Tutu: osa III: lähteet ja käsitteet ym.

Tulevaisuuden tutkimus tiedonalana ja tieteellisenä toimintana

 

Tulevaisuuden tutkimuksessa on useita kerrostuneita lähestymistapoja, jotka vaihtelevat arvopohjaisen haluttavan tulevaisuuden pohdiskelusta erilaisiksi tekniikoiksi, joilla erilaisia tulevaisuuksia voi tarkastella.

 

Arvot ja elämänodotukset

Rubin, Anita 2000. Tulevaisuuden tutkimus tiedonalana ja tieteellisenä toimintana.
Olemme matkalla kohti jotain uutta vakaata yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystilaa, mutta vasta siis matkalla: emme ole vielä siellä, samoin kuin emme ole enää edellisessä vakaassa vaiheessakaan. Tämä välivaihe, murros, merkitsee uusien edellytysten ja mahdollisuuksien syntymistä päätöksentekijöille ja toimijoille. Murrosajalle ominaista on, että valinnan mahdollisuudet – monet mahdolliset tulevaisuudet – ovat lukuisammat ja samalla vaikeammat hahmottaa kuin ennen sitä ja sen jälkeen. Luotettavaa tietoa tulevasta kehityksestä ei enää saavutetakaan pelkästään aikasarjoilla, seuraamalla mennyttä kehitystä ja laskemalla tuleva kehityskulku sen perusteella. Asioiden monimutkaisuus kasvaa, kun eri tapahtumien ja seurausten yhteisvaikutukset muuttavatkin kehityskulkua ennakoimattomaan suuntaan. Maapalloistuminen, verkostoituminen, uudet innovaatiot, tiedon kulun kiihtyminen ja sen määrän eksponentiaalinen kasvu vaikuttavat tulevaan kehitykseen – emme voi mitenkään ottaa sellaisia asioita tulevaisuuden suunnittelussa huomioon, jotka eivät ole vielä tapahtuneet tai joita ei ole edes keksitty.

 

Mahdollisuuksien valtava kirjo

Elämme myöhäismodernia aikaa, joka poikkeaa tavallaan kaikista edeltävistä aikakausista ihmiskunnan historiassa: ajalliset mahdollisuutemme ovat kasvaneet lähes käsittämättömiin mittasuhteisiin. Kuhunkin toimintoon ja tehtävään käytettävissä oleva aika on itsessään yhä niukempi ja sitä myöten kalliimpi resurssi. Ajasta on tullut tuote, tavaraa, jota voidaan myydä ja ostaa. Nopeus – ennen muuta oleellisen tiedon valinnan, sisäistämisen ja käyttövalmiuden kehittämisen nopeus – on yksi tietoon perustuvan yhteiskunnan peruspilareista, kun reaaliaikainen tieto tapahtumista saavuttaa meidät yhä useammin. Olemme tietoisia siitä, että kykenemme tänään tekemään päätöksiä, joiden seuraamukset ilmenevät vasta satojen vuosien kuluttua tulevien sukupolvien siitä, päänvaivaksi. Toisaalta tiedämme myös sen, että päätöksemme vaikuttavat paikallisesti siten, että täällä tekemämme toimet voivat aiheuttaa ongelmia toisella puolella maailmaa. Ajallinen tai paikallinen etäisyys ei kuitenkaan poista vastuuta tuleville sukupolville tämän hetken päätöksenteossa.

 

Tulevaisuudenkuvan merkitys päätöksenteossa

Otamme kantaa tulevaisuuteen koko ajan, joko tietoisesti tai tietämättämme: Tulevaisuudenkuvat ja käsitys tulevaisuudesta ohjaavat tämän hetken päätöksentekoa ja valintoja sekä yksilöntasolla että yhteiskunnassa. Toisaalta kerran todellisuudeksi tulevan tulevaisuuden laatu on riippuvainen niistä päätöksistä ja valinnoista, joita nyt teemme. Valintoja ei kuitenkaan tehdä yksimielisesti vaan ristiriitaisten tarpeiden, arvojen ja aikomusten vallitessa, jolloin nämä erilaisiin lähtökohtiin pohjautuvat valinnat joutuvat kilpailemaan keskenään murroksen tarjoamista edellytyksistä.

 

Arvojen kriisi

Mediassa käytävän keskustelun perusteella vaikuttaa usein siltä, että Eurooppa elää arvojen kriisissä. Toisaalta puhutaan arvojen katoamisesta. Toisaalta sanotaan, että arvoja on ehkä liikaa emmekä enää kykene päättämään, minkälaisia arvoja valitsisimme elämämme ohjenuoriksi. Ajatellaan, että vanhat arvot luhistuvat ja uusia tulee tilalle sitä mukaa. Toivotaan paluuta jonnekin taaksepäin vanhoihin hyviin aikoihin, jolloin elämä oli vielä selkeää, Suomi homogeeninen ja kaikilla oli samat, helposti määriteltävät arvot. Kaiken kaikkiaan keskustelusta paistaa läpi tunne siitä, että jokin on pahasti vialla suomalaisessa arvomaailmassa – olemme menettäneet jotain oleellista, puhtaasti suomalaiseen elämänmuotoon kuuluvaa emmekä ole saaneet mitään vastaavaa tilalle.

 

Arvon määritelmä

Yksilön kannalta arvot voidaan käsittää symboleiksi, jotka määrittävät käyttäytymistä, valintoja ja arviointeja erilaisissa päätöksenteon ja toiminnan tilanteissa. Yhteiskunnan kannalta arvojen tehtävä on pitää yhteisö koossa pyrkimällä eliminoimaan järjestelmään kohdistuvat heilahdukset. Arvot perustuvat viime kädessä tarpeisiin ja motivoivat toimintaa ja päätöksiä. Voidaan ajatella, että ihmisillä on kyky liittää asioihin sellaisia laatuja kuin eettisesti hyvä/eettisesti paha, arvokas/arvoton, moraalisesti hyväksyttävä/moraalisesti ala-arvoinen. Niitä asioita, joihin tällaisia moraalisia arvostuksia voidaan liittää, von Wright kutsuu arvonkantajiksi. Arvot ovat näiden arvonkantajien rakenteellisia, käsitteellisiä attribuutteja.

Tämä arvottamisen kyky, attribuuttien antaminen, on myös jotain sellaista, jota voidaan kehittää, opettaa ja johon voidaan vaikuttaa. Tieto ei sinänsä muuta ihmisen arvoja, mutta uuden tiedon avulla ihminen laajentaa sitä aluetta, johon hän kokee päätöksiensä voivan vaikuttaa. Jokin päätös saattaa heikentää tulevaisuudessa olevia valinnanmahdollisuuksia, ja toisaalta se tuo uusia ulottuvuuksia päätöksentekoon.

 

Arvojen muutos

Vaikka arvot muuttuvat hitaasti, voidaan niiden muutoksesta kuitenkin löytää säännönmukaisuuksia niin yksilön kuin yhteiskunnallisellakin tasolla. Arvot eivät ole mitään muotivaatteita, jotka tulevat ja menevät – itse asiassa useat tutkimukset osoittavat, että arvojen muutos on hyvin hidas ja perustavanlaatuinen tapahtuma ja että suomalaisten perusarvot ovat muuttuneet loppujen lopuksi hyvin hitaasti, jos ollenkaan. Murroksessa ovat paremminkin arvojen tärkeysjärjestys, uskomukset, odotukset ja yhteiskunnan arvoilmasto.

 

Iän vaikutus arvoihin

Ihmisen henkilökohtaiset arvot muuttuvat iän mukana. Ikääntyminen vaikuttaa tutkimusten mukaan siten, että impulsiivisuus arvovalintojen ohjaajana vähenee ja vastuullisuus lisääntyy iän myötä. Toisaalta jokin yhteiskunnallinen mullistus saattaa muuttaa yhteiskunnan jäsenten arvoja – esimerkkinä naapurimaassamme kymmenkunta vuotta sitten tapahtuneet mullistukset ja niiden vaikutus kansalaisten arvoihin, käyttäytymiseen ja sen valintaperusteisiin saivat aikaan kokonaisen arvojärjestelmän murroksen. Kolmanneksi jokin syvä henkilökohtainen mullistus muuttaa arvoja ja sitä kautta ihmisen koko toiminta- ja käyttäytymiskaavaa – tästä taas käy esimerkkinä uskonnollinen tai poliittinen herääminen ja sen vaikutus arvoihin, maailmankatsomukseen ja elämäntapaan. Koko elämän ja olemisen perusmerkitys muuttuu. Neljänneksi, tieteellisen tiedon kasvu muuttaa arvoja yhteiskunnan tasolta alkaen. Kun Galilei todisti, että maa on pallo, joka pyörii auringon ympäri eikä päinvastoin, tämän tiedon vaikutus yhteiskuntaan oli mullistava niin symbolisella kuin reaalitasolla. Paavin ja papiston arvovalta murtui, uskonnon sanelemat arvot kyseenalaistettiin. Seurasi valistuksen aika ja koko perinteinen arvojärjestelmä murtui.

 

Arvojen muuttuva tärkeysjärjestys

Arvot saattavat muuttua myös siten, että jokin aikaisemmin yleisesti tärkeänä pidetty arvo muuttuu harvinaisemmaksi tai päinvastoin. Esimerkiksi säästäväisyyden arvostus vaihtelee yhteiskunnallisen suhdanteen ja taloudellisen tilanteen mukaan. Myös arvojen tärkeysjärjestys muuttuu ajan myötä. Nykyisin viihtyisään, puhtaaseen ja terveelliseen ympäristöön liittyvät arvot ovat esillä huomattavasti useammin kuin aikaisemmin, kun taas sellaiset arvot kuin tottelevaisuus tai kuuliaisuus ovat tulleet vähemmän tärkeiksi. Yksilöllisyys arvona tuntuu saavan lisäsijaa yhdenmukaisuuden tavoittelun ja ehkä solidaarisuudenkin kustannuksella.

Murrosajan myötä arvoihin tulee uusia ulottuvuuksia. Esimerkiksi hyvinvointi säilyy arvona, mutta siihen sisällytetään uusia asioita – se kerrotaan uusin sanoin. Hyvinvoinniksi ei enää katsota pelkkää aineellisten tarpeiden tyydyttämistä vaan ”aineettomien” tarpeiden kuten vuorovaikutuksen tai itsensä toteuttamisen merkitys lisääntyy samalla, kun luontoon ja ympäristön säilymiseen liittyvät asiat ymmärretään kuuluviksi hyvinvointiin yhä oleellisemmin. Toisaalta tässä murroksessa hyvinvoinnin ja hyvinvointiyhteiskunnan käsitteisiin voidaan liittää kokonaan uusia elementtejä, kuten voimme havaita erilaisten poliittisten tai taloudellisten intressien ja tulkintojen kautta. Tämä on johtamassa siihen, että käsite vähitellen vesittyy eikä enää lopulta kerro todellisuudesta yhtään mitään, mutta se on silti vielä pitkään oivallinen poliittinen lyömäase.

 

Ajallinen muutos

Samoin paitsi eri aikoina, myös eri paikoissa ja ihmisryhmissä sama arvo saattaa poiketa sisällöltään hyvinkin paljon. Esimerkiksi käy siveellisyys, joka on kaiketi arvo sinänsä eri puolilla maailmaa, mutta sen sovellutus tai sisältö (arvonkantaja) on hyvinkin erilainen niin käytöksessä, pukeutumisessa kuin sukupuolten välisessä kanssakäymisessäkin. Onkin mielenkiintoinen kysymys pohtia, mitä itse asiassa onkaan siveys nyt ja mitä se on tulevaisuudessa.

Perinteiset, jollekin yhteiskunnalle tai sosiaaliselle instituutiolle kuuluvat arvot voidaan myös ulottaa uusiin ryhmiin tai kohteisiin. Tästä esimerkkinä on vaikkapa käännytystyö demokratian periaatteiden levittämiseksi kehitysmaihin tai tasa-arvon ulottaminen seksuaalisiin vähemmistöihin tai vasta nupullaan oleva keskustelu siitä, miten meidän olisi suhtauduttava uusiin elämänmuotoihin. Onko keinotekoiselle elämälle ja sen kautta kehittyville olioille annettava samat oikeudet, joilla kohtelemme eläimiä? Entä jos esimerkiksi tietoverkossa kehittyy itsellinen tietoisuus, tekoälystä tuleekin itsestään tietoinen tai kohtaamme älyllistä elämää maapallomme ulkopuolella – onko näihin olioihin ulotettava ihmisoikeudet ja tasa-arvon vaatimukset? Miten edellytämme niiden suhtautuvan meihin?

Arvojärjestelmän muutos

Vaikka arvot muuttuvat hitaasti, asenteet ja nykyisin myös arvojärjestelmät muuttuvat nopeasti. Arvojärjestelmällä tarkoitetaan moraalista ja eettistä, oikean ja väärän määrittelevää järjestelmää, joka on riippuvainen yhteiskunnan historiallisesta ja kulttuurisesta taustasta. Yhteiskunnallisessa murroksessa myös moraaliset ja eettiset uskomusjärjestelmät järkkyvät ja muuttuvat.

Arvojärjestelmän äkillinen murros on kuitenkin usein kaoottinen tapahtuma ja järkyttävä kokemus sen läpikäyneen yhteiskunnan jäsenille, ja se voi vaikuttaa heikentävästi koko yhteiskunnan integraatioon. Kuitenkin luottamus arvojärjestelmiin on ehkä vähitellen yhä suuremmassa määrin heikentynyt yksilöllisyyden ja yksilöllisten arvojen merkityksen kasvaessa. Voidaankin kysyä, onko esimerkiksi suomalaisilla enää kovinkaan selkeitä tai kiinteitä, yhtenäisiä arvojärjestelmiä vai ovatko arvot nykyisin puhtaasti subjektiivisia, yksilötason asioita.

 

Moraali, arvot ja päämäärät

Moraalinen harkinta edellyttää arvoja. Osa arvoista on sellaisia, että katsomme ne itsessään tärkeiksi ja niitä tavoitellaan niiden itsensä vuoksi. Tällaisia arvoja kutsutaan itseisarvoiksi ja esimerkkinä voidaan ottaa vaikka itsenäisyys tai tasa-arvo. Välinearvot taas ovat niitä arvoja, joita liitämme toimintamme päämääriksi asettamiimme asioihin silloin, kun tavoittelemme jotain vielä korkeampaa niiden avulla. Välinearvoista esimerkkinä käy lepo. Lepo ei ole arvo sinänsä, mutta asetamme sille arvoa, kun pyrimme tärkeämpään päämäärään, omaan hyvinvointiimme. Hyvä ateria voi sisältää sekä välinearvoa ihmisen hyvinvoinnin ja terveyden edistäjänä että olla itseisarvo, siis sinänsä mieluisa ja tavoiteltava kokemus.

 

Praktinen viisaus ja praktinen järkevyys

Olemme siirtymässä pois perustarpeiden tyydyttämiseen perustuvasta yhteiskunnasta sellaiseen yhteiskuntaan, jossa sosiaalinen arvostus ja itsensä toteuttaminen ovat yhä merkityksellisempiä. Tulosvastuullisuutta, nopeutta ja elämyksellisyyttä korostavalle ajallemme on ominaista, että arvostetaan enemmän niitä keinoja, joilla saavutetaan satunnaisesti ilmaantuvat erilaiset päämäärät kuin sitä, että analysoitaisiin ja arvotettaisiin näitä päämääriä sinänsä. Aikaisemmin yleisessä tietoisuudessa vallinnut kuva esimerkiksi tieteestä puhtaana totuudenetsintänä tiedon itsensä vuoksi on muuttunut. Päämäärien saavuttamisesta tutkimusta ja tiedettä hyväksikäyttäen (=praktinen järkevyys) on tullut tärkeämpi kuin päämäärien itsensä analysoiminen (=praktinen viisaus) (von Wright 1989). Tieteestä ja tutkimuksesta on siis tullut keskeinen tuotantovoima. Satunnaisesti tavoiteltujen päämäärien suhde siihen, mikä on ihmiselle ja ihmiskunnalle todella tärkeää elämän jatkumisen kannalta on hämärtynyt. Olemme tilanteessa, jossa ”minun halujeni tyydytyksen sallitaan tapahtuvan sinun tarpeittesi kustannuksella.”

Toinen näkökulma tulevaisuuden arvoihin löytyy tarkasteltaessa normatiivisia eli elämän jatkumisen kannalta tärkeitä arvoja ihmisen tai yhteiskunnan olemassaolon eri osa-alueiden analyysin kautta. Jos ihmisen (tai yhteiskunnan) oleminen jaetaan kolmeen tasoon, tiedolliseen, emotionaaliseen ja toiminnalliseen, emotionaalista tasoa väheksytään julkisessa keskustelussa. Samalla kuitenkin arvoilmastossa korostuu elämyksellisyys ja nopeus niin tulosten saavuttamisessa kuin mielihyvän kokemisessa.

 

Reaaliaikaisuuden vaikutus arvoihin

Elämme reaaliaikaisessa maailmassa, jossa ajan merkitys vähenee ja syvyyssuuntainen aikakäsitys hapertuu samanaikaisesti kuin reaaliaikaisuuden ja hetkellisyyden merkitys kasvaa. Tieto saavuttaa meidät yhä enemmän rinnakkaisuuksina ja tapahtumisten väliset ajalliset, paikalliset ja sisällölliset etäisyydet menettävät merkitystään. Fiktio ja fakta menevät vastaanottajan mielessä helposti niin sekaisin, että hänen on vaikea tietää, mikä todellisuus on totta. Samalla ero todellisen ja illusorisen välillä menettää merkitystään maailmankuvan osatekijänä ja yksityisen ja julkisen välinen rajapinta hämärtyy. Jos kärjistetään, katsojalla – ja tässä voidaan puhua erityisesti nuorista – ei ole välttämättä mitään keinoa antaa erilaista painotusta Tshetshenian kärsimyksille kuin esimerkiksi Ally Macbealin sydänsurujen kärsimyksille tai erottaa merkitysarvoltaan formulakisan ulosajoja Nokian kurssien heilahduksista tai uusimman vauvanvaipan imemiskyvystä, kun kaikki esitetään samanlaisella painoarvolla ja merkityskielellä. Internetistä puhutaan rajattoman tiedon saannin mahdollistajana ja ajatellaan, että tasa-arvo oleellisesti lisääntyy, kun 550 miljardia sivua tietoa on periaatteessa kaikkien saatavilla. Kuitenkin olemme vasta niin uusia tässä rajattomassa tietoyhteiskunnassa ja castellsilaisessa tietoajassa, että emme ole vielä kehittäneet alkeellisimpiakaan välineitä kaiken tämän tiedon lajittelemiseksi ja arvottamiseksi. Verkossa ei ole menetelmiä ja työkaluja ainakaan vielä oikean ja väärän, oleellisen ja viihteellisen tiedon sisällölliseen erotteluun eikä kouluissakaan tätä vielä opeteta.

 

Sirpaloituva todellisuus

Tällä tavoin kokonaiskuva todellisuudesta jatkuvasti sisään tulvivan informaatiovirran keskellä sirpaloituu – ongelmana onkin maailmankuvan pirstoutuminen. Tämän myötä julkinen keskustelu ja tiedotusvälineistä haettava tieto painottuu yhä voimakkaammin viihteen ja hämmennystä neutralisoivan aineksen puolelle. On yhä vaikeampaa hahmottaa, mikä on todella tärkeää ja mikä on viihdettä. Samaten voimme tunnetasolla kokea syvää yhteyttä koko muun maailman kanssa surressamme esimerkiksi kauniin prinsessan kuolemaa. Mitä virtuaalisemmaksi maailma muuttuu, sitä enemmän todellisuus, virtuaalinen todellisuus ja todellisuuden virtuaalisuus sekoittuvat. Tämä taas saattaa johtaa todellisiin vaikeuksiin, kun on tehtävä eettisiä valintoja ja ratkaisuja. Syiden ja seurausten pohtimisen asemesta nykyinen arvoilmapiiri johtaa haluttomuuteen pohtia arvojen vaikutuksia valintoihin ja tarpeisiin sekä kyvyttömyyteen nähdä ratkaisumallien eettisiä, moraalisia tai konkreettisiakaan seurauksia. Lyhytjännitteisyys lisääntyy ja lyhyen aikavälin tuoma hyöty jättää varjoonsa päätösten pitkän aikavälin seuraukset, jotka sitten tapahtuessaan yllättävät ja luovat lisää hämmennystä ja turvattomuuden tunnetta.

 

Arvorelativismin vaara

Yksilökeskeisen ja yksilön omaa vapautta ja valintaa korostavan arvoilmapiirin myötä ajatellaan arvorelativistisesti, että se, mikä on moraalisesti tai eettisessä mielessä oikein, on viime kädessä riippuvainen siitä ympäristöstä tai kulttuurista, missä ihminen elää. Tämä johtaa käsitykseen, ettei ole olemassa mitään yleistä ja yhtenäistä ohjenuoraa, kuinka oikea ja väärä pitäisi käsittää, eikä meillä ole siis periaatteessa enää oikeutta pitää vääränä ja tuomita toimintatapoja ja käytäntöjä, jotka eivät ole perinteisesti omiamme tai joita emme halua omaksua. Kuitenkin jos tässä ajattelussa mennään kyllin pitkälle, päädymme umpikujaan: emme esimerkiksi voisi ylläpitää minkäänlaisia oikeusjärjestelmiä, joilla tuomitaan rituaalimurhat, kannibalismi, tyttöjen ympärileikkaukset jne.

 

Universaalit arvot

Nyt arvojen ja etiikan tutkijat ovatkin kääntyneet etsimään niitä arvoja ja käsityksiä (arvonkantajia), jotka ovat kaikissa kulttuureissa tavalla tai toisella yhteisiä ja voidaan siten käsittää yleisiksi arvoiksi, ja pohtivat sitten sitä, millaisia sisältöjä eri kulttuurit näille arvoille antavat. Samalla on esitetty, että maailmassamme on selvä suuntaus arvojen yhdenmukaistumiseen. Puhutaan yhtenäisen kansainvälisen moraalisen järjestyksen tai säännöstön tarpeesta ja sellaiset käsitteet kuin esimerkiksi demokratia, ihmisarvo, tasa-arvo, oikeudenmukaisuus ja vapaus ymmärretään maailmanlaajuisiksi. Kun universaalien arvojen olemassaolo joutuu epäilyn kohteeksi, vastuu eettisen koodin ja hyväksyttävän toimintamallin etsimisestä ja valinnasta jää yksilön vastuulle. Tästä johtuu erilaisten, mutta yhtä arvokkaiksi, mahdollisiksi ja relevanteiksi ymmärrettyjen arvojärjestelmien ja moraalikoodien kilpailu. Samalla kuitenkin arvorelativismi johtaa sosiaalisten siteiden höllentymiseen ja sosiaalisen koheesion vähenemiseen (Taylor 1991)

Universaalit tai lähes universaalit arvot voidaan käsittää ihmissuvun kehityskaareen kuuluviksi prosesseiksi, jotka ovat hitaasti kehittymässä ja muuttumassa koko ajan. Vaikka arvoja ei ymmärretä kaikkialla samalla tavoin ja niille on annettu eri kulttuureissa ja eri aikoina erilainen sisältö, oman länsimaisen käsityksemme mukainen sisältö on monien arvojen kohdalla ilmeisesti leviämässä vähitellen myös muiden kulttuurien ja kansojen pariin. Riippuu tietenkin omista henkilökohtaisista arvoistamme, pidämmekö tätä kehityssuuntaa hyvänä tai pahana.

Arvot ovat myös riippuvaisia ihmisen ja hänen fyysisen ympäristönsä välisestä jatkuvasta vuorovaikutuksesta. Tärkeää on nyt tutkia, millaisia yhteisiä arvoja meillä on ja toisaalta miettiä ja perustella sitä, millaisia yhteisiä arvoja meillä voisi ja pitäisi olla. Samalla on pohdittava myös, millaisia loogisia syitä ja argumentteja voimme löytää sille, että joidenkin määrättyjen arvojen pitäisi levitä universaaleiksi yhteisen hyvinvointimme ja kestävän kehityksen vuoksi.

 

Arvot ja itsensä toteuttaminen

Jos nämä edellä kuvatut piirteet ovat toteutumassa samanaikaisesti, olemme tilanteessa, jossa sosiaalisen arvostuksen saaminen ja itsensä toteuttaminen keinolla millä hyvänsä ja hyvin lyhytjännitteisesti helposti muodostuu yksilötasolla toiminnan perusmotiiviksi. Saattaakin olla, että alttius lyhytjännitteiseen, narsistiseen halujen tyydyttämiseen kasvaa harkintaan perustuvien tarpeiden, pitkäjännitteisen elämänhallinnan ja suunnittelun kustannuksella. Jokaisen ihmisen edessä oleva välitön haaste tulevaisuudessa elämiselle on muutoksen hallinta ja kyky elää murroksessa. Muutoksen aiheuttamaa vieraantumista voidaan vähentää ja muutosta voidaan kuitenkin hallita kehittämällä kykyä pitkäjännitteisempään harkintaan, joka puolestaan edellyttää taitoa analysoida tilanteita ja hahmottaa kokonaisuuksia ja asioiden keskinäisiä vaikutussuhteita. Tällainen kehittämistyö muodostuu yhä merkittävämmäksi haasteeksi niin medialle kuin yhteiskunnan päätöksentekijöille ja kasvattajille.

Tulevaisuudenkuvat muodostuvat yhteiskunnassa yhteisten odotusten, toiveiden ja pelkojen pohjalle. Tiedotusvälineet ja koulutusjärjestelmä heijastavat eteenpäin omalta osaltaan näitä yhteiskunnassa vallitsevia kulttuurisia odotuksia. Voidaan kuitenkin ajatella, että sanomalehdet, televisio, radio, elokuvat ja kirjallisuus eivät ainoastaan heijasta ja välitä, vaan ne myös suurelta osin ovat mukana luomassa ja muovaamassa ajatuksia siitä, miltä tulevaisuus näyttää ja miltä sen haluttaisiin näyttävän. Sama dialektinen vaikutusmalli löytyy myös kasvatuksen ja koulutuksen strategioissa ja tavoitteiden asetteluissa.

Hyvä tulevaisuus on kuitenkin viime kädessä arvovalinta emmekä pääse siitä mihinkään, että Suomenkin muuttuessa yhä heterogeenisemmaksi ja tullessamme yhä enemmän tietoisiksi ja tekemisiin muiden kulttuurien, maailmankäsitysten ja arvojärjestelmien kanssa joudumme miettimään uudestaan, mitä tarkoitamme niin hyvinvointivaltio kuin yleisemminkin hyvällä ja tavoiteltavalla tulevaisuudella.

 

Lähteet – Sources

 

Bauman, Z. 1998. Globalization. The Human Consequences. Polity Press, Oxford & Cambridge.

Carr, A. & Pihlanto, P. 1998. From Homo Mechanicus to the Holistic Individual: A New Phoenix for the Field of Organisation Behaviour? In M. Afzalur Rahim & Robert T. Golembiewski & Craig C. Lundberg (eds.), Current Topics in Management,Vol. 3. JAI Press, Stamford, Conneticut, USA, pp. 69-91.

Castells, M. 1996-1998. The Information Age: Economy, Society and Culture. Volume I, The Rise of the Network Society. Volume II, The Power of Identity. Volume III, The End of Millennium. Blackwell Publishers, Malden and Oxford.

Etzioni, A. 1988. Normative-Affective Factors: Toward a New Decision-Making Model. Journal of Economic Psychology , Vol.9 No 2, June, pp. 125-150.

Giddens, A. 1991, Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Polity Press, Blackwell Publishers, Cambridge.

Hautamäki, A. 1996. Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa. Tietoyhteiskunnan sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset [Finland in transition between industrial and information society. The social and societal effects of informationsociety]. Sitra 154, Helsinki. Available only in Finnish.

Hellsten, S. 1997. In Defence of Moral Individualism. Acta Philosophica Fennica Vol. 62, Societas Philosophica Fennica, Helsinki.

Helve, H. 1993. The World View of Young People. A Longitudinal Study of Finnish Youth Living in a Suburban of Metropolitan Helsinki. Annales Academiae Scientiarum Fennicae, Series B, Tom. 267. Helsinki.

Inglehart, R. 1997. Modernization and Postmodernization: Cultural, economic, and political change in 43 societies. Princeton University Press, Princeton, N.J.

Kamppinen, M. and Raivola P. 1995. Riski, päätöksenteko ja rationaalisuus [Risk, decision-making and rationality]. In Kamppinen, M., Raivola P., Jokinen P. & Karlsson H. Riskit yhteiskunnassa. Maallikot ja asiantuntijat päätöksentekijöinä. Gaudeamus, Tampere, pp. 15-78. Available only in Finnish.

Koski, J. T. 1998. Infoähky ja muita kirjoituksia oppimisesta, organisaatioista ja tietoyhteiskunnasta [Infoglut and other writings about learning, organisations and information society] Opinion. Gummerus, Jyväskylä and Helsinki. Available only in Finnish.

Lyotard, J-F. 1984. The Postmodern Condition: A Report on Knowledge. Translated into English by Geoff Bennington and Brian Massumi. Minnesota University Press, Minneapolis.

Malaska, P. 1991. Economic and Social Evolution: Transformational Dynamic Approach. In Laszlo, Ervin (ed.), The New Evolutionary Paradigm. New York , pp.131-155.

Mayer, J.D., DiPaolo, M.T., & Salovey, P. 1990. Perceiving affective content in ambiguous visual stimuli: A component of emotional intelligence. Journal of Personality Assessment, 54, 772-781.

Niiniluoto, I 1999. Voidaanko tulevaisuudesta tietää? [Is it possible to know about the future?] Tieteessä tapahtuu Vol. 17, Issue 1, pp. 5-9. Available only in Finnish.

Popper, K. 1995. Arvauksia ja kumoamisia. Tieteellisen tiedon kasvu [Conjectures and Refutations, 1963, Finnish translation by Eero Eerola.] Tammer-Paino, Tampere..

Rubin, A. 1995. Ihminen, murros ja muuttuva symboliuniversumi. [People, transition and the changing symbol universe] In Auli Keskinen (ed.): Teledemokratia – tietoverkot ja yhteiskunta, SILTA-series, Painatuskeskus, Helsinki, pp. 102-110. Available only in Finnish.

Rubin, A. 1996. Tulevaisuuskasvatuksen etiikka [The ethics of futures education]. In Pitkänen, P. (ed.): Kasvatuksen etiikka. Edita, Helsinki, pp. 108-118.

Rubin, A. 1998. The Images of the Future of Young Finnish People. Turku School of Economics and Business Administration, Publication Series D:2, Turku.

Rubin, A 2000. Growing up in Social Transition: In Search of a Late-modern Identity. Annales Universitatis Turkuensis, Series B, Tom. 234, Humaniora. Turun yliopisto, Turku.

Räikkä, J. 1994. Muuttuvat arvot. [Changing values] In Pitkänen, P. (toim.): Katse kohti tulevaa. Tulevaisuuskasvatuksen suuntaviivoja. Painatuskeskus, Helsinki, ss. 15-30. Available only in Finnish

Salovey, P., & Sluyter, D. J. (1997). Emotional development and emotional intelligence. New York: Basic Books.

Taylor, C. 1991 The Ethics of Authenticity. Harvard University Press, Cambridge and London. .

Vattimo, G. 1989. Läpinäkyvä yhteiskunta [The transparent society]. (Finnish transl. By Jussi Vähämäki) Gaudeamus, Helsinki.

von Wright, G.-H. 1989. Arvot ja tarpeet [Values and needs.] In Malaska, P., Kantola, I & Kasanen, P. Riittääkö energia, riittääkö järki?Gaudeamus, Helsinki. Available only in Finnish.

 

 

Skenaariotyöskentely tulevaisuudentutkimuksessa

 

Rubin, Anita 2000. Tulevaisuuden tutkimus tiedonalana ja tieteellisenä toimintana. http://www.metodix.com.

 

Skenaarion kaksi merkitystä

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä skenaarion käsitteellä on oikeastaan kaksi erilaista merkitystä. Ensinnäkin skenaarioajattelu on tiedonalaan ja myös yhteiskuntaan laajemmaltikin perustuva näkökulma, jossa tulevaisuutta ei nähdä yhtenä, jo valmiiksi määrättynä, deterministisesti toteutuvana todellisuutena vaan usean erilaisen vaihtoehtoisen tulevaisuudentilan mahdollisuutena. Tätä ajattelutapaa perustellaan sillä, että mitä syvemmälle murrosaikaan menemme, sitä nopeammaksi ja intensiivisemmäksi muutos kasvaa ja sitä vaikeampi on nähdä tulevaisuuteen. Yhden mallin rakentaminen menneeseen kehityskulkuun ja nyt saatavilla olevaan tietoon perustuen saattaa tuottaa harhaisen käsityksen tulevaisuudesta ja johtaa siihen, että valitaan väärät toimintastrategiat. Skenaarioajattelu lisää toimijan joustavuutta strategioiden valinnassa ja antaa siten mahdollisuuden varautua samanaikaisesti moniin erilaisiin tulevaisuuksiin. Skenaarioajattelu onkin nykyisin tulevaisuudentutkimuksen piirissä yleisimmin vaikuttava ajattelutapa – monille tulevaisuudentutkijoille tulevaisuudentutkimus sinänsä sisältää jo itsessään monien erilaisten, vaihtoehtoisten tulevaisuuksien lähtökohdan.

Toinen tulevaisuudentutkimuksessa käytetty skenaarion merkitys liittyy menetelmiin – puhutaankin skenaariomenetelmistä ja skenaariotyöskentelystä. Bell (1997a, 316) sanoo, että skenaario on tapa tehdä yhteenveto tulevaisuutta koskevan tutkimuksen tuotoksista, perustuivatpa nämä tuotokset sitten määrällisiin eli kvantitatiivisiin menetelmiin ja ”kovaan” data-aineistoon tai laadullisiin, tulkinnallisiin eli kvalitatiivisiin menetelmiin. Vaikka kvantitatiivisia menetelmiä on perinteisesti käytetty tuottamaan vaihtoehdottomia, yhden tulevaisuuden malleja, sekä kvantitatiivisten että kvalitatiivisten menetelmien avulla saatavaa tietoa voidaan kuitenkin käyttää myös skenaarioiden rakentamiseen. Siinä missä määrälliset menetelmät tuottavat usein yksiselitteisiä ja täsmällisiä, mutta samalla jossain määrin rajoittuneita ja joustamattomia ennusteita mahdollisista tulevaisuuksista, laadulliset menetelmät tuottavat moniselitteisempiä ja epätäsmällisempiä, mutta myös joustavia, kuvailevia ja laaja-alaisia tulevaisuudenkuvia vaihtoehtoisista tulevaisuuksista.

 

Skenaarion käsitteestä

 

Skenaario on alunperin termi, jota käytetään teatterin ja elokuvan tekemisen yhteydessä ja joka tarkoittaa näytelmän toiminnallista käsikirjoitusta. Tällainen skenaariokäsikirjoitus ei sisällä pelkästään näyteltävää tekstiä vuorosanoineen, vaan siinä on myös ohjeet näytelmän ohjaajalle, näyttelijöille, kuvaajille ja lavastajille toiminnasta, valaistuksesta ja kuvakulmista. Lisäksi siinä on kuvailtu yleisellä tasolla näyttelijöiden liikkeet, paikat näyttämöllä, kulissit ja mahdollisesti myös näyttelijöiden asusteita jne.

Tulevaisuudentutkimukseen skenaarioajattelu ja skenaariomenetelmien käyttö on tullut toisaalta operaatiotutkimuksen ja toisaalta delfoi-menetelmien kautta. Tulevaisuudentutkimuksen käyttöön termin otti ensimmäisenä Herman Kahn 1950-luvulla työskennellessään Rand-yhtymän tutkimuslaitoksissa Yhdysvalloissa. Operaatiotutkimuksen menetelmiä ja ajattelutapoja puolestaan kehiteltiin sotatutkimuksen ja erityisesti ilmailutieteen piirissä Yhdysvalloissa 1950- ja 60-luvuilla. Delfoi-asiantuntijamenetelmät puolestaan kehittyivät samoihin aikoihin. (Ks. esim. Wiener & Kahn 1967; Masini 1993, 90.)

 

Perinteiset määritelmät skenaarion käsitteestä

Ian Miles (1986) määrittelee tulevaisuuden skenaarion siten, että se on ”tapahtumien tai prosessien ketju, jossa maailman, kansakunnan tai järjestelmän nykytila kehittyy joksikin tulevaisuudentilaksi”. Eric Jantschin (1967, 180) mukaan ”skenaariot ovat yrityksiä esittää looginen tapahtumien ketju, jonka tarkoituksena on osoittaa kuinka tapahtumat juontuvat toisistaan vaihe vaiheelta nykytilasta lähtien.Herman Kahn puolestaan sanoo, että skenaariot pyrkivät antamaan vastauksen kahteen peruskysymykseen, eli siihen kuinka jokin oletettu tulevaisuuden tila kehittyy askel askelelta, ja siihen, millaisia vaihtoehtoja jokaisessa päätöksenteon hetkessä on tämän kehityskulun muuttamiseksi, vakiinnuttamiseksi tai pysäyttämiseksi. Skenaariot ovat siten oletuksiin perustuvia, toisiaan seuraavien tapahtumien kuvauksia, jotka on laadittu sen vuoksi, että voitaisiin kiinnittää huomiota syy-yhteydellisiin prosesseihin ja päätöksentekohetkiin (Wiener & Kahn 1967). Joseph Martino (1972, 267) esittää, että skenaario on ”kuva selkeästi vakiintuneesta tilanteesta, joka puolestaan on jonkin tapahtumaketjun oletettava tulos”.

Michel Godet (1987, 21) määrittelee skenaarion kuvauksena jostain tulevaisuuden tilanteesta sekä niiden tapahtumien kulusta jotka johtavat lähtötilanteesta tuohon tulevaisuuden tilanteeseen. Lyhyemmin ja ytimekkäämmin hän esittää saman asian siten, että skenaariot ovat ”todennäköisten olettamusten johdonmukaisia sarjoja, jotka perustuvat selittäviin muuttujiin” (Godet 1994, 44). Lisäksi skenaario on ”kuvaus jostain tulevaisuuden tilanteesta ja niistä toisiaan seuraavista tapahtumista, jotka tekevät mahdolliseksi siirtymisen alkuperäisestä tilanteesta tulevaisuuden tilanteeseen (Godet 1995). Masini (1993, 90) sanoo, että skenaariot voidaan kuvata työkaluna, joka auttaa päätöksentekijöitä tarjoamalla heille ympäristön suunnittelulle ja toimintajärjestyksen laatimiselle, vähentämällä epävarmuutta ja kohottamalla tiedon tasoa suhteessa niiden toimintojen seuraamuksiin, joita on tehty aikaisemmin tai joita tehdään nyt.

 

Skenaarion luonnetta koskevat määritelmät

Skenaarioiden luonnetta ja merkitystä on määritelty viime vuosina myös seuraavilla tavoilla: ”…skenaariot ovat uskottavantuntuisia, osuvia, vaihtoehtoisia kertomuksia, jotka koskevat pikemminkin strategista ajattelua ja erityisesti ajattelun laatua kuin strategista suunnittelua … Skenaariot pyrkivät laajentamaan näkemystä rajoittuneiden ajattelutapojemme ja -malliemme ohi ottamalla huomioon en, että erilaisten mahdollisten tulevaisuuksien toteutuminen on riippuvainen hyvin laajoista joukoista ihmisiä ja että heidän maailmankuvansa poikkeavat omastamme.” (WBCSD 2000, 4). ”Skenaariot ovat vaihtoehtoisten tulevaisuudenkäsitysten tyypiteltyjä kuvauksia, jotka on luotu käsitekartoista tai malleista. Nämä käsitekartat ja mallit heijastavat erilaisia näkökulmia menneisyyden, nykyhetken ja tulevaisuuden kehityskulkuihin. Parhaimmillaan skenaarioiden tulisi olla sisällöllisesti johdonmukaisia, uskottavia ja tunnistettavia kertomuksia, jotka tutkivat tulevaisuuteen johtavia polkua. … Siten aina merkityksellinen kysymys johon skenaariot voivat vastata ei ole tapahtuuko jokin asia tulevaisuudessa, vaan se, mitä me voisimme tehdä, jos se tapahtuu.” (ICIS 1999, 2)

 

Suomalaiset skenaarion määritelmät

Suomessa tulevaisuuden skenaario on määritelty mm. seuraavasti: ”Tulevaisuuden ’käsikirjoitus’ eli tulevaisuudessa mahdollisesti esiintyvien tapahtumaketjujen kuvaus. Skenaariolla tarkoitetaan kehityspolkua, jossa jonkin asian kehitys esitetään poikkileikkauskuvina etenevänä. Saman ilmiön tila eri ajankohtina muodostaa ketjun. Poikkileikkaustilanteessa kuvataan eri muuttujien väliset suhteet tiettynä ajankohtana.” (Malaska & Mannermaa 1985, 292).

Meristö kuvaa väitöskirjassaan (1991) tulevaisuuden skenaarion yritystutkimuksen kannalta seuraavasti: ”Skenaario on tulevaisuuden käsikirjoitus, joka luonnostelee yrityksen tulevaisuuden toimintaympäristön/t (=näyttämän ja kulissit) ja yrityksen ja sen kilpailijoiden toimenpiteet näissä ympäristöissä (=repliikit ja liikkeet näyttämöllä) tavoitteiden saavuttamiseksi (=juonen toteuttaminen)”.

Mannermaa (1999, 220) sanoo, että skenaario on ”vaihe vaiheelta etenevä tapahtumainkuvaus, joka liittää tulevaisuuden nykyhetkeen.”

 

Skenaariomenetelmän määritelmä

Skenaarioiden rakentamista koskevan menetelmän Mannermaa (1999, 57; 1991, 145) määrittelee näin: ”Skenaariomenetelmällä luodaan loogisesti etenevä tapahtumasarja, jonka tarkoituksena on näyttää, miten mahdollinen, joko todennäköinen, tavoiteltava tai uhkaava tulevaisuudentila kehittyy askel askelelta nykytilasta.” Skenaariomenetelmän käyttö johtaa loogisesti joko strategisen päätöksenteon uudelleen määrittelyyn tai sen täsmentämiseen organisaatiossa (esim. Kaivo-oja 1996, 19).

 

Skenaario tulevaisuuden käsikirjoituksena

Tulevaisuuden skenaario on tulevaisuuden käsikirjoitus, jossa luonnostellaan mahdollisimman kokonaisvaltaisesti tulevaisuuden toimintaympäristön vaihtoehdot ja tällaisiin vaihtoehtoisiin tulevaisuuksiin johtavat tapahtumaketjut erilaisten olettamusten pohjalta. Tulevaisuuden skenaario on käsitteenä tarttunut yleiseen puhekieleen ja tässä prosessissa menettänyt suuren osan sisällöstään – nykyisin melkein mitä tahansa tulevaisuutta koskevaa ajatusta saatetaan kutsua mediassa tai juhlapuheissa skenaarioksi. Erityisesti teknisissä tieteissä myös matemaattista mallintamista saatetaan kutsua skenaarioksi, vaikka kysymys on puhtaasti tilastollisesta ennusteesta. Silti tulevaisuudentutkimuksessa skenaariolla on täsmällinen ja tarkka merkitys: Aito tulevaisuuden skenaario on vapaamuotoinen ja näkemyksellinen, mutta samalla myös vankasti nykyhetkellä saatavilla olevaan tietoon pohjautuva kertomus sellaisesta tulevaisuudentilasta, joka sisältää nykytilan analyysin lisäksi kuvaukset niistä loogisista tapahtumaketjuista ja prosesseista, jotka johtavat vaiheittain nykyhetkestä tulevaisuudentilaan tai tulevaisuuden tilasta taaksepäin nykyhetkeen purkamalla tapahtumien ketju auki.

 

Hyvän tulevaisuuden skenaarion ominaisuudet

Skenaariossa ilmenee, millaisia mahdollisia seuraamuksia erilaisilla päätöksillä ja valinnoilla on tapahtumien kehitykselle, jotta siinä kuvattu lopputilanne olisi loogisesti näiden tapahtumien seuraamus. Skenaarion tulee siis olla mahdollinen niin asioiden ja tapahtumaketjujen kehityskulkujen osalta kuin myös psykologisessa mielessä. Ymmärrettävyys ja selkeys ovatkin hyvän skenaarion tuntomerkkejä. Samalla skenaarion on oltava sosiaalisesti uskottava ja loogisesti johdonmukainen. Tämä tarkoittaa sitä, että skenaarion sisältämät oletukset ihmisten toiminnoista ja valinnoista ovat selitettävissä myös arvojen, asenteiden, kulttuuristen käsitysten ja perinteiden pohjalta eivätkä siis sisällä selittämättömiä ristiriitaisuuksia sosiaalisen todellisuuden kanssa. Skenaarion pitäisi myös sisältää kuvaukset oleellisista toimijoista, toiminnoista, valinnoista, taustoista, yhteyksistä, ajanhetkistä ja materiaaleista (Meristö 1991, Mannermaa 1991, 150-151).

Näiden kriteerien lisäksi skenaarion on oltava kiinnostava: sen on kerrottava tulevaisuudesta jotain uutta ja oleellista, siis jotain sellaista, josta on konkreettista hyötyä päätöksenteon ja valintojen hetkellä nykyhetkellä ja matkalla tulevaisuuteen. Hyvän skenaarion tunnus onkin, että sillä on selvästi vaikutusta tehtävään päätökseen.

 

Skenaarioiden ja toteutuvan tulevaisuuden suhde

Usein skenaarioita käytetään väärin. Tyypillinen väärä olettamus on, että skenaariot nähdään yrityksessä tai organisaatiossa tulevaisuustyöskentelyn lopputuloksena, vaikka skenaariot voivat olla vain työkaluja ja lähtökohtia tulevaisuutta koskevalle strategiselle päätöksenteolle ja toimintamallien valinnalle. Sen vuoksi tietyn skenaarion hyvyyttä ei voida arvioida sen pohjalta, toteutuuko tulevaisuus noudattaen siinä esitettyä kehityksen kulun kaavaa ja mallia. Godet (2000, 8; ks. myös 1991, 46) sanookin, että skenaarion realistisuus ei tarkoita sitä, onko tuleva todellisuus sen kaltainen, vaan sitä, miten laajasti ja ytimekkäästi skenaario pystyy kuvaamaan jotain tulevan todellisuuden osa-aluetta. Olisi siis muistettava, että skenaariotyöskentelyn pohjalta luotu kuva tulevaisuudesta ei itsessään ole todellisuutta eikä se ole skenaariotyöskentelyn tarkoituskaan. Sen sijaan skenaario on monien mahdollisten tulevaisuuksien joukosta valittu yksi kuva siitä, millainen tulevaisuus voisi olla – puhdas luonnos luonnollisista tai odotettavissa olevista tapahtumien kulusta (Fahey & Randall 1998, 6-7). Skenaariot toimivat tällöin siis työkaluna, jolla pyritään kehittämään näkemystä siitä, millainen olisi toivottava tulevaisuus ja millä tavalla sen toteutumista voidaan edistää valinnoilla ja päätöksillä.

 

Mitä skenaariot eivät ole ja mitä ne ovat

Skenaariot eivät ole ennusteita tai menneen kehityksen tulevaisuuteen suunnattuja heijastuksia vaan keskenään erilaisia kuvauksia vaihtoehtoisista ja mahdollisista tulevaisuuksista, joilla on looginen juoni (Godet 1995, 20-21; Miles 1986). Ne eivät ole perusmallin muunnelmia jonkin määritellyn peruskehitysuran piirissä, vaan sen sijaan merkittävästi ja usein rakenteellisesti erilaisia tulevaisuudentiloja esittäviä kuvauksia. Tavoitteena skenaariotyöskentelyssä onkin yleensä laatia kolme tai useampia skenaarioita, jotta vältyttäisiin siltä erehdykseltä, että laaditaan hahmotelma organisaation toivottavasta tulevaisuudesta ja vastakohdaksi sen negaatio, epämieluisan tulevaisuudentilan kuvaus.

Esimerkiksi sumean logiikan avulla voidaan saada aikaan tekijöiden arvoja muuntelemalla hyvinkin erilaisia lopputulemia yhden tapahtumajatkumon puitteissa. Kuitenkaan tässä tapauksessa ei voida puhua peruskehitysuran muunnelmista, koska lopputulemat poikkeavat toisistaan niin huomattavasti, vaan peruskehitysuran puitteiden määrittelyn tasosta – huomio onkin kiinnitettävä tapahtumajatkumon sisällä tapahtuviin erilaisiin kokonaisuuksiin. Toisaalta tutkijoiden parissa ei vallitse yksimielisyyttä siitä, kuinka paljon erilaisten tulevaisuuden kehityskulkujen tulee poiketa toisistaan, jotta voidaan puhua aidosti erilaisista skenaarioista. Jos skenaariot ovat keskenään liian erilaisia ja jos huomio samaan tutkimukseen kuuluvissa eri skenaarioissa on kiinnittynyt sellaisiin ilmiöihin, jotka eivät ole suoraan vertailukelpoisia keskenään, niiden käyttökelpoisuus päätöksenteon apuna voi kärsiä. Tästä syystä skenaarioiden tapahtumahorisontin tason määrittämiseen, skenaarioiden selittämiseen ja polkujen tuottamiseen olisi aina kiinnitettävä erityisesti huomiota.

Skenaarioiden ei ole tarkoitus myöskään esittää pikakuvauksia lopputilasta jonakin annettuna vuonna, esimerkiksi ”Suomi vuonna 2017″. Sen sijaan ne ovat ikään kuin tarinoita tulevasta tilanteesta ja siihen johtavasta kehityksestä. Skenaariot eivät ole yleistettyjä mielipiteitä tai tulevaisuudentutkijoiden tai poliitikkojen näkemyksiä jostain halutusta tai pelätystä tulevaisuudentilasta, vaan ne ovat eriytyneitä, päätöksentekokeskeisiä kuvauksia tulevaisuudesta. Ne voivat olla esimerkiksi perusteltuja ja organisaation toimivan johdon piirissä yhteisesti sovittuja ja omaksuttuja käsityksiä ja olettamuksia tulevan kehityksen mahdollisista, ehdollisesti mahdollisista, enemmän tai vähemmän todennäköisistä, toivottavista ja vältettävistä kehityskuluista. (Kaivo-oja 1999)

 

Skenaariomenetelmä työkaluna

Tehokas ja toimiva tapa arvioida esimerkiksi tietoyhteiskunnan erilaisia kehitysvaihtoehtoja on skenaariomenetelmien käyttö. Hyvän skenaarion tarkoitus on toimia tulevaisuuden pohdinnan ja suunnittelun sekä toimintamallien ja -strategioiden työkaluna. Tällä tavoin ymmärrettynä skenaarion merkitys on sen käyttökelpoisuudessa tämän hetken päätöksenteossa. Tästä syystä voidaankin ajatella, että skenaariotyöskentelyn pitäisi olla jatkuvaa toimintaa – prosessi, eikä pelkästään jonain määrättynä ajanhetkenä laadittu poikkileikkauskuva muutamasta mahdollisesta tulevaisuudesta.

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä kehitettyjä tutkimusmenetelmiä, jotka tuottavat suoraan skenaarioita, ovat esimerkiksi morfologinen skenaariotyöskentely eli tulevaisuustaulukkomenetelmä ja kansalaistoimintaa tukevat tulevaisuustyöpajat tai -verstaat. Toisaalta monia tulevaisuudentutkimuksen piirissä kehitettyjä muita tutkimusmenetelmiä käytetään hyväksi siten, että kerätystä tiedosta voidaan niiden avulla hahmottaa erilaisia vaihtoehtoja, joista sitten laaditaan varsinaisia skenaarioita. Näistä menetelmistä esimerkkinä on delfoi tai vaikkapa pehmeä systeemimetodologia.

Skenaariomenetelmää käyttävä tulevaisuudentutkija tutkii nykyhetkeä, siinä vallitsevia virtauksia ja etsii myös heikkoja signaaleja. Hän käyttää hyväkseen eri tieteiden tutkimustuloksia ja laatii niiden ja oman näkemyksensä ja kuvittelukykynsä pohjalta oman/t skenaarionsa tulevaisuudesta. Skenaariotutkija tuottaa kuvauksia siitä, mikä on tulevaisuudessa mahdollista, mikä on ehdollisesti mahdollista, mikä todennäköistä ja mikä toivottavaa tai kartettavaa. Tärkeää on kuitenkin, että polku tulevaan tästä hetkestä on johdonmukainen ja mahdollinen. Skenaariotyöskentelyn tavoitteena on kerätä ja jäsentää tietoa, joka mahdollisimman kattavasti auttaa ymmärtämään tulevaa toimintaympäristöä ja sen asettamia ehtoja organisaation toiminnalle ja tavoitteenasettelulle (Meristö 1991, 19).

 

Skenaariotyöskentelyn monimuotoisuus

Usein skenaariotyöskentelyssä käytetään kuitenkin eri työvaiheissa hyväksi useita muita tutkimusmenetelmiä. Esimerkiksi käyttämällä hyväksi perinteisiä aikasarja- ja tilastollisia laskentamenetelmiä voidaan rakentaa ennusteita joillekin työskentelyn osa-alueille. Tällaisia ennusteita voivat olla esimerkiksi graafiset käyrät ja pylväät, jotka kuvaavat yritysskenaariotyöskentelyssä vaikkapa tuotannon todennäköisintä kasvukäyrää, ympäristötutkimuksessa päästöjen vaikutuksia ilmaston laatuun, jos todennäköiseen kehityskulkuun ei lainsäädännöllä puututa, tai kasvatustieteissä virtuaaliopetuksen määrällisiä kasvuodotuksia. Näiden menetelmien avulla on useimmiten helpointa saada selville todennäköisen, laadullisesti muuttumattoman mutta määrällisesti muuttuvan tulevaisuuden tiloja erilaisilla aikaväleillä.

Sitten kun tähän malliin tehdään muutoksia erilaisia laskentakaavoja käyttäen, voidaan kehittää ko. osa-alueelle toivottavan ja vähiten toivottavan kehityskulun kuviot. Useita eri osa-alueita yhdistelemällä voidaan rakentaa erilaisia skenaarioita. Kuitenkin kun tarkoituksena on muodostaa edellistä syvällisempiä ja analyyttisempiä tulevaisuuden skenaarioita esimerkiksi ottamalla huomioon yllättävien muutosten mahdollisuus, heikot signaalit, hiljainen tieto ja muuttuvan todellisuuden yhä voimakkaammaksi käyvä kompleksinen luonne, tarvitaan näkemyksellisyyttä ja uusia ideoita. Näitä voidaan selvittää esimerkiksi lisäämällä skenaariotyöskentelyyn erilaisia arvokeskusteluun ja vapaaseen ideointiin perustuvia menetelmiä, asiantuntijakyselyjä sekä erilaisia ohjattuja tulevaisuusverstaita.

 

Skenaariomenetelmä murrosajan jäsentäjänä

Myöhäismodernin aikamme ominaispiirre on muutoksen kiihtyvä nopeus, joka aiheuttaa epävarmuutta ennusteisiin ja tulevaisuuden suunnitteluun. Vaikka tietomme inhimillisistä ja ekologisista prosesseista kasvaa jatkuvasti, asioiden ja järjestelmien luontainen kompleksisuus ja ennalta-arvaamattomat yhteisvaikutukset ovat samalla auttaneet meitä ymmärtämään, että mitä pitemmälle tarpeemme tietää tulevaisuudesta ulottuu, sitä vaikeammaksi tämän tiedon saaminen pelkästään matemaattisiin ennustemenetelmiin tai aikasarjoihin nojaamalla muodostuu. Sosiaalisen todellisuuden tulevaisuus on hyvin suurelta osin riippuvainen ihmisten päätöksistä ja valinnoista, joita ei ole vielä tehty.

Skenaarionmenetelmät tarjoavat keinon tutkia pitemmänkin aikavälin tulevaisuuden tiloja näiden riskien ja epävarmuuksien valossa. Masini (1993, 92) sanookin, että skenaarioiden laatiminen on pyrkimystä tulla toimeen voimakkaasti kompleksisessa maailmassa, jossa epävarmuuden määrä on korkea. Skenaarioiden paras puoli on niiden joustavuus ja monipuolisuus murrosajan monimuotoisuuden haltuunotossa ja skenaariotyöskentelyn etuna on sen käytännönläheisyys. Kuten Fontela (2000, 11-12) sanoo, skenaariot tarjoavat keinoja luoda jonkinlaista järjestelmällisyyttä lisääntyvän informaation aiheuttamaan sekasotkuun ja jäsennellä siitä ymmärrettäviä kokonaisuuksia. Ne auttavat selvittämään laadullisia yhteyksiä eri tapahtumien ja ilmiöiden välillä, vaikka nämä tapahtumat ja ilmiöt vaikuttaisivatkin ensi näkemältä olevan täysin toisistaan riippumattomia. Käytetyimpänä tulevaisuudentutkimuksen menetelmänä skenaariomenetelmä on nimenomaan ideoiden ja mahdollisten tulevaisuuspolkujen koettelua. Nojaamalla sekä vankkaan tieteelliseen tietoon että skenaarion rakentajan rohkeuteen, näkemyksellisyyteen ja kykyyn kuvitella yllättäviäkin vaihtoehtoja skenaariotyöskentely haastaa tarkkailemaan kriittisiä muutoskohtia ja pohtimaan niiden vaikutuksia erilaisissa tulevaisuudentiloissa. (Gallopin ym. 1997, 5)

 

Skenaariotyöskentelyn tarkoitus

Skenaariotyöskentelymenetelmien käyttö on ollut viime vuosina yleisintä yritysmaailmassa ja useimmat skenaariotyöskentelymenetelmät onkin kehitetty yrityselämän tarpeisiin. Yleensä skenaarioiden käytöllä pyritään avustamaan päätöksentekoa ja muokkaamaan organisaation toimintastrategiaa siten, että se mahdollisimman joustavasti mukautuu toimintaympäristön yhä nopeammin muuttuviin haasteisiin ja vaatimuksiin (esim. Godet 1987). Skenaariotyöskentelyn eräänä hyvin keskeisenä etuna moniin muihin suunnittelun menetelmiin nähden on, että se mahdollistaa vakiintuneiden perususkomusten kyseenalaistamisen. Tämä kyseenalaistamisen kyky on luovan ongelmanratkaisukyvyn olennainen osa (Ojanen 1996, 51-59).

Skenaariotyöskentelyn tarkoituksena voidaan pitää päätöksentekijöiden tiedon lisäämistä ja päätöksenteon ja valintojen tekemisen helpottamista ja ohjaamista murrosajan epävarmuudessa. Skenaarioihin perustuva strateginen suunnittelu auttaa organisaatioiden johtamisesta vastaavia heidän tavoitehakuisessa työssään. Skenaariotyöskentely avaa uusia päätöksenteon suuntia ja opastaa havaitsemaan sellaisiakin mahdollisuuksia, jotka olisivat muuten ehkä jääneet huomaamatta. Näin voidaan tunnistaa kestävät ratkaisut vähemmän kestävien joukosta. Skenaariotyöskentelyn avulla voidaan pyrkiä arvioimaan jo aikaisemmin tehtyjen päätösten ja valintojen oikeellisuutta ja niiden pohjalta tehtyjen strategioiden ja toimintamallien tehokkuutta ja toimivuutta muuttuneissa olosuhteissa. (Fahey & Randall 1998, 12-15).

 

Skenaariotyöskentelyn vaiheet

Skenaariotyöskentely voidaan jaotella kuuteen vaiheeseen. Kun skenaariotyöskentely aloitetaan, ensin kartoitetaan organisaation, yrityksen tai kyseessä olevan muun järjestelmän nykytilaa selvittämällä ensin vaikka SWOT-analyysin avulla omat vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhkat sekä analysoidaan käytettävissä olevat resurssit ja mahdolliset kehityskulkuun vaikuttavat ulkoiset tekijät. Selvitetään arvot, toiveet, pelot ja tavoitteet ja tarkkaillaan mahdollisia heikkoja signaaleja. Näkökulmiin ja valintoihin vaikuttaa myös ns. hiljainen tieto, tietotaito, se kaikki tieto, viisaus ja osaaminen, mitä ei opita kirjoista.

Näiden pohjalta rakennetaan sitten jollakin muuhun tutkimusasetelmaan soveltuvalla menetelmällä tulevaisuuden skenaariot. Olisi hyvä, että skenaarioita rakennettaisiin vähintään kolme, jotta vaihtoehtoja olisi aidosti tarjolla. Mannermaa (1999, 66) sanookin, että mielekäs skenaarioiden määrä liikkuu kolmen ja viiden välillä: Kaksi on liian vähän, koska silloin on vaikeaa esittää muuta kuin dikotominen hyvän ja pahan skenaarion jako, joka todellisuudessa on vain vaihtoehdottoman, yhden tulevaisuuden malli. Eihän kukaan halua uhkakuvan toteutumista vaan pyrkii kaikin keinoin välttämään sitä. Jos toisaalta skenaarioita on liian monta, skenaarioiden hallinta ja prosessointi ja sitä myöten skenaariotyöskentely vaikeutuu. Skenaarioista voidaan myös rakentaa jatkumoja, eräänlaisia skenaarioputkia, jota kuvaavat kehityksen kulkua määrättyjen ulkoisten ehtojen vallitessa (Tapio 1992).

Sen jälkeen skenaarioiden pohjalta laaditaan organisaation oma visio eli tulevaisuuteen sijoittuva tahtotilan kuvaus (Mannermaa 1999, 60). Parhaimmillaan visio on yhteisesti laadittu ja jaettu näkemys siitä, millainen organisaatio voisi olla. Näin saadaan luotua tavoitetila määrätyn ajanjakson kuluttua. Vision pohjalta ja skenaariotyöskentelyn tuloksena saavutettujen skenaariotyökalujen avulla kehitetään sitten missio, joka on tavallaan luonnos visioon johtavasta polusta eli tarvittavista toimenpiteistä ja päätöksistä, joiden avulla visio on saavutettavissa. Missioon kuuluu myös välitavoitteiden määrittely strategisen suunnittelun osana. Lisäksi mission ja vision välillä käydään jatkuvaa vuoropuhelua – ne eivät ole staattisia ja pysyviä vaan dynaamisia, muuntuvan todellisuuden mukaan joustavia työkaluja tulevaisuuden haltuunottamiseksi.

Samalla on hyvä muistaa, että skenaariotyöskentely on parhaimmillaan prosessi. Kertaluonteisenakin se avaa organisaatiolle tai yritykselle uusia näkökulmia ja vaihtoehtoja toiminnan suunnitteluun. Kuitenkin on tärkeää ymmärtää, että murrosajan nopeasti muuttuvassa yhteiskunnallisessa tilanteessa myös organisaation vaikutusvallan ulkopuolella olevat asiat muuttuvat: esimerkiksi uudet innovaatiot tuovat jatkuvasti uusia haasteita, verkostoituminen ja globalisoituminen sekä asenteisiin ja arvoihin liittyvät muutokset asettavat uusia ehtoja organisaation toimintaympäristölle ja taloudelliset suhdanteet vaikuttavat tarpeisiin ja tavoitteisiin. Tästä syystä skenaarioprosessi olisikin toistettava tai ainakin sen tärkeimmät skenaariot olisi hyvä päivittää aina ympäristön ja viitekehyksen muuttuessa, jotta organisaation visio pysyisi ajan tasalla. Lisäksi on hyvä välillä palata jo kerran laadittujen skenaarioiden sisältöihin ja miettiä, ovatko ne yhä tarpeeksi laajoja ja kattavia vai jääkö muuttuvan todellisuuden myötä nyt jokin aikaisemmin vähemmän tärkeä elementti ottamatta huomioon, jos seurataan vanhoja skenaarioita. Jos näin on, saattaakin käydä niin että sen sijaan että, kerran laaditut skenaariot ovat hyvä päätöksenteon ja strategiatyöskentelyn työkalu, ne rajoittavatkin näkökulmaa, estävät näkemästä oleellisia yhteiskunnassa tapahtuvia muutoksia ja siten vähentävät organisaation toimintavalmiuksia.

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/skenaariotyskentelyn_vaiheet.gif

Kuva, skenaariotyöskentelyn vaiheet

 

Skenaariotyöskentelyn edut strategisessa suunnittelussa

 

Skenaariomenetelmä päämääränä tai välineenä

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä on pitkään keskusteltu ja kiisteltykin skenaariomenetelmän suhteesta aikasarjojen pohjalta tehtäviin trendiennusteisiin ja mallintamiseen. On ajateltu, että suoraan menneestä kehityksestä saatavaan tietoon perustuva ennusteiden – erityisesti taloutta koskevien ennusteiden – laatiminen on liian determinististä ja johtaa vain yhden todennäköisen tulevaisuuden hahmotteluun. Sen vuoksi sen on katsottu olevan ristiriidassa tulevaisuusajattelussa käytettyyn monien mahdollisten ja vaihtoehtoisten tulevaisuuksien näkökulmaan, johon skenaarioajattelu ja skenaariomenetelmien käyttö perustuvat (esim. Fontela 2000; Meristö 1991, 29-36). Tulevaisuutta ei nähdä jo valmiiksi kirjoitettuna vaan vielä hämärän peitossa olevana todellisuutena, joka voidaan aukaista näkyviin pelkästään valitsemalla oikea matemaattinen mallintamismenetelmä.

Toisaalta skenaariomenetelmä nähdään tulevaisuudentutkimuksessa erityisesti päätöksentekoa ja suunnittelua auttavana työkaluna, jonka käyttötarve on nykyhetkessä. Skenaariomenetelmän avulla tuotetaan siis pääasiassa välineellisiä tulevaisuudenkuvia – tulevaisuuden valottaminen ei ole näin ajateltuna päämäärä sinänsä. Skenaariotyöskentelyssä voidaankin siten nähdä useita erilaisia ajattelutapoja: Jotkut ovat kiinnostuneita tulevaisuudesta sinänsä ja haluavat skenaariomenetelmien avulla saada tietoa siitä, millaiseksi tulevaisuus muodostuu. Toiset taas haluavat, että jokin määrätty, hyväksi ja arvokkaaksi koettu tulevaisuus toteutuu monien vaihtoehtojen joukosta ja etsivät sitten tietoa, millä tavoin tämä tulevaisuus saataisiin tapahtumaan. Ja vielä jotkut haluavat tietää, minkälaiset strategiat olisivat parhaita tai joustavimpia päätöksenteossa erilaisten reunaehtojen vallitessa.

 

Skenaariotyöskentely hyödyt pitkän aikavälin suunnittelun välineenä

Voidaan ajatella, että perinteisemmät trendiennusteet ja menetelmät tuottavat hyvin perusteltua ja pätevää tietoa päätöksenteon avuksi erityisesti silloin, kun pyritään selvittämään suhteellisen lyhyen ajan tulevaisuutta kuten esimerkiksi säätilaa tai toisaalta hyvin hitaasti muuttuvia ilmiöitä. Kun puhutaan kuukausista tai muutamasta vuodesta, aikasarjoilla päästään – tietenkin tutkimuskohteesta riippuen – hyvinkin luotettaviin tulevaisuuden ennusteisiin. Kun aikajänne toisaalta kasvaa ja on tarve laatia pitemmän aikavälin ennusteita – puhutaan esimerkiksi useista vuosista, vuosikymmenistä tai vielä pitemmistä ajanjaksoista – on skenaariomenetelmä hyödyllisempi ja tehokkaampi. Skenaariotyöskentelyn aikajänne on usein pitempi kuin tavanomaisen strategisen suunnittelun. Kun aikaväli pitenee, myös informaation määrä kasvaa, ennalta odottamattomien muutosten merkitys toteutuvan tulevaisuuden luonteeseen lisääntyy ja ilmiöiden yllättävät yhteisvaikutukset suurenevat. Tämä kaikki luonnollisesti kasvattaa myös riskejä. Kun laaditaan useita tulevaisuuden skenaarioita, joiden avulla voidaan kattaa osa mahdollisten ja vaihtoehtoisten tulevaisuuden tilojen joukosta, kyetään laatimaan myös joustavampia ja monipuolisempia toimintasuunnitelmia ja tekemään harkitummin sellaisia päätöksiä, joissa on otettu huomioon myös yllättävän vaihtoehdon toteutumisen mahdollisuus.

Skenaariotyöskentelyn avulla voidaan suunnitella organisaation toimintaa ja luoda tehokkaita toimintastrategioita myös epävarmuuden ja riskien aikoina, jolloin tavanomaisemmat strategisen suunnittelun menetelmät ja apuvälineet osoittautuvat epäluotettaviksi (ks. mm. Meristö 1991, 55; Kaivo-oja 1996). Voidaankin esittää, että järjestelmä tai organisaatio (esim. EU, valtio, kansakunta, kunta, yritys tai vaikkapa koulu) perustaa aina toimintansa jonkin skenaarion pohjalle. On eri asia, tunnistavatko organisaation toimijat mahdollisen skenaarion sisällön tietoisesti vai toimivatko he tiedostamattaan.

Skenaariotyöskentelyn etuja:

  1. tukee strategista ajattelua ja päätöksentekoa organisaatiossa;
  2. auttaa välttämään yhden (vaihtoehdottoman) ennusteen harhaa;
  3. auttaa muokkaamaan strategiasta joustavamman ja älykkäämmän;
  4. tehostaa ja rohkaisee luovaa ajattelua ja toimintaa organisaatiossa;
  5. valmistaa organisaatioita yllätysten varalle;
  6. luo pohjaa epäjatkuvuuksien havaitsemiseksi ajoissa;
  7. tuo esiin ns. heikot signaalit ja muutosta ennakoivat vihjeet;
  8. auttaa jäljittämään organisaation toimintaan vaikuttavat avainmuuttujat, ja
  9. tuo näkyviin ns. hiljaista tietoa.

 

Induktiivinen ja deduktiivinen lähestymistapa

Skenaariot voidaan jakaa usealla eri tavalla erilaisiin kokonaisuuksiin riippuen niistä tarpeista, joita skenaarioiden käyttäjällä on. Yksinkertaisin jaottelu on nähdä skenaariot joko induktiivisen tai deduktiivisen prosessin tuotoksena (Schwartz & Ogilvy, 1998). Induktiivisessa skenaariotyöskentelyssä annetaan skenaarioiden piirteet joidenkin tärkeimpien asiasisältöjen osalta valmiiksi mietittyinä. Skenaariotyöskentelyn osanottajien tehtäväksi jää selvittää, millaisten toimintojen, päätösten ja yhteisvaikutusten tuotoksena skenaariossa kuvailtuun lopputulokseen päädytään. Induktiivisen skenaariotyöskentelyn avulla voidaan tarkastella ja selventää käsityksiä erityisesti todennäköisimpinä pidettyjen tapahtumakulkujen seuraamuksista ja niiden aiheuttamista sivuvaikutuksista sekä niistä päätöksenteon ketjuista, joiden avulla määrättyyn tulevaisuudentilaan voidaan päästä. Usein erilaiset tulevaisuusverstasmenetelmät pohjautuvat tähän malliin.

Deduktiivisessa skenaariotyöskentelyssä puolestaan etsitään joukko erilaisia ilmiöitä, tapahtumia ja heikkoja signaaleja ja arvioidaan sitten erilaisten työskentelymenetelmien avulla näiden seuraamuksia, vaikutuksia seuraaviin päätöksiin, yllättäviä yhteisvaikutuksia ja siten vaikutuksia tulevaisuuteen.

 

Tutkivat ja ennakoivat skenaariot

Deduktiivisessa skenaariotyöskentelyssä usein puhutaan tutkivista (eksploratiivisista) eli nykyhetkestä tulevaisuuteen suuntautuvista skenaarioista. Tutkivien skenaarioiden tarkoitus on kuvailla mahdollisimman objektiivisesti ja tarkasti niitä keskenään erilaisia todennäköisiä tulevaisuuksia, joihin yhteiskunnassa tai organisaatiossa nykyhetkellä vallitsevat tilanteet, käytettävissä olevat resurssit ja ulkoiset edellytykset antavat mahdollisuuksia. Aineisto – olipa se sitten määrällistä tai laadullista – hankitaan siis nykyhetkestä ja nykyhetkeen johtaneesta menneestä kehityksestä (Meristö 1991, 42). Mannermaa (1999, 58) sanookin, että tutkivien skenaarioiden pyrkimyksenä onkin usein mahdollisimman todennäköisten vaihtoehtojen löytäminen. Tähän päästään siten, että vaihdellaan joidenkin peruskehityskulkujen painotusta eri vaihtoehdoissa. Tutkiva skenaario voi myös perustua olettamuksiin ja johtopäätöksiin: skenaarion laatija esittää silloin, että jos jokin määrätty päätös tehdään tai toimenpide pannaan täytäntöön, sen seuraamukset ovat sitten skenaariossa esitetyn kaltaisia. (Esim. Masini 1993, 93-94)

Induktiivisessa työskentelyssä puhutaan usein ennakoivista eli tulevaisuudesta nykyhetkeen suuntautuvista skenaarioista (Mannermaa 1999, 58, kutsuu näitä skenaarioita myös retrospektiivisiksi ja Meristö 1991, 42, antisipatiivisiksi, ja kirjallisuudessa käytetään myös nimitystä backcasting). Oletetaan jokin tulevaisuudentila ja sitten lähdetään hahmottamaan loogista ja johdonmukaista polkua siitä nykyhetkeen. Ennakoivat skenaariot ovat usein normatiivisia, tavoitteellisia ja ne perustuvat erilaisiin tulevaisuudenkuviin. Niiden avulla voidaan kuvailla haluttuja ja pelättyjä tulevaisuuden tiloja. Normatiivisten skenaarioiden tärkein anti skenaariotyöskentelylle on niiden kyky nostaa arvot ja arvokeskustelu työskentelyn oleelliseksi osaksi.

 

Mahdolliset, toivottavat ja todennäköiset skenaariot

Kaikki mikä on toivottavaa ei kuitenkaan ole mahdollista. Samoin kaikki sellainen mitä voimme kuvitella tapahtuvaksi ei kuitenkaan ole todellisuudessa mahdollista – filosofiassa puhutaankin loogisesti mahdollisesta ja käytännöllisesti mahdollisesta kahtena eri asiana: Se mikä on loogisesti mahdollista ei välttämättä ole sitä käytännössä, mutta on kuitenkin hyödyllinen työkalu todellisuuden rajoja määriteltäessä. Tällaiset puhtaasti kuvitteelliset tulevaisuuden tilanteet kuuluvatkin pikemminkin tieteiskirjallisuuteen kuin skenaarioihin. Voimme toivoa vaikkapa kesähelteitä keskelle Suomen talvipakkasia, suunnitella paluuta sellaiseen aikaan, jolloin vielä uskottiin keijuihin ja haltioihin, tai laatia sellaisia tulevaisuudenkuvitelmia, joissa ihminen on oppinut lentämään ilman apuvälineitä. Kuitenkin esimerkiksi luonnonlait, maantieteelliset olosuhteet, fysiikan ja biologian sanelemat edellytykset ja se, millaisia ehtoja tapahtumien aikaisempi kehitys on asettanut määräävät tietyt rajat sille, mikä on mahdollista. Skenaariotutkija karsii työssään pois sellaiset vaihtoehdot, jotka eivät mahdu oma arkipäivämme käytännössä mahdolliseen maailmaan.

Toisaalta kaikki mikä on mahdollista ei kuitenkaan ole todennäköistä: Esimerkiksi luonnonlakeihin liittyvät kehityskulut ovat toteutumistodennäköisyydeltään suurempia – tai ainakin toisenlaisia – kuin sellaiset asiat, jotka ovat riippuvaisia ihmisten päätöksistä ja yhteiskunnan valinnoista. Skenaariotutkijan ammattitaitoon kuuluu kyky miettiä loogisesti mahdollisten tulevaisuuksien joukosta ne, jotka ovat sitä myös käytännöllisesti ja asettaa sitten näin saaduille erilaisille tulevaisuuksille toteutumistodennäköisyys pitäen samalla kuitenkin ovia avoinna yllättävillekin mahdollisuuksille.

Reaalisesti mahdolliset skenaariot: Kaikki, mikä on mahdollista, kun otetaan rajoitukset huomioon -> suuri skenaarioiden joukko

Todennäköiset skenaariot: Reaalisesti mahdollisille skenaarioille voidaan määritellä erilaisia todennäköisyyden ja uskottavuuden tasoja -> muutama skenaario

Toivottavat/ei-toivottavat skenaariot: Kuuluvat mahdollisten skenaarioiden joukkoon, mutta eivät välttämättä ole reaalisesti mahdollisia -> yksi skenaario (tai haluttava tulevaisuudenkuva ja sen negaatio)

Toisaalta skenaarioiden laatijan kannattaa myös pitää mielessään filosofi Karl Popperin 1960-luvulla esittämä huomautus, että viime kädessä emme voi lopultakaan tietää tulevaisuudesta kaikenkattavasti, koska emme tunne vielä keksimättömiä, mutta tulevaisuudessa elämäämme ja yhteiskuntaamme vaikuttavia keksintöjä emmekä siis mitenkään kykene ottamaan niiden vaikutuksia huomioon. Tästä hyvänä esimerkkinä on vaikkapa Internet, josta emme vielä 1980-luvun puolivälissä tietäneet yhtään mitään emmekä siten kyenneet ottamaan sen merkitystä tiedonvälityksessä, maapalloistumisessa, kansainvälistymisessä, kaupankäynnissä tai vaikkapa sosiaalisten suhteiden muuttumisessa huomioon tulevaisuudenkuvissamme. (Timo Paukun artikkelin mukaan [HS 28.7.2000] World Wide Web eli ”www”, hyperlinkkeihin perustuva Internetissä toimiva tietoverkko, kehitettiin Yhdysvalloissa vuonna 1989, ja siinä on vuoden 1999 lopun arvion mukaan 550 miljardia sivua ja kymmeniä miljoonia käyttäjiä päivittäin).

 

Lähteet

Bell, W. 1997a. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume I: History, Purposes, Knowledge. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Bell, W. 1997b. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume II: Values, Objectivity and the Good Society. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Fahey, L. & Randall, R. M., 1998. What is scenario learning? Kirjassa Fahey, L. & Randall, R. M. (toim.): Learning from the future. Competitive foresight scnenarios. John Wiley & Sons, Inc. New York, 3-21.

Fontela, E. 2000. Bridging the Gap between Scenarios and Models. Foresight Vol. 2, Feb. 00, ss. 10-14.

Gallopin, G., Hammond, A., Raskin, P. ja Swart, R, 1997: Branch Points: Global Scenarios and Human Choice. A resource paper of the Global Scenario Group, Stockholm Environment Institute, PoleStart Series Report no. 7.

Godet, M. 1987: Scenarios and Strategic Management. Butterworth, London.

Godet, M. 1991 : From Anticipation to Action. A Handbook of Strategic Prospective. UNESCO Publishing, Paris.

Godet, M. 1995: Global Scenarios: Morphological and Probability Analysis. Kirjassa Scenario Building. Convergences and Differences. Proceedings of Profutures Workshop. Technical Report Series EUR-17298-EN, European Commission, Joint Research Centre, Sevilla, ss.17-30.

Godet, M. 2000: How to be rigorous with scenario planning. Foresight Vol. 2 No. 1, February, pp. 5-9.
HS 28.7.2000: Verkossa yli 550 miljardia sivua. T. Paukun artikkeli Internetin hakukoneiden tehokkuudesta. Helsingin Sanomat.

ICIS 1999: Integrated Assessment – A Bird’s-eye View. Introductory guide prepared for the European Summerschool ’Puzzle solving for policy: tools and methods for integrated assessment’, 30 August-17 September 1999, Maastricht, The Netherlands. Internatinal Centre for Integrative Studies, Maastricht.

Jantsch, E. 1967: Technological Forecasting in Perspective. OECD, Paris.

Jungk, R. & Müllert, N., 1987: Tulevaisuusverstaat. Suom. K. Vaara, Keskinäisen sivistyksen seura Suomen Lataamo, Helsinki.

Kaivo-oja, J. 1996: Kunnan ympäristöpäättäjän työkirja. Skenaariotyöskentely kunnan ympäristö- ja kehitysstrategisessa päätöksenteossa. Skenaariotyötyhmän työkirja ja suunnitteluohjeet. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

Kaivo-oja J. 1999: Tulevaisuudentutkimuksen opetuskalvot: Mitä skenaariot ovat ja mitä ne eivät ole. Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen kalvomateriaali.

Malaska, P. & Mannermaa, M. (toim.) 1985: Tulevaisuuden tutkimus Suomessa. Gaudeamus, Juva.

Mannermaa, M. 1991: Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica No. 2, VAPK Helsinki, 1991.

Mannermaa, M. 1999: Tulevaisuuden hallinta. Skenaariot strategityöskentelyssä. WSOY, Porvoo.

Martino, J. 1972: Technological Forecasting for Decision-making. Elsevier, New York.

Masini, E. 1993: Why Futures Studies? Grey Seal, London.

Meristö, T. 1991: Skenaariotyöskentely yrityksen johtamisessa. Acta Futura Fennica No. 3, VAPK Helsinki.

Miles, I. 1986: Scenario analysis: contrasting visions of the future. Kirjassa WFSF, Futuribles, AMPS & UNDP: Reclaiming the future: A Manual of Futures Studies for African Planners. Tycooly, London.

Ojanen, S. 1996: Reflektion käsite opettajakoulutuksessa. Muotihulluus vai kasvatusreformin kulmakivi? Teoksessa Tutkiva opettaja 2. (S. Ojanen, toim.). Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus, Tampere.

Schwartz, P. & Ogilvy, J. A. 1998: Plotting Your Scenarios. Kirjassa Fahey, L. & Randall, R. M. (toim.): Learning from the future. Competitive foresight scnenarios. John Wiley & Sons, Inc. New York, 57-80.

Tapio, P. 1992: Tulevaisuuden ennustamista vai tulevaisuuden tekemistä? Ympäristöongelmien haasteet tielaitoksen tulevaisuudentutkimukselle liikenne- ja ympäristöpolitiikan näkökulmasta. Tielaitoksen selvityksiä 63/1992, Tiehallituksen tutkimuskeskus, Helsinki.

WBCSD 2000: Exploring Sustainable Development. Global Scenarios 2000-2050, Summary Brochure. World Business Council for Sustainable Development.

Wiener, A. & Kahn, H. 1967: The Year 2000. Macmillan, New York.

 

Tulevaisuustyöpaja

(aika, paikka)

TULEVAISUUDEN VISIOT URAOHJAUKSEN SUUNTAAJINA

 

Tulevaisuustyöpajan tarkoituksena on kehittää osanottajien (12-16) käsitystä siitä, millaisia haasteita lähitulevaisuudessa (seuraavat 15-20 vuotta) tulevaisuustyöpajan järjestämisen syynä olevassa ongelmassa/selvitettävässä asiassa voidaan kohdata niin yksittäisen toimijan kuin muuttuvan yhteiskunnan kannalta. Tätä tietoa pyritään tuomaan esiin ryhmätöillä. Aivoriihityyppisessä jaksossa pyritään selvittämään, millaisia kykyjä, resursseja ja mahdollisuuksia on käytettävissä tulevaisuuden tekemiseksi ja muokkaamiseksi toivottavaan suuntaan. Usein tällainen tieto on piilossa ns. hiljaisena tietona ja sen esille saaminen saattaa muovata osanottajien itseymmärrystä ja uskoa omiin mahdollisuuksiin uudenlaisiksi. Nämä haasteet ja mahdolliset tulevaisuudet pyritään ryhmätyön avulla saattamaan yhteen.

 

Tulevaisuustyöpajan kulku

 

I Luento ja virittäytyminen päivän työskentelyyn

II Huomisen huudot – tulevaisuuden haasteiden näkeminen

Työvälineet: Fläppipaperit, tussit, teippi

Osanottajat jaetaan tässä vaiheessa kahteen ryhmään. Vastakkaisille seinille on kiinnitetty vähintään 8 fläppipaperia kummallekin. Toisella seinällä oleviin papereihin kirjataan numero 1, toisiin 2.

Ryhmien tehtävät

RYHMÄ 1 – kansalaisen näkökulma: Mitä itsessä pitäisi kehittää?

Mitä yksilöllisiä ominaisuuksia pitäisi kehittää ja millaisia yksilöllisiä tarpeita kannattaisi painottaa, jotta tulevaisuus olisi kansalaisen kannalta paras mahdollinen tietoyhteiskunnassa selviytymiseksi?

Näkökulmina niin alueellisen, kansallisen kuin mahdollisesti kansainvälisenkin tason yhdentymiskehitys, globalisoituminen, verkostoituminen, muutokset talous-/elinkeinoelämässä, sosiaalisissa käytännöissä, kulttuurissa, alueellisessa ja kansallisen tason poliittisessa päätöksenteossa jne.

RYHMÄ 2 – muuttuvan yhteiskunnan näkökulma: Miltä yhteiskunta näyttää?

Millaisia haasteita tulevaisuus ja tietoyhteiskuntakehitys luo työpajassa mukana oleville kansalaisille?

Kehittämisnäkökulmina yhteiskunnan muutos; työelämästä syrjäytymisen ehkäiseminen, kansalaisyhteiskunnan rakentaminen, osaaminen, innovaatiot, globalisoituminen, verkostoituminen, yrittäminen, kunnalliset ja alueelliset palvelut ja niiden turvaaminen, jne.

Osanottajat kirjoittavat tusseilla kukin vähintään kymmenen tärkeänä ja haasteellisena pitämäänsä asiaa fläpeille. Haasteet ovat nimettömiä. Toisen kirjaamaa haastetta ei tässä vaiheessa ole tarkoitus kritisoida, mutta esitettyjä ajatuksia voi toki kehitellä pitemmälle. -> vähintään 50 + 50 tulevaisuuden haastetta.

Ehdotukset luetaan ääneen ja jos niiden joukosta löytyy päällekkäisyyksiä tai selvästi samaa asiaa tarkoittavia ideoita, ne pyritään yhdistämään.

 

IIb Ajatusten arvottaminen

Jokainen osanottaja saa kymmenen punaista ja kymmenen sinistä tarraa.

Punaiset tarrat: Idean hyvyys (=kuinka merkittävänä ja toteuttamiskelpoisena ajatusta tai ideaa sellaisenaan voidaan pitää nykytilanteeseen verrattuna.)

Siniset tarrat: Idean vaativuus (=kuinka paljon uusia tietoja, taitoja ja taloudellisia resursseja ajatuksen toteutuminen/toteuttaminen vaatii nykytilanteeseen verrattuna. Mitä enemmän meillä on käytettävissämme ko. resursseja jo nyt, sitä enemmän tarroja – siis, sitä pienemmillä uusilla investoinneilla jne. voidaan toteuttaa ko. idea ja sitä paremmin se silloin tietysti on toteutettavissa.)

Ryhmien jäsenet arvottavat nyt tarroillaan vastakkaisen ryhmän kirjaamat ehdotukset ja ideat. Tarrat voidaan jakaa juuri sillä tavoin kuin ko. osanottaja itse haluaa, vaikka kaikki kymmenen yhdelle ja samalle ehdotukselle tai kaikki erikseen.
Lasketaan ehdotusten saamien tarrojen lukumäärät ja valitaan molemmista ryhmistä eniten kannatusta saaneet jatkotyöskentelyä varten.

 

III ja miten haasteisiin vastataan

Työvälineet: Kynä, paperi, piirtoheitinkalvot, kalvotussit.

Jakaudutaan neljään työryhmään. Ryhmät laativat keskenään kukin oman käytännön tason toimintaehdotuksensa, jossa on otettu huomioon seuraavat näkökulmat:

 

  • Millaisia niin käytännön tason kuin asenteellisiakin muutoksia asenteisiin ja käytäntöihin tarvitaan tulevaisuudessa, jotta em. aivoriihen aikana esiin nousseet ideat olisi mahdollista toteuttaa?
  • Mitä toimenpiteitä se meiltä nyt vaatii?
  • Mitä vahvuuksia meillä jo on?
  • Miten edistämme käytännön tason yhteistyötä eri intressiryhmien kesken (tähän luetteloon mahdolliset yhteistyötahot

Tarkoitus on hahmottaa konkreettisia toimenpide-ehdotuksia ja ideoita, ei niinkään pelkästään kauniita ajatuksia, jotka sitten jäävät toteutumatta.

Kaikki ryhmät pohtivat kaikkia neljää osa-aluetta ja kirjaavat (tai piirtävät) kalvo(i)lle puhtaaksi ajatuksensa.

 

IIIb Ryhmätöiden purku

Kunkin ryhmän kirjuri esittelee ryhmänsä tuotokset muille.

 

IV Loppukeskustelu ja jatkotoimenpiteistä päättäminen

 

Skenaariotyöpaja

 

Päivän mittaisen tulevaisuustyöpajan tarkoituksena on kehittää asiakkaan käsitystä siitä, millaisia haasteita lähitulevaisuudessa (seuraavat 15-20 vuotta) työelämässä voidaan kohdata. Tätä tietoa pyritään tuomaan esiin laatimalla ryhmätöinä tulevaisuuden skenaarioita eri näkökulmista. Samalla aivoriihityyppisessä sessiossa pyritään selvittämään, millaisia kykyjä, resursseja ja mahdollisuuksia asiakkaalla jo on käytettävissään. Usein tällainen tieto on piilossa ns. hiljaisena tietona ja sen esille saaminen saattaa muovata asiakkaan itseymmärrystä ja uskoa omiin mahdollisuuksiin uudenlaisiksi. Nämä haasteet ja mahdolliset tulevaisuudet pyritään ryhmätyön avulla saattamaan yhteen

 

Ryhmätyön kulku

 

Etsitään tulevaisuuden haasteet

Tulevaisuuden skenaariot – huomisen huudot metatason näkökulmasta

Jakaudutaan pienryhmiin työskentelyjaksoa varten (4 ryhmää, 4-5 henkilöä kussakin). Kukin ryhmä valitsee itselleen kirjurin, jonka tehtävänä on piirtää/kirjoittaa kalvot puhtaaksi ja esitellä ryhmän tuotos muille.

Työtapa: ryhmätyö

Työvälineet: Paperia, kyniä, kalvoja, kalvokyniä

Oheismateriaali: Ohjeellinen skenaariokalvo, tulevaisuuspyramidin malli

Laaditaan ryhmissä skenaariot kirjallisesti (ja/tai piirroksin) kalvoille (neljä skenaariota /ryhmä). Ohjeellisen skenaariokalvon lisäksi kukin ryhmä on vapaa käyttämään muitakin kalvoja skenaarioidensa kuvailuun. Samalla mietitään, kuinka ko. tilanteeseen päädytään, millaisia päätöksenteon portaita ko. tilanne toteutuu. Haetaan tarvittavat päätökset ja niiden tuottamat vaikutukset portaittain tulevaisuuspyramidi. Tuotokset esitetään toisille ja sitä varten ryhmät ovat valinneet kukin keskuudestaan kirjurin.

 

Etsitään muuttumattoman (jatkuvan) kasvun skenaario

Tehtävän taustaoletus on, että tulevaisuus toteutuu sellaisena seuraavan 15-20 vuoden aikana, että yhteiskunnan/valtion tasolla ei tehdä mitään varsinaisia kehityksen perusteisiin tai suuntaan vaikuttavia päätöksiä nykytilanteeseen verrattuna. Näin taloudellinen, poliittinen ja sosiaalinen kehitys Suomessa jatkuu suurin piirtein ennallaan ja sitä myöten politiikkaan, toimintaohjelmiin ja rahoitukseen vaikuttavat päätökset tehdään suunnilleen samoilla perusteilla kuin tähänkin asti, eli ”business as usual”.

Ryhmän tehtävänä on pohtia, (1) miten tällainen kehityskulku vaikuttaa asiakkaan/ongelmaa pohtivan ryhmän omiin tulevaisuudenkuviin, odotuksiin, pelkoihin ja toiveisiin; (2) millaisia vaatimuksia ja osaamistarpeita muuttumattomana jatkuvan kasvun Suomi tuottaa, ja (3) millä tavoin nämä asiat voidaan ohjata yhteen, eli miten tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa sillä tavoin, että suunnitelmat ovat realistisia, positiivisia ja toimisivat samalla motivoivina ja päätöksenteossa ja valinnoissa auttavina työkaluina? Näkökulmina yhtäältä koulutus, työllisyys, sosiaalitoimi, yrittäjyys, ja toisaalta paikalliset tarpeet vs. globalisoituminen, verkostoituminen, ympäristökysymykset, arvomuutokset, jne. Tällä tavalla päädymme selvittämään omia mahdollisuuksia proaktiivisuuteen, eli (4) sitä, miten itse voisimme paremmin vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja asioiden kulkuun tasaisena jatkuvaa taloudellista kasvua arvostavassa yhteiskunnassa ja muuttaa sitä paremmaksi.

 

Etsitään katastrofiskenaario

Tehtävän taustaoletus on, että jokin maailmanlaajuinen ympäristö- tai luonnonkatastrofi on aiheuttanut taloudellisia, sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia mullistuksia. Nämä vaikuttavat myös Suomessa esimerkiksi siten, että maahan pyrkivien pakolaisten määrä on noussut,a ympäristöongelmat ovat lisääntyneet samalla, kun maailmanlaajuinen lama muuttaa talouden rakenteita ja jälleenrakennus vaatii valtavasti resursseja myös meiltä. Mitä näkökulmia tulisi ottaa huomioon, mitä uusia tarpeita katastrofi olisi luonut, mitkä resurssit olisivat hävinneet, jne.?

Ryhmän tehtävänä on pohtia, (1) miten tällainen kehityskulku vaikuttaa asiakkaan/ongelmaa pohtivan ryhmän omiin tulevaisuudenkuviin, odotuksiin, pelkoihin ja toiveisiin; (2) millaisia vaatimuksia ja osaamistarpeita katastrofin seurausten keskellä pyristelevä Suomi tuottaa, ja (3) millä tavoin nämä asiat voidaan ohjata yhteen, eli miten tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa sillä tavoin, että suunnitelmat ovat realistisia, positiivisia ja toimisivat samalla motivoivina ja päätöksenteossa ja valinnoissa auttavina työkaluina? Näkökulmina yhtäältä koulutus, yrittäjyys, sosiaalitoimi, työllisyys, ja toisaalta paikalliset tarpeet vs. globalisoituminen, verkostoituminen, ympäristökysymykset, arvomuutokset, jne. Näin on mahdollista pohtia omia mahdollisuuksia proaktiivisuuteen (linkki), eli (4) sitä, miten itse voisimme paremmin vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja asioiden kulkuun katastrofin läpikäyneessä yhteiskunnassa ja muuttaa sitä paremmaksi.

 

Etsitään paluu menneisyyteen -skenaario

Tehtävän taustaoletus on, että yhteiskunnallisessa päätöksenteossa ja arvovalinnoissa pyritään katsomaan taaksepäin ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Ajatellaan, että joskus ennen – esimerkiksi 1950-luvulla – oli kaikki paremmin, ihmiset onnellisempia, yhteiskunnan tila optimaalinen ja talous kunnossa. Nyt halutaan yhteiskuntaa koskevassa keskustelussa ja poliittisessa päätöksenteossa keskittyä siihen, miten saisimme nuo kerran vallinneet hyvät olosuhteet takaisin.

Ryhmän tehtävänä on pohtia, (1) miten tällainen kehityskulku vaikuttaa asiakkaan/ongelmaa pohtivan ryhmän omiin tulevaisuudenkuviin, odotuksiin, pelkoihin ja toiveisiin; (2) millaisia vaatimuksia ja osaamistarpeita menneisyyttä ihannoiva ja taustapeiliin vilkuileva Suomi tuottaa, ja (3) millä tavoin nämä asiat voidaan ohjata yhteen, eli miten tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa sillä tavoin, että suunnitelmat ovat realistisia, positiivisia ja toimisivat samalla motivoivina ja päätöksenteossa ja valinnoissa auttavina työkaluina? Näkökulmina yhtäältä koulutus, yrittäjyys, sosiaalitoimi, työllisyys, ja toisaalta paikalliset tarpeet vs. globalisoituminen, verkostoituminen, ympäristökysymykset, arvomuutokset, jne. Näin päädymme selvittämään omia mahdollisuuksiamme proaktiivisuuteen, eli (4) sitä, miten voisimme paremmin vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja asioiden kulkuun menneisyydestä haaveilevassa yhteiskunnassa ja muuttaa sitä paremmaksi.

 

Etsitään muutostulevaisuus – muutosskenaario

Tehtävän taustaoletus on, että nyt nähtävissä olevat heikot signaalit, muutosvirtaukset ja -tarpeet kehityksessä, kulttuurissa, yhteiskunnallisessa toiminnassa, poliittisessa arvokeskustelussa ja päätöksenteossa otetaan huomioon taloudellisessa ja poliittisessa päätöksenteossa. Muutokset ja yllättävätkin asioiden yhteisvaikutukset on otettu suunnittelussa ja strategioiden valinnassa yhteiskunnan tasolla huomioon.

Ryhmän tehtävänä on pohtia,

  1. miten tällainen murroksen huomioon ottava toimintamalli vaikuttaa asiakkaan/ongelmaa pohtivan ryhmän omiin tulevaisuudenkuviin, odotuksiin, pelkoihin ja toiveisiin;
  2. millaisia vaatimuksia ja osaamistarpeita jatkuvaan ja yllättäväänkin muutokseen valmentautuva ja varautuva Suomi tuottaa, ja
  3. millä tavoin nämä asiat voidaan ohjata yhteen, eli miten tulevaisuuteen voidaan vaikuttaa sillä tavoin, että suunnitelmat ovat realistisia, positiivisia ja toimisivat samalla motivoivina ja päätöksenteossa ja valinnoissa auttavina työkaluina?

Näkökulmina yhtäältä koulutus, yrittäjyys, työllisyys, sosiaalitoimi, ja toisaalta paikalliset tarpeet vs. globalisoituminen, verkostoituminen, ympäristökysymykset, arvomuutokset, jne. Näin päädymme selvittämään mahdollisuuksiamme proaktiivisuuteen, eli (

4. sitä, miten voisimme paremmin vaikuttaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja asioiden kulkuun murrokseen ja muutokseen aktiivisesti suhtautuvassa yhteiskunnassa ja muuttaa sitä vielä paremmaksi.

Ryhmätyö, laaditaan skenaariot kuvina tai kirjallisina esityksinä kalvolle erilaisista tulevaisuuden vaihtoehdoista vuonna xxx. Mietitään samalla, kuinka tähän tilanteeseen päädytään. Haetaan tarvittavat päätöksenteon vaiheet, ratkaisut, niiden seuraamukset ja seuraamusten pohjalta tehdyt uudet päätökset ja lopputulokset jne. -> apuna tulevaisuuspyramidi.

Kahvitauon aikana osanottajat käyvät kirjoittamassa seinille kiinnitetyille fläppipapereille niitä henkilökohtaisia kykyjä ja ominaisuuksia, joita (1) heillä itse kullakin mielestään on jo nyt, tai jotka (2) on hankittava tulevaisuutta ajatellen. Tarkoitus on esittää nimettömiä ehdotuksia, konkreettisia ideoita ja ajatuksia siitä, mitä osaamista ja kykyjä minulla itselläni skenaariotyöpajan teemaan liittyvistä asioista on tai ainakin mitä voisin ilman suuria kustannuksia, ajan kulutusta tai stressiä hankkia, jotta toisaalta voisin vaikuttaa em. laatimamme yhteiskunnan tason tulevaisuudenkuvan toteutumiseen ja toisaalta valmistautua siinä esitettyjen todennäköisyyksien tuomiin haasteisiin. Tarkoituksena ei ole esittää jälleen kerran uuvuttavia listoja erilaisista tulevaisuuden osaamisvaatimuksista vaan pikemminkin tässä työvaiheessa pyritään saamaan esiin ns. hiljaista tietoa (tacit knowledge) (linkki) siitä, millaisia kykyjä, resursseja, ja ennen kaikkea mahdollisuuksia meillä jo on. Usein tällainen tieto on piilossa ja sen esille saaminen saattaa muovata niin työntekijän itsensä kuin mahdollisen työyhteisön itseymmärrystä ja uskoa omiin mahdollisuuksiin uudenlaisiksi.

Kuten aivoriihenomaisessa työskentelyssä yleensä, myöskään tässä vaiheessa ei ole tarkoitus kritisoida toisten esittämiä ehdotuksia, mutta toisen esittämiä ajatuksia voidaan kyllä johdatella omin jatkoehdotuksin eteenpäin. Kukin ehdotus kirjoitetaan kuitenkin selkeästi omalle rivilleen jatkotyöskentelyn helpottamiseksi.

 Proaktiivisuus
Proaktiivisuus 1

 

Proaktiivisuus 2

 

Proaktiivisuus 3

 

Ryhmätöiden purku

 

Kunkin ryhmän kirjuri esittelee ryhmänsä skenaariot. Kunkin ryhmän tulokset kirjataan pääkohdittain yhdessä keskustellen tulevaisuustaulukkoon. Jokainen taulukon ruutu kertoo yhden tulevaisuudessa mahdollisesti toteutuvan asian tai ominaisuuden.

Mietitään yhdessä keskustellen taulukon pohjalta, millainen olisi realistinen ja monipuolinen tulevaisuusmalli, jossa on ominaisuuksia monista eri skenaarioista (On hyvä tässä vaiheessa muistaa, että tällaiset skenaariothan ovat vain työkaluja, ideaalimalleja, joiden ei ole tarkoitettukaan toteutuvan sellaisenaan, vaan joita voidaan käyttää päätöksenteossa apuna.) Millaisia ominaisuuksia realistisemmassa tulevaisuusmallissa olisi yhteiskunnan eri sektorien näkökulmasta, niin hyviä kuin negatiivisiakin? Täyttääkö muutosskenaario jo nämä odotukset ja vaatimukset, vai pitäisikö siihen lisätä vielä ominaisuuksia muista skenaarioista?

 

Ideoiden arvottaminen

 

Jokainen osanottaja saa kymmenen punaista ja kymmenen sinistä tarraa.

Punaiset tarrat: Idean merkittävyys (kuinka hyvänä, omaperäisenä ja tärkeänä ideaa tai ehdotusta voidaan sellaisenaan pitää nykytilanteeseen verrattuna.)

Siniset tarrat: Idean vaativuus (kuinka paljon uusia tietoja, taitoja ja resursseja ehdotuksen toteutuminen/toteuttaminen vaatii nykytilanteeseen verrattuna. Mitä enemmän meillä on käytettävissämme ko. resursseja jo nyt, sitä enemmän tarroja – siis, sitä pienemmillä uusilla investoinneilla, ajankäytöllä, uusien taitojen opiskelulla jne. voidaan toteuttaa ko. idea ja sitä paremmin se silloin tietysti on toteutettavissa.)

Ryhmien jäsenet arvottavat nyt tarroillaan ehdotukset ja ideat. Tarrat voidaan jakaa ihan sillä tavoin kuin ko. osanottaja itse haluaa, vaikka kaikki kymmenen yhdelle ja samalle ehdotukselle tai kaikki erikseen.

Lasketaan ehdotusten saamien tarrojen lukumäärät ja valitaan molemmista ryhmistä eniten kannatusta saaneet.

Palaute ja loppukeskustelu sekä jatkotoimenpiteistä päättäminen!

 

Skenaarioiden lajit

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/gfx_skenaarioiden_lajit/skenaarioiden_20lajit.gif

Tulevaisuustaulukko

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/gfx_tulevaisuus_taulukko/tulevaisuustaulukko.jpg

 

TULEVAISUUS ON SINUN

Tulevaisuusprojekti voidaan toteuttaa koulussa useallakin eri tavalla. Koulussa voidaan järjestää esimerkiksi erityinen tulevaisuusaiheinen teemapäivä tai vaikkapa kokonainen teemaviikko, jonka peruslähtökohtana on kehittää tulevaisuuskasvatuksen avulla nuoren tietoa tulevaisuuden tekemiseksi ja hänen omista mahdollisuuksistaan sen muuttamiseksi parhaaseen mahdolliseen suuntaan. Teemapäivään voivat osallistua niin oppilaat, opettajat kuin muu koulun 1) henkilökunta. Samalla, kun nuori joutuu pohtimaan omia tulevaisuudenkuviaan ja niitä tulevaisuuden odotuksia, toiveita ja pelkoja, joista tulevaisuudenkuvat muodostuvat, hän joutuu selvittämään tulevaisuutta myös laajemmasta perspektiivistä esimerkiksi pohjoismaisen hyvinvointiyhteiskunnan kannalta. Samalla on tarkoitus kehittää nuoren vuorovaikutustaitoja, kun projektien tuotoksia esitetään muille.

Tulevaisuusprojektin tekijöiksi voidaan hyvin ottaa mukaan myös koulun muuta henkilökuntaa, vahtimestarit, keittolan henkilökunta, kanslian väki ja siivoojat. Jos teemapäivän tai -viikon yleisteema sivuaa esimerkiksi koulun kehitystä ja/tai hallintoa, kunnan tehtäviä, kunnallishallintoa, tms. asioita, henkilökunnalla on varmasti omia ideoita ja tarpeita, jotka on näin hyvä ottaa projektityön näkökulmissa huomioon.

 

Tulevaisuusprojekti koulussa

Koulun tulevaisuusprojekti voi siis olla esimerkiksi tulevaisuusteemapäivä (tai -viikko), jonka aikana tehdään ryhmätöitä, kootaan työt yhteen ja esimerkiksi taulukko-menetelmällä etsitään tärkeimmät tulevaisuuteen vaikuttavat tekijät. Teemapäivä voi olla myös toistuvasti määrätyn ajanjakson kuluessa esimerkiksi jokin etukäteen sovittu vii-konpäivä, vaikkapa joka perjantai kahden kuukauden ajan. Sinä päivänä koulun normaalit arkirutiinit murretaan ja niin oppilaat kuin opettajat kuin mahdollisesti koulun muukin henkilökunta kokoontuu ryhmissä tekemään jotain ajankohtaista, tulevaisuusteemaista, kaikkia osallistujia innostavaa projektityötä.

 

Teemapäivään tai -viikkoon valmistautuminen

Ennen teemapäivää tai -viikkoa opettajat kokoontuvat muutaman kerran yhteiseen pala-veriin pohtimaan teemapäivän toteutukseen vaikuttavia asioita. Ensimmäinen tehtävä on löytää teemapäivän tai -viikon yhteiset raamit ja valita varsinainen teema tai teemat. Aluksi olisi hyvä selvittää omien tietojen taso ko. teemaan liittyvistä asioista, kaivaa esiin oma motivaatio, selvittää tarvittavat resurssit ja ottaa yhteyttä mahdollisiin yhteistyötahoihin ja/tai sponsoreihin teemapäivän tai -viikon järjestämiseksi onnistuneella tavalla. Samalla on yhteisesti päätettävä siitä, millä tavoin teemapäivän tuotokset arvioidaan ta-sapuolisesti, kannustavasti ja jokaisen oppilaan omaa panosta arvostaen.

Yksi peruslähtökohta tulevaisuusteemaisen projektipäivän tai -viikon taustalla on, että oppilaiden oma panos, ajatukset, ideat, toiveet ja pelot aina ko. asiassa voitaisiin myös saattaa yleisesti tietoon – näin nuorten omaa panosta paremman huomisen luomiseksi käytettäisiin hyväksi sen sijaan, että projektin tulokset jäisivät koulun hyllyille pölyttymään. Opettajien palaverissa voitaisiin pohtia myös tätä. Samalla opettajien pitäisi miettiä etukäteen, kuinka he itse osallistuvat työryhmien toimintaan (opettajan rooli on olla ryhmässä läsnä ja käytettävissä, kun oppilaat tarvitsevat apua). Tarkoituksena on selvittää, mitä itse kukin voi tarjota tai tehdä.

On tärkeää laatia hyvä, joustava ja täsmällinen päiväohjelma, jota pyritään mahdollisuuksien mukaan sitten teemapäivänä noudattamaan. Yksi keino tilanteen pitämiseksi hallinnassa on nimittää yksi tai useampi koordinaattori, joka on koko ajan selvillä siitä, mitä eri työryhmissä tehdään, missä ne kokoontuvat ja ketkä ovat ryhmävastaavia.

 

Ennakkotoimenpiteet koulussa

Ennen teemapäivää eri oppiaineissa voidaan ottaa opetuksessa ja tunneilla keskustelussa esille niihin parhaiten sopivia tulevaisuusteemoja ja miettiä oppiainetta sellaisenaankin tulevaisuusnäkökulmasta esimerkiksi seuraavista lähtökohdista:

 

  1. Millä tavalla jokin projektiin liittyvä päätös/asiakokonaisuus tms. on kehittynyt historiassa, miten sitä käsitellään nyt ja miten asiassa pitäisi edetä, että tulevaisuus tässä asiassa olisi paras mahdollinen?
  2. Mitkä arvot vaikuttavat ko. päätöksen/asiakokonaisuuden käsittelyssä ja ymmärtämisessä? Millaisia arvoristiriitoja asian käsittelyssä ja siitä käytävässä keskustelussa voidaan nähdä?
  3. Miten ao. asian tai päätöksen seurauksia on mitattu tai voidaan mitata?
  4. Millainen ihmiskuva päätöksen/asiakokonaisuuden laatijoilla tai siitä keskustelevilla mahdollisesti on? Millainen sen pitäisi olla?
  5. Miten päätös/asiakokonaisuus vaikuttaa paikallisella vs. kansallisella vs. globaalilla tasolla? Mitkä ovat sen ympäristövaikutukset? Mitkä ovat sen vaikutuksen pohjoismaiseen hyvinvointivaltioon? Miten se on ymmärrettävissä kestävän kehityksen periaatteen kannalta?
  6. Onko päätöstä/asiakokonaisuutta pohdittaessa otettu huomioon oman aikamme erityispiirteet? Millä tavoin ne näkyvät?
  7. Onko päätöstä/asiakokonaisuutta pohdittaessa otettu huomioon oman alueemme erityispiirteet ja tarpeet? Millä tavoin ne näkyvät?
  8. Miten omaa oppiainetta voidaan käyttää tulevaisuudessa hyödyksi – miten se edistää esimerkiksi tulevaisuuden työtä?
  9. Mikä on oman oppiaineen merkitys ao. päätöksen/asiakokonaisuuden ymmärtämisessä? Miten sitä voidaan käyttää hyväksi asiaa pohdittaessa?

Päivään tai viikkoon valmistaudutaan jakamalla oppilaille valmiit lomakkeet, joihin on merkitty eri teemojen nimet, työpisteet, työmenetelmät sekä ohjaavan opettajan ja/tai oppilaskoordinaattorin nimi. Lomakkeet on valmisteltu opettajien palaverissa keskustelun pohjalta ennen teemapäivää. Oppilas kirjoittaa nimensä sen työryhmän kohdalle, johon hän haluaa osallistua. Työryhmän ei tarvitse olla aina sama, jos erillisiä tulevaisuuspäiviä järjestetään useita, mutta yhden teeman ympärille rakennetun päivän tai -viikon aikana olisi pyrittävä pysymään samassa ryhmässä. Jokaisen oppilaan on kuitenkin osallistuttava johonkin ryhmään. Jos vaikuttaa siltä, että ajatuksia työryhmiksi ehdotetaan useita, oppilaita voidaan innostaa itse kehittelemään sopivia ryhmiä ja ehdottamaan niihin ohjaajia.

Työryhmien työskentelytila voi olla luokka, koulun jokin muu tila, piha, koti, kaupungilla tai kylällä jokin sopiva paikka tai vaikka metsä, riippuen työryhmän työskentelymetodista ja tarvittavista materiaaleista. Koordinaattorin olisi kuitenkin voitava helposti käydä seuraamassa työryhmän työtä. On myös valittava sellaiset työskentelypaikat, että työryhmän vetäjälle ei synny ongelmia ryhmän pitämiseksi kasassa ja keskittyneenä tehtäväänsä.

 

Päivän lukujärjestys ja työn kulku

Päivän lukujärjestys voisi olla vaikkapa seuraavanlainen.

Päivänavaus tulevaisuusteemoista:

Oppilaat miettivät jonkin ajankohtaisen asiakokonaisuuden ympärillä ajatuksiaan ja ideoitaan ja kertovat niistä lyhyesti päivänavauksessa. Tämä voi olla johdatteluna päivän tulevaisuusteemaan – esimerkiksi päivän lehdessä olleita teemaan liittyviä artikkeleita koskeva lyhyt kritiikki:

 

  1. näkyikö niissä tulevaisuusajattelua;
  2. otettiinko päätösten tulevaisuusvaikutukset huomioon;
  3. oliko asioita käsitelty siten, että niihin sai myös taustaa, ja lukija pystyi siten itse rakentamaan perspektiiviä;
  4. oliko asiaa käsitelty erillisenä vai siten, että asioiden ja päätösten yhteisvaikutukset otettiin huomioon, jne.

 

Kokoontuminen työryhmiin:

Aluksi on tarkistettava, että työtilat on muutettu mahdollisimman mukaviksi ja tarvittavat työvälineet ovat valmiina ja saatavilla.

 

Ehdotus työryhmiksi:

  1. Tulevaisuuden talon/kaupungin suunnittelijat pohtivat yhdessä alueen rakennushankkeista ja kunnallispolitiikasta vastaavien tahojen kanssa oman alueen kehittämiseen liittyviä ideoita. Ryhmä voi toimia myös yhteistyössä yrittäjyysryhmän, ympäristöryhmän ja poliittisen ryhmän kanssa.
  2. Tulevaisuuden koulu -idearyhmä miettii, mitä haasteita ja mahdollisuuksia koululla ja opetuksella on tulevaisuudessa.
  3. Kirjoitus-/esseeryhmä: Kirjoita lapsenlapsesi haastattelu tai lapsenlapsesi haastattelee sinua vuonna 2045, tms. Kirjoita tulevaisuuteen sijoitettu näytelmä päivän teemasta (mahdollisesti yhteistyötä uutisryhmän, musiikkiryhmän, runoryhmän, draamaryhmän ja tanssiryhmän kanssa).
  4. Science fiction-ryhmä laatii tekstin tai skeeman päivän teemasta.
  5. Runoryhmä laatii runoantologian tulevaisuusaiheista tai päivän/viikon teemasta (yhteistyömahdollisuus esim. musiikkiryhmän, draamaryhmän ja tanssiryhmän kanssa).
  6. Musiikkiryhmä tekee laulun tai lauluja päivän teemasta. (Musiikkiryhmä voi toimia myös yhdessä runoryhmän, tanssiryhmän ja/tai draamaryhmän kanssa.)
  7. Tietotekniikkaryhmä, laatii vaikka uuden ohjelman, pelin tms. jolla kuvata huomispäivän mahdollisuuksia päivän teeman muistaen.
  8. Uutisryhmä, tekee huomispäivän lehden, ja/tai radio- ja/tai tv-ohjelman (millaisia uutisia voisi olla vaikkapa vuonna 2050? Paikkakunnan päättäjien nauhoitettuja ja suoria haastatteluja päivän teemasta, jne.)
  9. Tulevaisuuden tanssi/koreografia/voimisteluryhmä (mahdollisesti yhteistyötä esimerkiksi musiikkiryhmän, runoryhmän ja kirjoitus-/esseeryhmän kanssa).
  10. Julisteentekijät, joilla on aiheena päivän teema, esim. miten ympäristö voidaan ottaa huomioon siten, että lapsenlapsillemmekin jää jotain kaunista, tms. (Yhteistyömahdollisuus esim. tulevaisuusesitystä hiovien ryhmien ja kunnallissektorilla tulevaisuutta miettivien ryhmien kanssa.)
  11. Draamaryhmä, harjoittelee jonkin tulevaisuusaiheisen näytelmän tai tekee musikaalin tai kabareen tulevaisuusteemasta (mahdollisesti yhteistyötä esimerkiksi musiikkiryhmän, runoryhmän ja kirjoitus-/esseeryhmän kanssa).
  12. Roolipeliryhmä, laatii ja toteuttaa päivän teemasta tulevaisuuteen sijoitetun roolipelin.
  13. Kommunikaatioryhmä, sähköposti- ja fax-yhteydet ystävyyskouluihin, keskustelua ja kooste päivän teemasta
  14. Yrittäjyysryhmä hankkii tietoa, käy keskusteluja ja ideoi yhdessä paikkakunnan päättäjien ja yrittäjien edustajien kanssa uusia yrittämisen mahdollisuuksia alueellisesti.
  15. Poliittinen ryhmä etsii ja kartoittaa laajempia yhteistyömahdollisuuksia alueen päättäjien, koulun ja nuorten välillä ja pyrkii miettimään uusia keinoja, millä nuorten ääni saataisiin paremmin kuuluville kunnallisessa/valtakunnallisessa päätöksenteossa.
  16. Ympäristöryhmä miettii alueellisia ja laajempia ympäristöä koskevia asioita.
  17. Internet- ja ATK-ryhmä etsii tietoverkosta tietoa muiden ryhmien käyttöön.
    Tulevaisuustyöryhmien työskentelytapa voi olla jokaisella erilainen, mutta käsiteltävien aiheiden tulisi olla samoja tai ainakin sisältää aineksia edellä hahmotelluista teemakokonaisuuksista, jotta lopputulos olisi mitattavissa ja analysoitavissa koulun projektin loppuraportointia varten. Työryhmien välinen yhteistyö on erittäin suositeltavaa.

 

Tuotos ja loppuarviointi

Kun työryhmät ovat saaneet työnsä päätökseen, kootaan kouluun tulevaisuusnäyttely ryhmien työn tuloksesta. Tuotos voi olla vaikkapa yhteenvedonomainen tulevaisuuskartta eri ryhmissä esille tulleiden asioiden pohjalta (esim. piirtäen, kirjoittaen tms.). Näytelmät, runot, tanssit, tulevaisuusmusikaali tms. esittävän taiteen keinoin tehty työ voidaan tietenkin esittää sopivassa mahdollisessa tilaisuudessa julkisesti koulun omissa tilaisuuksissa. Päättäjien ja yrittäjien kanssa yhteistyössä kehiteltyjen ideoiden ja muiden tuotosten esittäminen laajemminkin esim. paikallisessa lehdessä, radiossa tai sitä varten erityisesti kehitetyllä foorumilla voisi tuottaa todellista hyötyä jatkossakin.

Tuotoksen kokoajina voivat olla oppilaat yhteistyössä työryhmien vetäjien kanssa tai varta vasten tätä tehtävää varten valitut työryhmien edustajat. Kokoajat voivat kokoontua erikseen ennen projektipäivää miettimään, millaisessa ilmiasussa lopputuotos saataisiin mahdollisimman hyvin ja kattavasti esille. Samalla tulevaisuuskartan tekijät voivat laatia esimerkiksi omana opinnäytteenään tuotoksesta päivän teeman pohjalta esiin nousevia tulevaisuusskenaarioita.

Lopuksi voidaan järjestää myös oppilaiden, opettajien ja vanhempien (ja mukana voivat olla myös kunnan/kaupungin tms. julkishallinnon ja yrittäjien edustajat) yhteinen paneelikeskustelu, jossa oppilaat ja paneelin jäsenet yhdessä pohtivat ja arvioivat niitä asioita, ideoita ja skenaarioita, joita työryhmien työn perusteella on laadittu. Kysymykseen tulee pohdiskelu, millaisia ovat toivottavat tulevaisuudet niissä asioissa, joita koulussa on teemakokonaisuudessa esitetyistä asioista tullut esille, kuinka niihin päästäisiin, mitä ne edellyttävät päätöksenteossa, jne.

 

Esimerkki ympäristöteeman toteutuksesta

 

Seuraavassa on esitetty ympäristöön liittyvän tulevaisuusteeman käsittelyä ja opetusmahdollisuuksia eri kouluasteilla. Teemaa voidaan aluksi käsitellä eri oppiaineissa kunkin omasta näkökulmasta. Uskontotunnilla voidaan selvittää vaikka kotitehtävänä, kuinka Raamatussa tai sen jossain kirjassa käsitetään ympäristöä ja millaisia käsityksiä ko. ajan ihmisillä Raamatun mukaan ympäristöstä oli. Voidaan pohtia, miten eri kristityt uskontokunnat ymmärtävät esimerkiksi käskyn ”lisääntykää ja täyttäkää maa”, tms. Elämänkatsomustiedon tunnilla voidaan puhua eri uskontojen ympäristökäsityksistä, liikuntatunnilla voidaan selvittää, miten eri liikunnan lajit vaikuttavat ympäristöön, miten luonnossa liikutaan tai miten esimerkiksi hiihtohissien rakentaminen vaikuttaa tunturimaastoon, jne.

 

Ympäristötehtäviä ja -kysymyksiä

Teemana kylä tai kunta:

Millainen se oli 50 vuotta sitten? Tutkitaan vaikka vanhoja sanomalehtiä kirjastossa tai lehden toimituksessa.

Millaisia päätöksiä on tehty, että alue on nyt tällainen?

Miten saisimme tästä viihtyisämmän? Mitä pitäisi tehdä, mihin rakentaa taloja/katuja/teitä/puistoja jne.

Miten nuoret viihtyisivät paremmin? Entä lapset, vammaiset ja vanhukset, mitä he tarvitsevat? jne.

Millaiseksi kuvittelen mielessäni oman kyläni tai kuntani 50 vuoden kuluttua

Tuotos: esseitä, piirroksia, luonnoksia, suunnitelmia ja askartelutöitä; ryhmän yhteinen projektityö Tulevaisuuden kaupunki, jne.

 

Teemana perehtyminen kunnalliseen päätöksentekoon ja sen ympäristöpoliittisiin perusteisiin:

Onko kunnalla omaa ympäristö- tai energiapoliittista ohjelmaa? Jos on, millainen se on? Jos ei ole, millainen sen pitäisi olla?

Miten saisimme kunnalliset päätöksentekijät kuuntelemaan nuoria/kuntalaisia yleensä esim. kaavoitukseen liittyvissä asioissa? Mitä konkreettisia ehdotuksia nuoret voisivat itse tehdä? Millaiseen huomiseen nykyinen kaavoitukseen liittyvä ympäristö- tai energiapoliittinen ajattelu tai sen puute johtaa? jne.

Tuotos: Essee- tai ainekirjoituskokoelma; sävellys, tanssi; runokokoelma; pienimuotoinen seminaarityö; teemaan paneutunut lehti, radio-ohjelma, video tms; tietokoneohjelma tai -peli; näytelmä tai kabaree.

 

Tulevaisuusverstas yhdessä kaupungin tai kunnan päättäjien kanssa

 

Oppilaista on tarkoitus tulla tulevaisuuden tekijöitä!.Tärkeää tulevaisuuden tekemisessä on varsinainen toiminta: Kun tuotos on valmis, se voidaan esittää vaikka koulun johtokunnan jäsenille, vanhempainneuvostolle, kunnan-/kaupunginvaltuustolle tai -johtajalle ja muille päättäjätahoille, esitellä se paikallisessa lehdessä, radiossa tai paikallistelevisiossa. Tarkoitus ei ole, että hyvät, tarkasti pohditut ja perustellut ideat ja toimintamallit jäävät unohduksiin koulun arkistoihin, vaan että niiden pohjalta lähdetään tekemään asialle jotain.

Ohjeeksi oppilaalle

 

Laadi SKENAARIOITA ja anna niille nimet, esimerkiksi:

  1. hyvä huominen, kuvaile se ja kerro miten sinne mennään (utopia);
  2. mikään ei muutu -huominen – sama kehitys jatkuu, kaikkea on vain määrällisesti vähän enemmän, niin hyvää kuin pahaakin;
  3. huono huominen – kaikki päin seiniä (dystopia);
  4. paluu menneeseen -huominen – joskus oli kaikki paremmin ja nyt menee huonosti: miten saataisiin ne menneet hyvät ajat takaisin?
  5. muutoksen huominen – yllättäviinkin asioihin on varauduttu.
    jne.

Mieti mikä on mahdollista, todennäköistä, toivottavaa ja epämieluista ja perustele ajatuksesi. Kerro, miten eri vaihtoehdot tulisivat toteutumaan ja millaisia päätöksiä pitää tehdä, että kukin niistä käy toteen. Kirjoita/piirrä tms. ne puhtaaksi. Yritä olla mahdollisimman johdonmukainen.

Muistathan, että skenaariosi ovat muuntuvia ja dynaamisia – kaiken lukemasi, oppimasi ja pohtimasi tarkoitus on vaikuttaa niihin. Voit piirtää tai kirjoittaa niitä puhtaaksi uudestaan koko ajan sen mukaan, mitä uutta tietoa saat.

 

UTOPIAT JA DYSTOPIAT:

Millainen on oma tulevaisuudenkuvasi? Mitä pidät toivottavana, mitä et haluaisi missään nimessä tapahtuvan? Millä tavalla oma utopiasi voidaan toteuttaa? Millaiset päätökset johtavat negatiiviseen tulokseen – miten ne päätökset voidaan välttää?

Lue lehtiartikkeleita asiasta, etsi tietoa kirjoista, kirjastoista, juttele perheesi/ ystäviesi/päätöksentekijöiden jne. kanssa. Ideoi, analysoi, ole kriittinen. Tärkeintä on ottaa huomioon, miten eri asiat vaikuttavat toisiinsa. Mieti, miten historiallinen tilanne, talous, kunnallinen päätöksenteko jne. vaikuttavat asiaan. Muista myös arvot ja niiden vaikutus päätöksentekoon.

Mieti, millaista aikajännettä haluat käyttää. Laadi vaikka useita malleja eripituisten aikavälien päähän (maailma/tutkimasi asiantila 50 v – 100 v –1000 vuoden kuluttua). Muista myös mennyt (50 v – 100 v – 1000 vuotta sitten) ja ota selvää, kuinka on päädytty tähän tilanteeseen, jossa nyt olemme.

Käytä mielikuvia, ole luova ja usko omiin ajatuksiisi ja unelmiisi. Millaisena SINÄ NÄET tulevaisuuden – millaisia visioita, näkemyksiä, ajatuksia sinulla siitä on?

 

Utopia vai dystopia

 

Utopia-ajattelu muodostaa tärkeän osan tulevaisuudentutkimukseen liitetystä perinteisistä lähestymistavoista skenaarioajattelun ja trendiajattelun lisäksi.

Arkikielessä utopia tarkoittaa usein toisaalta jotain epärealistista ja epäkäytännöllistä toimintasuunnitelmaa tai pyrkimystä sosiaaliseen uudistukseen, jonka toteutuminen vaikuttaa realistisesti ajatellen hyvin epävarmalta. Uusi nykysuomen sanakirjakin määrittelee utopian epätodelliseksi unelmaksi, pilvilinnaksi ja haaveeksi paremmasta maailmasta tai ihanneyhteiskunnasta, jota ei voida toteuttaa. Kun siis sanotaan, että jokin asiantila on utopistinen, tarkoitetaan useimmiten, että asiantila on samalla kertaa hämärä, toisaalta tavoittelemisen arvoinen, mutta samalla tavoittamattomissa ja epärealistinen. 1800-luvun utopistiset sosialistit ja 1900-luvun lopun apokalyptisten kulttien edustajat voidaan kaikki lukea kuuluviksi utopia-ajattelun ääripäiden edustajiin (Pieterse 1999, 150).

Toisaalta utopia on jossain muussa ajassa kuin nykyisyydessä – esimerkiksi siis tulevaisuudessa – sijaitseva aika ja paikka, jossa se minkä nyt koetaan olevan huonosti yhteiskunnassa onkin hyvin. Kysymyksessä on ehkä kriittinen kannanotto johonkin tällä hetkellä vallalla olevaan asiantilaan, mutta samalla jonkin asian nimeäminen utopistiseksi voi olla kritiikkiä asian esittäjän todellisuudentajua kohtaan – utopia on läsnäolematon maailma. Näin utopian kuvaus on siis myös kritiikkiä nykytilaa tai nykyistä yhteiskuntaa, päätöksentekijöitä ja vallanpitäjiä kohtaan.

Tulevaisuudentutkimuksen piirissä utopialla on kuitenkin toinen, lähempänä todellisuutta ja tutkimuksentekoa oleva merkitys: utopia-ajattelussa nykyhetki nähdään vielä toteutumattomien hyvien mahdollisuuksien lähteenä. Utopia-ajattelulla tarkoitetaan sitä, että tulevaisuudesta pyritään tietoisesti rakentamaan erilaista ja parempaa kuin mitä nykyisyys on. Arvot ovat tärkeitä – utopian rakentamisessa tulevaisuudessa vallitseva asiantila on riippuvainen siitä, mitä siltä toivomme ja mitä haluamme tapahtuvan (Masini 1993, 45). Utopia sisältää myös joko suoran tai viitteenomaisen kuvauksen siitä, mitä muutoksia nykytilaan pitäisi tehdä, jotta utopian kaltainen onnellisempi asiantila saataisiin toteutetuksi. (Bell 1997b, 7-8).

Kuitenkin se, mikä on toivottavaa ei ole välttämättä yksiselitteistä. Eri toimijoilla saattaa olla hyvinkin erilainen käsitys siitä, millainen on hyvä tulevaisuus, ja mitä pitemmälle verkostoidumme, kansainvälistymme ja maapalloistumme, sitä enemmän joudumme tekemisiin erilaisten ja ristiriitaistenkin maailmankäsityksien ja tulevaisuudenkuvien kanssa. Sitä vaikeammaksi tulee myöskin valintojen tekeminen parhaaseen mahdolliseen tulevaisuuteen pyrkimiseksi. Masini sanookin, että utopia-ajattelun tarkoituksena on rakentaa tulevaisuus jonkin sellaisen perustalle, jonka toivoisimme käyvän toteen (1999, 40). Näin utopia-ajattelu tulevaisuudentutkimuksessa tulee lähelle toivottavien tulevaisuudenkuvien visiointia.

Utopia-ajattelulla on pitkät juuret aina Platonista Thomas Moreen ja Francis Baconiin ja nykypäivän yhteiskunnallisiin idealisteihin. Tässä ajattelussa tulevaisuus käsitetään laadullisesti erilainen kuin nykyisyys. Utopia-sana juontaa juurensa kreikan kieleen, jossa sana tarkoittaa ”ei-paikkaa”. Moren alun perin vuonna 1516 julkaisemassa Utopiassa (1997) tämä ei-paikka sijoittui Moren omaan aikaan, mutta tuntemattomalle saarelle, jossa oli kehittynyt eräänlainen ihanneyhteisö. Moren tarkoituksena olikin oman aikansa yhteiskunnan kritiikki, mutta epäsuorasti – suorempi arvostelu olisikin johtanut kirjailijan suoraan hirttolavalle tai ainakin vankilaan (Mannermaa 1993, 16). Toinen Uuden ajan alun klassikko oli Francis Bacon, jonka Uusi Atlantis oli sekin utopistinen kuvaus tiedemiesten johtamasta tulevaisuuden yhteiskunnasta. Myöhemmät utopiakirjallisuuden laatijat ovat vuosisatojen myötä irtautuneet paikasta ja siirtäneet omat utopiansa yhä selkeämmin ajassa eteenpäin tuntemattomaan tulevaisuuteen. Utopiakirjailijat tasoittivat tietä sekä tieteiskirjallisuudelle että tulevaisuudentutkimukselle pohtimalla sitä, mikä on mahdollista, todennäköistä ja kuvailemalla toivottavia ja ei-toivottavia tulevaisuuksia (Bell 1997b, 14).

Utopian vastakohta on dystopia. Tätä käsitettä käytetään harvemmin arkikielessä, mutta yhteiskuntatieteissä yleensä ja tulevaisuusajattelussa erityisesti sillä on selkeä merkitys. Dystopia on jossain kuvitteellisessa ajassa – tulevaisuudentutkimuksessa siis vielä toteutumattomassa mahdollisessa tulevaisuudessa – sijaitseva kuvitteellinen paikka, jossa asiantila on huonommin kuin nykyisyydessä tai siinä ajassa ja paikassa, johon sitä verrataan (Bell 1997b, 8). Dystopia-ajattelussa nykyhetkessä sijaitsee on tällä hetkellä vallitsevien huonojen asiantilojen jatkumo ja siirtäjä ja sillä tavalla sen avulla myös ilmaistaan suoraa tai välillistä kritiikkiä nykytilaa tai nyt suunnitteilla olevia päätöksiä kohtaan. Siinä missä utopialla on ihanteellinen kaiku, dystopiaan ei kukaan haluaisi suin surminkaan joutua.

Tulevaisuusajattelussa näkemykset voivat olla utooppisia tai dystooppisia ja yllätyksellisiä tai yllätyksettömiä. Yllätykselliset näkemykset tuovat esiin uusia mahdollisuuksia ja yllätyksettömät näkemykset jatkavat nykyhetken ongelmattomia piirteitä tulevaisuuteen.

 

Bell, W. 1997a. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume I: History, Purposes, Knowledge. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Bell, W. 1997b. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume II: Values, Objectivity and the Good Society. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Mannermaa, M. 1993: Tulevaisuus – murroksesta mosaiikkiin. Otava, Helsinki.
Masini, E. 1993: Why Futures Studies? Grey Seal, London.

Masini, E. 1999: Rethinking Futures Studies. In Sardar (ed.): Rescuing All Our Futures. The Future of Futures Studies. Praeger, Westport, Connecticut, pp. 36-48.

More, Th. 1997: Utopia. Wordsworth Classics of World Literature, Wordsworth Editions Ltd., Hertfordshire.

Pieterse, J. N. 1999: Futures Studies and Global Futures. In Sardar (ed.): Rescuing All Our Futures. The Future of Futures Studies. Praeger, Westport, Connecticut, pp. 146-162.

 

Masini: Tulevaisuudentutkimuksen filosofiset lähestymistavat

Eleonora Masinin merkitys nykyisen tulevaisuudentutkimuksen kehittymisessä on kiistaton. Kirjassaan ”Why Futures Studies” (Masini 1993) hän tarkastelee tulevaisuudentutkimuksen kehitystä ja peruspiirteitä historiallis-maantieteellisestä näkökulmasta ja antaa tiedonalalle globaalin perspektiivin.

Ensimmäinen Masinin tulevaisuudentutkimuksen ja tulevaisuusajattelun filosofinen lähestymistapa, jota hän kutsuu ekstrapolaatioksi, juontuu tarpeesta ymmärtää nopeaa muutosta ja suhteuttaa omaa olemista siihen. Ihmisen on tiedettävä, mihin maailma on menossa, jotta hän voisi ymmärtää omaa merkitystään maailmassa. Tällainen ajatustapa tarvitsee sekä mennyttä että nykyisyyttä koskevaa tietoa, jotta ihmisen olisi mahdollista rakentaa ymmärrys siitä, mikä on mahdollista ja mikä mahdollisen joukossa todennäköistä. Ajattelutapa perustuu uskomukselle, että jokin todella muuttuu. Nyt hallussamme olevaa tietoa nykyhetken tilanteesta ja menneistä kehityskuluista käytetään hyväksi, kun laaditaan tulevaisuutta koskevia ennusteita: Kun tiedetään, mitä on tapahtunut viimeksi kuluneina vuosina, on johdonmukaista vetää näistä suoria johtopäätöksiä myös tulevaan kehitykseen. Lähestymistapa onkin johtanut ennusteisiin perustuviin ja kvantitatiivisiin ennustemenetelmiin (aikasarja-analyysit, matemaattiset mallintamismenetelmät jne.), jotka pohjautuvat vankkaan empiiriseen laskennalliseen dataan ja matemaattisiin malleihin. Ekstrapolaatioihin perustuva lähestymistapa oli tulevaisuudentutkimuksessa tärkein erityisesti heti toisen maailmansodan jälkeisestä ajasta aina 70-luvun alkuun saakka. Nykyisin ekstrapolaatioita tehdään erityisesti taloutta koskevissa ekonometrisissä tutkimuksissa.

Masinin toinen filosofinen ajattelutapa liittyy utopioihin ja toivottaviin yhteiskunnallisiin tulevaisuudentiloihin. Tässä ajattelussa tulevaisuus on riippuvainen siitä, mitä siltä toivomme, mitä haluamme tapahtuvan. Siinä missä ennakoivassa ajattelutavassa etsitään mahdollisuuksia ja todennäköisyyksiä, tässä mietitään lisäksi myös sitä, mikä on toivottavaa. Masini kutsuukin tätä ajattelutapaa näkemykselliseksi, koska tässä halutaan muuttaa nykyistä todellisuuden tilaa etsimällä ja esittämällä uudenlaisia tulevaisuuden visioita. Lähestymistapa on johtanut monien kvalitatiivisten tulevaisuusmenetelmien, esimerkiksi tulevaisuusverstasmenetelmän ja delfoimenetelmän kehittymiseen.

Kolmas Masinin filosofinen tulevaisuudentutkimuksen lähestymistapa muodostuu kahden ensimmäisen synteesistä ja tulee ilmi ihmisten tulevaisuuden projekteissa. Masini kutsuu tätä mallia visionniksi. Hän esittää, että kun ihmiset rakentavat erilaisia tulevaisuussuuntautuneita elämänprojekteja ja yhteiskunnat ja instituutiot tekevät omia projektejaan, niiden taustalla on tarve muuttaa todellisuutta erityisten tulevaisuustekijöiden avulla. Näitä tekijöitä ohjaavat sekä utopiat, sosiaaliset ihanteet, mallit ja visiot että empiirinen tieto menneisyyden trendeistä ja nykyhetken asiantiloista. Näkökulma perustuu ajatukseen, että ihminen voi muuttaa todellisuutta ja että kysymys on valinnoista. Tätä kolmatta näkökulmaa hyödyntävissä tutkimuksissa tulevaisuuden vaihtoehtoja tarkastellaan käyttäen hyväksi sekä perinteisiä haastattelu- ja kyselymenetelmiä, trendiennusteita ja aikasarjoja että uudempia skenaariomenetelmiä.

 

Masini, E. 1993: Why Futures Studies. Grey Seal, London, 39-44.

 

Pehmeä systeemimetodologia (SSM) tulevaisuudentutkimuksessa

 

Rubin, Anita 2000. Tulevaisuuden tutkimus tiedonalana ja tieteellisenä toimintana. http://www.metodix.com.

 

Johdanto

Pehmeä systeemimetodologia (SSM) on menetelmällinen kokonaisuus, eräänlainen työkalupaketti, joka muodostaa joustavan ja monipuolisen kehikon inhimillisten systeemien käytännön tason ongelmanratkaisuun. Pehmeän systeemimetodologian tarkoituksena on toimia erilaisten organisaatioiden kuten esimerkiksi hallinnon virastojen ja laitosten, yritysten, kansalaisjärjestöjen, oppilaitosten, säätiöiden, kuntien tai minkä tahansa muiden ihmisten rakentamien järjestelmien tulevaisuustyökaluna. Tällaiset järjestelmät ovat tyypillisesti ihmisyhteisöjen ja teknisten järjestelmien yhdistelmiä. Kun menetelmää kehitettiin tulevaisuudentutkimuksessa, perusajatuksena oli se, että organisaatioita ja niiden kehitysvaihtoehtoja pitäisi voida lähestyä systeemisestä näkökulmasta. Tämä tarkoittaa sitä, että organisaatio ymmärretään toiminnallisena ja vuorovaikutuksellisena kokonaisuutena, jonka muutos vaikuttaa sekä sen omiin toimintoihin, hallinnointiin, tiedonkulkuun, teknisiin apuneuvoihin ja sisäisiin järjestelmiin, sen parissa työskenteleviin ja toimiviin ihmisiin, että myös ulospäin siihen yhteiskuntaan ja ympäristöön, jossa kyseinen organisaatio toimii.

Tulevaisuudentutkimuksessa SSM:n avulla järjestelmälle eli systeemille voidaan hahmottaa toivottava tulevaisuus tai vaikka erilaisten skenaariomenetelmien avulla monia mahdollisia tulevaisuuksia, joista valitaan se tavoiteltavin. Aluksi kartoitetaan järjestelmän nykytila – siis eri osa-alueiden toiminnot sekä toimijoiden, osa-alueiden ja rakenteiden väliset riippuvuudet. Samat asiat selvitetään myös tavoiteltavasta tulevaisuudentilasta eli tulevaisuusmallista. Näitä tiloja vertaillaan ja mietitään sitten, millaista toimintastrategiaa toteuttamalla nykytilasta päästään tavoiteltavaan tilaan, siis millaisen kehitysohjelman se vaatii. Tulevaisuudentutkimuksen näkökulmasta tarkasteltuna SSM itse asiassa itse asiassa kuvaa hallitun muutoksen prosessia.

 

Systeemin määrittely

 

Systeemin määrittely.
Avoimet systeemit ja palaute.
Oppivat systeemit.
Ihmisen tekemät systeemit.
Kompleksisuus ja kompleksiset ongelmat.
Kompleksiset systeemit.
Systeemin muutos.
Mitä systeemin muutoksessa tapahtuu?.
Organisaatio oppivana systeeminä.
Mitä pehmeä systeemimetodologia on.
SSM:n käyttötilanteet.
Pehmeän systeemimetodologian periaatteet.
Pehmeän systeemimetodologian kulku.
Logiikkaan pohjautuva analyysi.
Kulttuurinen analyysi.
Ydinmääritelmän rakentaminen.
CATWOE ja Taavi Tavallisen aidanmaalaus.
Taavi Tavallisen aidanmaalaus systeemisenä kuvauksena.
Todellisuuden ja siitä tehdyn mallin tarkastelu.
Kulttuurisen analyysin virta.
Väliintulon analyysi.
Sosiaalisen systeemin analyysi.
Poliittisen systeemin analyysi.

Systeemin määrittely

Systeemi voidaan määritellä monella erilaisella tavalla. Ensinnäkin systeemi koostuu rajatusta määrästä erillisiä tekijöitä, jotka ovat usein myös määriteltävissä omiksi, pienemmiksi systeemikseen eli alasysteemeiksi. Näiden tekijöiden tai alasysteemien välillä on jännitteitä ja toiminnallisia tai elimellisiä yhteyksiä, jotka samalla erottavat ne ympäristöstä omaksi kokonaisuudekseen. Samalla mitä korkeammalla hierarkiassa systeemi toimii, sitä abstraktimpi ja yleisluontoisempi se on. Voidaankin ajatella, että jotta olio voidaan määritellä systeemiksi, siinä pitää olla vähintään kaksi keskenään tavalla tai toisella sidoksissa olevaa tekijää. Checkland (1985) määrittelee systeemin ominaisuuksiksi, että se koostuu erityisestä, määriteltävissä olevasta yhtenäisestä kokonaisuudesta, jonka osat ovat määriteltävissä olevassa suhteessa toisiinsa. Nämä osat voivat kukin muodostaa oman systeeminsä.

Siitä huolimatta systeemi on sellaisenaan jotain enemmän kuin osiensa – alasysteemiensä – summa. Tämä johtuu siitä, että sen luonteeseen kuuluu osien lisäksi myös prosesseja niiden välillä, kuten vuorovaikutusta, yhteisvaikutuksia, informaation ja energian siirtoa. Tämän vuoksi systeemiä kutsutaan emergenttiseksi – omin ehdoin kehittyväksi.

Systeemi voi olla esimerkiksi sarja vuorovaikutuksessa olevia objekteja tai elementtejä, joiden tarkoituksena on päästä tiettyyn lopputulokseen. Systeemiteorian avulla yritetään selittää erilaisia ilmiöitä, niin luonnollisia kuin teknillisiäkin. Systeemi rakentuu hierarkkisesti, eli ylimmällä tasolla systeemiä voidaan kuvata yhdellä alkiolla. Alemmille tasoille siirryttäessä edelliset tason alkioita sekä niiden välisiä suhteita kuvataan tarkemmin. (Lisätietoa systeemiteoriasta ks. http://www.bsn-gn.eku.edu/BEGLEY/GSThand1.htm)

Avoimet systeemit ja palaute

Systeemi voidaan eristää ympäristöstään ja se siten voi olla toiminnalliseen ympäristöönsä nähden joko suljettu tai avoin. Avoin systeemi vaihtaa ympäristönsä kanssa ainetta, energiaa tai tietoa (Checkland 1985, 82). Sen jälkeen, kun energia ja tieto ovat siirtyneet systeemiin, ne prosessoidaan ja tuloutetaan ympäristöön muodossa tai toisessa. Avointa systeemiä voidaan kuvata tapahtumien kehäksi, jonka puitteissa organisaatio tai olio on vaihdantasuhteessa ympäristönsä kanssa. Tämän vaihdantasuhteen ylläpitämiseksi systeemin on kyettävä negatiiviseen entropiaan eli sen on pysyttävä elossa ja pidettävä itseään yllä, sillä termodynamiikan toisen lain mukaisesti suljetut systeemit siirtyvät aina kohti osiensa täydellistä hajaantumista ja täydellistä epäjärjestystä. Suljettu systeemi ei siis ole vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa.

Negatiivisella palautteella on myös tärkeä tehtävä systeemin itseohjautuvuuden ja oppimiskyvyn kannalta: se ohjaa systeemiä pysymään oikealla tiellä. Positiivinen palaute – tulos – voidaan siten ymmärtää vältettyjen negatiivisten vaihtoehtojen summana. Avointa systeemiä leimaa lisäksi homeostasia, jolla tarkoitetaan systeemin aktiivista sisäisen tilan ylläpitoa. Se tapahtuu eliminoimalla liika vaihtelu ja ulkoisten ärsykkeiden häiritsevät vaikutukset. Avoimet systeemit pyrkivät lisäksi kohti erilaistumista ja erikoistumista.

Oppivat systeemit

Kuusen (1999) termejä käyttääksemme voidaan ajatella myös, että avoimet systeemit ovat oppimiskykyisiä olioita. Oppimiskykyiset oliot, joita eivät hallitse ainoastaan deterministiset luonnonlait vaan myös niiden oma tahto, ovat ennustamattomampia kuin oppimiskyvyttömät systeemit, joiden toiminta kussakin tilanteessa voidaan usein ennustaa melko tarkkaan niiden historian – siis edeltävien tapahtumien ja esimerkiksi niiden pohjalta tehdyn aikasarjan – ja tarkasteluhetkellä vallitsevien olosuhteiden perusteella. Myös oppimiskyvyttömät systeemit, silloinkin kun niiden käyttäytymistä hallitsevat täysin deterministiset luonnonlait, saattavat olla ennustamattomia tai ainakin hyvin vaikeasti ennustettavia siksi, että niiden alkutilaa on käytännössä mahdotonta tuntea riittävällä tarkkuudella. Deterministiset järjestelmät ovat nimittäin hyvin alkuarvoherkkiä. Suuresta joukosta keskenään samantyyppisiä systeemejä – olivat ne sitten oppimiskykyisiä tai -kyvyttömiä – voidaan kuitenkin usein tehdä ainakin suuntaaantavia tilastollisia ennustuksia. (Kuusi 1999, 22-25; ks. myös Niiniluoto 1999.)

Avoin ja oppiva systeemi siis tuo sisäänsä jotain ja tuottaa ulospäin jotain muuta. Tätä liikettä kutsutaan nimellä palaute (feedback). Palauteprosessi on tärkeä erityisesti informaation kuljettamisessa, koska sen toimivuudesta riippuu systeemin menestys ja kehitys. Avoimen systeemin luonteeseen kuuluu, että se vastaanottaa ympäristöstään energiaa, ainetta tai aineeseen sidottua informaatiota (input). Systeemin sisällä tapahtuu erilaisia prosesseja, joiden seurauksena se tuottaa toisenlaista ainetta tai energiaa (output). Tähän prosessiin systeemi käyttää energiaa, jota se myös saa ulkoa ympäristöstään. Rationaaliset systeemit ovat suunniteltuja, kun taas luonnolliset systeemit kehittyvät spontaanisti ja evolutionaalisesti. Avoimen systeemin ekonomian ylläpitämisessä ratkaisevaa on säätely. (Begley 1999.)

Ihmisen tekemät systeemit

Checklandin jaottelun mukaan (1985, 110-121, ks. myös Keskinen 1999, 66; 2001) systeemit voivat olla myös joko olemassa luonnossa tai ne voivat olla tavalla tai toisella tietoisesti rakennettuja tai ne voivat kehittyä ihmisen toiminnan tuotoksena. Luonnon systeemit ovat muodostuneet luonnonvoimien vaikutuksesta. Ihmisen toiminnan johdosta syntyneet systeemit taas voidaan jakaa kolmenlaisiin kokonaisuuksiin:

  • Suunnitellut aineelliset systeemit muodostuvat tietoisen suunnittelun tuloksena. Esimerkkinä voisi olla vaikka kaupungin tai kunnan sähkönjakeluverkosto.
  • Suunnitellut abstraktit systeemit ovat laajempia ihmisen tekemiä kokonaisuuksia, jotka voivat koostua myös tietoisesti rakennetuista käsitteellisistä kokonaisuuksista. Tällaisesta systeemistä voisi esimerkkinä olla vaikkapa Suomen poliittinen järjestelmä, joka koostuu erilaisista alasysteemeistä kuten vaalit, kansanedustuslaitos, puoluekoneisto jne.
  • Kolmas tietoisten systeemien laji on ihmisen toiminnalliset systeemit: ihmiset muodostavat systeemejä toteuttaakseen jotain tarkoitusta, luodakseen jotain, toimiakseen yhdessä tai saavuttaakseen jonkin päämäärän. Keskinen (1999, 66) kuvaa esimerkkinä toiminnallisista systeemeistä kuoroa, jossa kuoron jäsenet tietävät, että yhdessä toimimalla saavutetaan yhteinen tavoite. Siitä huolimatta kuoron yksittäisillä jäsenillä saattaa olla erilaisia käsityksiä siitä, minkä vuoksi hän on kuoron jäsen tai mikä kuoron perustarkoitus on. Kuitenkin yhteinen tavoite ja toiminta sen saavuttamiseksi määrittää kuoron rajat ja erottaa sen toimintaympäristöstään omaksi systeemiseksi kokonaisuudekseen.

 

Kompleksisuus ja kompleksiset ongelmat

Kompleksisuuteen sisältyy tietoisuus siitä, että kokonaisuus ensinnäkin on jotain enemmän kuin vain osiensa summa, eikä se siten ole mitattavissa ja selitettävissä pelkästään sen avulla, että ymmärretään sen eri osasten ominaisuudet, tehtävät ja toimintamuodot. Kompleksinen ilmiö tai asia on siten laadullisesti erilainen kuin sen yksittäiset osat ja siten ilmiön ymmärtäminen vaatii enemmän tietoa ja selvittelyä kuin pelkästään sen osa-alueiden tuntemus. Tällä tavalla ymmärrettynä kompleksisuusajattelu on hyvin samankaltaista kuin systeemiajattelu. Toiseksi jokin muodostuva kompleksinen kokonaisuus myös vaikuttaa niihin osailmiöihin ja -asioihin, joista se muodostuu ja sen vuoksi se itse muuttuessaan väistämättä muuttaa myös niitä.

Pehmeä systeemimetodologia kehitettiin erityisesti laajojen ja kompleksisten ongelmien ymmärtämiseksi. Taustaoletuksena on, että esimerkiksi yhteiskunnalliset ongelmat eivät johdu vain ko. ongelma-alueen sisäisistä syistä vaan niihin vaikuttavat myös muut yhteiskunnallisen päätöksenteon ja tapahtumisen alueet.

Esimerkiksi globaalin tason köyhyyttä ei voida vähentää vain toimittamalla lisää jauhoja köyhille alueille. Köyhyyden vähentäminen vaatii sen ymmärtämistä paljon laajempana ilmiönä. Siihen vaikuttavat mm. demografiset tekijät, alueen kulttuuri ja historia (esimerkiksi se, onko ko. alue ollut siirtomaa), talouden rakenne, maatalouden kehitysaste, eroosio, naisten koulutuksen aste, uskonnon vaikutus jne. Ongelma on siis kompleksinen, ja pehmeän systeemiajattelun tutkimuskohteena on juuri organisoitunut kompleksisuus.

 

Kompleksiset systeemi

Kompleksisella systeemillä, tilalla tai kokonaisuudella tarkoitetaan erilaisista osista (elementeistä, tapahtumista, vaikutus- tai tapahtumaketjuista) erottamattomaksi kietoutunutta, monimutkaista kokonaisuutta, jota on työlästä eritellä, analysoida tai ratkaista. Checkland (1985, 102) sanookin, että kaoottiselta tuntuva universumi ei ole vain erillisten, omien lakiensa mukaan toimivien ilmiöiden kooste vaan pikemminkin keskenään vuorovaikutuksessa olevien kompleksisten systeemien kokonaisuus.

Systeemiä voidaan pitää kompleksisena, jos se on ensinnäkin avoin ja toisekseen jos sillä on jatkuva kaksisuuntainen informaation kulun järjestelmä (Keskinen 2001). Kaikki informaatio ei tietenkään ole luonteeltaan sellaista, että sillä olisi erityistä vaikutusta systeemin toimintoihin tai järjestelmiin. Puhutaankin kriittisestä informaatiosta, kun tarkoitetaan sellaista informaatiota, joka vaikuttaa systeemiin ja jonka käsittelemiseksi systeemissä ei välttämättä ole valmiita keinoja. Mitä enemmän systeemiin virtaa kriittistä informaatiota, sitä epävakaisemmaksi se tulee ja sitä varmemmin se vähitellen lähestyy kaoottista tilaa. Systeemin kyky itsensä säätelyyn määrää sen järjestyksen asteen.

Systeemin muutos

Checkland (1985, 94) ja Mannermaa (1991) esittävät, että ihmisen tekemä systeemi muuttuu aina kohti suurempaa kompleksisuutta. Erityisesti tämä koskee sosiaalista muutosta. Samat osat, toiminnot ja elementit, joista systeemi muodostui aikaisemmin, ovat edelleen nähtävissä muutoksen jälkeenkin, mutta niiden lisäksi systeemiin on tullut jotain uutta, jotain sellaista, joka muuttaa näiden elementtien merkityksen ja keskinäisen suhteen toisenlaiseksi. Ongelmana on tietysti silloin systeemin hallinta – miten hallita muutosta?

Keskinen (1999, 2001) kuvaa systeemin muutosta informaation kasvaessa seuraavasti
:

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm1.gif

Kuvio 1: Systeemin muutos informaation kasvaessa

Kun siis informaatio avoimessa systeemissä kasvaa, sille avautuu monia vaihtoehtoisia polkuja tulevaisuudessa. Samalla sen ohjausjärjestelmässä (johtamisessa), sisäisissä järjestelmissä, alasysteemeissä ja sitä kautta totutuissa toiminnan muodoissa tapahtuu muutoksia. Esimerkiksi mahdollisuudet ylläpitää järjestystä, hallita tiedonkulkua tai johtaa systeemiä vanhoilla menetelmillä heikentyvät, kun olosuhteet systeemin sisällä muuttuvat. Myös systeemin kyky hankkia uutta energiaa kasvavan informaation käsittelemiseksi, hyödyntämiseksi ja joutuu koetukselle. Ennakoimattomuus, hämmennys ja epävarmuus lisääntyvät samalla, kun kaaoksen mahdollisuus kasvaa. Kaaos voidaan tietysti ymmärtää samalla kertaa uhkana tai mahdollisuutena – se sisältää aihion molempiin.

Tämä kaikki lisää vapausasteita – ei ollakaan enää sidottuja vanhoihin ja totuttuihin toiminnan muotoihin ja tapoihin, vaikka samalla muutos tuntuu uhkaavalta ja myös muutosvastarinta nostaa päätään. Tästä ajattelutavasta ja teoreettisesta näkemyksestä on kysymys, kun puhutaan evolutionaarisesta tai kaaosteorian yhteiskunnalliseen sovellutukseen perustuvasta tulevaisuudentutkimuksesta ja systeemiajattelusta (ks. esim. Mannermaa 1991).

Kaiken kaikkiaan muutoksessa systeemin sisäinen kompleksisuus kasvaa. Muutos luo mahdollisuuksia valita uusia toimintamuotoja, mutta tämä edellyttää sitä, että selvitetään vaihtoehdot. Tähän pehmeä systeemimetodologia (SSM) antaa hyvän työkalun.

 

Mitä systeemin muutoksessa tapahtuu?

Systeemimetodologia siis antaa tavan tarkastella systeemin tilaa eri aikoina. Pehmeän systeemimetodologian etuna on se, että sen avulla voidaan selvittää muutoksen vaikutusta systeemin tilaan ja samalla miettiä niitä strategisia ratkaisuvaihtoehtoja, joita systeemillä on käytettävissään vaikuttaakseen haluamallaan tavalla tähän muutokseen. Keskinen (1999, 67-68) kuvaa systeemin kaavana yleisellä tasolla seuraavalla tavalla:

Olkoon SYS jokin systeemi ja sen komponentit V, M, A ja R seuraavat:

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm2.gif

 

Tällöin systeemikuvaus S(SYS) hetkellä T on: (SYS) = D(VMAR, T)

Selvittämällä systeemin tilan keskinäisiä riippuvuuksia ja toimintojen ja osioiden keskinäisiä vaikutuksia saadaan myös tietoa sen muutosprosesseista ja muutosmahdollisuuksista.

Kun siis lähdetään selvittämään jonkin määrätyn systeemin (SYS) muutosta ja sen vaikutusta alkutilanteesta S0 uuteen tilanteeseen S1, jonka muutos C1 aiheuttaa aikavälillä T0 -> T1, systeemin uusi tila voidaan kirjoittaa seuraavasti:

S1(SYS) = D1(VMAR1, T1) = (C1 -> S0(SYS) = D0(VMAR0, T0) )

Nuolimerkki -> tarkoittaa muutoksen C1 vaikutusta systeemiin. Kaava tarkoittaa siis, että kun alkuhetkenä T0 kuvattuun systeemiin VMAR0 on vaikuttanut määriteltävissä oleva muutos C1, systeemi muuttuu uudenlaiseksi (VMAR1), joka on nähtävissä hetkellä T1. Muutos siis on tuottanut uudenlaisen systeemin, jossa jonkin komponentin määriteltävissä oleva muutos on aiheuttanut koko aiemman systeemin toiminnallisen muutoksen.

Millaiset muutokset sitten voivat aiheuttaa systeemisen muutoksen? Systeemin muutos perustuu useimmiten tiedon määrän kasvun aiheuttaman systeemin järjestysasteen muutokseen, ja jos aktiivisten toimijoiden määrä tai käyttäytymismalli on muuttunut esimerkiksi siksi että toimintaketju on katkennut, jokin toimija on poistunut kokonaan tai jokin uusi toimija on lisätty tai jos systeemin tarkoitus on muuttunut. (Keskinen 1999, 69).

 

Organisaatio oppivana systeeminä

Kun puhutaan organisaatiosta oppivana systeeminä, tällä tarkoitetaan sitä että organisaation toiminta järjestetään mahdollisimman tehokkaasti aiottujen päämäärien saavuttamiseksi. Organisaatiota oppivana systeeminä luonnehtii siis päämäärätietoisuus, joka ei tarjoa pelkästään ohjeistusta eri vaihtoehtojen valitsemisen välillä vaan määrittää myös sen, mitä tehdään, millaisella henkilökunnalla se tehdään ja kuinka voimavarat jaetaan (Scott 1981).

Organisaation kehittyessä sen rakenne vähitellen erikoistuu ja muuttuu yhä hierarkkisemmaksi ja muodollisemmaksi. Lisääntyvä hierarkkisuus ja muodollisuus johtuvat siitä, että organisaatiossa on tarve lisätä ennustettavuutta organisaation käyttäytymisessä ja siten hallita ja ohjata sitä.

Organisaatio systeeminä koostuu alasysteemeistä, jotka saattavat olla vain vähäisessä määrin tekemisissä toistensa kanssa ja pystyvät siten melko itsenäiseen toimintaan. Jokaisessa organisaatiossa on olemassa myös erilaisia epämuodollisia rakenteita, jotka ovat organisaation alasysteemejä. Näin organisaatiossa on samanaikaisesti sekä muodollisia että epämuodollisia normeja ja käyttäytymistapoja. Tämän vuoksi organisaatiota voidaan luonnehtia ryhmien ja etujen muodostelmaksi, jossa jokainen yrittää yhteistoiminnan kautta saada kollektiivilta itselleen jotain hyötyä (Pfeffer & Salancik 1978).

Silloin kun organisaation pitäisi keskittyä sisäisen tehokkuuden sijasta ulkoisen tehokkuuden saavuttamiseen, etukäteen liian jäykästi määritellyt tavoitteet ja organisaation rakenteen erikoistuminen yhä pienempiin kokonaisuuksiin – alasysteemeihin – voivat olla esteenä innovaatioille ja luovuudelle. Systeemianalyysin tekijälle onkin tärkeä haaste pystyä hahmottamaan muodollisten ja ennalta määrättyjen alasysteemien lisäksi myös sen toimintaa voimakkaasti ohjaavat ja määrittävät epämuodolliset alasysteemit. (Scott 1981.)

 

Mitä pehmeä systeemimetodologia on

Systeemiajattelu ja siitä kehitettyjen erityisten menetelmien kokonaisuus eli systeemimetodologia ovat keino ymmärtää havaittujen ilmiöiden ja tapahtumien kokonaisuuksia, ominaisuuksia ja niiden välisiä suhteita. SSM:n avulla voidaan tarkastella monimutkaisia dynaamisia prosesseja ilman, että jokainen prosessiin tavalla tai toisella vaikuttava toimija joudutaan määrittelemään, mallintamaan ja kuvaamaan matemaattisesti. Erityisesti se auttaa hahmottamaan kokonaisuuksien hierarkkista järjestymistä ja muodostamaan entistä laajemman ymmärryksen tarkastelun alla olevista ongelmaryppäistä. Systeemimetodologiaa voidaan käyttää todellisten ongelmatilanteiden ratkaisun tukena. SSM:ää voidaan soveltaa menestyksellisesti sellaisissa systeemeissä, jotka ovat luonteeltaan ”pehmeitä”, eli sellaisia avoimia systeemejä, jotka toimivat jatkuvassa vuorovaikutuksessa toimintaympäristönsä kanssa, joiden määrittely on epätäsmällistä tai ne ovat kokonaan huonosti määriteltävissä ja jotka ovat luonteeltaan epävarmuutta sisältäviä ja vajavaisesti ennustettavia.

Checklandin ja Scholesin (1999, 20) mukaan ihminen tarkkailee ja ymmärtää ympärillään olevaa monimutkaista ja jatkuvasti muuttuvaa tulkitsemalla sitä jatkuvasti oppimiensa ja omaksumiensa sisäisten mallien avulla ja suodattamalla siitä itselleen järkeviä ja johdonmukaisia kokonaisuuksia. Siinä missä ympäröivä todellisuus on kompleksinen, kaoottinen, sumea ja epävarma, ihminen muodostaa mieleensä siitä kuitenkin oppimiensa käsitteiden avulla johdonmukaisia kokonaisuuksia ja pyrkii muokkaamaan niistä sitten oppivia systeemeitä. On kuitenkin virhe, jos sekoitetaan todellinen maailma ja siitä laadittu uskottava kuvaus keskenään.
(Checklandin ja Scholesin 1999, 21 mukaan)

Kuvio 2. Ihminen tulkitsee havaitsemaansa maailmaa sellaisten ajatusten ja käsitteiden avulla, jotka ovat alun perin peräisin tästä samasta maailmasta ja hänen omasta kokemuksestaan siitä.

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm3.gif

Kuvio 2.

 

SSM:n käyttötilanteet

Pehmeää systeemimetodologiaa voidaan käyttää hyväksi erityisesti sellaisessa tilanteessa, jossa systeemin (organisaation, yrityksen, kunnan, vuorovaikutusjärjestelmän tms.) toiminta on ajautumassa hallitsemattomaan tilanteeseen esimerkiksi ympäristössä tapahtuvan nopean muutoksen tai uuden informaation vuoksi. Tällaisessa tilanteessa usein systeemin sisällä vallitsee epätietoisuus tai vahva erimielisyys toiminnan suunnasta, linjauksista ja tarvittavista toimenpiteistä, joiden avulla tilannetta voitaisiin hallita. Tilanne voi syntyä myös silloin, kun systeemi on voimakkaan innovatiivisessa tilassa, kuten esimerkiksi silloin, kun luodaan uutta tuotetta tai sovellusta tai kun etsitään kokonaan uutta tapaa toimia (Kuusisto 2001).

Kun tilanne koetaan ongelmalliseksi, aina ei myöskään ole tarkkaan selvillä, mistä ongelma oikeastaan johtuu. SSM:n hyvä puoli tilanteen selkiinnyttämisessä onkin juuri siinä, että sen avulla pystytään jäsentämään ongelmatilanne osa-alueisiin, selvittämään tarkasti ne toimintamallit, käytännöt ja prosessit, jotka eivät toimi tarkoitetulla tavalla, ja sitten miettimään yksityiskohtainen toimintastrategia tilanteen parantamiseksi ja ongelmien ratkaisemiseksi.

SSM:n kehittäjän professori Peter Checklandin (1985) mukaan pehmeä systeemimetodologia on siis joukko periaatteita, joiden perusteella mikä tahansa organisoituva kokonaisuus voidaan ymmärtää systeeminä. Kun järjestelmä näin ymmärretään, se pystytään myös kuvaamaan systeeminä ja sitä voidaan näiden periaatteiden avulla muuttaa, kehittää toiminnallisesti ja parantaa johdonmukaisella ja monipuolisella tavalla. Näin ymmärrettynä systeeminen järjestelmä on myös oppiva.

 

Pehmeän systeemimetodologian periaatteet

Systeemimetodologiasta puolestaan kehitettiin oma menetelmä, pehmeä systeemimetodologia eli SSM (Soft Systems Methodology, ks. Checkland 1985), jota voidaan soveltaa myös tulevaisuudentutkimuksen tarpeisiin organisaatioiden tulevaisuustyöskentelyn tueksi (Mannermaa 1993). Mannermaa puhuukin evolutionaarisesta tulevaisuudentutkimuksesta ja evolutionaarisesta systeemiajattelusta.

SSM on alun perin toimintatutkimukseen pohjautuva menetelmä, joka periaatteiltaan pohjautuu Checklandin vuonna 1985 kehittämään työskentelytapaan ja sen parannettuun versioon, jonka Checkland esitteli yhdessä Jim Scholesin kanssa tekemässään kirjassa (1999). Tulevaisuudentutkimuksessa menetelmän avulla pyritään löytämään yhteys päätöksentekoyksiköiden (kuten erilaisten organisaatioiden, yritysten tai vaikka kuntien) tavoitteiden asettelun, organisaation tulevaisuuden vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia koskevan tutkimuksen tuottamien visioiden ja nykyisyyttä koskevan itseymmärryksen välille. Tästä tiedosta synnytetään jäsentyneen tutkimus- ja analyysivaiheen avulla näkemys muutosprosessista, jolla päätöksentekoyksikkö voi varautua erilaisiin mahdollisiin tulevaisuuksiin ja pyrkiä toteuttamaan menetelmän avulla avautuneiden mahdollisuuksiensa mukaan sille itselleen parasta vaihtoehtoa. Erityisesti pannaan painoa systeemin toimijoiden välisten suhteiden kehittymisprosesseihin.

(Checklandin ja Scholesin 1999, 29 mukaan)

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm4.gif

Kuvio 3. Pehmeän systeemimetodologian malli.

Checkland ja Scholes (1999) muistuttavat, että heidän tapansa käsitellä systeemimetodologiaa on enemmänkin mallin rakentamista kuin varsinaista metodologista kehittelyä ja niinpä mallin sovittelu työkaluksi erilaisiin tarpeisiin on hyväksyttävää. Seuraavassa esitellään ensin Checklandin ja Scholesin malli ja vedetään sitten eräitä johtopäätöksiä siitä, miten mallia voidaan soveltaa tulevaisuudentutkimuksen työkaluna.

 

Pehmeän systeemimetodologian kulku

Checkland ja Scholes (1999, 28-29) kuvailevat pehmeän systeemimetodologian kulkua seuraavasti: Ensin joku tarkkailija (tai useampia tarkkailijoita) määrittelee jonkin määrätyn arjen tilanteen ongelmalliseksi. Hänellä on tunne, että tilanne pitää saada hallintaan – sitä pitää parantaa. Niinpä muutosta haluavan ja motivoituneen tarkkailijan tai tarkkailijoiden (ks. kuvan oikeassa ylälaidassa ”tilanteen mahdolliset muuttajat”) on ensin selvitettävä ”mitä-” ja ”miten-” kysymykset eli pohdittava mikä ongelma oikeastaan on. Tilanteen mahdolliset muuttajat ovat usein myös ongelman ”omistajia” eli heidän asemansa, näkökulmansa ja tarpeensa määrittävät sen, mistä näkökulmasta ongelmaa lähdetään tarkastelemaan. Vasta sitten voidaan lähteä selvittämään, miten sitä voitaisiin lähteä ratkaisemaan. Heidän on mietittävä myös arvonäkökohtia – jos tilannetta täytyy parantaa, kenen käsitys paremmuudesta pitäisi ottaa ohjenuoraksi? Toiseksi, tilanne on itsessään historian – tapahtumien, niihin liittyvien päätösten ja päätösten seuraamusten – looginen tuotos. Checklandin ja Scholesin mukaan on tärkeää tuntea tilanteen historia, jotta siitä voitaisiin oppia ja jotta siinä tehtyjä virheitä ei turhaan tulisi toistettua.

Tästä seuraa kaksi toisiinsa vaikuttavaa tutkimuksellista kokonaisuutta tai, kuten Checkland ja Scholes sanovat, ”virtaa”, jotka yhdessä johtavat muutokseen tilanteen parantamiseksi. Taustalla on sekä havaintoja erilaisista ko. tilanteeseen liittyvistä merkityksellisistä toimista (kuviossa ”tehtävät”) että asioista, joista toimijat ovat usein eri mieltä (kuviossa ”asiat”). Seuraavassa seuraamme ensin kuvan oikeassa laidassa esitettyä logiikkaan perustuvaa prosessia, jossa nimetään ja mallinnetaan ihmisen toimintaan perustuvan systeemin merkityksellisiä osa-alueita ja käytetään näitä sitten valaisemaan ongelmatilannetta. Tämä toteutetaan vertailemalla malleja todellisuuteen ja näin saadaan aineksia keskustelua varten.

 

Logiikkaan pohjautuva analyysi

Ensiksi mietitään logiikkaan pohjautuvaa analyysia. Tällä Checkland ja Scholes tarkoittavat sitä, että systeemi ja toiminta jaetaan erillisiin alasysteemeihin ja osatoimintoihin, joita he nimittävät inhimillisen toiminnan systeemeiksi. Nämä systeemit nimetään, mallinnetaan ja niiden avulla kuvataan ongelmatilanteen kulku tai ongelmia tuottava järjestelmä. Malleja verrataan todellisuuteen ja näin kaivetaan esille todellisuuden ja mallien väliset erot.

Toisin sanoen tässä vaiheessa selvitetään kohta kohdalta se, mikä toiminnoissa mättää – miksi toiminta tai järjestelmä ei toimikaan niin kuin sen pitäisi. Toimijalla – olipa se organisaatio tai instituutio tai mikä tahansa systeemi – on kuva siitä, miten asioiden pitäisi olla. Prosessin avulla selvitetään todellinen tilanne tai toiminnon kulku ja sitten tätä todellista tilannetta tai toiminnon kulkua verrataan malliin kohta kohdalta. Näin saadaan yksityiskohtainen ja tarkka kuvaus todellisuudesta keskustelua ja jatkotoimenpiteitä varten.

 

Kulttuurinen analyysi

Kulttuurinen analyysi koostuu kolmesta erilaisesta tavasta kuvata ongelmatilannetta. Ensimmäinen tarkastelee yksinkertaisesti sitä, mitä tapahtuu, kun tapahtumien kulkuun puututaan. Tällainen puuttuminen muuttaa tilannetta. Toinen kuvaus tarkastelee tilannetta sosiaalisena systeeminä ja kolmas poliittisena systeeminä.

Sekä logiikkaan pohjautuva analyysi että kulttuurinen analyysi vaikuttavat toisiinsa ja ovat toisistaan siten riippuvaisia. On selvää, että kun tarkastellaan erilaisia inhimillisen toiminnan systeemejä, ne väistämättä myös kertovat jotain siitä, millaisessa toimintaympäristössä toimijat toimivat.

Ydinmääritelmän rakentaminen

Merkityksellisten systeemien etsimisessä ja nimeämisessä rakennetaan ydinmääritelmä, joka ilmentää systeemin toimintaa sellaisenaan. Ydinmääritelmä rakennetaan etsimällä ja nimeämällä sen osa-tekijät – Checkland ja Scholes kutsuvat tätä CATWOE-prosessiksi. CATWOE-prosessi tarkoittaa systeemin toiminnan ja sen prosessien jakamista osatekijöihin ja näiden välisten vaikutuksien jäsentämistä. Näin rakennetaan todellisuudesta malli ja sitten todellisuutta verrataan tähän malliin.

CATWOE tulee sanoista

 

  • Customer (asiakas, jonka toimintaan prosessi vaikuttaa),
  • Actors (toimijat, jotka saavat prosessin aikaan),
  • Transformation process (muutosprosessi itsessään, joka saa systeemiin tulevan resurssin muuttumaan tuotteeksi),
  • Worldview (maailmankuva),
  • Owners (omistajat, jotka voivat pysäyttää muutoksen),
  • Environmental constraints (toimintaympäristön asettamat vakiot eli ulkoiset ja prosessin johdosta muuttumattomat rajoitukset) (Checkland & Scholes 1999, 35).

CATWOEn avulla siis selvitetään ne yksittäiset osasysteemit, systeemiset prosessit ja tekijät, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat kokonaissysteemin toimintaan. Ydinmääritelmä rakennetaan vastaamaan kysymyksiin ”mitä pitää tehdä?”, ”miten se tehdään?” ja ”miksi se tehdään?” eli systeemi tehdä X käyttäen apuna Y, jotta saavutettaisiin Z.

 

CATWOE ja Taavi Tavallisen aidanmaalaus

Checkland ja Scholes esittävät siis esimerkkinä CATWOE-prosessista talonomistajan, joka haluaa maalata puutarhansa aidan samanlaiseksi kuin talon ovi parantaakseen ja yhtenäistääkseen omaisuutensa ulkonäköä. Ydinmääritelmänä on tässä tapauksessa perusmuodossaan seuraava:

Talon asukasomistajan systeemi puutarha-aidan maalaamiseksi (=X) perinteisellä käsinmaalausmenetelmällä kiinteistön yhtenäistä koristelutyyliä noudattaen (=Y) tarkoituksena parantaa kiinteistön ulkonäköä (=Z).

Kun esimerkki konkretisoidaan, ajatellaan vaikkapa tilannetta, jossa kunnan kiinteistöosasto on huolestunut kylien asukkaiden viihtyvyydestä ja päättää, että kunnan alueella sijaitsevien talojen, pihojen ja kylänraittien kuntoa ja ulkonäköä on parannettava. Niinpä kunnan julkisivulautakunta käy läpi kylän talot ja lähettää sitten asukkaille korjaus- ja parannuskehotuksia. Samanaikaisesti rouva Klaara Tavallinen on huolestunut siitä, että koska hänen aviomiehensä Taavi viime kesänä maalasi talon ulko-oven ja katon, maalaamaton aita näyttää kamalalta. Samalla Taavin kuntokin rapistuu silmissä ja mitähän ne naapuritkin sanovat. Niinpä Klaara ottaa Taavin puhutteluun ja komentaa tämän maalaamaan aidan.

Niinpä Taavi ostaa maalia ja pensselin ja maalaa aidan.

(Checklandia ja Scholesia 1999, 37 mukaellen)

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm5.gif

Kuvio 4. Taavi Tavallisen aidanmaalaus

C = kunnan julkisivulautakunta ja talonomistaja Taavi Tavallinen sekä hänen vaimonsa Klaara.
A = talonomistaja Taavi Tavallinen, Klaaran kaulin, maali, pensseli.
T = maalaamaton aita, joka muuntuu maalatuksi aidaksi vastaamaan määriteltyä tavoitetta.
W = Taavi Tavallisen itsensä käsinmaalaama aita voisi parantaa talon ja kylän raittinäkymän ulkonäköä.
O = talonomistaja Taavi Tavallinen (joka kyllästyykin touhuun), rouva Klaara Tavallinen (jonka voikin päättää, että valittu väri ja tyyli eivät kelpaakaan), vesisade.
E = julkisivulautakunta, joka ilmoitti Taaville, että aita on maalattava, Klaara, joka ilmoitti, että aidasta tulee samantyylinen kuin talon aikaisemmin käsin maalattu ovi, ja aita itse, jota ei voi maalata ruiskulla, nopeasti hupeneva kallis maali ja Taavin lompakko, joka tyhjeneekin aiottua nopeammin.

 

Taavi Tavallisen aidanmaalaus systeemisenä kuvauksena

(Checklandia ja Scholesia 1999, 40 mukaellen)

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm6.gif

Kuvio 5. Ydinmääritelmän pohjalta laadittu pehmeän systeemimetodologian malli: Taavi Tavallisen aidanmaalaus systeeminä.

Todellisuuden ja siitä tehdyn mallin tarkastelu

Kun toiminnasta tai prosessista on saatu aikaan Taavi Tavallisen aidanmaalauksen kaltainen malli (kuvio 5), sitä voidaan käyttää ongelmatilanteen tarkasteluun ja ymmärtämiseen. Kuitenkin on tärkeää pitää mielessä, että kysymyksessä on siis vain malli todellisuudesta, ei itse todellisuus. Niinpä mallin oikeellisuutta tai validisuutta jatkotyöskentelyssä on vaikea arvioida muuten kuin siltä kannalta, kuinka hyvä ja tarkoituksenmukainen se on työkaluna. Checkland ja Scholes (1999, 41) painottavatkin, että tässä vaiheessa kannattaa palata ydinmääritelmään ja miettiä ja keskustella tarkoin, onko kaikki siinä esitetyt käsitteet ja asiat selvitetty mallissa ja ovatko kaikki toiminnan tai prosessin oleelliset osa-alueet varmasti mukana kuvauksessa.

 

Kulttuurisen analyysin virta

Kun palataan takaisin kuvioon 3, tarkasteltavana seuraavaksi on vasemmanpuoleinen virta eli kulttuurisen analyysin virta. Kulttuurisella analyysillä tarkoitetaan sen selvittämistä, millaisessa kulttuurissa toiminta tehdään ja/tai prosessi etenee. Tämä tehdään erittelemällä organisaatiossa väliintulo ja väliintulijat (Intervention analysis), sosiaalinen systeemi ja poliittinen systeemi. Jos ajatellaan esimerkiksi organisaation toimintaa systeemisenä kokonaisuutena, tämä tarkoittaa pohjimmiltaan jokaisen organisaatiosysteemin erillisen toiminnon ja tehtävän erittelemistä toiminta ja osatoiminta kerrallaan, jokaisen toimintaan osallisen toimijan löytämistä niin organisaation sisällä kujin sen ulkopuolellakin ja toimijoiden sekä toimintojen välisten suhteiden esiinkaivamista ja tarkastelemista.

 

Väliintulon analyysi

Kun SSM-prosessi lähtee käyntiin organisaatiossa tai muussa systeemissä, sen syynä yleensä on jokin ongelma, jota ei osata tai pystytä muulla tavalla hoitamaan. Usein tämän ongelman esillenostaja tai aiheuttaja on eräänlainen väliintulija (Checkland 1981, 238-240). Väliintulija on usein se henkilö, joka ottaa asiakseen lähteä pohtimaan ongelmaa systeemianalyysin avulla – Checkland nimittää tätä henkilöä asiakkaaksi. Toinen tärkeä väliintulija on mahdollinen ongelman ratkaisija, joka voi myös olla em. asiakas. Mahdollisen ongelman ratkaisijan tehtävänä on miettiä, keitä erityisesti ongelma koskee ja ketkä siis pitäisi ottaa mukaan ratkaisuprosessiin. Kolmas tärkeä rooli on itse ongelman omistajalla eli siis niillä, keitä se eniten ja selkeimmin koskettaa.

Ongelman omistajat voivat olla henkilöitä tai systeemejä organisaation sisällä, mutta ne voivat myös olla erilaisia tekijöitä organisaation ulkopuolella. Esimerkkinä voitaisiin ottaa vaikkapa tutkimus, jossa selvitetään museotoiminnan tulevaisuutta Suomessa: ongelman omistajia tässä tapauksessa ovat esimerkiksi Museovirasto, yksittäiset museot, niiden työntekijät, opetusministeriö ja kulttuuriministeriö, koulut, rakennusvirastot, kaavoittajat ja tavallinen yleisö – lisää löytyy varmasti tarkastelunäkökulmasta riippuen.

On tärkeää miettiä systeemiprosessin alussa kuka on asiakas, kuka tai ketkä ovat mahdollisia ongelman ratkaisijoita ja ketkä ovat ongelman omistajia. Näin voidaan vähitellen löytää tutkimusprosessissa tärkein näkökulma ja muodostaa oleelliset ydinmääritelmät.

Sosiaalisen systeemin analyysi

Mallin tarkastelussa ja siihen liittyvässä keskustelussa pyritään siis saamaan esiin sellaisia muutoksia, jotka voitaisiin toteuttaa todellisessa maailmassa ja joiden avulla voidaan myös sovittaa yhteen erilaisia tarpeita ja hyötyjä. Kuitenkaan pehmeää systeemimetodologiaa ei pidä nähdä pelkästään prosess

ina, jonka avulla etsitään samanmielisyyttä, konsensusta. Tarkoituksena on pikemminkin löytää järkevä ja toimiva malli, jolla systeemiä voidaan kehittää kaikkia osapuolia tyydyttävällä tavalla.

 

(Checklandin ja Scholesin 1999, 49 mukaan)

Kuvio 6. Sosiaalisen systeemin muodostuminen arvojen, normien ja roolien välisen vuorovaikutuksen tuloksena.

 

Sosiaalinen systeemi muodostuu toimijoiden roolien, normien ja arvojen välisestä jatkuvasta vuorovaikutuksesta (Checkland & Scholes 1999, 48-50). Rooli on niiden toimijoiden sosiaalinen asema, joita prosessiin osallistujat ja ongelman ”omistajat” pitävät tärkeänä. Rooli voidaan määritellä institutionaalisesti (esimerkiksi luokan opettaja, ryhmän johtaja, kaupan apulainen tms.) ja se kertoo silloin niistä tehtävistä, vastuista, velvoitteista ja oikeuksista, joita roolissa olevalla toimijalla organisaatiossa on. Toisaalta rooli voidaan määritellä myös käyttäytymisen mukaan (esimerkiksi vitsailija, sosiaalinen aktivisti, syrjäänvetäytyjä) tai arvojen, normien ja yhteiskuntaan tai organisaation omaan toimintaan liitettyjen odotusten mukaan (esimerkiksi hyvä hoitaja, kiltti oppilas, taitava copy).

On myös tärkeä muistaa, että sosiaalista systeemiä on vaikea lähestyä pelkästään selvittämällä kyselemällä toimijoiden arvoja, normeja ja rooleja organisaatiossa. Näöin saadaan usein vastaukseksi vain kuvauksia siitä, kuinka asioiden pitäisi olla tai kuinka niiden oletetaan olevan, ei sitä, kuinka ne todella ovat. Sen vuoksi myös sosiaalinen systeemi täytyy pilkkoa osasysteemeiksi ja pohtia sitten osa kerrallaan, kuinka se todellisuudessa on muodostunut, kuinka se toimii, ja onko toiminta odotusten ja tavoitteiden mukaista (tehokasta, taloudellista, järkevää tms.)

Poliittisen systeemin analyysi

Checkland ja Scholes (1999, 50-53)selittävät poliittisen systeemin toimijoiden intressien, valtasuhteiden ja toimintojen hallinnan vuorovaikutuksena. Poliittinen systeemi selvitetään kysymällä, kuinka valta tulee tai tietoisesti tuodaan ilmi tarkasteltavassa tilanteessa. Samalla selvitetään sitä, minkälaisten systeemien kautta valtaa ilmaistaan. Tämän selville saamiseksi on kysyttävä kuka pitää näitä systeemejä yllä, kuka niitä käyttää ja kuka niitä muuttaa, onko niitä mahdollista siirtää ja jos on, kuka siirrosta vastaa, jne. Näin selvitetään vähitellen ne mekanismit, joiden avulla systeemi toimii poliittisesti.

Voidaan ajatella, että systeemin kaikilla toimijoilla on jonkinlainen suhde systeemissä käytettyyn valtaan. Valtaa käytetään hyvin monella tavalla ja se ei ole mikään yksiselitteinen kokonaisuus. Sitä voidaan esimerkiksi käyttää enemmän tai vähemmän, tehokkaasti tai heikosti, oikein tai väärin. Eri tavoin valtaa käyttävien toimijoiden kohdalla selvitetään, kenellä on muodollinen auktoriteetti, perustuuko se rooliin, millaista älyllistä tai osaamiseen liittyvää auktoriteettia organisaatiossa käytetään (vrt. hiljainen tieto), käytetäänkö henkilökohtaista karismaa, ulkoapäin saatua mainetta jne.

Kannattaa muistaa, että organisaation valtasuhteet saattavat olla tulenarka aihe, jota on vaikea ulkopuolisen lähestyä, saati saada niistä aitoa ja totuudellista tietoa. Monasti valtasuhteet ovat epäselviä myös systeemin toimijoille ja taaskin jos asiaa kysytään ”kylmiltään”, tuntematta organisaation kulttuuria ja käytäntöjä kunnolla, vastaukset kertovat enemmänkin siitä miten asiat muodollisesti (ohjesäännön tai toimintasuunnitelman tms. mukaan) ovat tai siitä miten niiden tulisi olla kuin siitä, miten ne todellisuudessa ovat.

 

SSM sovellettuna tulevaisuudentutkimukseen

SSM:n merkitys tulevaisuusajattelussa.
Menetelmän sovellutuksen yleiset periaatteet.
Ongelman määrittäminen.
Ydinvision määrittäminen.
Esimerkki ydinmääritelmästä ja siitä johdetuista ydinvisioista.
Ajallisesti määritelty ydinvisio.
Nykytilan analyysi ja vertailu vision kanssa.
Missio eli tilanteen muuttaminen ydinvision määrittämään suuntaan.
Harjoitustyö SSM:n soveltamisesta tulevaisuudentutkimukseen.
Mitä SSM vaatii organisaatiolta onnistuakseen?.

SSM:n merkitys tulevaisuusajattelussa

Tulevaisuudentutkimuksen perustehtävänä on merkitysten antaminen uudelle tiedolle eli tiedon syntetisoiminen mahdollisimman korkealla tasolla. Tästä syystä systeemimetodologian piiriin kuuluvat menetelmät – erityisesti pehmeä systeemimetodologia – soveltuvat hyvin tulevaisuudentutkimuksessa käytettäviksi menetelmiksi. Pehmeän systeemimetodologian tulevaisuudentutkimussovelluksen avulla voidaan selvittää, mitkä ovat mahdollisia, toivottavia ja vähemmän toivottavia kehityssuuntia tarkastelun alla olevassa ilmiössä tai organisaatiossa. Nämä kehityssuunnat saadaan vaiheittain kartoitetuksi täsmentämällä ko. ilmiön tai organisaation nykyinen tila, laatimalla toivottava tulevaisuusmalli ja vertailemalla näitä keskenään.

Jotta vaikkapa Systeemin määrittely kappaleen esimerkissä käytetty ongelma-alue, köyhyys, voitaisiin joskus maailmasta poistaa, ei siihen riitä pelkkä ilmiön syiden tai nykytilan ymmärtäminen. Tarvitaan lisäksi käsitys siitä, millainen tarkastelun kohteena olevan köyhän alueen ja sen väestön todennäköinen, mahdollinen ja toivottava tulevaisuus on. Pehmeän systeemimetodologian sovellusta erityisesti tulevaisuudentutkimukseen esitteli ensimmäisenä Mika Mannermaa väitöskirjassaan (1991) sekä artikkelissaan tulevaisuudentutkimuksen metodikirjassa (1993). Niinikään Pirkko Remes (1993), Jyrki Luukkanen (1994) ja Auli Keskinen (1999) sovelsivat SSM:ää väitöskirjoissaan tulevaisuudentutkimukseen.

Se pehmeän systeemimetodologian versio, jota näissä töissä sovellettiin, perustui Checklandin aikaisempaan SSM-versioon (1985). Seuraavassa kuvaillaan uusi, Checklandin ja Scholesin (1999) esittämään menetelmään perustuva SSM-sovellus tulevaisuudentutkimukseen.

Menetelmän sovellutuksen yleiset periaatteet

Kuviossa 6 pehmeää systeemimetodologiaa sovelletaan tulevaisuusajatteluun ja menetelmästä pyritään muokkaamaan tulevaisuudentutkimukseen soveltuva työkalu. Kuviossa systeemisen tarkastelun eri osa-alueet on vaiheistettu, jotta kuvio olisi helpompi ymmärtää ja siinä esitettyä mallia olisi vaivatonta noudattaa. Checkland ja Scholes (1999) kuitenkin korostavat kirjassaan, että SSM ei ole varsinaisesti sellainen menetelmä, jonka eri vaiheet pitäisi suorittaa jossain määrätyssä järjestyksessä. Itse asiassa Checkland ja Scholes sanovat useissa kohdin, että tästä syystä SSM:ää ei oikeastaan voi edes kutsua menetelmäksi vaan se on pikemminkin organisaation (systeemin) toimintatapa, ei kronologinen vaan ehkä pikemminkin spiraalimainen. Tämän toimintatavan vaiheet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään, jokaiseen vaiheeseen voidaan palata ja niitä voidaan muuttaa, ja jokainen uusi idea ja ajatus saattaa myös vaikuttaa edellä läpikäytyihin vaiheisiin siten, että systeeminen kokonaisuus näyttäytyykin jatkuvasti uudessa valossa.

Tästä syystä myös SSM:ää tulevaisuudentutkimukseen sovellettaessa on tärkeää pitää mielessä, että vaikka vaiheet on numeroitu, kysymyksessä ei ole kronologisesti seurattava prosessi vaan sellainen kokonaisuus, jonka eri vaiheet ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa keskenään.

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/psm8.gif

Kuvio 6. Pehmeän systeemimetodologian soveltaminen tulevaisuudentutkimuksessa.

Ongelman määrittäminen

Vaiheessa 1 määritellään ensin varsinainen ongelma. Yleensä pehmeää systeemimetodologiaa lähdetään soveltamaan, koska jonkin toimijan tai toimijoiden mielestä systeemin (organisaation) toiminnassa on jokin ongelma. Se ei esimerkiksi ole tarpeeksi tehokasta, se ei täytä sille asetettuja vaatimuksia tai toimijoilla on toisistaan poikkeavia käsityksiä siitä, miten sen pitäisi toimia tai mihin suuntaan toimintaa pitäisi lähteä kehittämään, tms. Kun SSM:ää sovelletaan tulevaisuudentutkimukseen, lähtökohtana on luonnollisesti se, että toimintaa ja systeemejä pitäisi voida muuttaa tulevaisuutta silmällä pitäen. Ajatellaan esimerkiksi, että jotta organisaatio selviäisi tulevaisuudessa, sen toiminta vaatii muutosta nyt. Toinen lähtökohta on kysymys, kuinka organisaation (esimerkiksi yrityksen) toimintaa voitaisiin kehittää siten, että se olisi mahdollisimman menestyvä tulevaisuudessa. Näiden kysymysten taustalla on useimmiten jonkinlainen enemmän tai vähemmän tiedostettu käsitys siitä, että toimintaympäristö on muuttumassa tai tulee muuttumaan ja että nämä muutokset aiheuttavat uudenlaisia haasteita organisaation toiminnalle ja sen kehittämiselle.

Ensimmäisenä toimenpiteenä määritellään ne henkilöt (toimijat), joiden ongelmasta tässä on kyse – he ovat tavallaan ongelman ”omistajia”, jos käytetään Checklandin ja Scholesin (1999) käsitteitä. Selvitetään myös, ketkä ovat potentiaaliset muuttajat, toiminnan muutosagentit, ne henkilöt, joiden aloitteesta muutos voi lähteä käyntiin. On muistettava, että samaa systeemiä voidaan tarkastella hyvinkin erilaisista lähtökohdista ja on tärkeää tehdä systeeminen prosessi juuri sen toimijan näkökulmasta, jonka aloitteesta ongelmaa ylipäänsä lähdettiin tarkastelemaan.

Sen jälkeen pohditaan, mitä ja millaisia luonteeltaan ovat ne ulkoiset muutospaineet, jotka ovat syynä siihen, että organisaation tulevaisuutta lähdetään tarkastelemaan systeemisenä kuvauksena. Näitä muutospaineita voivat olla vaikkapa ympäristöön, lainsäädäntöön tai asenneilmapiiriin liittyvät muutokset. Kolmas toimenpide tässä vaiheessa on miettiä sisäisiä muutospaineita: Mitkä seikat organisaation sisällä aiheuttavat sen, että sen toimintaa pitää muuttaa. Näitä sisäisiä muutospaineita voivat olla esimerkiksi työilmapiiriin ja osaamiseen liittyvät tekijät, organisaatiossa tehdyt uudet innovaatiot (esim. uusi tuote tai uusi markkinaalue) tai vaikka nykyhetken toiminnan tehottomuus tai suuntautuminen vääriin asioihin.

Ydinvision määrittäminen

Ydinvision ja ydinmääritelmän ero

Ydinvisioilla tarkoitetaan toimijan intressien tarkemmin rajaamaa kiinnostuksen ja oppimisen tavoitetta yleisluonteisen vision puitteissa. Toimija on halukas sitoutumaan teoillansa ja suuntaamaan voimavaransa tämän tavoitteen toteuttamiseen. Ydinvisioiden määrittelemisen tarkoituksena on nimetä systeemejä, jotka vaikuttavat mielekkäiltä ja tärkeiltä kokonaissysteemin tulevaisuuden vaihtoehtojen kannalta. Ydinvision tehtävänä on siis kuvata sitä, millainen organisaatio (tai muu systeemi) voisi tulevaisuudessa olla – mikä sen tarkoitus on. (Mannermaa 1993, 91).

Ydinvisio poikkeaa Checklandin ja Scholesin (1999) ydinmääritelmän käsitteestä siinä suhteessa, että ydinmääritelmä kuvaa systeemin tilannetta nyt-hetkessä, kun ydinvisio puolestaan kuvaa sitä tulevaisuudessa. Tästä seuraa, että jotta ydinvisio pystytään laatimaan, olisi ensin tehtävä ydinmääritelmä. Ydinmääritelmän muodostamisessa käytetään hyväksi CATWOE-analyysiä (ks. edellä).

Esimerkki ydinmääritelmästä ja siitä johdetuista ydinvisioista

Monien ydinvisioiden mahdollisuudesta voidaan esimerkkinä esittää vaikka vanhustentalo. Vanhustentalossa toimivien työntekijöiden näkökulmasta ydinmääritelmä voisi kuulua seuraavasti:

Systeemi, jonka tarkoituksena on vanhustenhoidon avulla tuottaa toimeentulo.”

Heidän ydinvisionsa kuuluisi vaikkapa näin:

Systeemi, jonka tarkoituksena on vanhustenhoidon avulla tuottaa vaurautta, hyvinvointia ja hyvää mieltä.”

Tulevien vanhustentalon asukkaiden näkökulmasta ydinmääritelmä on:

Systeemi, jonka tarkoituksena on hoitaa vanhuksia.”

Vanhusten oma visio voisi kuulua:

Systeemi, jossa minä itse ikäihmisenä voin elää huoletta ja viihtyisästi elämäni viimeiset vuodet.

Kunnan kannalta taas vanhustentalo on ehkä tällainen:

Systeemi, jonka tarkoituksena on hoitaa edullisesti kunnan vanhuksia.”

Tulevaisuudessa vanhustentalo voisi kunnan kannalta olla vaikkapa kaupallinen yritys, jonka ydinvisio olisi silloin:

Systeemi, joka tuottaa kunnalle tuloja järjestämällä maksullisia vanhustenhuoltopalveluja.”

 

Ajallisesti määritelty ydinvisio

Mannermaa puhuu myös ajallisesta jatkumosta, jossa systeemin omaksuman kehitysstrategian toteutuminen (ks. kuvio 6 kohta 6) hahmotellaan vaihe vaiheelta. Kun esimerkkinä käytetään edelleen vanhustentaloa, ydinvision muuttuminen voisi kuulua vaikkapa seuraavasti:

2002: ”Systeemi, jossa hoidetaan vanhuksia.” (ydinmääritelmä)

2008: ”Systeemi, jossa tuotetaan vanhustenhuoltopalveluita kunnan asukkaille .” (ydinvisio)

2013: ”Systeemi, jossa tuotetaan monipuolisia palveluita seniorikansalaisille.” (ydinvisio)

2017: ”Systeemi, jossa seniorikansalaiset voivat viihtyä ja viettää aikaansa yhdessä erilaisten palvelujen ja harrastusten parissa.

Ydinvisioiden laatimisessa voidaan käyttää hyväksi muita tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä, esimerkiksi SWOT-analyysiä, skenaariomenetelmiä, tulevaisuustaulukkoa tai tulevaisuusverstasta.

Nykytilan analyysi ja vertailu vision kanssa

Tämä vaihe sisältää Checklandin & Scholesin (1999) esittämän pehmeän systeemimetodologian nykytilan analysoimiseksi (ks. edellä). Jotta tulevaisuuden visiot ja haasteet voitaisiin selkeästi ymmärtää ja määritellä, systeemianalyysin avulla on selvitettävä systeemin todellinen nykytilanne. Tämän lisäksi niin toimintakulttuurin analyysissä kuin systeemin osatoimintojen analyysissä jokaisen erillisen osa-alueen nykytilaa verrataan siitä samasta osa-alueesta laadittavaan visioon. Nämä alavisiot ovat alisteisia ydinvisiolle ja niiden tarkoitus on auttaa esittämään systeemin tulevaisuuden visio mahdollisimman tarkasti ja yksityiskohtaisesti, jokainen erillinen toiminto ja elementti huomioon ottaen.

Tässä vaiheessa esitetään sellaisia kysymyksiä kuin

Täyttääkö nykytila sille asetetut tavoitteet?

Voidaanko siitä, mitä on päästä suoraan siihen, mitä pitäisi olla tulevaisuudessa?

Millä tavalla todelliset nykyarvot, normit, roolit ja valtasuhteet vaikuttavat visioihin?”, jne.

Missio eli tilanteen muuttaminen ydinvision määrittämään suuntaan

Tämä vaihe on se, jossa laaditaan tulevaisuuden toimintastrategia ja määritellään seuraavat askeleet ja toimenpiteet nykytilanteen muuttamiskesi siihen suuntaan, jonka ydinmääritelmä esittää. Tässä vaiheessa voidaan hyödyntää sellaisia tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä kuin esimerkiksi visionäärinen johtaminen tai erilaiset skenaariotyöskentelyn menetelmät.

Vaiheen oleelliset kysymykset ovat mm. seuraavanlaisia:

Keiden toiminnassa visioiden toteuttaminen edellyttää muutoksia?”

Millaisia nämä muutokset ovat?”

Mitkä toimintamallit muuttuvat?”

Mitkä osatoiminnot pitää muuttaa, jotta visioon voitaisiin päästä?”

Mitkä muutokset on tehtävä nyt, jotta vision edellyttämä muutosprosessi voisi käynnistyä?”

Millaisia valintoja pitäisi tehdä nyt, jotta visio toteutuisi?

Millaisia valintoja pitäisi tehdä ensi kuussa/ ensi vuonna/ viiden vuoden kulutuua jne., jotta visio toteutuisi?

Harjoitustyö SSM:n soveltamisesta tulevaisuudentutkimukseen
Kuviokelluntajoukkueen tulevaisuus:

Esimerkki tehtiin TUTU2 (Tulevaisuudentutkimuksen tieteelliset menetelmät) -kurssin harjoitustyönä Tulevaisuuden tutkimuskeskuksessa. Mukana oli neljä opiskelijaa. Seuraavassa harjoitustyöprosessin tulokset:

Vaihe 1: Ongelman määrittäminen

Kuviokelluntajoukkueen menestyminen huonossa harjoitteluympäristössä.

Historia: Kuviokelluntajoukkue on toiminut nyt viisi vuotta. Jäseniä joukkueessa on 12 ja sillä on oma valmentaja. Joukkue harjoittelee viikoittain 3-4 tuntia päivässä kunnallisessa uimahallissa, joka on huonokuntoinen ja sijaitsee koulukeskuksen alakerrassa. Uimahalli on usein täpötäynnä joukkueen harjoitusaikoinakin.

Tilanteen omistajien nimeäminen: Kuviokellujat, valmentaja, fanit, taustajoukot (perheet), sponsorit, uimahallin muut käyttäjät, kunta, uimahalli.
Tilanteen mahdolliset muuttajat: samat kuin edellä

Sisäiset muutospaineet: voiton tavoittelu, itsensä kehittäminen ja kuviokelluntaharrastuksen kehittäminen edellyttävät lisää ja systemaattisempaa harjoittelua; turhautuminen nykytilanteeseen.

Ulkoisten muutospaineiden nimeäminen: kasvava kunnianhimo muuttaa harjoittelulle asetettavia vaatimuksia; sponsorien kasvavat saavutusodotukset edellyttävät lisää harjoittelua; harjoittelutilanteen huononeminen; ilmapiirin kiristyminen uimahallissa.

 

Vaihe 2: Visioiden määrittäminen

Mitä ollaan nyt? Ydinmääritelmän laatiminen CATWOEn avulla

C= asiakas: joukkue
A= toimijat: joukkue, valmentaja, fanit, kotijoukot
T= muutosprosessi: joukkue matkalla menestykseen
W= maailmankuva: joukkueella on kaikki mahdollisuudet olla maailman paras kuviokelluntajoukkue.
O= muutoksen mahdolliset pysäyttäjät: joukkue (huonot suoritukset tai kyllästyminen), valmentaja (sama kuin edellä), sponsorit (eivät rahoita menestymätöntä joukkuetta tai eivät ole kiinnostuneita tuntemattomasta lajista), tuomarit (puolueellisia tai lahjottuja), kunta (ei saa aikaan kunnollisia harjoitustiloja), kuntalaiset (eivät äänestä uimahallin korjaamista tai uudistamista kannattavia ehdokkaita vaaleissa).
E= rajoitukset: olympialaisten säännöt; rahoitus

Ydinmääritelmä muotoutui seuraavanlaiseksi:
Kuviokelluntajoukkue yrittää parantaa suoritustaan joukkueena päivä päivältä huononevissa olosuhteissa.

Ydinvisio: Mitä halutaan olla vuonna 2008:
Kuviokelluntajoukkue seisoo olympialaisissa korkeimmalla korokkeella kultamitalit kaulassa.

Ydinmääritelmän ja ydinvision välinen ristiriita edellyttää joukkueen jäseniltä ja valmentajalta mielikuvaharjoittelua: miltä tuntuu seisoa korkeimmalla korokkeella onnistuneen suorituksen jälkeen kuuntelemassa Maammelaulua?

Vaihe 3: Nykytilan analyysi ja vertailu vision kanssa:

Kun nykytilaa ja ydinvisiota vertailtiin, päädyttiin siihen, että nykyisissä harjoitusolosuhteissa ydinvision saavuttaminen ei ole mahdollista. Uintiharjoittelua pitäisi lisätä, muuta kuntoharjoittelua pitäisi kehittää ja harjoittelun ja kilpailujen jälkeiseen palautumiseenkin pitäisi voida keskittyä nykyistä paremmin. Samoin ollakseen tunnettu joukkueella pitäisi olla myös mahdollisuus itse järjestää kilpailuja. Koulun uimaaltaalla ei tämä käy.

Osatoimintojen ja -systeemien analyysi. CATWOE kunnallisen uimahallin tilasta:

C= asiakas: joukkue, kuntalaiset, kunta
A= toimijat: kunta, kuntalaiset
T= muutosprosessi: kunnan uimahalli kunnostetaan tai rakennetaan kokonaan uusi uimahalli
W= maailmankuva: kuntalaisten terveyden edistäminen liikunnan avulla; kuviokelluntajoukkueen harjoittelumahdollisuuksien parantaminen
O= muutoksen mahdolliset pysäyttäjät: kunnan päättäjät, kunnan tyhjä rahapussi, naapurikunnan suunnitelmat (ehtii ensin)
E= rajoitukset: kunnan budjetti; jokin toinen rakennuskohde tärkeämpi

Alasysteemin ydinmääritelmä: Vuonna 2002: Uima-allas koulukeskuksen alakerrassa

Alasysteemin ydinvisio: Vuonna 2005: Viihtyisä uinti- ja kuntosalipalvelujen tuottaja
Vuonna 2008: Liikunnan ja terveyden osaamiskeskus

Sosiaalisen systeemin analyysi:
Joukkuetta kannustaa ajatus ”voitto on tärkeätä”. Joukkue on yhteistyökykyinen, kannattaa yhtenäisyyttä ja tasa-arvoa sekä uskoo kovaan harjoitteluun – mottona onkin, että kovalla työllä voitto on saavutettavissa.

Poliittisen systeemin analyysi:
Joukkue on innostunut tehtävässään, turhat valtapelit ja oman edun tavoittelu on pystytty karsimaan keskustelun avulla pois. Joukkue on myös tyytyväinen valmentajaansa. Joukkue pelkää kuitenkin koitoksissa puolueellista tuomaristoa – kysymyksessä on arvostelulaji ja pieneltä tuntemattomalta paikkakunnalta tulevalla joukkueella ei ole aikaisempaa kokemusta eikä tunnettuja sponsoreita tukenaan. Samoin joukkue pelkkää, että sen ääni ei tule kuulluksi kunnallisessa päätöksenteossa.

Vaihe 4: Missio eli tilanteen muuttaminen ydinvision määrittämään suuntaan

Jotta joukkue voisi saavuttaa ydinvisiossa määritellyn tavoitteen, se edellyttää kovaa harjoittelua. Kova harjoittelu puolestaan edellyttää uutta tai entistä parempaa uimahallia. Joukkueen on siis ruvettava aktiivisesti ajamaan uuden uimahallin rakentamista. Tätä varten se perustaa työryhmän, jolle annetaan tehtäväksi ylläolevan CATWOE-prosessiin avulla kehitetyn uimahallin ydinvision ”myymisen” kunnan päättäjille, asukkaille ja vaikuttajille. Painopiste on kunnan kilpailukyvyn ja tunnettuuden lisäämisessä sekä uusiutuvien palvelujen tarjonnassa. Joukkue päättelee, että korkealaatuisten ja omaehtoisten terveys- ja liikuntapalvelujen kehittäminen liikunnan ja terveyden osaamiskeskuksen suuntaan kunnassa loisi viihtyvyyttä ja lisäisi kunnan houkuttelevuutta, loisi työpaikkoja ja saisi kuntalaiset liikkumaan itse enemmän.

Tässä vaiheessa tehdään skenaarioprojekti, jossa mietitään tulevaisuuden vaihtoehdot. Skenaarioprojektin pohjalta laaditaan toimintastrategia, jonka pääpiirteet ovat seuraavassa:

Next Step 1: Kuviokelluntajoukkue perustaa yrityksen, jonka tarkoituksena on monipuolisen liikunnan ja terveyden osaamiskeskuksen rakentaminen kuntaan. Yritys (=kuviokelluntajoukkue, joka kulkee nyt nimellä LiiKe) ottaa yhteyttä Hjallis Harkimoon.

Next Step 2: Harkimosta tulee neuvottelujen jälkeen liikunnan ja terveyden osaamiskeskuksen sponsori, joka hankkii suunnitteluun ja rakentamiseen tarvittavat rahat ja julkisuutta.

Next Step 3: Uimahalli rakennetaan ja se valmistuu vuonna 2005 ja se toimii viihtyisänä uinti- ja kuntosalipalvelujen tuottajana.

Next Step 4: Kuviokelluntajoukkue kehittyy huipputasolle parempien harjoittelumahdollisuuksien avulla. Alkaa ankara markkinointikampanja uuden uimahallin kehittämiseksi liikunnan ja terveyden osaamiskeskukseksi ja uusien palvelujen lisäämiseksi tarjontaan. Kuviokelluntajoukkue toimii kampanjan mannekiinina.

Next Step 5: Kunnan tulot kasvavat, kun osaamiskeskus tuo kuntaan turisteja, kilpailuja ja kansainvälisiä liikunta-alan harjoitusleirejä yms. Kuviokelluntajoukkue kelluu menestyksen kuohuissa ja voittaa olympiakultaa.

Mitä SSM vaatii organisaatiolta onnistuakseen?

Pehmeän systeemimetodologian valinta organisaation tulevaisuustyöskentelyssä ei ole itsestäänselvyys. Voidaan ajatella, että varsinkin nykyisen nopean teknologisen ja yhteiskunnallisen muutoksen aikana myös organisaatioiden on varauduttava toimintaympäristön jatkuvaan ja välillä perustavanlaatuiseen muutokseen ja valmistauduttava myös itse muuttumaan, jotta se voisi edelleen toimia menestyksellisesti muuttuvissa olosuhteissa.

 

Lähteet

Begley, J. 1999. Understanding General Systems Theory. http://www.bsn-gn.eku.edu/BEGLEY/GSThand1.htm

 

Checkland, P. 1985: Systems Thinking, Systems Practice. John Wiley & Sons, Pitman Press, Bath.

Checkland, P & J. Scholes, 1999: Soft Systems Methodology in Action. John Wiley & Sons Ltd., Chichester.

Huopainen, R, 1997: Tulevaisuuden museossa. Museovirasto, Helsinki.

Keskinen, A. 1999: Towards User Empowerment. On Development of Utilisation and Communica-tions Technology in Decision-making of Administrations. Tampereen yliopisto, Studia Politica Tamperensis No. 6, 1999.

Keskinen, A. 2001: Extended Account with Application Examples on Chapter 2.3. of Doctoral Dis-sertation ”Towards User Empowerment” on 13.8.1999 of Auli Keskinen. Julkaisematon käsikirjoi-tus.

Kuusi, O. 1999: Expertise in the future use of generic technologies. Epistemic and methodological considerations concerning Delphi studies. Acta Universitatis Oekonomicae Helsingiensis A-159, Helsinki.

Kuusisto, R. 2001: Pehmeä systeemimetodologia johtamisen suorituskyvyn työkaluna. Julkaisema-ton seminaaripaperi, Tulevaisuudentutkimuksen VerkostoAkatemian jatkokoulutusseminaari Turus-sa 13.-14.12.2001.

Luukkanen, Jyrki: Role of Planning Philosophy in Energy Policy Formulation – In Search of Alter-native Approaches, Technical University of Tampere, Publications 129, 1994

Mannermaa, M. 1991: Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica No. 2, VAPK Helsinki.

Mannermaa, M. 1993: Pehmeä systeemimetodologia evolutionaarisessa tulevaisuudentutkimukses-sa. Kirjassa Vapaavuori, Matti (toim.): Miten tutkimme tulevaisuutta? Acta Futura Fennica No. 5, Painatuskeskus, Helsinki, 1993

Niiniluoto, I. 1999. Voidaanko tulevaisuudesta tietää? Tieteessä tapahtuu Vol 17, No 1, luettavissa myös http://www.tsv.fi/ttapaht/991/niiniluoto.htm

Pfeffer, J. & Salancik, G. R. 1978. The External Control of Organizations. Harper & Row, Pub-lishers.

Remes, P. 1993: Future readiness in vocational adult education. Institute for Educational Research, Publication Series A. Research Reports 52, Jyväskylä, University of Jyväskylä.

Scott, R. W. 1981. Organizations Rational, Natural and Open Systems. Prentice Hall, Inc.

 

Toimintaympäristön muutosten tarkastelu

 

Rubin, Anita 2000. Tulevaisuuden tutkimus tiedonalana ja tieteellisenä toimintana. http://www.metodix.com.
Toimintaympäristön muutosten tarkastelu tarkoittaa ilmiöiden muutosten tarkastelua ja ymmärtämistä tapahtumien, päätöksenteon ja valintojen aikaansaamien erilaisten tulevaisuusseuraamusten näkökulmasta. Muutosten tarkastelua kutsutaan joskus myös monitoroinniksi eli englanniksi ”environmental scanning”. Muutosvoimien jäljittäminen muodostaa yhden tärkeimmistä tulevaisuudentutkimuksen tutkimusprosessin työvaiheista. Usein tämä työskentelyvaihe liitetään systeemiajatteluun, mutta erityisen tärkeää se on skenaariotyöskentelyssä.

Toimintaympäristön muutosten tarkastelu sisältää trendien, megatrendien, heikkojen signaalien, villien korttien ja ”driving force” -ilmiöiden jäljittämisen, tunnistamisen ja analyysin.

Toimintaympäristöllä tarkoitetaan siis sitä toimijan eli aktorin sosiokulttuurista, poliittista, ekologista ja taloudellista näyttämöä tai kokonaisuutta, jossa toiminta tapahtuu. Toiminnan näyttämö koostuu kulisseista (resursseista, kuten infrastruktuuri ja raha) sekä toimijoiden toiminnasta ja vuorovaikutuksesta. Tällaisen tietoyhteiskunnan näytelmän toimijoita ovat mm. kansalaiset, yritykset, viranomaiset, oppilaitokset, järjestöt, media jne. Näkökulma on holistinen ja monilla tulevaisuudentutkijoilla on käytössään erityinen itse rakennettu tietokanta, johon tutkija kerää erilaisia ilmiöitä ja seuraa sitten niiden kehitystä sekä mahdollisia keskinäisiä vaikutuksia ajan myötä.

Kun jäljität muutoksia, toimi seuraavasti:

 

  1. Tarkastele toimintaympäristöäsi ja määrittele toimijat.
  2. Paikallista muutoksen lähde.
  3. Arvioi muutoksen tapahtumisen todennäköisyys.
  4. Monitoroi muutoksen kasvua.
  5. Ennakoi muutoksen leviämistä.

 

Heikot signaalit

Esimerkkejä heikoista signaaleista.

Villit kortit.

Heikkojen signaalien ja villien korttien metsästys .

Heikko signaali on ensimmäinen ilmaus muutoksesta tai se voi olla juuri se sysäys, joka muuttaa tapahtumien kulkua ratkaisevasti erilaiseen suuntaan. Sen yhteyttä tulevaan tilanteeseen ei välttämättä voida perustella tilastollisesti uskottavalla jatkuvuudella kuten esimerkiksi historiallisella aikasarjalla, vaan se on ilmaantuessaan omassa ympäristössään jotain uutta, jotain sellaista, mitä ei aikaisemmin oikeastaan ole ollut.

Heikot signaalit voivat ensinnäkin olla ns. aikaista informaatiota. Esimerkkinä voidaan ajatella vaikka tietoa jostain mahdollisesta tapahtumasta, joka ei kuitenkaan vielä ole konkretisoitunut (vaikka aikainen tutkimustieto tai löydös joltain tieteen alalta). Toiseksi heikot signaalit ovat muutoksen ensioireita. Tuleva tapahtuma ei ehkä itsessään ole näkyvä, mutta se voi ”oireilla”, ja lukien kyseisiä oireita on mahdollista ennakoida muutos. Vaatii myös tarkkuutta ja aikaa erottaa todellinen heikko signaali pelkästä satunnaisesta vaihtelusta. Kolmanneksi heikko signaali voi olla myös jonkin jo ennestään tunnetun asian uudessa ympäristössä tapahtuva uudenlainen soveltaminen.

Usein heikon signaalin käsitettä käytetään synonyyminä englanninkieliselle termille ”emerging issues”.

Esimerkkejä heikoista signaaleista

Heikkojen signaalien tutkimisen merkitys tulevaisuudentutkimuksessa kasvaa sitä mukaa, kun siirrytään syvemmälle murrosaikaan ja tulevan kehityksen ennakointi vaikeutuu entisestään. Heikoiksi signaaleiksi voivat muodostua vaikkapa täysin yllättävät ja ennakoimattomat tapahtumat ja ilmiöt, kuten esimerkiksi poliittisen johtajan murha. Heikkona signaalina voitaisiin pitää myös sellaista luonnossa esiintyvää uutta ilmiötä kuin muutama vuosi sitten Itämerellä esiintyneet ns. silmättömät silakat. Useissa tutkimuksissa on todettu, että koiraspuolisten kalojen ja muiden vesieläinten lukumäärä pienenee. Tämä on usein oletettu heikoksi signaaliksi siitä, että ympäristöön joutuu yhä enemmän estrogeenia sisältäviä tai jäljitteleviä kemikaaleja, jotka puolestaan vähentävät siittiösoluja.

Toisaalta jotkin sellaiset ilmiöt, jotka ovat olleet tiedossa ja/tai aikaisemmin suunniteltuja, saattavatkin tuottaa odottamattomia sivuilmiöitä, joita ei ollut voitu ennalta aavistaa. Tällaisista ilmiöistä esimerkkinä voisi olla vaikka alun perin sotilaallisiin viestintätarkoituksiin kehitetty Internet, joka kehitystä globaaliksi tiedonvälityskanavaksi kukaan ei osannut ennalta hahmottaa.

Lisäksi myös joillain tietoisesti kehitetyillä tapahtumilla, ilmiöillä tai innovaatioilla saattaakin olla paljon merkittävämpiä katalyyttisiä seuraamuksia kuin mitä niitä kehitettäessä osattiin aavistaa. Esimerkiksi käyvät vaikka käsipuhelimien tekstiviestit.

Esimerkkinä siitä, onko jokin uusi ilmiö satunnaisvaihtelua vai aidosti heikko signaali voidaan ottaa vaikkapa seuraava: Aiemmista vuosikymmenistä poiketen 18-19-vuotiaiden nuorten ajokorttitiheys pieneni Suomessa vuosina 1990-2001 hieman. Onko tämä heikko signaali autoilun suosion kasvun pysähtymisestä? Liikennealan tutkijat pohtivat vuonna 2002, onko kyseessä ’ainoastaan’ 1990-luvun alkupuoliskon talouslaman jälkivaikutus vai heijastuuko tässä nuorten arvomuutos vähemmän materiaalisten ’pehmeämpien arvojen’ suuntaan. (Kokkarinen 2001)

Villit kortit

Villit kortit poikkeavat heikoista signaaleita siinä, että villin kortin yllättävyys on sen tapahtumisen äkillisyydessä, ei niinkään sitä seuraavassa kehityskaaressa. Villi kortti on aidosti epäjatkuva. Kuten heikolla signaalilla, myöskään villillä kortilla ei ole historiaa, ts. sen tapahtumista ei voida ennakoida minkäänlaisten historiallisten tai aikasarjoihin liittyvien ilmiöiden tai lainomaisuuksien avulla. Villit kortit ovat täydellisen yllättävästi ilmaantuvia muutostekijöitä, jotka muuttavat tapahtumisen kehityskulun äkillisesti epävarmaksi.

Villin kortin tapahtumisen todennäköisyys on lähellä nollaa, mutta jos tai kun se kuitenkin tapahtuu, sen vaikutukset tulevaan kehitykseen ovat huomattavat ja muuttavat muuta kehitystä merkittävästi. Esimerkkinä villeistä korteista voidaan ottaa esimerkiksi äkillinen geenimuunnos, Tshernobylin ydinvoimalan räjähdys vuonna 1986, tai vaikka Gorbatshovin valinta Neuvostoliiton johtajaksi, mistä seurasi lopulta supervallan romahtaminen.

 

Heikkojen signaalien ja villien korttien metsästys

Heikkojen signaalien jäljittäminen ja erilaisten ilmiöiden ymmärtäminen heikoiksi signaaleiksi muodostaa yhden haastavimmista tulevaisuudentutkimuksen osa-alueista. Heikon signaalin jäljitys edellyttää useiden erilaisten ilmiöiden tai ilmiöalueiden tuntemusta ja tarkastelua, jossa on erotettava subjektiivisesti ja objektiivisesti uudet ilmiöt. Hiekkojen signaalien ominaisuus on, että niitä ilmenee monella, usein täydellisesti toisistaan poikkeavilla alueilla tai asiayhteyksissä samanaikaisesti.

Vaatii ensinnäkin tarkkanäköisyyttä, että jokin uusi ilmiö ymmärretään aidoksi heikoksi signaaliksi. Toiseksi, heikkojen signaalien metsästys vaatii sitä, että löydetään jokin toinen uusi ilmiö jossain muualla ja että tarkkailija pystyy oivaltamaan näiden näennäisesti toisistaan riippumattomien ilmiöiden välisen yhteyden. Vasta silloin voidaan aidosti puhua heikoista signaaleista.

Heikkojen signaalien ja villien korttien jäljittäminen tapahtuu seuraavasti:

 

  1. Valitse 5-9 hyvin erilaista informaation lähdettä. (eritysaloista arkiseen, esim. täysin eri alojen aikakaus- ja tieteellisiä lehtiä);
  2. luo muutostarkastelun tietokanta, jotta pysyt itse ajan tasalla muistiinpanoissasi jo voit seurata muutosten kulkua;
  3. arvioi skannauksesi osumia:

 

  • Onko tämä todella uutta subjektiivisesti vai objektiivisesti, eli onko tämä kokonaan uutta vai onko jotain jo yhdellä alueella tai yhdessä ympäristössä tuttua ja tunnettua sovellettu aivan uuteen ympäristöön tai alueelle?
  • Vahvistaako, tasapainottaako vai heikentääkö tämä heikko signaali tai villi kortti jo olemassaolevia rakenteita tai ilmiöitä?
  • Mihin muihin ilmiöihin tämä liittyy?
  • Mikä on ilmiön toteutumisen todennäköisyys?
  • Millä todennäköisyydellä tästä tulee trendi?
  • Millä aikaperspektiivillä tästä tulee trendi?

(Lähde: W. Schultzin kalvot, huhtikuu 2002)

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/villi.gif

 

 

Trendianalyysi tulevaisuudentutkimuksen menetelmänä

 

Mitä trendit ovat.
Mitä megatrendit ovat.
Tunnetuimmat megatrendit.
Megatrendien jäljitys.
Megatrendin ja trendin ero.

Trendien ja megatrendien analysointi kuuluu osana menetelmäkokonaisuuteen, jota kutsutaan monitoroinniksi, toimintaympäristön muutosten tarkasteluksi tai muutosvoimien tarkasteluksi. Monitorointi on metodologinen lähestymistapa, joka pyrkii selvittämään tapahtumisen prosesseja ja kehityskulkuja – trendejä – juuri silloin, kun ne tapahtuvat tai heti sen jälkeen, kun jotain niiden aiheuttamaa on tapahtunut (ks. esim. Bell 1997, 296). Monitoroinnin avulla pyritään pitämään yllä tietämystä esimerkiksi kulutuksesta, tottumuksista, käytännöistä ja tavoista tai vaikkapa liikennevirroista tai ympäristön tilasta, jotta osataan varautua muutoksiin ja vaihteluihin hyvissä ajoin.

Mitä trendit ovat

Tarkasteltavan ilmiön pitkän ajanjakson kuluessa tapahtuvaa yleistä kehityssuuntaa voidaan kutsua trendiksi. Trendi on siis sellainen piirre nykyhetkessä, joka voi jatkua tulevaisuudessa sellaisella tavalla, että sitä on suhteellisen helppo jäljittää tai ennakoida. Trendiä voisi kuvata esimerkiksi siten, että se on suuntaus, virtaus tai muutoksen kaava. Trendin ymmärtämisessä on aina mukana aika-aspekti, koska trendi on riippuvainen ajasta. Trendit ohjaavat päätöksentekoa vaikuttamalla valintoihin, makuun, arvostuksiin jne. Trendit voivat myös olla megatrendien osia.

Esimerkkejä trendeistä voivat olla vaikkapa jokin muotivirtaus, mm. minihame tai tatuoinnit. Trendi on myös ihmisten kasvava uutisten nälkä – uutisten lukemistiheys tiedotusvälineissä on ollut kasvamassa parikymmentä vuotta. Tästä seurauksena on ollut, että näemme tai kuulemme uutiset jostain tiedotusvälineestä nyt joka puolen tunnin välein.

Mitä megatrendit ovat

Megatrendillä puolestaan tarkoitetaan sellaista yksittäistä ilmiötä tai ilmiöiden tai trendien joukkoa, joka määrittää hallitsevasti tulevaisuuden suunnan tai kokonaislaadun. Megatrendit ovat kehityksen suuria aaltoja tai linjoja, joiden historiaa voidaan havainnoida ja tarkastella. Samalla ne ovat ilmiöiden tunnistettavia ja yhtenäisiä kokonaisuuksia, joilla on selkeä kehityssuunta ja joiden uskotaan vahvasti jatkuvan samansuuntaisina myös tulevaisuudessa. Megatrendejä kutsutaan joskus myös kriittisiksi trendeiksi. Tätä suuntaa ei kuitenkaan voida määritellä pelkästään tarkastelemalla yksittäisiä toimijoita tai tekijöitä, vaan megatrendi on makrotason ilmiöiden ja tapahtumakuvausten laaja kokonaisuus, joka sisältää useita erilaisia ja jopa toisilleen vastakkaisia alailmiöitä ja tapahtumaketjuja. Silti niitä muodostuvalla kokonaisuudella voidaan siis nähdä oma kehityssuunta.

Tunnetuimmat megatrendit

Megatrendin käsitteen kehitti 1980-luvun alkupuolella John Naisbitt tunnetussa kirjassaan ”Megatrends” (1982), jossa hän tarkasteli Yhdysvalloissa tapahtumassa olevia laajoja muutoksia ja kehityskulkuja. Hän esitteli kirjassaan kymmenen erilaista, pääasiassa tilastollisiin laskelmiin perustuvaa megatrendiä, jotka hänen mukaansa aiheuttaisivat valtava ”kvanttihypyn” USA:n lähitulevaisuudessa. Naisbitt jatkoi työskentelyään myöhemmin ja laajensi megatrendinsä koskemaan länsimaista maailmaa ja sen mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja yleisemminkin (Naisbitt ja Aburdene 1990). Naisbittin työtä on kuitenkin kritisoitu erityisesti siitä, että hän näkee megatrendinsä liian deterministisinä ja yleistää liian voimakkaasti. Samalla jotkut näkevät megatrendiajattelun myös rajoittavan ihmisten mahdollisuuksia tai tarpeita nähdä tulevaisuus monien erilaisten vaihtoehtojen kokonaisuutena ja kaventavan tulevaisuudenkuvia liian teknologiakeskeisiksi. (Ks. esim Bell 1997, 292-294; Slaughter 1993). Naisbittiä on arvosteltu erityisesti siitä, että hänen luettelemissaan megatrendeissä on sellaisia, jotka ovat vain trendejä eivätkä megatrendejä, ja joiden ilmiöiden kohdalla on sanottu, etteivät ne ole edes trendejä vaan väärin tulkittuja arvioita, jotka juontuvat ’vinosta’ aineistosta (Bell 1997, 292-294). Kuitenkin megatrendistä on Naisbittin ansioista – tai hänestä huolimatta – tullut mielenkiintoinen työväline tulevaisuudentutkimuksessa.

On oikeastaan makuasia, pidetäänkö seuraavia kirjoja ja tutkimusprosesseja trendi- vai megatrendikartoituksina. Kasvun rajat -raportti, joka ilmestyi vuonna 1972 ja käännettiin saman tien monille kielille, on ehkä kaikkein tunnetuin myöskin megatrendejä esille nostanut tutkimus (Meadows ym. 1972). USA:laisen toimittajan ja kirjailijan Alvin Tofflerin (esim. 1980) teokset, joissa hän kuvailee tulevaisuusshokkia ja muutoksen suuria aaltoja, ovat myös maailmalla hyvin tunnettuja, samoin japanilaisen Yoneji Masudan maailmankyläajattelun esille nostanut kirja (1980).

Nyt käynnissä olevista trendejä ja megatrendejä kartoittavista prosesseista tärkeimpiä ovat UNU:n Millennium-projekti ja vuosittain ilmestyvät Worldwatch-instituutin Maailman tila-raportit.

Megatrendien jäljitys

Megatrendejä on suhteellisen helppo löytää silloin, kun ne ymmärretään globaalissa maailmassa ilmenevinä suurina muutosprosesseina yhteiskunnallisessa, poliittisessa tai taloudellisessa kehityksessä. Tällöin näkökulma on tarkastella niitä suuria muutosilmiöitä, joita maailmassa näyttää parhaillaan tapahtuvan ja miettiä sitten niiden tulevaa kulkua ja merkitystä. Jos niitä halutaan lähestyä perinteisemmästä trendianalyysin näkökulmasta, niitä ei kuitenkaan ole helppo määrittää yksiselitteisesti. Se mikä yhdestä näkökulmasta on megatrendi voikin toisesta näkökulmasta olla trendi tai vaikkapa vasta heikko signaali. Voidaan ajatella esimerkiksi, että megatrendi nimeltä globalisaatio vaikuttaa kaupan vapautumiseen ja markkinoiden laajenemiseen. Kuitenkin globalisaatio vaikuttaa myös ihmisten yleiseen turvallisuudentunteeseen ja käsitykseen siitä, millä tavalla maailmassa pitäisi elää yhdessä. Turvallisuushakuisuus taas puolestaan vaikuttaa vaikkapa poliittisiin päätöksiin. Mikä siis on vaikkapa vuoden 2001 Afganistanin pommituksia ajatellen merkittävin päätöksiin ja tilanteen kehittymiseen vaikuttanut megatrendi? Olisiko se globalisaatio, arvojen konflikti, länsimaisen individualismin lisääntyminen ja leviäminen vaiko ehkä turvattomuuden kokeminen? Voidaan myös ajatella, että viime vuosina populististen liikkeiden menestyminen eurooppalaisissa vaaleissa perustuu olennaisesti samaan vyyhtiin (esim. Heider Itävallassa, Berlusconi Italiassa, Le Pen Ranskassa jne).

Kehitys ei myöskään kulje tasaisesti, vaan se liikkuu erilaisella vauhdilla eri asioissa ja ilmiöissä. Samalla asioiden keskinäiset yhteisvaikutukset muuttavat ja muovaavat kehityskulkuja jatkuvasti. Trendit ja megatrendit ovat sidoksissa toisiinsa eikä ole aina mahdollista päätellä, mikä asioista, tilanteista ja tapahtumain lopputuloksista on syy ja mikä seuraus. Niinpä ei myöskään ole aina mahdollista tai ainakaan yksiselitteistä päätellä, onko jokin megatrendi toisen megatrendin tuottama ilmiö tai alailmiö ja millä tavalla ne oikeastaan vaikuttavat elämäämme ja maailmaamme.

Samalla megatrendin määrittäjän omat ominaisuudet ja määrityksen tekemisen lähtökohdat vaikuttavat voimakkaasti siihen, millaisia asioita nostetaan esiin.

Megatrendin ja trendin ero

Megatrendin ja trendin välinen ero ei oikeastaan ole aina kovin selvä. Voidaan ajatella, että silloin on kysymyksessä megatrendi, kun ilmiötä voidaan kuvata kehityksen suurena linjana, aaltona, joka sisältää globaalin tason vaikutuksia ja alailmiöitä. Megatrendit muodostuvat useista samaan suuntaan kehittyvistä trendeistä – ne ovat ikäänkuin useiden trendien kimppuja. Jos ajattelemme vaikka edellä esitettyä esimerkkitrendiä joka puolen tunnin välein välittyvistä uutisista, tämä ilmiö yhdessä muiden tiedon reaaliaikaistumiseen, sen määrän lisääntymiseen ja median verkottumiseen liittyvien ilmiöiden kanssa muodostaa trendikimpun, jota voimme kutsua tietoyhteiskunnan megatrendiksi. Megatrendin suuntaa ei voida määritellä pelkästään tarkastelemalla yksittäisiä toimijoita tai tekijöitä, vaan megatrendi on makrotason ilmiöiden ja tapahtumakuvausten laaja kokonaisuus, joka sisältää useita erilaisia ja jopa toisilleen vastakkaisia alailmiöitä ja tapahtumaketjuja. (Lähteenä mm. Mannermaa 1999)

Silti näistä ilmiöistä muodostuvalla kokonaisuudella voidaan nähdä oma kehityssuunta, jonka uskotaan usein jatkuvan samansuuntaisesti myös tulevaisuudessa. Niin trendit kuin megatrendikin ovat on siten tunnistettavia ja selkeän historian omaavia yhtenäisten ilmiöiden kokonaisuuksia, joilla on selkeä ja hahmotettavaksi aukeava kehityssuunta.

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/trendi.gif

(Lähde: Molitor 1977; W. Schultzin kalvot, huhtikuu 2002)

 

Driving forces – muutoksen moottorit

Yhteiskunnalliseen päätöksentekoon vaikuttaa myös kolmas ryhmä muutosvoimia, jotka ovat läheistä sukua trendeille ja megatrendeille. Näitä voimia kutsutaan englanniksi käsitteellä ”driving forces” (tai ”drivers”). Suomenkielistä käännöstä ei ole, mutta käsitteen voisi kuitenkin kääntää vaikkapa päämäärähakuisuudeksi tai ”pyrkimyksellisyydeksi”. Taustalla on teleologinen ajatus siitä, että hyvin suurella osalla maailmassa esiintyviä ilmiöitä on havaittavissa pyrkimys johonkin määriteltävissä olevaan suuntaan: tapahtumien kulku on tiettyjen päämäärien ja tarkoitusten ohjaamaa. Ajatellaan vaikkapa esimerkiksi voikukkaa: se pyrkii kasvamaan, ja vaikka voikukkapellon päälle laskettaisiin asfaltti, kukka sinnikkäästi työntää keltaisen mykerönsä vähitellen asfalttipinnan läpi.

Driving force -ilmiöt ovat yhteiskunnan tai sitä laajemman tason ilmiöitä, jotka suuntaavat päätöksentekoa ja valintoja, mutta jotka eivät välttämättä jatku tulevaisuudessa samassa mielessä kuin trendit ja megatrendit. Driving forceilla ei oikeastaan ole suuntaa, mutta silti nämä ilmiöt toimivat joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla päätöksenteon ja valintojen taustalla. Ne ovat oletusten joukko, jota ei myöskään kyseenalaisteta – siis eräänlaisia arjen paradigmoja. Kun joku sitten huomaa kyseenalaistaa vallitsevan driving forcen, se herättää usein paljon huomiota ja vastarintaakin.

Driving forcet voivat olla eräänlaisia yhteiskunnassa, organisaatiossa tai yksittäisillä toimijoilla olevia, tähän aikaan ja tapoihin liittyviä perususkomuksia: Ne voivat olla käsityksiä asioiden nykytilasta tai esimerkiksi sellaisia ilmiöitä, joita pidämme oikeana ja totena ilman, että asioita olisi yhteiskunnassa juurikaan analysoitu, saati kritisoitu. Perususkomukset eivät kuitenkaan ole ainoita driving forcen lajeja: myös esimerkiksi yhteiskunnan sosiaalinen tilanne on driving force, samoin uskonto tai vaikka yhteisesti koettu kansakunnan tai väestönosan historia tai yhteiseksi mielletty kohtalo voivat olla sitä. Samalla driving forcet myös vaikuttavat muutoksiin.

Esimerkkejä driving forceista

Tyypillistä driving force -ilmiöille on, että ne ilmentävät ns. ”ajan henkeen” liittyviä asioita, ilmiöitä, todellisuuden osa-alueita tai tekijöitä tai asiantiloja ja siten ne liittyvät usein asenteisiin, arvoihin ja arvostuksiin. Tällaisia driving foceja ovat esimerkiksi sellaiset uskomukset kuin

  • talouskasvu on tärkeä yhteiskunnallinen tavoite tulevaisuudessakin”,
  • ihmiset käyttävät lisääntyneet tulonsa jatkossakin materiaaliseen kulutukseen”,
  • aina jossain päin maailmaa soditaan”,
  • EU:n laajenemista ei voi pysäyttää”,
  • tasaavaan aluepolitiikkaan ei ole paluuta”,
  • luemme jatkossakin tekstit paperilta”.

Myös eri skenaarioilla voi olla taustallaan erilaiset driving forcet: jossakin se voi olla voimakas ympäristöarvojen muutos, jossain toisessa voimakas tietotekninen kehitys, kolmannessa tietyn firman määräävän markkina-aseman saavuttaminen ja neljännessä vaikkapa voimakas talouspakolaisuus.

Esimerkkeinä driving force -ilmiöistä voidaan ottaa vaikka on ns. ”poliittinen korrektius”, joka vaikuttaa siihen, miten käyttäydymme yksilöinä erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa mm. määrittämällä, millaista kieltä ja millaisia käsitteitä käytämme. Emme esimerkiksi kutsu mustaihoista julkisuudessa ”neekeriksi”, koska tämä nimitys katsotaan kansainvälisellä tasolla rasistiseksi ja loukkaavaksi, vaikka suomalaisilla ei tähän nimitykseen varsinaisesti liity rasistista historiaa. Perususkomus tämän driving forcen taustalla on se, että kaikki ihmiset ovat tasa-arvoisia ja se, että kaikkia on kohdeltava siten, että vältetään turhia loukkauksia. Trendi, johon tämä poliittisen korrektiuden driving force vaikuttaa, on esimerkiksi käsite ”African-American”, afroamerkikkalainen, jolla Yhdysvalloissa on pyritty korvaamaan loukkaavammaksi koetut mustan väestönosan nimitykset.

Toinen driving force on esimerkiksi juutalaisten käsitys Israelin alueesta heille luvattuna maana, joka ilmenee siinä, miten siellä toimitaan yhteiskuntana. Trendi, johon tämä driving force vaikuttaa, on politiikka, joka on epäoikeudenmukaista alueen palestiinalaista asujaimistoa kohtaan.

Kolmas driving force voisi olla vaikka se, että uskomme vahvasti, että opetuksessa ja tieteen tekemisessä tieteidenvälisyys ja monitieteisyys ovat asioita, joihin tulee pyrkiä. Tämä ”muutoksen moottori” on jo pitkään ohjannut niin tieteen tekemistä kuin tiedepolitiikasta ja tutkimuksen ja opetuksen rahoituksesta päättävien tahojen toimintaa. Kuitenkin molemmilla ilmiöillä voi positiivisten seuraamusten lisäksi yhtä hyvin olla myös negatiivisia seurausilmiöitä, kuten esimerkiksi se, että tieteen tekeminen pinnallistuu, kun yksittäiseltä tutkijalta tai opettajalta aletaan vaatia tietämystä asioista, joihin perehtymiseen hänellä ei voi olla aikaa, koulutusta eikä muita resursseja käytössään.

 

Trendin ja driving forcen ero

Trendistä voi tulla driving force, mutta driving forcesta ei oikeastaan voi tulla trendiä – se on jo tavallaan ohittanut tämän vaiheen. Voidaan ajatella vaikka niin, että siinä missä trendi on tilastotieteellisesti ajatellen itse selitettävä muuttuja, driving force taas muutosta selittävä tekijä. Eron tekeminen ei kuitenkaan ole aina kovin yksiselitteistä. Toisaalta driving forcet vaikuttavat trendin kehityskaareen, koska ne osaltaan sanelevat sitä, mitä yhteiskunnassa kulloinkin pidetään korrektina, hyvänä ja oikeana.

Voidaan myös ajatella, että driving forcea ja trendiä (megatrendiä) mitataan eri mittareilla – ne eivät ole yhteismitallisia. Trendit eivät ole niinkään riippuvaisia arvoista, kun taas driving forcet usein ilmentävät yhteiskunnassa vallitsevia arvoja. Trendit ovat selvästi muuttuvaan aikaan sidottuja ilmiöitä, kun driving forceja tarkastellaan jonain määrättynä hetkenä. Trendin yksi määrite liittyy muuttuvaan aikaan ja muutokseen yleensäkin, kun taas driving forcet ovat jonain tarkastelun alla olevana ajanhetkenä yhteiskunnan arvoilmastossa vaikuttavia ilmiöitä, joiden merkitys näkyy päätöksissä ja valinnoissa. Trendejä tutkitaan usein sellaisenaan, kun taas driving forcea voi olla vaikea havaita tai ymmärtää muulla tavoin kuin niiden aiheuttamien vaikutusten kautta. Driving forceilla on usein tekemistä ns. hiljaisen tiedon kanssa – päätöksenteossa ei useinkaan erikseen mainita päätöksiin vaikuttaneita driving force-asioita ja -ilmiöitä, vaan ne oletetaan itsenstäänselvyyksiksi ja otetaan ikäänkuin annettuina.

Ajatellaan vaikkapa sellaista megatrendiä kuin ”kestävä kehitys”: Driving force kestävän kehityksen megatrendiä ilmentävien päätösten taustalla on usein se, että ”ympäristön tila on huonontumassa ja huononee yhä”. Niinpä meidän on tehtävä viisaita päätöksiä, jotta tilanne korjautuisi. Tämä kuitenkin voi johtaa sellaiseen todellisuuteen, jossa toisilleen täysin vastakkaisia päätöksiä, tavoitteita tai etuja voidaan kaikkia perustella samalla megatrendillä, kuten esimerkiksi Suomessa on tapahtunut viidennen ydinvoimalan rakentamista koskevassa keskustelussa.

Toinen viime aikoina voimakkaasti trendistä megatrendiksi muuttumassa oleva asia on turvallisuus, erityisesti vuoden 2001 syyskuun tapahtumien jälkeen. Otetaan esimerkiksi täysin vastakkaisia ajattelutapoja edustavat tahot, länsimainen ja islamilainen arvomaailma. Molemmat kokevat itsensä uhatuiksi, toinen globalisaation ja toinen äärimuslimien toiminnan vuoksi. Yksi tärkeä driving force tässä tapauksessa on mm. usko, että ”paha voidaan kitkeä maailmasta.” Toinen driving force on ”me edustamme hyvää, kun taas vastapuoli edustaa pahaa.” Tämä johtaa kolmanteen driving forceen, jonka mukaan ”meillä on oikeus suojella itseämme pahalta.” Lopputulos on mm. toisen osapuolen kannalta oikeutettuina näkemät Osama bin Ladenin perustamien Al Quaida-joukkojen tuhotyöt ja toisen osapuolen kannalta puolestaan Afganistanin pommitukset Al Quaida-joukkojen tuhoamiseksi.

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/trendit_driving_yht.gif

 

Megatrendien metsästys

 

Taulukkoon on listattu niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat trendin tai megatrendin tunnistamiseen ja näkökulman valintaan:

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/mega_taulukko1.gif

Taulukko 1. Megatrendien ja trendien tunnistamiseen vaikuttavia tekijöitä

(ks. myös Slaughter 1993, 842)

Lisäksi tarkasteltavaksi pitäisi ottaa analyysin tilaajan tarpeet ja toiveet sekä tietysti sen selvittäminen, kenen tavoitteita tutkimus palvelee – kuka sitä käyttää ja mihin tarkoitukseen ja vastaako näkökulma näihin. Esimerkiksi maailman terveyskehityksen tai demografisten ilmiöiden näkökulmasta maailman kehitykseen vaikuttavat megatrendit ovat varmasti toiset kuin talouden päättäjien mielestä tai vaikkapa lapsen näkökulmasta. Megatrendien määrittämiseen vaikuttavat siten erilaiset tekijät määrittelijän omassa elämässä, siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, missä listauksia ja analyysejä kulloinkin tehdään ja mistä näkökulmasta kehityskulkuja tarkastellaan.

 

Megatrendejä

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/mega3.gif

Taulukko 2. Megatrendejä ja niiden ilmenemismuotoja.

Kuten taulukosta 2 voidaan havaita, monet megatrendit voidaan myös ymmärtää toistensa seurauksiksi ja toinen toisissaan sidoksissa oleviksi. Samaten joskus sellaiset ilmiöt, jotka voidaan ymmärtää megatrendeiksi yhdestä näkökulmasta katsoen eivät välttämättä (vielä) olekaan sellaisia, kun niitä tarkastellaan jostain toisesta näkökulmasta. Kolmanneksi, megatrendit muodostuvat useista erilaisista trendeistä, niiden kimpuista, joiden kehitys näyttää selvästi kulkevan yhteen ja samaan suuntaan. Sen vuoksi vaikka megatrendit ovat hyviä työvälineitä tulevaisuudentutkimuksessa ja erityisesti skenaariotyöskentelyssä, olisi hyvä myös ymmärtää niiden muuttuva ja ei niin kovin selkeä luonne.

 

Lähteet

Bell, W. 1997 Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume I: History, Purposes, Knowledge. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Kokkarinen, V. 2001. Liikenne-ennusteen 1997-2030 seuranta. Tulevaisuuden näkymiä 2001, No. 2, ss. 5-19.

Mannermaa, M. 1999. Tulevaisuuden hallinta. Skenaariot strategiatyöskentelyssä. WSOY, Ekonomia-sarja. Porvoo.

Masuda, Y. 1980. The Information Society as Post-Industrial Society. World Future Society, Bethesda.

Meadows, D.H., Meadows D.L., Randers, J. and Behrens W. 1972. The Limits to Growth. New York, Universe.

Millennium-projekti.

Molitor G 1977. How to anticipate public-policy changes? S.A.M Advanced Management Journal, Summer, pp 4-13

Naisbitt, J. 1982. Megatrends. Warner Books, New York.

Naisbitt, J. ja Aburdene P. 1990. Megatrends 2000. Sidgwick and Jackson, London..

Schultz, W. 2002. Opetuskalvot tulevaisuudentutkimuksen jatko-opintokurssilla huhtikuussa Turussa.

Slaughter, R. 1993. Looking for the Real ’Megatrends’. Futures Vol. 25. No. 8, October; ss. 827-849.
Toffler, A. 1980. The Third Wave. New York, Bantam Books.

Toffler, A.1991. Powershift. Knowledge, Wealth, and Violence at the Edge of the 21st Century. Bantam Books, New York. Suomennos H. Eskelinen Suuri käänne, Otava, Keuruu, 1991

Siittiösolujen määrän pieneneminen

Worldwatch-instituutti: Lisätietoa ks. http://www.worldwatch.org

 

Megatrendi

Mitä megatrendit ovat.
Tunnetuimmat megatrendit.
Megatrendi tulevaisuudentutkimuksen menetelmänä.
Megatrendien metsästys.
Megatrendejä.
Lähteet.

Mitä megatrendit ovat

Pitkän ajanjakson kuluessa tapahtuva tarkasteltavan ilmiön yleinen kehityssuuntaa voidaan kutsua trendiksi. Trendi on siis sellainen piirre nykyhetkessä, joka voi jatkua tulevaisuudessa sellaisella tavalla, että se on suhteellisen helppo jäljittää. Megatrendillä puolestaan tarkoitetaan sellaista yksittäistä ilmiötä tai ilmiöiden tai trendien joukkoa, joka määrittää tavalla tai toisella tulevaisuuden suunnan tai kokonaislaadun. Megatrendin ja trendin välinen ero ei oikeastaan ole aina kovin selvä. Voidaan ajatella, että silloin on kysymyksessä megatrendi, kun ilmiötä voidaan kuvata kehityksen suurena linjana, aaltona, joka sisältää globaalin tason vaikutuksia ja alailmiöitä.

Niin trendit kuin megatrendikin ovat on siten tunnistettavia ja selkeän historian omaavia yhtenäisten ilmiöiden kokonaisuuksia, joilla on selkeä ja hahmotettavaksi aukeava kehityssuunta. Tätä suuntaa ei kuitenkaan voida määritellä pelkästään tarkastelemalla yksittäisiä toimijoita tai tekijöitä, vaan megatrendi on makrotason ilmiöiden ja tapahtumakuvausten laaja kokonaisuus, joka sisältää useita erilaisia ja jopa toisilleen vastakkaisia alailmiöitä ja tapahtumaketjuja. Silti niitä muodostuvalla kokonaisuudella voidaan nähdä oma kehityssuunta, jonka uskotaan usein jatkuvan samansuuntaisesti myös tulevaisuudessa.

 

Tunnetuimmat megatrendit

Megatrendin käsitteen kehitti 1980-luvun alkupuolella John Naisbitt tunnetussa kirjassaan, jossa hän tarkasteli Yhdysvalloissa tapahtumassa olevia laajoja muutoksia ja kehityskulkuja (Naisbitt 1982). Hän esitteli kirjassaan kymmenen erilaista, pääasiassa tialstollisiin laskelmiin perustuvaa megatrendiä, jotka hänen mukaansa aiheuttaisivat valtava ”kvanttihypyn” USA:n lähitulevaisuudessa. Naisbitt jatkoi työskentelyään myöhemmin ja laajensi megatrendinsä koskemaan länsimaista maailmaa ja sen mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja yleisemminkin (Naisbitt ja Aburdene 1990). Naisbittin työtä on kuitenkin kritisoitu erityisesti siitä, että hän näkee megatrendinsä liian deterministisinä ja yleistää liian voimakkaasti. Samalla jotkut näkevät megatrendiajattelun myös rajoittavan ihmisten mahdollisuuksia tai tarpeita nähdä tulevaisuus monien erilaisten vaihtoehtojen kokonaisuutena ja kaventavan tulevaisuudenkuvia liian teknologiakeskeisiksi. (Ks. esim Bell 1997, 292-294; Slaughter 1993). Kuitenkin megatrendistä on Naisbittin ansioista – tai hänestä huolimatta -tullut mielenkiintoinen työväline tulevaisuudentutkimuksessa.

On oikeastaan makuasia, pidetäänkö seuraavia kirjoja ja tutkimusprosesseja trendi- vai megatrendikartoituksina. Kasvun rajat -raportti, joka ilmestyi vuonna 1972 ja käännettiin saman tien monille kielille, on ehkä kaikkein tunnetuin myöskin megatrendejä esille nostanut tutkimus (Meadows ym. 1972). USA:laisen toimittajan ja kirjailijan Alvin Tofflerin (esim teokset, joissa hän kuvailee tulevaisuusshokkia ja muutoksen suuria aaltoja, ovat myös maailmalla hyvin tunnettuja, samoin japanilaisen Yoneji Masudan maailmankyläajattelun esille nostanut kirja (1980).

Nyt käynnissä olevista trendejä ja megatrendejä kartoittavista prosesseista tärkeimpiä ovat UNU:n Millennium-projekti ja vuosittain ilmestyvät Worldwatch-instituutin Maailman tila-raportit.

 

Megatrendi tulevaisuudentutkimuksen menetelmänä

Megatrendien analysointi kuuluu osana menetelmäkokonaisuuteen, jota kutsutaan monitoroinniksi. Monitorointi on metodologinen lähestymistapa, joka pyrkii selvittämään tapahtumisen prosesseja ja kehityskulkuja – trendejä – juuri silloin, kun ne tapahtuvat tai heti sen jälkeen, kun ne ovat tapahtuneet (Bell 1997, 296). Monitoroinnin avulla pyritään pitämään yllä tietämystä esimerkiksi kulutuksesta, tottumuksista, käytännöistä ja tavoista tai vaikkapa liikennevirroista tai ympäristön tilasta, jotta osataan varautua muutoksiin ja vaihteluihin hyvissä ajoin.

Megatrendejä on suhteellisen helppo löytää silloin, kun ne ymmärretään globaalissa maailmassa ilmenevinä suurina muutosprosesseina yhteiskunnallisessa, poliittisessa tai taloudellisessa kehityksessä. Tällöin näkökulma on tarkastella niitä ilmiöitä, joita maailmassa näyttää parhaillaan tapahtuvan ja miettiä sitten niiden tulevaa kulkua ja merkitystä. Jos niitä halutaan lähestyä perinteisemmästä trendianalyysin näkökulmasta, niitä ei kuitenkaan ole helppo määrittää yksiselitteisesti. Se mikä yhdestä näkökulmasta on megatrendi voikin toisesta näkökulmasta olla trendi tai vaikkapa vasta heikko signaali. Ajatellaan esimerkiksi taloutta: voidaan ajatella, että megatrendi nimeltä globalisaatio vaikuttaa kaupan vapautumiseen ja markkinoiden laajenemiseen. Kuitenkin globalisaatio vaikuttaa myös ihmisten yleiseen turvallisuudentunteeseen ja käsitykseen siitä, millä tavalla maailmassa pitäisi elää yhdessä. Turvallisuushakuisuus taas puolestaan vaikuttaa vaikkapa poliittisiin päätöksiin. Mikä siis on vaikkapa Afganistanin pommituksia ajatellen merkittävin päätöksiin ja tilanteen kehittymiseen vaikuttanut megatrendi, globalisaatio, arvojen konflikti, länsimaisen individualismin lisääntyminen ja leviäminen vai turvattomuus?

Kehitys ei myöskään ei kulje tasaisesti, vaan se liikkuu erilaisella vauhdilla eri asioissa ja ilmiöissä. Samalla asioiden keskinäiset yhteisvaikutukset muuttavat ja muovaavat kehityskulkuja jatkuvasti. Trendit ja megatrendit ovat sidoksissa toisiinsa eikä ole aina mahdollista päätellä, mikä asioista, tilanteista ja tapahtumain lopputuloksista on syy ja mikä seuraus. Niinpä ei myöskään ole aina mahdollista tai ainakaan yksiselitteistä päätellä, onko jokin megatrendi toisen megatrendin tuottama ilmiö tai alailmiö ja millä tavalla ne oikeastaan vaikuttavat elämäämme ja maailmaamme.

Samalla megatrendin määrittäjän omat ominaisuudet ja määrityksen tekemisen lähtökohdat vaikuttavat voimakkaasti siihen, millaisia asioita nostetaan esiin.

Megatrendien metsästys

Taulukkoon on listattu niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat trendin tai megatrendin tunnistamiseen ja näkökulman valintaan:

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/taulukko1.gif

Taulukko 1. Megatrendien ja trendien tunnistamiseen vaikuttavia tekijöitä
(ks. myös Slaughter 1993, 842)

Lisäksi tarkasteltavaksi pitäisi ottaa analyysin tilaajan tarpeet ja toiveet sekä tietysti sen selvittäminen, kenen tavoitteita tutkimus palvelee – kuka sitä käyttää ja mihin tarkoitukseen ja vastaako näkökulma näihin. Esimerkiksi maailman terveyskehityksen tai demografisten ilmiöiden näkökulmasta maailman kehitykseen vaikuttavat megatrendit ovat varmasti toiset kuin talouden päättäjien mielestä tai vaikkapa lapsen näkökulmasta. Megatrendien määrittämiseen vaikuttavat siten erilaiset tekijät määrittelijän omassa elämässä, siinä yhteiskunnallisessa tilanteessa, missä listauksia ja analyysejä kulloinkin tehdään ja mistä näkökulmasta kehityskulkuja tarkastellaan.

Megatrendejä

http://www.metodix.com/fi/sisallys/01_menetelmat/gfx/gfx_tieteenala_koht/taulukko2.gif

Taulukko 2. Megatrendejä ja niiden ilmenemismuotoja.
(Lähteenä mm. Mannermaa 1999)

Kuten taulukosta 2 voidaan havaita, monet megatrendit voidaan myös ymmärtää toistensa seurauksiksi ja toinen toisissaan sidoksissa oleviksi. Samaten joskus sellaiset ilmiöt, jotka voidaan ymmärtää megatrendeiksi yhdestä näkökulmasta katsoen eivät välttämättä (vielä) olekaan sellaisia, kun niitä tarkastellaan jostain toisesta näkökulmasta. Sen vuoksi vaikka megatrendit ovat hyviä työvälineitä tulevaisuudentutkimuksessa ja erityisesti skenaariotyöskentelyssä, olisi hyvä myös ymmärtää niiden muuttuva ja ei niin kovin selkeä luonne.

Lähteet

Mannermaa, M. 1999. Tulevaisuuden hallinta. Skenaariot strategiatyöskentelyssä. WSOY, Ekonomia-sarja. Porvoo.

Masuda, Y. 1980. The Information Society as Post-Industrial Society. World Future Society, Bethesda.

Meadows, D.H., Meadows D.L., Randers, J. and Behrens W. 1972. The Limits to Growth. New York, Universe.

Millennium-projekti.

Naisbitt, J. 1982. Megatrends. Warner Books, New York.

Naisbitt, J. ja Aburdene P. 1990. Megatrends 2000. Sidgwick and Jackson, London..

Slaughter, R. 1993. Looking for the Real ’Megatrends’. Futures Vol. 25. No. 8, October; ss. 827-849.
Toffler, A. 1980. The Third Wave. New York, Bantam Books.

Toffler, A.1991. Powershift. Knowledge, Wealth, and Violence at the Edge of the 21st Century. Bantam Books, New York. Suomennos H. Eskelinen Suuri käänne, Otava, Keuruu, 1991

Worldwatch-instituutti. Ks. http://www.worldwatch.org/

 

Nuoret ja globaali murros

 

Murros nuorelle: haasteita ja vastauksia.
Privatisoituminen.
Tulevaisuudenkuvat elämänhallinnan välineenä.
Tiedon tulvassa.
Muuttuvatko arvot todella?.
Arvojen kulttuurinen määräytyminen.
Nuori, arvot ja valinnat.
Tietoyhteiskunnan ristiriitainen luonne.
Elämyksellisyyden harha.
Kahdenlaiset aikakaustulkinnat.
Lähteet.

 

Todellisuutemme rajat muuttuvat jatkuvasti. Päivittäin kantautuu median kautta tietoa uuden teknologian saavutuksista, jotka ovat toinen toistaan kiehtovampia ja jännittävämpiä. Uusia maailmoja avautuu nuoren eteen jokaisen uuden keksinnön myötä ja se, mikä vielä tänään tuntuu mahdottomalta, onkin jo huomenna mahdollista. Mahdollisen rajat piirtyvät päivittäin uudelleen kumoutuakseen taas uuden tiedon edestä hetken kuluttua. Mikään ei tunnu enää sillä tavalla pysyvältä ja varmalta, että sen varaan voisi rakentaa elämänsä ja ripustaa oman todellisuutensa toiveineen ja tavoitteineen.

Giddens (1991, 4) puhuukin siitä, kuinka kokemuksen välittyvät yhä useammin median kautta. Yksilöllisesti koetut inhimilliset tunteet ja mielenliikkeet tulevat näin hyväksytyiksi sen perusteella, että tiedämme että tuhannet ja kymmenet tuhannet muut ihmiset kokevat juuri noita samoja tunteita juuri tänä samana hetkenä. Tämä tietämys tekee elämyksestä kiihkeämmän, kun se koetaan universaaliksi. Emotionaalisesta universaaliudesta tulee siten myös yhä useammin vallan väline (Bauman 1993, 42).

Murros nuorelle: haasteita ja vastauksia

Kehittyneissä maissa elävän nuoren edessä oleva välitön haaste tulevaisuudessa elämiselle on muutoksen hallinta ja kyky elää murroksessa. Nuorten tulevaisuudenkuvat muodostuvat sekä oman tiedon ja kokemuksen että yhteiskunnan yhteisten, tiedotusvälineiden ja koulun heijastamien kulttuuristen ja sosiaalisten odotusten, toiveiden ja pelkojen pohjalle (Rubin 2000). Voidaan kuitenkin ajatella, että koulu, sanomalehdet, televisio, radio, elokuvat ja kirjallisuus eivät ainoastaan heijasta ja välitä, vaan ne myös suurelta osin ovat mukana muovaamassa ajatuksia siitä, miltä tulevaisuus näyttää ja miltä sen haluttaisiin näyttävän. Tämän dialektisen vaikutusmallin pitäisi yhä selkeämmin tulla esille myös kansallisilla tasoilla kasvatuksen ja koulutuksen strategioissa ja tavoitteiden asetteluissa.

Nuoren ihmisen vastaus nykyhetken epävarmuuteen riippuu hänen kyvystään tehdä valintoja asioiden tärkeysjärjestysten välillä ja selviytyä konflikteissa, joita tämä tilanne tuottaa. Samalla hänen pitäisi kuitenkin pitää yllä optimistisista, mutta samalla realistista kuvaa tulevaisuudesta Tämä haaste edellyttää sekä kykyä asettaa sellaisia tavoitteita, jotka on mahdollista saavuttaa, että tietoa ja joustavuutta tulevaisuutta koskevissa odotuksissa.

 

Privatisoituminen

Korostunut yksilöllisyys, privatisoituminen, on muodostunut tärkeimmäksi vallan ja merkityksen lähteeksi nyky-yhteiskunnassa (Taylor 1991). Kansalaisen valinnanvapauden korostaminen on myös tapa hallita aikamme muutosprosessin negatiivisia puolia. Sen vuoksi yksilölliset elämän mahdollisuudet ja ratkaisut riippuvat yhä suuremmassa määrin taloudellisen ja yhteiskunnallisen vallan jakautumisesta.

Nykyisessä murroksessa vanhat teollisen yhteiskunnan jo Valistuksen alkuajoista periytyvät kulttuuriset arvot ja käytännöt jatkavat olemassaoloaan rinnan uusien, teknologisesti värittyneiden myöhäismodernien arvojen, käytäntöjen ja tuotteiden kanssa. Nämä uudenlaiset käytännöt pommittavat rikki käsitystä vahvasta ja itsenäisestä yksilöstä, jolla on vakaa identiteetti ja kuva itsestään kokonaisvaltaisena olentona (esim. Carr ja Pihlanto 1998, 70). Tästä johtuu se, että teknologisesta osaamisesta ja vuorovaikutustaidoista on tullut nuorten tärkeimpiä kilpailuvaltteja ja pätevyyden mittareita.

Individualisaation ja privatisoitumisen myötä kuitenkin helposti yksilöllisten tavoitteiden ja toiveiden sekä tunnepohjaisesti asetettujen satunnaisten päämäärien merkitys painottuu viisauden ja arvojen kustannuksella (von Wright 1989). Kollektiivinen eetos – yleisesti hyväksytyn moraalisen vastuun jakaminen, yhteiset arvot ja traditiot – ei enää tue nuorta hänen valinnoissaan ja elämänratkaisuissaan. Individualisaation prosessi on siten elämän pirstaloitumista: nuoret eivät enää pysty hahmottamaan laajoja sosiaalisia järjestelmiä, tapahtumisen syitä ja seurauksia (ks. esim. Helve 1993, 70; Inglehart 1997, 75.)

Myös usko instituutioihin tai idealismeihin ohjaamassa moraalikysymyksissä ja ongelmissa on karissut. Yhteiskunta tavallaan työntää nuoria jäseniään privatisoitumiseen yksilöllistymisen kautta, vaikka samalla modernisaation perintönä kannamme yhä epäluuloa omiin kykyihimme tehdä moraalisia ratkaisuja. Bauman (1993, 45) puhuukin tässä tilanteessa siitä, että kehittymässä on uudenlainen heteronomia, itsenäisyyden puuttuminen, joka ei johdu enää siitä, että mahdollisuuksia itsenäisiin ratkaisuihin ei olisi, vaan pikemminkin siitä, että emme luota näihin ratkaisuihin.

Tulevaisuudenkuvat elämänhallinnan välineenä

Tulevaisuuteen johtava polku on päällystetty kahdenlaisilla kivillä: Ensinnäkin sosiokulttuurisen tiedon omaksumisen kautta tuotetaan yleisesti hyväksyttyjä tulevaisuudenkuvia ja valintoihin ja toiminaan liittyviä odotuksia. Toiseksi yksilön oma kokemus ja elämänhistoria tuottaa tietoa, jota tulkitaan tulevaisuutta koskevissa valintatilanteissa. Opetuksen, joka vahvistaa tätä osaamista pitäisi samalla myös kohottaa nuoren sisäisten, psyykkisten resurssien merkitystä onnistuneen elämänhallinnan ja itseluottamuksen lisäämisessä. Sen vuoksi on tärkeää, että tarkastellaan kuinka nuoret muodostavat tulevaisuudenkuvia ja kuinka ne auttavat nuoria selviämisproblematiikassa.

Kun nuori tekee omaa elämäänsä koskevia valintoja ja päätöksiä, ne eivät perustu pelkästään menneeseen kokemukseen ja nykyhetkellä saatavilla olevaan informaatioon vaan myös tavoitteisiin ja toiveisiin sekä pelkoihin. Nuoren ihmisen vastaus nykyhetken epävarmuuteen riippuu hänen kyvystään tehdä valintoja asioiden tärkeysjärjestysten välillä ja selviytyä konflikteissa, joita tämä tilanne tuottaa. Samalla hänen pitäisi kuitenkin pitää yllä optimistisista, mutta samalla realistista kuvaa tulevaisuudesta Tämä haaste edellyttää kykyä asettaa sellaisia tavoitteita, jotka on mahdollista saavuttaa. Samalla se edellyttää tietoa ja joustavuutta tulevaisuutta koskevissa odotuksissa.

Tulevaisuudenkuvat ovat voimakas tekijä nykyhetken toimintojen ja valintojen taustavaikuttajana. Päätöksentekotilanteessa käydään mahdolliset tulevaisuuden vaihtoehdot ja toivottavat seuraukset läpi enemmän tai vähemmän tietoisesti ja tarkasti, sitten ne arvotetaan ja lopulta tehdään toimintaan johtavat valinnat. Tulevaisuutta koskevat käsitykset – pelot, toiveet ja odotukset – ohjaavat nyt tehtäviä päätöksiä ja vaikuttavat näiden päätösten sisältöön. Ihmiset takertuvat siihen, mikä on mahdollisuuksien rajoissa, kun he yrittävät ohjata omaa kehitystään nykyhetkellä näkyvissä olevien mahdollisuusrakennelmiensa mukaan. He joko pyrkivät sopeutumaan siihen, mitä he uskovat tulevaisuuden tuovan tullessaan (reaktiivisuus) tai he yrittävät käyttäytyä tavalla, joka vaikuttaa tulevaisuuden laatuun ja sisältöön (proaktiivisuus) (Rubin 2000, 107. Käsitteestä tarkemmin ks. Covey 1989, 70-94;)

Tiedon tulvassa

 

Tapahtumisen hahmottamista ja haltuunottoa vaikeuttaa uuden tiedon tuomien rinnakkaisten maailmankuvien, arvojen, arvostusten ja käsitysten jatkuva sisäänvyöry. Arjen eloa säväyttää trendikäs myöhäismoderni angsti ja pyrkimys jatkuvasti kiihkeämpään kokemiseen, elämyksellisyyteen ja sitä kautta yhä tiiviimpään kosketukseen alati käsistä karkaavan nykyhetken kanssa. Markkinat toistavat viekkaasti tätä alitajuista tarvetta ”olla kaikkien kanssa kaikkialla ja kaiken aikaa”. Nuoresta tuntuu kuin hän muuten menettäisi jotain oleellista, jäisi paitsi jostain korvaamattomasta tiedosta tai upeasta kokemuksesta.

Vaikka mediassa toisaalta päivitellään arvojen katoamisesta, yhtä usein todistellaan, että arvoja on liikaa eivätkä varsinkaan nuoret sen tähden enää kykene päättämään, mitä arvoja he valitsisivat elämänsä ohjenuoraksi. Näin tulee joskus vedettyä sellainen erheellinen johtopäätös, että kun tietoyhteiskuntaprosessien myötä vanhat arvot luhistuvat, ei hätää – uusia ja ehompia pullahtaa tilalle sitä mukaa. Kuitenkin samalla toivotaan paluuta jonnekin taaksepäin kultaisiin päiviin, jolloin elämä oli vielä selkeää: maailmankuvamme täällä Suomessakin oli kaikilla sama: emäntä asteli huoletta aitanpolulla ja suolla, kuokalla, jussilla, talvisodan hengellä, Lutherilla ja joulupukilla voitiin selittää auki jokainen esiin tuleva uusi tilanne. Aurinkokin paistoi aina, eikä päissään olevia keskenkasvuisia tarvinnut kanniskella selviämisasemalle vappunakaan. Mutta se oli silloin vanhaan hyvään aikaan, kun kaikki vielä jaoimme samat, helposti nimettävät ja kyseenalaistamattomat arvot ja elämänmallit.

 

Muuttuvatko arvot todella?

Kuitenkin monet tutkimukset osoittavat, että perusarvot ovat todellisuudessa muuttuneet loppujen lopuksi hyvin vähän, jos ollenkaan (esim. Räikkä, 1994, 15-19). Perusarvoiksi katsotaan edelleen sellaiset asiat kuin esimerkiksi kauneus, hyvyys, totuus, lähimmäisenrakkaus, tasa-arvo, terveys, siveys, elämän kunnioittaminen. Niihin on kuitenkin tullut jotain lisää – esimerkiksi puhtaaseen ja turvalliseen ympäristöön tai nyt viimeksi globaaliin turvallisuuteen liittyvät asiat. Murroksessa ovat siten pikemminkin arvojen tärkeysjärjestys, uskomukset ja preferenssit eli valintoihin vaikuttavat periaatteet, tarpeet, odotukset ja toiveet. (Rubin 2000, 24)

Arvojen kulttuurinen määräytyminen

Samalla eri aikoina ja erilaisissa kulttuureissa arvioidaan hyvinkin erilaisia asioita kauniiksi, tosiksi, oikeudenmukaisiksi tai vaikka terveelliseksi. Nuoren ääri-islamistin korkein kunnia on kuolla taistelussa vihollista vastaan ja mullahit ovat julistaneet fatwalla viholliseksi kaikki amerikkalaiset. Niinpä amerikkalaisten tappaminen vaikka lentämällä päin pilvenpiirtäjää on osa pyhää sotaa, jossa kuoleminen johtaa suoraan paratiisin iloihin. Masai-sotilaan kauneuskäsityksiin kuuluu lehmänlannalla terrakotanväriseksi suittu tukkalaite ja viime vuosikymmenen lopulla muotimaailmassa huipulle pääsi muutama itsensä anorektiseksi laihduttanut ja heroiiniaddiktin näköiseksi meikannut teini-ikäinen tyttölapsi.

Nykyisin päivittelemme 40-luvun lehtimainoksia, joissa kuvaillaan, kuinka terveellistä tupakanpoltto on ja kuinka tunnetut huippu-urheilijat polttavat saavuttaakseen yhä parempia tuloksia. Antiikin Kreikassa oli yleinen käytäntö, että ylimmän luokan aikuisilla miehillä oli nuoria poikia rakastajinaan – nyt Suomessa ihmiset rukoilevat polvillaan eduskuntatalon rappusilla homolain hyväksymistä vastaan. Avoliittojen ja erojen yleistyttyä juuri kukaan ei Suomessa enää päivittele avioliiton ulkopuolella syntyneen lapsen kurjaa kohtaloa tai pidä hänen äitiään huonomaineisena, mutta esimerkiksi Saudi-Arabiasta, Pakistanista, Sudanista ja Syyriasta tulee silloin tällöin uutisia, että nainen on saatettu tappaa, jos veljet tai isä kokevat, että hän on liialla vapaamielisyydellään tuhonnut perheen kunnian.

 

Nuori, arvot ja valinnat

Muuttunutta on siis se, missä järjestyksessä arvot vaikuttavat valintojemme taustalla ja se, millaisia sisältöjä eri arvoille nykyisin ja omassa kulttuurissamme annamme – mitä siis pidämme kauniina, hyvänä, oikeana. Murrosajan myötä arvoihin tulee uusia ulottuvuuksia ja uudenlaisia tapoja ilmaista niitä. Esimerkiksi hyvinvointi säilyy arvona, mutta siihen sisällytetään erilaisia asioita kuin ennen – se ikään kuin kerrotaan uusin sanoin. Hyvinvoinniksi ei enää katsota pelkkää aineellisten tarpeiden tyydyttämistä vaan ”aineettomien” tarpeiden kuten vuorovaikutuksen tai itsensä toteuttamisen merkitys lisääntyy samalla, kun turvallisuuteen, omaan kulttuuriin, luontoon ja ympäristön säilymiseen liittyvät asiat ymmärretään kuuluviksi hyvinvointiin yhä oleellisemmin.

Niinpä voidaankin sanoa, että vaikka tiedon kasvu tuottaa yhä enemmän erilaisia arvosisältöjä valittavaksi, tämä valinta on tavallaan aika näennäistä. Nuori ei voi harkita vapaasti arvoja, kun hänen on selviytyäkseen pakko käyttäytyä mahdollisimman rationaalisesti. Nuori joutuu siis punnitsemaan keinojen tehokkuutta suhteessa tavoitteeseen sellaisissakin asioissa, joissa kysymyksessä on puhtaasti arvovalinta (Siltala 1996, 146. Ks myös von Wright 1989, 152).

Tietoyhteiskunnan ristiriitainen luonne

Niinpä yhteiskunnan murros modernista teollisuusyhteiskunnasta kohti uutta jälkimodernia vaihetta tuottaa aikuisuuteen valmistautuvan nuoren eteen joukon mielettömyyksiä, ristiriitaisuuksia ja yhteensovittamattomia osa-alueita. Nuoret ymmärtävät tietoyhteiskunnan lukuisine vaatimuksineen ja menestymisen ja selviämisen edellytyksineen deterministisesti. Tietoyhteiskunta näyttäytyy abstraktina ja muodottomana kaiken turvallisen ja totutun myllertäjänä, joka vain tulee ja jonka tuloa ei voida välttää, mutta joka aiheuttaa sen, että itse kunkin täytyy muuttua selvitäkseen tai ollakseen kelvollinen tietoyhteiskunnan kansalainen.

Todellisen kansalaisyhteiskunnan kehittäminen tietoyhteiskuntastrategioissa ja -ohjelmissa on jäänyt vain kauniiksi ajatukseksi, kun teknis-taloudellinen sektori vie yhä enemmän tilaa niin kulttuuriselta, sosiaaliselta kuin poliittiseltakin sektorilta. Yhteiskunnan erityishuomiota tarvitsevat ryhmät, niin vanhukset, vammaiset, etniset vähemmistöt kuin nuoretkin jäävät helposti tällaisessa rumbassa jalkoihin. Uhkana onkin, että pako avoimen ja globaalin verkostoyhteiskunnan vapauteen saattaa johtaa ahdistukseen yksilötasolla ja mahdollisesti myös yhteiskunnalliseen väkivaltaan, jolla tätä ahdistusta ja sen seurauksia yritetään kontrolloida (Castells 1998, 340). Tämä lohduton kehityskulku näyttää väistämättömältä ennen kuin uudet yhdessä olemisen muodot, toimintatavat, työkalut sisään tulvivan tiedon hallitsemiseksi ja vastuunjako ovat kehittyneet ja sellaiset elämisen mallit, jotka takaavat kaikille turvallisen ja hyvän elämän yhdessä ovat muodostuneet.

Elämyksellisyyden harha

Olisikin tärkeää saada nuoret vakuuttumaan siitä, että me itse kansalaisina luomme sen, ja siten myös voimme vaikuttaa siihen. Mutta tämän oivaltaminen tuntuu olevan yhä vaikeampaa. Elämme reaaliajassa, jossa syvyyssuuntainen aikakäsitys menneen, nykyisyyden ja tulevaisuuden loogisena jatkumona hapertuu. Samanaikaisesti elämyksellisyyden ja hetkellisyyden merkitys kasvaa. Globalisaatio on saanut valtaa tässäkin: Elämyksiä korostava kulttuuri ja sen muodot ovat muuttumassa yhä yhdenmukaisemmiksi eri puolilla kehittynyttä maailmaa ja nuorten elämään vaikuttavat trendit ovat yhä samankaltaisempia.

Tietoyhteiskunnan ongelmana on, että meillä ei ole vielä muistoja tietoyhteiskunnasta, yhteistä muistivarantoa, joka auttaisi nuorta täysin uudenlaisissa valintatilanteissa. Käyttökelpoiset tietoyhteiskuntatyökalut puuttuvat ja tietoyhteiskunnalle tyypilliset omat instituutiot ja kontrollijärjestelmät ovat vasta kehittymässä. Samalla teollisen yhteiskunnan tarpeisiin aikanaan syntyneet vanhat instituutiot eivät enää kykene vastaamaan uuden ajan haasteisiin ja niinpä ne vähitellen joko muuttuvat tai murenevat. Tietoyhteiskunnan näytelmän käsikirjoitus on siis vasta työn alla, mutta olemme itse sen kirjoittajia, ohjaajia, näyttelijöitä, lavastajia ja yleisö.

Kun nämä edellä kuvatut piirteet ovat toteutumassa samanaikaisesti, olemme tilanteessa, jossa elämysten hakeminen ja itsensä toteuttaminen muodostuvat nuorilla toiminnan perusmotiiveiksi. Kun arjen valinnat enää selkeästi juonnu yhtenäisestä, selkeästä maailmankuvasta tai idealistisesta selitysmallista, saattaakin olla, että alttius lyhytjännitteiseen, narsistiseen halujen tyydyttämiseen keinolla millä hyvänsä kasvaa harkintaan perustuvan pitkäjännitteisen elämänhallinnan ja yhteisen hyvän tavoittelun kustannuksella. Lisäksi kokonaiskuva todellisuudesta jatkuvasti sisään tulvivan informaatiovirran keskellä sirpaloituu – ympäri maailmaa nuoren ongelma on maailmankuvan pirstoutuminen. Tämän myötä julkinen keskustelu ja tiedotusvälineistä haettava tieto painottuu yhä voimakkaammin hämmennystä neutralisoivan aineksen – viihteen – puolelle. Ja viihdehän yhtenäistää maailmaa nopeammin kuin mikään muu.

 

Kahdenlaiset aikakaustulkinnat

Tätä aikaamme leimaa eräänlainen kaksijakoisuus: Joissakin asioissa elämme yhä edelleen teollisuusyhteiskuntaa, kun taas joissakin muissa asioissa olemme tavallaan jo ohittaneet sen ja siirtyneet eteenpäin. Kuitenkin molempiin aikakausiin kuuluvia ilmiöitä – usein toisilleen täysin vastakkaisia – on olemassa koko ajan ja yhtaikaa todellisuudessamme. Vallalla on tavallaan dualistinen maailmankuva ja voimassa on kahdenlaisia aikakaustulkintoja samanaikaisesti. Ei ole siis ihme, että tulevan ennakoiminen vaikeutuu ja kokonaisuuksien ymmärtäminen hämärtyy nuoren mielessä. Nykyhetki valtaa yhä enemmän alaa menneeltä ja tulevalta ja nuori elää jo nyt tunnepohjaisessa, reaaliaikaisessa viihde- ja elämysmaailmassa, jossa päätökset on tehtävä nopeasti ja tehokkaasti. Niinpä liian monimutkaisiksi käyneiden asioiden mutkat muutetaan suoriksi ja kompleksiset asiat selitetään yhä useammin todellisuutta yksinkertaistaen, tunnepohjalta ja fiktion avulla.

Eri länsimaissa tehdyt tutkimukset nuorten tulevaisuudenkuvien sisällöistä kuvastavat tätä samaa yhteiskunnassa ja ajassamme ilmenevää kaksinaisuutta (esim. Eckersley 1996; Helve 1987, 1993; Hicks 1996; Hicks & Holden 1995; Kasurinen 1999; Malmberg 1998; Mikkonen 2000; Nurmi 1989; Rubin 1998, 2000). Oman elämän tulevaisuudenkuvat ovat optimistisia ja positiivisia ja perustuvat perinteisessä modernin projektissa ja teollisuusyhteiskunnassa kehittyneeseen hyvän elämän malliin. Taloudellinen ja materiaalinen onnistuminen ymmärretään onnellisuuden synonyymiksi. Ympäröivää yhteiskuntaa ja maailman tulevaisuutta koskevat tulevaisuudenkuvat ovat sitä vastoin negatiivisia ja ahdistavia. Ne perustuvat julkisuudessa ja mediassa esitettyihin globaaleihin uhkakuviin, jotka nähdään toteutuvana tulevaisuutena.

Täysin erilaisista aikakaustulkinnoista kumpuavat tulevaisuudenkuvat kertovat samasta todellisuudesta, mutta ne eivät ole toistensa täydentäjiä vaan sisäisesti erilaisia ja täynnä epäjatkuvuuksia ja ristiriitaisuuksia. Näin nuorten ristiriitaiset käsitykset tulevaisuudesta tuottavat uusia ongelmia ja haasteita kasvattajille, vanhemmille ja esimerkiksi sosiaali- ja koulutuspolitiikasta päättäville.

 

Lähteet

Bauman, Z. 1993. Postmodern Ethics. Blackwell Publishers, Oxford & Cambridge.

Castells, M. 1998. The Information Age: Economy, Society and Culture. Volume III, The End of Millennium. Blackwell Publishers, Malden and Oxford.

Carr, A. & Pihlanto, P. 1998. From Homo Mechanicus to the Holistic Individual: A New Phoenix for the Field of Organisation Behaviour? Kirjassa M. Afzalur Rahim & Robert T. Golembiewski & Craig C. Lundberg (toim.), Current Topics in Management, Vol. 3. JAI Press, Stamford, Conneticut, USA, ss. 69-91.

Covey, S. R. 1989. The Seven Habits of Highly Effective People. Powerful Lessons in Personal Change. Simon & Schuster Ltd, London, Sydney.

Eckersley, R. 1996. Young Australians’ Views of the Future. Young Studies Australia, Vol. 15, No. 3, September -96, 11-17

Giddens, A. 1991. Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Polity Press, Cambridge.

Helve, H. 1987. Nuorten maailmankuva. Seurantatutkimus pääkaupunkiseudun erään lähiön nuorista Kansalaiskasvatuksen keskus ry, Tutkimuksia ja selvityksiä 1/87. Helsingin yliopisto, Helsinki.

Helve, H. 1993. Nuoret humanistit, individualistit ja traditionalistit. Helsinkiläisten ja pohjalaisten nuorten arvomaailmat vertailussa. Suomen nuorisoyhteistyö Allianssi ry, Nuorisotutkimusseura ry. Gummerus, Jyväskylä.

Hicks, D. 1996. A Lesson for the Future. Young people’s hopes and fears for tomorrow. Futures Vol. 28, No. 1, pp. 1-13.

Hicks D. & Holden C. 1995. Visions of the Future – why we need to teach for tomorrow. Trentham Books Ltd., Staffordshire

Inglehart, R. 1997. Modernization and Postmodernization: Cultural, economic, and political change in 43 societies. Princeton University Press, Princeton, N.J.

Kasurinen, H. 1999. Personal Future Orientation: Plans, Attitudes and Control Beliefs of Adolescents Living in Joensuu, Finland, and Petrozavodsk, Russia in 1990s. Publications in Education, Universitas Ostiensis , Joensuu.

Malmberg L-E. 1998. Education and Students’ Future-Orientation. Adolescents’ Future Preparation, Future Goals and Self-Evaluation in Educational Contexts in Finland and Poland. Åbo Akademi, Vaasa.

Mikkonen, A. 2000. Nuorten tulevaisuuskuvat ja tulevaisuuskasvatus. Joensuun yliopisto, Kasvatustieteellisiä julkaisuja No. 57. Joensuu.

Nurmi, J.-E. 1989. Adolescent’ Orientation to the Future. Development of Interests and Plans, and Related Attributions and Affects, in the Life-Span Context. The Finnish Society of Sciences and Letters, Commentationes Scientarium Socialium 39, Helsinki.

Rubin, A. 1998. The Images of the Future of Young Finnish People. Turku School of Economics and Business Administration, Publication Series D:2, Turku.

Rubin, A 2000. Growing up in Social Transition: In Search of a Late-modern Identity. Annales Universitatis Turkuensis, Series B, Tom. 234, Humaniora. Turun yliopisto, Turku.

Räikkä, J. 1994. Muuttuvat arvot. Kirjassa Pitkänen, P. (toim.): Katse kohti tulevaa. Tulevaisuuskasvatuksen suuntaviivoja. Painatuskeskus, Helsinki, ss. 15-30.

Siltala, J. 1996. Yksilöllisyyden historialliset ja psykologiset ehdot.—-Hautamäki, A., E. Lagerspetz, J. Sihvola, J. Siltala & J. Tarkki (toim.) Yksilö modernin murroksessa. Gaudeamus, Tampere, ss. 117-204.

Taylor, Ch. 1991 The Ethics of Authenticity. Harvard University Press, Cambridge and London.

Wright, G-H. von 1989. Arvot ja tarpeet. Kirjassa Malaska, P, I. Kantola & P. Kasanen (toim.). Riittääkö energia, riittääkö järki? Gaudeamus, Helsinki, ss. 151-166.

 

Päätöksenteko kiihtyvässä muutoksessa

 

Normatiivis-affektiivinen päätöksenteko

Yksi ns. ”modernin projektin” ideaaleista on rationaalisuus, joka perustuu tieteelliseen maailmankat-somukseen – siitä on tullut arvo sinänsä. Näin muodostuu ajallemme tyypillinen ongelma tai risti-riita: siitä huolimatta – tai ehkä juuri siksi, että – on vaikeaa löytää rationaalisia perusteita reaktioille ja valinnoille, jotka perustuvat viime kädessä jaetuille ja usein jopa globaalilla tasolla välittyneille tunteille, tilanteille etsitään usein näennäisrationaalisia tulkintoja ja yleistyksiä, jotka sitten sovite-taan niihin jälkikäteen. Näin pystytään tavallaan keinotekoisesti täyttämään moderni rationaalisuu-den ihanne. (Maffessoli 1996, 18.)

 

Tunnesävytteiset valinnat

Etzioni (1988, 125-150) malli päätöksenteon normatiivis-affektiivisista ((N/A) tekijöistä tarkastelee inhimillistä päätöksentekoa ja käyttäytymistä näkökulmasta, joka on laajempi kuin perinteinen aja-tusmalli, jonka mukaan ihminen on pohjimmiltaan rationaalinen olento. Perinteisesti on ajateltu, että kun ihmisellä on selkeästi määritelty tavoite, hän alkaa järjestelmällisesti ja systemaattisesti kerätä, käsitellä ja tulkita informaatiota niistä vaihtoehdoista, joiden avulla tavoite voitaisiin parhaiten saa-vuttaa. Etzionin mukaan kuitenkin useimpia valintoja ei todellisuudessa välttämättä prosessoidakaan tällä tavalla vaan sen sijaan ne tehdään tunnesävytteisesti, arvojen ja emootioiden pohjalta. Siten useimmat valinnat perustuvatkin normatiivis-affektiivisiin (normatiivis-tunneperäisiin) (N/A) arvi-oihin, vaikka useimmiten oletetaan, että ihmiset harkitsevat valintojaan loogis-empiirisellä tavalla (L/E). N/A-valinnat muokkaavat päätöksentekoa huomattavasti, vaikuttavat siihen, millaisia keinoja ja mitä tietoa ylipäänsä otetaan harkittavaksi ja miten tiedon tulkinta tehdään. Siten N/A-valinnoilla on merkitystä sekä tavoitteiden määrittelyssä että niiden keinojen valinnassa, jotka näihin tavoittei-siin johtavat (Etzioni 1988, 126).

Etzioni havaitsi tutkimuksissaan, että jos ihmiset uskovat ja selittävät että he toimivat vain rationaa-lisesti eli siis L/E-perusteiden pohjalta, tämä ei tarkoita sitä, etteivät he käyttäytyisi ja toimisi siitä huolimatta myös N/E-pohjalta. Rationaalisuus tällaisissa tapauksissa tarkoittaa sitä, että ihmiset se-littävät N/A-motiivinsa L/E-tekijöillä. Esimerkkinä Etzioni kuvailee tilannetta, jossa työntekijän on tehtävä valinta kummalle hänen pitäisi olla lojaalimpi, työnantajalleen vai ammattijärjestölle. Pää-töksenteon prosessiin ei vaikuta silloin pelkästään se, aiheuttaako tehtävä päätös sellaisenaan harmia vai hyödyttääkö se työntekijää itseään, vaan hänen on otettava huomioon myös päätöksen eettiset seuraamukset niin työnantajansa kuin ammattijärjestönsä ja kanssatyöntekiöidensä näkökulmasta. (Etzioni 1988, Pihlanto 1989, 31-40.)

Valintatilanteen osa-alueet:

Poissulkeminen

Normatiivis-affektiivinen päätöksenteon malli jakaantuu kolmeen osa-alueeseen, jotka vaikuttavat erilaisissa valintatilanteissa. Nämä osa-alueet ovat (1) N/A-poissulkeminen, (2)N/A-sekoittaminen (infuusio) ja (3) legitimoidut välinpitämättömyysvyöhykkeet. N/A-poissulkemisella tarkoitetaan si-tä, että määrätyissä tilanteissa jotkin mahdolliset käyttäytymisen mallit jätetään kokonaan loogis-empiirisen harkinnan ulkopuolelle. Sellaisissa tilanteissa puhtaasti rationaalisen toiminnan perusteet katsotaan joko moraalisesti tai emotionaalisesti sopimattomiksi tai merkityksettömiksi, koska tilan-teella itsellään on jokin symbolinen merkitys – se ilmentää jotain arvoa (Pihlanto 1989, 36). Tällai-sessa tapauksessa harkinnan ulkopuolelle jätettävät – poissuljetut – vaihtoehdot eivät tavallaan ole lainkaan vaihtoehtoja, koska niitä siis ei oteta ollenkaan huomioon mahdollisina toimintamalleina. Tällaisesta käyttäytymisestä äärimmäisenä esimerkkinä Etzioni kuvailee äitiä, joka ryntää palavaan taloon pelastaakseen lapsensa yläkerrasta jäämättä lainkaan miettimään, millaiseen vaaraan hän it-sensä asettaa. (Etzioni 1988.)

 

Sekoittaminen

N/A-sekoittaminen voi olla joko tosiasioiden kuormittamista (värittämistä) tai häirintää (intruusio) sillä hetkellä, kun päätös on tehtävä. Tosiasioiden kuormittaminen tai värittäminen tarkoittaa sitä, että määrättyjä tosiasioita ja niiden tulkintoja ja/tai niistä vedettäviä johtopäätöksiä voimistetaan tai väritetään niin voimakkaasti normatiivis-affektiivisilla perusteilla että seuraavat käyttäytymisen muodot ovat erilaisia kuin mitä ne olisivat, jos harkinnassa olisi käytetty pelkästään loogis-empiirisiä perusteita. Häirintä toisaalta tarkoittaa sitä, että N/A-tekijät jossain päätöksenteon vai-heessa estävät loogis-empiirisen harkinnan ja sen tuottaman lopputuloksen täytäntöönpanon. Näin päätöksenteon prosessi yksinkertaistu – L/E-harkinta jää kesken tai joitain sen vaiheita hypätään yli tai sitä ei yksinkertaisesti tehdä loppuun asti. Kaikki seuraamukset ovat siten sitä, että hypätään johtopäätöksiin tilanteen hallitsemiseksi ilman että kaikkia tarpeellisia näkökohtia on pohdittu. Vä-hitellen todellisuuskuva hämärtyy, jos N/A-kyllästäminen viedään tarpeeksi pitkälle.

Etzioni huomauttaa myös, että. Esimerkkinä hän ottaa tupakoinnin: tupakoinnin aloittaminen ei ole juuri koskaan kokonaisvaltainen päätös, joka on tehty jonain määrättynä ajanhetkenä malliin ”nyt minä alan tupakoimaan säännöllisesti!”, vaan useimmiten se on jatkuva, epämääräinen päätös, joka koskee vain yhtä savuketta tai tilannetta kerrallaan ”poltanpa nyt tässä tupakan”. N/A-alapäätökset useimmiten sisältyvät laajempaan päätöksentekoprosessiin, mutta ne voivat silti muuttaa lopputu-losta siitä, millaiseksi se oli tarkoitettu puhtaasti L/E-tasolla.

Legitimoidut välinpitämättömyysvyöhykkeet

Legitimoidut välinpitämättömyysvyöhykkeet ovat siitä erilaisia N/A-päätöksenteon osa-alueita, että ne määrittävät erityisiä ja usein aika rajattuja alueita, joilla vallitsevat yleiset L/E-päätöksenteon pe-riaatteet ja joiden sisällä loogis-empiirinen päätöksenteko on sopivaa ja sallittua. Näitä alueita rajaa-vat N/A-tekijät sellaisenaan. Useimmiten ne koostuvat yleisesti hyväksytyistä ja omaksutuista nor-meista tai arvoväittämistä kuten ”säästäminen on järkevää” (Etzioni 1988, 134-136) tai ”yritystoi-minnassa kuuluu olla rationaalinen” (Pihlanto 1989, 36).

Siten normatiivis-affektiiviset arvioinnit sisältävät tunneperäisen elementin, jota ilman arvoilla ei olisi motivaatiovoimaa. Normatiiviset arvioinnit muodostuvat osaksi ihmisen havaintomaailmaa ja arvojärjestelmiä ja usein ne pakottavat ihmisen joko pidättäytymään emootioista ja niiden ilmai-suista tai antamaan niille oikeutuksen (Etzioni 1988, 140-141). Toisaalta N/A-prosessilla on paljon merkitystä yksilön sosiaalistumisessa, sivistyksessä ja jopa koulutusjärjestelmien muodostumisessa: näin saavat alkunsa ne voimat, jotka joko estävät ihmistä tekemästä jotain, noudattamasta esimer-kiksi välittömiä toiveitaan tai impulssejaan, tai jotka pakottavat hänet tekemään jotain joskus myös impulssiensa tai toiveidensa vastaista.

Päätöksenteon harhat

Toisaalta normatiiviset arvot voivat myös johtaa ihmisen, yhteisön tai kansakunnan harhaan päätök-senteossa, jos esimerkiksi tavoitteet valitaan erilaisten arvojen perusteella kuin niiden saavuttami-seksi käytettävät keinot. Esimerkkeinä Etzioni käyttää yhteiskuntaa, joka nakertaa omaa koostu-mustaan, integraatiotaan ja olemassaolon oikeutustaan yrittämällä nopeuttaa taloudellista kasvua muiden yhteiskunnan osa-alueiden kehittämisen kustannuksella, tai ihmistä, joka ei ollenkaan huo-maa, että kun hän työskentelee pitkiä päiviä ja on paljon poissa kotoa, jotta perhe saavuttaisi korke-amman elintason, hän itse asiassa samalla tulee laiminlyöneeksi tätä perhettään. (Etzioni 1988, 141.) Siten intuitio, tunnepohjaisuus ja arvojen muodostuminen ja hyväksikäyttö muodostavat oleellisen osan ihmisen tietoisuutta, vaikka näitä tekijöitä usein vähätellään tai ei oteta huomioon rationaalista käyttäytymistä analysoitaessa.

N/A-perustaisen päätöksenteon malli tuo lisätietoa siitä, miksi määrättyjä valintoja tehdään, vaikka nämä valinnat saattavat vaikuttaa epärationaalisilta tai epäloogisilta ulkopuolisen silmissä. Esimer-kiksi voidaan ottaa tilanne, jossa nuori tyttö päättää mennä mukaan eläinten oikeuksien puolesta myös laittomin keinoin toimivaan ryhmään vaikka hän tietää, että esimerkiksi tarhaeläinten luontoon vapauttamisen lopputulos saattaa tuottaa sekä eläimille että hänelle itselleen vahinkoa.

Samanlaisia ongelmia saattaa nousta, jos esimerkiksi opettaja tai sosiaalityöntekijä yrittää vakuuttaa skinheadia rasismin moraalittomuudesta. Jos alkuperäinen päätös (ja sen taustalla vaikuttanut motii-vi) omaksua skinien aatemaailma oli alun perin muodostunut normatiivis-affektiivisten – siis tunne-peräisten – tekijöiden pohjalta ja sitten jälkikäteen sille on rakennettu loogis-empiirinen perustelu, on hyvin hankalaa saada skini muuttamaan mieltään vetoamalla logiikkaan tai järkeen. Nuori ihmi-nen todennäköisesti reagoi vain vahvistamalla omia perusteluitaan uusilla L/E-selityksillä, koska asenteen pohjalla ollut valinnan ja toiminnan todellinen syy ei ole lainkaan noussut esiin. Usein vastaavanlaisissa tapauksissa päätösten ja valintojen perustelujen looginen selitys saattaa kuulostaa täysin johdonmukaiselta ja aukottomalta – ainakin se vakuuttaa esittäjän itsensä – vaikka niiden al-kuperäinen syy, jolle koko looginen rakennelma perustuu, on täysin tunnepohjainen – sitä voi pitää yllä esimerkiksi pelottavaksi tai ahdistavaksi koettu tulevaisuudenkuva tai kokemustausta. Voi olla erittäin vaikeaa kaivaa esiin todellinen syy loogiseksi rakennetun valintojen rakennelman alta.

Lähteet

Etzioni, A. 1988. Normative-Affective Factors: Toward a New Decision-Making Model. Journal of Economic Psycho-logy , Vol.9 No 2, June, pp. 125-150.

Maffessoli, M. 1996. The Time of the Tribes. The Decline of Individualism in Mass Society. (Translated by D. Smith) Sage Publications, London, Thousand Oaks, New Delhi.

Pihlanto, P. 1989. Ohjaavatko affektiot rationaalisuutta? Normatiivis-affektiivisten tekijöiden rooli päätöksenteossa. Tiedepolitiikka 4/89, pp. 31-40.

 

Tulevaisuudentutkimuksen käsitteitä

 

Aikaperspektiivi: Yksilön tai yhteisön suuntautuminen nykyhetkestä kohti jotain mahdollista tulevaisuuden tilaa tai tapahtumaa; nykyhetken ja mahdollisen tulevaisuuden tilan välinen aika. Aikaperspektiivin pituus määräytyy siitä tulevaisuuden tilasta, jota kohti kulloinkin suuntaudutaan.

Aikasarja-analyysi: Empiiristen menetelmien joukko, joilla tarkastellaan tutkittavan kohteen tai ilmiön aikaisempaa kehityskulkua ja vedetään siinä havaittavien tavallisesti matemaattisten tai tilastollisten säännönmukaisuuksien perusteella johtopäätökset kehityksen suunnasta ja laadusta eli aikasarjan jatkumisesta havaintoajanjakson yli. Menetelmät soveltuvat sellaisten aikavälien ennusteiden tekemiseen, joissa säännönmukaisuuksien voidaan olettaa pysyvän muuttumattomina.

Aivoriihi: Usein ryhmässä tehty vapaa ideointi ja mahdollisten vaihtoehtojen kartoitus. Tavoitteena on luovan ratkaisun tai useiden ratkaisumallien löytäminen esillä olevaan ongelmaan. Ks. myös ”Tulevaisuusverstas”.

Aktorit: Toimijat, joilla on tärkeä, usein kontrolloiva rooli jossain järjestelmässä, organisaatiossa tms.

Analogia: Menetelmä, jossa tutkittava ilmiö, josta on vaikea saada tietoja, rinnastetaan toiseen erilaiseen ilmiöön, jota on helpompi havainnoida tai analysoida. Esimerkiksi fysiikassa magneettikentän ilmiöitä voidaan tutkia sähkökentän avulla ja sähköilmiöitä analysoida mekaniikan ilmiöiden avulla, koska näiden luonteeltaan erilaisten ilmiöiden matemaattiset kuvaukset ovat samanmuotoisia. Siitä, mitä toisessa ilmiössä mitataan, voidaan luotettavasti päätellä, millaisia arvoja eri tekijät olisivat saaneet tutkimustilanteessa tukittavassa ilmiössä. Tulevaisuudentutkimuksessa tai humanistisissa tieteissä yleensä ei ole mahdollisuuksia tällaiseen rinnastukseen erilaisten ilmiöiden välillä. Ymmärtävän analogian keino on tulkinnallinen ja rinnastuksissaan näkemyksellinen. Tutkittavan asian rinnalle, esimerkiksi tietyn ilmiön tulevaisuuden kehityskulun ymmärtämiseksi, voidaan asettaa historiasta toinen ajanjakso, jonka tapahtumien kulku tunnetaan. Samalla oletetaan, että tämän historiasta tunnetun ajanjakson tunnettu ja sisällöllisesti erilainen tapahtumakulku on rakenteeltaan ja joiltakin muilta kiinnostavilta piirteiltään rinnasteinen tutkittavalle ilmiölle. Tapahtumien kulku jo tunnetussa ilmiössä antaa mahdollisuuden vetää johtopäätöksiä, mitä voi tapahtua myös tutkittavassa ilmiössä.

Analyysi: Osiksi hajottaminen, hajottamalla tutkiminen, jäsentely, erittely. Analyysin jäsentelyyn kuuluvat tutkittavan ilmiön kuvaaminen, ”kausaalinen” selittäminen ja/tai intentionaalinen (ks. ”Intentio”) tulkitseminen, lainomainen tai vertaileva heijastaminen havaintojen ulkopuolelle ajallisesti, paikallisesti tai käsitteellisesti, ja perusteltujen yleistysten esittäminen.

Arvot: Yksiselitteinen määrittely on hankalaa: 1) Ristiriitojen yläpuolelle asettuvia tavoitteita, joita kohti yksilö tai yhteiskunta voi suuntautua, mutta joita ei voi koskaan lopullisesti saavuttaa.. 2) Ihmismielen aktiivisia, ei-objektiivisia, eettisiä symboleja ja laatumääritelmiä (yksilöarvot), , ja yhteiskunnan ylläpitämiä moraalikoodeja (yhteiskunnan arvot). Yksilöarvojen kesken, yksilöarvojen ja yhteiskunnan arvojen välillä tai yhteiskunnan eri toimijoiden välillä voi vallita ristiriitatilanne. Arvot ovat eettisen tietoisuuden (hyvän/pahan, oikean/väärän, totuudellisen/vilpillisen, kauniin/ruman) tiloja ja asenteita, jotka tiedon ja tunteiden ohella ohjaavat ihmisen toimintaa, valintoja ja tekoja tietoisella ja tiedostamattomalla tasolla. Logiikan ja tietoteorian kannalta arvot ovat subjektiivisia vastakohtana objektiiviselle tiedolle. Arvot esiintyvät yhteiskunnassa usein normeina ja toimintaa ja valintoja ohjaavina kieltoina, käskyinä, lakeina ja ohjeina, mutta nämä eivät ole itsessään arvoja. Arvot pikemminkin ovat niitä laajempia ja usein yleisesti hyväksyttyjä lähtökohtia, joiden pohjalle ja joiden määrääminä normit ym. rakentuvat.

Arvonkantajat: Ne asiat ja ilmiöt, joita ihminen tai yhteiskunta katsoo arvokkaiksi ja joille annetaan em. symboli- ja laatumääritelmiä.

Arvorationaalisuus: Toimimista valintatilanteissa siten, että arvot toteutuvat. Arvorationaalisuus on tässä mielessä rationaalisuuden laajennettu muoto, joka sisältää sekä päämäärien valinnan (tavoiterationaalisuus) että niiden saavuttamiseksi tarpeellisten keinojen valinnan (välinerationaalisuus). Arvojärjestelmän mukainen rationaalisuus on näkökulma, jonka mukaan ihmisellä tulee olla sisäisesti ristiriidaton arvojärjestelmä, jonka mukaan hänen tulee myös toimia ollakseen rationaalinen. Hänen tulee myös voida olla arvojärjestelmänsä mukaan hyvä, kun hän tekee välttämättömiä ja tarpeellisia valintoja vaadittavien yhteiskunnallisten normien mukaisesti.

Arvoristiriita: Jonkin ilmiön tai asian taustalla olevia arvoja koskeva erimielisyys, joka selvittämättömänä lukkiuttaa vuoropuhelun.

Asiantuntijapaneeli: Joukko jonkin teeman tai ilmiön asiantuntijoita, jotka kootaan yhteen keskustelemaan ja/tai tuottamaan mielipiteistä koostuvaa materiaalia jollain muulla tavalla teema-alueen tulevaisuuden haasteita ja muutoksia koskevista asioista. Ks. esim. ”Tulevaisuusbarometri”.

B>Avoin systeemi: systeemi (esim. organisaatio tai olio), joka on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa vaihtaen ainetta, energiaa tai tietoa. Avoin systeemi on luonteeltaan oppimiskykyinen (olio) ja sen vuoksi ennustamaton. Ks. ”Systeemi”, ”Suljettu systeemi”.

Barometri: Mittaustapa, jossa samoja kysymyksiä toistetaan määrätyin aikavälein ja tarkastellaan eri otoksissa ja eri ajankohtina saatujen mittaustulosten välisiä eroja. (Ks. ”tulevaisuusbarometri”).

Biofuturologia: 1) Luonnollisen elollisen kehityksen l. evoluution ennustaminen; 2) ihmisen ja kulttuurin vaikutukset biologiseen evoluutioon ja 3) tieteen ja tekniikan, ennen kaikkea geenitekniikan avaamat mahdollisuudet muunnella ja luoda uusia lajeja ja ekologisia yhteisöjä.

CATWOE: ”Ydinmääritelmän” laatimisen menetelmä, jonka avulla selvitetään ne yksittäiset osasysteemit, systeemiset prosessit ja tekijät, jotka tavalla tai toisella vaikuttavat kokonaissysteemin toimintaan. Ks. ”Pehmeä systeemimetodologia”.

Contingentia futura: Ajatus siitä, että tulevaisuus ei ole olemassa nykyhetkessä yksikkömuodosssa vaan pikemminkin monikollisena, monista eri asioista riippuvaisina ja epävarmoina vaihtoehtoina eli kontingensseina. Termi on latinaa. Ks. myös ”Futurible”, ”Potentialia praesentae”.

Delfoi-tekniikka (delfitekniikka): Asiantuntijamenetelmä; vaiheittainen strukturoitu tai puolistrukturoitu kyselymenetelmä, jolla ryhmän (erityisesti asiantuntijoiden) mielipiteitä jostain määrätystä teema-alueesta tuodaan esille ja jalostetaan tiedoksi. Subjektiivisten mielipiteiden perusteella muodostetun tiedon katsotaan sisältävän ”Hiljaista tietoa”, joka muodostaa tärkeän osan tulevaisuustiedon perustasta. Menetelmän kehittivät Olaf Helmer ja Norman Dalkey vuonna 1953, ja aluksi sitä käytettiin sodankäynnin strategioiden suunnitteluun RAND-projektissa. Delfi koostuu useimmiten kahdesta tai kolmesta asiantuntijakierroksesta, joiden kuluessa mielipiteet kerätään ja niistä saatu informaatio (erityisesti yleisestä linjasta poikkeavat mielipiteet perusteluineen) syötetään takaisin asiantuntijoille lisätarkastelua varten. Alun perin delfitekniikka luotiin tarkoituksena saavuttaa asiantuntijamielipiteissä konsensus, ja kyselykierroksia toistettiin niin kauan, että tämä päämäärä saavutettiin. Nykyisin delfissä keskitytään pikemminkin mielipiteiden erilaisuuksien tarkasteluun ja tutkijoiden päämääränä onkin saavuttaa mahdollisimman laaja ymmärrys asiantuntijoiden tutkittavaa asiaa koskevista erilaisista mielipiteistä ja ajatuksista sekä niiden perusteluista. Nykyisin delfi toteutetaan usein tietoverkkoon rakennetuilla erillisillä ohjelmilla kuten esim. DelfiScan/Delfix. ”Skenaariotyöskentelyn” ohella delfoi on yksi tunnetuimmista tulevaisuudentutkimuksen tutkimusmenetelmistä. Toteutetaan usein nykyisin.

Deskriptiivinen: Kuvaileva, kertova.

Determinismi: Uskomus, jonka mukaan se, mitä tapahtuu tulevaisuudessa, on ”kausaalisesti” täysin määräytynyt sen perusteella, mitä on tapahtunut tähän mennessä.

Driving force -ilmiöt (drive-ilmiöt): Yhteiskunnan tai sitä laajemman tason ilmiöt, jotka suuntaavat päätöksentekoa ja valintoja, mutta jotka eivät välttämättä jatku tulevaisuudessa samassa mielessä kuin ”Trendit” ja ”Megatrendit”. Driving forceilla ei oikeastaan ole suuntaa, mutta silti nämä ilmiöt toimivat joko tietoisella tai tiedostamattomalla tasolla päätöksenteon ja valintojen taustalla. Ne voivat olla erityisiä yhteiskunnassa, organisaatiossa tai yksittäisillä toimijoilla olevia, tähän aikaan ja tapoihin liittyviä perususkomuksia, oletusten joukko. Niitä ei useinkaan ilmaista ääneen tai kirjallisesti, mutta niitä ei myöskään kyseenalaisteta. Vallitsevan driving forcen kyseenalaistaminen herättää usein paljon huomiota ja vastarintaa. Ks. ”Toimintaympäristön muutosten tarkastelu”.

Dystopia: 1. Jossain tulevaisuudessa oleva paikka ja/tai aika, jossa asiantila on huonommin kuin nykyisyydessä tai siinä paikassa ja/tai ajassa, johon sitä verrataan. 2. Tällä hetkellä vallitsevien huonojen asiantilojen jatkumo ja siirtäjä. Ks. vastakohta ”utopia”.

Edelläkävijä-analyysi: Asiantuntijamenetelmä, jossa tarkastellaan jonkin asian, toimintamuodon, ilmiön tms. ensimmäisenä esiin tuoneen henkilön tai organisaation toimintamalleja ja -ideoita.

Edeltäjä-analyysi: Analogiamenetelmä, jota sovelletaan jonkin tietyn kohteen kulttuuristen kehitysvaiheiden tutkimiseen. Eri aikoina eri yhteiskunnissa tapahtuvia tai tapahtuneita kulttuurin ilmiöitä rinnastetaan toisiinsa ja tausta-ajatuksena on, että kehityksessään hitaampi kulttuuri seuraa samaa kehityskulkua kuin se, jonka katsotaan olevan kehityksessä edellä.

Ekstrapolointi (trendiekstrapolointi): Kehityksen jatkaminen tulevaisuuteen olettamalla, että tutkittava ilmiö muuttuu aikaisempien havaintojen suuntaisesti. Kehityksen tähänastisten tietojen projisoiminen tulevaisuuteen samansuuntaisina. Aikasarja-analyysin osa, jossa havaittujen säännönmukaisuuksien avulla aikasarjan kulkua jatketaan tulevaisuuteen tai menneisyyteen. Ks. myös ”Trendi”.

Emansipaatio: Vapautuminen holhouksesta tai eriarvoisuudesta, tasa-arvon saavuttaminen.

Emergenttinen: Omin ehdoin kehittyvä.

Emerging issues: Synonyymi termille ”Heikko signaali”. Liittyy ”Toimintaympäristön muutosten tarkasteluun”.

Ennakointi: ”Tulevaisuudentutkimuksen” synonyymina käytettynä tulevaisuutta kohti muuttuvan nykyisyyden hallintaa mennyttä, nykyisyyttä ja tulevaa koskevan tiedon avulla. Myös trendin kehityskulun arviointia jollain oletetulla todennäköisyyden asteella määrätyn ajanjakson kuluessa. Ennakointiin katsotaan kuuluvan tulevaisuuden kuvaaminen, analysointijärjestelmien luominen, kehittäminen ja hyödyntäminen ja tulevaisuutta koskevan tiedon tuottaminen, hankinta, käsittely, muokkaus, analysointi ja raportointi. Usein ennakointi-sanaa käytetään myös viitattaessa erityisesti suunnittelumenetelmiin erottamaan näitä varsinaisesta tulevaisuudentutkimuksesta. Ks. ”foresight-ajattelu”, ”futurologia”, ”tulevaisuudentutkimus”. Ks. myös ”prognoosi”.

Ennuste: Asiantila, jonka tulevaisuudessa toteutumista toimija pitää todennäköisimpänä ajateltavien mahdollisten vaihtoehtojen joukossa silloin, kun toimija itse ei ole vaikuttamassa tapahtumiseen omasta eikä muiden puolesta. Ennuste eli todennäköinen tulevaisuudenkuva on siis passiivinen, sivustakatsojan näkemys tulevaisuuden muotoutumisesta jonkin asian suhteen useimmiten ei kovin kaukaisessa tulevaisuudessa. Ennusteet ovat välttämättömiä tavoitteellisen toiminnan, siihen kuuluvien valintojen ja tekojen rationaalisen suunnittelun kannalta.

Environmental scanning: Ks. ”Toimintaympäristön muutosten tarkastelu”.

Epäjatkuvuus: Trendimuutos, ilmiön laadun tai kehityssuunnan yleensä yhtäkkinen, jyrkkä muutos.

Estimointi: Arviointi, arvottaminen, esim. tilastollisten tunnuslukujen laskeminen tutkimusmateriaalista.

Evoluutio: Muutosprosessi yksinkertaisemmalta tasolta monimutkaisemmalle tasolle. Biologisten lajien, rotujen yms. muuttuminen tai yhteiskunnallisessa kehityksessä asteittain tai suhteellisen rauhallisen sosiaalisen, poliittisen, taloudellisen jne. prosessin eteneminen. Evoluutio on sopeutumista erilaisiin ympäristötekijöihin ja näiden muutoksiin. Evoluutio-oppi = kehitysoppi, käsitys, että kaikki tapahtuminen on osa suurta, yhtenäistä, lainmukaista kehityskulkua.

FAR-menetelmä: Tulevaisuustilojen sektoreittain järjestetty, taulukoitu kokoelma jonkin ilmiön tai tapahtuman ominaisuuksia. Taulukko edustaa yleensä yhtä näkökulmaa ja jotain ennalta määrättyä vuotta ks. ”tulevaisuustaulukko”

Foresight-ajattelu: Kehittyi perinteisen ennakointi-ajattelun kritiikkinä. Foresight-ajattelun periaatteena on, että nykyisyys ja tulevaisuus kytkeytyvät erottamattomasti toisiinsa. Niinpä yhteiskuntaan, teknologiaan, tieteeseen, koulutukseen, poliittisiin käytäntöihin, kulttuuriin ja talouteen liittyviä asioita ja ilmiöitä ja niiden tulevaisuutta tarkastellaan toisiinsa kytkeytyvinä ja systeemisinä kokonaisuuksina, joiden ymmärtämisessä ja kehittämisessä myös arvojen ja avoimuuden periaatteiden huomioonottaminen on tärkeää. Foresight-ajattelu on usein prosessiluontoista toimintaa, jossa teknologinen kehitys pyritään yhdistämään yhteiskunnalliseen päätöksentekoon ja jossa pyritään tuomaan esille uusia, usein kätkettyjä mahdollisuuksia tarkastelemalla eri näkökulmia ja osa-alueita yhdessä. Ks. ”strateginen foresight-ajattelu”.

Futurible: Tulevaisuudessa mahdollinen kehitys. Englanninkielisistä sanoista ”future” (tulevaisuus) ja ”possible” (mahdollinen) yhdistetty käsite, jonka alun perin kehitti espanjalainen jesuiitta Molina vuonna 1588. Käsitettä käytetään erityisesti ranskankielisten tulevaisuudentutkijoiden piirissä ja sillä tarkoitetaan sitä kohdetta, johon ihmisen ajatukset kohdistuvat, kun hän ajattelee tulevaisuutta. Ks. ” Contingentia futura”, ks. myös ”Mahdolliset maailmat”.

Futurismi: Taidesuunta, joka syntyi Italiassa 1910. Perustaja oli italialainen runoilija Filippo Martinetti (1878-1944).

Futurologia: Tieteenala, juontaa alkunsa 1940-luvun Saksasta. Termin otti käyttöön Ossip Flechtheim (1943). Flechtheimin määrittelyn mukainen futurologia oli lähellä nykyajan kehitystutkimusta ja siinä keskityttiin pääasiassa ihmiskunnan suuriin kysymyksiin, globaaleihin ongelmiin ja ongelmanasetteluihin. Ns. historiallinen futurologia rajoittuu lähinnä taiteelliseen tai filosofiseen tieteiskirjallisuuteen, joka käsittelee erilaisia tieteen ja tekniikan kehityksen mukanaan tuomia yhteiskunnallisia utopioita tai dystopioita. Ks. myös ”ennakointi”, ”tulevaisuudentutkimus”.

Geofuturologia: Geologian ja tulevaisuuden tutkimuksen osa-ala, joka pyrkii luotaamaan maapallon tulevaisuutta ja kohtaloa geologisessa aikamittakaavassa.

Heikot signaalit: sellainen yksittäinen ilmiö tai tapahtuma tai toisiinsa liittyvien erillisten ilmiöiden tai tapahtumien joukko, joka ei välttämättä tapahtuessaan vaikuta tärkeältä tai ole laaja, mutta jolla on tulevaisuuden muodostumisen kannalta tärkeä tai jopa ratkaiseva merkitys. Heikko signaali on ensimmäinen ilmaus muutoksesta – tulevan laajemman muutoksen ensioire – tai se voi olla juuri se sysäys, joka muuttaa tapahtumien kulkua ratkaisevasti erilaiseen suuntaan. Sen yhteyttä tulevaan tilanteeseen ei välttämättä voida perustella tilastollisesti uskottavalla jatkuvuudella kuten historiallisella aikasarjalla. Heikkojen signaalien jäljittäminen ja erilaisten ilmiöiden ymmärtäminen heikoiksi signaaleiksi muodostaa yhden haastavimmista tulevaisuudentutkimuksen osa-alueista. Heikon signaalin jäljitys edellyttää useiden erilaisten ilmiöiden/ilmiöalueiden tuntemusta ja tarkastelua, jossa on erotettava subjektiivisesti ja objektiivisesti uudet ilmiöt. Synonyymi englanninkieliselle termille ”Emerging issues”. Ks. ”Wild Cards”. Ks myös teksti ”Heikot signaalit”. Liittyy ”Toimintaympäristön muutosten tarkasteluun”.

Hemeneutiikka: Ihmisen olemassaolon selittämiseen pyrkivä tieteen suuntaus tai paradigma, jonka mukaan tieteen piiriin liittyviä tutkimusongelmia voidaan tulkita ymmärtävillä menetelmillä. Näihin metodeihin liittyy osallistumista ja sitoutumista.

Hiljainen tieto: Henkilökohtaista, tilanteeseen tai asiasidonnaista tietoa, jota on vaikea vaikeaa muotoilla sanoiksi ja kommunikoida. ”Tulevaisuustietoisuuden” oleellinen osa. Tieto voidaan jakaa eksplisiittiseksi eli täsmätiedoksi ja hiljaiseksi tiedoksi. Siinä missä eksplisiittinen tieto voidaan ilmaista ja mitata numeroina ja sanoina, hiljainen tieto pohjautuu henkilön toimintaan, kokemuksiin, ihanteisiin, arvoihin ja/tai tunteisiin. Hiljainen tieto voidaan jakaa tekniseen ulottuvuuteen (esim. taitotieto, vrt. käsityöläisen ammattitaito), ja kognitiiviseen ulottuvuuteen, joka muodostuu henkilön mentaalisista malleista, skeemoista ja uskomuksista. Hiljainen tieto muokkautuu ajallisen, sosiaalisen ja kulttuurisen vuorovaikutuksen kautta, mutta sen subjektiivinen ja intuitiivinen luonne tekee vaikeaksi prosessoida tai kommunikoida sitä systemaattisella tai kontrolloidulla tavalla.Käsitettä kehitti I. Nonaka 1990-luvulla. Ks. myös ”Tulevaisuudenkuva”.

Holistinen: kokonaisvaltainen, kokonaisuudesta määräytyvä.

Informaatio: Kielellinen informaatio voidaan välittää ja tallentaa koodattuna signaalina tai merkkinä, joka kantaa tulkittavissa olevaa tietoa. Ei-kielellinen eli fysikaalinen informaatio on kaikkien asioiden, toimintojen ja ilmiöiden sisältämä ominaisuus, joka ilmenee mitattavissa olevina informaatioprosesseina. Tämä ominaisuus on asioiden, toimintojen ja ilmiöiden sisältämä järjestys ja/tai taipumus käyttäytyä tietyllä säännöllisellä tavalla. Esimerkiksi materiaalisesta objektista kuten lasipinnasta voimme aluksi ainoastaan päätellä, että se sisältää informaatiota, koska valo taittuu siitä. Lasipinnan sisältämä informaatio määrittää valon taittumisen ja voimme mitata tämän taittumisen määrällisesti eli siis määritellä lasin sisältämän informaation määrä ja laatu. Ks. myös ”tieto”.

Informaatioyhteiskunta: Sellainen teollisuusyhteiskunnan murrosvaihe, johon historiallisesti arvioituna teollisuusyhteiskunnat ovat 1970-luvulta alkaen yhä syvällisemmin päätyneet, tai teollisuusyhteiskunnan muoto, jollaisiksi ne ovat muodostumassa ja organisoitumassa tietotekniikan ja uuden tieteellisen tiedon maailmanlaajuisen käytön kautta. Informaatioyhteiskunnalle on tyypillistä tiedon muuttaminen materiaaliseksi informaatioksi ja siihen perustuva uudenlainen informaatioteollinen toiminta ja informaation merkityksen voimakas korostuminen kaikessa tuotannossa, tuotteissa ja palveluissa.

Innovaatio: Uusi ja vaikutuksiltaan merkittävä keksintö, idea tai toimintatapa.

Intentio: Tarkoitus, aikomus, pyrkimys.

Iteraatio: Toistaminen, uusiminen, esimerkiksi matematiikassa laskutoimituksen peräkkäiseen toistamiseen perustuva laskumenetelmä, jossa tulos tarkentuu jokaisella toistokerralla. Myös suunnitelmien toistuva uusiminen ja parantelu.

Itseorganisoituva järjestelmä: Ympäristöönsä mukautuva järjestelmä, joka voi hyödyntää ympäristön energiaa, siitä satavaa tietoa ja materiaa sekä muokata niiden avulla itseään. Esim. yhteisö tai elävä olio.

Järjestys (kaaosteorioissa): Vakaan kehityksen vaiheissa tulevaisuuden voidaan ajatella olevan ainakin jossain määrin ennakoitavissa. Esimerkkinä tästä voidaan esittää 1950- ja 1960 -lukujen kehityksen kohtuullisen hyvä ennustettavuus teollisissa yhteiskunnissa. Hyvä ennustettavuus on usein liitetty talouskasvuun, jonka nopeus mainittuna aikana oli suurempi kuin koskaan aiemmin ja myöhemmin teollisten yhteiskuntien historiassa. Nopea taloudellinen kehitys edellytti pysyvyyttä ja vakautta keskeisissä yhteiskunnallisissa instituutioissa ja vallitsevassa arvomaailmassa. Vakaan kehitysvaiheen aikana ennusteet olivat yhteiskunnallisen tavoitteenasettelun kautta itseään toteuttavia ilmeisesti enemmän kuin 1970 -luvun alkua seuranneena turbulenttina ajanjaksona. Ks. myös ”kaaos”. Käsite liittyy kaaosteoriaan.

Kaaos: Erityinen järjestyksen muoto. Se ei tarkoita samaa asiaa kuin epäjärjestys, vaan kaaos on kompleksinen järjestys. Kaaosteorialla tarkoitetaan useammalla alalla, erityisesti matematiikassa, tietotekniikassa ja systeemiteoriassa esitettyjä teorioita muutoksen hyppäyksellisestä ja yllättäviä elementtejä sisältävästä luonteesta. Esimerkiksi yhteiskunnan kehitykseen kuuluu kaaos- tai murrosvaiheita, joiden suuntaa tai etenemistä ei voida ennakoida (tai ennakoiminen on vaikeaa) ja jotka joko tuottavat uusia vakaan kehityksen vaihtoehtoja tai johtavat yritys- tai yhteiskuntasysteemin romahdukseen (epäjärjestys). Ks. myös ”järjestys” ja ”sattuma”. Käsite liittyy kaaosteoriaan.

Kausaalinen: Syytä ilmaiseva, syysuhteeseen liittyvä.

Kausaalinen ketju: Syy-seuraus -ketju. Kausaaliset ketjut liittyvät yleensä luonnonlakien avulla selitettäviin tapahtumiin (luonnontieteelliseen selittämiseen).

Kehityspolku eli skenaario: Ajallisesti peräkkäisten tulevaisuudenkuvien sarja. Ks. myös ”skenaario”.

Kompleksisuus: Erilaisista osista (elementeistä, tapahtumista, vaikutus- tai tapahtumaketjuista) erottamattomaksi kietoutunut vaikeaselkoinen kokonaisuus, jota on työlästä eritellä, analysoida tai ratkaista. Ajatukseen sisältyy myös tietoisuus siitä, että kokonaisuus ensinnäkin on jotain enemmän kuin vain osiensa summa, eikä se siten ole mitattavissa ja selitettävissä pelkästään osiensa avulla. Kompleksinen ilmiö tai asia on siten laadullisesti erilainen kuin sen osat. Toiseksi jokin muodostuva kompleksinen kokonaisuus myös vaikuttaa niihin osailmiöihin ja -asioihin, joista se muodostuu ja muuttaa myös niitä. Järjestelmää, ilmiötä, systeemiä tai oliota voidaan pitää kompleksisena, jos se on avoin ja jos sillä on jatkuva kaksisuuntainen informaation kulun järjestelmä. Ks. myös ”Systeemi”, ”Systeemiajattelu”, ”Systeemiteoria”.

Kontingentti: Tulevaisuudessa todennäköisesti toteutuva tapahtuma, johon liittyvä epävarmuus ja riski kohdistuu erityisesti siihen, ettei voida tietää, missä vaihtoehtoisessa muodossa se tapahtuu.

Labiili: Epävakaa, häilyvä, vakiintumaton, horjuva. Ks. vastakohta ”stabiili”.

Maailmanmallit: Laajoja usein globaalin tason kehitystä koskevia tutkimuksia, malleja tai simulaatioita, jotka on tehty usein tietokonemalleiksi. Koostuu tärkeimpien globaalien muuttujien vuorovaikutussuhteista (väestön määrä, ekologiset ilmiöt ja saastuminen, taloudellinen kasvu, luonnonvarat yms.), ja niitä koskevista olettamuksista laadituista matemaattisista yhtälöistä. Esim. D.H. Meadowsin ”Kasvun rajat”-raportti oli tyypillinen maailmanmalli. Ks. myös ”Simulaatio”.

Mallintaminen:
ks. ”simulaatio”.

Mahdollinen maailma: Mahdollinen tulevaisuuden asiantila, joka voi periaatteessa toteutua. Jokin tulevaisuuspolkujen kautta hahmotettavissa oleva tulevaisuus, jonka ominaisuudet ovat selkeästi seurattavissa polkua takaisin päin kulkemalla. Mahdollisten maailmojen esiintymisen todennäköisyydet sekä niihin sisältyvät ”arvot” ja ”riskit” vaihtelevat. Filosofiassa ns. metafyysisessä mahdollisten maailmojen teoriassa käsitteellä viitataan kaikkiin loogisesti mahdollisiin maailmoihin missä tahansa universumissa, ei ainoastaan tässä omassamme, koska looginen mahdollisuus on filosofisessa mielessä erilaista – laajempaa – kuin luonnontieteellinen ja käytännöllinen mahdollisuus. Loogisesti mahdollisista maailmoista siten osa on luonnontieteellisesti mahdottomia aktuaalisessa (olemassaolevassa) maailmassa samalla, kun osa aktuaalisen maailman luonnontieteellisesti mahdollisista maailmoista on kulttuurisesti, poliittisesti, sosiaalisesti, psykologisesti tai muuten käytännön tasolla mahdottomia. Voidaankin ajatella, että järjestelmien toiminnoissa on eräänlaisia sisäänrakennettuja sääntöjä, jotka määrittävät niiden mahdolliset muodot ja tulevaisuuden tilat sulkien samalla pois mahdottomat muodot ja tilat. Näin loogisesti mahdolliset maailmat voivat myös muodostaa fyysisen universumin teoreettiset rajat. Ks. myös”futurible”.

Megatrendi: Kehityksen suuri aalto tai linja, ilmiöiden tunnistettava ja selkeän historian omaava yhtenäinen kokonaisuus, jolla on selkeä kehityssuunta. Megatrendin suuntaa ei voida määritellä pelkästään tarkastelemalla yksittäisiä toimijoita tai tekijöitä, vaan megatrendi on makrotason ilmiöiden ja tapahtumakuvausten laaja (usein globaali) kokonaisuus, joka sisältää useita erilaisia ja jopa toisilleen vastakkaisia alailmiöitä ja tapahtumaketjuja. Silti niitä muodostuvalla kokonaisuudella voidaan nähdä oma kehityssuunta, jonka uskotaan usein jatkuvan samansuuntaisesti myös tulevaisuudessa. Ks. ”Trendi”, ”Driving force”. Liittyy ”Toimintaympäristön muutosten tarkasteluun”.

Metafora: Vertaus, jota käytetään viittaamaan johonkin muuhun kuin mihin se sananmukaisesti viittaa.

Millennium-projekti: Osallistuva globaalin tason tulevaisuudentutkimuksen asiantuntijaohjelma, jossa on mukana tulevaisuudentutkijoita, tieteentekijöitä, yritysmaailman edustajia ja poliitikkoja organisaatioista, hallituksista, kansainvälisistä yrityksistä, järjestöistä ja yliopistoista. Projektia johtaa the American Council for the United Nations University (UNU). Projekti muodostuu kumulatiivisesta prosessista, jonka yhteydessä kerätään ja arvioidaan satojen asiantuntijoiden väittämiä eri teemoista. Näiden arviointien pohjalta tuotetaan vuosittainen ”Tulevaisuuden tila” -raportti (State of the Future) sekä julkaistaan ”Futures Research Methodology” -julkaisusarjaa ja erikoistutkimuksia. Millennium-projektin tarkoituksena on yhdistää paikallisia ajatuksia ja globaaleihin näkemyksiin yhdentoista alueellisen ”Noodin” avulla. Noodit muodostuvat oman alueensa henkilöistä ja instituuteista.

Missio: Toimijan itselleen asettama tehtävä, joka kertoo yhteisen, tulevaisuutta koskevan toiminnan yleisen tarkoituksen. Samalla selvitys niistä muutoksista, asioista ja valinnoista, jotka ovat välttämättömiä, jotta vision määrittämä tahtotila voidaan saavuttaa. Ks. ”Visio”, ”Strategia”, ”Tavoite ja Päätös”.

Monitoroida: Tarkkailla, seurata, valvoa.

Monitorointi: Ks. ”Toimintaympäristön muutosten tarkastelu”.

Morfologinen: Muotoa koskeva, muoto-opillinen.

Morfologinen analyysi: Tekniikka tai menetelmä, joka pyrkii tunnistamaan järjestelmällisesti kaikki mahdolliset keinot tietyn päämäärän saavuttamiseksi. Eräs lähestymistapa on laatia lista tai tulevaisuustaulukko kaikista mahdollisista muuttujista, jotta voidaan tutkia jokaista tekijää erikseen sekä muuttujien välisiä yhdistelmiä. Käytetään erityisesti luovan ideoinnin apuvälineenä. Morfologinen = muotoa koskeva, muoto-opillinen.

Murrosaika: Epävakaa (ks. myös ”labiili”) ajanjakso kahden vakaan (ks. myös ”stabiili”) ajanjakson välissä, jolloin tuleva kehitys ei ole helposti ennakoitavissa aikasarjoilla tms. menetelmillä, vaan jossa asioiden ja tapahtumien yllättävät ja ennakoimattomat yhteisvaikutukset muuttavat tapahtumisen lopputulosta ja siten lisäävät riskiä ja epävarmuutta.

Muutoshallinta (muutoksenhallinta): Toimijoiden käyttämien panosten, toimijoiden tuottamien tuotosten ja toimijoiden välisten yhteiskunnallisten suhteiden määrän ja laadun hallintaa sekä kykyä yhteiskunnallisten informaatio- ja palautesysteemien kehittämiseen. Muutokseen voidaan sopeutua siten, etteivät jo havaitut muutokset tuhoa toimijoiden muodostamien organisaatiojärjestelmien toimintamahdollisuuksia tulevaisuudessa.

Muutostekijä: Yksilö tai organisoitunut toiminto, joka pyrkii muutoksen aikaansaamiseen. Ks. ”Muutoksenhallinta”.

Muuttuja: Tutkimusmateriaalin ilmiö tai suure, joka voi saada erilaisia arvoja; tulevaisuudentutkimuksessa useampia tulevaisuudessa mahdollisia arvoja, joista mikä tahansa voi toteutua.

Nollasummapeli: Peli, jossa voittojen kertyminen vastaa vastustajan tappion kertymistä. Pelaajien tavoitteet pelin kuluessa ovat vastakkaiset ja tuloksena on se, että saavutettujen etujen ja tappioiden summa on nolla. Käytetään usein vertauskuvallisessa merkityksessä kuvaamaan tilannetta, jossa saavutettava tuleva hyöty menetetään kasvavien resurssien aiheuttamien kustannusten vuoksi. Ks. myös ”Riski”, ”win-win-strategia”.

Paradigma: Perusteoria, vakiintunut olettamus tai ajatusmalli, jonka valossa ilmiötä selitetään ja jota ei ole yleensä tapana erikseen tutkimuksessa perustella. Myös tilannetta tai arvojärjestelmää kuvaava malli tai kaavio.

Pehmeä systeemimetodologia: Toimintatutkimukseen pohjautuva menetelmä, joka periaatteiltaan pohjautuu professori Peter Checklandin vuonna 1985 kehittämään 1990-luvun lopulla uudelleenjäsentämään työskentelytapaan. Tulevaisuudentutkimuksessa menetelmän avulla pyritään löytämään yhteys päätöksentekoyksiköiden (kuten yritysten ja kuntien) tavoitteiden asettelun, tulevaisuuden tutkimuksen tuottamien visioiden ja nykyisyyttä koskevan itseymmärryksen välille. Tästä tiedosta synnytetään näkemys muutosprosessista, jolla päätöksentekoyksikkö voi varautua erilaisiin mahdollisiin tulevaisuuksiin. Ks. ”systeemiajattelu”, ”systeemianalyysi”, ”systeemidynamiikka”, ”systeemiteoria”. Ks myös ”ydinvisio”,
”ydinmääritelmä”.

PESTE-analyysi: Yritysfuturologiaan kuuluva menetelmä, jolla selvitetään ilmiön tai organisaation poliittista, ekonomista, sosiaalista, teknistä ja ekologista tilaa ja tulevaisuutta.

Polarisaatio: Ilmiön tila, joka sisältää vastakohtaisuuksia ja sisäisesti toisensa poissulkevia ominaisuuksia ja joka on käänteinen, huipentunut, kärjistynyt. Polarisaatio-käsitettä käytetään erityisesti kaaosteoriassa kuvaamaan tilannetta, jossa jonkin järjestelmän ominaisuudet muuttuvat epäjatkuviksi.

Positivismi: Objektiivisuutta korostava filosofinen suuntaus, jolle ovat ominaisia kausaaliselitykset, yleiset lait, määrällinen tarkastelutapa ja metodin ykseys. Positivistisen ajattelun mukaan arvovapauden ja luonnontieteellisten tutkimusmenetelmien tulisi olla kaiken tieteellisen työn esikuvana. Siten se pyrkii korvaamaan yhteiskuntatieteiden, esimerkiksi psykologian ja sosiologian käsitteet luonnontieteellisillä käsitteillä. Loogisessa positivismissa yhdistyvät klassisen empirismin pyrkimys perustaa tieto kokemukseen ja matemaattisen logiikan avaamat mahdollisuudet. Ajatussuunnan mukaan empiiriset ilmiöt voidaan aina selittää loogisen päättelyn avulla: jotta jokin väittämä olisi mielekäs, se pitää alistaa joko suoraan tai epäsuorasti empiiriseen testiin. Tästä juontuu se, että tiede ymmärretään positivistisen ajattelutavan mukaan joukoksi hierarkkisia toteamuksia jostain todellisuuden tilasta tai ominaisuudesta. Nämä toteamukset ymmärretään tosiksi ja niiden on oltava myös empiirisesti testattavissa. Ks. myös ”Reduktionismi”.

Potentialia praesentiae: Mahdollisuuksina olemassaolemisen tila (latin.) On olemassa suuri määrä tulevaisuuden tiloja, jotka mahtuvat mahdollisen piiriin eli ne ovat mahdollisia tulevaisuuksia. Ne ovat mahdollisia myös loogisesti, vaikka emme pysty havaitsemaan niitä aisteillamme sinä hetkenä, jolloin meillä kuitenkin on tarve tietää niistä. Tästä syystä niiden olemassaolo tässä nykyhetkessä on potentiaalista eli ne ovat olemassa mahdollisuuksina.

Proaktiivisuus: Tietoinen valmius ja usko vapauteen valita oma reaktionsa tapahtuviin asioihin ja tilanteisiin. Myös usko siihen, että tulevaisuuteen voi vaikuttaa ja että se ei pelkästään tapahdu itsestä riippumatta. Ks. vastakohta ”reaktiivisuus”.

Prognoosi, prognostiikka: Tulevaisuuden mahdollisuuksien ennakoiminen ja tutkimisen tuotos, perustuu kreikan kielen ennakkotietoa tarkoittavaan ”prognosis”-sanaan. Ks. ”ennakoiminen”. Itä-Euroopan maissa käsitettä ”prognostiikka” käytetään tulevaisuudentutkimuksen synonyyminä.

Projektio: Menneen kehityksen heijastaminen jatkumona tulevaisuuteen tiettyjen ennaltamääriteltyjen olettamusten tai laskennallisten määreiden pohjalta. Projektio ymmärretään ennusteeksi, jos se perustuu todennäköisyyksien analyysiin.

Prospektiivitutkimus: Usein ranskankielisissä maissa käytetty tulevaisuudentutkimusta tarkoittava termi, perustuu Bertrand de Jouvenelin ajatuksiin.

Reaktiivisuus: Toimintatapa, jossa tuleviin tilanteisiin ja tapahtumiin ei ole erikseen valmistauduttu. Yllättävässä tilanteessa käyttöön otettavien voimavarojen vapausaste on pieni: toimintatavat valitaan satunnaisesti ja impulsiivisesti ilman, että kyetään pohtimaan niiden vaikutuksia tai seuraamuksia pitkällä aikavälillä. Ks. vastakohta ”proaktiivisuus”.

Reduktio: Pienentäminen, supistaminen, pelkistäminen.

Reduktionismi: Oppi, jonka mukaan jokin teoria tai käsitteellinen viitekehys voidaan palauttaa eli redusoida (esim. kääntämällä, määrittelemällä tai osoittamalla yhtäpitäväksi) johonkin toiseen, aikaisempaan ja/tai perustavana pidettyyn teoriaan tai viitekehykseen. Ontologisen reduktionismin mukaan kahden eri alueen oliot ovat samoja; semanttinen reduktionismi olettaa, että kahden eri teorian väitteet ovat yhtäpitäviä. Esimerkkinä voidaan ottaa käsitys ihmismielen tiloista ja prosesseista, joka usein redusoidaan aivofysiologiaan. Reduktionismin vastakohtana on sekä tietoisuuden itsenäistä asemaa korostava kanta että emergentti materialismi, jonka mukaan aivoilla, ruumiilla tai laajemmalla systeemillä on emergenttejä eli redusoitumattomia ominaisuuksia. Ks. myös ”positivismi”.

Relevanssipuu: Tulevaisuudentutkimuksen menetelmä, jossa tutkittavaa asiaa lähestytään hierarkkisesti lähtien tutkimuskohteen yleisestä kuvauksesta kohti yhä yksittäisempiä osia. Relevanssipuun piirtäminen käynnistyy määrittelemällä yksi ”korkean tason” tavoite, jota osanottajat haluavat tutkia. Tavoitteeseen yhdistetään alatavoite/-teita tai keino/-ja, jolla korkeamman tason tavoite saavutetaan. Relevanssipuu koostuu sekä eritasoisista tavoitteista että keinoista niiden saavuttamiseksi.

Riski: Haitan mahdollisuus. Riski merkitsee sitä, että mahdolliset toimenpiteet eivät ole itsestäänselvästi joko turvallisia tai vaarallisia. Riskin määrä voidaan mitata puolueettomasti ja siten sen voidaan katsoa muodostuvan matemaattisista mahdollisuuksista (ks. ”Riskin arviointi”).

Riskin arviointi: Muodostuu jonkkin päätöksen tai valinnan aiheuttaman mahdollisen haitan, vaaran tai epämiellyttävän/odottamattoman lopputulosten arvioinnista ja vertailuista. Jonkin tietyn ilmiön sisältämän riskin määrä voidaan selvittää kaavalla Riski (R) = Todennäköisyys (P) x Haitta (H). Riskin kohdentuminen muodostuu sekä sen arvioimisesta, kuka/mikä on uhattuna että sen arvioimisesta, milloin tämä uhka saattaisi toteutua. Sen vuoksi tulevaisuudentutkimuksessa kaava voidaan esittää myös muodossa Riski (R) = Todennäköisyys (P) x Haitta (H) x Aika (T).

Ristivaikutusanalyysi: Menetelmä, jolla otetaan huomioon eri ennusteiden toteutumisesta koituvat vaikutukset toisten ennusteiden toteutumistodennäköisyyksiin. Olaf Helmer kehitti menetelmän alun perin täydentämään ”Delfoi-menetelmää”. Analyysi rakentuu vaikutusmatriisiksi, jossa eri osa-alueet tai kehityssuunnat ryhmitellään sekä vaaka- että pystyakselille ja jonka ruutuihin merkitään muuttujien väliset vaikutukset.

Sattuma:
Asia, tapahtuma tai kehityskulku, jolle ei ole tieteellistä syytä tai selitystä. ”Evoluutio” ja ”kaaos” sisältävät sattumaa, jonka ajankohtaa tai määrää ei ole mahdollista ennakoida tai mitata.

Satunnaisuus:Tapahtuman tai ilmiön sellainen ominaisuus, joka sisältää ”Riskin” ja joka tekee tapahtumasta tai ilmiöstä luonteeltaan sellaisen, että ei voida tietää etukäteen, millaisen muodon se ottaa, kun se tulevaisuudessa tapahtuu. Ilmiötä voidaan sanoa luonteeltaan satunnaiseksi, jos sillä voi olla useita erilaisia tiloja, arvoja ja/tai muotoja, joita on mahdotonta tai lähes mahdotonta määritellä ennalta tai ilmiön aikaisemmasta tilasta, arvosta ja/tai muodosta. Puhutaan myös subjektiivisesta todennäköisyydestä, joka on sellaisten ilmiöiden ominaisuus, jotka joko voivat ilmetä (todennäköisyys 1) tai olla ilmenemättä (todennäköisyys 0).

S-käyrä: Ilmiötä tai muuttujaa esittävä matemaattinen käyrä, joka ensin kasvaa kiihtyvällä vauhdilla, hidastuu ja lopulta kasvaa vain vähän tai jopa pienenee.

Simulaatio: Matemaattisten ja/tai tietokoneella tehtyjen mallien käyttö todellisten prosessien tai ilmiöiden käyttäytymisen jäljittämiseen.

Skenaario: Ajallisesti peräkkäisten, loogisesti etenevien ja perusteltavissa olevien, mahdollisten tulevaisuudenkuvien sarja; tulevaisuudenkuvien avulla esitetty kertomus, joka voidaan ymmärtää tavoitteen saavuttamisen ehtojen tulevaisuuden toiminnalliseksi käsikirjoitukseksi. Skenaario sisältää kuvauksen toimijoista, toiminnoista sekä kuvauksen päätöksenteon ja seurausten tapahtumaketjusta. Tämä tapahtumaketju johtaa nykyhetkestä skenaariolle valittuun päättävään tulevaisuuskuvaan, joka voi olla ydinvisio, strateginen päämäärä tai opportunistinen tavoite.

Skenaariotyöskentely: Skenaarioiden laatimisen menetelmien joukko; sisältää sekä kvalitatiivisia että kvantitatiivisia menetelmiä ja niiden yhdistelmiä.

SSM: Muodostuu sanoista Soft Systems Methodology. Ks. ”Pehmeä systeemimetodologia”.

Stabiili: Vakaa, pysyvä, muuttumaton. Ks. vastakohta ”labiili”.

STEEP-analyysi: Synonyymi ”PESTE-analyysille”.

Strategia (tulevaisuudenstrategia): Strategia rakennetaan visiosta käsin ja se muodostuu niistä konkreettisista asioista ja valinnoista, jotka vision määrittelemä tahtotila edellyttää toteutuakseen ja jotka missio määrittää yleisellä tasolla. Strategiatyöskentely on vision ja mission tuottamista konkreettiselle toiminnan tasolle ja siten se on toimintasuunnitelman laatimista ja noudattamista, toisiaan ajallisesti seuraavien vaadittavien tehtävien ja askelten määrittämistä ja suorittamista. Ks. ”Visio”, ”Missio”, ”Visionäärinen johtaminen”.

Strateginen foresight-ajattelu: Kyky luoda ja ylläpitää käyttökelpoisia tulevaisuuskuvia ja käyttää niistä nousevia oivalluksia ja ymmärtämystä organisaatiota hyödyttävällä tavalla. Ks. ”foresight-ajattelu”.

Suljettu systeemi: Systeemi (esim. organisaatio tai olio), joka ei ole vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Termodynamiikan toisen lain mukaisesti suljettu systeemi siirtyy aina kohti osiensa täydellistä hajaantumista ja täydellistä epäjärjestystä. Ks. ”Avoin systeemi”, ”Systeemi”.

Survey-tekniikka: Kyselyhaastattelutekniikka.

Synteesi: Erillisten asiakokonaisuuksien, väitteiden tms. yhteenveto; sisältää usein myös johtopäätöksiä.

Systeemi: Järjestelmä, ryhmä asioita tai osia, jotka toimivat yhdessä kokonaisuutena jonkin päämäärän toteuttamiseksi. Myös määrätty joukko ideoita, teorioita ja toimintamalleja, joiden mukaan jokin toiminto saadaan suoritetuksi. Systeemi koostuu rajatusta määrästä erillisiä tekijöitä, jotka ovat usein myös määriteltävissä alasysteemeiksi. Jotta olio voidaan määritellä systeemiksi, siinä pitää olla vähintään kaksi keskenään tavalla tai toisella sidoksissa olevaa tekijää. Näiden tekijöiden tai alasysteemien välillä on jännitteitä ja toiminnallisia tai elimellisiä yhteyksiä, jotka erottavat ne ympäristöstä omaksi kokonaisuudekseen. Mitä korkeammalla hierarkiassa systeemi toimii, sitä abstraktimpi ja yleisluontoisempi se on. Systeemi on sellaisenaan jotain enemmän kuin osiensa tai alasysteemiensä summa. Tämä johtuu siitä, että sen luonteeseen kuuluu osien lisäksi myös prosesseja niiden välillä, kuten vuorovaikutusta, yhteisvaikutuksia, informaation ja energian siirtoa. Tämän vuoksi systeemiä kutsutaan ”emergenttiseksi. Ks. myös ”Kompleksisuus”.

Systeemiajattelu: Tarkasteltava kohde ymmärretään ja kuvataan kokonaisuuksina, systeemeinä (järjestelminä), joille voidaan määritellä tunnistettavat rajat, tekijät ja toimijat ja niiden väliset vuorovaikutukset. Avoin systeemi on vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa ja saa ja jakaa informaatiota ja energiaa sen kanssa. Suljettu systeemi on itseriittoinen. Systeemillä voi olla osasysteemeitä, se voi olla osa laajempaa kokonaissysteemiä ja systeemit voivat olla vuorovaikutuksessa keskenään. Ks. Systeemianalyysi”, ”Systeemiteoria”.

Systeemianalyysi: Tieteenala, joka pyrkii tutkimaan ja analysoimaan ongelmia kokonaisuuksina usein matemaattisia malleja soveltamalla. Systeemiajattelu ja siitä kehitettyjen erityisten menetelmien kokonaisuus eli systeemimetodologia ovat keino ymmärtää havaittujen ilmiöiden ja tapahtumien kokonaisuuksia, ominaisuuksia ja niiden välisiä suhteita. Systeemianalyysin avulla voidaan tarkastella monimutkaisia dynaamisia prosesseja ilman, että jokainen prosessiin tavalla tai toisella vaikuttava toimija joudutaan määrittelemään, mallintamaan ja kuvaamaan matemaattisesti. Systeemianalyysillä hahmotetaan systeemin eri tekijöiden hierarkkista järjestymistä ja näin voidaan laajentaa ymmärrystä tarkastelun alla olevista ongelmaryppäistä. Systeemianalyysiä voidaan käyttää todellisten ongelmatilanteiden ratkaisun tukena. Ks. ”Systeemiteoria”, ”Systeemiajattelu”.

Systeemidynamiikka: 1. Yksinkertaistettu kuvaus todellisuudesta, malli tai abstraktio tietystä ilmiöstä. Koostuu monista syy- ja seurausvaikutusketjuista, joiden avulla mallin elementit kytkeytyvät toinen toisiinsa erilaisten palautesilmukoiden avulla. 2. Mallintamismenetelmiä, joilla tietokoneen avustuksella laaditaan epälineaarisia malleja monimutkaisista kokonaisuuksista, esim. maailmanmallit.

Systeemiteoria: Järjestelmän eli systeemin elementtien välisiä sekä järjestelmien rakenteen ja toiminnan välisiä suhteita selvittävä tutkimusalue. Ks. ”Systeemiajattelu” , ”Systeemianalyysi” .

SWOT-analyysi: Menetelmä, jolla tarkastellaan jonkin järjestelmän, esimerkiksi organisaation tai yrityksen sisäisiä vahvuuksia ja heikkouksia sekä mahdollisuuksia ja uhkia.

Tavoite ja Päätös: Asiantilaa jota toimija menestyäkseen tavoittelee ja jota hän siinä tarkoituksessa haluaa toiminnallaan edistää, säilyttää tai estää toteutumasta sanotaan tavoitteeksi. Tavoite on tulevaisuuden mahdollinen ja toivottu tila ja sitä edustaa jokin haluttu tulevaisuuskuva. Tavoitteellinen eli intentionaalinen toiminta on suunnattu johonkin tavoitteeksi tai päämääräksi sanottuun tulevaisuuden tilaan. Suuntaaminen merkitsee päätöksentekoa ja se voi olla luonteeltaan opportunistista, strategista tai visionääristä päätöksentekoa riippuen tavoitteesta ja siitä millaisia vapausasteita ja uusia voimavaroja toiminnassa on käytettävissä. Ks. myös ”Missio”, ”Visio”, ”Visionäärinen johtaminen”.

Teknologian arviointi (TA): Uusien tekniikoiden yhteiskunnallisten vaikutusten arviointimenetelmien kokonaisuus, jolla pyritään vastaamaan julkisen, teknologiaa koskevan päätöksenteon tarpeisiin ja tukemaan teknologiakeskustelua sekä ottamaan huomioon päätöksenteossa arvojen ja asenteiden kaltaiset, vaikeasti mitattavat asiat. Myös teknologiasta käytävän keskustelun foorumi. Ks. myös ”Tulevaisuusvaliokunta”.

Tieto: Hyvin perusteltu tosi uskomus jonkin asian tai ilmiön luonteesta. Ks. myös ”informaatio”.

Toimintaympäristön muutosten tarkastelu (environmental scanning): Ilmiöiden muutosten tarkastelua ja ymmärtämistä tapahtumien, päätöksenteon ja valintojen aikaansaamien erilaisten tulevaisuusseuraamusten aikaansaamasta holistisesta näkökulmasta. Muutosten tarkastelua kutsutaan joskus myös ”monitoroinniksi” eli englanniksi ”environmental scanning”. Muutosvoimien jäljittäminen muodostaa yhden tärkeimmistä tulevaisuudentutkimuksen tutkimusprosessin työvaiheista. Usein tämä työskentelyvaihe liitetään systeemiajatteluun, mutta erityisen tärkeää se on skenaariotyöskentelyssä. Toimintaympäristön muutosten tarkastelu sisältää ”Trendien”, ”Megatrendien”, ”Heikkojen signaalien”, ”Villien korttien” ja ”Driving force” -ilmiöiden jäljittämisen, tunnistamisen ja analyysin. Toimintaympäristöllä tarkoitetaan siis sitä toimijan eli aktorin sosiokulttuurista, poliittista, ekologista ja taloudellista näyttämöä tai kokonaisuutta, jossa toiminta tapahtuu.

TopTen-listaus (Top 10-menetelmä): Menetelmä tarkasteltavan kohteen, ilmiön tai ongelman tulevaisuuteen liittyvien kymmenen tärkeimmän osatekijän selville saamiseksi ja kuvailemiseksi. Voidaan myös käyttää Top 8 – tai Top 15 – listoja. TopTen-kuvaukset voivat olla määrällisiä ja/tai laadullisia. TopTen-listauksia voidaan käyttää esimerkiksi megatrendejä, heikkoja signaaleja tai yhteiskunnallisten rakenteiden ja osaamistarpeiden muutoksia analysoitaessa sekä klusterianalyyseissä.

Trendi: Suuntaus, kehityssuunta. Pitkän ajanjakson kuluessa tapahtuva tarkasteltavan ilmiön yleinen kehityssuunta. Ks. ”megatrendi”.

TUBARO: Ks. ”Tulevaisuusbarometri”.

Tulevaisuuden tekeminen: Ajattelutapa, jonka mukaan toteutuva tulevaisuus nähdään omien valintojen ja päätösten tuloksena. Tämän vuoksi on tärkeää kiinnittää huomiota tavoitteisiin ja selvittää mahdollisten tulevaisuuksien kirjoa, jotta toteutuva tulevaisuus olisi mahdollisimman lähellä asetettuja tavoitteita. Ks. ”Proaktiivisuus”.

Tulevaisuudenkuva (tulevaisuuskuva): 1. Tulevaisuuden tilaa koskeva näkemys, mielen rakennelma, joka rakentuu nykyhetkeä ja mennyttä koskevasta ymmärryksestä, tiedoista ja tulkinnoista, havainnoista, uskomuksista, odotuksista, arvoista ja toiveista sekä peloista. Tulevaisuudenkuvat vaikuttavat päätöksiin ja valintoihin niin yksilön kuin yhteiskunnan tasolla sekä tietoisesti että tiedostamattomasti. Tulevaisuudenkuvien positiivisilla ja negatiivisilla arvostuksilla on merkitystä niin yksilöllisellä kuin yhteiskunnallisella tasolla motivoivana ja aktivoivana tekijänä kunkinhetkisessä päätöksenteossa ja valinnoissa. Vaikutus on dialektinen – vastakohtien kautta itseään vahvistava: samalla kun nyt tehtävät päätökset ja valinnat vaikuttavat toteutuvan tulevaisuuden laatuun, tulevaisuudenkuvien sävy vaikuttaa päätösten ja valintojen sisältöön. Sellaisia tulevaisuudenkuvia, jotka edustavat sellaisia tulevaisuuden tiloja, jotka eivät ole mahdollisia todellisuudessa, sanotaan mahdottomiksi tulevaisuuksiksi ja tulevaisuuskuviksi. Mahdollisten tulevaisuudenkuvien joukosta jotkut edustavat jonkun toimijan arvioimana toivottavia ja haluttuja tulevaisuuksia ja näitä sanotaan halutuiksi tulevaisuudenkuviksi ja tulevaisuuksiksi. Joihinkin tulevaisuuskuviin voidaan liittää arvio, että niiden toteutumiseen on olemassa suuremmat mahdollisuudet kuin muiden. Tällaisia tulevaisuudenkuvia sanotaan todennäköisiksi tulevaisuuksiksi tai todennäköisiksi tulevaisuuskuviksi. Mahdollisten, todennäköisten, uskottavien ja haluttujen tulevaisuuksien käsitteillä on tärkeä sija tulevaisuudentutkimuksen peruskäsitteistössä. 2. Tulevaisuuskuva on myös ”FAR-menetelmässä” ja ”Tulevaisuustaulukkomenetelmässä” muuttujien avulla aikaansaatava kuvaus tarkasteltavan asian tai ilmiön jostain tulevaisuuden toteutumisvaihtoehdosta. Ks. myös ”Hiljainen tieto”.

Tulevaisuudentutkimus (tulevaisuuden tutkimus; tulevaisuustutkimus): Tulevaisuutta koskevan intuitiivisen tai muun tietämyksen keräämistä, kriittistä analysointia, luovaa syntetisointia ja systemaattista esittämistä. 1960-luvulla käyttöön otettu termi. Tulevaisuudentutkimuksen näkökulma määräytyy toimivasta subjektista (yksilö, yritys, virasto tai laitos, yhteisö, yhdyskunta, valtio, valtioryhmä, ihmiskunta tai elävä luonto), jonka kannalta tulevaisuutta tarkastellaan. Ks. teksti ”Tulevaisuudentutkimus tiedonalana”. Ks. myös ”Futurologia”, ”Ennakointi”.

Tulevaisuusajattelu: Tulevaisuuteen suuntautunut, tulevaisuutta koskevista asioista ja ilmiöistä kiinnostunut tai huolestunut ajattelutapa. Perustuu tarpeeseen sekä saada selvyyttä siitä, mitä tulevaisuudessa tapahtuu että löytää perusteet tällä hetkellä tehtäville valinnoille (ks. ”tulevaisuustietoisuus”).

Tulevaisuusbarometri (TUBARO): Menetelmä, jonka avulla tarkastellaan asiantuntijoiden arvioita jonkin ilmiön tai instituution (esim. koulutus) kehityksestä, muutoksista ja niiden aiheuttamista tulevaisuusvaikutuksista ja ominaisuuksista. Materiaali kerätään asiantuntijapaneelien (esim. ”delfoi-tekniikka”) avulla ja analysoidaan esim. ”ristivaikutusanalyysi”) avulla. Tulevaisuusbarometri tuottaa tausta-aineistoa teema-alueesta käytävään keskusteluun ja sitä koskevan päätöksenteon tueksi. Eri aikoina laadittujen, samaa aihetta käsittelevien TUBARO:jen avulla voidaan kerätä ja tutkia ”Heikkoja signaaleja”, ”Trendejä” ja muita toimintaympäristön muutoksia (ks. ”Toimintaympäristön muutosten tarkastelu”. Lisäksi sen avulla esiin saatavia muutosilmiöitä voidaan käyttää ”Skenaariotyöskentelyn” perustana. (Ks. myös ”Barometri”).

Tulevaisuuskartta: Mahdollisten tulevaisuuksien polusto, ”Tulevaisuuspolkujen” kokonaisuus.

Tulevaisuuspolku: Mahdollinen tapahtumien kulku johonkin määrättyyn tulevaisuuden tilaan. Päätösten, valintojen ja niiden seuraamusten johdonmukainen ja looginen jatkumo. Ks ”Skenaario”/A>.

Tulevaisuuspuu: Menetelmä, jossa usean samasta lähtötulevaisuuskuvasta alkunsa saavan ”Tulevaisuuspolun” tai kehitysvaiheiden kokoelma piirretään puun muotoiseksi.

Uuspyörä: Jerome Glennin 1970-luvulla kehittämä strukturoitu, aivoriihityyppinen menetelmä, jossa etsitään paperille piirretyn pyörän ja siitä eteenpäin johtavien nuolien avulla jonkin tärkeän trendin, tapahtuman, päätöksen tai heikon signaalin ensimmäisen, toisen ja kolmannen vaiheen vaikutuksia yhteiskunnan tai organisaation toimintaan, arvoihin jne. Tulevaisuuspyörän avulla voidaan järjestellä, ymmärtää ja täsmentää erilaisia tulevaisuutta koskevia näkemyksiä ja niiden mahdollisia vaikutuksia.

Tulevaisuusshokki: Nopean ja jatkuvasti kiihtyvän yhteiskunnallisen muutoksen aiheuttama vieraantuminen. Termin kehittäjä on Alvin Toffler, joka vertasi kirjassaan ”Future Shock” (1970) ilmiötä kulttuurishokkiin, ihmisen kokemaan vieraantumisen tunteeseen oudossa kulttuuriympäristössä.

Tulevaisuustaulukko: Tulevaisuustilojen sektoreittain järjestetty taulukoitu kokoelma, joka edustaa yleensä yhtä näkökulmaa ja jotain ennalta määrättyä vuotta (ks. FAR-menetelmä). Tulevaisuustaulukkoanalyysin tarkoituksena on tunnistaa tarkasteltavan ongelma-alueen kannalta keskeiset muuttujat (ilmiöt, tekijät) ja niiden mahdolliset toteutumavaihtoehdot tulevaisuudessa.

Tulevaisuustaulukkomenetelmä: Kehitettiin Kaliforniassa 1950-luvulla. Menetelmässä asiantuntijaraati ideoi tutkittavasta teemasta ajatuksia, jotka kootaan taulukoksi. Tulevaisuustaulukon perusteella rakennetaan pienryhmissä tulevaisuudenkuvia, joista tehdään synteesi. Käytetään laajalti täydentämään muita tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä kuten esim. ”Skenaariotyöskentelyä”.

Tulevaisuustietoisuus: Aktiivinen ja toimintaan ohjaava näkökulma tulevaisuuteen, nykyisyyteen ja menneisyyteen ja niiden välisiin suhteisiin. Ajattelun rakentumisen sisäistetty muoto. Erityinen pyrkimys muodostaa käsitys asioitten ja päivittäisten toimiemme merkityksistä ja seuraamuksista (ks myös ”tulevaisuusajattelu”).)

Tulevaisuusvaliokunta: Eduskunnan täysistunnossa 16.4.1999 pysyväksi valiokunnaksi asetettu elin, jonka tehtävänä on jatkaa tulevaisuuden kehitystekijöiden ja kehitysmallien arviointia, kuten Suomen asemaa maailmanlaajuistumiskehityksessä ja luonnonvarojen hyödyntämisessä. Samalla valiokunta perehtyy tulevaisuuden-tutkimuksen ajankohtaisiin menetelmäkysymyksiin ja valmistelee ehdotusta valtioneuvoston tulevaisuusselonteosta annettavaksi eduskunnan lausunnoksi. Lisäksi tulevaisuusvaliokunnan tehtävänä on teknologian arviointi eduskunnassa. Ks. myös ”Teknologian arviointi”.

Tulevaisuusverstas (tulevaisuusstudio; tulevaisuustyöpaja): Alun perin prof. Robert Jungkin kehittämä, useita vaiheita käsittävä ryhmätyömenetelmä yhteisön, yrityksen, kunnan tms. organisaation ajankohtaisen ongelman ratkaisemiseksi tulevaisuusnäkökulmasta tai tulevaisuuden vaihtoehtojen kartoittamiseksi. Nykyisin verstasmenetelmiä on kehitetty useita erilaisia ja eripituisia. Tulevaisuusverstaassa pyritään nostamaan esille tutkittavan kohteen (alueen tai tekijän) uhkat ja mahdollisuudet. Osallistujat nähdään oman alueensa tai ryhmänsä tilanteen asiantuntijoiksi, jotka pystyvät parhaiten ymmärtämään kokonaistilannetta ja joiden mielipide toivottavimman tulevaisuudentilan ja strategian valitsemisessa on olennaisen tärkeä. Ks. ”Aivoriihi”, teksti ”Mikä on tulevaisuusverstas” sekä ”Tulevaisuustyöpaja”.

Utopia: Tulee latinan kielen sanasta ”topos”, joka tarkoittaa paikkaa ja tavusta ”U”, joka tarkoittaa negaatiota, kieltoa. Arkikielessä usein epärealistinen ja epäkäytännöllinen toimintasuunnitelma tai pyrkimys sosiaaliseen uudistukseen, jonka toteutuminen vaikuttaa hyvin epävarmalta. Tulevaisuusajattelussa utopiaa käytetään hyödyllisenä käsitteenä tai työkaluna, jonka avulla voidaan esittää jossain tulevaisuudessa sijaitsevaa aikaa ja paikkaa, jossa se minkä nyt koetaan olevan huonosti onkin hyvin. Ks. vastakohta ”Dystopia”.

Visio: Henkilön, ryhmän, organisaation tai muun toimijan määrittelemä aktiivinen tahtotila. Toimijan olemassaolon ja arvojen kannalta perusteltu, yleisluonteinen ja keskeinen näkemys tulevaisuuden mahdollisista ja halutuista tiloista eli mahdollisista ja halutuista tulevaisuudenkuvista tai tapahtumista, jonka toteuttaminen edellyttää toimijalta aktiivisia tekoja ja uuden oppimisen kautta tapahtuvaa toiminnan muuttamista. Visio on toimijan uuden menestyskonseptin määrittelyn lähtökohta tulevaisuutta ajatellen. Ks. ”Missio”, ”Strategia”, ”Ydinvisio”, ”Visionäärinen johtaminen”, Ydinvisio”Tavoite ja Päätös”.

Visionäärinen johtaminen: Osallistuva strategisen johtamisen menetelmä. Monivaiheisen menetelmän pääpiirteenä on organisaation johdon ohjaaminen kohti dynaamista näkemystä siitä, millainen organisaatio voisi olla ja millaiseksi sen pitäisi tulla. Tämä näkemys ohjataan koko organisaation läpi sen kaikille tasoille ja se saavutetaan selkeillä strategisilla periaatteilla, joustavilla taktiikoilla ja selkeällä ymmärryksellä tulevaisuuteen vaikuttavista voimista ja epävarmuuksista.

Wild Cards (villi kortti): Yllättävästi ilmaantuva muutostekijä, joka muuttaa tapahtumisen kehityskulun epävarmaksi. Villin kortin ominaisuuksiin kuuluu se, että sen tapahtumisen todennäköisyys on matala, mutta jos/kun se tapahtuu, sen vaikutukset tulevaan kehitykseen ovat huomattavat. Villillä kortilla ei ole historiaa, ts. sen tapahtumista ei voida ennakoida minkäänlaisten historiallisten/aikasarjoihin liittyvien ilmiöiden tai lainomaisuuksien avulla. Ks. ”Heikko signaali”. Liittyy ”Toimintaympäristön muutosten tarkasteluun”.

Win-Win-strategia: Sellainen toimintastrategia, jonka lopputuotoksena kaikki osapuolet hyötyvät tai tuntevat hyötyvänsä. Ks. myös ”Nollasummapeli”

Yritysfuturologia: Yritysten liikkeenjohdollinen strateginen suunnittelu tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä (erityisesti skenaariomenetelmiä) hyväksi käyttäen.

Ydinmääritelmä: Ydinmääritelmän tarkoituksena on esittää, kuinka systeemi yleensä toimii. Se muodostetaan vastaamaan kysymyksiin ”mitä pitäisi tehdä?” (= x), ”kuinka se pitäisi tehdä?” (= y) ja ”miksi se tehdään?” (= z), jotta määritlemä vastaisi muotoa ”systeemi, joka tekee x käyttämällä y saavuttaakseen z”. Käsite kuuluu systeemimetodologian ja erityisesti ”pehmeän systeemimetodologian” piiriin.

Ydinvisio: Kuvailee systeemiä sellaisena kuin se saattaisi olla tulevaisuudessa. Toimijan intressien tarkemmin rajaama kiinnostuksen ja oppimisen tavoite yleisluonteisen vision puitteissa, jonka toteuttamiseen toimija on halukas teoillansa sitoutumaan ja voimavaransa suuntaamaan. Käsite kuuluu systeemimetodologian ja erityisesti ”pehmeän systeemimetodologian” piiriin. Ks. myös ”Visio”.

Yritysfuturologia: Yritysten liikkeenjohdollinen strateginen suunnittelu tulevaisuudentutkimuksen menetelmiä (erityisesti skenaariomenetelmiä) hyväksi käyttäen.

 

Kirjallisuutta

(Kirjallisuusviitteet on jaoteltu eri aihepiireihin. Eri alaotsikoiden alle ryhmiteltyinä on myös samoja kirjoja ja artikkeleita, koska niiden sisältö voi usein kuulua asiayhteydeltään monien alaotsikoiden aihepiireihin.)

 

Tulevaisuudentutkimuksen metodologia, filosofia ja näkökulma:

 

Suomenkieliset tekstit.

Borg, O. 1992: Tulevaisuudentutkimuksen suhde muihin tieteisiin ja tiedonaloihin. Kirjassa Vapaavuori M. (toim.). Miten tutkimme tulevaisuutta? ss. 299-307.

Malaska, P. & Mannermaa M. (toim.) 1985. Tulevaisuuden tutkimus Suomessa. Gaudeamus, Juva

Malaska, P., Kamppinen M. & Wilenius M. 1999. Tulevaisuudentutkimuksen tieto ja Futu-hanke.

Kirjassa Pantzar, E. (toim.) Tiedosta ja tiedon tutkimuksesta. University of Tampere, Tietoyhteiskunnan tutkimuskeskus, ss.175-190.

Mannermaa, M. 1991. Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus. Acta Futura Fennica No. 2, Painatuskeskus, Helsinki.

Mannermaa, M. 1993. Tulevaisuus – murroksesta mosaiikkiin. Otava, Keuruu.

Niiniluoto, I. 1998. Kuuluuko tulevaisuuteen vaikuttaminen tieteen laatuvaatimuksiin? FUTURA Vol. 17, No 4, ss. 7-10.

Niiniluoto, I 1999. Voidaanko tulevaisuudesta tietää? Tieteessä tapahtuu Vol. 17, No. 1, ss. 5-9.

Kaivo-oja, J., Kuusi, O. & Koski, J.T. 1997. Sivistyksen tulevaisuusbarometri 1997.

Tietoyhteiskunta ja elinikäinen oppiminen tulevaisuuden haasteina. Opetus-ministeriön suunnittelusihteeristön keskustelumuistioita 25. Opetusministeriö, Helsinki.

Ruokanen, Tapani & Nurmio, Antti: Suomi ja mahdolliset maailmat. SITRA 146. WSOY, Juva 1995.

Englanninkieliset ja muut tekstit.

Amara, R. 1981a. The Futures Field. Futurist Vol. XV, No. 1, pp. 25-29.

Amara, R. 1981b. How to tell Good Work from Bad. Futurist Vol. XV No. 2, pp. 63-71.

Bell, W. 1997a. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume I: History, Purposes, Knowledge. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Bell, W. 1997b. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume II: Values, Objectivity and the Good Society. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Dator, J. 1996. Futures Studies as Applied Knowledge. Kirjassa Slaughter, R. (toim.). New Thinking for a New Millennium. Routledge, London & New York, pp. 103-115.

Flechtheim, O.K 1972. Futurologie. Kirjassa von J. Ritler (toim.): Historisches Wörterbuch der Philosophie, Schwabe & Co. Verlag, Basel, ss. 1150-1152.

Inayatullah, S. 1993. From ’Who Am I?’ to ’When Am I?’. Framing the shape and time of the future. Futures, April 1993, pp. 235-253.

Jouvenel, H. de 1967. The Art of Conjecture. Basic Books, Inc. Publishers, New York. English translation from the French by Nikita Lary.

Laszlo, E. (ed.) 1991. The New Evolutionary Paradigm. Bantam Books, New York.

Laszlo, E. 1996. Evolution. The General Theory. Hampton Press, New Jersey.

Mannermaa, M., Inayatullah S. & Slaughter R. (toim.) 1993, Coherence and Chaos in our Uncommon Futures – Visions, Means, Actions. Selections from the XIII World Conference of WFSF. Finland Futures Research Centre, Turku

Masini, E. 1993. Why Futures Studies? Grey Seal, London.

Pantzar, M. 1991. A replicative Perspective on Evolutionary Dynamics. The organizing process of the US economy elaborated through a biological metaphor. Väitöskirja. Työväen taloudelinen tutkimuslaitos, Tutkimusraportti 37, Helsinki.

Slaughter, R. A. (toim.) 1996. The Knowledge Base of Futures Studies. Vol.1, Foundations. DD; Media Group, Futures Study Centre, Hawthorn, Australia.

Slaughter, R. A. (toim.) 1996. The Knowledge Base of Futures Studies. Vol. 23: Organisations, Practices, Products.. DD; Media Group, Futures Study Centre. Hawthorn, Victoria, Australia.

Slaughter, R. A. (toim.) 1996. The Knowledge Base of Futures Studies. Vol. 3: Directions and Outlooks. DD; Media Group, Futures Study Centre. Hawthorn, Victoria, Australia.

Vapaavuori M. 1992 (toim.). Miten tutkimme tulevaisuutta? Painatuskeskus, Helsinki.

Wiener, A. & Kahn, H. 1967: The Year 2000. Macmillan, New York.

Wright, G.-H. von 1982. Determinism and the Knowledge of the Future. Finnish Society for Futures Studies, Publication Series A4. Turku.

Skenaarioajattelu:


Suomenkieliset tekstit
.

Jungk, R. & Müllert, N., 1987: Tulevaisuusverstaat. Suom. K. Vaara, Keskinäisen sivistyksen seura Suomen Lataamo, Helsinki.

Kaivo-oja, J. 1996: Kunnan ympäristöpäättäjän työkirja. Skenaariotyöskentely kunnan ympäristö- ja kehitysstrategisessa päätöksenteossa. Skenaariotyötyhmän työkirja ja suunnitteluohjeet. Suomen Kuntaliitto, Helsinki.

Kaivo-oja J. 1999: Tulevaisuudentutkimuksen opetuskalvot: Mitä skenaariot ovat ja mitä ne eivät ole. Tulevaisuuden tutkimuskeskuksen kalvomateriaali.

Malaska, P. & Mannermaa, M. (toim.) 1985: Tulevaisuuden tutkimus Suomessa. Gaudeamus, Juva.

Mannermaa, M. 1991: Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica No. 2, VAPK Helsinki, 1991.

Mannermaa, M. 1999: Tulevaisuuden hallinta. Skenaariot strategiatyöskentelyssä. WSOY, Ekonomia-sarja. Porvoo.

Meristö, T. 1991: Skenaariotyöskentely yrityksen johtamisessa. Väitöskirja. Acta Futura Fennica No. 3, VAPK Helsinki.

Ruokanen, T. & Nurmio, A. 1995. Suomi ja mahdolliset maailmat. SITRA 146. WSOY, Juva.

Tapio, P. 1992: Tulevaisuuden ennustamista vai tulevaisuuden tekemistä? Ympäristöongelmien haasteet tielaitoksen tulevaisuudentutkimukselle liikenne- ja ympäristöpolitiikan näkökulmasta.

Tielaitoksen selvityksiä 63/1992, Tiehallituksen tutkimuskeskus, Helsinki.

Englanninkieliset tekstit
.

Fahey, L. & Randall, R. M. (toim.) 1998. Learning from the future. Competitive foresight scnenarios. John Wiley & Sons, Inc. New York.

Fontela, E. 2000. Bridging the Gap between Scenarios and Models. Foresight Vol. 2, Feb. 00, ss. 10-14.

Gallopin, G., Hammond, A., Raskin, P. ja Swart, R, 1997: Branch Points: Global Scenarios and Human Choice. A resource paper of the Global Scenario Group, Stockholm Environment Institute, PoleStart Series Report no. 7.

Godet, M. 1987: Scenarios and Strategic Management. Butterworth, London.

Godet, M. 1991 : From Anticipation to Action. A Handbook of Strategic Prospective. UNESCO Publishing, Paris.

Godet, M. 1995: Global Scenarios: Morphological and Probability Analysis. Kirjassa Scenario Building. Convergences and Differences. Proceedings of Profutures Workshop. Technical Report Series EUR-17298-EN, European Commission, Joint Research Centre, Sevilla, ss.17-30.

Godet, M. 2000: How to be rigorous with scenario planning. Foresight Vol. 2 No. 1, February, pp. 5-9.

Makridakis, S. P. 1990. Forecasting, Planning and Strategy for the 21st Century. The Free Press, Collier Macmillan Publishers, London.

Inayatullah, S. 1998. Teaching Futures Workshops: Leadership, ways of knowing and institutional politics. Futures Research Quarterly Vol. 14, No. 4, 29-35.

Jantsch, E. 1967: Technological Forecasting in Perspective. OECD, Paris.

Miles, I. 1986: Scenario analysis: contrasting visions of the future. Kirjassa WFSF, Futuribles, AMPS & UNDP: Reclaiming the future: A Manual of Futures Studies for African Planners. Tycooly, London.

WBCSD 2000: Exploring Sustainable Development. Global Scenarios 2000-2050, Summary Brochure. World Business Council for Sustainable Development.

Wiener, A. & Kahn, H. 1967: The Year 2000. Macmillan, New York.

 

Tulevaisuuden opettajuus, tulevaisuuskasvatus ja nuoret:

Suomenkieliset tekstit.

Helve, Helena (1987): Nuorten maailmankuva. Seurantatutkimus pääkaupunkiseudun erään lähiön nuorista. Kansalaiskasvatuksen keskus ry.

Hirsjärvi, I. & Hirsjärvi S. 1986. Kasvatuksen tulevaisuudenkuvat tieteiskirjallisuudessa . Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen tutkimuksia, Sarja B, Teoria ja käytäntö 2. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Hirsjärvi, S. & Remes P. 1986. Voidaanko tulevaisuuteen vaikuttaa. Koulutus ja tietoyhteiskunta -tutkimuksen osaraportti. Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen tutkimuksia, Sarja A, Tutkimusraportteja 1. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Härkönen R.-S. 1994. Viestintäkasvatuksen ulottuvuudet. Tutkimuksia 125. Väitöskirja. Helsingin yliopiston opettajankoulutuslaitos. Yliopisto-paino, Helsinki.

Kantola, A. (toim.) 1988. Tulevaisuuden opettaja. Atena-Kustannus, Jyväskylä.

Kuusi, O 1994. Mitä opettaa tulevaisuudesta? Artikkeli kirjassa Pitkänen, P. (toim.). Katse kohti tulevaa. Tulevaisuuskasvatuksen suuntaviivoja. Painatuskeskus Oy, Helsinki, ss. 56-63.

Lehtisalo, L. (toim.) 1994. Sivistys 2017. Areena, WSOY, Jyväskylä.

Luukkainen, O. 2000. Opettaja vuonna 2010. Opettajien perus- ja täydennyskoulutuksen ennakointihankkeen (OPEPRO) selvitys 15. Loppuraportti. Opetushallitus, Helsinki.

Lähteenmaa, J. & Siurala L. (toim.) 1991. Nuoret ja muutos. Nuorisotutkimusseura, Tilastokeskus Tutkimuksia 177, Helsinki.

Malaska, P. 1993. Tulevaisuustietoisuus ja tulevaisuuteen tunkeutuminen. Kirjassa Vapaavuori, Matti (toim.) Miten tutkimme tulevaisuutta. Acta Futura Fennica No. 5, Painatuskeskus, Helsinki, pp. 6-12.

Melametsä, L. 1994. Koulutuksen tulevaisuus. Teoksessa Lehtisalo, L. (toim.) Sivistys 2017. WSOY, Juva, ss. 225-245.

Mikkonen, A. 2000. Nuorten tulevaisuuskuvat ja tulevaisuuskasvatus. Väitöskirja. Joensuun yliopiston julkaisuja 57, Joensuu.

Pitkänen Pirkko: Tulevaisuuskasvatus. Kirjassa Pitkänen, P. (toim.) Katse kohti tulevaa.
Tulevaisuuskasvatuksen suuntaviivoja. Painatuskeskus Oy, Helsinki 1994, ss. 48-56.

Rauste-von Wright, M.-L. & Kinnunen R. 1983. Nuorison ihmis- ja maailman-kuva VII: Nuorten aikaperspektiivi maailmankuvan jäsentäjänä. Turun yliopiston psykologian laitoksen tutkimuksia 55.

Remes, P. & Rubin, A. (toim.) 1996. Tulevaisuutta etsimässä. Tulevaisuusteema kouluopetuksessa. Opetushallitus, Helsinki.

Rubin, A. 1995. Suomalainen nuori ja tulevaisuus: kadotetun sukupolven pikkusiskot ja pikkuveljet. Futura 4/95, 4-12.

Rubin, A. 1995. Ote huomiseen. Tulevaisuussarja 5, Painatuskeskus.

Rubin, A. 1996. Tulevaisuuskasvatuksen etiikka. Kirjassa Pitkänen P. (toim.) Kasvatuksen etiikka. Edita, Helsinki, ss. 108-117.

Rubin, A. 1997. Muuttuva maailma, muuttuva nuoruus. Kirjassa Paavola, Auli (toim.) Minulla on aikaa. Näkökulmia lasten ja nuorten tulevaisuuteen. Lastensuojelun Keskusliitto. Helsinki, ss. 50-65.

Sahlberg P. 1997. Opettajana koulun muutoksessa. WSOY. Juva.

Saukkonen, S. 1999. Myöhäismodernin uusvanha koulu.. Kasvatus Vol. 30 No. 2, ss. 185-188.

Viherä, M.-L. 1993. Viestintäleiri – tulevaisuuden tekemisen studio. Teoksessa Vapaavuori, M. (toim.) Miten tutkimme tulevaisuutta? ss. 196-199, Painatuskeskus, Helsinki.

Englanninkieliset ja muut tekstit
.

Beare, H. & R. Slaughter 1993. Education for the Twenty-first Century. Routledge, London & New York.

Dator, J. (toim.) 1998. Futures Studies in Higher Education. Tulevaisuuskasvatuksen teemanumero, American Behavioral Scientist, Vol. 42, No. 3.

Furlong, A. & Cartmel F. 1997. Young People and Social Change. Individualization and Risk in Late-Modernity. Series Sociology and Social Change. Open University Press, Buckingham, Philadelphia.

Haas, J. D. 1987. Teaching about the Future. Tools, Topics and Issues. Social Science Education Consortium, Center for Teaching International Relations. University of Denver.

Hicks, D. 1996. A Lesson for the Future. Young people’s hopes and fears for tomorrow. Futures Vol. 28, No. 1, ss. 1-13.

Hicks D. & Holden C. 1995. Visions of the Future – why we need to teach for tomorrow. Trentham Books Ltd., Staffordshire
Hutchinson, F. P. 1996. Educating Beyond Violent Futures. Routledge, London & New York.

Kasurinen, H. 1999. Personal Future Orientation: Plans, Attitudes and Control Beliefs of Adolescents Living in Joensuu, Finland and Petrozavodsk, Russia in 1990s. Väitöskirja. Joensuun yliopiston julkaisuja 53, Joensuu.

Kauffman, D. 1976. Teaching the Future. Palm Springs, C: ETC Publications.

Malmberg L.-E. 1998. Education and Students’ Future-Orientation. Adolescents’ Future Preparation, Future Goals and Self-Evaluation in Educational Contexts in Finland and Poland. Väitöskirja, Åbo Akademi, Vaasa.

Nurmi, J.-E. 1989. Adolescents’ Orientation to the Future. Development of Interests and Plans, and Related Attributions and Affects, in the Life-Span Context. Societas Scientarium Fennica, Commentationes Scientarium Socialium 39, Helsinki.

Remes, P. 1993. Future Readiness in Vocational Adult Education. Väitöskirja. Kasvatustieteiden tutkimuslaitos, Julkaisusarja A. Tutkimusraportteja 52. Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Rubin, A. 1996. Inlärningen och framtid. Artikkeli opetusmateriaalikirjassa Carola Tallqvist (toim.): Inspirationsmaterial för handledare. Opetushallitus, Helsinki. ss. 3-16.

Rubin, A. 1998. The Images of the Future of Young Finnish People. Turun kauppakorkeakoulu, Sarja D:2, Turku.

Slaughter, R. 1991. Futures Concepts and Powerful Ideas. Futures Study Centre, Victoria, Australia.

Slaughter, R. (toim.) 1996. New thinking for a new millennium. Routledge. London.

Slaughter, R. A. 1997. Implementing Foresight for Future Generations. Kirjassa Slaughter, R. A. (toim.) The Knowledge Base of Futures Studies. Vol. 3: Directions and Outlooks. Hawthorn, Victoria, Australia, ss. 63-83.

Toffler, A. 1974. Learning for Tomorrow. The role of the future in education. Vintage Books, New York.

Whaley, Ch. E. & H. Whaley 1986. Future Images. Futures studies for grades 4 to 12. Trillium Press, New York.

Aikakäsitys ja tulevaisuudenkuvat:


Suomenkieliset tekstit
.

Blinnikka, M-L. 1982. Ihmisen aikaperspektiivi ja tulevaisuudenkuva. Kirjallisuuskatsaus. Turun yliopisto, Psykologian tutkimuksia 27.

Heinonen, S. 1990. Aika ja tulevaisuus Senecan tuotannossa. Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica No. 1, VAPK Helsinki.

Hirsjärvi, I. & Hirsjärvi S. 1986. Kasvatuksen tulevaisuudenkuvat tieteiskirjallisuudessa . Kasvatustieteiden tutkimuslaitoksen tutkimuksia sarja B, Teoria ja käytäntö 2, Jyväskylän yliopisto, Jyväskylä.

Rubin, A. 1997. Muuttuva maailma – muuttuva nuoruus. Julkaisussa Paavola, A. (toim.) Minulla on aikaa. Näkökulmia lasten ja nuorten tulevaisuuteen. Lastensuojelun Keskusliitto, Esa Print, Lahti, ss. 50-65.

Englanninkieliset ja muut tekstit
.

Bjerstedt, Å. 1982. Framtidsberedskap som utbildningsmål: en projektöversikt. Notiser om framtidsperspektiv. Pedagogisk-psykologiska institutionen, Lärarhögskolan i Malmö-Lunds universitetet, nr. 425, Malmö.

Boulding, E. & . Boulding K. S. 1995. The Future. Images and Processes. Sage Publications, Thousand Oaks, London, New Delhi.

Kamppinen, M. 2000. The transformation of time in the information society. Foresight, Vol. 02, no 02, Apr. 00. ss.159-162.

Polak, F. 1973. The Image of the Future. Elsevier Scientific Publishing Company, Amsterdam. Lyhentäen kääntänyt E. Boulding

 

Tietoyhteiskunta – riskiyhteiskunta:


Suomenkieliset tekstit
.

Ahponen & Cantell, 1996: Postmodernin lumo, Vastapaino, Jyväskylä.

Borg, S. 1997. Kansalaisten suhde politiikkaan murroksessa. Kirjassa Pertti Suhonen (toim.) Yleinen mielipide 1997. Hanki ja jää. Tammi. Hämeenlinna.

Hautamäki, A. 1996. Suomi teollisen ja tietoyhteiskunnan murroksessa. Tietoyhteiskunnan sosiaaliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset Sitra 154, Helsinki.

Heinonen, S. 1995. Tietoyhteiskunta ja kestävä kehitys. Riskeistä mahdollisuuksiin. Tulevaisuussarja 6, Painatuskeskus, Helsinki.

Kamppinen, M., Raivola, P., Jokinen P. & Karlsson, H: 1995. Riskit yhteiskunnassa. Maallikot ja asiantuntijat päätösten tekijöinä. Gaudeamus, Tampere.

Kamppinen, M. 1997. Cultural Models of Risk – The Multiple Meanings of Living in the World of Dangerous Possibilities. Turun kauppakorkeakoulu, Tulevaisuuden tutkimuskeskus. FUTU-publication 2/1997.

Kamppinen, M. 1997 Teknologian riskit ja tulevaisuus. Kirjassa Launis, V. & Räikkä J. (toim.) Geenit ja etiikka. Edita, Helsinki. ss. 121-141.

Kamppinen, M. 1998. Evolution and Culture – the Darwinian View on Infosphere. Futures Vol. 30, No. 5, ss. 481-484.

Kansainvälinen vastuumme – Suomen malli 1996. FICOR, the Finnish Association for the Club of Rome (Rooman Klubin Suomen Komitea), Hakapaino, Helsinki.

Keskinen, A. (toim.) 1995. Teledemokratia. Painatuskeskus, Silta-sarja, Helsinki.

Koski, J. T. 1998. Infoähky ja muita kirjoituksia oppimisesta, organisaatioista ja tietoyhteiskunnasta Opinion. Gummerus, Jyväskylä ja Helsinki.

Kuusi, O. 1994. Materiaalit murroksessa. VATT-julkaisuja, Helsinki.

Lyotard, J.-F. 1985. Tieto Postmodernissa yhteiskunnassa. Vastapaino, Tampere.

Malaska, P & Salminen L-M 1994. Työ ja murros. Opetusministeriön suunnittelusihteeristön muistioita 22. Helsinki, Yliopistopaino.

Mannermaa, M. 1998. Kvanttihyppy tulevaisuuteen? Otava, Helsinki.

Nurmela, J. 1997. Suomalaiset ja uusi tietotekniikka. ’Suomalaiset ja tuleva tietoyhteiskunta’ projektiraportti 1, Katsauksia 1997/7. Tilastokeskus, Helsinki.

Nurmela, J. 1998. Valikoiko uusi tieto- ja viestintätekniikka käyttäjänsä’Suomalaiset ja tuleva tietoyhteiskunta’ projektiraportti 2, Katsauksia 1998/1. Tilastokeskus, Helsinki.

Ruokanen, T. & Nurmio, A. 1995. Suomi ja mahdolliset maailmat. SITRA 146. WSOY, Juva.

Stenlund, H. (toim.) 1997. Työn tulevaisuus. Työskenaariohankkeen loppuraportti. Työministeriö. Euroopan Sosiaalirahasto. Työhallinnon julkaisu 185. Helsinki.

Rauhala-Hayes, M., Topo, P. & Salminen A.-L. 1998. Kohti esteetöntä tietoyhteiskuntaa. SITRA 172, Helsinki.

Vattimo, G. 1989. Läpinäkyvä yhteiskunta. Gaudeamus, Helsinki.

Viherä, M.-L. 1999. Ihminen tietoyhteiskunnassa – kansalaisten viestintävalmiudet kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana. Väitöskirja. Turun kauppakorkeakoulu, sarja A:1, Turku.

Englanninkieliset tekstit
.

Bauman, Z. 1998. Globalization. The Human Consequences. Polity Press, Oxford & Cambridge.
Beck, U. 1992. Risk Society. Towards a New Modernity. Sage Publications, London, Thousand Oaks & New Delhi.

Beck U., Giddens A. & Lash S. 1994. Reflexive Modernization. Politics, Transition and Aesthetecs in the Modern Social Order. Polity Press, Oxford.

Bell, D. 1973. The Coming of Post-Industrial Society. A Venture in Social Forecasting. Basic Books Inc. Publishers, New York.

Castells, M. 1996. The Information Age: Economy, Society and Culture. Volume I, The Rise of the Network Society. Blackwell Publishers, Malden and Oxford.

Castells, M. 1997. The Information Age: Economy, Society and Culture. Volume II, The Power of Identity. Blackwell Publishers, Malden and Oxford.

Castells, M. 1998. The Information Age: Economy, Society and Culture. Volume III, The End of Millennium. Blackwell Publishers, Malden and Oxford.

Dertouzos M. 1997. What will be. How the new world of information will change our lives. Harper San Francisco. Thread.

Keskinen, A. 1999. Towards User Empowerment. On Development of Utilisation of Information and Communications Technology in Decision Making of Administrations. Väitöskirja. Studia Politica Tamperensis No. 6, Tampereen yliopisto, Tampere.

Mannermaa, M., Inayatullah S. & Slaughter R. (toim.) 1993. Coherence and Chaos in our Uncommon Futures – Visions, Means, Actions. Selections from the XIII World Conference of WFSF. Finland Futures Research Centre, Turku.

Marien, M. 1994. Infoglut and Competing Problems. Key Barriers Suggesting a New Strategy for Sustainability. Futures Vol. 26, No. 2, 246-256.

Masuda, Y. 1980. The Information Society as Post-Industrial Society. World Future Society, Bethesda.

Toffler, A. 1980. The Third Wave. New York, Bantam Books.

Toffler, A. 1990. Powershift. Knowledge, Wealth, and Violence at the Edge of the 21st Century. Bantam Books, New York.

Svedin, U. and Aniasson, B. (toim.) 1992. Society and the Environment, Kluwer Academic Publishers, Netherlands.

Arvot, ihmiskuva, ihmissuhdetaidot:


Suomenkieliset tekstit
.

Mäyrä, I. 1994. Koneihminen – Kone vai ihminen? Koneet ovat osa alitajuntaamme. Kulttuuritutkimus 11:2, ss. 3-12.

Niiniluoto, I. 1988. Äly, tunne, tahto ja tekoäly. Futura 1/1988, ss. 22-27, 45.

Niiniluoto, I. 1994. Sivistys ja arvot. Kirjassa Lehtisalo, L. (toim.). Sivistys 2017. Areena, WSOY, Jyväskylä, pp. 45-66.

Puohiniemi, Martti (1993): Suomalaisten arvot ja tulevaisuus. Analyysi väestön ja vaikuttajien näkemyksistä. Valtioneuvoston selonteko eduskunnalle pitkän aikavälin tulevaisuudesta. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1993/5, Tilastokeskus tutkimuksia 202, Helsinki.

Räikkä, J. 1994. Muuttuvat arvot. Kirjassa Pitkänen, P. (toim.) Katse kohti tulevaa.
Tulevaisuuskasvatuksen suuntaviivoja. Painatuskeskus Oy, Helsinki, ss. 15-30.

Levonmäki, I. 1998. Arvojen moninaisuus tietoyhteiskunnassa. SITRA 178, Helsinki.

Rubin, A. 1997. Arvot ja murros. Kirjassa Huopainen R. (toim.) Tulevaisuuden museossa. Museoviraston julkaisuja, Cosmoprint, Helsinki 1997, ss. 9-19.

Kaivo-oja, J., Kuusi, O. & Koski, J. T. 1997. Sivistyksen tulevaisuusbarometri 1997. Tietoyhteiskunta ja elinikäinen oppiminen tulevaisuuden haasteina. Opetusministeriö, julkaisuja 25. Helsinki.

Keskinen, A. 1999. Towards User Empowerment. On Development of Utilisation of Information and Communications Technology in Decision Making of Administrations. Väitöskirja. Studia Politica Tamperensis No. 6, Tampereen yliopisto, Tampere.

Taylor, Ch. 1995. Autenttisuuden etiikka. Gaudeamus, Helsinki.

Malaska, P. & Salminen, L.-M. 1994. Työ ja murros. Opetusministeriön suunnittelusihteeristön keskustelumuistioita 22, Yliopistopaino, Helsinki.

Viherä, M.-L. 1999. Ihminen tietoyhteiskunnassa – kansalaisten viestintävalmiudet kansalaisyhteiskunnan mahdollistajana. Väitöskirja. Turun kauppakorkeakoulu, sarja A:1, Turku.

Wright, G.-H. von 1989. Arvot ja tarpeet. Kirjassa Malaska, P. Kantola, I. & Kasanen P. (toim.) Riittääkö energia – riittääkö järki? Gaudeamus, Helsinki, pp. 151-166.

Englanninkieliset tekstit.

Bauman, Z. 1993. Postmodern Ethics. Blackwell, Oxford, Cambridge.

Bauman, Z. 1998. Globalization. The Human Consequences. Polity Press, Oxford & Cambridge.

Bell, W. 1997b. Foundations of Futures Studies. Human Science for a New Era. Volume II: Values, Objectivity and the Good Society. Transaction Publishers, New Brunswick and London.

Covey, S. R. 1989. The Seven Habits of Highly Effective People. Powerful Lessons in Personal Change. Simon & Schuster Ltd, London, Sydney.

Giddens, A. 1991, Modernity and Self-Identity. Self and Society in the Late Modern Age. Polity Press, Blackwell Publishers, Cambridge.

Giddens, A. 1994. Living in a Post-traditional Society. Kirjassa Beck U., Giddens A. & Lash S. Reflexive Modernization. Politics, Transition and Aesthetecs in the Modern Social Order. Polity Press, Oxford, ss. 56-109.

Inglehart, R. 1997. Modernization and Postmodernization: Cultural, economic, and political change in 43 societies. Princeton University Press, Princeton, N.J.

Maffessoli, M. 1996. The Time of the Tribes. The Decline of Individualism in Mass Society. (Translated by D. Smith) Sage Publications, London, Thousand Oaks, New Delhi.

Taylor, Ch. 1991. The Ethics of Authenticity. Harvard University Press, Cambridge and London.

Muutos, murros, kaaos:


Suomenkieliset tekstit.

Mannermaa, M. 1991. Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus. Acta Futura Fennica No. 2, Painatuskeskus, Helsinki.

Englanninkieliset tekstit

Csányi, V & G. Kampis 1991. Modelling Biological and Social Change: Dynamical Replicative Network Theory. Kirjassa Laszlo, E. (ed.) The New Evolutionary Paradigm. Bantam Books, New York, ss. 77-92.

Davies, P. 1988. The Cosmic Blueprint. New Discoveries in Nature’s Creative Ability to Order the Universe. Simon & Schuster Inc.

Laszlo, E. (toim.) 1991. The New Evolutionary Paradigm. Bantam Books, New York.

Laszlo, E. 1996. Evolution. The General Theory. Hampton Press, New Jersey.

Mannermaa, M., Inayatullah S. & Slaughter R. (toim.) 1993, Coherence and Chaos in our Uncommon Futures – Visions, Means, Actions. Selections from the XIII World Conference of WFSF. Tulevaisuuden tutkimuskeskus, Turku.

Pantzar, M. 1991. A replicative Perspective on Evolutionary Dynamics. The organizing process of the US economy elaborated through a biological metaphor. Väitöskirja. Työväen taloudelinen tutkimuslaitos, Tutkimusraportti 37, Helsinki.

Ympäristö ja tulevaisuus:


Suomenkieliset tekstit.

Kestävä kehitys 1995. Lähivuosien toimenpiteitä Suomessa ja Suomen kansainvälisessä yhteistyössä. Suomen Kestävän kehityksen toimikunta, Ympäristöministeriö, Painatuskeskus, Helsinki.

Koskinen, K. 1994. Ympäristönsuojelusta ”kestävään kehitykseen”. Kansallinen ympäristöpolitiikka ja ekologinen modernisaatio. Sykesarja A6, Turun yliopisto, Satakunnan ympäristöntutkimuskeskus, Pori.

Malaska, P. Kantola, I. & Kasanen P. (toim.) 1989. Riittääkö energia – riittääkö järki? Gaudeamus, Helsinki.

Malaska, P. 1991. Threefold Harmony and Societal Transformation. Turku School of Economics Publ. C-3, Turku.

Malaska, P. 1993. Progress, Nature and Technology in Late-Modern Transition. Turun kauppakorkeakoulu, sarja Keskusteluja ja raportteja, 11.

Meadows, D, Meadows D.L., Randers J. & Behrens W. 1974. Kasvun rajat. Tammi, Helsinki.

Meadows, D, Meadows D.L. & Randers J. 1993. Ylittyvät kasvun rajat. Maailmanyhteisön romahdus vai kestävä tulevaisuus? Tulevaisuuden tutkimuksen seuran julkaisusarja Acta Futura Fennica No. 4, Painatuskeskus, Helsinki.

Pietarinen, J. 1994. Humanismi ja luonnon monimuotoisuus. Futura 2/94, ss. 9-17.

Piispa, P. 1994. Monta mahdollista huomista. Ympäristökasvatuksen filosofiaa ja esimerkkejä kestävästä elämäntavasta. Painatuskeskus, Helsinki.

Wilenius, M. 1997. Faust on Wheels. Conceptualizing Modernization and Global Climate Change. Väitöskirja. Commentationes Scientiarum Socialium 52. Gummerus, Helsinki.

Yhteinen tulevaisuutemme. Ympäristön ja kehityksen maailmankomission raportti. 1988. Ulkoasiainministeriö, ympäristöministeriö, VAPK, Helsinki.

Ympäristön ja kehityksen Suomen toimikunnan mietintö. 1989. Komiteamietintö 9. VAPK, Helsinki 1989.

Englanninkieliset tekstit.

Jokinen, P., Malaska, P. & Kaivo-oja, J. 1998. The Environment in an ”Information Society”: A Transition Stage Towards More Sustainable Development? Futures. Vol. 30, No. 6, pp. 485-498.
Meadows, D.H., Meadows D.L., Randers, J. and Behrens W. 1972. The Limits to Growth. New York, Universe.

Meadows, D, Meadows D.L. & Randers J. 1992. Beyond the Limits – Global Collapse or Sustainable Future? Earthscan Publications Ltd. London.

Mesarovic, M. & Pestel, E. 1974. Mankind at the Turning Point. Dutton, New York.

Milbrath L. 1989 Envisioning a Sustainable Society. Learning our way out. State University of New York Press, Albany.

Svedin, U. and Aniasson B. (toim.) 1992. Society and the Environment, Kluwer Academic Publishers, Netherlands.

Wilenius, M. & Kamppinen, M. 2000. Living beyond the information society. Foresight, Vol. 02, no 02, Apr. 00. ss. 147-150.

 

Tietoyhteiskuntakehitystä koskevia mietintöjä:

 

VVM (1995a) Suomi tietoyhteiskunnaksi. Strategian perustelumuistiot. TIKAS-ohjausryhmä. Valtiovarainministeriö, Painatuskeskus, Vantaa.

VVM (1995b) Suomi tietoyhteiskunnaksi. Kansalliset linjaukset. TIKAS-ohjausryhmän loppuraportti. Valtiovarainministeriö, Painatuskeskus, Vantaa.

OPM (1995a) Koulutuksen ja tutkimuksen tietostrategia. Opetusministeriö, Helsinki.

OPM (1995b) Elinikäinen oppiminen tietoyhteiskunnassa. I osamietintö: määrälliset tavoitteet. Koulutussuunnittelun neuvottelukunnan mietintö. Komiteamietintö 1995:13, Yliopistopaino, Helsinki.

OPM (1996) Kulttuurinen tietoyhteiskunta. Strategiset perusteet ja lähtökohdat opetusministeriön toimintaohjelmalle 1997-2000. Opetusministeriö, Helsinki.

Tulevaisuusselonteko (1996) Suomi ja Euroopan tulevaisuus. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko eduskunnalle. Osa I. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1996/2, Helsinki.

Tulevaisuusselonteko (1997) Reilu ja rohkea – vastuun ja osaamisen Suomi. Valtioneuvoston tulevaisuusselonteko eduskunnalle. Osa II. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/2, Helsinki.

Valtioneuvoston kanslia (toim.) (1997a) Kuusi esseetä työn ja työyhteiskunnan tulevaisuudesta. Oheisjulkaisu 1. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/5, Helsinki.

Valtioneuvoston kanslia (toim.) (1997b) Suomen tulevaisuus – taloudesta arvoihin. Oheisjulkaisu 2. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/6, Helsinki.

Valtioneuvoston kanslia (toim.) (1997c) Suomen kehityskulkuja – tilastollisia kuvauksia Suomesta. Oheisjulkaisu 3. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1997/7, Helsinki.



Kategoriat:artikkeli

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

%d bloggaajaa tykkää tästä: