarkoitus tällä merkityksellistämisen tavalla on? Kenen etuja se ajaa? Kenen etujen vastaisesti se toimii? Mitä seurauksia konstruoidulla todellisuudella saattaa olla naisten ja miesten kannalta työelämässä? Voisiko joku muu merkityksellistämisen tapa toimia joltakin kannalta paremmin?

Kontekstuaalisuuden periaate

Diskurssit ovat sosiokulttuurisia, tilannesidonnaisia, historiallisia ja institutionaalisia. Ne ovat suhteessa aikaan ja paikkaan. Näin ollen merkitysten rakentaminen ja valinta on sidoksissa tietyssä ajassa ja paikassa vallitseviin sosiaalisiin käytäntöihin. Jotta osaisi käyttää ja tulkita kieltä tarkoituksenmukaisesti, pitää olla tietoa kontekstista, jossa tulkinta tehdään (Willman 2001, 70). Esimerkiksi jos henkilö nostaa kättä, tulkinta kädennoston merkityksestä vaihtelee riippuen missä tilanteessa, paikassa ja aikana teko tapahtuu. Kokoustilanteessa kädennosto on tulkittavissa puheenvuoron pyynnöksi. Kadulla kahden ihmisen tavatessa kädennosto merkitsee todennäköisesti tervehdystä. Työhuoneessa istuvan kädennosto voi merkitä fyysistä työterveyttä edistävää voimisteluliikettä. Tietynlainen kädenosto voi Kiinassa merkitä eri asiaa kuin Suomessa. Edelleen, kädenoston merkitys on mahdollisesti ollut toinen Antiikin Kreikassa kuin tämän päivän Suomessa.

Lehtonen (1996, 158) sanoo, että tekstien merkitykset ovat sidoksissa konteksteihin ja että merkityksiä on mahdotonta tutkia irrallaan konteksteistaan. Toisin sanoen tekstit eivät synny tyhjiössä, vaan ne ovat aina suhteessa johonkin kontekstiin (Alvesson ja Kärreman 2000b; Fairclough 1998; Keenoy ym. 1997). Kontekstit ovat läsnä kirjoittamisessa ja lukemisessa: teksti on syntynyt jossakin kontekstissa ja se tulkitaan jossakin kontekstissa. Lehtosen (1996) mukaan kontekstit eivät ole mitään staattisia aatteita tai arvoja, tekstin ”taustoja”, vaan niillä on aktiivinen rooli sen suhteen, mitä konventioita kirjoittajilla/puhujilla on käytössään ja kuinka lukijat kohtaavat tekstin. Vaikka kontekstin käsite on ongelmallinen ja sen määrittelyyn liittyy koulukuntakiistoja, ovat Jokinen ym. (1993, 30-36) ryhmitelleet käsitettä empiirisen tutkijan kannalta hyödyllisellä tavalla. Heidän mukaansa konteksteja ovat:

Kontekstuaalisuuden periaate erottaa diskurssianalyysin sellaisesta kielitieteellisestä tutkimuksesta, joka tarkastelee käyttöyhteyksistä, konteksteista, irrotettua kielijärjestelmää sellaisenaan. Kontekstin ja tekstin suhde on organisaatioiden ja johtamisen diskursseja tutkivalle yleensä hyvin haasteellinen. Hardy (2001) huomauttaakin, että huolimatta vaatimuksesta huomioida sekä teksti että konteksti, tutkijoilla on taipumus keskittyä joko laajaan sosio-kulttuuriseen kontekstiin tai tiettyyn erityiseen tekstiin ilman sen kummempaa kiinnostusta sen kontekstiin.

Funktionaalisuuden periaate

Kielenkäyttö tuottaa tiettyjä seurauksia, funktioita, toimintaa. Käytämme kieltä kuten välinettä, saadaksemme jotakin aikaiseksi (Potter ja Wetherell 1998, 18). Kielen käyttö ei ole vain kuvausta, vaan se on tekemistä. Lausumat väittävät jotakin todellisuudesta ja yhtä aikaa ne rakentavat tuota todellisuutta. Ne muodostavat aktiivisesti jonkun version asiasta. Jokinen ym. (1993) pitävät tätä kielen käytön seurauksia tuottavaa, funktionaalisuuden periaatetta, analyyttisesti erityisen tärkeänä diskurssien tutkimuksessa. Tutkijan kiinnostus kohdistuu siihen, mitä kielen käyttäjä tulee ilmaisuillaan kulloinkin tehneeksi ja tuottaneeksi.

Tietyllä kielenkäytön tavalla pyritään esimerkiksi estämään jonkun asian ilmitulo, esitetään jokin asia hyvänä tai huonona, tavoiteltuna tai epätoivottuna, annetaan luotettava kuvaus jostakin asiasta, vedotaan moraaliin tai vaikkapa vakuutetaan muutostarpeesta. Tällä on seurauksia sosiaalisessa ympäristössä ja toiminnassa. Syntyy eri merkityksiä jos esimerkiksi sanomme, että 50 ihmistä irtisanottiin tai että toimitusjohtaja Muttilainen irtisanoi 50 ihmistä. Tässä passiivi- tai aktiivi-muodon käytön seurauksena syntyy erilainen merkitys irtisanomispäätösten vastuunkannolle. (Lämsä 2001). Seuraukset ovat erilaisia, jos johtajasta käytetään sanaa auttaja, kasvattaja, hallitsija tai yksinvaltias.

Seurausten tavoittelu voi olla tarkoituksellista tai tarkoituksetonta kielen käyttäjän kannalta. On mahdollista, että puhuja käyttäessään kieltä määrätyllä tavalla, tavoittelee tarkoituksellisesti jotakin asiantilaa. Esimerkiksi Heracleous ja Barrett (2001) tutkivat organisaatiomuutosta informaatioteknologian alalla, ja he totesivat, että johto voi käyttää onnistuneella tavalla tietoisia retorisia keinoja edistääkseen muutosta. On tärkeää huomata, että funktionaalisuuden periaate ei välttämättä kytkeydy suoraan toimijan itsensä tarkoittamaan vaikutukseen. Funktiot, seuraukset, ovat potentiaalisesti läsnä ja mahdollisesti aktualisoituvat puhetilanteissa. Tutkijan kannalta funktioiden tulkinta ei siten edellytä sen pohtimista, onko toiminta tietoista vai ei (Jokinen ym. 1993, 42). On myös huomattava, että funktiot eivät ole vain tilannekohtaisia, vaan niillä voi olla tilanteet ylittäviä ideologisia seurauksia kuten esimerkiksi joidenkin alistussuhteiden ylläpitäminen ja oikeuttaminen (Lämsä ja Sintonen 2001; Potter ja Wetherell 1998).

Katso myös:

Diskurssianalyysin tutkimusmenetelmät

Kiinteät ja muuttuvat diskurssit analyysissa

Diskurssianalyyttisen tutkimuksen arviointi

4.2 Esimerkki: diskurssianalyysin aineisto ja sen käsittely

Se, mikä aineisto on tarkoituksenmukainen diskurssianalyysin tekstiksi, riippuu tutkimuksen tavoitteista ja kysymyksenasettelusta. Hardy ja Phillips (1999) tutkivat maahanmuuttoa Kanadassa diskurssianalyysilla. Yksi heidän tavoitteistaan oli tutkia yhteiskunnallisella tasolla pakolaisia konstruoivia diskursseja. Tutkijat kuvaavat, että keskeinen ongelma oli, mikä aineisto voisi olla sopiva edustamaan ”yleistä” yhteiskunnallista tasoa. Heidän mukaansa tarkoituksenmukainen aineisto on helpompi määritellä ja valita, jos halutaan tutkia kohdetta tarkemmin määritellyssä institutionaalisessa kontekstissa kuten esimerkiksi tietyssä organisaatiossa tai organisaatioiden verkostossa.

Tässä tutkimuksessa tutkijat päätyivät käyttämään kanadalaisten johtavien sanomalehtien sarjakuvia. Tutkimuksen teksti muodostui 127 sarjakuvasta, joissa maahanmuuton ja pakolaisuuden teemaa kuvattiin. Sarjakuvia kerättiin kolmena eri vuonna., jotka valittiin, koska pakolaisuutta koskevaa lainsäädäntöä uudistettiin kyseisenä aikana Kanadassa. Tästä syystä lehdissä oli tutkijoiden mukaan runsaasti aiheeseen liittyviä sarjakuvia, jotka eivät pelkästään esittäneet pakolaisia, vaan yleensä maahanmuuttoa ja maahanmuuttojärjestelmää.

Tutkijat perustelevat aineiston valintaa usealla tavalla. Sarjakuvia voidaan pitää yleisen yhteiskunnallisen keskustelun indikaattoreina. Ne on tutkijan suhteellisen helppo hankkia käyttöönsä. Sarjakuvat ovat melko itsenäisiä tekstejä, jotka nostavat myös esille vaihtoehtoisia tapoja jäsentää asioita. Tutkijan on helppo havainnollistaa tulkintoja näyttämällä esimerkkejä sarjakuvista. Lisäksi sarjakuvat voivat rakentaa luovia ja mielikuvituksellisia näkemyksiä aiheesta ja siten mahdollistavat tuoreen perspektiivin aiheeseen. Sarjakuvat tarjoavat karikatyyrien, mielikuvituksen, huumorin jne. kautta keinon ymmärtää kohdetta kulttuurisesti laajemmin kuin pelkästään yksittäisen tekstin tasolla.

Aineiston käsittely oli tutkimuksessa kolmivaiheinen. Ensimmäisessä vaiheessa haluttiin selvittää mitä toimijoita sarjakuvissa esitetään, ja aineistoa luettiin tästä näkökulmasta. Luennan tuloksena toimijat luokiteltiin neljään ryhmään: pakolainen, hallitus, maahanmuuttojärjestelmä ja suuri yleisö. Toisessa vaiheessa tutkittiin sitä, miten nämä eri toimijat konstruoidaan kussakin sarjakuvassa. Toinen luenta suoritettiin tästä näkökulmasta. Tutkijat määrittelivät aineistosta 18 eri tapaa jäsentää toimijat. Kolmannessa vaiheessa tutkijat lukivat sarjakuvat läpi huomioiden tapaukset, joissa maahanmuuttajat esitettiin itse kommentoimassa sellaisia seikkoja kuten esimerkiksi hallituksen korruptio. Tutkijat taulukoivat luokittelunsa, josta on lyhyt mukaeltu esimerkki alla.

Kuvio 6

Taulukointi auttoi tutkijoita järjestämään aineistoa ja käsittelemään sitä systemaattisesti. Se toimi perustana tutkimuksen muille tulkinnoille ja päätelmille. Esimerkki tuo esille sen, miten diskurssianalyysissa tutkijalla ei ole valmiita tapoja jäsentää aineistoa, vaan teoreettinen peruskäsitteistö rakennetaan aineistosta käsin. Aikaisempi tutkimus ja teoriat ovat apuna, joskin niiden merkitys korostuu siinä vaiheessa, kun alustavat luokitukset, kategoriat ja käsitteet on hahmoteltu aineiston avulla. (Eskola ja Suoranta 1998, 198). Yleisperiaatteena on mahdollista todeta, että empiirinen diskurssianalyyttinen tutkimus on aina aikaa vievää ”käsityötä”, jonka vuoksi suhteellisen pienet aineistot saattavat olla sopivia.

Lämsä, Anna-Maija 2004. Diskurssianalyysi empiirisen tutkimuksen lähtökohtana. www.metodix.com. Menetelmäartikkelit

5. Lähteet

Alasuutari, P. 1994. Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino.

Alvesson, M. & Kärreman, D. 2000a. Taking the Linguistic Turn in Organizational Research. Journal of Applied Behavioral Science 36, 2: 136-158.

Alvesson, M. & Kärreman, D. 2000b. Varieties of discourse: On the study of orgnanizations through discourse analysis. Human Relations 53, 9: 1125-1149.

Berger, P. & Luckmann, T. 1994. Sosiaalisen todellisuuden rakentuminen: tiedonsosiologinen tutkielma. Helsinki: Gaudeamus.

Burrell, G. 1997. Normal Science, Paradigms, Metaphors, Discourses and Genealogies of Analysis. Teoksessa Stewart R. Clegg, , Cynthia Hardy ja Walter R. Nord (toim.) Handbook of Organization Studies. Lontoo: Sage.

Burrell, G. & Morgan, G. 1989. Sociological Paradigms and Organizational analysis. Aldershot: Gower.

Crarniawska-Joerges, B. 1995. Narrative or Science? Collapsing the Division in Organizational Studies. Organization 2, 1: 11-33.

Eskola, J. & Suoranta, J. 1998. Johdatus laadulliseen tutkimukseen. Tampere: Vastapaino.

Fairclough, N. 1998. Discourse and Social Change. Oxford: Blackwell.

Fairclough, N. & Wodak, R. 1997. Critical discourse analysis. Teoksessa T. A. Van Dijk Discourse as social interaction (toim). Lontoo: Sage, 258-284.

Grant, D., Keenoy, T. & Oswick, C. (toim.) 1998. Discourse + Organization. Lontoo: Sage.

Hardy, C. 2001. Researching Organizational Discourse. International Studies of Management and Organization 31, 3: 25-47.

Hardy, C., Palmer, I. & Phillips, N. 2000. Discourse as a strategic resource. Human Relations 53, 9: 1227-1248.

Hardy, G. & Phillips, N. 1999. No jokin matter: Discursive Struggle in the Canadian Refugee System. Organization Studies 20, 1: 1-24.

Heracleous, L. & Barrett, M. 2001. Organizational change as discourse: communicative actions and deep structures in the context of information technology implementation. Academy of Management Journal 44, 4: 735-778.

Jantunen, J., Lämsä, A-M. & Takala, T. 2001. Työuupumus johdon jäsentämä. Working paper N:o 241. Taloustieteiden tiedekunta. Jyväskylän yliopisto.

Jokinen, A., Juhila, K. & Suoninen, E. 1993. Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, A., Juhila, K. & Suoninen, E. 1999. Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino.

Keenoy, T., Oswick, C. & Grant, D. 1997. Organizational Discourses: Text and Context. Organization 4, 2: 147-157.

Kyrö, P. 1997. Yrittäjyyden muodot ja tehtävä ajan murroksessa. Jyväskylä Studies in Computer Science, Economics and Statistics 38. Jyväskylän yliopisto.

Lehtonen, M. 1996. Merkitysten maailma. Tampere: Vastapaino.

Lämsä, A-M. 2001. Organizational Downsizing and the business manager in a Finnish context: A discourse analytic framework and its application. Teoksessa Anna-Maija Lämsä Organizational Downsizing and the Finnish Manager from an Ethical Perspective. Jyväskylä Studies in Business and Economics 12. Jyväskylän yliopisto.

Lämsä, A-M. & Sintonen, T. 2001. A Discursive Approach to Understanding Women Leaders in Working Life. Journal of Business Ethics 34, 3-4: 255-267.

Lämsä, A-M. & Tiensuu, T. 2002. Representations of the woman leader in Finnish business media articles. Business Ethics: A European Review 11, 4: 355-366.

Manninen, A. 1995. The Experience of Knowledge in Everyday Accounting: A Study of Finnish Accounting Managers. European Accounting Review 4, 3: 455-483.

Oswick, C., Keenoy, T. & Grant, D. 1997. Managerial Discourses: words speak louder than actions? Journal of Applied Management Studies 6, 1: 5-12.

Parker, I. 1992. Discourse Dynamics. Lontoo: Routledge.

Phillips, N. & Hardy, C. 1997. Managing Multiple Identities: Discourse, legitimacy and resources in the UK refugee system. Organization 4, 2: 159-186.

Phillips, N. & Hardy, C. 2002. Discourse Analysis. Investigating Processes of Social Construction. Lontoo: Sage.

Polkinghorne, D. 1995. Narrative configuration in qualitative analysis. Teoksessa J. Hatch ja R. Wisniewski (toim.) Life History and Narrative. Lontoo: Falmer Press, 5-23.

Potter, J. & Wetherell, M. 1998. Discourse and Social Psychology. Lontoo: Sage.

Silverman, D. 1994. Interpreting Qualitative Data. Methods for Analyzing Talk, Text and Interaction. Lontoo: Sage.

Silverman, D. & Peräkylä, A. 1990. AIDS counselling: the interactional organization of talk about ”delicate” issues. Sociology of Health & Illness 12: 293-318.

Tynjälä, P. 1991. Kvalitatiivisten tutkimusmenetelmien luotettavuudesta. Suomen kasvatustieteellinen aikakauskirja Kasvatus 2, 5: 38-398.

Van Dijk, T. 1997. The study of discourse. Teoksessa T. A. Van Dijk (toim.) Discourse as structure and process, Vol. 1. Lontoo: Sage, 1-34.

Willman, A. 2001. Yhteistyötavan ristiriitaiset puhetavat. Diskurssianalyyttinen näkökulma luokanopettajien tulkintoihin tiimityöstä. Acta Universitatis Ouluensis. E 47.

Woodilla, J. 1998. Workplace Conversations: The Text of Organizing. Teoksessa David Grant, Tom Keenoy & Cliff Oswick (toim.) Discourse + Organization. Lontoo: Sage.

Kategoriat:artikkeli, Artikkelit

Avainsanat:diskurssianalyysi, lämsä