Kari E. Nurmi: Systemaattinen tekstianalyysi

Tämä teksti on tarkoitettu lukijalle, joka on kiinnostunut tekstien tai niiden sisältämien aatteiden, filosofioiden tai teorioiden sisällön kvalitatiivisesta analyysista. Pääpaino on teksteissä, joilla on systemaattisesti kuvaileva tai teoreettinen sisältö. Esiteltävä menetelmä on immanentti rekonstruktio, joka keskittyy tekstin ilmisisällön selvittämiseen sen omin käsittein. Sitä voidaan käyttää joko itsenäisenä tutkimusmenetelmänä tai empiirisen osan teoreettisen perustan luomisessa.

Mitä tarkoitetaan tekstianalyysilla

Mihin systemaattista tekstianalyysia tarvitaan?

Systemaattista tekstianalyysia tarvitaan aivan itsenäisenä, selviteltäessä historian merkittävien ajattelijoiden tai oman aikamme teoreetikoiden sanomaa. Paljon yleisempää systemaattisen tekstianalyysin käytön pitäisi kuitenkin olla empiiristen tutkimusten teoreettisen perustan luomisessa ja aikaisempien tutkijoiden teoreettista työtä jatkavassa omassa teorioinnissa, joissa analyysit luovat perustan jatkotyöskentelylle. Valitettavasti näissä tapauksissa on aivan liian tavallista, että tausta-analyysit ovat vain hätäistä läpilukua tai pahimmillaan toisen käden lähteiden käyttöä. Ilman syventymistä teorioiden sisältöön ei niiden käyttökään voi olla tuloksekasta.

Tässä artikkelissa esiteltävä menetelmä on immanentti rekonstruktio, joka keskittyy tekstin ilmisisällön selvittämiseen sen omin käsittein. Sen pääsovellusalue on teorioiden, filosofioiden, ideologioiden tai maailmankatsomusten tarkastelussa. Painotan tekstianalyysikentän yhteisiä näkökohtia, jotta syntyisi keskustelua tekstianalyysin mahdollisista yhteisistä kriteereistä ja erityyppisiä tekstejä selittävät tutkijat oppisivat hyötymään toistensa työstä. Muista analyysivaihtoehdoista (kuten dekonstruktiosta ja kriittisestä analyysista) esitän vain viitteellisiä näkökohtia.

Mitä tekstianalyysilla tarkoitetaan?

Tekstianalyysi voidaan määritellä seuraavasti:
fi_image47
Systemaattinen tekstianalyysi on ensisijaisesti tekstin sisällön analyysia. Sen menetelmät etsivät tekstin kielestä tai ilmaisumuodosta toiseen käännettävissä olevaa ydintä. Olisi kuitenkin erehdys olettaa, että sisältö voitaisiin selvittää kiinnittämättä huomiota tekstin muotoon. Muodon muuttuessa myös sisältö muuttuu; näennäisen vähäisetkin muodon muutokset saattavat kääntää tekstin ydinsisällön vastakohdakseen. Jo pelkkä äänensävyn muutos riittää esimerkiksi ironisoimaan tekstin, jolloin se usein kääntyy alkuperäisten tavoitteiden vastaiseksi.

Systemaattista tekstianalyysia sovelletaan

  • filosofiassa ja teologiassa aikaisemmin esitettyjen aatteiden, filosofioiden, teorioiden tai niiden osien, käsitteiden tai propositioiden sisällön ja rakenteen sekä niiden eri tulkintojen tutkimukseen,
  • kulttuuritieteissä, kuten folkloristiikassa, kirjallisuudentutkimuksessa, elokuvan ja muiden taiteiden tutkimuksessa, kulttuurituotteiden ja kulttuuriin kuuluvien ilmaisukäytänteiden kuvaamiseen ja arviointiin,
  • yhteiskuntatieteissä ja soveltavissa ihmistieteissä toisaalta niiden olemassa olevien teorioiden selvittelyyn, toisaalta kentällä erilaisissa diskursseissa tuotettujen tekstien erittelyyn.

Olen itse kasvatustieteilijä, joten tekstien ja niiden lajityyppien tutkimus liittyy omassa työssäni yleensä oppimiseen ja sen välittymiseen medioiden kautta. Sanottakoon kuitenkin, että tekstianalyysin olen oppinut teologian, psykologian ja folkloristiikan opinnoissa ja sen jälkeen omassa tutkimustyössäni. Kasvatustieteissä näkyy sama postmoderni käänne kvalitatiiviseen tutkimukseen ja teksteihin kuin muissakin yhteiskuntatieteissä (Suoranta 1995, 62), tosin kasvatuksen historian harrastus on säilyttänyt yhteyttä myös varhaisempaan perinteeseen.

Suomalaisia tekstianalyysin esimerkkejä varhaisemmasta kasvatusteorioista ovat Suortin ja Tiirolan Comeniuksen Didactica Magna -teoksen erittely (Suortti & Tiirola 1994) sekä Bardyn (Bardy 1996) ja toisaalta Suortin ja Mutasen (Suortti & Mutanen 1997) tulkinnat Rousseaun Émile -romaanista. Uudemmista kasvatusajattelijoista on Suomessa tulkittu esimerkiksi Jerome Brunerin (Tolska 2002), Paulo Freiren (Hannula 2001) ja Jack Mezirowin (Ahteenmäki-Pelkonen 1998) ajatuksia.

Tekstianalyysin tiedeperusta

Tekstianalyysin perustieteitä ovat lingvistiikka ja semiotiikka. Kielitieteiden asema on ilmeinen, koska tekstit ovat määrämuotoon tuotettua kieltä. Koska suuri osa tekstianalyyseista on kohdistunut vanhoihin klassikoiksi koettuihin teksteihin, on valtaosa kielitieteen käytöstä pikemmin kielihistoriallisesti painottuvaa filologiaa kuin kielen rakenteita korostavaa uudempaa lingvistiikkaa. Toisaalta uudemmassa tutkimuksessa analysoitavien tekstien ilmaisuvalikoima on nopeasti muuttumassa. Erilaiset graafiset tekniikat ovat valtaamassa tieteelliset tekstit ja uusmedia on kauttaaltaan yhdistettyä, lähes sarjakuva- tai videoilmaisua käyttävää ’elokuvan kieltä’. Perusta on tämän vuoksi selvästi tavanomaista filologiaa ja lingvistiikkaakin laajempi.

Semiotiikka (= merkitsevien ilmausten eli merkkien tutkimus) nousee kielitieteen rinnalle, ehkä ajan mittaan sitä tärkeämmäksikin perustieteeksi. Systemaattiselta kannalta olisi tietenkin luonnollista pitää lingvistiikkaa semiotiikan osa-alueena, mutta tieteenhistoriallisesti tämä näyttää kestämättömältä. Ainakin tähän asti semiotiikka näyttää parhaimmillaan lainanneen kysymyksenasettelunsa ja tutkimusvälineensä lingvistiikalta, joten sen asettaminen lingvistiikankin perustaksi olisi ennenaikaista.

Muilla kulttuuritieteillä, esimerkiksi kulttuurihistorialla, kulttuuriantropologialla, kansatieteellä, kirjallisuustieteellä, taidehistorialla, musiikkitieteellä, elokuvan tutkimuksella ja viestinnän tutkimuksella on tutkittavien tekstien luonteesta riippuen oma osuutensa tutkimukseen.

Luonnollisesti monien tekstien sisältö tuo tutkimukseen keskeisesti mukaan sen tieteenalan, jota tekstin sisältö käsittelee. Matemaattisten tekstien analyysissa tarvitaan matematiikan ja sen historian tuntemusta, astronomisten tekstien analyysissa taas vastaavasti tähtitieteen. Filosofialla on tekstianalyysissa vankka sija, onhan tekstin maailmankuva aina sen ymmärtämisen kannalta keskeinen asia. Tekstin retoriikan jäsentämisessä argumentointirakenne on usein keskeinen ja monet tarkastelut edellyttävät tekstin sisäisen loogisen päättelyrakenteen näkyväksi tekemistä ja pitävyyden tarkastamista formaalin kalkyylin avulla.

Tutkimusongelmien näkökulmasta systemaattinen analyysi voidaan jakaa myös toisiaan täydentäviin osa-alueisiin. Tavanomainen jaottelu, joka ei välttämättä vastaa kovin hyvin tutkimusten jakaantumista, on jako isagogiikkaan, eksegetiikkaan, tulkintahistoriaan ja hermeneutiikkaan.

  • Isagogiikalla (johdanto-opilla) tarkoitetaan tekstin syntyyn, ilmiasuun, lajityyppiin, käännöksiin ja mediavariaatioihin kohdistuvaa tutkimusta,
  • eksegetiikalla (selitysopilla) tekstin alkuperäisiin sosiaalisiin konteksteihin kytkeytyneiden merkitysten tutkimista,
  • tulkintahistorialla tekstin käyttöyhteyksien ja tulkinnan muuttumisen, muutosten edellytysten ja seuraamusten tutkimusta ja
  • hermeneutiikalla tekstin nykyisten merkitysten tutkimista.

Tällainen erottelu on tietysti keinotekoista, mutta muistuttaa tutkijaa siitä, että hänen kulloinkin tutkimiensa kysymysten lisäksi on syytä etsiä vastauksia myös toisenlaisiin kysymyksiin – ja todennäköisesti niitä jo joku tutkiikin.

Tekstitasolla kielellä on kolme aspektia:

  • kertova (narratiivinen)
  • järjestelmällinen (systemaattinen)
  • runollinen (retoris-poeettinen)

Kertova ja systemaattinen aspekti määräytyvät kielen tiedollisesta tehtävästä, siitä, että kielellä ilmaistaan ajatuksia. Narratiivinen kieli välittää kertomusta siitä, mitä on voinut tapahtua ennen, voi tapahtua nyt, voi tapahtua joskus tulevaisuudessa meidän maailmassamme tai vastaavasti jossakin vaihtoehtoisessa maailmassa. Systemaattinen kieli välittää joko yksityiskohtaisia luetteloita siitä, mitä kaikkea maailmassa on, tai yleisiä periaatteita, jotka säätelevät maailman olioiden välisiä sekä olioiden ja asiantilojen välisiä suhteita. Teksti, jossa narratiivinen aspekti on hallitseva, voi silti sisältää laajojakin systemaattisia osuuksia ja päinvastoin.

Mikä on teksti

Tekstillä tarkoitetaan:
fi_image48

Termi kokonaisuus ei määritelmässä tarkoita, että ollakseen teksti ilmaisun täytyy olla jotenkin täydellinen, vaan siihen, että tekstillä tarkoitetaan laajahkoa tuotosta, yhteenkuuluvien ilmaisujen joukkoa. Pienimmillään teksti voi olla suppea, jopa tyhjäkin, jos se varaa viestinnässä lajityypille ominaisen tekstin paikan niin, että tulkitsija ymmärtää ilmaisujen puuttumisen olevan tahallista.

Viestintä on siis tekstien virtaa, jossa tyypillisen vastaanottajan voidaan olettaa tunnistavan tekstin tekstiksi. Tekstien rajat ovat silti usein sumeita, niin että vastaanottaja ja jopa tekijäkin voi erehtyä niiden toteutuvista rajoista; tarkoitetut rajat eivät siis aina muodostu toteutuviksi rajoiksi.

Esimerkkejä erilaisista teksteistä. ‘Tekstin’ yleiskäsitteen ala on käytännössä liiankin laaja. Painetut kirjat ovat tekstejä – jopa siinäkin tapauksessa, että on tehty “runokirja“, joka sisältää vain tyhjiä lehtiä. Tekstin puuttuminen voi tällaisessa tapauksessa olla mielekäs teksti sinänsä – vaikka toisaalta samassa kirjakaupassa myytävää tyhjää päiväkirjaa emme (vielä) sellaisena pitäisikään. Tyypillisiä usein analysoituja tekstejä ovat filosofiset ja tieteelliset teokset, romaanit ja novellit, runot, näytelmät, radio-ohjelmien puhetekstit, elokuvien sekä TV- ja video-ohjelmien kuvasta, äänestä ja sanallisista osuuksista koostuvat tekstit, henkilökohtaiset dokumentit, myös valokuvat ja vastaavat. Tyhjentävää luetteloa on mahdotonta esittää.
fi_image219

Tekstianalyysin taustaparadigmoja

Paradigman käsite

Toisen maailmansodan jälkeen tutkimuksen tekemistä on alettu tarkastella sisällöllisesti vähittäin täsmentyvien teorioiden, tutkimusmenetelmien ja tieteellisten tulosten kiihtyvän kasvun mallin sijasta keskenään ristiriitaisten ja yhteen sopimattomien maailmankuvien sarjana. Tutkimusta vievät eteenpäin pikemmin vallankumoukselliset erimielisyydet ja näkemysten väliset törmäykset kuin lisääntyvä, yhä oikeampi ja osuvampi tieto.
fi_image49

Tieteellisenä terminä paradigma on alunperin tarkoittanut kieliopillista taivutuskaavaa, yhtenäisen järjestelmän muodostavien vaihtoehtojen joukkoa, jotka periaatteessa ovat kuitenkin toisensa poissulkevia: vain yksi taivutusmuodoista antaa sanalle tarkoitetun merkityksen. Tieteenfilosofinen, Thomas S. Kuhnin esittämä, paradigmakäsite on tästä lähtökohdasta melko kaukana. Jossain mielessä se on kuitenkin ollut ilmeisen osuva, koska sitä on laajennettu laajasti myös tieteellisten ‘vallankumousten’ ja koulukuntien välisten erojen tarkastelun ulkopuolelle, niin että nykyisin keskustellaan lähes minkä tahansa sosiaalisten käytänteiden ‘paradigmoista’. Ajattelun ja toiminnan vallankumouksiahan tapahtuu muilla yhteiskunnan alueilla vielä tiheämmin kuin tieteenteossa.

Voidaan perustellusti kysyä, onko myös tekstintutkimuksessa tapahtunut teoreettisesti, siis tutkimustulosten kannalta, merkittäviä, kumouksenluonteisia paradigman vaihtumisia. Ensi katsomalta vastaus on kieltävä. Tekstianalyysia on tehty monin tavoin antiikin ajoista lähtien kaikilla ihmisen asuttamilla mantereilla. Tulosten erot ovat selvästi olleet pikemmin aatteellisia kuin tieteellisiä. Analysoijan oma mieli-ideologia tai -teoria on näyttänyt vievän voiton kilpailevasta ajatusmallista ja argumenttina on käytetty useammin miekkaa ja miesvoimaa kuin perustelujen loogista pätevyyttä. Tältä kannalta voi sanoa, että systemaattinen tekstianalyysi ei ole minkään tieteellisen tai aatteellisen paradigman erityistä omaisuutta. Sitä käyttävät sekä teologit että luonnontieteilijät, konservatiiviset humanistit yhtä hyvin kuin vallankumoukselliset anarkisti- ja marxilaisajattelijatkin.

Tulokset ovat usein enemmän kohteen kuin minkään erityisen paradigman näköisiä, mikä epäilemättä onkin asianmukaista. Platonin tutkijoilla on oma perinteensä, Aristoteleen tutkijoilla omansa ja niistä poikkeavat varsin selvästi esimerkiksi Wittgensteinin filosofiaan kohdistuvat tutkimukset. Tekstianalyysiin paljon vaikuttaneet Siegmund Freudin ja Carl Gustav Jungin analyyttiset persoonallisuusteoriat ja terapeuttiset käytänteet eivät ole helposti luokiteltavissa mihinkään vallitsevaan paradigmaan. Monet feministiset tekstintutkijat (Judith Butler ja Julia Kristeva) ovat hyödyntäneet näitä perinteitä, usein Jacque Lacanin välittämässä muodossa. Lääketieteellisen alkuperänsä mukaan ne tulevat lähelle positivismia, mutta ovat transkendenttisen tulkintatapansa vuoksi kuitenkin melkeinpä historiallis-positivistisen tulkintatavan vastakohtia.

Hermeneuttis-fenomenologinen tutkimustapa on kuitenkin viime vuosisadan kuluessa voittanut jalansijaa, vaikka käytännön analyysit usein muodostavat kohteittain omia mikroparadigmojaan. Joskus tutkimukset ovat mielenkiintoisella tavalla kohteensa näköisiäkin.

Tekstianalyysin paradigmat

Jaan analyysin taustapaparadigmat seuraavassa karkeasti neljään koriin, hermeneuttis-fenomenologiseen, positivistiseen, kriittiseen ja postmoderniin. Käsittelen hieman laajemmin hermenuttis-fenomenologista tutkimustapaa ja suhteutan sitten lyhyesti muita paradigmoja siihen.

Hermeneuttis-fenomenologinen tutkimustapa

Hermeneutiikalla tarkoitetaan tekstintulkintaa, jonka toteuttamistapoja on kehitetty jo antiikin aikana. Sen perustana on kielen tutkimus, joka saavutti merkittäviä tuloksia jo tieteen aamuhämärässä. Intialaisen Paninin Sanskritin kielioppi vakiinnutti täsmällisiin sääntöihin perustuvan kielentulkinnan jo ennen eurooppalaisen kielitieteen syntyä.

Uusplatonismin ja uusaristotelismin keskiaikaisen skolastisen synteesin oivalluksiin kuuluu, että uusien merkkien liittäminen tekstiin synnyttää myös uusia merkityksiä. Tämä on ilmeistä käännettäessä tekstejä medialta toiselle, esimerkiksi kirjallisesta tekstistä videotekstiksi. Tekstin ilmaisupinta ja sen sisältö ovat toisiinsa sidottuja, voisi jopa sanoa, että tekstin lisäksi myös sen ympäristönä olevat muut tekstit (eli tekstin diskurssikonteksti) määräävät sen merkityksen.

Esimerkiksi tekstin ironisuutta on vaikea ymmärtää, ellei tunne sen ei-ironisia lähitekstejä. Uudet teokset syntyvät vanhoista teoksista. Tekstienväliset eli intertekstuaaliset viittaukset ovat erittäin tavallisia ja usein huomaamattomia. Länsimaiset tekstit ovat täynnä viittauksia Raamattuun, islamilaiset Koraaniin, intialaiset vedakirjallisuuteen ja eeppisiin mytologioihin jne.

Hermeneutiikan tunnetuin väline on ns. hermeneuttinen kehä, syklinen tulkintatapa. Sitä noudatettaessa aikaisempi tekstin tuntemus muodostaa esiymmärryksen, jota uudella tutkimuksella pyritään syventämään. Jokaisella uudella tutkimussyklillä yritetään kumota esiymmärrykseen perustuvia hypoteeseja ja samalla löytämään uuden ymmärryksen muodostavia tulkintaperusteita.

Nykyaikaisen hermeneutiikan filosofisen perustan muotoilivat pääosin saksalaiset tutkijat, teologi Friedrich Schleiermacher (1768-1834) ja filosofi Wilhelm Dilthey (1833-1911) (Dilthey 1979). Hermeneutiikan peruskäsite on ymmärtäminen, joka kattaa sekä arkielämässä ilmenevän käytännöllisen ymmärtämisen että sääntöihin perustuvan tieteellisen ymmärtämisen. Vieraan ymmärtäminen perustuu aina oman kokemusmaailman itseymmärrykseen. Diltheyn mukaan myös tieteen loogisesti johdetut kehitelmät perustuvat kokemukselliseen vuorovaikutukseen. Amerikkalainen pragmatismi ja 1900-luvulla varsinkin ranskankielinen tutkimus, erityisesti semiotiikka (Charles Sanders Peirce (1839-1914) ja Ferdinand de Saussure (1857-1913) ja strukturalismi ovat vaikuttaneet vahvasti uusimpaan hermeneutiikkaan.

Fenomenologia uudisti ymmärtävän tutkimusperinteen. Sen esimuoto syntyi 1700-luvulla luonnontieteitten piirissä (Johann Lambertin Neues Organon 1746). Sen keskeiset ideat muotoilivat Kantin ja Hegelin tarjoamista aineksista Franz Brentano ja varsinkin hänen oppilaansa Edmund Husserl (1859-1938).
fi_image50
Alfred Schütz yhdisti fenomenologisessa sosiologiassaan Husserlin perusajatuksen Max Weberin ymmärtävään ja osin tekstianalyysiin tukeutuneeseen sosiologiaan sosiaalisen toiminnan ja merkityksellisyyden käsitteiden avulla, Maurice Merleau-Ponty ihmisen ruumiillisuutta korostavaan havaintopsykologiseen filosofiaan. Viimeksi mainittu on puolestaan vaikuttanut edelleen filosofisiin elokuvan tulkintoihin. Fenomenologialla oli myös läheinen suhde eksistentialismiin. Filosofisen ja uskonnollisen tekstistön merkittävimpiä tulkitsijoita tältä perustalta ovat olleet Rudolf Bultmann, Martin Heidegger, Karl Jaspers, Emmanuel Lévinas ja Gabriel Marcel.

Positivistinen tutkimustapa

Luonnontieteellisen tutkimuksen ihanteista on lähtöisin myös Auguste Comten (1798-1957) sosiologiaan siirtämä varmistettavissa olevia (ja siten positiivisia) tosiasioita tavoitteleva positivismin nimellä tunnettu tieteellinen metodologia. Yhteiskuntatieteissä positivismi ei ole johtanut systemaattisen tekstianalyysin kannalta merkittäviin sovelluksiin. Sen inspiroimasta perinteestä syntyneelle kvantitatiivisen sisällönanalyysin traditiolle on ollut luonteenomaista pitäytyminen tarkkaluvun sijasta tekstin pintatasolla ilmeneviin sisältöihin, joiden tilastollinen analyysi on pystytty automatisoimaan tietokoneen suoritettavaksi.

Positivismilla on kuitenkin ollut vaikutusta kahta tietä. Ensinnäkin sen piirissä on korostettu teorioiden loogisen ja matemaattisen muotoilun tärkeyttä ja myös tutkittu perusteellisesti aikaisemmin esitettyjä täsmällisyyteen pyrkiviä teorioita. Tätä kautta se lähes yhtenee anglosaksiseen analyyttiseen filosofiaan ja sivuaa Wittgensteinin kielifilosofian pohjalta nousevia teksteinäkin perusteellisesti tutkittuja ideoita. K. B. Madsenin psykologisten motivaatioteorioiden vertailuun kehittämä systematologinen analyysi (Madsen 1969, 1975 ja 1977) on lähempänä positivistista kuin fenomenologista paradigmaa. Joukko-opin ja formaalin kieliteorian loogiset kalkyylit palvelevat omalta osaltaan hyvin systemaattista tekstianalyysia.

Toiseksi historian positivistinen tutkimus on korostanut voimakkaasti lähdeuskollisuutta ja pitäytymistä lähteiden ilmiasun tulkinnassa menemättä spekulatiivisesti täydentämään aineistojen aukkoja. Vaikka positivismi näyttää viime vuosina jonkin verran väistyneen ainakin yhteiskuntatieteiden piirissä, ei ole mahdotonta, että postpositivismi voi jatkossa esimerkiksi tekstien automaattisen käsittelyn avulla tarjota uusia välineitä myös tekstintutkimuksen kehittämiseen.

Kriittinen tutkimustapa

Karl Marx (1919-1883) ja hänen työtoverinsa Friedrich Engels (1820-1895) loivat kansainväliselle työväenliikkeelle kapitalistisen omistavan luokan ja sorretun työväenluokan eroa korostavan kommunistisen yhteiskuntateorian. Sen alkuperäisenä lähtökohtana oli Marxin väitöskirjassaan suorittama antiikin materialistisen filosofian tekstianalyysi. Teoria propagoi sosialistista käsitystä yhteiskunnan edistymisestä, mutta samalla Marxin ja Engelsin kirjoittamistapa oli erittäin kriittinen sekä yhteiskunnassa vallitsevan tilan että näitä käsittelevien ajattelijoiden suhteen. Teoksessaan Die heilige Familie (Pyhä perhe) he käyvät läpi ja arvostelevat kärkevin sanankääntein epäonnistuneeksi koko aikansa saksalaisen filosofian. Tämä kriittinen kirjoittamistapa muodosti lajityypin, jota myöhemmät kommunistiset kirjoittajat jatkoivat ja se näyttää, tosin huomattavasti lieventyneessä muodossa, periytyneen myös kriittisen paradigman muotoihin.

Kriittinen paradigma on kansallissosialistisen ideologian vastapainoksi Frankfurtin koulukunnan (Theodor Adorno (1903-1969), Walter Benjamin (1892-1940), Erich Fromm (1900-1980), Max Horkheimer (1895-1973) ja Herbert Marcuse (1898-1979)) työn tuloksena kehittynyt yhteiskuntatieteiden tutkimussuuntaus. Se on yhdistänyt marxismin ja psykoanalyysin aineksia yrittäen tältä pohjalta ymmärtää tarkasteltavia ilmiöitä ristiriitaisten psyykkisten pyrkimysten ja yhteiskunnallisten ristiriitojen seurauksena. Marxilaiseen tapaan kriittinen teoria on emansipatorinen – Marxin sanoin se ei pyri pelkästään selittämään , vaan myös muuttamaan sitä.

Kriittisen paradigman merkitystä korostaa se, että psykoanalyyttissävytteinen tekstintarkastelu on jatkuvasti nostanut esiin teksteistä olennaisia ja yllättäviä puolia. Samoin tekstin yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen tarkastelun korostaminen on pitkään kuulunut hermeneutiikan itsestäänselvyyksiin. Kriittinen paradigma tarjoaa tällaiseen naiiviin psykologis- yhteiskunnalliseen kritiikkiin laajan teoreettisen viitekehyksen. Se ilmenee esim. Jürgen Habermasin (1926-) tiedonintressien konseptiossa, kommunikatiivisessa toiminnan teoriassa ja diskurssietiikassa.

Postmoderni tutkimustapa

Postmoderni tutkimustapa sijoittuu tieteen ja taiteen raja-alueelle. Sen lähtökohtina ovat fenomenologia, Freudin ja Jungin piilotajunnan analyysi sekä osin myös kriittinen paradigma. Päänäkökohtia ovat:

  • luopuminen tutkittavan ilmiön systeemisen yhtenäisyyden oletuksesta,
  • luopuminen yhdestä muita oikeammasta teoreettisesta selityksestä,
  • uusien metaforien etsiminen tarkasteltavien asioiden näkemiseksi uudesta näkökulmasta sekä aisti- tai taidemuodosta toiseen kääntämiseen perustuva muuntelu (esim. ironisointi).

Näissä on ilmeisiä kytkentöjä dadaismiin ja surrealismiin. Tekstintutkimuksessa tutkimustapa korostaa tekstin aateperustan muodostavien vastakohtaisuuksien eli oppositioiden asemaa tekstin merkityksen ymmärtämiselle.

Postmodernin paradigman avainhenkilöitä ovat filosofi Jacques Derrida (1930-), kirjallisuuskriitikko Paul de Man (1919-1983) ja sosiologi Michel Foucault (1926-1984). Derridan kielelliset oivallukset, kiinnostavat tekstianalyysit, logosentrisyyden kritiikki ja vahva tiedepolitiikka ovat herättäneet sekä ihastusta että vaikuttaneet joskus tiedesodiksikin nimitettyihin hyökkäyksiin postmodernismia vastaan. Derridan dekonstruoinniksi nimitettyä tutkimustapaa selitetään aivan lyhyesti seuraavan jakson toisessa kohdassa.

Tekstianalyysin toteuttamisvaihtoehtoja.

Taustalla ohjaavan paradigman estämättä systemaattisessa tekstianalyysissa voidaan korostaa useita erilaisia aspekteja. Näiden aspektien vaihtoehtoparit painottuvat eri paradigmoissa eri määrin. Analyysin suorittamistapa ja tulokset riippuvat siitä, miten aspektien vaihtoehtoihin päädytään. Mikään vaihtoehto ei ole oikea eikä väärä, mutta tutkijan kannalta on tärkeätä tehdä valinnat tietoisesti ja noudattaa valittua linjaa johdonmukaisesti. Käsittelen seuraavassa kuusi keskeisintä vaihtoehtoparia.

1. Immanentti versus transkendentti.

Analyysi on immanentti, jos sen tulkinnat pitäytyvät tekstien omaan kieleen sekä käsite- ja teoriasisältöön, transkendentti, jos tulkinnoissa käytetään tutkijan analysoitavista teksteistä poikkeavaa kieltä, tekstille vieraita käsitteitä tai muusta kirjallisuudesta valittuja teorioita.

Hermeneuttis-fenomenologiset analyysit ovat usein tekstilähtöisesti immanentteja, potitivistiset ja kriittiset analyysit ovat usein teorialähtöisesti transkendentteja. Usein sovellettuja transkendentteja lähtökohtia ovat esimerkiksi psykoanalyyttiset ja jungilaiset teoriat, poetiikan metaforateoriat sekä retoriikan ja dramaturgian teoriat. Niitä voidaan tietysti käyttää immanentisti silloin, kun analysoitavat tekstit jo perustuvat kyseiseen teoriaan.

2. Rekonstruoiva vs. dekonstruoiva.

Analyysi on rekonstruoiva, jos analyysissa pyritään sanomaan vain se, mitä analysoitavassa tekstissä on jo sanottu, dekonstruktiivinen, jos tekstistä pyritään tuomaan esille sellaista, mikä ei kuulu tekstin ilmisisältöön, vaan joudutaan lukemaan jotenkin rivien välistä.

Näennäisesti rekonstruktio ei tuo esille mitään varsinaisesti uutta. Teksteissä on kuitenkin melkein aina sellaisia rakenteita ja yksityiskohtia, jotka eivät avaudu helposti tekstiä lukiessa tai joiden ymmärtäminen edellyttää erityisasiantuntemusta tai terävää oivallusta. Vaikka rekonstruktiivinen analyysi on tavallaan tekstin toistoa, se voi silti olla mielenkiintoinen nostaessaan esimerkiksi yllättävän näkökohdan tarkasteltavaksi. Onnistunut tekstianalyysi edellyttää, että aluksi suoritetaan huolellinen rekonstruktio eli yritetään ymmärtää mahdollisimman hyvin, mitä tekstin laatija itse halusi esittää. Tämä edellyttää tulkitsijalta kongeniaalisuutta eli jonkinlaista samanhenkisyyttä tai ainakin vakavaa pyrkimystä siihen. Jos tässä vaiheessa epäilee tekijän motiiveja tai lähtee suoraan arvostelemaan tekstiä kriittisesti, olennaisia asioita jää ymmärtämättä ja asiat asettuvat usein tulkinnassa tekstin laatijan pyrkimysten kannalta vääriin mittasuhteisiin.

Dekonstruktivismi on ranskalaisen Jacque Derridan työhön perustuva filosofinen tutkimustapa, joka perustuu vahvasti fenomenologiseen ajatteluun. Sen taustalla on ajatus ihmisen toiminnan kerrostuneisuudesta: ajattelu ei toteudu loogisen etenemisen ja parhaan vaihtoehdon rationaalin hyväksymisen kautta, vaan pikemmin vastakohtien välillä horjuen. Propagoitu ajatus on usein vastakkaisen kannan peittävä rationalisaatio.

Dekonstruktiivisessa analyysissa hyödynnetään tekstin syvätason vastakohtapareja eli oppositioita. Kysymys ei ole niinkään loogisten ristiriitojen etsimisestä kuin tekstin joskus ilmeisten, joskus epäsuorien vastakkaisten merkityskokonaisuuksien löytämisestä ja merkityksen etsimisestä vaihtamalla tarkastelusuuntaa:

  1. tarkastellaan tekstiä hyväksyen sen propagoima ilmiviesti,
  2. vaihdetaan suuntaa ja tulkitaan olettaen, että vastustettu tai lausumatta jätetty vastakkainen näkemys olisikin tosi,
    tästä syntyvää oivallusta perustana käyttäen palataan edelliseen kantaan ja katsotaan, voidaanko se nyt ymmärtää syvällisemmin,
  3. jne. – tarkastelukulmaa vaihdetaan oppositioparin puolelta toiselle niin monta kertaa kuin uusia merkityksiä avautuu

Jos oppositiopareja on useita, käydään läpi ainakin kaikki ne, joilla on tutkimusaiheen kannalta merkitystä.

3. Luokitteleva vs. tulkitseva

Analyysi on luokitteleva, jos se pyrkii sijoittamaan tekstissä esitettyjä asioita yleisempiin luokkiin ja tarkastelemaan niitä esimerkkeinä tällaisista luokista. Vaikka luokittelu ei sinänsä sitä edellytä, luokittelevia analyyseja käytetään usein kahden tai useamman tekstin vertailun lähtökohtana. Luokittelu tulee silloin helposti välittäneeksi tuon mielitekstin ajatusmaailman samalla unohtaen, että muut tekstit eivät täysin sopineet siihen.

Analyysi on tulkitseva, jos siinä pysytään tiukasti jokaisen tekstin omassa kielessä ja käsitteistössä, etsitään niille selityksiä vain omista luonnollisista yhteyksistään. Diskurssikontekstia voidaan tietysti tulkitsevassakin analyysissa käyttää tekstin intentioiden ja uusien ilmaisujen tai uusien merkitysten ymmärtämisen tukena. Mahdollista vertailua varten luodaan neutraali ja tasapuolinen vertailukieli. Esimerkkinä tällaisesta on joukko-opin konstruktioiden käyttö teorioiden vertailussa.

4. Ymmärtävä vs. kritikoiva

Analyysi on ymmärtävä, jos tutkija ainakin lähtökohtaisesti hyväksyy esitetyt ajatukset, vaikka ne olisivat hänen oman kantansa vastaisiakin. On luonnollista, että oudosta ympäristöstä olevat tekstit tuntuvat aluksi absurdeilta. Tämä on usein lajityyppiongelma: tekstin käyttäjä ei pysty hahmottamaan, mihin lajityyppiin teksti kuuluu, jolloin sen sisältö tuntuu vieraalta. Vieraus hälvenee, kun tutustuu perusteellisesti tekstin diskurssiympäristöön ja oppii tunnistamaan sen vivahteita. Opiskelemalla kulttuuria, johon teksti kuuluu, voi oppia ymmärtämään sitä. Se edellyttää kuitenkin jonkinasteista samanhenkisyyttä, kongeniaalisuutta.

Kritikoiva analyysi perustuu erilaiseen intentioon kuin ymmärtävä. Siinä tekstin laatijalle tai muille käyttäjille välitetään tutkijan reaktioita tekstiin. Kritikoivan analyysin tarkoituksena on usein tehdä kritiikin lukijat tietoisiksi tekstin joko sisällöllisistä tai muodollisista hyvistä ja huonoista puolista. Kritiikki voi olla joko prosessipalautetta, jolla pyritään vaikuttamaan tekstin uusiin versioihin tai tuleviin teksteihin, tai reseptiokeskustelua, jolla pyritään pikemminkin vaikuttamaan tekstin muihin käyttäjiin tai ilmaisemaan jonkinlainen aikalaistuomio. Vailla kongeniaalisuutta esitetty kritiikki ei juuri toimi keskusteluna, mutta voi silti kertoa paitsi esittäjästään myös ajastaan ja kritikoidun tekstin käyttäjissä herättämistä syvätason oppositioista.
Ainutlaatuisuutta korostava vs. vertaileva

Analyysi on ainutlaatuisuutta korostava, jos tutkittavien tekstien joukkoa tarkastellaan jokaista sekä erillään omasta joukostaan että varsinkin erillään kaikista muista, oman joukon ulkopuolelle jäävistä teksteistä, ja vertaileva, jos tekstin ominaisuudet koko ajan suhteutetaan muihin teksteihin.

Vertailun ongelmana on se, että luokittelu johtaa helposti transkendenttiin käsittelytapaan. Se ei sinänsä haittaa analyysia, jos transkendenti analyysitapa valitaan tietoisesti ja sitä noudatetaan johdonmukaisesti. Tilanne muuttuu, jos vertailtavista teksteistä jokin on lähempänä tutkijan omaa ajatusmaailmaa kuin muut tekstit, jolloin hän helposti tulee huomaamattaan nojautuneiksi analyysissaan enemmän sen kieleen kuin muiden tekstien tarjoamiin käsitteellistyksiin.

Ainutlaatuisuuden ja vertailun valinta on myös rajauskysymys. Vaikka tutkittaisiin vain yhden tekijän tekstejä, voidaan perustellusti kysyä, milloin ne on syytä ottaa samaan analyysiin. Jos tekijän tuotannossa on selviä kausia, joiden välillä hän on muuttanut mieltään, voi analyysissa olla ainakin aluksi järkevää pitäytyä saman kauden teksteissä. Eri kausien ajatuksien vertailu edellyttää sitä, että kukin kausi on ensin selvitetty omista ainutlaatuisista lähtökohdistaan. Tästä seuraa vertailuun selvä metodisääntö, jonka mukaan eri aikakaudelta olevia tekstejä ei yleensä pidä verrata, ellei niiden välillä ole aivan poikkeuksellista päällekkäisyyttä, kuten kehiteltäessä samaa teoriaa eteenpäin aikaisemman tekstin esittämistä lähtökohdista.

Induktiivinen vs. deduktiivinen

Analyysi on induktiivinen, jos sen lähtökohdiksi poimitaan teksteistä näkökohtia sitä mukaan kuin ne sieltä avautuvat, deduktiivinen, jos joko tekstin sisältä tai ulkopuolisista teorioista otetaan lähtökohdaksi looginen tai matemaattinen kokonaismalli, johon suhteuttaen analyysi suoritetaan.

Immanentit analyysit ovat usein induktiivisia, mutta transkendenttien analyysien ei silti tarvitse olla deduktiivisia. Logiikkaa ja matematiikkaa ei tarvitse periaatteessa sinänsä pitää sellaisina teorioina, jotka tekisivät analyysista transkendentin, paitsi milloin analyysi kohdistuu juuri loogisiin tai matemaattisiin teksteihin. Jokaisella tekstillä on sisäinen logiikkansa, joka voi olla tahallisen ristiriitainenkin, mutta yleisesti käytettyjä logiikan kaavoja (joukko-oppi predikaattilogiikka, lausekalkyyli ja vastaavat sumeat kehitelmät) voidaan immanentissa ja induktiivisessakin tutkimuksessa käyttää tuomaan esille noudatetun logiikan rakennetta.

fi_image52

Immanentti rekonstruktio

Analyysin eteneminen

Tutkimuksen teko jäsennetään tavallisesti kysymys- ja vastauspeliksi tutkijan ja kohteena olevan aineiston välillä. Tutkija tekee kysymyksiä, arvioi aikaisempien tutkimusten ja aineiston alustavan tuntemuksensa perusteella, mitkä voisivat olla mahdollisia vastauksia kysymyksiin. Sitten hän analysoi aineiston pyrkien sen perusteella todentamaan, mitkä vastaukset ovat mahdollisia, mitkä todennäköisesti virheellisiä.

Vastausten verifiointi johtaa usein toteamaan, että alkuperäiset kysymykset oli asetettu väärin, niihin ei voi aineiston perusteella vastata, tai ainakaan ehdotetut vastausmahdollisuudet eivät sovi teksteihin. Tämä johtaa uusien kysymysten ja uusien vastausvaihtoehtojen tuottamiseen. Analyysi voi edetä pääpiirteissään seuraavan vaiheiden mukaan. Etenemisen ei tarvitse tapahtua juuri ehdotetussa järjestyksessä ja analyysissa joutuu usein palaamaan aikaisempiin vaiheisiin. Kannattaa kuitenkin suunnitella melko tarkka oma etenemisjärjestys, koska tutkimus edellyttää, että tuloksia saadaan myös muiden luettavaksi – julkinen keskustelu on olennainen osa tekstianalyyttista tutkimusta.

Tutkimusongelman jäsentäminen

Systemaattisia tekstianalyyseja tehdään aikaisemmin esitettyjen ajatusten selvittämiseksi. ‘Aikaisemmin’ on väljä määrite, joka voi viitata yhtä hyvin varhaisimpiin säilyneisiin ilmaisuihin (kivikautisiin luolamaalauksiin, sumerien kiilakirjoitukseen, egyptiläisiin hieroglyfiteksteihin tai kiinalaisiin ennuskirjoituksiin) kuin aivan viimeaikaiseenkin keskusteluun, myös ääni- tai videotallenteisiin. Tutkimusaiheita on tarjolla periaatteessa ääretön määrä.

Ongelma kuuluu systemaattisen tekstianalyysin piiriin, jos se koskee tekstin ajatussisältöä tai ajatussisältöön olennaisesti liittyviä muotoseikkoja. Systemaattista tekstianalyysia voi käyttää myös apumenetelmänä. Tämä on hyvin tavallista historiantutkimuksessa ja vertailevassa kulttuurientutkimuksessa, mutta tarvetta siihen on myös muissa psykologisissa ja yhteiskuntatieteellisissä empiirisissä tutkimuksissa.

Soveltaessaan tieteellistä teoriaa tutkijan on tiedostettava itsekriittisesti, että hänen käsityksensä teorian sisällöstä voi olla puutteellinen: sen ajatussisältö pitää selvittää huolellisesti ennen kuin soveltamisessa ja edelleen kehittämisessä on mitään mieltä. Periaatteessa jokainen aikaisempaan teoriaan perustuva tutkimus alkaa siis sen systemaattisella analyysilla.

Tutkimusidea on rajattava asiallisesti, ajallisesti sekä ajattelijoiden ja heidän tekstiensä suhteen tutkimusresurssien asettamiin rajoihin. Opinnäytetöissä on useimmiten tarkoituksenmukaista pitäytyä vain yhteen ajattelijaan, jonka tuotantoon tutustutaan ja jonka jonkin keskeisen ajatuksen ympärille tutkimus rakennetaan. Silloinkin, kun tutkitaan ryhmää, organisaatiota, koulukuntaa tai muuta laajempaa kokonaisuutta, jokaista tekstiä on aluksi selvitettävä ikään kuin se olisi tutkimuksen ainoa kohde, sen omista lähtökohdista käsin. Vertailukin edellyttää vertailtavien tekstien tarkkaa tuntemista.

Tutkimusongelman ideointi perustuu aina myös aihepiiriä koskeviin aikaisempiin tutkimuksiin. Tutkimusta suunnitellessa on tärkeätä lukea mahdollisimman kattavasti samasta aihepiiristä tehtyjä tutkimuksia. Jokainen uusi tutkimus on puheenvuoro aihetta koskevaan keskusteluun ja keskustelijan on hyvä ottaa huomioon, mitä muut keskustelijat esittävät. Oma tutkimusidea kannattaa kuitenkin kirjata tiedoksi mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, sillä kirjallisuuden lukeminen johtaa usein omaperäisen lähtökohdan unohtumiseen. Se puolestaan latistaa helposti työtä, harhauttaa keskustelemaan pelkästään toisten ehdoilla, mikä ei tietenkään ole kirjallisuuteen perehtymisen tarkoitus. Hyvä tutkimusidea on sellainen, joka avaa lisää uusia tutkimusmahdollisuuksia. Se on aihepiirin kannalta keskeinen, mutta ei silti kaiken kattava. Se voi joko jatkaa aikaisemmin alkanutta keskustelua tai avata kokonaan uuden keskustelun.

Aikaisempien tutkimusten tuloksina on usein käytettävissä hypoteeseja, uskottavantuntuisia ratkaisuja tutkimusongelmiin. Kokonaan uusien tutkimuslinjan aloittaja joutuu kipuilemaan järkevien ongelmien muotoilemiseksi. Tekstianalyysissa tutkija muodostaa yleensä tällöinkin melko varhain tulkintahypoteeseja analyysinsa lähtökohdaksi. Hypoteesien eli tutkimuksen tuloksia koskevien ennakko-oletuksen tarkoituksena on toisaalta selkiyttää tutkimusprosessia, toisaalta auttaa tutkijaa huomaamaan, mitä hän oikeastaan on oppinut.

Ideointivaiheen tarkoituksena on edetä hanke-ehdotukseen, joka vaiheen lopuksi muotoillaan kirjallisen tutkimussuunnitelman muotoon. Tällaista tutkimuksen toteutusta ennakoivaa kuvausta tarvitaan tutkimuksen toteuttamiseen vaadittavissa keskusteluissa. Se on neuvotteluväline, jonka avulla tutkimuksen ohjaaja, yhteistyökumppanit ja rahoittajat pyritään sitouttamaan tutkimuksen toteuttamiseen. Suunnitelma tietysti elää koko tutkimuksen ajan.

Tekstien valinta

Tutkittavien tekstien joukon rajaaminen on yleensä melko helppoa, lopullinen valinta sen sijaan usein vaikeaa. Tutkija joutuu vastaamaan ainakin seuraaviin kysymyksiin:

  • Mikä on se tekstien kokonaisuus, tekstikorpus, johon analysoitavat tekstit kuuluvat?
  • Mitkä ovat tekstien rajat, mistä analysoitava teksti alkaa ja mihin se loppuu?
  • Mikä on se tekstikorpuksen ydin, joka keskittyy tutkittavina oleviin asioihin?
  • Mitkä rinnakkaisversiot ja niiden osat siitä on varsinaisesti tarkoitus analysoida?
Mikä on tekstien kokonaisuus?

Jos ongelmat koskevat yksittäisen ajattelijan tai toimijan esittämiä käsityksiä tai taiteilijan teoksia, tekijän tuotanto määrittelee korpuksen, jonka piiristä tutkittavat teokset valitaan. Jos kohteena on pari tai ryhmä, rajaus on jo vaikeampaa. Periaatteessa voi olla selvää, että korpukseen kuuluvat vain yhteiset teokset. Käytännössä ei ole kuitenkaan aina helppoa tietää, mitkä tekstit todella ovat yhteisiä, ja jos yhteistyö on jatkunut pitkään, koko rajoite menettää merkityksensä.

Tällaisin perustein esimerkiksi Engelsin ja Marxin tuotantoa on varsinkin kommunistisen liikkeen piirissä pidetty yhtenä korpuksena, vaikka yhteiset teokset muodostavat vain osan kokonaisuudesta. Ratkaisua tukee se, että Engelsillä oli keskeinen osuus joidenkin Marxin keskeneräisten teosten toimittamisessa. On kuitenkin varsin todennäköistä, että näin kokonaisvaltainen samaistaminen johtaa joissakin kysymyksissä ratkaisevasti harhaan. Marxin kohdalla korpuksen ylilaajentaminen on ainakin leniniläisen kommunismin piirissä johtanut hänen ajatustensa käsittämiseen valmiiksi, yhtenäiseksi järjestelmäksi. Kuitenkin useimmat Marxin teokset jäivät hänen elinaikanaan keskeneräisiksi käsikirjoituksiksi ja maailmankatsomuksen johdonmukaisuudesta huolimatta hän kehitti teorioitaan viimeiseen asti. Kommunistisen puolueen kollektiivinen tulkinta muunsi 1900-luvulla useaan otteeseen teorioiden ymmärtämistä vielä Engelsinkin viimeistelemästä sisällöstä, niin että huomattavaa osaa leniniläisen marxilaisuuden sisällöstä täytyy pitää Marxille itselleen vieraana ajatteluna.

Mitkä ovat tekstien rajat?

Valinnan toisessa vaiheessa joudutaan päättelemään, mitkä tekstit ovat tutkittavan asian kannalta niin keskeisiä, että ne on otettava yksityiskohtaisen tarkastelun kohteiksi. Tämä on tutkijan tärkein päätös, joten se on ratkaistava yksiselitteisesti ja sille on myös esitettävä riittävät perusteet. Luonnollisia perusteita ovat ydintekstien merkitys tutkittavien asioiden kannalta ja niiden kattavuus korpuksessa esitettyjen näkökohtien suhteen. Ei olisi tarkoituksenmukaista valita tutkittaviksi tekstejä, jotka esittäisivät tekijöidensä näkemyksistä vain epäedustavan osan. Poikkeuksen tästä tekee tilanne, jossa tekstien tekijän tai tekijöiden tuotannossa esiintyy selvää periodisuutta. Periodisuudesta voidaan mainita esimerkkeinä Wittgensteinin varhainen filosofia ja hänen myöhäistuotantonsa.

Tällaisessa tapauksessa ei ole ainoastaan hyväksyttävää vaan suorastaan toivottavaakin, että jokaista kautta tutkitaan aluksi erikseen, sen omista lähtökohdista käsin, ja vasta sen jälkeen kannanmuutoksiin liittyviä ongelmia. Tutkimuksen kuluessa korpuksen ja aihetta koskevien päälähteiden suhteen tulee elää. Tutkijan on hyvä olla tietoinen myös niihin teoksiin sisältyvistä näkökohdista, jotka ovat jääneet ensisijaisesti tutkittavien kohtien ulkopuolelle; päälähteistöön kuuluvaa ydintä voidaan tämän vuoksi joutua määrittelemään uudelleen tutkimuksen edetessä.

Mitkä rinnakkaisversiot ja niiden osat siitä on varsinaisesti tarkoitus analysoida?

Korpuksen ja ytimen määrittelyn lisäksi joudutaan usein pohtimaan myös sitä, mitä teosten versiota ensisijaisesti analysoidaan. Teoksista voi olla olemassa erilaisia luonnoksia, käsikirjoituksia ja painoksia, jotka eroavat toisistaan sekä muodoltaan että sisällöltään. Tämän lisäksi tulevat käännökset ja muunnelmat muihin mediakieliin. Suulliselle perinteelle on tyypillistä, että sen yleiset tuotteet esiintyvät lukuisina muunnelmina ja erilaisina yhdistelminä. Elokuvista ja video-ohjelmista on usein olemassa synopsis, tekstikäsikirjoituksia, storyboard, epälukuinen määrä kuvaotoksia, useita puolivalmiita editoituja versioita, mahdollisesti myös eripituisia levitykseen tarjottuja versioita. Siirrettäessä elokuvateatteriin tehtyä työtä televisiomuotoon on yleensä tavalla tai toisella hävitetty osa kuvainformaatiota.

Riippuu tutkimuksen kysymyksenasettelusta kuinka paljon tällaisia muunnelmia otetaan tutkimuksessa huomioon ja mikä eri vaihtoehdoista valitaan analyysin kohteeksi.

Ensimmäinen sääntö on, että tutkimuksessa käytetään aina alkukielistä tekstiä, mikäli sellainen voidaan osoittaa. Käännöksen käyttämiseen täytyy olla erityinen syy, joksi ei riitä tutkijan puutteellinen kielitaito. Kielitaidon puuttuessa voi käyttää avustajaa, joka osaa ko. kieltä. Käännökset on tarkistettava vähintään toisella asiantuntijalla, koska niihin jää helposti virheitä tai puutteita. Hyväksyttävä syy käännösten tutkimiseen olisi se, että ollaan tutkimassa käännöshistoriaan liittyviä näkökohtia tai se, että käännösten avulla etsitään tukea kielen aikalaisymmärryksen ongelmiin.

Tyypillinen esimerkki edellä kuvatuista vaikeuksista on ydintekstin valinta Aino Hannulan tekemässä Paulo Freiren aikuiskasvatusteoriaa kokevassa tutkimuksessa (Hannula 2000). Teos käsittelee Freiren pääteosta, Sorrettujen pedagogiikkaa. Periaatteessa kirjan alkuperäinen portugalinkielinen versio olisi tietysti ainoa “oikea“ analyysin kohde. Käytännössä kuitenkin olemassa oleva portugalinkielinen julkaisu on kohtalon oikusta käännös kirjan englanninkielisestä laitoksesta eikä varsinaista alkutekstiä ole enää olemassakaan. Tutkija on tässä tilanteessa kriittisen tieteellisen tekstiedition puuttuessa käyttänyt molempia, sekä englanninkielistä että portugalinkielistä julkaisua rinnakkain.

Tekstien tulkinta

Tekstit on ymmärrettävä eli tulkittava kielellisesti, niin että tutkija tietää kaikkien käytettyjen ilmaisujen tarkoitteet ja merkitykset. Ainakin seuraaviin kysymyksiin tulee vastata:

  • Mikä on tekstin lajityyppi (genre) ja mikä sen oma lähtötraditio?
  • Mikä on tekstin asema diskurssissa, mitkä ovat ne edeltävät tekstit, joihin se vastaa, mitkä ne seuraavat tekstit, jotka ovat puolestaan vastauksia tekstiin?

Periaatteessa tutkijan on selvitettävä tekstien synty-yhteydet, lajityypit, intertekstuaaliset viitteet, toimittaminen ja mahdollinen julkaiseminen sekä reseptiohistoria. Vanhimpien tekstien osalta voi tässä tavallisesti turvautua aikaisempaan tutkimukseen. Uudempien tekstien osalta taas tehtävä on usein käytännössä ylivoimainen, koska se vaatisi erillisen, monitahoisen tutkimuksen. Tutkijan on tällöin arvioitava, kuinka perusteellinen asioiden selvittäminen on hänen kysymyksenasettelunsa kannalta välttämätöntä ja sovitettava työ osaksi päätutkimusta siinä mitassa, että kumpikaan ei jää suorittamatta.

Hypoteesien täsmentäminen

Tutkimusongelma on pyrittävä täsmentämään selkeiksi kysymyksiksi tai hypoteeseiksi, joihin käytettävissä olevan aineiston avulla voidaan arvioida annettavan perusteltu vastaus. Kysymykset voivat koskea joko käytettyjä käsitteitä, niitä soveltaen esitettyjä väitteitä tai tekstin kokonaisajatusta. Valinta riippuu tutkimuksen asemasta tutkimusperinteessä. Uutta tutkimuskohdetta avatessa on tavallista esittää laajakantoisia, koko aatemaailmaa käsitteleviä systematisointeja. Se on kuitenkin pikemmin oppikirjamaista esittelyä kuin varsinaista tutkimusta. Kestäviä tuloksia aletaan saavuttaa vasta, kun tekstimassaan sovelletaan todella analyyttista, yksityiskohtien kautta etenevää menettelyä. Joka tapauksessa on tärkeää asettaa todellisia, ei-triviaaleja, kysymyksiä, siis sellaisia, joitten kohdalla omat tai muiden tutkijoiden esittämät ennakkokäsitykset voivat myös osoittautua vääriksi.

Hypoteesien osalta on valittavissa kaksi erilaista tietä. Joskus tutkimus lähtee itsestään selvästi jostakin olemassa olevasta, esimerkiksi aikaisemman tutkimuksen tuloksena saavutetusta ennakkokäsityksestä, jonka paikkansa pitävyys on tarpeen tarkistaa uudella analyysilla, ehkä lisämateriaaliakin käyttäen. Tutkimuksen edetessä kehittyvät myös tulkintatraditiot. Jokaiseen yksityiskohtaan alkaa olla yksi tai useampi vakiintunut tulkintatapa tai ainakin hypoteesi, toisaalta saatetaan esittää hyvinkin radikaaleja uudelleentulkintoja.

Hypoteesien määrä saattaa kasvaa niin suureksi, että ne estävät lukemasta tekstejä avoimin silmin. On tärkeätä muistaa, että tekstianalyysin hypoteesit poikkeavat olennaisesti kokeellisen ja kvasikokeellisen tutkimuksen hypoteeseista. Jälkimmäisissä tutkimuksissa hypoteesit koetellaan aina uusilla aineistoilla, jolloin hypoteesin uusi verifiointiyritys ei automaattisesti tuota samaa tulosta kuin aikaisemmat yritykset. Tekstianalyysissa tulkintahypoteesit perustuvat usein samaan aineistoon, millä niiden pätevyyttäkin tarkastellaan. Tutkijan on oltava erittäin tarkka, avoin ja johdonmukainen voidakseen huomata hypoteesinsa virheellisyyden.

Joskus on käytännössä pakko valita toinen tie; vain unohtaa koko aikaisempien hypoteesien rakennelma ja yrittää lukea tekstejä kuin uutta, ennestään tuntematonta materiaalia. Se on yleensä mahdollista valitsemalla sellaisia analyysitapoja, joita aikaisemmassa tutkimuksessa ei ole käytetty.

Tekstianalyysin suorittaminen

Otan tässä lähtökohdaksi sen, että tekstin sisältämä ajatusjärjestelmä rakentuu käsitteiden varaan, niiden väliset suhteet muodostavat käsitteitä yhdistäviä propositioita (lauseita) ja analysoitava teksti tai tekstien joukko puolestaan on esitys näiden propositioiden muodostamasta ajatuskokonaisuudesta. Näin analyysia voidaan lähestyä käsitteiden tasolla, propositioiden tai tekstin esittämän ajatusjärjestelmän (teorian, kuvauksen tms.) tasolla.

Käsitteiden löytäminen

Käsitteet ovat tekstin tapa jaotella asioita. Jokaisessa tekstissä muutamat käsitteet ovat sisällön kannalta keskeisiä. Joskus tekstissä on selvästi yksi keskeinen ydinkäsite, jonka selittämiseksi teksti on kirjoitettu. Käsitteet ovat kuitenkin systemaattisissa asiateksteissä keskeisempiä kuin kertomuksissa.

Asiatekstit tuovat käsitteet usein esiin yleisellä tasolla, jolloin ne on helppo tunnistaa. Narratiiviset tekstit taas lähestyvät käsitteitä usein konkreettisten esimerkkien kautta, niiden tarkoittamat asiat kohtaavat tarinan ihmiset kertomuksen edetessä. Käsite on helppo tunnistaa, jos kirjoittaja nimeää ja määrittelee sen. Käsitteestä käytetty nimi, sitä vastaava termi, helpottaa samaa käsitettä koskevien kohtien löytämistä. Ei voi kuitenkaan luottaa siihen, että tekstin laatija käyttäisi käsitteestä aina yhtä ja samaa termiä. Se rikkoisi kielen sisäistä normia, joka rajoittaa saman sanan toistamista kovin moneen kertaan peräkkäisissä lauseissa. sen vuoksi on tavallista, että muissa kuin täysin formaaleissa teksteissä käsitteellä on rinnakkaisia nimiä, jotka tutkijan on tietysti tutkimuksessaan tunnistettava. Valitettavasti rinnakkaistermeihin voi aina sisältyä myös erilaisia merkitysvivahteita, joiden huomaaminen edellyttää todellista tarkkalukua. Apuna voidaan käyttää teksturin etsi -komentoa, mikäli käsitteille on hyviä termiehdokkaita. Niiden puuttuessa voi ottaa käyttöön konkordanssiohjelman, joka etsii tekstistä kaikki sanat, järjestää ne aakkosjärjestykseen ja printtaa ne konteksteineen esiintymispaikkatiedoin varustettuna. Ongelmana konkordanssiohjelman käytössä on se, että ohjelman tuottama hakusanakirja on huomattavasti laajempi kuin alkuperäinen teksti.

Asiateksteissä keskeiset termit on usein määritelty ainakin viitteellisesti, jolloin käsitteiden tunnistaminen on helppoa ja niitä voi odottaa käsiteltävän johdonmukaisesti. Käsitteiden tunnistamista helpottaa myös se, että käsitteet muodostavat yhtenäisiä järjestelmiä. Niiden jäsenet ovat suhteissa toisiinsa, tavallisesti niin, että ne muodostavat ylä- ja alakäsitteiden hierarkioita.

Käsitteen merkityksen ratkaisee kuitenkin viime kädessä sen käyttö, ei määritelmät. Käyttö on usein olennaisesti suppeampaa tai laajempaa kuin määritelmien perusteella voisi olettaa, koska arkikieltä ei käytetä matematiikan tapaan määritelmien yksityiskohtia seuraten. Esimerkit havainnollistavat käyttöä ja niitä tarkkaan seuraamalla voi myös huomata käsitteessä tekstien välillä ja joskus samankin tekstin sisällä esiintyviä muutoksia tai epäjohdonmukaisuuksia. Käsitteiden jaotteluista ja niiden keskinäisistä hierarkioista kannattaa laatia alustava käsitekartta, johon voi merkitä myös ainakin tärkeimmät tekstiviitteet (Novak & Gowin 1984).

Väitteiden rekonstruointi

Tarkastellaan seuraavaa tekstiä:

Ulkoa
oppimisen – mielekkään oppimisen ulottuvuus on erillinen vastaanottamiseen perustuvan opetuksen – keksimiseen perustuvan opetuksen ulottuvuudesta. Sekä vastaanottamiseen perustuva että keksimiseen perustuva opetus voivat johtaa joko ulkoa oppimiseen tai mielekkääseen oppimiseen. Kouluoppimisen on tarpeen auttaa oppilaita siirtymään korkeille mielekkään oppimisen tasoille, erityisesti vastaanottamiseen perustuvassa opetuksessa, joka on kaikkein tavallisinta. (Novak 1997, 11.)

Tekstissä on useita käsitteitä. Selvästi tärkeimpiä on kuitenkin neljä: ulkoa oppiminen, mielekäs oppiminen, vastaanottamiseen perustuva opetus ja keksimiseen perustuva opetus. Teksti esittää käsitteiden väliset suhteet siten, että ulkoa oppiminen ja mielekäs oppiminen ymmärretään yhden ulottuvuuden, vastaanottamiseen perustuva opetus ja keksimiseen perustuva opetus taas toisen ulottuvuuden ääripäiksi. Koska edellinen on tekstissä suoraan annettu, sen voi katsoa muodostavan käsitejärjestelmän määritelmän.

Tavallaan määritelmätkin ovat propositioita eli väitteitä, mutta asemansa vuoksi tekstissä niitä ei ole tapana pitää tosina tai epätosina, vaan ne muodostavat varsinaisten propositioiden paikkansa pitävyyden tarkastelun perustan. Määritelmät ilmoittavat, miten termejä tekstissä käytetään, joten paikkansa pitävyyden sijasta voidaan keskustella vain siitä, ovatko määritelmät asiayhteyteensä tarkoituksenmukaisia. Käsitteiden tutun määrittelytavan muuttaminen voi vaatia suostuttelua.

Teksti sisältää myös väitteen, jota tuskin voi pitää määritelmänä. Tekstin toisessa virkkeessä väitetään, että määritellyt ulottuvuudet ovat jossain mielessä toisistaan riippumattomia. Sitä voi pitää intuition vastaisena. Äkkiseltään tuntuisi luultavasti luonnollisemmalta ajatella, että vastaanottamiseen perustuva opetus (esim. kertotaulun opettelu) tuottaa ulkoa oppimista ja keksimiseen perustuva opetus (esim. tutkimuksen yhteydessä tapahtuva ohjaus tieteellisten keksintöjen tekemiseen) johtaisi keksimiseen perustuvaan oppimiseen. Lainatun tekstin kontekstissa esitetään esimerkkejä, joilla kuitenkin perustellaan tämän käsityksen virheellisyyttä.

Mainitsen vain pari: yritykseen ja erehdykseen perustuvat ratkaisut johtavat harvoin muuhun kuin ulkoa oppimiseen, vaikka opetus perustuisikin keksivään menetelmään ja toisaalta käsitekarttojen tuottaminen johtaa säännöllisesti sovellettuna mielekkääseen oppimiseen, vaikka opetusmenetelmä perustuisikin vastaanottamiseen. Tekstin keskeinen propositio on siis: Se, että opetusta muutetaan yhä enemmän keksimiseen perustuvaksi, ei automaattisesti lisää oppimisen mielekkyyttä. Proposition perusteella teksti esittää siihen perustuvan jatkoväitteen: Kouluoppimista varten on kehitettävä vastaanottamiseen perustuvia opetusmenetelmiä, jotka johtavat entistä paremmin mielekkääseen oppimiseen.

Keskeisten propositioiden rekonstruointi ei tietenkään ole aina yhtä helppoa kuin tässä Ausubelin & Novakin oppimisteorian esimerkissä. Jos propositiot ovat yleistäviä, tekstistä löytyy kuitenkin tavallisesti esimerkkejä siitä, millaisia ovat niitä toteuttavat esimerkkitapaukset. Siinä voi myös olla vastaväitteitä, vastaesimerkkejä ja perusteluja niiden kumoamiseksi. Jos väitteet taas koskevat yksityistapauksia, niitä vertaillen voi etsiä yleistyksiä, joita tapaukset saattaisivat tekstin mukaan toteuttaa.

Argumentaation tai muun kokonaisrakenteen erittely

Tämä edellyttää usein tekstien lukemista diskurssikontekstissaan, niin että selkiytyy, ovatko ne uuden keskusteluteeman avaajia vai keskustelun jatkajia, mihin aikaisempiin teksteihin nähden ne ovat vastauksia, katkeaako keskustelu niissä esitettyihin näkökohtiin jne. Kaikissa teksteissä ei ole varsinaista argumentaatiorakennetta, jossa edettäisiin loogisesti väitteitä perustellen ja niihin perustuvia vaatimuksia esittäen. Se on tyypillinen vain asiateksteille eikä edes kaikille niille. On myös mahdollista, että johtopäätökset ja perustelut esitetään eri teksteissä. Esimerkiksi lakien ja asetusten perustelut esitetään normaalisti niihin liittyvissä esittelymuistioissa ja komiteanmietinnöissä sekä myöhemmin kirjoitettavissa kommentaareissa.

Pääväitteet ja niiden perustelut on syytä erottaa toisistaan. Edellisen kohdan esimerkissä oli tällainen perustelusuhde opettamisen ja oppimisen suhdetta koskevan väitteen ja kouluopetusta koskevan väitteen välillä, mutta edellisen väitteen perustelut piti etsiä lainatun tekstin ulkopuolelta. Argumentaatioanalyysi voi tuoda esiin myös propositioiden aseman tekstikorpuksessa. Yleensä tärkeimpiä väitteitä perustellaan runsaammin ja monipuolisemmin kuin sekundaarisia näkökohtia. Voit kokeilla, voiko argumentointisuhteet piirtää mukaan propositiokarttaan, vaikka kuvaa on turha laatia niin seikkaperäiseksi, että olennaiset suhteet hämärtyvät.

Tulkintahypoteeseja todentavassa tutkimuksessa aineisto käydään läpi hypoteeseja tukevien ja niitä kumoavien perusteiden löytämiseksi. Hypoteesia voidaan pitää oikeana, kun löytyy riittävä määrä sitä tukevia tekstiperusteita ja hypoteesin avulla voidaan myös selittää sen kanssa ristiriidassa olevat poikkeamat. Hypoteesi on väärä, kun löytyy selkeästi hypoteesin kumoavia perusteita. Usein tilanne jää epäselväksi, löytyy sekä tukevia että kumoavia näkökohtia. Jatkotutkimuksissa täytyy silloin muotoilla ongelmat ja hypoteettiset vastaukset uudella tavalla.

Vaiheessa ”5.1 Käsitteiden löytäminen” tuotetun käsitekartan voi täydentää edelleen propositioverkoksi. Sitä laatiessa on hyvä pitää mielessä, että seuraavissa vaiheissa tutkija syntetisoi oman tekstin. Sitä varten hän joutuu luomaan oman argumentointirakenteen. Hänen täytyy siis pitää lukua niistä tekstikohdista, joiden avulla perustelee johtopäätöksiään. Analyysin täydellisyys edellyttää, että myös johtopäätöksien kanssa ristiriidassa olevat tekstin kohdat otetaan todesta.

Analyysitulosten tarkistaminen, tulkinta ja käyttö

Edellytysten, aukkojen ja ristiriitojen osoittaminen

Tämän vaiheen tarkoituksena on käydä läpi tutkimusongelmien kannalta keskeisten tekstin ainesten ja osien yhteensopivuus. Kysymyksinä ovat tällöin looginen johdonmukaisuus, sisällön ja esitystavan koherenssi eli yhtenäisyys sekä kehittelyn täydellisyys tai esimerkinomainen keskittyminen vain joihinkin avainkohtiin.

Tarkastelu on siinä mielessä kriittistä, että tekstin laatijan oletetaan joissain kohdissa Homeroksen tapaan nukahtaneen, kirjoittaneen itseään vastaan. Kohdat voivat olla satunnaisia lipsahduksia, joilla ei ole tekstin tulkinnan kannalta muuta merkitystä kuin että virheen voi tarpeen tullen korjata (kuten ranskankielisten latojien virheet Joycen Odysseuksen englanninkielisessä ensipainoksessa). Osa ristiriitaisuuksista kuuluu kuitenkin selvästi tekstin halkeamiin, kohtiin, jotka osoittavat tekijän ajattelun oppositioita. Niiden tulkinta syventää olennaisesti tekstin ymmärtämistä ja voi johtaa myös dekonstruktiiviseen analyysiin.

Moniaineksiset tekstit perustuvat toisinaan osiin, jotka edustavat tavalla tai toisella yhteen sopimattomia ajatuksia, jopa paradigmojakin. Tulkinnan kannalta on tarpeen selvittää, millaisia lausumatta jääviä ennakko-oletuksia teksti edellyttää:

Käytetäänkö termejä kautta koko tekstijoukon johdonmukaisesti?
Ovatko käsitteet toisiaan täydentäviä ja keskenään yhteensopivia?

Niiden joukosta voi silloinkin vielä puuttua sellaisia, joita asian luonteva käsittely oikeastaan vaatisi. Toisaalta käsitteitä käytettäessä väitteinä voidaan esittää ajatuksia, jotka eivät sovi yhteen muiden tekstissä esitettyjen ajatusten kanssa. Tekstistä voi myös puuttua määritelmiä tai väitteitä, jotka loogisesti kuuluisivat siihen. On tarpeen pohtia, onko asiat käsitelty kaikilta näkökannoilta vai rajoitutaanko tietyn kannan propagoimiseen. Teksti voi antaa viitteitä siitä, miksi tekijä on valinnut tällaisen yksipuolisen tekstistrategian.

Tämän vaiheen toteuttamisessa auttaa muodollisen logiikan ja lingvistisen pragmatiikan tuntemus. Ne tarjoavat muodollisia algoritmeja , joiden avulla loogisen rakenteen toimivuus voidaan vaativissa teoreettisissa tapauksissa testatakin. Se on tarpeen ainakin silloin, kun tekijä on itse käyttänyt loogista tai matemaattista esitystapaa.

Kokonaisrakenteen ja tutkittavan asian rinnastaminen

Systemaattisen tekstianalyysin lähtökohtana on usein yhden tai kahden käsitteen tai proposition merkityksen selvittäminen tutkittavissa teksteissä. Laajemmista kokonaisuuksista on vaikea tehdä analyyseja, joilla tutkimuksen edetessä olisi pysyvää merkitystä. Jos problematisointi on onnistunut, tällaiset osa-analyysit saattavat avata tekstiä huomattavasti laajemmin kuin lähtökohdan perusteella voisi olettaa. Avautumista voi pitää osoituksena lähtökohdan relevanssista tutkimuskohteen kannalta. Triviaalista lähtökohdasta voi harvoin tehdä merkittävää tutkimusta, mutta alunperin mitättömältä tuntunut asia voi analyysin perusteella kyllä osoittautua kullan arvoiseksi.

Tehtävänä on siis rinnastaa tutkittu asia tekstikorpuksen kokonaissanomaan. Voiko sanoman olennaisen sisällön tavoittaa tutkittujen osa-ongelmien kautta? Jos tutkimus on onnistunut, osaongelmien perusteellinen selvittäminen voi näyttää myös kokonaisuuden uudesta näkökulmasta tai valaista jotain sellaista puolta siitä, joka ei ilman tutkimustuloksia olisi ilmeinen.
Jos kokonaisuus ei näy hologrammin tapaan tutkituissa asioissa on syytä pysähtyä miettimään.

Onko sittenkin valittu tutkittavaksi sekundaarisia, tekstin sanoman kannalta merkityksettömiä asioita?
Voidaanko niiden tutkimista perustella muusta kuin tutkimuksen aineistosta nousevilla näkökohdilla?

Tulosten epärelevanttius tekstien kannalta voi edellyttää tutkimuksen laajentamista tai palaamista lähtöruutuun. Koska tutkimus lähtee problematisoinnista, epätarkoituksenmukaiset kysymykset ovat voineet ohjata sen sivuraiteelle. Tällainen on huomattavasti tavallisempaa transkendentissa kuin immanentissa analyysissa. Tekstin tarkastelu sille vieraan teorian kannalta johtaa toisinaan todella kauas tekstin omasta sanomasta. Dekonstruktiossa taas oppositioiden väärä asemointi saattaa johtaa kauas tekstin tekijän intentioista.

Järjestelmällinen siirtyminen osista kokonaisuuteen ja kokonaisuudesta osiin on siis eräänlaista analyysin ja sen tuottaman tulkinnan validiuden tarkistamista. Toiminnallisesti tämä merkitsee samalla sitä, että varsinaisen tekstin keskeisiin osiin kohdistuneen analyysin jälkeen käydään vielä huolellisesti läpi koko aineisto ja varmistetaan, että tulkinnat ja johtopäätökset antavat oikean kuvan myös kokonaisuudesta eikä vain irrallisista osista.

Vertailu ja synteesi

Analyysin tuloksia voi verrata muista samantapaisista kohteista tehtyihin analyyseihin. Olennaiset yhtäläisyydet ja erot voivat vielä syventää tutkimusongelmien vastauksia. Usein immanentti rekonstruktio on vertailun esivaihe. Silloin kysymys ei ole pelkästään tutkimuksesta saatujen tulosten vertaamisesta muiden tutkijoiden tuottamiin, vaan vertailu muodostaa erillisen tutkimustehtävän. En käsittele tässä yksityiskohtaisesti tällaisen vertailun menetelmiä. Vertailu kuitenkin helpottuu, jos vertailutarkoitus on otettu perusanalyyseja suoritettaessa huomioon. Hyviä apukeinoja ovat graafisen esitystavan luominen ja tekstin keskeisten propositioiden ja kokonaisrakenteen esittäminen formaalia tai puoliformaalia kaavakieltä käyttäen. Edellä on suositeltu graafiseen esitykseen käsitekarttoja. Täsmällisempi, mutta myös samalla huomattavasti työläämpi väline on tekoälysovelluksissa käytetyn Prolog-ohjelmointikielen laajennuksena toteutettu käsitegraafitekniikka (Schärfe & Öhrström 2000). Jälkimmäisen etuna on graafisen ja formaalisen esitystavan tarkka vastaavuus.

Analyysin kokonaistuloksista on syytä laatia olennaiseen pitäytyvä synteettinen raportti. Siinä tuodaan esille riittävästi yksityiskohtia, että lukija näkee, miten analyysi on suoritettu ja miten johtopäätökset perustellaan. Yksityiskohtien paljous ei kuitenkaan saa hämärtää kokonaiskuvan päälinjoja. Tutkimuskirjoittamiseen kuuluu läpinäkyvyyttä palveleva niukkuuden ihanne. Synteesissä annalta tärkeää. Jokainen onnistunut tutkimus tuottaa kontribuutiona uutta tietoa. Tutkijan pitää tietysti tunnistaa, mikä on työn varsinainen anti. Tekstianalyysissa sen auttaa usein tiedostamaan yksinkertainen kysymys: Miksi lukijan kannattaa tutkimiesi alkutekstien lisäksi lukea myös kirjoittamasi raportti?

Pääraportin lisäksi voi tutkimusprosessin edetessä kirjoittaa useampiakin artikkeleita, jotka esittelevät tutkimuksen kuluessa ratkaistaviksi tulleita erityiskysymyksiä. Tutkimustyö on luonteeltaan aina myös osallistumista tieteelliseen keskusteluun. Siinä tutkija joutuu puolustamaan esittämiään näkökantoja ja esittämään kriittisiä huomioita muiden tutkijoiden työstä. Vaikka asian toteaminen jää tämän artikkelin loppupisteeksi, on tärkeätä tiedostaa tutkimustyön kollektiivinen luonne. Keskusteluun osallistumalla tutkija on osaltaan luomassa sitä tutkijoiden yhteisöä, josta voi tulla hänen oma invisible collegensa. Jokaisen vaativan tekstin tulkinta omaa ja seuraavia sukupolvia varten edellyttää tällaista kiinnostuneiden asianharrastajien verkostoa.

Nurmi, Kari E 2002. Systemaattinen tekstianalyysi. http://www.metodix.com. Menetelmäartikkelit

Termiavain

Analyysi on tarkasteltavan aineiston erittely, jonka tuloksena syntyy tulkinta, käännös, luokittelu, kokooma, referaatti tai muu erittelytulos.

Argumentointi on kuvausten, perustelujen ja päättelyiden rakenteen tuottamista, jossa perusteluina eli argumentteina toimivien osien avulla pyritään loogisten päättelyketjujen kautta vakuuttamaan johtopäätösten oikeellisuudesta. Argumentointi voi olla myös harhaan johtavaa. Argumentaatio on keskeinen osa asiatekstin rakennetta, jonka selvittäminen on tekstianalyysin keskeisiä tavoitteita. Tutkimustulosten raportoinnissa se on problematisoinnin ja eksplikoinnin ohella kolmas pääosa, jossa tutkimuksen designin avulla perustellaan saavutettuja tuloksia. (Ks. Kaakkuri-Knuuttila 1998.)

Arkkityyppiteoria on Carl Gustav Jungin persoonallisuusteorian osa, jonka mukaan psyyken piilotajunnassa on ihmisen ajattelua ja kehitystä ohjaavia syvärakenteita, eräänlaisia ihmisyyden ja ihmissuhteiden prototyyppejä, jotka ilmenevät kulttuurissa ja siihen sisältyvissä teksteissä. Ne ilmenevät ainakin osittain vastakohtapareina, esim. ihmisen maskuliininen puoli Animus ja feminiininen puoli Anima. Henkinen kasvu edellyttää, että ihminen pystyy hallitsemaan kehityksessään nämä vastakohtaisuudet. Arkkityyppiset ristiriidat aktivoituvat myös tekstien kautta, mikäli teksteillä on myyttistä syvyyttä. Tätä käytetään hyväksi sekä taiteessa, viihteessä että mainonnassa.

Dekonstruktiivinen tekstianalyysi perustuu tekstin syvätason vastakohtaparien eli oppositioiden tarkasteluun. Kun rekonstruktiivisessä analyysissa vain selvitetään tekstin ilmisisältö, dekonstruktiossa etsitään lisämerkityksiä siirtymällä analyysissa toistuvasti oppositioiden vuoroittaista hyväksymistä hyödyntäen.

Diskurssi, diskurssianalyysi Diskurssilla tarkoitetaan useiden enemmän tai vähemmän toisiinsa liittyvien tekstien muodostamaa kokonaisuutta. Kahden henkilön keskustelu on (usein suhteellisen lyhytkestoinen) yksityinen mikrodiskurssi. Tiedotusvälineissä käydään ajatustenvaihtoja, jotka voivat kestää viikkoja tai kuukausiakin, filosofien ’vuoropuhelu’ voi ulottua sukupolvien, jopa vuosituhansien ajalle. Näitä voisi nimittää julkisiksi makrodiskursseiksi. Laajemmassa merkityksessä diskurssianalyysia käytetään joskus viittaamaan lähes mihin tahansa tekstianalyysin (tai sisällönanalyysin) tyyppiin, joskus sillä tarkoitetaan juuri jotain tiettyä, esim. Michel Foucalt’n tapaa analysoida tekstiaineistoja. Luontevinta on käyttää termiä tarkoittamaan sellaisia analyyseja, joissa tutkitaan yksityiseen tai julkiseen keskustelun tekstejä ottaen keskeisesti huomioon niiden asema keskusteluvuorojen seuraannossa.

Eksegetiikka eli selitysoppi on tekstin alkuperäisiin sosiaalisiin konteksteihin kytkeytyneiden merkitysten tutkimista.

(1) (Yleisesti) Historiallinen tekstintutkimus, jossa selvitetään tekstin yksityiskohdat, synty- ja toimitushistoria, sen muodollisten piirteiden suhde oman ajan retorisiin käytänteisiin, tulkitaan sen sisältö ja usein tarkastellaan myös tekstin lähdearvoa ja antia ajanhistorian rekonstruoinnille.

(2) (Teologiassa) Vanhan Testamentin, intertestamentaarisen ajan tekstien ja Uuden Testamentin sekä näihin kokoelmiin läheisesti liittyvien tekstien tutkimus.

Eksplikointi on tutkimuskohdetta selittävän tai ymmärrettäväksi tekevän teorian tai käsitteistön soveltamista tutkimukseen, tutkimuskohteen tieteellis-käsitteellistä haltuunottoa. Tutkimuksessa sovellettavan käsitteistön määritteleminen ja sen jälkeen tapahtuva johdonmukainen käyttö tutkimuskohteen ja tulosten esittelyssä on eksplikoinnin perusmuoto. (Vrt. problematisointi, argumentointi.)

Fenomenologia on tieteenfilosofian suuntaus, joka esitti uuden lähtökohdan tieteelliselle tutkimukselle. Fenomenologia perustuu lähtökohtaisesti reduktioon, jossa tutkittavan ilmiön epäolennaiset satunnaispiirteet sulkeistetaan tarkastelun ulkopuolelle. Paradigma on lähtöisin luonnontieteitten piiristä, mutta on yleistynyt käyttöön filosofian lisäksi sosiologian ja psykologian ja hoitotieteen piirissä.

Hermeneutiikka

(1.) Tekstin nykyisten merkitysten sekä tulkinta- ja sovellusmahdollisuuksien tutkimus.

(2.) Kulttuurin tulkintaan erikoistunut metodologinen paradigma, jonka juuret ovat antiikin tekstintulkinnan perinteissä. Nykyaikaisen hermeneutiikan isinä pidetään saksalaisia Platonin tulkitsijana ja käytännöllisen teologian perustajana tunnettua Friedrich Schleiermacheria sekä filosofi Wilhelm Diltheyta, joka korosti luonnontieteiden ja kulttuuritieteiden periaatteellista eroa. Hermeneutiikan keskeisenä ajatuksena on ymmärryksen syveneminen hermeneuttisena kehänä, jossa alustava esiymmärrys syvenee tutkimuksen kautta uudeksi, paremmin perustelluksi ymmärrykseksi, joka sitten puolestaan muodostaa seuraavan hermeneuttisen tutkimuskierroksen esiymmärryksen.

Hermeneuttis-fenomenologinen tutkimusparadigma korostaa merkitysten tulkintaa. Se soveltaa hermeneuttisia menetelmiä (joita käytetään myös positivistista ja postmodernissa tutkimuksessa) noudattaen fenomenologista reduktioon perustuvaa tutkimuksen askellusta. Paradigma sopii hyvin tietyn kulttuurin, yhteisön tai yksilön tai yksittäisen tekstinkin omista lähtökohdista etenevään immanenttiin analyysiin.

Immanentti tekstianalyysi käyttää tekstin tulkintaan sen omaa teoriaperustaa, käsitteistöä ja sanastoa. Vastak. transkendentti analyysi.

Intertekstuaalinen viite muistuttaa, toistaa tai viittaa muulla tavoin johonkin aikaisempaan tekstiin. “Kaikki uudet tekstit syntyvät vanhoista teksteistä“ ja jo tekstin lajityypin valinta luo viittauksia. Viittaukset kulttuurin perustaviin teksteihin (esim. Koraaniin tai Raamattuun) ovat usein tahattomia, viittaaja ei edes tiedä käyttävänsä kyseistä tekstiä hyväkseen. Usein intertekstuaalisia viitteitä käytetään kuitenkin tyylikeinona tai osoituksena omasta kunnioituksesta tai halveksunnasta viitattua tekstiä kohtaan.

Isagogiikka eli johdanto-oppi on tekstin syntyyn, ilmiasuun, lajityyppiin, käännöksiin ja mediavariaatiohin kohdistuvaa tutkimusta.

Kriittinen paradigma on yhteiskuntatieteiden tutkimussuuntaus, joka yhdistää marxismin ja psykoanalyysin, ymmärtää tarkasteltavia ilmiöitä ristiriitaisten psyykkisten pyrkimysten seurauksena etsien niiden suhdetta yhteiskunnan edistykseen. Kriittisen paradigman merkitystä korostaa se, että psykoanalyyttissävytteinen tekstintarkastelu on jatkuvasti nostanut esiin teksteistä olennaisia ja yllättäviä puolia. Samoin tekstin yhteiskunnallisen aseman ja merkityksen tarkastelun korostaminen on pitkään kuulunut hermeneutiikan itsestäänselvyyksiin. Kriittinen paradigma tarjoaa tällaiseen naiiviin psykologis- yhteiskunnalliseen kritiikkiin teoriaa ja metodisääntöjä (esim. Jürgen Habermasin kommunikatiivisen toiminnan teoria).

Korpus (lat. ‘ruumis’, ‘elimellinen kokonaisuus’, nykyinen merkitys periytyy luostareiden kirjoittamista ja niiden jälkeisistä kirjapainoista), tekstikorpus on yhteenkuuluvien, yhdessä esiintyvien tai samaa tarkoitusta varten kerättyjen tekstien kokoelma, esim. yhden kirjoittajan kootut teokset tai kootut käsikirjoitukset. Corpus Paulinum on Paavalin kirjeiden kokoelma Uudessa Testamentissa; kokoelmaan kuuluu myös Heprealaiskirje, jolla ei ole mitään tekemistä Paavalin kanssa, ja ns. deuteropauliinisiä kirjeitä, jotka eivät ole Pavalin sanelemia tai kirjoittamia, vaikka tekstit esittävät kirjoittajaksi Paavalin.

Kuvaus on luetteleva teksti, jossa tuodaan esille joko täydellisyyteen pyrkien tai yksittäisin näyttein jonkin ilmiön tekstin kokonaisuuden kannalta mielenkiintoisia puolia. Ilmaisukielen mahdollisuuksien mukaan kuvauksessa voidaan painottaa joko tapahtumien etenemiseen liittyvää narratiivista puolta, ilmiön kokonaisuuteen liittyvää systeemistä puolta tai kuvauksen ilmaisupinnan poeettisia aspekteja.

Käsite on jonkin todellisuuden ilmiön ajatuksellinen vastine tai tällaisten ideoiden ominaisuus tai luokka. Ihminen on käsite, joka kattaa kaikki kuolleet ja elävät ihmiset, sen avulla voidaan myös ymmärtää romaanihenkilöitä tai esim. psykologian kirjoja, joissa molemmissa usein kuvataan kuviteltuja ’ihmisiä’. Käsite on se ajattelun osanen, josta voidaan muodostaa yksittäisiä ajatuksia kytkemällä siihen muita käsitteitä. Wittgensteinin lause ”Die Welt ist alles, was der Fall ist” yhdistää ’maailman (die Welt)’ käsitteeseen ’asiantilan (der Fall)’ käsitteen, loogisen ’kaikki (alles)’ -operaattorin ja ’olemisen (ist)’ käsitteen. Sanat ovat usein käsitteiden nimiä. Lauseet ilmaisevat propositioita eli käsitteiden tai niiden yksittäisten esimerkkien välisiä yhteyksiä. Käsitteellä on kahtalainen sisältö, toisaalta käsitteen määrittelevät ominaisuudet (intensio), toisaalta käsitteen alana olevat yksittäistapaukset (ekstensio).

Lajityyppi tai tekstilaji eli ranskaksi genre

Lingvistiikka

(1.) Kielitieteistä käytetty kokonaisnimitys.

(2.) Moderni systemaattinen kielitiede, jonka vaihtoehtona on filologia, historiallisesti painottunut eri kielten ja niiden kirjallisuuden tutkimus. Tekstintutkimuksen kannalta jako lingvistiikkaan ja filologiaan ei kuitenkaan tunnu kovin käyttökelpoiselta. On kuitenkin tärkeätä ottaa huomioon, että laajoja tekstejä käsittelevä moderni, paljolti koherenssin eli tekstin sisäisen yhtenäisyyden käsitteeseen perustuva teoriointi on kehittynyt yleiseen muotoon varsin myöhään. Sitä on tapana nimittää tekstilingvistiikaksi.

Maailmankuva tai maailmankäsitys on tekstin perustana oleva osittain kieleen, osittain tekstin tuottajan maailmaa koskevaan ymmärrykseen perustuva olettamuksien joukko. Tekstin tulkinta perustuu siihen, että tulkitsija ymmärtää tekstin laatijan maailmankuvaa. Ilman tällaista yhteistä maailmankuvan ymmärrystä esim. kääntäminen kielestä toiseen on käytännössä mahdotonta. Systemaattinen tekstianalyysi on olennaiselta osin tekstin tai tekstijoukon projisoimien maailmankuvien erittelyä.

Marxilainen teoria on englanninsaksalaisen filosofin Karl Marxin ja hänen työtoverinsa Friedrich Engelsin luoma luokkaperusteinen (kapitalistisen omistavan luokan ja sorretun työväenluokan eroa korostava) materialistis-kommunistinen yhteiskuntateoria tai oikeastaan teorioiden joukko. Teoria propagoi sosialistista yhteiskuntakäsitystä; Marxin ja Engelsin kirjoittamistapa oli erittäin kriittinen sekä yhteiskunnassa vallitsevan tilan että näitä käsittelevien ajattelijoiden suhteen. Esim. teoksessaan Die heilige Familie (Pyhä perhe) he arvostelevat kärkevin sanankääntein epäonnistuneeksi lähes koko aikansa saksalaisen filosofian. Tämä kriittinen kirjoittamistapa muodosti lajityypin, jota myöhemmät kommunistiset kirjoittajat jatkoivat ja se näyttää, tosin huomattavasti lieventyneessä muodossa, periytyneen myös joihinkin kriittisen paradigman muotoihin.

Myytti

(1.) Uskontotieteessä ja folkloristiikassa kulttuurin tai sen jonkin instituution kannalta perustavanlaatuinen, totena pidetty kertomus, esim. kertomus maailman luomisesta tai sen synnystä maailmanmunasta. Kristinuskon keskeinen myytti on evankeliumien kertomus Jeesuksen opetustyöstä, ristiinnaulitsemisesta ja ylösnousemuksesta. Kertomuksen myyttisyys tässä mielessä ei kerro mitään sen mahdollisesta historiallisuudesta tai epähistoriallisuudesta. Myytti kuuluu yleensä yhteen sitä toistavan rituaalin kanssa. Myytit voidaan luokitella yhteisiä osia sisältäviksi myyttiaihioksi eli myteemeiksi.

(2.) Aristoteleen klassisessa draamateoriassa myytillä tarkoitetaan draaman kertomusta (juonta).

(3.) Arkikielessä myytillä tarkoitetaan usein (päinvastoin kuin kohdassa 1.) kertomusta, joka on epähistoriallinen tai epätosi.

Narratiivi tekstin kertomuksellinen sisältö, ‘kertomusaihio’.

Perustelu eli argumentti on argumentoivassa, johtopäätöksiin pyrkivässä tekstissä sellainen päättelyketjun osa, jolla johtopäätöstä tuetaan. Perusteleminen edellyttää yhden tai useampia argumentteja, jotka voivat tehdä johtopäätöksen uskottavaksi. Asiapohjaiset perustelut, joiden yhteys johtopäätökseen tehdään perusteluketjussa ilmeiseksi, muodostavat rationaalisen argumentointirakenteen. Johtopäätöksiä tuetaan usein myös tunnepohjaisilla, auktoritatiivisilla tai muuten henkilöön käyvillä argumenteilla, jolloin itse päättelyketju voi olla harhainen, mutta perustelut voivat silti retorisesti tuntua vakuuttavilta.

Poetiikka eli runousoppi. Poetiikan perustana on yleensä Aristoteleen Poetiikka -teoksessa esittämä tekstin lajityyppien, trooppien (esim. metaforan) ja dramaturgian teoria. Uudemmat runousopit voidaan kyllä rakentaa laajemmallekin perustalle, esim. Grossmanin ja Hallidayn Summa Lyrica (Grossman & Halliday1992, 205-375).

Poeemi ilmaisupintaa, metaforisuutta tai lyyristä sisältöä korostava tekstiaihio, johon esim. runon tai asiatekstiin tai kertovaan tekstiin sisältyvä runollisen osan voi ajatella perustuvan.

Positivistinen tutkimusparadigma korostaa havaittavien eli positiivisten tosiasioiden merkitystä. Se korostaa usein matemaattisesti muotoillun teorian ja mittavälineiden yhteensopivuuden merkitystä tutkimukselle. Pätevien mittavälineiden avulla voidaan ratkaista kahden keskenään kilpailevan teorian välinen paremmuus. Tämä johtaa sellaisten mittavälineiden kehittämiseen, joiden tuottamat tulokset sopivat tilastolliseen ja matemaattiseen käsittelyyn. Monet ihmistieteiden ilmiöt ovat kuitenkin luonteeltaan sellaisia, että ne perustuvat luonnollisen kielen käyttöön tai muihin epätäsmällisiin, matematiikan avulla ainakin toistaiseksi puutteellisesti mallintuviin vuorovaikutuksen muotoihin. Postivismin kriitikot väittävät tieteen etenemisen jopa edellyttävän huonosti yhteensopivien selitysten kehittämistä rinnakkain. Tekstintutkimuksessa positivismia on toteutettu esimerkiksi etsimällä monimuuttujaisten tilastollisten tekniikoiden avulla teorioiden peruskäsitteiksi kielen merkitysuniversumin päädimensioita tai niiden ääripäitä kuvaavia termejä.

Postpositivismi on positiivisten tosiasioiden selville saamiseen pyrkivä uusi positivismin muoto. Siinä on selkeästi hylätty loogisen empirismin käännettävyysajatus, jonka mukaan päteville tieteellisille käsitteille täytyy olla yksiselitteiset mittavastineet. Vaikka teoreettisten käsitteiden ja empiiristen ilmiöiden välillä ei odotetakaan yksikäsitteistä vastaavuutta, postpositivismi korostaa kuitenkin tieteellisten teorioiden ylivoimaisuutta, mikä tekstianalyysissa johtaa nopeaan siirtymiseen tekstinsisäisestä immanentista rekonstruktiosta ulkopuolisia teorioita soveltavaan transkendenttiin analyysiin.

Postmoderni tutkimusparadigma sijoittuu tieteen ja taiteen raja-alueelle. Sen lähtökohtina ovat aikaisemmat paradigmat, fenomenologia ja kriittinen paradigma kuitenkin selvemmin kuin positivismi. Päänäkökohtia ovat luopuminen tutkittavan ilmiön systeemisen yhtenäisyyden oletuksesta, yhdestä muita oikeammasta teoreettisesta selityksestä, uusien metaforien etsiminen tarkasteltavien asioiden näkemiseksi uudesta näkökulmasta sekä aisti- tai taidemuodosta toiseen kääntämiseen perustuva muuntelu (esim. ironisointi). Tekstintutkimuksessa tutkimustapa korostaa erilaisten analyysitapojen synteeseinä syntyvien uusien oivallusten merkitystä.

Problematisointi on tutkimuksen lähtökohta. Tutkimuksen kohteena oleva ilmiö asetetaan siinä kyseenalaiseksi muotoilemalla sitä koskevia tutkimusongelmia. Tutkimuksen olemukseen kuuluu se, että aikaisempia käsityksiä ja tutkimustuloksia ei sellaisenaan hyväksytä, vaikka ne voivat olla lähtöolettamuksina eli hypoteeseina. tutkimuksen edistyminen edellyttää, että kysymykset osuvat asian ytimeen: vain järkeviin kysymyksiin voidaan saada oikeita vastauksia. Siksi hyvä problematisointi on tärkeämpi kuin yksittäiset tulokset. Tekstin tapa problematisoida käsittelemiään asioita on toisaalta aina keskeinen tekstianalyysin kohde. Problematisointiin liittyvät eksplikointi (teoreettinen käsitteellistäminen) ja argumentointi (ongelmien vastausten perusteltu esittäminen).

Propositio

Psykoanalyyttinen teoria on Siegmund Freudin 1800 ja 1900-luvun vaihteessa esittämä näkemys psyyken moniagenttisuudesta, seksuaalisuuden keskeisyydestä ihmisen motivaatiossa, psyykkisen kehityksen vaiheittaisuudesta, tunteensiirtojen asemasta ihmisten vuorovaikutuksessa ja keskusteluterapiasta psyykkisten häiriöiden hoitoratkaisuna. Sen perustalle on kehittynyt suuri määrä erilaisia teorioita, joista monia on sovellettu myös tekstien tulkintaan. Viime vuosisadan lopun keskeisiä psykoanalyysin soveltajia yksilöpsyykkisiä ongelmia laajempiin kulttuuri-ilmiöihin ovat olleet esimerkiksi Erich Fromm, Jacques Lacan ja Julia Kristeva.

Rekonstruktiivinen tekstianalyysi tarkastelee tekstin ilmisisältöä pyrkien jäsentämään ja esittämään sen mahdollisimman selkeästi ja tarkasti tekstin sisäisiä intentioita noudattaen. Rekonstruktio ottaa tarkastelun kohteeksi usein tekstin yksittäisiä käsitteitä, propositioita tai kokonaisrakenteen. Tarkastelukohteen valinnasta riippumatta odotetaan, että tulos toistaa alkuperäiset ajatukset joko sellaisenaan uudelleen järjestettyinä, pelkistettyinä tai yksityiskohtaisin selityksin rikastettuina.

Reseptio viittaa tekstin yksityiseen tai julkiseen vastaanottoon. Tekstin tuottaja olettaa normaalisti tekstille vastaanottajan (lukijan, katsojan, käyttäjän tms.). Häntä koskevat odotukset heijastuvat tekstiin. Tekstin reseptiohistoria on kuitenkin usein tekijän kuvitelmia moninaisempi. Tekstit herättävät julkista huomiota, niitä kritikoidaan ja niiden perusteella syntyy uusia tekstejä. Reseptio voi historiallisesti toteutua monina rinnakkaisina ja toisiaan seuraavina vaiheina. Reseption tutkimus on keskeinen tekstintutkimuksen osa-alue.

Retoriikka eli kielellisen ilmaisun vaikuttamiskeinojen teoria tarkastelee mielipidevaikuttamiseen tarkoitettujen tekstien rakenteita ja muuntelumahdollisuuksia. Se perustuu historiallisesti Aristoteleen Retoriikka -teoksessa esittämiin näkökohtiin ja muodostaa keskeisen osan asiatekstien teoriaa (erotukseksi narratiivien teoriasta). Retoriikkaa on toisen maailmansodan jälkeen laajennettu myös esim. kuvailmaisujen teorian puolelle (Groupe Mu 1992).

Semantiikka eli merkitysoppi on lingvistiikan osa-alue, joka tutkii kielellisten ilmaisujen merkityksen muodostusta merkityskenttien, samanmerkityksisyyden ja vastakohtaisuuden näkökulmasta.

Seemi, semiotiikka Jokainen ilmaisu perustuu merkityksellisiksi koettaviin alkioihin, joita voidaan yleisellä termillä nimittää seemeiksi. Kirjainmerkit, merkitykselliset äänet, äänteet, sanat, päätteet, ikonit, kuvan itsenäiset merkitykselliset osat, mutta myös laajat kokonaisuudet (Mona Lisa, Citizen Kane jne.) voivat olla yksittäisiä seemejä. Semiotiikka (semiologia) on Charles Sanders Peircen ja Férdinand de Saussuren työhön perustuva tutkimusalue, joka periaatteessa kattaa yhtä hyvin puhutut ja kirjoitetut merkit kuin kuva-, ääni-, haju-, maku- ja muihinkin aisteihin perustuvan viestinnän. Käytännössä kieli- ja kulttuuritieteet ovat kuitenkin itsenäisiä eikä niitä voi historiallisesti alistaa semiotiikan osiksi.

Syntaksi

(1.) Lauseoppi on säännöstö, joka osoittaa, miten tekstin merkityksellisten yksiköiden (morfien, esimerkiksi sanojen ja niiden mahdollisten päätteiden) yhdistely ja järjestyksen muuntelu vaikuttaa syntyvän kokonaisuuden merkitykseen. Syntaksi välittää käytetyn ilmaisukielen ja sen viittaaman todellisuuden vaihtelun suhdetta. Ilman syntaksia ilmaisujen joukko ei muodosta kieltä, joten se voi vain esittää tai edustaa (representoida tai indikoida) todellisuutta. Syntaksit jaetaan tavallisesti luonnollisten kielten syntakseihin ja formaalisten kielten syntakseihin. Tietokoneiden ohjelmointi on lisännyt nopeasti erilaisiin sovelluksiin tarkoitettujen formaalisten kielten määrää.

(2.) Myös luonnollisten kielten lauseoppeja tutkiva lingvistiikan osa-alue.

Synteesi Tutkimustyön kokonaisuus on aina analyysin ja synteesin yhdistelmä. Analyysissa tutkimuskohteen tarkasteltavat näkökohdat eritellään tarkasti ja kattavasti. Synteesissä osat kootaan uudeksi kokonaisuudeksi, joka voi olla uusi osa- tai kokonaiskuva, malli, tutkimusraportti, prototyyppi, sovellus tms. Tekstianalyysissa synteesi tuottaa useimmiten uusia tekstejä, tavallisesti sanallisia tai graafisia. Tekstintuottaminen on lähes aina jossain mielessä synteesiä.

Systeemi

(1.) Systemaattisessa tekstianalyysissa systeemillä tarkoitetaan tekstin sisältämien ajatusten järjestelmää, sitä propositioiden joukkoa, joka esittää tekstin olennaisen sisällön. Systemaattinen analyysi ei mitenkään edellytä, että esitetyn ajatussysteemin pitäisi olla aukoton tai loogisesti johdonmukainen. Sitä on kuitenkin käytetty eniten sellaisten tekstien erittelyyn, joissa ainakin joiltakin osin on loogiseen järjestelmään perustuva suhteellisen ristiriidaton sisältö. Tilanne saattaa olla muuttumassa, koska monille moderneille ja postmoderneille teksteille satunnaisuus ja epäsystemaattisuus on lajityypillinen piirre. Sisällön systemaattisuus on aina empiirinen kysymys. Systemaattisuus tekstianalyysin nimessä viittaa kuitenkin itse analyysiin, ei tekstin järjestelmällisyyteen.

(2.) Asiatekstin perusaihio (vrt. narratiivi, poeemi).

(3) Yleisesti systeemillä tarkoitetaan mitä tahansa alkioiden joukkoa, jossa ainakin osa alkioiden välisistä suhteista on järjestetty, siten, että ne muodostavat yhdessä toimivan vaikuttavan tai ajatuksellisesti merkittävän kokonaisuuden.

Termi on sana, jota käytetään tietyn käsitteen nimenä. Teknisellä termillä tarkoitetaan usein sanaa, jota käytetään arkikielen vastaisesti noudattaen käyttötarkoitukseen esitettyä täsmentävää määrittelyä.

Teoria on ajatuskokonaisuus, jossa käsitteiden määritelmät ja niiden välisiä suhteita tarkoittavat propositiot on järjestetty systemaattisesti, niin että sitä voidaan käyttää tarkasteltavien ilmiöiden kuvaamiseen ja selittämiseen

Traditio eli perinne on vakiintunut sosiaalisten käytänteiden muodostama kompleksi. Tulkintatraditiolla tarkoitetaan tulkinnan suorittamista tiettyjä lähteitä huomioon ottaen ja tradition mukaisia auktoriteetteja noudattaen. Juutalainen Vanhan Testamentin eli Tanakin tulkinta noudattaa 11. vuosisadalla eläneen Rabbi Schlomo Itzkhakin eli RASHIn esimerkkiä, joka voidaan kattaa 30 pääsäännöllä (Hendel 2002).

Transkendentti tekstianalyysi käyttää tekstin tulkinnassa tutkijan omia tai muista teksteistä omaksuttuja teorioita, käsitteitä ja sanastoa. Psykoanalyysin käyttö ei-psykoanalyyttisten tekstien erittelyyn tai feministisen käsitteistön soveltaminen ei-feminististen tekstien erittelyyn ovat esimerkkejä transkendentista analyysista.

Tulkinta Tekstin käyttö tekstinä perustuu aina tulkintaan. Tulkinnassa teksti (interpretandum) selitetään tai sitä selvennetään toisella tekstillä tai siitä johdetaan tekstuaalisia tai toiminnallisia johtopäätöksiä, joita voi jossain mielessä pitää tekstin tekstin eksplisiittisinä seuraamuksina. Kaikkia näitä nimitetään tekstin tulkinnoiksi (interpretans). Tulkinta voi olla alkuperäistä tekstiä huomattavasti suppeampi yhteenveto, se voi olla saman asian toisin sanoin tai toisen median keinoin (esim. romaanin elokuvaversio) esittävä parafraasi tai alkuperäistä tekstiä huomattavasti laajempi, rikastettu selitys. Vieraalle kielelle tehty käännös on aina samalla myös käännetyn tekstin tulkinta. Useimmille arvovaltaisille uskonnollisille ja filosofisille teksteille on kirjoitettu selitysteoksia eli kommentaareja.

Tulkintahistoria eli tekstin historiallisten käyttöyhteyksien ja tulkinnan muuttumisen, muutosten edellytysten ja seuraamusten tutkimus.

Kirjallisuus

Ahteenmäki-Pelkonen, L. (1997), Kriittinen näkemys itseohjautuvuudesta. Systemaattinen analyysi Jack Mezirowin itseohjautuvuuskäsityksistä. Helsingin yliopisto Kasvatustieteen laitos Tutkimuksia N:o 157. Helsinki.

Bardy, M. (1996), Lapsuus ja aikuisuus – kohtauspaikkana Émile. STAKES Tutkimuksia 70. Helsinki.

Bressler, C. E. (2002), Literary Criticism: An Introduction to Theory and Practice. 3rd ed. Prentice-Hall.

Groupe Mu (1992), Traite du signe visuel. Paris: Seuil.

Grossman, A. & Halliday, M. (1992) The Sighted Singer. Two Works on Poetry for Readers and Writers. Baltimorer: Johns Hopkins.

Hannula, A. (2000), Tiedostaminen ja muutos Paulo Freiren ajattelussa. Systemaattinen analyysi Sorrettujen pedagogiikasta. Helsingin yliopisto Kasvatustieteen laitos Tutkimuksia N:o 167. Helsinki.

Hendel, R. J. (2002), The RASHI Workbook. www.rashiyomi.com/workbook.htm (13.9.2002)

Jost, W. & Hyde, M. J. (Eds.) (1997),
Rhetoric and Hermeneutics. A Reader. New Haven: Yale UP.

Kaakkuri-Knuuttila (toim.) (1998), Argumentti ja kritiikki. Lukemisen, keskustelun ja vakuuttamisen taidot. Helsinki: Gaudeamus.

Madsen, K. B. (1968), Theories of Motivation. 4th ed. Copenhagen: Munksgaard.

Madsen, K. B. (1974), Modern Theories of Motivation. Copenhagen: Munksgaard.

Madsen, K. B. (1975), Systematologi: Sammenlignende videnskabsteori for psykologer og beslaegtede faggrupper. Copenhagen: Munksgaard.

Malmivuori, M.-L. (2001), The Dynamics of Affect, Cognition and Social Environment in the Regulation of Personal Learning Processes: The case of mathematics. University of Helsinki Department of Education Research Reports N:o 172. Helsinki.

Moi, T. (2002), Sexual/Textual Politics: Feminist Literary Theory. London: Routledge / Taylor & Francis.

Novak, J. D. (2001), The Theory Underlying Concept Maps and How to Construct Them. http://cmap.ihmc.us/publications/researchpapers/theorycmaps/theoryunderlyingconceptmaps.htm (23.9.2002)

Novak, J. D. (1998), The pursuit of a dream. Teoksessa Mintzes, J. J. & Wandersee, J. H. & Novak, J. D. (Eds.) (1998), Teaching Science for Understanding. San Diego: Academic Press, s. 3-28.

Novak, J. D. & Gowin, D. (1984), Learning How to Learn. New York / Cambridge: Cambridge University Press. (Suom. (1995), Opi oppimaan. Helsinki: Gaudeamus.)

Pehkonen, L. (2001), Täydestä sydämestä ja tarkoituksella. Projektityöskentelyn käsitteellistä viitekehystä jäljittämässä. Helsingin yliopisto Kasvatustieteen laitos Tutkimuksia N:o 171. Helsinki.

Rivkin, J. & Ryan, M. (Eds.)(1998), Literary Theory: an Anthology. Malden / Oxford: Blackwell.

Saikkonen, P. (2001), Maailman hahmottaminen teksteinä. Tekstirakenteen teoriaa ja analyysia. Helsinki: Yliopistopaino.

Schärfe, H. & Öhrström, P. (2000), Computer Aided Narrative Analysis Using Conceptual Graphs. http://vbn.aau.dk/en/publications/computer-aided-narrative-analysis-using-conceptual-graphs(dcfe0dc0-8ac1-11db-bb3d-000ea68e967b).html (16.5.2002)

Suortti, J. & Mutanen, A. (1997), J. J. Rousseaun ja Émilen filosofia. Oulun yliopiston Kajaanin opettajankoulutusyksikön julkaisuja 15. Kajaani.

Suortti, J. & Tiirola, A. (1994), Comenius ja Didactica Magnan filosofia. Kajaanin opettajankoulutusyksikön julkaisuja 4. Kajaani.

Tolska, T. (2002), Kertova mieli. Jerome Brunerin narratiivikäsitys. Helsingin yliopisto Kasvatustieteen laitos Tutkimuksia N:o 178. Helsinki.



Kategoriat:artikkeli, Artikkelit

1 vastaus

Paluuviitteet

  1. Hyödyllisiä linkkejä maailmankatsomusten kriittiseen analyysiin | maailmankatsomusjakriittinenajattelu

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: