Delfoi-menetelmällä on monen tunnistama yhteys Sokrateen (n. 470-399 eKr.) kysyvään ja dialogiseen filosofiaan, mutta harva tietää, että yhteys on myös historiallinen. Sokrateen ystävä Khairefon nimittäin kysyi Delfoin oraakkelilta, onko kukaan viisaampi kuin Sokrates. Oraakkeli vastasi kieltävästi. Sokrates ei lausuntoa niellyt, vaan lähti etsimään itseään viisaampia. Siinä tarkoituksessa hän kierteli toreilla, gymnasioneissa ja käsityöläisten työpajoissa, ja keskusteli tapaamiensa ateenalaisten kanssa.
Sokrateen metodi
Väittelyissään Sokrates kyseenalaisti ihmisten tietoja hyvästä, hyveestä ja kauneudesta. Hän kehitti kyselymenetelmän, jossa hän tekeytyi itse tietämättömäksi ja pyysi vastapuolelta opetusta saadakseen itse tietoa. Sokrates jatkoi kyselemistä, kunnes keskustelukumppani ajautui umpikujaan alkuperäisen ajattelunsa lähtökohtien kanssa. Tarkoitus ei kuitenkaan ollut nöyryyttää vastapuolta, vaan ohjata häntä aiempaa johdonmukaisempaan ajatteluun. Umpikuja on usein välttämätön ehto sille, että reflektoimattomat käsitykset pääsevät hakemaan uutta reittiä.
Sokrates tavoitteli keskusteluillaan tietoa kehittämällä käsitteitä ja niiden määritelmiä. Hän tunnisti, että todellisuus muotoutuu paitsi mielessä myös kielessä. Sokraattista menetelmää kutsutaan toisinaan kätilöintimenetelmäksi (maieutikos), koska Sokrates uskoi, että tietämys totuudesta on piilevänä kaikissa ihmisissä, ja kysymyksistä käynnstyvän dialogin kautta kyselijä voi auttaa ”synnyttämään” totuudellisia ajatuksia. Metodia käyttämällä taitava opettaja voi siis opettaa oppilaansa ajattelemaan itse. Menon-dialogissa Sokrates “todistaa” käsityksensä houkuttelemalla kysymyksillään oppimattoman orjapojan määrittelemään geometrisen teoreeman.
Sokrateen filosofia on edelleen ajankohtaista ja selkeää, ja samalla sopivasti naiivia. Toki käsityksemme todellisuudesta, totuudesta ja tulevaisuudesta on 2500 vuodessa muuttunut. Maailma ihmisen ympärillä oli mysteeri, jonka selittämiseen tarvittiin paljon enemmän kuvittelua kuin nyt. Ihmisen ja ihmisten välisessä toiminnassa erot ovat vähäisempiä. Nyky-ymmärryksen mukaan ihminen edustaa evoluutiokerrostumaa, joka reflektoi todellisuutta ja kykenee myös merkittävästi sitä muokkaamaan. Ihmisellä on siihen tehtävään väkevä symboliväline eli kieli, jonka merkityksen Sokrateskin oivalsi. Kielipelien ulkopuolella antiikin ihmisen pelitilaa rajoittivat luonnon ja jumalten oikut.
Kieli irrottaa ihmisen välittömästä kokemuksesta ja mahdollistaa todellisuuden tarkastelun ikäänkuin havainnoitsija olisi sen ulkopuolella. Tiukassa tieto-opillisessa mielessä se on kuvittelua kuten kaikki sekin, mitä kirjoitamme tai väitämme tulevaisuudesta. Totuuden rinnalla koetaan arvokkaaksi sen tavoitteleminen, mitä pidetään toivottavana mutta jota ei ole vielä saavutettu. Sellainen voi toteutua vain tulevaisuudessa. Tässä suhteessa 2500 vuotta on silmänräpäys, jonka aikana asetelma ei ole muuttunut tippaakaan. Tulevaisuudenhallinta on retoriikkaa mutta vielä enemmän se on politiikkaa. Delfoi on tässä asetelmassa tekniikka, jonka avulla voidaan varmistaa se, että retoriikan ja politiikan perustustyöt on kunnolla ja huolella tehty.
Puhuessamme tai kirjoittaessamme emme esitä vain tosia tai epätosia väitteitä maailmasta, vaan tuotamme myös uusia käsityksiä ja merkityksiä tai vahvistamme vanhoja. Aivan erityisesti tämä koskee tulevaisuuden asioita ja ilmiöitä, joista ei voi edes esittää tosia väitteitä tai varmoja havaintoja. Se ei estä – eikä pidäkään estää – pyrkimystä vaikuttaa siihen, minkälaisena todellisuus tai tulevaisuus nähdään. Sekä totuutta että tulevaisuutta on mahdollista lähestyä keinoin, joita antiikin filosofit pohtivat. Heidän ajatuksistaan on luontevaa rakentaa siltaa siihen, mitä modernin ajan Delfoi-menetelmällä on mahdollista tavoitella. Samalla saatetaan oivaltaa yhteys siihen, kuinka paljon tulevaisuudella on opittavaa menneisyydestä.
Apollonin tulevaisuudentutkimuskeskus
Antiikin Kreikan kulta-aikoina Delfoin temppelissä asioitiin sekä omissa että valtion asioissa. Kulkijoita riitti, kun jokainen sukupolvi halusi etukäteen tietää sato- ja sotaonnesta. Apollon tulevaisuudentutkimuskeskus säilytti brändinsä ja merkityksensä satoja vuosia. Antiikin ihmisille tulevaisuuksia oli vain yksi mutta jumalia monta. SIttemmin asiat kääntyivät päälaelleen. Delfoin oraakkelilta loppuivat työt kristinuskon levitessä, kun yksijumalainen tulevaisuus työntyi vallitsevaksi uskomukseksi. Kesti melkein 2000 vuotta ennen kuin maailma maallistui niin paljon, että tulevaisuus alkoi näyttäytyä monikollisena.
Nykyfuturisti uskoo, että tulevaisuuksia on useita. Delfoi-menetelmän evoluutiossa näkyy sama kehityskulku. Alkuun Delfoi-tekniikalla tähdättiin konsensukseen, jota voi pitää yhden todennäköisen ja toivottavan tulevaisuuden tuottamisena. Iso ero antiikkiin on siinä, että tulevaisuus on konsensus-Delfoissakin tekemisen eikä sopeutumisen kohde. Sittemmin Delfoi-tekniikasta on kehitetty menetelmämurteita, joissa avataan useita tulevaisuuspotentiaaleja ja yhdenmielisyyttä tärkeämpää on tavoitella useita mahdollsiia ja perusteltuja tulevaisuuksia, joita esimerkiksi skenaarioissa kuvataan.
Muinais-Delfoissa palvottiin muiden jumalien joukossa myös Maan jumalatarta Gaiaa. Tarun mukaan Gaian pyhäkköä eli Pythoa vartioi valtava käärme, josta python-matelijat ovat saaneet nimensä. Jumalten elämä muistutti nykyisiä saippuaoopperoita juonitteluineen ja juonen käänteineen. Eräänä päivänä Gaialle kateellinen valon ja parannustaidon jumala surmasi Python-käärmeen ja asetti Gaian entiseen pyhäkköön oman papittarensa eli Pythian. Zeuksen poika Apollon omi temppelin itselleen ja tästä alusta kehittyi lähes tuhatvuotinen Delfoi-instituutio (muinaiskreikaksi Δελφοί, engl. Delphi).
Apollonin papittarista kehittyi ennustajia, oraakkeleita, jotka tiesivät tulevaisuuden. Delfoista puolestaan kehkeytyi tunnetun maailman ennustuskeskus. Apollon neitsytpapittarien uskottiin tiettyjen yrttien tai sienten vaikutuksen alaisina tuovan tulevaisuusviestejä suoraan jumalalta itseltään. Tapana oli, että kuninkaat, sotapäälliköt ja muut johtajat tulivat Delfoihin kysymään neuvoa aina, kun oli tehtävä jokin merkittävä päätös, aloitettava sotaretki, vallattava naapurikaupunki tai tehtävä muuta poliittisesti tärkeää.
Vaikka ennuspapittaret ja soturipäälliköiden ja ruhtinaiden valtasuhteet ovat jääneet kauas menneisyyteen, Delfoi jatkaa tulevaisuuden “ennustamista”. Nykymuotoisen Delfoi-prosessin tarkoituksena on määrittää asiantuntijoiden avulla jonkin erityisen ilmiön tulevaisuus. Tavoitteena on saavuttaa osallistujien kesken yksimielisyys siitä, millaiseen tulevaisuuteen pyritään. Konsensus saavutetaan kierrättämällä mielipiteitä asiantuntijaraadissa niin monta kertaa, että lopulta kaikki ajattelevat samalla tavalla. Samanmielisyys-tavoitteen ohella ovat lisääntyneet Delfoi-tutkimukset, joissa arvostetaan monenmielisyyttä eli perusteluja erilaisiin tulevaisuuksiin. Vaihtoehdot tarjoavat kansalaisille ja päättäjille ainekset tulevaisuuksien valinnan vapaudelle. Dissensus-Delfoit ovat Suomessa enemmistönä päinvastoin kuin muualla maailmassa.
Delfoin temppeliä ja nykyaikaista tulevaisuudentutkimusta yhdistää sama funktio: halu tavalla tai toisella hallita tulevaisuutta. Nyky-Delfoita käytetään llisääntyväti keinona ennakoida ja kartoittaa tulevaisuutta. Tällainen tulevaisuus nähdään mahdollisuuksina, vaihtoehtoina ja valintoina. Ennenkuin mennään pitemmälle nyky-Delfoin ideoihin ja mahdollisuuksiin niin jatetaan vielä hetki antiikin ajattelijoiden kanssa. Etenkin Aristoteleelle ja Platonille olemme kiitollisuudenvelassa siitä, miten he uudistivat sofistien käynnistämää puhe- ja väittelytaidon opetusta.
Antiikin sofistit pohtivat, miten kieli ja puhe välittää ja välittyy todellisuuteen. Sama pohdiskelu jatkuu tänäkin päivänä. Sofistit kehittivät opin puhetaidosta, jonka monet opit ovat edelleen käytössä. Poliittisessa puheessa tärkeintä oli vakuuttavuus ja tulos, johon saattoi päästä yhtä hyvin epätotuuden kuin totuudenkin kera. Sofistien koulimilla retorisilla taidoilla pyrittiin väittelyjen voittamiseen, jolloin ei ollut isoa merkitystä sillä olivatko esitetyt väitteet tosia vai epätosia.
Logos, ethos ja pathos
Platon ja Aristoteles asettuivat vastustamaan sofistien opportunista oppia. Platonin mukaan filosofia ja retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin penisilliini ja huulipuna. Lääke keskittyy potilaan parantamiseen, ja kosmetiikka siihen, miltä potilas näyttää. Platon nosti filosofian ytimeen huulipunan sijaan dialektiikan, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla. Aristotoles rakensi synteesiä dialektiikan ja retoriikan välille tarjoamalla molemmille oikeutuksen. Platonin tavoin hän asetti etusijalle dialektiset menetelmät, jotka olivat tarpeen totuuden löytämiseksi, mutta hyödyllisiä olivat myös retoriset osaamiset, kun niiden avulla saadaan todellisuus ja totuus kaikkien ulottuville.
Aristoteleeltä on peräisin päivitetty retoriikka, jossa hän erottaa toisistaan kolme tunnettua vakuuttavuuden komponenttiä: logos, ethos ja pathos. Logoksessa on kyse sisällöstä, merkityksistä ja argumenteista. Eetoksessa vakuuttavuuden lähteenä ovat puhujan intentiot, luonne ja henkilökohtainen uskottavuus. Pathos korostaa puhujan tai kirjoittajan tunneilmaisua ja sen yhteyttä yleisön tunteiden muodostumiseen. Logos on ilmiselvästi modernin Delfoin ideajuuri, kun se sisältää kielenkäytön ja sananvalinnat argumenttia muodostettaessa. Vailla merkitystä eivät ole muutkaan vakuuttavuuden elementit, mutta ne asemoituvat enemmän tutkimusasetelmaan ja kysymyksen asetteluun kuin persoonalliseen toimijaan.
Mikä on antiikin ajattelijoiden perintö modernin ajan Delfoin harjoittajille? Hyvä muttei riittävä vastaus on sokraattinen metodi, joka inspiroi edelleen muuallakin kuin oppimisen ja opetuksen instituutioissa. Ymmärtäminen käynnistyy usein sopivasta kysymyksestä tai niiden sarjasta, joilla tunkeudutaan yhä syvemmälle tarkasteltavan ilmiön olemukseen. Kysymyksestä käynnistyvä vuoropuhelu (dialogi) on keino edetä kohti sitä, mihin ei ole suoraan pääsyä. Dialogi edellyttää keskustelijoilta kykyä kuunnella ja halua kuljettaa toisen ajatusta eteenpäin.
Keskustetussa korostetaan puhumisen sisältöä ja merkityksiä enemmän kuin puhujan persoonaa, jolla on retoriikan opeissa annettu iso merkitys. Nyky-Delfoissa persoonallinen eetos – Aristoteleen ethos – korvataan moniäänisellä asiantuntijapaneelilla (moderni eetos), jonka kautta varmistetaan Delfoi-prosessin riittävä argumenttivaranto mutta myös sellainen avoin (julkinen) vuorovaikutus, joka nostaa esiin eri vaihtoehtojen vaikutukset ja vaikuttimet. Kaikki tarkasteltavan ilmiön kannalta olennaiset perustellut näkökulmat ja vaihtoehdot tulevat korrektisti kootussa paneelissa edustetuiksi.
Jürgen Habermas on kuvannut vuorovaikutustilannetta, joka laajentaa dialogit “trialogeiksi”, joka tekee paneelista oppivan yhteisön. Habermasin mukaan tällaisessa vuorovaikutustilanteessa vallitsevat ihanteelliset olosuhteet keskustelulle. “Keskustelussa ei tällöin vallitse mikään muu voima kuin paremman argumentin voima. Tietty kanta keskustelussa voittaa ainoastaan siksi, että sillä on parhaimmat argumentit (logos, kirjoittajan lisäys) puolellaan. Tämä tarkoittaa sitä, että sen enempää sisäiset (ennakkoluulot tai psyykkiset häiriöt) kuin ulkoisetkaan rajoitukset eivät häiritse diskurssin lopputulosta.” (Huttunen 2014)
Monipuolinen paneeli muodostaa ideaalitilanteessa oppivan yhteisön, jolla on kyky käsitellä monimutkaisia kysymyksiä luovalla tavalla. Keskusteluilla ja tulkinnolla on yhteisöllinen perusta, kun osallistujilla on myös intressisuhde ilmiöön. Se tuo energiaa keskusteluihin, kun osallistujat käsittelevät asioita, joilla on vaikutusta myös heidän omaan elämäänsä. Aristoteleen pathoksen (tunne) korvaa modernissa Delfoissa kysymyksenasettelun kyky kiinnittää huomio, kiinnostaa ja käynnistää tunteita. Kysymyksen kiinnostavuus (moderni paatos) tai jopa kiihottavuus eivät saa olla pois kysymyksen relevanttiudesta ja uskottavuudesta. Kuuma kysymys avaa ovia myös toisiin tulevaisuuksiin ja epäjatkuvuuksiin. Kysymyksen kuumottavuus on managerin taidon näyte. Toki managerilla on muitakin (fasilitointi)keinoja käytössään paneelin energisoimiseen.
Aristoteles otti kantaa myös ajan ja retoriikan välisiin suhteisiin. Hänen retoriikassaan tulevaisuus on luonteeltaan poliittista. Poliittiset puheet käsittelevät ennen muuta sitä, mitkä toimenpiteet pitäisi tehdä ja mitkä ei, eli siinä operoidaan tulevaisuudessa. Oikeudellisessa retoriikassa on kyse totuuden selvittämisestä sen suhteen, mitkä menneisyyden tapahtumat ovat tosia ja totuudellisia. Siitä asiasta tekevät selkoa historian tutkijat. Performatiivisessa puheessa keskitytään jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai parjaamiseen tässä hetkessä eli nykyisyydessä. Kaikki nämä ajalliset retoriikan olomuodot ovat tuttuja myös meidän tuntemassamme todellisuudessa ehkä sillä lisäkierteellä, että myös historiaan ja nykyhetkeen sisältyy poliittinen olemuspuoli.
Perimmiltään Delfoissa on kyse enemmästä kuin totuuden etsimisestä ja todellisuuden rehellisestä kuvaamisesta. Delfoin oraakkeli antoi ymmärtää Sokrateen olleen aikansa viisain ihminen. Sokrates itse ei tähän uskonut vaan aloitti oman viisauden etsimismatkansa, jonka ei koskaan kuulunutkaan päätyä perille. Oraakkeli saattoi silti olla oikeassa, kun jälkimaailma arvioi Sokrateen ajatusten aikaa kestävyyttä. Niiden liito ei päättynyt myrkkypikariin, jonka hän nosti huulilleen tasan 2420 vuotta sitten.
METODIX 
Vastaa