Diskurssianalyyttinen metodologia koostuu kolmesta tutkimusmenetelmästä. Nämä ovat brittiläinen, ranskalainen ja saksalainen traditio. Tutkimusmenetelmät poikkeavat toisistaan siinä, millainen on tiedon ja ihmisen suhde todellisuuteen. Tämän vuoksi niitä voidaan pitää diskurssianalyysin eri koulukuntina.

Diskurssianalyysi

Diskurssianalyyttisen tutkimuksen tehtävänä on selvittää, millä tavoin ihmiset jäsentävät käsityksiään todellisuudesta. Tutkimussuunnan kiinnostuksen kohde on kulttuuri. Diskurssianalyysi pyrkii avartamaan käsitystämme siitä, miten ihmiset ovat osallisena kulttuurin diskursseissa. Kulttuuria tutkitaan sosiaalisesti todellistuvana ilmiönä joko sen muotoutumisena tai ilmenemisenä. Diskurssi tarkoittaa tässä toiminnassa ”yksimielisyyttä jonkin ilmiön käsitteellistämisestä ja sen tavoista”. Diskurssien analyysi tapahtuu identifioimalla diskurssit, jotka sisältävät tiedon ilmiön luonteesta. Diskurssien sisältämä informaatio kuvaa sitä, millaisena todellisuus diskurssien valossa näyttäytyy. Analyysin tavoitteena on ilmaista ja perustella, mistä ollaan yksimielisiä ja millä tavoin tämä yksimielisyys ilmenee.

Diskurssianalyyttinen metodologia koostuu kolmesta traditiosta. Niiden syntykotien mukaan nimitän niitä ranskalaiseksi, saksalaiseksi ja brittiläiseksi traditioksi.

Diskurssianalyysi on murrosajan metodologia

Kiinnostus diskurssianalyysiä kohtaan heräsi postmoderniin murtautumisen yhteydessä 1970-luvulta eteenpäin. Murroksen metodologiana siinä on piirteitä, joiden avulla pyritään avartamaan kompleksista maailmankäsitystä. Se nimittäin auttaa lisäämään ymmärrystä todellisuuden muotoutumisen prosesseista. Se voidaan määritellä tiedon etsimisen välineeksi, joka parantaa tieteen ja kulttuurin kykyä seurata aikaansa. Tämän se tekee selittämällä vaikeasti ymmärrettävän ajan ristiriitaisuuksia ja tarjoamalla kulttuurisia selviytymisvälineitä ihmisyhteisöille. Muutosta selittävänä metodologiana diskurssianalyysi pyrkii mahdollistamaan erilaisten vaihtoehtojen kokeilun muuttuvan maailman hallinnassa.

Ajankohta, jossa diskurssiteoria kehittyi, on vaikuttanut siihen, millaisena diskurssianalyysi metodologiana nähdään. Sen tehtävä tuossa ajassa oli tehdä näkyväksi modernisaation luonnetta ja sen vaikutusta elämän muotoutumiselle. Hieman myöhemmin diskurssiteorioiden avulla tarjottiin mahdollisuuksia jäsentää alkavan murroksen kaaosta. Kun moderni maailma ja sille ominaiset paradigmat kriisiytyivät (Kuhn 1970), alettiin kokeillen etsiä tutkimusmenetelmiä, jotka voisivat paremmin vastata käsitystämme murroksen ajan luonteesta. Tämän tehtävän saattelemana diskurssianalyyttinen tutkimus on jalkautunut alkuaikansa kulttuuria ja sosiaalista toimintaa tarkastelevista asemistaan laajemmille yhteiskunnan kaarille pyrkien selittämään inhimillisen elämän monimuotoisuutta ja antamaan mahdollisuuksia itse toimijoille laajentaa kykyään vaikuttaa aktuaalisesti kokemansa maailman luonteeseen.

Murrokselle on ominaista, että yhteiskunnassa käytävä keskustelu hajaantuu ja saa tasaista aikaa kyseenalaistavia piirteitä (Kyrö 1997). Diskurssianalyysi on metodologia, jonka tavoitteena on tehdä murroksen ajalle luonteenomaista monimutkaisuutta ja hajanaisuutta tunnetummaksi ja ymmärrettävämmäksi. Tämän se tekee osoittamalla, että kokonaisuus muodostuu useanlaisista, hyvin erityyppisistä keskusteluista. Vastaavasti tasaisena aikana vallitsee suurempi yhteisymmärrys näkemyksistä todellisuudesta. (Habermas 1974; Carr & Kemmis 1986).

Diskurssianalyysin erääksi tutkimuskohteeksi on määritelty ihmisten välinen vuorovaikutus, keskustelu ja sen tutkimus (Jokinen et.al. 1993; 1999; Nunan 1993). Tämä on murrokselle tyypillinen tutkimuskohde, sillä murroksessa ihmisten ”puhe alkaa kuulua”. He tahtovat olla vaikuttamassa siihen, miten muuttuvassa tilassa olevaa maailmaa tulisi hallita. Murrosajassa myös tiede näyttää kiinnostuvan siitä, miten ihmiset hahmottavat todellisuuttaan. Vastaavasti tasaisen ajan tiede kertoo enemmän siitä, millainen maailma on. Saksalaisen filosofin, Jurgen Habermasin (synt. 1929) mukaan keskustelua ei ole olemassa aitona tasaisina aikoina harvojen totuuksien ehkäistessä avoimen keskustelun todellisuuden luonteesta. Modernin ajan tiedon käsitteen staattisuus oli eräs keskeinen diskurssianalyysin syntyajan kritiikin kohde (Foucault 1990). Habermas liitti diskurssin käsitteeseensä sosiaalisuuden lisäksi heidän toimintaansa, jolloin diskurssianalyysin tutkimuksen kohteeksi hänelle tuli sosiaalinen toiminnallinen vuorovaikutus. (Habermas 1971.) Tämäkin viestii murroksen ihmisen toiminnan tavasta hänen vapautuessaan murrosajan stimuloimana toimimaan uutta luovassa orientaatiossa (Kyrö 1997).

Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kolme eri syntykotia

Diskurssianalyyttinen traditio on syntynyt lähes samanaikaisesti kolmessa eri paikassa 1970-luvun alkupuolella, jolloin modernin aika alkoi murtua kohti postmodernia. Nämä ovat Ranska, Saksa ja Brittiläinen vaikutusalue. Taustakäsityksenä on käsitys ihmisen kulttuurisesta toimijuudesta, jota voidaan tutkia joko kielenkäytön (brittiläinen traditio), kulttuurin tutkimuksen (ranskalainen traditio) tai ihmisten toiminnan näkökulmista (saksalainen traditio).

Kunkin syntypaikan oma tieteentraditio ja ajankohdalle ominainen paikallinen kulttuuri ovat vaikuttaneet siihen, miten diskurssin käsite määrittyy sekä ajatuksiin siitä, miten sitä voidaan jäsentää ja analysoida. Näyttää selvältä, että diskurssianalyysissä on oltava tietoinen diskurssianalyyttisen tutkimuksen monimuotoisuudesta. Tradition alkuperä vaikuttaa hyvin laajoille alueille metodologisiin kannanottoihin: tämä koskee tutkijan sitoumuksia lähtien tutkimuksen tuottamista ontologioista ja epistemologioista ja päätyen aineiston valintaan. Sieltä käsin määräytyy se, millaiseksi diskurssianalyyttinen tutkimus muotoutuu tai voi muotoutua sen mukaan kuin tutkija on tietoinen niiden erilaisuudesta ja lähtökohtien erilaisuuden tuottamasta kokonaisvaikutuksesta tutkimukselleen. Kun tietoisuus kunkin diskurssianalyysitavan ominaislaadusta määrittää näiden välistä suhdetta, voi tutkija rakentaa käyttämänsä/tuottamansa diskurssianalyyttisen teorian tieteenfilosofian keskustelujen kanssa linjakkaasti. Diskurssianalyyttisen tradition juurien antama selitys sekä siitä johdetut tutkimukselliset sitoumukset johtavat lopulta niihin valintoihin, jotka vakuuttavat tutkimusraportin lukijoita siitä, miten jäsentyneesti diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä saadaan tutkimuksessa tuotua esille. Tutkimukselle asetetut arviointikriteerit toteutuvat luotettavammin silloin, kun eri traditioita sovelletaan niille ominaiseen tutkimuskohteeseen.

Tutkimuksen menetelmällisillä valinnoilla on merkittävyyttä sille, miten inhimillisen elämän moninaisuutta voidaan diskurssianalyyttisesti tutkia. Diskurssianalyysin keskeinen kiinnostuksen kohde, sosiaalisessa toiminnassa muotoutuva inhimillinen kulttuuri saa erilaisen yleisilmeen eri traditioissa. Jopa se, mitä tutkimus voi tavoitella, määrittyy eri tavoin eri traditioista käsin. Eri menetelmien kyky tarrautua aineistoon on nimittäin kullekin traditiolle ominainen, koska metodologia on eri traditioissa erilaisissa suhteissa aineistoon. Näin ollen eri menetelmien soveltaminen aineistoon ja tutkittavaan kohteeseen johtaa myös erilaisiin tutkimustuloksiin.

Diskurssianalyyttisten teorioiden analyysi

Menetelmällisestä eroavuudesta seuraa, että diskurssianalyysin eri traditiot tuottavat erilaiset oletukset maailmasta ja ihmisen toiminnan suhteesta siihen sekä niistä käsityksistä, miten tietoa näistä voidaan saada. Tieteessä näitä ilmiöiden taustalla olevia käsityksiä nimitetään ontologiaksi (ilmiön suhde todellisuuteen) ja epistemologiaksi (ilmiön suhde tietoon). Eri traditioiden mahdollisia ontologioita ja epistemologioita tarkastelemalla huomataan, että diskurssianalyysin eri traditiot kuuluvat itse asiassa erilaisiin tieteenfilosofisiin keskusteluihin. Sen sijaan, että puhutaan diskurssianalyyttisesti metodologiasta yleisesti, voitaisiinkin mielestäni puhua diskurssianalyyttisen tutkimuksen koulukunnista. Pirjo Nikanderin (2001) viitatessa tähän diskurssianalyyttisen tutkimuksen ”kuppikuntaistumisena”, lähtisin mielelläni haastamaan väitettä ”diskurssianalyyttisen tutkimuksen kolmeksi eri koulukunnaksi”.

Perustelen eri koulukuntien muotoutumista jäsentämällä diskurssianalyyttiset tieteenteoriat niiden lähtökohdista käsin osoittaen, miten ne yhtenevät ja poikkeavat toisistaan. Käytän tähän tarkoitukseen Paula Kyrön kehittämää työvälinettä, jonka avulla inhimillistä käyttäytymistä tutkivia tieteen aloja ja näiden teorioita voidaan analyyttisesti jäsentää. Työvälineen keskeinen käsite paradigma kuvaa tässä yhteydessä diskurssi-käsitettä. Taso kuvaa sitä, missä ja miten tarkasteltava ilmiö on olemassa. Tätä käsitteen muodostamaa tasoa voidaan tarkastella syvemmin pyrkimällä hahmottamaan millainen maailmankuva ja ihmis- sekä tietokäsitys käsitteen merkittävyyden viestiin sisältyy. Näistä ontologiaksi nimitetään tasoa, joka kuvaa millaisena todellisuus ymmärretään ja millaisessa suhteessa ihminen on maailmaan. Tason tarkastelu johtaa epistemologisen tason käsityksiin siitä, miten tieto maailmasta ja ihmisestä on saavutettavissa. Diskurssianalyysiä ilmentävät ontologiasta ja epistemologista johdetut metodologiset ja menetelmälliset määritelmät. Nämä kuvaavat niitä periaatteita, joiden mukaan toimimalla tieto tutkittavasta kohteesta on löydettävissä.

Kuvio 1: Tieteen teorioiden analyysiväline. Lähde: Paula Kyrö 2000.

Tarkastelen ensin diskurssin käsitteen ympäristöä hahmottaakseni, miten käsitteen määrittely kussakin traditiossa on tapahtunut ja mitä seurausta tällä on diskurssianalyysin mahdollistumiselle kussakin traditiossa.

Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kohteet

Diskurssianalyysi voidaan valita tutkimuksen metodologiaksi aina silloin, kun ollaan kiinnostuneita ihmisten tuottamasta sosiaalisesta todellisuudesta ja siinä tapahtuvasta toiminnasta. Sosiaalisuudella diskurssianalyysissä tarkoitetaan ihmisten joko suullisessa, kirjoitetussa tai organisoinnin seurauksena tapahtuvassa toiminnassa ilmenevää inhimillistä kokemustodellisuutta, johon jotenkin liittyvät kulttuuri ja kommunikaatio. Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kohteet määrittyvät eri traditioista käsin siten, että ranskalainen traditio tutkii kulttuuristen aineistojen kautta tapahtuvaa diskurssin laadullista muotoutumista tai muuttumista, saksalainen on kiinnostunut tieteellisestä diskurssien jäsentämisestä ihmisten toiminnan kehittämisessä ja brittiläinen tutkii etenkin ihmisten puheen kautta tapahtuvaa ilmiöiden jäsentymistä. Kaikissa traditioissa tutkimuksen kiinnostuksen kohteena on diskurssien kyky organisoida kohdattavaa todellisuutta. Organisointi-käsite on diskurssianalyysissä hyvin laaja. Ranskalaisessa tradition mukaan esimerkiksi joku rakennus voi organisoida ihmisten toiminnan tietyn diskurssin ympärille. Tällöin ihmisten kokemukset maailmasta ovat organisoivan diskurssin seurauksena omanlaisiaan. Saksalainen traditio katsoo, että toimija voi itse organisoida erilaisia uutta sosiaalista todellisuutta tuottavia käytänteitä ja näiden diskursseja. Brittiläinen traditio vastaavasti tutkii sitä, miten puhe sisällyttää itseensä kulttuurisen organisoinnin.

Diskurssianalyysin kohteena on kommunikoiva diskurssi, koska diskurssi luo olemassaolonsa kautta inhimillisen todellisuuden sisältämän tiedon ja voi siksi kuvata todellisuuden luonteen. Eri traditioiden tutkimuskohteet kuitenkin eriävät toisistaan siinä, miten diskurssin kommunikoivuus on tutkimuksen kohteena. Diskurssin kommunikatiivinen luonne sisältyy eri diskurssianalyyttisiin tutkimusperinteisiin siten, että tutkimuskohteen katsotaan kuvaavan diskurssin viestiä sosiaalisen todellisuuden muotoutumiselle. Kommunikaatio tarkoittaa diskurssianalyysissä hyvin erilaisia asioita johtuen siinä esiintyvistä erilaisista traditioista. Viestittäminen voi olla puhetta, kuultua, ymmärretyn seurauksena tapahtuvaa kokemusta tai toimintaa. Se voi olla jopa tunnetta. Diskurssi on tällöin se, jota tuotetaan sosiaalisessa todellisuudessa tai joka tuottaa tutkimuksen kohteena olevaa sosiaalista todellisuutta. Tutkimuskohteen yksimielisyyttä viestittävät diskurssien elementit löytyvät eri traditioille ominaisella tavalla jostakin keskeisestä sosiaaliseen todellisuuteen liittyvästä ilmiöstä. Diskurssien olemassaolon tai muuttumisen seurauksena ihmisten maailman- ja tiedonkäsitys on tietynlainen. Eri diskurssianalyyttisissä traditioissa on selkeitä eroja siinä, minkälaiset kohteet ovat alun perin olleet sille ominaisia tutkimuskohteita. Eri tradition kiinnostuksen kohteet voidaan kiteyttää seuraavasti:

Yhteenveto luvusta yksi

Diskurssianalyysin metodologisesti keskeinen eri traditioita yhdistävä tekijä on diskurssin kulttuurille viestimä tieto, jota tutkimustraditio jäsentää analyyttisesti. Diskurssi on kussakin traditiossa kulttuurinen tietovaranto, jota se kommunikoi sosiaalisesti koettavaksi todellisuudeksi.

Taulukko 1: Diskurssianalyyttisen tutkimuksen metodologia.

Vaikka metodologialla on yhtenevyyttä kaikissa kolmessa diskurssianalyyttisessä traditioissa, on niissä eroja koskien sitä, millä tavoin ja missä kohteissa diskurssi ilmaisee itseään.

Kolme erilaista diskurssin käsitettä

Diskurssianalyysin kanssa synonyymisesti käytetään käsitteitä keskusteluanalyysi (Conversation Analysis), väiteanalyysiä (Argument Analysis) ja kriittinen analyysi (Critical Analysis). Nimitykset liittyvät eri traditioiden syntykotien diskurssianalyysin etymologiaan. Conversation Analysis on brittiläisen tradition käyttämä synonyymi diskurssianalyysille. Argument analysis on saksalaiseen etymologiaan liittyvä käsite ja Critical Analysis ranskalaisen tradition käyttämä synonyymi diskurssianalyysille. Etymologisesti erilaisuudesta viestivät käsitteet kertovat diskurssin määrittelyn ja analyysitavan eroavuudesta eri traditioissa. Tämä tulisi ottaa huomioon tutkimuksen metodologian luonnetta määriteltäessä. Tärkeää näyttää olevan se, otetaanko tämä eroavaisuus huomioon suhteena muihin tutkimuksen eteen tehtyihin sitoumuksiin.

Ranskalainen diskurssin etymologia

Ranskan kielinen sana discours pitää sisällään puheen (engl. speech; saks. sprechen)- käsitteen lisäksi sosiaaliset käytänteet (engl. Practices tai Praxis). Filosofiaan liittyvään discours-termiin kuuluu edellisen sisällön lisäksi histoire-käsite (Mills 1997, 2-3). Histoire-sana puolestaan sisältää sekä kertomuksen (narrative) että historian antaman selityksen sekä tämän prosessin siirtämät strategiset merkitykset ilmiön muotoutumiselle. Ranskalainen diskurssianalyyttinen traditio sisällyttää näiden selittämänä itseensä käsityksen todellisuuden luonteen muovautumisesta menneisyyden kautta. Ranskan kieli on englannin kieltä hienovaraisempi kertomuksen esittäjä siinä olevien erilaisten menneen aikamuodon esitysten takia. Siksi Ranskassa ajatellaan, että ihminen kuvatessaan jotakin tapahtumaa jollekin toiselle hyödyntää menneisyyttään personoidessaan itseään vuorovaikutustilanteessa. Ranskalaisen tradition mukaan ihminen ollessaan vuorovaikutuksessa toisten kanssa siis siirtää tapahtuman yhteydessä jotakin menneestä tähän hetkeen. (Benveniste; Millsin 1997, 5 mukaan.) Tämä määrittely tuli Michel Foucault’n (1926-1984) historiallisen tarkastelun tuottaman diskurssien analyysin jälkeen yleiseksi merkityssisällöksi ranskalaiselle diskurssianalyyttiselle tutkimukselle. Tulkintaa vahvisti Foucault’n tapa analysoida diskursseja kuvaamalla ilmiöiden historiallista kehittymistä ja tämän vaikutusta sosiaalisen todellisuuden muotoutumiselle.

Michel Foucault (1972) kuvaa itse käsitteen diskurssi sisältöä seuraavasti:

”Sen sijaan, että olisin asteittain vähentänyt melko häilyvän sanan ”discourse” käyttöä, uskon, että olen itse asiassa lisännyt jotakin uutta sen merkityksiin: käsitellen sitä joskus yleisesti kaikkina julkilausumina, joskus ryhmänä yksilöityjä julkilausumia, ja joskus säädeltynä käytänteenä, joka sisältää lukuisan määrän julkilausumia. ” (Mills 1997, 6. tekijän suomennos)

Saksalainen diskurssin etymologia

Saksalainen käsite disku(r)ssion on muotoutunut saksalaisen filosofian tarpeisiin. Siinä väitteen esittäminen on ollut keskeinen merkityssisältö diskutieren verbille. Diskurssi on saksalaisen etymologian mukaan väitteitä esittelevän neuvottelun tulos ja koulukunnan keskeiselle edustajalle, Jurgen Habermasille, (s. 1929) tämän neuvottelun kriteeri pitää olla kaikkinainen tasa-arvoisuus. Hän liittää asioihin vaikuttamisen oikeuden keskeiseksi diskurssineuvottelujen kriteeriksi, joka määrittää tieteen ja käytännön toimijoiden välistä suhdetta. (Habermas 1974; 1984; Huttunen & Heikkinen 1999). Traditio on englanninkielisessä kulttuurissa saanut diskurssianalyysin rinnalle termin Argument Analysis (Kristiina Erkkilä 2000, 27 käyttää näitä synonyymisinä), joka pitää sisällään määreen hermeneutiikka tai merkityksen väitteen ymmärtäminen.

Etymologia liittyy saksalaiseen kriittisen teorian kehitykseen, joka on saanut juurensa Hegelin hermeneutiikkaan liittyvistä määreistä. Karl Marx esitti näitä kohtaan kritiikkiä, jonka seurauksena alettiin kiinnostua uudenlaisesta käytäntöön liittyvän teorian muodostuksesta. Sen mukaan tiedettä ei tulisi tehdä tieteen, vaan etenkin käytännön vuoksi. Ajattelu siirtyi sittemmin Frankfurtin koulukunnan nimellä kulkeneen sikäläisen yhteiskuntatieteiden tutkimusyksikön jäsenien tutkimussuuntausta yhdistäväksi tekijäksi. Saksalaisessa perinteessä kritiikki esitettiin siis väittelyn muodossa, josta tradition etymologia omaksui hermeneuttisen ja väittämisen merkityssisällöt itselleen.

Brittiläinen diskurssin etymologia

Englannin kielen sana discourse tarkoittaa keskustelua puhutun kielen muodossa ja siihen liittyviä määreitä. Sanan merkityssisällöt avautunevat parhaiten katsomalla, miten englantilaiset itse määrittelevät termin omalla kielellään.

Käsite diskurssi (discourse) määritellään toisaalla seuraavasti:

“a conversation, especially of a formal nature; formal and orderly expression of ideas in speech and writing; also such expression in the form of sermon, treatise, etc.; a piece or unit of connected speech or writing (Middle English: discours, from Latin: act of running about)” (Longman Dictionary of the English language, 1984)

Englannin kielisen diskurssia kuvaavan sanan merkityssisältö kiinnittyy ilmaisun, puheen, vuorovaikutuksen ja keskustelun saamien määritteiden ympärille. Suomen kielellä monet englannin kielen diskurssikäsitettä kuvaavat merkityssisällöt käännetään sanalla ”puhe”. Meillä puhe-sanan (pitää puhe, puhua jonkun kanssa, puhella) käyttö liittyy useisiin sellaisiin merkitysyhteyksiin, jotka englannin kielessä saavat puhetta kuvatessaan merkittävyydeltään erilaisia käsitteitä (speech. talk, rhetoric expression). Englannin kielessä diskurssilla tarkoitetaan myös tekstin ilmaisemaa diskurssia. Diskurssi määrittyy sekä puheessa että tekstissä esiintyväksi merkittävyydeksi, joka ulottaa itsensä laajemmalle kuin yksittäiseen sanaan. Se kattaa joukon asioita, jotka diskurssi vuorovaikutuksessa esiintyessään sisällyttää itseensä.

Keskustelu englantilaisen kulttuurinäkemyksen ohjaamana tarkoittaa jonkun yksilön käymää normien mukaista, kohteliasta keskustelua jonkun/joidenkin toisten ihmisten kanssa. Keskustelu englantilaisessa traditiossa on subjektiivista ”vuorovaikutusta eteenpäin vievää (holding forth)” – tyyppistä toimintaa, jolla tarkoitetaan sosiaalisen todellisuuden luomista ja ylläpitämistä vuorovaikutuksen keinoin. (Mills 1997)

Kolme erilaista diskurssianalyysiä

Diskurssianalyysin perinne vaikuttaa siihen, millaisen merkityssisällön diskurssin käsite on kussakin syntykodissa saanut.

Taulukko 2: Diskurssien kolme etymologiaa.

Metodologinen samuus kokoaa eri traditiot yhteen käsityksessä, että diskurssi kommunikoi kulttuurista ja kulttuurille. Käsitteen merkityssisällöllä on ollut vaikutusta sille, millaiseksi diskurssianalyysi on kussakin traditiossa muotoutunut. Itse asiassa etymologinen eroavuus on tuottanut kolme toisistaan eroavaa tutkimusmenetelmää diskurssien analyysitavoiksi.

Diskurssianalyysi muotoutui eri traditioissa seuraavanlaisesti:

Seuraavassa taulukossa on yhteenveto eri traditioiden tuottamista käsityksistä; mitä diskurssi tarkoittaa ja miten eri tavoin se sisällyttää itsensä kulttuuriseen tietoon.

Taulukko 3: Diskurssin käsite, yhteenveto luvusta 2.

Toisistaan poikkeavat diskurssin käsitteet johtavat siis erilaisiin tapoihin tutkia diskursseja. Koska tutkimusmenetelmät poikkeavat toisistaan, tuottavat ne myös erilaiset käsitykset siitä, miten maailma nähdään olevana ja millaisessa suhteessa ihminen siihen voi olla. Siksi myös tieto, jota diskurssi viestii on eri tavoin saavutettavissa eri traditioille ominaisilla tutkimusmenetelmillä. Osoittaakseni tämän, tarkastelen seuraavaksi lähemmin kutakin diskurssianalyyttistä traditiota. Kokoan tarkastelusta systeemisen mallin avulla taulukoita, jotka ilmentävät kolmen erilaisen diskurssianalyysin kokonaisuutta ja siihen vaikuttavia tekijöitä.

Diskurssianalyysin tutkimusmenetelmät

Ranskassa Foucault ja Saksassa Habermas lähtivät lähes yhtäaikaisesti 1970-luvun alkuvuosina kritisoimaan modernin ajan luomia instituutioita sekä arvioimaan niistä luotuja käsitteitä ja käytänteitä. Molempien ensimmäisten teosten joukossa olivat tutkimukset, jotka käsittelivät tiedon luonnetta. Foucault’n teos oli nimeltään The Archeology of Knowledge (1972) ja Habermasin Knowledge and Human Intrests (1971). Teoksille on yhteistä diskurssin käsitteen käyttö sekä tämän analyysi yhteiskunnallisen ihmisen toiminnassa. Tuloksena oli diskurssianalyyttisen tutkimuksen tradition syntyminen ja toisaalta kahden toisistaan poikkeavan linjan alkava muotoutuminen. Englanninkielinen (paitsi Ranskan siirtomaa Kanada, joka on saanut enemmän vaikutteita foucault laisuudesta) alue lähti kulkemaan omaa menetelmällistä tietään hieman Ranskassa ja Saksassa alkaneen tutkimussuuntauksen syntymisen jälkeen. Se esitteli 1980-luvun alkupuolella keskusteluanalyyttisen tutkimuksen metodologiaa (Stubbs 1983).

Ranskalainen traditio

Ranskalainen diskurssin muotoutumista seuraileva tutkimus oli alkujaan kulttuurin tutkimusta. Diskurssin laadullista muuttumista tutkittiin historiallisia lähteitä analysoimalla. Tutkimus tarkasteli diskurssin muuttumista tutkittavassa ilmiössä suhteina kulttuuriseen kontekstiin (Foucault 1975; 1990; 1995). Foucault’n tutkimukset tuottivat näkökulman diskurssista, joka on modernisaation vuoksi institutionalisoinut ja organisoitunut. Tarkastelut ulottivat juurensa ja aineistolähteensä aina keskiajalla saakka, joten ei ole ihme, että Foucault pystyi osoittamaan historian koostuvan epäjatkuvuudesta, transitionaalisuudesta (Mills 1997; Kyrö 1997). Sitä määrittävät toisaalta tasaisten aikojen yksimieliset diskurssit ja toisaalta murrosaikojen monenlaiset diskurssit. Tämä merkitsee sitä, että ranskalaisessa traditiossa on mahdollista ottaa huomioon ilmiöiden kulttuurinen muotoutuminen.

Ranskalaisen diskurssianalyysin lähtökohdat

Ranskalainen traditio keskittyi alkuvaiheissaan valistuksen ajan analyysiin (Kellner 2000; Huttunen 2000). Se on tuottanut käsitykset, joilla kulttuuri on asemoitu ranskalaisessa diskurssianalyyttisessä traditiossa. Vaikka järjen oli valistuksen ideologian mukaan hallittava ihmisen toiminnan kautta maailmaa, modernisaatio valjasti järjen ja tahdon kulttuurin alaisiksi. Siksi Foucault’lle ihminen sokeutuu modernisaation edetessä. Foucault postmoderniin murtautumisen ajan filosofina osoitti, että modernisaatio oli luotu käytänteistä, joita ihmiset tuottivat omalla sosiaalisella osallistumisellaan yhteiskuntaan. Sisällöllinen ja toiminnallinen tieto oli jäsentynyt näihin rakenteina nähtäviin käytänteisiin, ja usein se oli sidoksissa modernisaation luomiin organisaatioihin. Hänen diskurssianalyysinsä kertoi, että todellisuus oli politisoitunut. Tästä oli seurauksena, että ranskalainen diskurssianalyyttinen tutkimus katsotaan usein ideologioiden tutkimukseksi.

Mills (1997, 32) toteaa, että suuri osa Foucault’n töistä on keskustelua diskurssin ja ideologian käsitteiden välillä. Usein Foucault’n työ etenee siten, että se hahmottelee diskurssin ideologian määritelmäksi. Tämä on seurausta Foucault’n murrosajan filosofin roolista, jonka seurauksena hänen töidensä punainen lanka koostuu modernisaation kritiikistä. Ideologia ei kuitenkaan ole Foucault’n keskeinen kiinnostuksen kohde, vaan Mills (1997) näkee, että diskurssin ja ideologian määritelmät ovat Foucault’n töissä jäsentyneinä muihin hänen tutkimuksissaan käsittelemiinsä käsitteisiin. Tällaisia ovat diskurssin kanssa yhteen kietoutuvia käsitteitä ovat Foucault’lla tieto, subjekti (yksilö), diskurssin määritelmät suhteessa kieleen puheena ja tekstinä. (Mills 1997.) Menetelmälle tämä merkitsee sitä, että se on laadullisesti värittyvää päättelyä, josta on vaikea erottaa selkeitä analyysivälineitä. Ranskalaisen tradition diskurssianalyysille selkeästi tärkein analyysin työväline onkin itse tutkija ja hänen kykynsä pystyä erottelemaan aineiston informaatiosta siihen piiloutuneet diskursiiviset elementit sekä päätellä näiden tiedollinen vaikuttavuus todellisuudelle.

Ranskalaisen tradition suhde todellisuuteen

Foucault’n tutkimukset syntyivät modernisaation alkaessa hajaantua murrokseksi ennen kuin humanismi lähti värittämään postmodernin murroksen tieteellisiä keskusteluja (ensimmäiset painokset viitteinä käytetyistä teoksista ovat vuosilta 1963; 1972; 1975; 1976). Foucault’n kuvauksissa maailma hallitsee ihmisen olemista murroksen maailmassa. Hänelle kulttuuri, maailma, yhteiskunta ja ihmiset ovat eksistentiaalisesti olemassa olevia. Kulttuuria luodessaan ihmiset ovat osallisena jostakin, joka syntyy heidän vaikutuksellaan. Yksittäinen ihminen ei voi vaikuttaa siihen, millaiseksi hänen kokemansa todellisuus muotoutuu. Foucault’n yhteiskunnallisia ilmiöitä ja niiden kehittymistä koskevia tutkimuksia on arvosteltu niiden kyvyttömyydestä saavuttaa arkista elämismaailmaa ja sen diskursiivisia elementtejä. Häntä on kritisoitu muun muassa siitä, että hänelle diskurssi on jonkinlainen kollektiivinen tekijä, joka tuotetaan instituutioissa, mutta joka ei millään tavalla tunnu saavuttavan yksilöä yhteiskunnassa (Wetherell ja Potter 1988). Foucault vastaa tähän seuraavasti:

”Yksilö on epäilemättä yhteiskunnan ideologisen esittämistavan kuvitteellinen hiukkanen, mutta hän on myös todellisuutta, joka on tuotettu näillä erityisaloiksi kutsumillani vallan teknologioilla – – Tosiasiallisesti valta tuottaa; se tuottaa tosiasioita eli kohdealueita ja totuuden rituaaleja. Yksilö ja yksilöön liittyvä tieto kuuluvat tähän tuotantoon.” (Foucault 1980, 219).

Ranskalaisen diskurssianalyysin käyttämällä kulttuurin käsitteellä nähdään olevan taipumus luoda käytänteitä, joihin ihmiset joutuvat arjessaan osallisiksi. Niiden toiminnan mekanismien eli kulttuurin tuottamisen prosessien tunteminen auttaa ymmärtämään kulttuuria ja sitä logiikkaa, jolla ihmiset joutuvat kulttuurinsa luojiksi. Tekstit ovat osa tätä maailmaa, koska ne tuottavat kulttuuria. Niiden funktionaalinen rooli saa aikaan sen, että teksti on määritelty maailman kuvaksi (Ricoeur 1971). Ranskalaiselle traditiolle maailma on siis kulttuuri, jossa ihmiset toimivat tietyllä kulttuurille ominaisella – ja sen tuottamalla – strategialla. Tätä selittävät kulloisessakin ajassa käytettävät airuet, esimerkiksi kulttuuria organisoivat tekstit. Kulttuuri siis synnyttää tiedon ja käsitteet sekä ihmisen olemisen maailmassa.

Taulukko 4: Ranskalaisen tradition ontologia.

Ranskalaisen tradition suhde tietoon

Foucault’n (1975; 1990; 1995) mukaan diskurssi on yhteiskunnan oman olemisensa tuotantoa (engl. Production). Diskurssianalyysille tämä tarkoittaa tietokäsitystä, joka sisältyy ajan ilmiöiden virtauksiin diskurssien sisällä. Käsitys tiedosta avautuu päättelemällä erilaisten toisiaan tukevien tai vastustavien havaintojen selittävää voimaa diskurssissa. Foucault käyttääkin voima-termiä (engl. Power) kuvaamaan kulttuurin muotoutumiselle ominaista tietokäsitystä. Ajatuksena on, että kulttuuri luodaan kollektiivisesti, mutta sen luomisessa yhteiskunnallisella päätöksenteolla on sellainen tiedollinen voima, että ihmisten on osallistuttava diskurssiin, halusivatpa he tätä tai eivät. Päätöksentekokin on alisteinen kulttuurille (Foucault 1995), jolloin kulttuurista tulee yläkäsite diskurssin lisäksi myös tieteelle.

Ranskalainen diskurssianalyysi tuo esiin diskurssien sisältämän tiedon. Diskurssin epistemologia määrittää sen, mikä on sallittua ja mikä ei kullekin toimijalle tietyssä ajassa ja paikassa. Diskurssi on siis se, mikä sosiaalistaa kulttuurisen toimijan. Tämä koskee sekä sisällöllistä tietoa että toiminnan tietoa. Ranskalainen diskurssianalyysi on ollut tehokas keino osoittaa kulttuurisen toimijan mahdollisuuksia olla olemassa. Foucault’ta seuranneet Pierre Bourdieu (1930-2002) ja Donald Broady (ruots. 1993) ovat tehneet Foucault’n lisäksi ymmärrettäväksi sitä, miksi jokin käytäntö yhteiskunnassa saa enemmistön hyväksynnän ja miksi joku muu jää tabuksi tai sitä ei hyväksytä. Piilossa oleva voidaan tehdä ranskalaisessa analyysimenetelmässä ymmärrettäväksi, jolloin se selittää valtakulttuurin luonnetta.

Epistemologia on Foucalt’n töissä (esim. 1990; 1995) sisällä monimutkaisessa kulttuurin muotoutumisen logiikassa ja sille ominaisessa ”ymmärryksessä”, jota kulttuuri kollektiivisena produsoi sosiaaliseksi todellisuudeksi yhteiskunnassa. Diskurssin muotoutumista seurailemalla hahmottuu kulttuurin monimutkainen rakentuminen yhteiskunnassa ja yhteiskunnallisen tiedon kietoutumisen monikerroksisuus. Diskurssit elävät ja määrittävät koettua todellisuutta sen mukaan kuin ne ovat valikoituneet yhteiskunnallisiksi käytännöiksi. Historian tarkastelu ja ilmiöiden vertaaminen toisiinsa auttaa tutkijaa ymmärtämään, millainen tietokäsitys sisältyy valittuun käytäntöön, koska valikoituminen diskurssiksi tapahtuu suurelta osin kulloisessakin ajassa hyväksytyn tietokäsityksen pohjalta. Ajan kuluessa tietokäsitys ja siten diskurssi muuntuu. Tähän vaikuttaa kuitenkin enemmän se, mitä kulttuurinen (transsendentaalinen)tieto hyväksyy diskurssille kuin se, miten ihmiset itse haluaisivat diskurssin muotoutuvan. (Foucault 1990; 1995)

Foucalt’n epistemologian kulttuurista merkittävyyttä voisi tulkita siten, että mikäli ihmiset antavat ideologiat kulttuurin haltuun, ne lähtevät muuntumaan kulttuurin lainalaisuuksien vallitessa. Mikäli ihminen mielii hallita kulttuurista tietoa, siis olla luomassa sitä eikä antautua sen vietäväksi, on ihmisen oltava tietoinen kulttuurin luonteesta. Diskurssianalyysin epistemologia voi tehdä tunnetuksi kulttuurin toiminnallisen taipumuksen, joka organisoi inhimillisen toiminnan kulttuurille alisteiseksi. Ranskalainen diskurssianalyysin epistemologia sisällyttää itseensä tulevaisuusorientaation, jonka mukaan kulttuuri on tuottamassa diskurssia sekä siirtää ymmärrystä oikeasta tiedosta varmistaakseen inhimillisen selviämisen tulevaisuudessa. Diskurssien muotoutumisen prosessilla on Foucalt’lla nimittäin aikaan ja kulttuuriin liittyvä piirre, joka selittää kulttuurin luonnetta hakea kulloiseenkin tilanteeseen soveltuvimmat tietokäsitykset diskurssien ainekseksi (Foucault 1977; 1990; 1995). Tällä selittyy se, että murroksissa esiin nousevat ilmiöt löytävät toisiaan vastaavan ilmenemisensä, vaikka murrosten välillä on kahden sukupolven välinen aika. Kulttuuri siis muistaa epistemologiansa, joka ilmenee diskurssien vaihteluna ajassa.

Taulukko 5: Ranskalaisen tradition epistemologia.

Ranskalainen diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä

Foucalt’n mukaan kulttuurilla on luonne, joka sitouttaa ihmisiä sen toimintaan. Kulttuuri pitää sisällään erilaisia diskursseja, jotka ihmiset tosin sosiaalisesti luovat mutta tässä toiminnassa diskurssit ja inhimillinen toiminta ovat alisteisia kulttuurille. Ranskalainen tapa avartaa diskurssien syntymisen ja muovautumisen logiikkaa on sikäläistä diskurssianalyysiä. Diskurssit syntyvät ja ne pysyvät yllä yhteiskunnan ja kulttuurin luomilla legitiimeillä käytännöillä, joiden olemassaolon näkyväksi tekeminen on keskeinen diskurssianalyysin tehtävä. Tutkimusmenetelmä tarkastelee, havainnoi, vertaa ja päättelee diskurssin kulttuurisen tehtävän kulloisenkin luonteen. Kun tehdään näkyväksi se, miten toiminta saa legitimiteettinsä, voidaan ymmärtää omaa roolia ja toimintaa kulttuurissa.

Foucault’n tutkimukset tuottivat huomion, että diskurssit liittyvät modernina aikana organisaatioihin. Tämän seurauksena traditiota hyödynnetään organisaatioiden tutkimuksessa. Foucault’lle diskurssi on alisteinen organisaatioille. Näiden tuottama valta (Power) asemoi ihmiset yhteiskuntaan ja tuottaa näiden sisäisesti sosiaalisen vuorovaikutuksen ihmisten kesken. Jotkut tutkijat päättelevät Foucault’laisen diskurssin kulttuuriseksi käytännöksi (Cultural Praxis: Gottlieb 1987 Erkkilän 2000 viittaamana). Foucaulult’lle diskurssi on sekä kulttuuria, sen eteen muotoutuneita instituutioita sekä ihmisten välistä toimintaa. Vuorovaikutuksellaan ihmiset pitävät yllä diskurssia, joka on organisoitumisen sisällä ja sen toiminnan tuotetta. Diskurssi on Foucault’n ajattelussa yhteiskunnalle ja sen järjestelmille alisteinen, kollektiivisesti luotu ja ylläpidetty. Tutkimusmenetelmä analysoi esiin diskurssien ilmenemisen ja muuntumisen tapoja.

Taulukko 6. Ranskalaisen tradition tutkimusmenetelmä.

Aineisto ja sen analyysi

Ranskalaiselle traditiolle ominainen aineisto on kulttuuria ja diskurssia organisoivien lähteiden, kuten tekstien, elokuvien ym. muiden medioiden sekä rakennusten vaikuttavuuden tarkastelun mahdollistava aines.

Ranskalaisen diskurssianalyysin kiinnostuksen kohteena on kulttuuri ja etenkin sen kritiikki, mistä se on saanut sille synonyymisesti käytettävän Critical Analysis – nimen. Sen aineistona on kaikenlainen kulttuuria, ihmisryhmän toimintaa tai yhteiskuntaa organisoiva aines, joka määrittää diskurssin, eli sen, millaiseksi diskurssi produsoi kohdattavan todellisuuden. Inhimillistä toimintaa suuntaavia aineistolähteitä voivat olla erilaiset organisoivat tekstit, rakennusten jäsentely, erilaiset kielenkäytössä esiintyvät normitukset, jotka jollain tavoin jäsentävät sitä, miten ihmisten on luodattava kulttuuriaan. Tekstilähteet ovat keskeinen näkyvän ja kuuluvan aineiston osa, koska sillä voidaan määrittää ilmiön legitimiteetti. Tutkija käyttää oheisaineistoa (esim. aikaisemmat tutkimukset, lehtikirjoitukset jne). apuna päättelyssä, jossa diskurssin laadullinen ilmeneminen voidaan esittää. Foucault’n käyttämät oheisaineistot olivat tutkittavan ajan omia tekstilähteitä ja asiakirjoja. Foucault sanoi omista aineistolähteistään, että julkiset asiakirjat luovat sosiaalisen todellisuuden. Tätä on tulkittu siten, että (ranskalaisen tradition mukaan ) diskurssi on olemassa etenkin tekstissä ja siksi löydettävissä niitä analysoimalla (Benveniste 1971 Mills’in 1997 siteeraamana; Gottlieb 1987 Erkkilän 2000 siteeramana; Raudaskoski 1999; Ricoueuria tulkinneet Erkkilä 2000; Sintonen 1999).

Tekstiaineisto määritellään ranskalaisessa traditiossa siten, että tekstin sisältä on löydettävissä viittaukset diskurssiin (Ricoeur 1971). Näillä on olemassa merkityssuhde tekstin ulkopuolella olevaan maailmaan ja tutkijan tehtävä on analysoida esiin näiden välinen suhde suhteena diskurssiin. (Foucault 1990; 1995; Broady 1993; vrt.Sintonen 1999).

Foucault’n tutkimusmenetelmä, hänen tutkimusdiskurssinsa muodostuu hänen ja aineiston välisestä vuoropuhelusta. Keskustelu on kysyvää ja aineiston antaman tulkinnan ja analyysin seurauksena asetettuihin kysymyksiin vastaavaa. Aineiston käsittely on analyyttistä, vertailevaa ja päättelevää. Tutkimusote tuottaa tutkimuksen jäsennyksen sekä johtopäätökset. Diskurssianalyysi identifioi aineistolähteiden organisoivaa vaikutusta. Aineiston analyyttiseen päättelyyn vaikuttaa yhteiskunnan tuntemus, aineiston laatu sekä historian antama selitys ilmiöille. Tutkija tuo ilmi keskustelun omaisessa aineiston käsittelyssä eri aineistolähteiden tuottamaa käsitystä diskurssin luonteesta. Näiden yhteisvaikutusta punnitaan ja tulkitaan analyysin tuottamassa diskurssin laadullisessa määrittelyssä. Analyysi rakentaa diskurssin vaikuttavuuden struktuureja ja selittää tässä toiminnassa kulttuurin luonnetta.

Ranskalainen analyysi pitää tärkeänä ihmisten kokemusta. Se tuo analyysissään selkeästi esille, miten diskurssi vaikuttaa kokemustodellisuuden muotoutumiseen. Analyysin kohteena ovat siis myös ihmisten tunteet ja elämykset, vaikka ne eivät itse aineistosta nousisi esille. Esimerkiksi koulun järjestyssääntöjen diskurssianalyysi käsittelisi muiden muassa jälki-istunnon tuottamaa aggression tunnetta lapselle ja pohtisi ilmiön yhteiskunnallista vaikuttavuutta (Broady 1993). Tutkijan tehtävä on päätellä, miten aineiston antama piilossa oleva informaatio jäsentää inhimillistä maailmaa, kulttuuria ja siinä piilossa olevaa tietoa. Tutkija tekee aineistonsa käsittelyn ja analyysin kautta diskurssin eläväksi kuvaukseksi, jonka kuka tahansa kulloisessakin tutkittavassa kohteessa vieraillessaan saattaisi joutua kokemaan.

Yhteenvetotaulukko

Taulukko 7. yhteenveto luvusta 3.1

Saksalainen traditio

Foucault’n diskurssiteorian selitettyä ideologian synnyttämää instituutiota, Habermasin ja häntä seuranneiden tutkijoiden diskurssiteoria ymmärsi sitä. Saksalaisen tradition mukaan muutos tulee mahdolliseksi ihmisten tietoisuutta lisäämällä. Organisaation valta otetaan tällöin ihmisten itsensä haltuun. Saksalainen diskurssianalyysi on toiminnallinen, tietoa soveltava työväline. Saksalainen humanismi on vaikuttanut sikäläiseen diskurssin luonteeseen siten, että se on kiinnostunut luovasta ja tietoisesta toimijasta.

Saksalaisen diskurssianalyysin lähtökohdat

Frankfurtin koulukunnan edustajat ovat vaikuttuneet diskurssianalyyttiseen menetelmään saksalaisessa tutkimusperinteessä. Koulukunnan mahdollisesti vaikuttavimmat ajatukset koskien diskurssianalyyttisen teorian syntyajankohtaa sekä sen tuottamia tutkimuksellisia funktioita tulevat Max Horkheimerilta ja Theodor Adornolta. Heidän lähes inhorealistinen teos ”Valistuksen dialektiikka” kuvasi nimittäin sitä, miten valistuksen, joka sittemmin kehittyi modernisaatioksi piti vapauttaa ihminen traditionaalisen ajan myyttisestä uskosta. Kirjoituksilla on juurensa kantilaisessa dialektiikassa. (jotkut käyttävät modernisaatiota ja valistusta synonyymisinä tai korvaavat jommankumman rationalisoitumisella; mm. Heikkinen et.al. 1999; Huttunen & Heikkinen 1999) Valistusta kritisoivilla ajatuksilla on luonnollinen ideologinen yhteys ajassa esiintyvään modernisaation kriisiytymiseen, empirismin kritiikkiin sekä Foucault’n töihin Ranskassa.

Valistuksella tavoiteltiin alun perin sitä, että ihminen ottaisi järkensä ja luonnontieteellisen käsittämisensä avulla maailman haltuunsa (vrt. Huttunen & Heikkinen 1999, 155-160.) Modernisaatio kuitenkin tuotti valistuksesta ideologian, jossa yhteiskunta otti valtaansa ”järkevän ihmisen” toiminnan. Valistuksen ontologinen ajatus oli siis alun perin ollut vapaa toimija, joka luo kulttuuria. Kolikon kääntöpuolta kuvaava valistuksen kritiikki kertoo sen, miten ajatus kääntyi modernisaatiossa osin ihmistä vastaan. Kulttuuri alkoi määrittää inhimillistä toimintaa ja häivytti yksilön omaan toimintaansa vaikuttamisen mahdollisuuksia. Jäljelle oli siis jäänyt ihminen, joka luo kulttuuria, mutta ei omilla ehdoillaan. Ihmisestä tuli traditionaalisen ajan myyttisyyttä palvovan ihmisen kaltainen yksisilmäinen modernisaation myytin uhri. Diskurssianalyysi pyrki alkuvaiheissaan sekä Ranskassa että Saksassa osoittamaan kulttuurin luonteen, sen kyvyn vangita inhimillinen todellisuus ja toimija sen mukana. (Habermas 1971; Foucault 1972). Saksalainen diskurssiteoria pyrkii palvelemaan kulttuurista ihmistä tätä ajatusta korkeammalle: Se antaa välineitä, joilla sosiaalista todellisuutta voidaan luoda hallitusti.

Habermas on keskeinen henkilö saksalaisen diskurssianalyyttisen tradition hahmottumiselle. Hän aloitti tiedon käsitteen kritiikistään oman filosofisen uransa postmodernin murroksessa. Diskurssi on Habermasille koko hänen tuotantonsa ajan käytännön ja teorian välinen käsite. Sitä voidaan sekä tarkastella aktuaalisen todellisuuden arvioimiseksi että toimivamman diskurssin luomista silmällä pitäen. Frankfurtin koulukunnan alkuperäinen toiminta-ajatus oli käytännöllisen teorian kehittäminen. Eräs sen kasvatti oli Kurt Lewin, joka muutti natsivainojen aikana USA:han. Hän kuului sosiaalipsykologeihin, jotka lähtivät kehittämään pragmaattista ajatusta teorian käytännöllisyydestä amerikkalaisessa kulttuuriympäristössä (Schellenberg 1988). Modernisaation edetessä koulukunta lakkasi Saksassa uskomasta käytännöllisen teorian mahdollisuuteen, kunnes Habermas nosti ajatuksen jälleen esille murroksen logiikalle ominaisella tavalla. Habermas hakeekin teoreettisen selitysvoimansa saksalaisista kriittisen sosiaalisen teorian juurista, jotka määrittävät hänen diskurssianalyyttisten tutkimustensa tavoitteeksi kulttuurin muovautumisen logiikan, sen voiman ymmärrettäväksi tekemisen sekä siihen vaikuttamisen.

Diskurssin käsite liittyy Habermasin uran alun töissä modernisaation kritiikkiin (Habermas 1971; 1974) mutta varsin pian hän johdattelee tutkimuksiaan – ja täten diskurssin käsitettä – muuttamista ja muutosta määrittävään suuntaan (1975; 1976-ep.). Saksalainen diskurssi itse asiassa alkaa elää vasta sitten, kun muutos on mukana toiminnassa. Habermasin tiedon intressiteorioiden modernia aikaa kuvaavat instrumentaaliset ns. tekniset (empirismiä ylläpitävät) diskurssit eivät käytännössä täytä saksalaisen diskurssi-käsitteen määritelmää, koska ne ovat vain väline saattaa diskurssit eläviksi (vrt. Heikkinen et.al. 1999). Käytäntöön liittyvää diskurssin muodostusta Habermas jäsentää praktiseen ja emansipatoriseen diskurssiin. Keskustelun tavoitteena on luoda toimivampia käytänteitä yhteisön jäsenten suuntaamana. Tutkija tuottaa tietoa diskurssianalyyttisesti sosiaalista todellisuutta jäsentämällä, siihen vaikuttamalla (interventio) ja tämän tuottamaa sosiaalista toimintaa tutkimalla.

Habermasin diskurssin käsite ja tämän analyysi liittyivät yhtäältä tieteen kritiikkiin ja toisaalta paremmin aikaa ja sen tarpeita kuvaavan paradigman kehittelyyn (Habermas 1974; 1976). Diskurssianalyysiä koskeva teoreettinen kehittely etenee Habermasilla siten, että tuotantonsa alkuvaiheissa hän antaa menetelmällisiä työvälineitä diskurssien jäsentämiseen suhteessa siihen, millaisena ihmiset määrittävät maailman ja itsensä sen tuottajina. (Heikkinen et.al.1999; Kellner 2000.) Myöhemmin (1980-ep.) Habermas ottaa kannan, jonka mukaan diskurssi voi muotoutua luovan ihmiskäsityksen vallitessa. Hän kehittelee edelleen diskurssin käsitettään osana oikeuslaitosta ja jatkaa muuttuvan maailman tarkastelua toimintatutkimuksen kanssa. Tällöin hän tulee antaneeksi tieteen ja käytännön yhdistämiseen tarvittavia analyyttisiä työvälineitä niin diskurssianalyysille kuin muidenkin toimintaorientoituneiden tutkimusmenetelmien käyttöön.

Habermasin myöhemmän tuotannon luova ja syvästi eettinen vastuullista ihmistä hakeva diskurssin käsite on saanut vaikutteita postmoderniin murtautumisen ajan ajattelusta, jossa uudelleen esille noussut humanismi vaikutti tieteen tekoon. Saksalaisessa tieteessä oli vaikuttamassa ennen diskurssianalyyttisen tutkimusperinteen alkamista edellisen murroksen (valistuksen)humanismi. Habermasin myöhäisemmän tuotannon vaikuttava voima on humanismi, joka tulee hänen töihinsä nyt kahta kautta, sekä historiasta että ajassa esiintyvästä pakotuksesta tähän. Habermasin myöhemmän tuotannon diskurssi on avointa keskustelua, jossa paremman perustelun väite alkaa määrittämään sitä (emt. 1984). Keskeistä Habermasin diskurssin käsitteelle on, että siihen liittyy humanistisen vapaan toimijan ajatus. Jo tuotantonsa alkuvaiheissa hänen diskurssin analyysinsä piti sisällään ajatuksen siitä, että maailmaan voidaan vaikuttaa, mikäli tullaan tietoiseksi sen luonteesta.

Saksalaisen tradition suhde todellisuuteen

Ihmiset tuottavat väitteitä esittämällä ja näistä neuvottelemalla käsityksensä maailmasta sekä ihmisen suhteesta siihen. Käsitys vastaa tieteen tapaa tarkastella kussakin ajassa esiintyvää ihmiskäsitystä ja maailmankuvaa. Tämän on oltava hyödyllisessä yhteydessä käytäntöön, jotta avoin diskurssi voi olla olemassa. Ihminen voi neuvotellun diskurssin määrittelemänä olla todellisuuteen vaikuttava luova olento. Tällöin hänen katsotaan olevan maailmaa ja omaa olemistaan siinä aktiivisesti muovaava olento. Ihminen voi olla myös passiivinen todellisuuden kohtaaja ja siten kulttuurille alisteinen. Saksalainen diskurssianalyyttinen traditio pyrkii antamaan avaimia, joilla ihmiset voivat vapauttaa itsensä kulttuurin luomasta ”osallistumispakosta”.

Olemassaolo voi olla teknisessä, praktisessa tai emansipatorisessa suhteessa vallitsevaan diskurssiin. Tekninen ja praktinen oleminen eivät tuota diskurssien muuttumista ja vaihtelua, koska osallistuva ja vaikuttava väittely on jossain määrin estynyt. Totuus ja sen ehdot on jonkun muun kuin toimijan itsensä määrittämiä. Emansipaatio on sama kuin diskurssin aktiivisen muuttamisen mahdollistuminen. Se tarkoittaa sitä, että ihmiset avartuvat huomaamaan todellisuuden luodun luoteen ja alkavat itse muuttaa toimintaa keskustelun avulla toivottuun suuntaan. Diskurssi tapahtuu todellisuuden arvioinnissa, sen eteen tehdyissä toimijoiden tietoisuutta lisäävissä neuvotteluissa.

Tilanteissa, joissa jokaisella on oikeus antaa oma näkökulmansa neuvotteluun, tullaan tietoisiksi todellisuuden luonteesta. Habermasin (1974) mukaan on olemassa diskursseja, jotka ovat jonkun toimijan ulkopuolisen määrittämiä. Näistäkin on neuvoteltu, mutta se on tapahtunut jossakin kollektiivisessa, käytännölle vieraassa instituutiossa. Tällöin ollaan tilanteessa, jossa kulttuuri tuottaa diskurssin ja se on siten ontologisoitunut. Toimijan ulkopuolella ovat organisaatiot, joiden sisäisen logiikan mukaisesti hallinnollisten viranomaisten päättämä valta määrittää sitä, miten käytännöllinen todellisuus muodostuu. Tässä tilanteessa uutta luova diskurssi ei voi mahdollistua, ennen kuin toimijat sekä organisaatioissa että käytännössä tulevat tietoisiksi todellisuudessa tarvittavien normien ja käytänteiden toimijalähtöisestä uudelleen luomisen tarpeesta. Mikäli tämä toteutuu, käytetään staattisen todellisuuskäsityksen diskurssien antamaa tietoa tavoitteellisesti uutta luovassa orientaatiossa ja siirrytään täten emansipatoriseen diskurssiin. Yhteistoiminnallinen diskursiivinen neuvottelu johtaa siihen, miten tämä tilanne luodaan eettisesti toimivaksi. Diskurssi jää elämään, mutta se muuttaa muotoaan tulevissa neuvotteluissa sen mukaan kuin toimijat sen niissä muovaavat.

Ontologian maailmaa ja ihmistä määrittävät lähtökohtaoletukset asemoituvat tieteen ja käytännön yhdessä elämisen perustelluiksi tekijöiksi, jolloin tutkimus mahdollistaa ihmisen kulttuurisen selviytymisen. Ihminen on vastuullinen siitä, millaisena hän määrittää ontologian ja millä keinoin hän pyrkii kohti parempaa maailmaa ja ihmisen asemaa siinä. Käsityksinä nämä ovat toisaalta eettisesti individualistia ja toisaalta pohtivat yhteisön moraalia. Maailma ja ihminen ovat saksalaisessa traditiossa toisiaan tarvitsevia ja täydentäviä työ- ja tutkimustehtäviä.

Taulukko 8: Saksalaisen tradition ontologia.

Saksalaisen tradition suhde tietoon

Habermas ottaa tuotantonsa alkuvaiheissa (1971; 1974) kannan, että määrittämällä tiedon suhteessa toimintamme laadulliseen ilmenemiseen, voimme määrittää kulloisenkin diskurssin epistemologian. Tähän Habermas antaa selkeät käsitteelliset välineet, joiden perusteella voidaan esimerkiksi tieteenteon tradition luonne ja sen diskursiivinen kehittyminen analysoida esiin. Hänen mukaansa diskurssi on yksimielisyyttä selittämisen tavoista. Tieto on näissä sisällä siten, että selittämissä ollaan yksimielisiä toiminnan-käsitteestä ja tiedon sisällöstä. Tietomme näistä voidaan ajatella joko sosiaalisena tai ei-sosiaalisena. Näkökulman valinta, joka kietoutuu diskurssiin voi olla yksittäisen ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolella, jolloin se määrittää maailmaa instrumentaalisesti (tekninen ja praktinen diskurssi). Se voidaan nähdä myös sosiaalisissa käytänteissä muotoutuvana (emansipatorinen diskurssi). Teknisessä ja praktisessa diskurssissa epistemologia voidaan diskurssianalyyttisesti analysoida esiin tarkastelemalla totuuden käsitettä kussakin diskurssissa.

Totuutta ja tietoa voidaan määritellä korrespondenssina eli vastaavuutena maailmasta tai koherenssina eli paradigmaattisena soveltuvuutena teknisessä ja praktisessa diskurssissa. Sosiaalisesti värittynyt näkemys ilmenee pragmaattisena tai diskursiivisena totuutena emansipatorisessa diskurssissa. Totuus ja tiedonkäsitykset määräytyvät saksalaisessa diskurssianalyysissa sen mukaan, ajatellaanko tiedon olevan ihmisen hallinnassa vai sijoittuuko se yksittäisen ihmisen vaikutuspiirin ulkopuolelle. (Huttunen et.al. 1999.)

Taulukko 9: Saksalaisen tradition epistemologia.

Saksalainen diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä

Habermasin (1984) keskeinen vaatimus diskurssille on, että se voi ilmetä vain ympäristössä, jossa vapaa asioihin vaikuttaminen on mahdollista. Diskurssianalyysille tämä tarkoittaa sitä, että diskurssi on määritettävä ympäristönsä kautta ja sen kuvauksen kanssa. Habermas (esim. 1974) antaa diskurssianalyyttiselle menetelmälle käsitteellisiä välineitä ensiksikin siihen, miten ympäristö ja siinä toimivien ihmisten tiedonkäsitysten analyyttinen tarkastelu voi mahdollistaa diskurssien muotoamisen. Toiseksi Habermas liittää teorian ja käytännön yhdessä toimiviksi kokonaisuudeksi. Diskurssianalyysi on sidoksissa toiminnan kannalta tärkeään tietoon siten, että diskurssin analyysi tehtävä on tiedon lisääminen toimintaa hyödyttävällä tavalla.

Tutkimusmenetelmä kiinnittää itsensä sosiaaliseen toimintaan. Se on kiinnostunut ihmisten ylläpitämistä ja tuottamista käytännöistä. Tutkija tarkastelee toimintaa ja jäsentää siinä esiintyviä diskursseja. Tavoitteena on, että toimijat tulevat tällä tavoin tietoiseksi todellisuuden luonteesta sekä kyvystään olla vaikuttamassa siihen, millaiseksi todellisuus heidän toimintansa vaikutuksesta muotoutuu. Tutkija kuvaa toiminnan eri elementtejä ja jäsentää niitä. Tätä tietoa reflektoidaan toimijoiden kanssa. Heillä on oikeus esittää väitteitä diskurssineuvotteluun. Tutkimusmenetelmä pitää sisällään ajatuksen, että todellisuutta ja toimintaa voidaan suunnitelmallisesti muuttaa ja arvioida. Siksi tutkimusote sisällyttää itseensä erilaisia moraalisesti parempaa todellisuutta tavoittelevia interventioita. Tutkimus kuvaa näiden tuottamaa toimintaa ja analysoi toiminnassa muotoutuvan diskurssin vaikuttavuutta. Toimijat määrittelevät itse esittämiensä arviointien kautta diskurssin pätevyyden. Tutkija tekee itsensä tarpeettomaksi silloin, kun toimijat ottavat itse haltuunsa todellisuutensa luovan, sosiaalisten tarpeiden mukaisen muuttamisen. Ihmiset ovat silloin saavuttaneet emansipaation.

Taulukko 10: Saksalaisen tradition tutkimusmenetelmä.

Aineisto ja sen analyysi

Saksalaiselle traditiolle ominainen aineisto on joko tutkijan tai toimijoiden tuottamaa toiminnan kuvausta tai muuta sellaista aineistoa, jonka avulla voidaan tuottaa toiminnan kuvausta analyysiä varten. Tällaisia ovat esimerkiksi kuvanauhat, haastattelut, toimintaa ohjaavat asiakirjat ja toimijoille tehdyt kyselyt. Toiminnasta kerätty aineisto tarvitsee tuekseen sitä koherentisti selittävän tieteellisen aineiston.

Saksalainen traditio antaa diskurssianalyysille kaksi funktiota. Toinen on todellisuudessa esiintyvän tiedon analysoiminen esille ja toinen sen hyödyntäminen todellisuuden muotoamisessa. Saksalainen traditio poikkeaa tiedonkäsitykseltään muista traditioista tiedon hyödyllisyyden vaatimuksen ajatuksessa. Tieto on olemassa siksi, että sillä hyödynnetään käytäntöä – myös uusia parempia käytänteitä luotaessa ja tässä funktiossa siis tiedolla on tehtävänä

Diskurssianalyyttinen tutkimus on kiinnostunut sosiaalisesta todellisuudesta silloin, kun yhteisön katsotaan pyrkivän käyttämään keinoja hallita itse oman sosiaalisen todellisuutensa luomista. Tämä on teoreettisin jäsennysvälinein tapahtuvaa toimijoita ”herättelevää” aktivointia muutokseen tai heidän aloitteestaan lähtevää muuttunutta toimintaa, jossa toimijat ottavat itse vallan muovata oman todellisuutensa. Diskurssianalyyttinen tutkimus jäsentää ja analysoi yhteisesti hyväksyttyjä interventioita, kokemuksia niistä sekä toiminnassa tapahtuvaa neuvottelua pätevästä diskurssista. Toiminta tapahtuu kollektiivisesti erilaisista intresseistä käsin, joilla kaikilla on tavoitteena paremmin toimiva yhteisö. Se on keskustellen hyväksynyt omat norminsa ja siten tuottanut itse käsityksensä todellisuuden luonteesta. (ks. Ulla Suojanen Toimintatutkimus 2002)

Yhteenvetotaulukko

Taulukko 11: Saksalainen diskurssianalyysi.

Esimerkki saksalaisen diskurssianalyysin jäsennyksestä

Seuraava taulukon muodossa esitettävä esimerkki havainnollistaa saksalaisen diskurssianalyysin tapaa tarkastella inhimillistä toimintaa tieteen antamin jäsennysvälinein. Analyysin tavoitteena on tilanne, jossa diskursiivisuus voi toteutua ja ihmiset alkavat ottaa haltuunsa todellisuutensa luomisen prosesseja. Saksalainen diskurssianalyysi perustuu Habermasin tutkimusten värittämänä kahteen periaatteeseen, joista toinen liittyy siihen, mikä tehtävä diskurssilla on, ja toinen siihen, mikä tehtävä tieteellä on inhimilliselle toiminnalle. Nämä periaatteet esitetään tiivistäen seuraavassa:

Diskurssianalyysi tulisi toteutua edellä kuvattujen periaatteiden vallitessa. Tutkija analysoi toimintaa ja sen kykyä tavoittaa ihmisten vaikuttamismahdollisuuksia siihen. Tutkimus pyrkii tilanteeseen, jota kuvataan sarakkeessa äärimmäisenä oikealla. Kaksi ensimmäistä saraketta ovat välineitä saavuttaa tavoiteltava diskurssi. Habermasilaisittain ne nähdään välivaiheena, joihin vaikuttamalla diskursiivisuus yhteisössä alkaa toteutua.

Taulukko 12: Esimerkki saksalaisesta diskurssianalyysistä.

Brittiläinen traditio

Englantilainen diskurssianalyyttinen tutkimus keskittyy kulttuurisen toimijan aktuaaliseen tutkimukseen (Stubbs 1983). Traditio liitti itsensä jo sen varhaisen vaiheen töissä lingvistiikkaan, johtuen englannin kielen keskustelua kuvaavan sanan etymologiasta. Tradition määrittämä kulttuurinen toimija oli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toimiva olento, joka puhuessaan ilmaisi kulttuuriaan. Toimijakäsitystä diskurssianalyysissä muovasi brittiläisen yhteiskunnan heijastama hierarkkinen järjestelmä.

Brittiläisen diskurssianalyysin lähtökohdat

Englantilainen diskurssianalyyttinen tutkimus keskittyi kuvaamaan ihmisten välistä keskustelua (conversation) ja pyrki selittämään sen kautta, millaiset normit ohjaavat ihmisten välistä vuorovaikutusta. Alun perin englantilainen traditio ei ollut kovin kiinnostunut organisaatioiden toiminnan kulttuurisesta tutkimuksesta diskurssianalyyttisesti, vaan se etsi tietoa nimenomaan kulttuurisesta toimijasta (Stubbs 1983). Sitä kiinnosti jonkin subjektin toiminnan tutkimus (Nunan 1993). Tutkimus tarkasteli lähinnä yhden ihmisen vuorovaikutuksesta löytyviä piirteitä. Näistä tutkimuksista ovat esimerkkejä opettajan toiminta, jota tutkittiin opettajan käymien keskustelujen avulla (Gottlieb 1987 Erkkilän 2000 viittaamana) ja jonkin ilmiön muotouminen keskustelutyössä, esim. HIV-neuvonta lontoolaisessa sairaalassa (Silverman 1997; Jokinen et.al. 1999).

Diskursseja tutkittiin puhetilanteita tallentamalla ja muuttamalla ne tekstimuotoon, toisin sanoen inskriptoimalla ne (Stubbs 1983; Nunan 1993; Sintonen 1999; Hoikkala 1990). Tavoitteena oli vangita tilanteen aitous tekstimuotoon erilaisin lingvistisin merkein, jotta diskurssiin liittyvät ajattelu ja tunteet saataisiin tulkittua esille. Puheeseen piiloutuneet merkitykset hahmottivat diskurssin, joka sai selityksensä inhimillisestä kokemuksesta. Puhuva subjekti määritti puheessaan diskurssia ilmaisevat merkittävyydet, joiden kautta hän sai kulttuurisen positionsa. Kuriositeettisesti kulttuuri oli itse asiassa se, joka määritti ihmisen olemisen siinä. Diskurssilla oli sellainen kulttuurinen voima, että toimija oli sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ollessaan tälle alisteinen. Ihminen määritti siis puhuessaan oman asemansa suhteena diskurssiin. Diskurssit kuvasivat sitä, miten ihminen tulkitsee niiden kautta kulttuuria. Analyysi puolestaan kuvasi sen, miten diskurssi määritti hänen käyttäytymistään ja puhettaan sekä siinä ilmeneviä määreitä, käsitteitä ja tunneilmaisuja. (Stubbs 1983; Nunan 1993; Sintonen 1999; Hoikkala 1990.)

Kulttuurisen toimijuuden ollessa sikäläisen diskurssianalyysin tarkastelun keskiössä brittiläinen traditio alkoi käyttää diskurssianalyysiä myös etnografian tai antropologian tyyppisesti tutkien eri alakulttuureja (Stubbs 1983). Kun diskurssianalyysi lainautui Amerikkaan, se otti luonnollisesti eri kansallisuusryhmät tutkimuksensa kohteeksi. Menetelmää on käytetty myös Uuden-Seelannin rasismin tutkimukseen siten, että tarkasteltiin uudisasukkaiden, pakehojen, käyttämää kieltä alkuperäisväestöstä (Wetherell ja Potter 1987) ja amerikkalaisen syytetyn oikeuslaitoksessa saamaa kohtelua tutkimukseen (Holstein 1988). Ensin mainitussa havaittiin, että ihmisten puheissa esiintyvät ilmaisut pitävät yllä rasistista diskurssia. Jälkimmäinen tapaus kertoi, että todellisuudessa esiintyneet faktiset asiat eivät ratkaisseet viranhaltijoiden päätöksiä. Sen sijaan päätöksen tekivät diskurssit. Tämä tapahtui siten, että instituution kulttuuri oli luonut sille ominaiset organisaation toimintaa ohjaavat käytänteensä, joiden mukaan toimijat ikään kuin ”lukivat” tilanteita, ihmisiä ja ilmiöitä. Yhteistä brittiläisen diskurssianalyysin edustajille on, että he ovat olleet kiinnostuneita tutkimaan puhetta kasvokkain käytynä keskusteluna.

Brittiläisen tradition suhde todellisuuteen

Brittiläinen diskurssi on toimijoiden aktuaalisesti sosiaalisessa vuorovaikutuksessaan tuottama (Wetherell & Potter 1987; Jokinen & Juhila 1999, 71) ja tässä toiminnassa diskurssianalyysi määrittyy yhteisesti sovittujen käsitysten summaksi todellisuuden luonteesta. Se on tosi jossakin spesifissä ympäristössä, tiettyjen ihmisten kokemana ja esittämänä.

Brittiläinen toimijakäsitys nojaa luokkayhteiskunnan historiaan, jossa jokaisella toimijalla on hierarkiaan asemoitunut paikkansa. Englantilaisen diskurssianalyysin ontologiaan liittyvä yhteiskuntakäsitys pohjaa kuningashuoneen pitkäaikaisen olemassaolon tuottamaan piilokäsitykseen, että jokaisella alamaisella on tietty paikkansa yhteiskunnassa. Sen taustalla heijastelee Platonin valtio-opin mukainen ymmärrys yhteiskunnan tehtävistä ja rakenteesta (esim. Oliver 1997, 18-19). Sen mukaan toimijan täytyy tuntea asemansa yhteiskunnassa ja osata toimia sen edellyttämällä tavalla. Yhteiskunta käsitys on jo pitkään pitänyt yllä empirististä tieteen filosofiaa, jolla on selkeä yhteys siihen, miten brittiläisen tradition diskurssianalyysi voi muotoutua. Diskurssianalyysi ja aineiston tulkinta brittiläisessä tutkimusmenetelmässä perustuu kulttuurisen toimijuuden tuntemukseen – ei hermeneuttiseen ymmärrykseen ilmiöstä. Jos määritellään brittiläinen diskurssianalyysi kulttuurinsa ymmärtäjäksi, syntyy ristiriita brittiläisen tradition viestittämän empirismin ja tutkimuksen ontologian välille.

Brittiläisen tradition mielenkiinnon kohde, puhuva subjekti saa tässä traditiossa piirteitä, jotka liittävät toimijan kulttuuriin kahdessa merkityksessä. Brittiläisessä diskurssianalyysissä toimija näyttäytyy sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ollessaan kulttuurinsa tulkkina ja sitä tuottavana ulkoisten rajausten ehdollistamana olentona. Tämä nousee erityisen selvästi esille, kun tarkastelee brittiläisen tradition diskurssin käsitettä sekä siitä johdettavaa diskurssianalyysin muotoutumisen tapaa. Brittiläisen tradition diskurssianalyysin päättelyketju pyrkii liittämään mukaan tutkijan käsityksiä olemassa olevan kulttuurin ja maailman luonteesta (Wahsltröm 1992; Hoikkala 1990; Juhila 1999). Kulttuurin kuvauksella ja sen tuntemisen osoittamisella pyritään perustelemaan diskurssin kontekstuaalista luonnetta (Juhila et.al. 1999). Samalla tutkija perustelee tulkintansa, joka kohdistuu kulttuuriseen toimijaan. Kulttuurisen toimijuuden selitys nostetaan brittiläisessä analyysissä kulttuurin tutkimuksesta ja etenkin sen etnotieteiden haarasta (Jokinen 1999, 37-53). Näyttää tosin siltä, että etnotieteet voisivat paremmin palvella ranskalaista traditioita. Sille luoteenominainen ontologia on nimittäin brittiläistä joustavampi.

Brittiläisen tradition mukaan kulttuuri on ihmisen yläpuolella, koska ihminen toimii sosiaalisessa vuorovaikutuksessa ollessaan kulttuurinsa ehdoilla (Stubbs 1983). Kulttuurin muotoutuminen on alisteista vuorovaikutuksen logiikalle, joka puolestaan on alisteista kulttuurille. Brittiläinen traditio ei pääse ontologiaan, jossa ihminen voisi vaikuttaa maailmaansa kovinkaan paljon. Esimerkiksi retoriikan tutkimus perustuu ajatukseen, että puhuja tietää kulttuurinsa vaikuttavuus- ja merkittävyyskomponentit ja puhuu sen tähden tällä suulla (Suoninen 1999). Samoin diskurssien paradigman alainen menetelmällinen identifikaatio perustuu ajatukseen, että tiedämme diskurssit, koska tunnemme kulttuurin. Diskurssi puhuu julki kulttuurin ja toimija puhuu kulttuurisesta ymmärryksestään – ei itsestään käsin. Traditio ei yllä maailman muuttumisen kuvauksiksi pitkällä aikavälillä. Se voi muutosta kuvatessaan tutkia esimerkiksi merkityksen muuttumista oppimisessa/terapiassa (Wahlström 1992). Brittiläinen diskurssianalyyttinen tutkimus keskittyykin useimmiten ”tässä ja nyt” -tilanteiden tutkimukseen. Sen on turvallisempi tässä ympäristössä pitää yllä ontologiana kulttuurista ihmistä, joka esiintyy keskustelussa kulttuurinsa edustajana. Tätä vaatii myös tradition omaksuma maailmankäsitys, joka määrittelee ihmiset puhumaan jo olemassa olevan kulttuurin perustalta.

Taulukko 13: Brittiläisen tradition ontologia.

Brittiläisen tradition suhde tietoon

Brittiläisen tradition epistemologia tuottaa kuvan kulttuurisesta toimijasta, jonka viestimät diskurssit analysoidaan puheesta. Tietokäsitykseen pääsee parhaiten käsiksi tarkastelemalla diskurssianalyysin instrumentaalista logiikkaa. Diskurssin analyysi tapahtuu erittelemällä ja joissakin tapauksissa jopa osoittamalla määrällisesti diskurssia ilmaisevia merkkejä ja niistä muodostuvia kulttuurista ymmärrystä kokoavia merkittävyyksiä tai tulkintarepertuaareja (Wahlström 1992; Jokinen et.al. 1999). Analyysivälineet viestivät staattisesta tavasta ymmärtää tiedon hankkiminen ja sen muodostuminen.

Brittiläinen tietokäsitys on varsin muuttumaton. Diskurssianalyysin epistemologia on olemassa kulttuurin pakottamana ja ihmisen tieto tästä on kulttuurisesti omaksuttua. Merkit sisältävät laaja-alaisia kulttuurisia viestejä, joiden perusteella toimija suuntaa vuorovaikutusta. Tämä onnistuu, koska toimijat ovat kulttuurisia olentoja. Heillä on sen vuoksi olemassa kuta kuinkin yhtenevä ymmärrys siitä, mitä kulttuurinen toimijuus on. Tutkija nojaa mielellään tähän perustellessaan tulkintansa oikeutusta. Tätä selitetään sosialisaatio-käsitteen avulla (esim. Siljander 1997; Hirsjärvi 1984; 1993). Sosialisaatiossa diskurssit toimivat kahdessa tehtävässä; jo tapahtuneena sosialisaationa ja opastamassa tulevassa sosialisaatiossa.

Brittiläinen diskurssianalyysi on kuitenkin ollut halukas kuvaamaan myös muuttuvaa tiedonkäsitystä. Brittiläisen tradition muuttuvan tiedon käsityksen selitys avautuu seuraamalla aktuaalista vuorovaikutustilannetta ja sen kehittymistä sekä liittämällä tästä tarkastelusta saatava tieto omaan ymmärrykseen kulttuurisesta toimijuudesta (esim. Suoninen 1999, Nikander 2001). Diskurssianalyysiä varten inskriptoitua aineistoa voidaan tässä intentiossa tarkkailla vuorovaikutustilanteen diskurssianalyyttistä kehittymistä silmällä pitäen. Varsin vankasti empirismiin kiinnittyneet tutkimusmenetelmät eivät kuitenkaan tuota luovan tiedonmuodostuksen mukaista joustavaa epistemologiaa, koska menetelmän viestimä tietokäsitys perustuu kulttuurin eksistentiaaliseen olemukseen. Diskurssista saatava tieto on haluton muuttumaan, koska se empiristisesti vaikuttuneena hakee mielellään itseään tukevia merkkejä ja niistä muodostuvia merkittävyyksiä.

Taulukko 14: Brittiläisen tradition epistemologia.

Brittiläinen diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä

Keskeistä brittiläiselle diskurssianalyyttiselle tutkimukselle on toimijan kulttuurisen aseman ilmaiseminen diskurssien välityksellä. Suuntaus on kiinnostunut myös retoriikasta. Sitä tutkimalla pyritään esittämään puheen vaikuttavuuden eri aspekteja. Tässä traditiossa se liittyy nimenomaan kulttuuriseen toimijuuteen ja siinä taiturointiin. Tutkijan tehtävä on analysoida esiin erilaisia puheeseen ja retoriikkaan vaikuttavia kulttuurisia käyttäytymisen ja sanojen merkittävyyksien valintoja sekä näiden kokonaisvaikutusta.

Kun englantilainen tutkimus oli alkujaan kiinnostunut keskustelun (conversation) viestittämästä diskurssista sekä sen muotoutumisesta sosiaalisissa käytännöissä, on luonnollista, että traditio kehittyi kulttuurin muotoutumisesta kiinnostuneeseen suuntaan. Ensin traditio analysoi puheen muodossa olevan kielellisen vuorovaikutuksen sisältämiä diskursseja. (Stubbs 1983; Nunan 1993). Myöhemmin suuntaus kehittyi kulttuurin muotoutumisen tutkimukseksi. Siinä tutkitaan diskurssin muotoutumista seuraamalla esitettävien puheiden ajallista etenemistä (Wetherell & Potter 1987; Silverman 1985; 1993). Diskurssianalyysi perustuu tällöin ajatukseen, että jotkut diskurssit aktivoituvat tai muotoutuvat jossakin ryhmässä. Puheen katsotaan vievän niitä tulevaisuuteen vuorovaikutustapahtumien l. keskustelujen jatkumona. (Suoninen 1999). Tutkijalle tämä tarkoittaa varsin laajaa ja pitkän ajanjakson kestävää aineiston keruuta, sen tulkintaa ja analyysiä. Brittiläiseen vuorovaikutuksen jatkumon diskurssianalyyttiseen intressiin lienee vaikuttanut Foucault’n tapa tehdä kulttuuritutkimusta seuraamalla diskurssien historiallista hahmottumista. Tosin viitatut tutkijat haluavat pitää itsensä erillään foucault’laisesta diskurssin käsitteen institutionalisoidusta määrittelystä.

Suomalainen diskurssianalyyttinen tutkimus on saanut vaikutteita brittiläisestä traditiosta (mm. Suoninen 1999, 17-18; Wahlstöm 1992; Sintonen 1999; Peräkylä 1989).

Taulukko 15: Brittiläisen tradition tutkimusmenetelmä.

Aineisto ja sen analyysi

Tutkijan aineisto brittiläisessä traditiossa on puhetta, joka on tutkimustarkoitusta varten tallennettava teksti- ja joskus myös kuvamuotoon. On yleistä, että puhe nauhoitetaan ja puretaan sitten tästä kirjoittamalla se. Brittiläinen traditio on lingvistinen suuntaus ja sen vuoksi se on pitänyt tärkeänä ilmaista aineistossa puheen aikana tapahtuvaa muuta tapahtumista, kuten huokauksia, päälle puhumista ja hiljaisuutta. Kokonaisilmaisua käytetään puheen merkittävyyden kontekstuaalisena määrittäjänä (Jokinen et. al. 1999; Stubbs 1983; Wahlström 1992.) Kontekstia selittävänä tekijänä voi toimia myös teoreettinen viitekehys (Wahlström 1992) tai juonto keskustelun tapahtuma-aikaan ja paikkaan (Silverman 1987; Sintonen 1999).

Brittiläisen tradition määrittelemä analyysi on kurinalaista toimintaa, jolla on kulttuurisen pakotuksen seurauksena instrumentaaliset analysointivälineensä (esimerkkejä analyysin tekemisestä :Wahlström 1992; Jokinen et.al.1999). Merkitys ja merkittävyys sekä tulkintarepertuaari ovat keskeisiä brittiläisen tradition käyttämiä työvälineitä (ks. tarkemmin Jokinen et.al. 1993; 1999; Hoikkala 1990; Wahlström 1992). Puheella katsotaan tavoiteltavan jonkin merkittävyyden syntyä kuulijassa. Merkittävyys voidaan jäsentää puhutussa kielessä joko kahden ihmisen välisenä puhutun ja korjaavan kielen kuvauksena (Suoninen 1999; selontekojen eteneminen) tai jonkun käyttämän puheenvuoron sisältämien merkittävyyttä viestivien vihjeiden analyysinä. Usein merkitykset jollekin käsiteltävälle asialle syntyvät vasta pitemmissä keskusteluissa, jolloin analyysi koskee vuorovaikutuksen laajempaa aluetta. Näistä identifioidaan esiin tulkintarepertuaareja, analyysiyksiköitä, jotka kuvaavat aihealuetta määrittävää diskurssia. Genre-käsitettä käytetään kontekstin rajaukseen (Fairclough 1992; Raudaskoski 1999) ja lingvistisesti käytettävää merkki-sanaa johdattelemaan lukijat merkittävyyden käsitteen sisälle (Wahlström 1992). Tutkimuksessa on nostettava esille tutkittavaa kulttuuria koskeva tieto, koska tuleva tulkinta perustuu tähän. Kulttuurin tuntemus esitetään kulttuuritutkimusten tavoin avauskertomuksen tyyppisesti. Sen avulla selvitetään lukijalle tutkittava kenttä ja sen tuntemisen perustelut. (Silverman 1987; Sintonen 1999; Juhila 1999).

Puhutun kielen merkittävyys syntyy brittiläisessä traditiossa seuraavasti:

Yhteenvetotaulukko

Taulukko 16: Brittiläisen tradition diskurssianalyysi.

Diskurssianalyysin kolme traditiota

Metodologisen tarkastelun lähtökohta oli, että vaikka diskurssianalyyttisillä traditioilla on metodologista yhtenevyyttä, poikkeavat ne käsityksissä siitä, millaisena diskurssi ja analyysimenetelmä ymmärretään. Tätä perusteltiin sillä, että diskurssianalyyttisen tieteenteon traditioiden muotoutuminen tapahtui alun perin eri paikoissa. Etymologialla on ollut merkitystä sille, että diskurssi alkoi kommunikoida eri traditioissa toisistaan poikkeavissa konteksteissa. Tästä seurasi se, että diskurssianalyysia alettiin tehdä kussakin syntykodissa erilaisten menetelmien vallitessa.

Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kolme eri syntykotia antavat traditioista nousevien diskurssiteorioiden analyysissä omanlaisensa käsitykset diskurssista, sen ilmenemisestä ja näiden syvempien tasojen määrittelyistä. Diskurssianalyysi voi eri lähestymistapojen perusteella olla eri tavoin kiinnostunut kulttuurista ja ihmisestä siinä. Ihmiselle itselleen syntyy kussakin traditiossa erilainen rooli suhteessa diskurssin syntymiseen ja sen ylläpitämiseen kulttuurisesti.

Taulukko 17: Kolme erilaista diskurssianalyysiä.

Tutkimusongelmien muotoileminen

Tarkastelen tässä luvussa diskurssianalyyttistä tutkimusongelman asettelua ja traditioiden kiinnittymistä tieteen filosofian keskusteluihin sen mukaan kuin edellä kuvattu tutkimustraditioiden analyysi siihen virittää. Diskurssianalyyttisten traditioiden tuottamat johtopäätökset vaikuttavat siihen, millaisessa orientaatiossa inhimillistä todellisuutta voidaan kussakin traditiossa tutkia.

Diskurssianalyyttinen metodologia mahdollistaa mitä -, miten – ja miksi – tasojen kysymysten esittämisen tutkimuskohteesta ja aineistosta. Sen mukaan kuin valitaan diskurssianalyyttinen traditio, on eroja siinä, missä funktiossa nämä kysymykset esitetään ja mitä tutkimus voi kysymysten esittämisen myötä tavoitella. Käsitykset todellisuudesta ja ihmisestä vaikuttavat nimittäin käsityksiin tiedon tehtävästä toiminnalle. Se on joko todellisuuteen pakottavaa tai toisessa tapauksessa käsityksiä todellisuudesta reflektoiden muodostavaa. Tutkimuskysymysten asettaminen ja näille tyypillisten diskurssiteorioiden valinta kiinnittävät tutkimuksen eri tieteen filosofisiin linjoihin. Diskurssiteoria ilmaisee itseään kolmessa traditiossa ja niiden menetelmien erilaisuuden vuoksi kolmessa eri filosofisessa koulukunnassa.

Kiinteät ja muuttuvat diskurssit analyysissä

Ontologiaan ja epistemologiaan liittyvät eroavuudet antavat diskurssianalyyttiselle tutkimukselle kaksi erilaista orientaatiota. Tutkimus voi olla orientoitunut joko tutkimaan olemassa olevaa maailmaa tai luomaan sitä diskurssianalyyttisessä orientaatiossa. Orientaation valinta riippuu siitä, määritelläänkö diskurssianalyysissä maailma olemassa olevaksi vai muuttuvaksi. Staattisen ontologian omaavalla diskurssianalyyttisellä metodologialla kerrotaan millainen maailma on. Tämä vastaa brittiläisen tradition käsitystä todellisuuden luonteesta. Toiminnallisen tietokäsityksen tuottaman ontologian avulla diskurssianalyyttisessä tutkimuksessa kuvataan sitä, miten maailmasta saatava tieto muuttuu diskurssien muovautumisen takia. Saksalainen ja ranskalainen traditio sisällyttävät itseensä tämänkaltaisen todellisuuskäsityksen. Ihmisen suhteelle todellisuuteen tämä tarkoittaa joko passiivista olemassa olevaan maailmaan sopeutumista tai sille vastaisesti aktiivisesti muuttuvassa maailmassa toimivaa ihmistä. Nimitän staattista lähestymistapaa ontologisoituneeksi diskurssianalyysin perustaksi ja luovaa tutkimusorientaatiota episteemiseksi diskurssianalyysin perustaksi.

Ontologisoitunut diskurssianalyysi perusta on lähinnä brittiläistä traditiota, joka tutkii aktuaalista puhetta ja keskustelua tavoitteena löytää siitä ilmenevät kulttuuriset merkittävyydet. Tällöin oletetaan, että tietty kulttuuri on saanut ontologian, joka voidaan valitun metodologian avulla löytää ja siten selittää inhimillisen vuorovaikutuksen sisältämää merkittävyyttä, sen episteemisyyttä kulttuurille. Episteeminen diskurssiperusta voi aluksi olla kiinnostunut siitä, miten toimijat ovat ontologisoineet kokemansa todellisuuden. Se voi ranskalaisittain kuvata ilmiön muuttumista ajan saatossa. Saksalainen diskurssianalyysi kuvaa sitä, millaisia välineitä ihmisillä on käsittää todellisuuden luonne sekä tämän jälkeen sitä, miten ihmiset mahdollistavat muutoksia todellisuuden luonteessa. Tällainen diskurssianalyysi voi kuvata esimerkiksi työssä oppimista tai opetuskokeilun etenemistä. Episteeminen diskurssianalyysi tuottaa toiminnan aikana muuttuvan tai syntyvän diskurssien kuvauksen. Tieto olemassa olevasta todellisuudesta syntyy toiminnassa ja tätä tuottamista tarkastellaan diskurssianalyyttisesti. Toisin sanoen ontologia määritellään ja luodaan toiminnan analyysissä eli tieto luo ontologian. Staattisessa orientaatiossa ontologia vastaavasti määrittelee epistemologian.

Jos tarkastellaan eri traditioiden tapaa määrittää ontologian ja epistemologian välistä suhdetta, huomataan, että kaikki traditiot poikkeavat toisistaan. Ranskalainen rakentaa kuvia diskursseista ja niiden muotoutumisen prosesseista ja tulee loppupäätelmään, jonka mukaan diskurssien muotoutumisen lopputulos siirretään eteenpäin ihmisten välisessä vuorovaikutuksessa. Tämän yläpuolella ovat yhteiskunnan ohjauksessaan käyttämät menetelmät ja strategiat. Ihminen on siis alisteinen kulttuurille, vaikka tieto diskurssista muodostuukin toiminnassa. Tätä toimintaa ei kuitenkaan yksittäinen toimija muovaa, vaan hän kohtaa jo ontologisoidun todellisuuden. Brittiläinen traditio ottaa lähtökohdaksi ranskalaisen tradition lopputuleman, inhimillisessä vuorovaikutuksessa siirtyvän diskurssien tutkimuksen. Se on puhtaasti ontologisoinut maailman ja ihmisen sen passiivisena tuottajana. Saksalaisella traditiolla on mahdollisuus etenkin luovan ihmiskuvan mukaiseen episteemiseen diskurssianalyysiin, jos tosin sekin pitää tärkeänä ontologisoituneiden diskurssien saattamisesta ihmisten tietoisuuteen. Episteemisessä lähestymistavassa nämä ovat välivaihe, jolloin ihmiset tulleessaan tietoiseksi passiivisesta roolistaan todellisuuden kohtaajana, voivat ottaa diskurssien välineellisen maailman haltuunsa ja tuottaa uusia todellisuuksia. Tässä lähestymistavassa ihminen alkaa luoda uutta kulttuuria ja on ontologisesti diskurssin yläpuolelle asettuva olento. Samalla epistemologian luonne muuttuu. Se syntyy toiminnallisessa orientaatiossa.

Taulukko 18: Ontologisoituneet ja episteemiset diskurssianalyyttiset perustat.

Eri traditioista nousee kaksi diskurssianalyyttisen tutkimuksen ontologian ja epistemologian välistä suhdetta, jotka antavat mahdollisuuden joko muuttuvan todellisuuden analyysiin tai määrittelevät todellisuuden varsin pysyväksi. Näkemykset pakottavat metodologian ottamaan huomioon sen, että ontologian joustavuus/joustamattomuus heijastelee jotakin itsestään tutkimusmenetelmään. Aineisto ja sen analyysitapa saavat nimittäin lähestymistapavalintojen mukaan erilaisia värityksiä suhteina siihen, miten traditioiden keskeinen kiinnostuksen kohde, kulttuuri määrittyy ja asemoituu toimijaan nähden. Kun tutkija haluaa identifioida diskursseja valitsemastaan aineistosta ja valitsee tähän tarkoitukseen sopivan diskurssianalyysin menetelmän, joutuu hän tarkastelemaan aineistoaan suhteessa sen mahdollisuuksiin olla kuvaamassa eri kohteissa itseään kommunikoivia diskursseja. Mikäli aineisto osoittaa, että siihen piiloutuneet diskurssit ovat jo saaneet ontologisoituneen määrittelynsä, on tutkijan luonnollista valita brittiläinen traditio ja sen tutkimusmenetelmä. Jos aineisto on hankittu toiminnassa ja ihmiset ovat tällöin kuvanneet käsityksiään todellisuudesta, syntyy tieto diskurssista saksalaisen tradition tutkimusmenetelmin. Jos diskurssin suhteen ollaan kiinnostuneita sen saamista erilaisista ilmenemismuodoista, on ranskalainen traditio tähän käypä vaihtoehto.

Analyysitapaa valittaessa joudutaan ottamaan kantaa siihen, miten ihminen käsitetään kykeneväksi muuttamaan kulttuuria omalla toiminnallaan. Aineiston käsittelyssä eroavuus näkyy siinä, keskitytäänkö tarkastelemaan jo luotuja kulttuurisia käsityksiä vai ajatellaanko, että toimija tuottaa kulttuuria ollessaan vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Samalla käsitys ympäristöstä eli kontekstista saa erilaisia piirteitä. Se joko on tietynlainen tai tietoa siitä hyödynnetään muutoksessa ja sitä muutetaan. Keskeinen lähtökohtia muovaava päätelmä liittyy kuitenkin ihmiskuvaan. Se määrittää sitä, millaisena diskurssianalyysi voi toteutua sekä sitä, millaisia aineistoja kulloinkin kannattaa käyttää. Nämä nimittäin määräytyvät suhteessa siihen, miten maailmaa näiden avulla produsoidaan. Ihminen on sen mukaisesti joko passiivinen diskurssin ilmaisija tai perusteltua diskurssia tulevaisuusorientaatiossa luova olento. Ihmiskuvalla on siis merkittävä vaikutus tutkimuksessa käytettävälle diskurssin käsitteelle. Lähestymistapaerot palautuvat aina ilmeisimmälle diskurssianalyyttiselle yksikölle asti, kuvaukseksi siitä, mitä diskurssin menetelmän tason tapahtuminen edellyttää, eli miten diskurssin katsotaan käytännössä muotoutuvan. Diskurssianalyysin eri traditioiden mahdollistamasta todellisuuden paremmasta ymmärtämisestä johtuen siitä on muuntautunut useita uusia tieteellisiä metodologioita, joilla pyritään parantamaan esimerkiksi työnteonmuotoja. Tällaisia diskurssianalyysin jälkeläisiä ovat toimintatutkimus eli Action research. ja sen ruotsalainen Keskusteleva työyhteisö –muunnelma (Habermas 1975; Carr ja Kemmis 1986; Suojanen 2002; Lahtonen 1999.)

 Diskurssianalyysin tutkimusongelmien asettelu

Tutkimuskysymysten tai -ongelmien asettelussa on huomioitava, että kolme traditiota jäsentävät eri tavoin todellisuuden luonnetta ja ihmisen asemaa siinä. Diskurssi voi olla ajallisen ulottuvuuden mukaan joko tässä ajassa itseään ilmaiseva, (historiallisesti) itsensä muotoutumista selittävä tai tulevaisuusorientaatiossa itseään luova.

Jos ollaan kiinnostuneita siitä, miten diskurssi ilmaisee itseään aktuaalisesti, diskurssin paljastaa brittiläinen traditio. Tutkimuskysymys on tällöin mitä-muotoa. Tutkimus kuvaa diskurssin suhteen olemassa olevaan todellisuuteen. Ranskalainen traditio valitaan silloin, jos tutkimuksen kiinnostuksen kohteena on aktuaalisen diskurssin ilmenemisen lisäksi saada selitys diskurssin muuttumiselle. Tällöin tutkimusongelman asettelu muotoutuu miten-kysymyksen avulla. Tutkimus tarkastelee sekä mitä diskurssi on että miten se on saanut/saa ilmenemisensä. Tutkimus kuvaa kulttuurista diskurssin muotoutumista. Foucault käytti tarkasteluintressistä nimitystä ilmiöiden genealogia. Saksalainen traditio on myös kiinnostunut diskurssin muuttumisesta mutta se haluaa luoda diskurssin toiminnassa. Pyrkiessään kohti diskursiivisia käytänteitä traditio käyttää hyväkseen brittiläisen ja ranskalaisen tradition antamaa tietoa. Se kysyy näiden tutkimuskysymysten tuottaman tiedon herättelemänä myös miksi-kysymyksiä. Ontologia kuvaa vastuullista ihmistä, joka haluaa mitä- ja miten-kysymysten antaman tiedon suuntaamana luoda todellisuuttaan oikeaksi katsomaansa suuntaan. Diskurssi saa muotonsa vain keskustelevassa eli diskursiivisessa ympäristössä.

Saksalainen traditio tarvitsee ainakin jonkin verran avukseen brittiläisen ja ranskalaisen traditioiden antamaa tietoa. Eri diskurssianalyysit jäsentyvät saksalaisen diskurssianalyysin tarpeisiin nimittäin siten, että brittiläinen traditio kuvaa analyysin teknisen diskurssin tasoa, ranskalainen sen praktista tasoa ja uutta luovassa orientaatiossa tapahtuva diskurssin analyysi emansipatorista tasoa.

Taulukko 19. Kohti diskursiivisia käytäntöjä.

Traditioille ominaiset tieteenfilosofian keskustelut

Diskurssianalyysin kolme erilaista traditiota muodostavat omanlaisensa koulukunnat, jotka liittävät tieteenteorioiden analyysin selittämänä itsensä toisistaan poikkeaviin tieteen filosofisiin keskusteluihin. Jokinen et.al. (1999) käsittelevät samaa problematiikkaa relativismin ja realismin otsikon alla. Kysymys on kuitenkin kauempaa haettavista tieteen keskusteluista, koska realismi liittyy historiallisesti empirismiin ja relativismi vastaavasti Platonista nousevaan rationalismiin. Brittiläinen traditio on kiinnostunut havainnosta, joka on Aristotelesta lähtevä tieteen tapa tarkastella maailmaa. Sen analyysin tueksi kehitellyt instrumentaaliset välineet viestivät tästä varsin selvästi. Tästä huolimatta näyttää siltä, Jokinen et.al. (1999) pyrkivät liittämään brittiläiseen diskurssianalyysiin myös Platonista lähtevän realismin tieteen keskustelun. Näin tapahtuu etenkin brittiläisen tradition linjassa, jossa pyritään kuvaamaan diskurssin muotoutumista ajassa. Filosofinen perustelu kiinnitetään kulttuurin muuttumisen ajatukseen, koska diskurssin katsotaan luovan kulttuuria. Tavoitteena tällöin on löytää brittiläiselle traditiolle ontologia, joka vastaisi paremmin muuttuvan maailman kuvauksia. Tieteen keskustelut liittyvät brittiläisessä linjassa kuitenkin empirismiin. Sille on ominaista staattinen ontologia ja siitä johdettavat käsitykset siitä, miten tieto maailmasta on hankittavissa. Brittiläiselle diskurssianalyysille tämä tarkoittaa sitä, että se on haluton tai ainakin melkoisen kykenemätön näkemään maailmaa muuttuvana. Tämän huomaa selvästi silloin, kun vertaa eri traditioita kokonaisvaltaisesti toisiinsa: brittiläinen traditio käsittelee maailmaa empirismille uskollisena ontologisoituneina totuuksina.

Ranskalainen traditio liittää itsensä Platonista lähtevään rationalismiin ollen kiinnostunut sekä havainnosta että järjen antamasta selityksestä sille. Se on puhtaasti rationalistinen linjaus, vaikka ihminen onkin siinä vielä todellisuutensa vanki. Tutkimus kuitenkin osoittaa, että tämän todellisuuden ovat ihmiset luoneet, jolloin heille jää käteen järki, jolla jalostaa havaintojaan todellisuudestaan. Rationalismi selittyy ranskalaisen tradition ontologiaa tarkastelemalla. Se kertoo sen, että ihmiset ovat tuottaneet toiminnallaan kulttuurin ja siinä ajan saatossa heidän toiminnassaan muotoutuvat ilmiöt. Ontologia hyväksyy muuttumisen osana kulttuurin luonnetta. Ranskalaista traditiota on joskus kutsuttu myös emansipatoriseksi sen pyrkiessä tekemään todellisuuden muotoutumisen strategioita näkyviksi diskurssianalyysissä. Näin käy varsinkin esiteltäessä tradition myöhempien edustajien töitä (esim Bourdieu sekä häntä tulkinneet ja Broady).

Pragmaattinen käsitys maailman luomisesta inhimillisessä sosiaalisessa toiminnassa löytyy saksalaisesta traditiosta. Se mukaan maailma luodaan vastuullisessa orientaatiossa ja tässä toiminnassa pyritään toimimaan eettisesti oikein kanssatoimijoita kohtaan. Pragmaattisuus ja diskursiivisuus ovat sen totuuden määritteitä samalla kun ne perustelevat tradition luovan toimijan ontologiaa. Näkemys maailmasta pitää sisällään ajatuksen sen kahtalaisesta luonteesta, sen ollessa yhtä aikaa sekä instrumentaalinen että sosiaalinen. Näin nähtynä sille tarjoutuu muuttamisen mahdollisuus ja ihminen kohoaa kulloisenkin kulttuurin tietoiseksi luojaksi – ei vain vallalla olevan kulttuurin kuluttajaksi. Olemassa olevalle todellisuus on tieteen kanssa tasaveroinen työpari. Tiede tarjoaa ja kehittää käytännölle kokeilevassa orientaatiossa joko uusia tai ennen kokeiltuja välineitä, joiden avulla voidaan jäsentää maailmaa niin, että emansipaatio mahdollistuu. Käytäntö antaa tieteelle vastalahjaksi mittaamattomasti kenttää, jossa toimia. Ihmiset ovat vastuullisia ja reflektoivia olentoja, jotka luovat toiminnallisen orientaationsa inspiroimina maailmaa alati uudeksi omiin ja muiden tarpeisiin soveltuvasti. Diskurssianalyysi mahdollistaa näiden pragmaattisen toiminnan tutkimuksen.

 Diskurssianalyyttisen tutkimuksen arviointi

Diskurssianalyyttiselle tutkimukselle näyttäisi olevan tärkeää koko tutkimusprosessin ja sen eteen tehtyjen valintojen arviointi suhteessa tutkittavan ilmiökentän erityisyyteen.

Laadullisen tutkimuksen tarpeisiin luodut menetelmäoppaat antavat tietoa ja ohjeita siihen, miten diskurssianalyyttiselle tutkimukselle voidaan määritellä erilaisia arvioinnin kriteerejä (esim. Dey 1995; Denzin et.al. 1994; Patton 1990; Mason 1996). On yleistä puhua tutkimuksen validiteetista, sen konsistenssista ja koherenssista. Nämä määrittelyt liittävät itsensä tutkimuksen arviointiin sen sisäisesti ja ulkoisesti. Sisäinen tarkastelu tehdään tutkimuksen sisällä tehtyjen valintojen arvioimiseksi. Ulkoisin kriteerein tarkastellaan tutkimuksen ja sen ulkoisen todellisuuden välistä suhdetta. Lisäksi tutkimukselle voidaan määrittää sen menetelmällisyyttä koskevia kriteereitä. Tällöin ollaan kiinnostuneita siitä, onko tutkimus toistettavissa tai onko tieto siitä kumuloitunut aikaisempiin samoin menetelmin tehtyihin tutkimuksiin nähden. Arvioinnin tuloksena tutkimuksella voidaan arvioida olevan pätevyyttä tai luotettavuutta.

Tutkimuksen koherenssilla tarkoitetaan valintojen ja toteutuksen yhtenevyyttä tutkittavaan ilmiökenttään tai tutkimuksen ilmaisutapaan. Tätä arvioidaan suhteena tutkimuksen itselleen asettamiin tavoitteisiin. (Kyrö 1997) Arviointi voi koskea aineiston ja menetelmän välistä suhdetta tai tutkimuksen sisällä tehtyjä teoriavalintoja (Kyrö 1997; 1999.) Konsistenssilla tarkoitetaan loogisuutta, joka voi koskea hyvin erilaisia valintoja tutkimuksen sisällä. Tutkimus voi olla konsistentti esimerkiksi metodologian ja tutkittavan ilmiökentän välisen arvioinnin seurauksena tai sen konsistenttiutta voidaan arvioida suhteessa aineiston ja menetelmän väliseen toimivuuteen. Tutkimuksen loogisuus eli konsistenttius voidaan arvioida myös koko tutkimusprosessin osalta. Validiudella puolestaan arvioidaan sitä, onko tutkimus tutkinut sitä, mitä sen on tarkoitus tutkia.

Diskurssianalyyttiset tutkimukset näyttävät jättävän tutkimuksen arvioinnin silloin tällöin suorittamatta (esim. Erkkilä 2000; Sintonen 1999) tai tutkimuksessa arvioidaan vain sitä, millaisia tuloksia tutkimus tuotti ja mitä valintoja tämän eteen tehtiin (Wahlström 1992; Keso 1999). Arvioinnin poisjättäminen heikentää kuitenkin tutkimuksen ja tutkimusmenetelmän uskottavuutta. Brittiläinen diskurssiteoreettinen kirjallisuus korostaa tutkimuksen arvioinnin yhteydessä tulosten kumuloituvuuden merkitystä suhteessa aikaisemmin aiheesta tai samalla menetelmällä tehtyihin tutkimuksiin (Jokinen et.al. 1999). Suositus perustuu brittiläisen analyysitavan empiristiseen viestiin ja vahvistaa filosofian pysyvyyttä tässä linjassa.

Diskurssianalyysin arviointi voi olla vaikeaa, mikäli ei ole tietoinen tutkimussuuntauksen erityisluonteesta. Tutkijan on oltava tietoinen siitä, mitä todellisuus diskurssianalyyttisesti sitä tarkastellen on ja miten sitä voidaan tutkia.

Tämän jälkeen on helpompi tarkastella oman toimintansa tuottavuutta myös arvioinnin yhteydessä.

Tutkimukselliset arviointimenetelmät on luotu etenkin määrällistä tutkimusta silmällä pitäen. Ne on sittemmin lainattu tai muunnettu soveltuvasti laadullisen tutkimuksen arviointiin. Siksi ne eivät välttämättä ole diskurssianalyysin lailla kiinnostuneita todellisuuden syvempien määreiden tuottamista vaatimuksista inhimilliselle kulttuurille. Diskurssianalyyttisten teorioiden analyysi johdattelee tutkimuksen arvioinnin tarpeellisuutta hyvin kokonaisvaltaiseen suuntaan. Arvioinnin kannalta näyttäisi olevan keskeistä se, että tutkija on tutkimuksensa tavoitteita asettaessaan tietoinen seuraavista asioista:

Diskurssianalyyttisten traditioiden analyysi osoittaa, että tutkimuksen arviointi on suhteutettava siihen menetelmäperintöön, jonka kukin traditio tarjoaa. Tutkija tarkastelee tällöin arvioinnin yhteydessä tekemiensä valintojen suhdetta valittuun tutkimusmenetelmään. Tämä on tehtävä siksi, että eri menetelmät tuottavat erilaiset kiinnitykset ilmiön syvemmille tasoille. Tällöin ei olla niinkään kiinnostuneita siitä, mitä valinnan sisältö on, vaan siitä, mikä on sisällön suhde tutkimustraditioon. Esimerkiksi aineistoa arvioidaan suhteessa menetelmän kykyyn käyttää valittua aineistoa. Tutkija arvioi myös omaa toimintaansa suhteina analyysin eri tasojen menetelmästä nousevaan informaatioon. Kyse on tiivistäen siitä, miten hyvin tutkija on tietoinen diskurssianalyyttisen tradition eri menetelmien erityisyydestä ja kuinka hyvin hän kykenee laittamaan diskurssiteoriat palvelemaan valitsemansa tutkimuskohteen erityisyyttä. Kun jokainen tutkimuksen eteen tehty valinta arvioidaan analyysivälineen jokaisella tasolla, voidaan perustella oma toiminta ja määritellä sen onnistuminen. Tällöin arviointi voi osoittaa kullekin traditiolle ominaisen filosofian toteutumisen.

Tutkimuksen tavoitteen asettelu tapahtuu tutkimuksen alussa. Koko tutkimusprosessi arvioidaan tutkimuksen lopussa, jolloin kokonaistoimintaa heijastetaan tutkimuksen tavoitteisiin.
Arvioinnin kohteena tällöin on

Arvioinnin kriteerien valinta tuottaa lopulta sen analyysin, millä tutkija kuvaa

Mikäli tutkimuksen aineisto tai tarkastelun lähtökohta haastaa tutkijan käyttämään saman tutkimuksen sisällä erilaisia diskurssianalyyttisiä menetelmiä, tulisi arvioinnin käsitellä valintoja sekä niiden sisäisesti että eri menetelmien välisesti. Samalla kun arvioidaan kunkin tutkimusmenetelmän soveltuvuutta kussakin kohteessa, tulisi arviointi ulottaa eri menetelmien välisen arvioinnin kuvaukseksi. Tällöin pohditaan niitä suhteita, joihin erilaisten menetelmien mukaan ottaminen perustetaan. Arviointi perustelee tällöin esimerkiksi aineiston tai ihmiskuvan vaateita olla avaamassa eri kohteissa itseään ilmaisevia diskursseja. Esimerkiksi diskursiivisen tiedon soveltamisen tarve voi olla perustelemassa useiden menetelmien valitsemista ja käyttöä saman tutkimuksen sisällä. Tällöin tutkija arvioi tutkittavien kohteiden tai aineistojen erityisyyttä suhteessa eri diskurssianalyyttisistä menetelmistä analysoituun tietoon. Hän suhteuttaa menetelmien sisäisen arvion tutkimuksensa kokonaistavoitteeseen, jolloin eri menetelmien käyttö tutkimuksen osatavoitteiden mukaisesti tulee arvioinnin avulla perustelluksi.

Kokoan alla olevaan taulukkoon diskurssianalyyttisen tutkimuksen arvioinnin matriisin, jonka avulla voi selvittää tutkimuksen eteen tehtyjen valintojen ja valitun tutkimusmenetelmän välisiä suhteita arviointia varten.

Taulukko 20. Diskurssianalyyttisen tutkimuksen arviointimatriisi. (Ajatus ilmiön kriittisestä tarkastelusta lainattu Ulla Suojanen 2002; Jurgen Habermas 1976; Paula Kyrön oppimateriaalit 1999)

Lopuksi

Tarkastellessaan aineistonsa mahdollisuuksia olla muodostamassa diskurssianalyyttisesti luotua tietoa tutkija seisahtuu tienhaaraan, jossa hänelle tarjoutuu kolme tietä kuljettavaksi.
Diskurssianalyysin kolme eri traditiota johtavat tutkijan erilaisten tutkimusmenetelmien maailmoihin: brittiläinen lingvistiseen, ranskalainen kulttuurin tutkimukseen ja saksalainen sosiaalisen toiminnan tutkimukseen. Vaikka traditiot yhtenevät metodologisesti, poikkeavat ne muilta osin toisistaan niin merkittävällä tavalla, että voidaan puhua diskurssianalyysin kolmesta eri koulukunnasta.

Diskurssianalyysi tutkimusmenetelmänä perustuu ajatukseen, että diskurssit ovat piiloutuneet ihmisten toimintaan ja heidän sosiaaliseen vuorovaikutukseensa. Kaikissa traditiossa tutkitaan sosiaalista ihmistä, joka ollessaan vuorovaikutuksessa toisten ihmisten ja ympäröivän todellisuuden kanssa ilmentää diskursseja. Ihminen luo diskurssin välityksellä kulttuuria. Analyysi tarkastelee diskursseista johdettavia käsityksiä todellisuuden luonteesta. Diskurssianalyysi on etenkin kiinnostunut näiden syvempien tasojen viestittämästä tiedosta maailman luonteelle. Lähestymistavat eroavat siinä, millaisena ihminen kulloinkin ymmärretään ja miten hän voi tässä tehtävässä määrittää diskurssin muotoutumista. Ranskalainen traditio asettaa todellisuuden luonteen tutkimuskohteeksi ennen sosiaalista ihmistä kun vastaavasti brittiläinen traditio toimii päinvastoin. Sille diskurssi näkyy ihmisten välisessä puheessa. Ranskalainen diskurssianalyysi on enemmän kiinnostunut siitä, mitä on tapahtunut ennen kuin ihmiset alkavat sosiaalisessa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa ollessaan ”pelata” diskurssien maailmassa. Brittiläinen traditio puolestaan on vain ja ainoastaan kiinnostunut tästä ”pelistä”. Saksalainen traditio kiinnittää diskurssin voimakkaasti toimijoiden todellisuudestaan tuottamiin käsityksiin, mutta tämä tapahtuu eri intention vallitessa kuin ranskalaisessa tai brittiläisessä traditiossa. Saksalainen traditio tekee diskurssianalyysin tavoitteenaan tarkastella maailman luonnetta ja olla mukana muuttamassa koettua maailmaa. Sille on mahdollista myös se, että toimiva subjekti nousee kulttuurin yläpuolelle. Tuntien todellisuuden ja diskurssien sille asettamat ehdot, hän voi olla kulttuuria omiin ja yhteisönsä tarpeisiin luova olento.

Todellisuuden luonnetta koskevat lähtökohtaerot muovaavat diskurssianalyysille kaksi erilaista ontologiaan ja epistemologiaan liittyvää lähestymistapaa suhteessa metodologian syvempiin määrityksiin. Kysymys on siitä, määritelläänkö diskurssianalyysissä maailma olemassa olevaksi vai muuttuvaksi, jolloin diskurssianalyyttisellä metodologialla joko kerrotaan millainen maailma on diskurssien perustana tai kuvataan sitä, miten maailmasta saatava tieto muuttuu diskurssien muovautumisen takia. Ihmiskäsitykselle tämä tarkoittaa joko passiivista olemassa olevaan maailmaan sopeutumista (brittiläinen traditio) tai sille vastaisesti muuttuvassa maailmassa toimivaa ihmistä (ranskalainen). Ihminen voi pyrkiä jopa aktiivisesti hallitsemaan diskurssien muotoutumista (saksalainen traditio). Metodologian tehtävänä kaikissa tapauksissa on osoittaa todellisuuden luonteen vaikuttavuus inhimillisessä kanssakäymisessä. Nimitän kiinteää lähestymistapaa diskurssianalyysiin ontologisoituneeksi perustaksi ja toimintaorientoitunutta lähestymistapaa episteemiseksi diskurssianalyysin perustaksi.

Menetelmällinen eroavuus juontaa vaikutuksensa aina tutkimuksen arviointiin saakka. Diskurssianalyyttisen tutkimuksen arviointi tulee suhteuttaa sille ominaiseen traditioon. Tutkimustraditioiden analyysin tuottama tieto kullekin traditiolle tyypillisestä tutkimusmenetelmällisestä tiedosta on arvioinnin perusta silloin, kun halutaan olla linjakkaita eri syntykotien tavalle tuottaa diskurssianalyyttistä tutkimusta. Itse asiassa näyttää siltä, että ellei eri traditioiden ominaislaatua ja niiden syvempiä määreitä tarkastella tavoitteenasettelun ja arvioinnin yhteydessä, on diskurssiteoreettisen tutkimuksen varsin vaikea osoittaa olevansa kestävä tapa tarkastella todellisuutta.

Remes, Liisa 2004. Diskurssianalyysin kolme traditiota. www.metodix.com. Menetelmäartikkelit

Lähteet

Adorno, T. & Horkheimer, M. & Marcuse, H. 1991. Järjen kritiikki. Toimittanut ja suomentanut Jussi Kotkanvirta. Tampere: Vastapaino.

Alasuutari, P. 1993. Laadullinen tutkimus. (3.uud.p.) Tampere: Vastapaino.

Anttila, P. 1999. Hermeettinen tieteenperinne. [www.materiaali]http://www.metodix.com/metodi/pirkko/hermeettinen_tieteenperinne.htm Luettu 23.2.2000.

Aronowitz, S. & Giroux, H. A. 1991. Postmodern education: politics, culture, and social criticism. Minneapolis: the University Press.

Bodgan, R. 1982. Qualitative Research for Education. Boston: Allyn and Bacon.

Bourdieu, P. 1985. Sosiologian kysymyksiä. Tampere: Vastapaino.

Bourdieu, P. 1998. Järjen käytännöllisyys. Tampere: Vastapaino.

Broady, D. 1985. (red.) Kultur och utbildning – om Pierre Bourdieus sociologi. Skriftsserie 1985:4. Stockholm: Universitets- och högskoleämbetetet. Forskning och utveckling för högskolan.

Broady, D. 1994. Piilo-opetussuunnitelma. Mihin koulussa opitaan? Tampere: Vastapaino.

Carr, W. & Kemmis, S 1986. Becoming Critical: Education, Knowledge and Action Research. London: Falmer.

Denzin, N.K. & Lincoln, Y. S. 1994. Edited. Handbook of Qualitative Research. Thousands Oaks: Sage Publications.

Dewey, J. 1999. Pyrkimys varmuuteen. Alkuteos The Guest for Certainty. A study of the Relation of Knowledge and Action (1929). Tampere: Tammer-Paino.

Dewey, J. 1953. The School and Society. (Rev.ed.). University of Chicago Press, Chigago. USA.

Dewey, J. 1957. Koulu ja yhteiskunta. Suomennos Kalevi Kajava. Helsinki: Tammi.

Dey, I. 1995. Qualitative Data Analysis. A user-friendly guide for social scientists. 2. p. Routledge, London. UK.

Dreyfus, H. L. 2000. Heidegger and Foucault on the Subject, Agency and Practices. [www.materiaali]http://socrates.berkeley.edu/~hdreyfus/html/paper_heidandfoucault.html Luettu 11.2.2000.

Elliot, J. 1991. Action Research for Educational Change. Ballmoor: Open University Press.

Erkkilä, K. 2000. Entrepreneurial Education. Mapping the Depates in the United States, the United Kingdom and Finland. New York: Garland Publishing, Inc.

Etzioni, A. 1968. Nykyajan organisaatiot.

Fairclough, N. 1988. Discource representation in Media Discourse. Sosiolinguistics. 17, 125-139.

Fairclough, N. 1992. Discourse and social change. Cambridge: Polity.

Fairclough, N. 1997. Miten media puhuu? Tampere: Vastapaino.

Foucault, M. 1972. The Archeology of Knowledge. London: Tavistock.

Foucault, M. 1975 (1. painos 1973). The Birth of the Clinic. An Archeology of Medical Perception. New York: Vintage.

Foucault, M. 1990a (1. painos 1977). Discipline & Punish. The Birth of the Prison. New York: Vintage.

Foucault, M 1995. (1. pianos 1976). The History of Sexuality. An Introduction. Volume I. New York: Vintage.

Grenfell, M. & Kelly, M. (eds.) 1999. Pierre Bourdieu: Language, Culture and Education: Theory into Practice. Bern: Lang, cop.

Habermas, J. 1971. Knowledge and human interests. Boston: Beacon.

Habermas, J. 1974. Theory and Practise. London: Heinemann.

Habermas, J. 1975. Moral development and ego Identity. Telos (24), 41-55.

Habermas, J. 1976. Tieto ja intressi. Teoksessa Tuomela R. ja Patoluoto, I. (toim.) Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet. Hämeenlinna: Gaudeamus, 118-140.

Habermas, J. 1987. The Theory of Communication Action. Lifeworld and System: the Critique of Functionalist Reason. Translated by Thomas McCathy. Cambridge: Polity Press.

Habermas, J. 1984. Wahrheitsteorien. Teoksessa Jurgen Habermas: Vorstudien und Ergänzungen zur Theoris des Kommunikativen Handels. Frankfurt am Main: Suhrkamp, s. 127-184.

Halme, K. 2000. Teksti ja diskurssi. [www.materiaali]http://www.uwasa.fi/comm/opetus/karihalme/tekstijadiskurssi/oikea_htm. Luettu 28.2.2000.

Heikkinen, H.L.T. & Huttunen, R. & Moilanen, P. 1999. Siinä tutkija missä tekijä. Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena.

Hirsjärvi, S. (toim.) 1983. Kasvatustieteen käsitteistö. Keuruu: Otava.

Hirsjärvi, S. 1984. Kasvatusfilosofia ja ihmiskäsitys. Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen laitoKsen julkaisuja B 5/1984.

Hirsjärvi, S. & Huttunen, J. 1993. Johdatus kasvatustieteeseen. Juva: WSOY.

Hirsjärvi, S. & Hurme, H. 1982. Teemahaastattelu. Helsinki: Gaudeamus.

Hirsjärvi, S. & Remes, P. & Sajavaara, P. 1998. Tutki ja kirjoita. Kirjayhtymä, Helsinki.

Hoikkala, T. 1990. Teun A. van Dijkin diskurssianalyysi. Teoksessa Kvalitatiivisen tutkimuksen aineiston analyysi ja tulkinta. Toimittanut Klaus Mäkelä. Helsinki: Gaudeamus. Sivut 142-161.

Hollstein, J. 1988. Court-Ordered Incompetence. Conversational Organizations in Involuntary Commitment Hearings. Social Problems 35 (4), pages 458-473.

Hopkins, D. 1984. Evaluation for School Development. Milton Keynes: Open University Press.

Huttunen, R. 2000. Frankfurtin koulu ja kriittinen teoria. [www.materiaali]http://www.jyu.fi/~rakahu/frankfurt.html Luettu 10.2.2000.

Huttunen, R. & Kakkori, L. & Heikkinen, H.L.T. 1999. Toiminta, tutkimus ja totuus. Teoksessa Siinä tutkija missä tekijä: Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena. Sivut 111-135.

Huttunen, R. & Heikkinen, H.L.T. 1999. Kriittinen teoria ja toimintatutkimus. Teoksessa Siinä tutkija missä tekijä: Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena. Toimittaneet Hannu L.T. Heikkinen, Rauno Huttunen ja Pentti Moilanen. Sivut 155-186. http://www.uta.fi/tyt/avoin/verkko-opinnot/sospsyka/spdiskur.htm Luettu 6.9.2001.

The Internet Encyclopedia of Philosophy. Ludwig Wittgenstein (1889-1951) [www.materiaali]http://www.utm.edu/research/iep/w/wittgens.htm Luettu 11.2.2000.

James, W. 1995. Pragmatism. Ensimmäinen painos v. 1913. New York: Dover Publications, Inc. USA.

Jokinen, A. 1999. Diskurssianalyysin suhde sukulaistraditioihin. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä. Sivut 37-54. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, A. & Juhila, K. 1999. Diskurssianalyyttisen tutkimuksen kartta. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä. Sivut 54-97. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, A.& Juhila, K. & Suoninen, E. 1993. Diskurssianalyysin aakkoset. Tampere: Vastapaino.

Jokinen, A & Juhila, K. & Suoninen, E. 1999. Diskurssianalyysi liikkeessä. Tampere: Vastapaino.

Kellner, D. 2000. Boundaries and Borderlines: Reflections on Jean Baudbillard and Critical Theory. [www.materiaali]http://www.uta.edu./huma/illuminations/kell2.htm Luettu 11.2.2000.

Keso, H. 1999. Suomalaisen lentkokoneteollisuuden sankarit ja konkarit. Osaamisen diskursiivinen rakentuminen. Acta Electronica Universatis Tamperensis 9. Tampereen yliopisto.

Kriittisen teorian sivistysdiskurssi ja yhteiskunnallis-historialliset todistusaineistot. [www-materiaali]http://hercules.oulu.fi/isbn9514251105/html/c1102.html. Luettu 10.2.2000.

Kroker, A. &. Kroker, M. (eds) 2000. Critical Theory: Theory, Technology and Culture. [www-materiaali] Cracking Cube: Cryptology and Ichnography. Article 82. Lähettäjä: CTHEORY EDITORS. Vastaanotettu: 29.2.2000.

Kuhn, T. 1970. The Structure of Scientific Revolutions. Chicago: The University of Chicago Press.

Kusch, M. 1986. Ymmärtämisen haaste. Oulu: Kustannusosakeyhtiö Pohjoinen.

Kyrö, P. 1997. Yrittäjyyden muodot ja tehtävä ajan murroksissa. Väitöskirja. Jyväskylän yliopiston taloustieteiden tiedekunta.

Kyrö, P. 1999. Yrittäjyys, talous ja kestävä kehitys. Julkaisuja N:o 119 / 1999. Jyväskylän yliopisto: Taloustieteiden tiedekunta.

Kyrö, P. 2000. Entrepreneurship education in a virtual learning environment. A paper introduced in ISCB world conference 2000. Jyväskylä University: Department of economics.

Lahtonen, M. 1999. Keskustellen parempaan työyhteisöön. Teoksessa Siinä tutkija missä tekijä: Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena. Sivut 201-220.

Lurija, A.R. 1982. Jälkisanat. Teoksessa Lev Semjonovits Vygotski. 1992. Ajattelu ja kieli. Sivut 252-266. Juva: WSOY.

Lyotard, J-F. 1985. Tieto postmodernissa yhteiskunnassa. Tampere: Vastapaino.

Mason, Jennifer. 1996. Qualitative Researching. Sage, London. UK.

McPeck, J. E. 1990. Teaching critical Thinking. New York: Routledge.

Mills, S. 1997. Discourse. London: Routledge.

Moilanen, P. 1999. Piilevä tieto ja reflektio. Teoksessa siinä tutkija missä tekijä. Toimintatutkimuksen perusteita ja näköaloja. Jyväskylä: Atena. Sivut 85-110.

Mäkelä, K. 1990. (toim.) Kvalitatiivisen tutkimuksen aineiston analyysi ja tulkinta. Helsinki: Gaudeamus.

Niiniluoto, I. 1999. Johdatus tieteenfilosofiaan – käsitteen ja teorian muodostus. Helsinki: Otava. Niiniluoto, I. & Saarinen, E. 1987. (toim.) Vuosisatamme filosofia. Juva: WSOY.

Nikander, P. 2001. Diskurssiiivinen käänne (sosiaali)psykologiassa. [www.materiaali]http://www.uta.fi/tyt/avoin/verkko-opinnot/sospsyka/spdiskur.htm Luettu 6.9.2001.

Nunan, D.1993. Introducing discourse analysis. London: Benquin Group.

Oliver, M. 1997. Filosofian historia. Helsinki: Gummerrus.

Oyen, E. 1990. (ed.) Comparative methodology. Theory and practice in international social research. London: Sage studies in international sociology 40.

Partanen, J. 1981. Yhteiskunnalliset liikkeet puhaltavat Ranskan sosiologiassa – Alain Tourainen sosiologinen interventio yhteiskuntaan. Sosiologia 3/1981. Sivut 227-235.

Patton, M.Q. 1983. Qualitative evaluation methods. 5.p. Sage, London. UK.

Patton, M.Q. 1990. Qualitative evaluation and research methods. 2 nd ed. Sage, London. UK.

Peräkylä, A. 1990. Kuoleman monet kasvot. Identiteettien tuottaminen kuolevan potilaan hoidossa. Tampere: Vastapaino.

Plant, S. 1992. The most radical gesture. The situationalist international in a postmodern age. London: Routledge.

Raudaskoski, L. 1999. Ammattikorkeakoulun toimintaperustaa etsimässä. Toimilupahakemusten sisällönanalyyttinen tarkastelu. Jyväskylän yliopisto: Studies in Education, Psychology and Social Research.

Ricouer, P. 1971. The Model of the Text: meaningful action considered as a text. Social Research (38), 529-562.

Roos, J.P. 1985. Pelinsäännöt: Intellektuellit, luokat ja kieli. Teoksessa Pierre Bourdieu: Sosiologian kysymyksiä. Tampere: Vastapaino. Sivut: 2-27.

Räsänen, J. 1992. Mahdollisuudeksi avautuva koulu. Johdatus kommunikatiiviseen didaktiikkaan, tutoroituun oppimiseen ja viestintäjohtajuuteen. Helsinki: Kansalaiskasvatuksen keskuksen julkaisuja 99.

Saarinen, E. 1998. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin.7.p. Juva: WSOY.

Schellenberg, J. 1988. Sosiaalipsykologian klassikoita. Helsinki: Painokaari Oy.

Siljander, P. 1997 (toim). Kasvatus ja sosialisaatio. Helsinki: Gaudeamus.

Silverman, D. 1985. Qualitative Methodology and Sociology: Describing The Social World. Aldershot: Gower.

Silverman, David. 1993. Interpreting Qualitative Data: Methods for Analyzing Talk, Text and Interaction. Sage, London. UK.

Silverman, D. 1997. Discourses of Counselling. HIV Counselling as Social Interaction. London: Sage.

Silverman, D,. 1998. Harvey Sacks. Social Science and Conversation analysis. New York: Oxford University Press.

Sintonen, J. 1999. Etninen identiteetti ja narratiivisuus. Kanadan suomalaiset miehet elämänsä kertojina. Jyväskylä: SoPhi.

Stubbs, M. 1983. Discourse Analysis. The Sociolinguistic Analysis of Natural Language. Basil Blackwell Ltd.

Suojanen, U. 2002. Toimintatutkimus. [www-materiaali]http://www.metodix.com/showres.dll/fi/metodit/methods/metodiartikkelit/toimintatutkimus/ Luettu 28.1.2002.

Suoninen, E. 1999. Näkökulma sosiaalisen todellisuuden rakentumiseen. Teoksessa Diskurssianalyysi liikkeessä. Sivut 17-36. Tampere: Vastapaino.

Wahlström, J. 1992. Merkitysten muodostuminen ja muuttuminen perheterapeuttisessa keskustelussa: Diskurssianalyyttinen tutkimus. Jyväskylä studies in education, psychology and social research. Nro 94.

Wetherell, M. & Potter, J. 1988. Positioning and Interpretative Repertoires. Conversation on Analysis and Post-Strukturalism in Dialogue. Discourse and Society. 9 (3). Pages 128-164.

Wetherell, M. & Potter, J. 1992. Mapping the Language of Racism. Discourse and the Legitimation of Exploitation. New York: Harvester Wheatsheaf.

Wexler, F. 1987. Social Analysis of Education after New Sociology. London: Routledge & Kegan Paul.

Kategoriat:artikkeli, Artikkelit