Tulevaisuuden idea

Kirjoittanut Hannu Linturi , 20 lokakuun, 2023 • ( 0 )

Hannu Linturi © Metodix Oy 2023 (päivitetty 11.3.2024)

Bahtinilainen tieto-oppi

Tulevaisuuteen johtava polku on päällystetty kahdenlaisilla kivillä: toisaalta meillä ihmisillä on ikiaikainen tarve ymmärtää, mitä edessä on, ja toisaalta parempien valintojen tekeminen edellyttää ymmärrystä tulevasta. Uteliaisuuden laattojen kautta hyppimällä löytyy henkilökohtaisten odotusten, toiveiden ja pelkojen tulevaisuus. Jos taas yritämme astua myös tiedon kautta rakentuville pitkospuille, ehkä toteutuva tulevaisuus on enemmän sen kaltainen, johon on hyvä mennä. Niinpä jos emme tietoisesti mieti tulevaisuuden vaihtoehtoja, olemme pakotettuja siihen tulevaisuuteen, joka vain tulee ilman, että pystymme yhtään vaikuttamaan sen laatuun tai muotoon. Tulevaisuus muodostuu nyt tehtävien valintojen ja niiden seuraamusten summasta. Nämä valinnat ovat aina myös riippuvaisia menneestä kehityksestä ja aikaisemmista valinnoista. Joissain asioissa voimme seurata valintojen ja seuraamusten jälkiä kauas – ehkä vuosisatoja – taaksepäin. (Linturi & Rubin 2012) Aina ajankohtainen on Sokrateen Platonin Theaitetos-dialogissa esittämä kysymys: “Mikä on tieto ja miten se eroaa uskomuksesta?” Tiukan tieteellisesti määritellen tulevaisuustieto kutistuu aina uskomukseksi, mutta on se muutakin. Sitä muuta kuvataan tässä artikkelissa.

Artikkeli on seitsemäs osa Delfoin seitsemän ideaa-artikkelisarjaa, jonka kaikki osat ovat (1) Sokrateen idea, (2) Dialogin idea, (3) Argumentin idea, (4) Avoimen puheen idea, (5) Asiantuntijuuden idea, (6) Tulevaisuuden idea, ja (7) Tulevaisuudentutkimuksen idea. Artikkeleita tiivistää johdantojuttu “Delfoi ja ihmettelyn ideat”, ja viitteistää “Ideoiden lähteitä”-dokumentti. Aineistosta on laadittu myös diasarja.

Tieteellinen tieto muuntuu ja karttuu

DALL-E painting of futures by the style of Salvador Dali.

Useimmille eläimille maailmaan orientoituminen on siihen sopeutumista, kun se ihmiselle tarkoittaa myös maailmaan vaikuttamista muuttamalla sitä. Ihmisen maailmaan suuntautumisessa on sekä historiallinen että arvodimensio, joiden tajua muilla eläimillä ei toistaiseksi juurikaan ole. Ihmisellä on ’projektin’ ja tulevaisuuteen vaikuttamisen taju vastakohtana monien muiden eläimien vaistomaisille rutiineille. Näin on uskottu ja tieteellisestikin selitetty, mutta saattaa hyvinkin olla, että joudumme vielä tarkistamaan kantojamme. Se voitaneen kuitenkin hyväksyä, että ihmisille on edelleen tukeva etumatka muihin nisäkkäisiin kyvyssä kommunikoida, tallettaa ja siirtää tietoa sekä toimia ajassa historiasta oppien ja parempaa tulevaisuutta rakentaen. Kaikkia erityiskykyjään ihminen osaa myös käyttää tuhoavasti.

Tulevaisuus on tieto-opillisesti ongelmallinen idean ja tietämisen kohde. Näin on ainakin tieteellisessä mielessä, koska pätevältä tiedolta edellytetään varmuutta, luotettavuutta ja koeteltavuutta. Aristoteleelta on lähtöisin kolmannen poissuljetun laki (principium tertii exclusi, lat. tertium non datur), jonka mukaan väite voi olla vain tosi tai epätosi. Kolmatta vaihtoehtoa ei klassisen logiikan mukaan ole. Tulevaisuusväite ei täytä tätä ehtoa, koska sen totuus tai epätotuus on tarkasteluhetkellä tuntematon. Teesi saattaa lisäksi joskus toteutua vain puolittain ja olla osaksi toteutumatta. Silti ymmärrämme, että tulevaisuudessa on paljon sellaista, mikä olisi hyödyllistä tietää. Puran tätä dilemmaa kaarrellen ensin popperilaisen tieteen ideaalin kautta kohti Mihail Bahtinin tiedon lajien luokittelua. Näiden kahden ajattelijan jäljiltä tulevaisuustiedolle on löydettävissä oma uskottava paikkansa, vaikka se edellyttääkin kaksiarvologiikan skaalaamista ja ehdollistamista.

Objektiivista oikeaa ja lopullista tietoa ei ole, kun käsitellään monimutkaisia aiheita ja ilmiöitä, joista vallitsee näkemysten moneus ja kiistanalaisuus. Delfoin ratkaisu tähän asetelmaan on se, että asetetaan erilaiset käsitykset julkiseen testiin sen suhteen, kuinka mahdollisia, perusteltuja, haluttavia ja todennäköisiä ne ovat. Vaikkei varmaa tietoa ole saavutettavissa niin dialogiset prosessit ja argumentaatiot auttavat järjestämään ja luokittelemaan kilpailevat näkemykset ilmiöstä tavalla, joka auttaa tekemään järkeviä valintoja ja päätöksiä. Tarvitsemme tiedettä myös siihen tietoon, mitä emme tiedä. Näin toimien tiede asettaa uusia kysymyksiä, joiden kautta koskaan päättymätön mutta jatkuvasti täydentyvä tietomatka jatkaa kulkuaan.

Delfoi-prosessin toimintamalli on linjassa Karl Popperin tieteenfilosofisten ajatusten kanssa. Popperin mukaan mitkään tieteelliset teoriat eivät ole lopullisia ja aukottomia, vaan niitä pitää käsitellä oletuksina eli hypoteeseina. Hypoteesin pohjalta on mahdollista tehdä ennuste tai johtaa siitä seuraamus, mikä on mahdollista testata. Delfoissa teesi eli väitteen muotoon puettu kysymys edustaa Popperin hypoteesiä. Delfoi-kierroksella teesiä arvioidaan ja testataan keskustelemalla ja argumentoimalla. Delfoi-teesin ero luonnontieteelliseen hypoteesiin on toki ilmeinen. Luonnontieteellisen hypoteesin varmuus on aivan eri luokkaa kuin pätevimminkään asiantuntijapaneelin näkemys vaikkapa demokratian tilasta Suomessa vuonna 2035.

Popperin mukaan luonnontieteellinenkin tieto on hypoteettista, eli sen totuutta ei pidä asettaa lopulliseksi. Fysiikan kehitys on tästä mainio esimerkki, kun siinä esiintyy toisilleen ristiriitaisia mutta silti rajatusti päteviä teorioita. Ns. falsifikaatioteorian mukaan teorian voi osoittaa virheelliseksi senkin jälkeen, kun se monessa kokeessa ja tilanteessa osoitettu paikkansapitäväksi. Popper korostaa ajatusta, jonka mukaan tutkimuksen tulee lähtökohtaisesti olla kriittistä ja itsereflektiivistä. Tieteellisen tiedon edistyminen ei perustu niinkään teorioiden vahvistamiseen kuin niiden hylkäämiseen, ja tämän vuoksi tutkimuksen tulee olla avointa ja jatkuvasti uudelleen arvioitavaa. Ajatus on jonkin verran hankala omaksua, kun tieteelliset teoriat näyttävät enimmäkseen pitävän paikkansa eikä kovin moni vakavissaan usko, että viikon tai kahden päästä joku tieteilijä kumoaisi painovoimalain. Popperin idea onkin siinä, että koko tiedeinstituution kannalta on hyödyllistä antaa lupa epäillä kaikkea. Se on mainio rokote intressien ja vallankäytön ohjaamaa tiede- ja tietokäytäntöä vastaan. Sivutuotteena tulee jaetuksi tietokäsitys, jonka mukaan tietomme eivät ole eivätkä tule koskaan olemaan täydellisiä vaikka tietomme koko ajan karttuvatkin.

Tieteen tieto on epätäydellisenäkin jatkuvasti ja kumulatiivisesti lisääntyvää. Prosessi pysähtyy, jos avoin koeteltavuus ehkäistään. Popperin tiedenäkemyksestä on johdettavissa vaatimus avoimesta yhteiskunnasta. Hän vastustaa deterministisiä historiatulkintoja, joissa tietynlainen yhteiskuntakehitys kuvataan väistämättömäksi. Vuorollaan siihen ovat langenneet sellaiset filosofian mahtinimet kuin Platon, Hegel ja Marx. Tiettyä kehitystä ennustavat deterministiset lähestymistavat ovat toistuvasti johtaneet totalitaarisiin yhteiskuntajärjestyksiin. Popperilainen tietoidea sitoo Delfoita myös demokraattiseen yhteiskuntajärjestelmään, jonka liberaalia muotoa Popper nimittää avoimeksi (Open Society).

Vielä Popperiakin osuvammin Delfoin taustalla vaikuttavaa ideamaailmaa kuvaa totalitaarisen Neuvostoliiton aikainen monitieteinen “väärinajattelija” Mihail Bahtin. Hänet tunnetaan erityisesti dialogisuutta ja moniäänisyyttä käsittelevistä kirjallisuustutkimuksistaan. Niitä on käsitelty kakkos- ja nelosartikkeleissa. Kolmas Bahtinin tunnettu uustermi on karnevalistisuus, joka hänellä tarkoittaa tapaa, jolla ihmiset käyttävät kieltä ja kulttuuria kääntääkseen ympäristön normit ja arvot päälaelleen. Karnevalismi näkyy esimerkiksi huumorissa ja ironiassa, jotka ovat keinoja haastaa vallitsevia valtarakenteita ja tabuja. Tälläkin käsitteellä on etäinen yhteys Delfoin ideamaailmaan, mutta aivan Delfoin ytimiin vie hänen kolmijakoinen tieto- ja totuusoppinsa.

Tieto siitä että toisinkin voisi olla

Bahtin on kuvannut kolme “totuutta”, joiden taustalla vaikuttaa kolme toisiaan täydentävää tiedonmuodostamisen tapaa. Niistä ensimmäinen on tieteellinen totuus. Tällainen tieto on varmaa tai ainakin varmistettua, mutta usein myös pirstaleista. Tiedon muodostuksen prosessi on siinä luonnontieteellisen ideaalin mukaisesti kokemukseen perustuvaa ja koeteltavaa. Jos haluamme tietää minkälainen lintu on niin voimme sitä havainnoida, ja tehdä havainnoista johtopäätöksiä. Havaintotieto syvenee, kun puramme linnun osiinsa. Löydämme siitä silmät, nokan, jalat, lihakset, luut, sydämen ja siivet, jotka on tehty kahdenlaisista höyhenistä ja paljon muuta. Kun lintu on kerran purettu tiedämme siitä enemmän, muttemme sitä, miten se osaa lentää. Ja lentämään lintua ei purkamisen ja kokoamisen jälkeen saa kuin korkealta heittämällä. Toki tiede osaa nykyään myös kertoa, miten ja miksi lintu osaa lentää. Jo paljon ennen tieteen varmistamaa tietoa ihmiset osasivat kuvata lentämisen taidon. Nykytiedon valossa niissä tarinoissa oli paljon sekää väärää että oikeaa.

Taiteellinen totuus on yhdistävää tietoa ja ymmärrystä, jolle on kehittynyt omia ilmaisukanaviaan kuten kirjallisuus ja muut taiteet. Kirjallisuustieto puetaan sepitteellisen tarinan muotoon, joka kuitenkin käyttää todellisen aineksinaan maailman ilmiöitä ja toimijoita. Romaanissa kerrotaan mitä tapahtui, kuka ihastui ja kuka pettyi. Kerrotaan myös miksi tapahtui niin kuin tapahtui. Ja silloinkin kun sitä ei suoraan kerrota, niin lukija sen oivaltaa. Väinö Linnan “Tuntematon sotilas” ei ole tieteellinen historiatutkimus jatkosodasta, mutta eräässä mielessä se on sitä enemmän. Sotilasyksikön vaiheita kuvaavasta romaanista on tullut suomalaisten laajasti jakama “totuus” sodasta. Teos on jäänyt eloon senkin jälkeen, kun se on kirjallisuusseminaareissa purettu palasiksi. Historiallisen fiktiototuuden päälle on kasautunut uusia merkityksiä, kuten romaanin roolihenkilöiden kehittyminen kansallisiksi arkkityypeiksi. Kirjasta on muotoutunut kansallisen identiteetin perusta samaan tapaan kuin kansallisen heräämisen vaiheissa Kalevalasta, Vänrikki Stoolin tarinoista ja Topeliuksen Maamme-kirjasta.

Bahtinin kolmas “totuus” on Delfoin kannalta kaikkein kiinnostavin. Hän käyttää siitä termiä eksistentiaalinen, jolla hän tarkoittaa sitä todellisuutta mitä ei vielä ole mutta voisi (toivottavasti) olla. Filosofisena tiedekäsitteenä eksistentiaalinen viittaa ihmisen olemassaolon ehtoihin, edellytyksiin ja perusteisiin. Bahtinin määrittely poikkeaa tulkinnan valtavirrasta sivuvirraksi, jossa ihmisen eksistenssiä laajennetaan tulevaisuuteen. Tässä mielessä Bahtinin tulevaisuustieto ja -totuus on sukua Paolo Freiren ajatukselle siitä, miten kukin aikakausi nostaa esiin teemoja ja haasteita, joiden ratkaiseminen tai ratkaisematta jättäminen kertoo ihmiskunnan humanisaatiosta tai dehumanisaatiosta. Molemmat valinnat ovat mahdollisia kuten 1900-luvun historiasta tiedämme.

Oppilaitoksilla ja opettajilla saattaa olla eksistentiaalisen tietokäsityksen kanssa sulatteluongelmia. Koulun päätehtävä on perinteisesti ollut kulttuuritradition siirto sukupolvelta seuraavalle toki niin, että sen ajatellaan samalla parhaiten valmistavan uutta sukupolvea oman tulevaisuutensa tekemiseen. Se ei murrosaikoina riitä. Niin koulussa kuin yhteiskunnassa yleisemminkin bahtinilaiset totuuden lajit edellyttävät erilaisia tapoja muodostaa tietoa. Edellisessä artikkelissa kuvattiin asiantuntijatiedon prosessoinnin evoluutiota, joka on laajentunut aivojen sisäisestä toiminnasta aivojen väliseksi informaation vaihdoksi, ja siitä edelleen aivojen ulkopuoliseksi datan jalostukseksi. Työelämässä yksilötoimintaa kriittisempää on se, miten tiimit ja organisaatiot osaavat ja oppivat kehittämään toimintaansa. Delfoi on tekniikka parantaa tarinallisen ja tulevaisuustiedon laatua. Yhä enemmän meillä on käytettävissä siis myös “tietoa”, joka prosessoidaan kokonaan ihmisaivojen ulkopuolella. Tekoäly on yhä ilmeisemmin seuraava tärkeä resurssi Delfoi-ilmiöiden kartoittamisessa, paneelin rakentamisessa ja fasilitoinnissa sekä aineiston analysoinnissa. Näin siitä huolimatta, että kielimallisten tekoälyjen vahvuus ei ole tulevaisuus. Päinvastoin nehän ammentavat “fiksuutensa” menneisyyden datasta.

Bahtinin mukaan eivät ainoastaan ihmisten väliset suhteet, vaan myös ihmisten tietoisuudet ovat dialogisia. Dialogiset ihmiset ovat sisäisesti ehtymättömiä samalla tavalla kuin Dostojevskin romaanihenkilöt. Hyvässä romaanissa toteutuu se, mitä Bahtin kutsuu kielen dialogisuudeksi. Tällä hän tarkoittaa kerrontaa, jossa henkilöhahmojen keskustelu irtoaa kirjoittajan pyrkimyksistä ja kukin puhuu omalla äänellään. Tälläisen polyfonisen kerronnan vastakohdaksi Bahtin nimeää homofonisen romaanin, jossa henkilöt toimivat kertojan monologisena äänitorvena. Kirjallisuuden tutkija kirjaa synteesinä ajatuksistaan joukon moniäänisiä totuuden etsimisen ja tiedon luomisen piirteitä, jotka sellaisenaan kelpaavat Delfoi-käyttöön olkoonkin että ne ovat kirjallisuuden tutkimuksen tuotoksia:

Dialogi on ihmisen ajattelun ja totuuden etsimisen perusta, joka edellyttää seurustelua joko omien ajatusten tai toisten ihmisten kanssa.
Synkrisis eli erilaisten näkökulmien rinnastus ja vertaaminen on tärkeä (pedagoginen) lähestymistapa erilaisen ja monenlaisen kohtaamiseen.
Anakrisis eli puhumaan provosointi ja väittelemään haastaminen käynnistää dialogeja, lisää keskustelun energiaa, jota tarvitaan uuden löytämiseen. Tässä samantapaisessa merkityksessä Sokrates piti itseään ajatusten ”parittajana” tai ”kätilönä”.
Ideologiset sankarit edustavat taiteellisessa tai tulevaisuussuuntautuneessa totuuden etsinnässä tavoiteltavaa ja arvokasta. Sankarit esittävät eettisiä näkökulmia ja argumentteja menneeseen, olevaan ja tulevaan maailmaan.
Ideoita koetellaan dialogisesti ja toista kuunnellen tavalla, joka on ilmeistä sukua sekä Popperin tieteelliselle koeteltavuudelle että Habermasin avoimelle puheelle.

Kaikkea tulevaisuutta ei ole mahdollista tunnistaa. Tuntematon tulevaisuus kehkeytyy Popperin mukaan keksinnöistä ja innovaatioista, joita ei ole vielä tehty. Siitä johtuu että tietomme tulevaisuudesta on väistämättä puutteellinen. Koska ihminen ei voi ennalta tietää, mitä ja millaisia tieteellisiä, teknisiä tai sosiaalisia keksintöjä tullaan tekemään, eikä sitä, miten nämä tulevaisuuden keksinnöt vaikuttavat yhteiskuntaan ja ihmiseen, on mahdotonta tehdä pitäviä päätelmiä tulevasta. Emme myöskään voi tietää tällä hetkellä, miten ihmiset ajattelevat ja toimivat huomenna – millainen on se toimintaympäristö ja ajatusmaailma, jossa tulevaisuuden ihminen elää. Siitä huolimatta on viisasta yrittää valmistautua tuntemattomaan tulevaisuuteen. Suomalaista tulevaisuudentutkimuksen tietoperustaa rakentaneen Anita Rubinin (2012) sanoin “toimintaa, valintojen tekemistä, ja elämää on jatkettava murrosaikoinakin epävarmuudesta huolimatta yhtä rohkeina ja uteliaina kuin löytöretkeilijät aikoinaan”.

Monitieteisen tulevaisuudentutkimuksen tehtävä on keksiä, arvottaa ja ehdottaa mahdollisia ja todennäköisiä tulevaisuuksia ja auttaa ihmisiä käymään läpi erilaisia vaihtoehtoja, jotta he voivat tehdä päätöksiä siitä, millaisen tulevaisuuden he haluavat. Tulevaisuudentutkijat käyttävät hyväkseen eri tieteenaloilla saavutettuja tutkimustuloksia ja löydöksiä sekä etsivät ns. heikkoja signaaleja, jotka ovat lähes huomaamattomia merkkejä siitä, että jokin asia tai kehitysprosessi, trendi, on muuttumassa tai kokonaan uusi trendi on syntymässä. Nykytilanteen informaatiosta on mahdollista vetää johtopäätöksiä siitä, millaisia mahdollisia, todennäköisiä ja toivottavia tulevaisuudentiloja edessämme on. Kaikissa skenaarioissa on pidettävä huolta siitä, että erilaisia tulevaisuuden tiloja ja mahdollisuuksia koskevat johtopäätökset voidaan perustella tarkasti ja huolellisesti nykyhetkellä olemassa olevan todellisen tiedon ja ymmärryksen pohjalta – muuten kirjoitetaan science fictionia tai fantasiaa, joilla niilläkin on oma tärkeä paikkansa.

Tulevaisuutta ei voi ennustaa eikä sitä voida tutkia suoraan samalla tavalla kuin esimerkiksi linnun rakennetta ja toimintaa kuten aikaisemmin kuvattiin. Tulevaisuus ei ole olemassa tässä hetkessä samassa mielessä konkreettisena kuin nykyhetki tai dokumentteina, muistoina ja esineinä kuten menneisyys. Sen sijaan se on olemassa nykyisyydessä tavoitteina, pyrkimyksinä ja aikomuksina, joita voimme tutkia. Voimme myös perehtyä sellaisiin kehityskulkuhin ja ilmiöihin, joilla on vaikutusta tulevaisuuteen. Tulevaisuus on aina laajan tapahtumavalikoiman seuraamusten sekoitus, josta emme voi tällä hetkellä tietää paljonkaan varmaa, poikkeuksena vain sellaiset asiat, jotka liittyvät suoraan luonnonlakeihin.

Ainoa mahdollisuus saada selkoa sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta tulevaisuudesta on tarkkailla nykyhetkeä ja etsiä siitä tulevaisuuteen mahdollisesti vaikuttavia asioita, merkkejä, prosesseja ja odotuksia. Toki ihminen voi vaikuttaa tulevaisuuteen omilla teoillaan ja valinnoillaan. Sen vuoksi on tärkeää tietää, mikä on mahdollista, mikä on todennäköistä ja mikä on toivottavaa. Arvojen ja arvokeskustelun merkitys tulevaisuuden vaihtoehtojen pohtimisessa on välttämätöntä. Tämä on Rubinin mukaan arjen todellisuuttamme varsinkin juuri nyt, kun elämme yhä nopeammin muuttuvassa aikakausien välisessä murrosajassa, jossa erilaisten toimijoiden, kulttuuristen käsitysten ja tapojen ja sosiaalisen todellisuuden myllerrys vaikeuttaa valintojen tekemistä.

Robert Rosenin antisipaatioteoria määrittelee ennakoivan toimijasysteemin – yksilö tai yhteisö – kohtalaisen monimutkaisesti. Kyseessä on ”systeemi, joka sisältää tulevaisuutta enteilevän mallin itsestään ja/tai ympäristöstään, mikä mahdollistaa sille oman tilansa välittömän muuttamisen yhteneväksi myöhempää hetkeä koskevan mallin mukaisesti.” Hieman yksinkertaisemmin ilmaistuna antisipaatio (suom. ennakointi) perustuu siihen, että kuvitellaan haluttava tulevaisuus ja mukautetaan nykyhetken päätöksiä sen suuntaiseksi.

Antisipaatioteoria on ristiriidassa newtonilaisen tietokäsityksen kanssa, kun siinä oletetaan että systeemin mahdollinen tulevaisuus voi vaikuttaa sen toimintaan tai käyttäytymiseen nykyhetkessä. Ristiriita tekee näkyväksi reaktiivisen ja ennakoivan systeemin välisen eron. Reaktiivinen systeemi reagoi nykyhetkeen, kun antisipatorisen systeemin nykyhetki huomioi sekä menneen, nykyhetken että tulevan. Rosen painottaa antisipaatioajattelun tärkeyttä etenkin suunnittelun, päätöksenteon ja johtamisen käytännöissä osana kompleksista, yhteiskunnallista systeemiä.

Antisipaatioajattelussa tutkitaan niitä sisäisiä tai ulkoisia prosesseja, joiden pohjalta yksilö tai yhteisö muokkaa toimintaansa ohjatakseen sitä kohti toivottua tulevaisuutta. Näitä prosesseja määrittävät keskeisesti yhteiskunnassa vallalla olevat arvot ja yksilöiden tulkinta niistä. Antisipaatio ilmenee aina systeemin kognitiivisena prosessina, jossa tapahtuu oppimista tavalla, jota Hanna-Kaisa Pernaa ja Aleksi Neuvonen ovat kuvanneet artikkelissaan Antisipaatio – tulevaisuuden ja kompleksisuuden tuore liitto. Kaikille on tuttu feedback-toiminta, jossa jo tapahtuneen toiminnan kokemuksia käytetään hyväksi tulevan toiminnan parantamiseen. Vähemmän tunnettu on antisipatorinen feedforward-ajattelu, jonka mukaan systeemin toiminta ennakoivasti organisoidaan tulevaisuusodotusten suuntaisesti.

Feedforward -prosessin ytimessä on tulevaisuuden ennakointi: systeemin nykyistä toimintaa muutetaan sen sisäisen, tulevaisuutta ennakoivan mallin mukaisesti. Tällaisesta prosessista on kyse esimerkiksi Peter Checklandin kehittämässä pehmeässä systeemimetodologiassa (SSM = Soft Systems Methodology), jota pidetään tulevaisuudentutkimuksellisena variaationa toimintatutkimuksesta. Etenkin organisaatioiden kehittämisessä systeemimetodologia on mainio viitekehys ja metodikumppani Delfoille. Systeeminen mallinnus on oiva tutkijan apuväline ilmiön kartoittamisesta alkaen.

Koulu on ja sen kuuluukin olla tietokoulu, jossa arvostetaan kiistatonta faktaa ja kunnioitetaan totuutta. Tietolähtöisyys ei ole koulun ongelma, mutta siitä voi tulla sellainen, jos tieto ja totuus ymmärretään liian kapeasti. Tietolähtöisyyden ohella koulua voi pitää yhteiskunnan tärkeimpänä tulevaisuusinstituutiona, koska kaikki sen toiminnan tulokset tulevat näkyviksi vasta kaukana tulevaisuudessa. Bahtinin kuvaamassa todellisuudessa operoidaan kolmenlaisen tiedon kanssa, ja on aikaisemmin todettu vain yksi niistä on varmaa mutta kaikki muutkin ovat vaikuttavia. Tekoälyistävässä maailmassa ihmisen tehtävänä on yhä enemmän epävarman tiedon ja osatotuuksien kanssa operointi ja navigointi. Koulu on luonnollinen paikka, missä tulevaisuustaidot ja -tietoisuus opitaan. Tällainen tietoisuus ei ole vain tietämistä vaan myös kykyä ja asennetta arvottaa, ennakoida ja tehdä haluttavaa tulevaisuutta.

Tulevaisuudentutkija Sanna Ahvenharju esittelee väitöstutkimuksessaan viisi ulottuvuutta, jotka määrittelevät sen, mistä tulevaisuustietoisuus (futures consciousness) muodostuu. Tulevaisuustietoisuuden osatekijät ovat nykyhetkeä laajentava aikakäsitys, aktiivinen toimijuus, avoimuus vaihtoehdoille, systeeminen ymmärrys ja vastuullinen toiminta. Ahvenharju on kehittänyt psykometrisen mittariston, jonka avulla yksilöiden tulevaisuuteen suuntautuneisuutta on mahdollista tarkastella. Tulevaisuustietoisuus ei ole tilanteesta tai ympäristöstä riippuvainen kyky vaan se on ominaisuus, joka ilmenee eri elämänalueilla sekä suhtautumisessa globaaleihin kysymyksiin. Vaikka tulevaisuustietoisuudessa on suhteellisen pysyviäkin persoonaan kiinnittyviä osia niin sitä kuten tulevaisuusajattelua laajemminkin on mahdollista koulussa harjoitella ja kehittää.

Tulevaisuuteen suuntautunut toimija antisipoi tulevaisuutta, tarkastelee trendejä ja niiden kuljettamia mahdollisia tulevaisuuksia ja pyrkii sitten niiden pohjalta hankkimaan tarpeellisia resursseja, ominaisuuksia ja taitoja tehdäkseen näkyväksi (engl. foresight) tulevaa kehitystä. Tulevaisuudentutkimuksessa käytetään käsitettä proaktiivisuus ilmaisemaan tahtoa ja kykyä ottaa tulevaisuus omiin käsiin ja tehdä siitä paras mahdollinen. Proaktiivinen toimija ei siis pelkästään tarkastele muutostrendejä tulevaisuuteen varustautumisen ja erilaisiin mahdollisuuksiin varautumisen takia, vaan miettii, mitä voitaisiin nyt tehdä toisin ja paremmin, jotta toteutuva tulevaisuus olisi toiveiden mukainen.Tulevaisuuden yksi piirre on se, että se on aina jossain määrin erilaista kuin nykyhetki. Tätä tietoa voi pitää suhteellisen varmana, vaikkei tiedetäkään miten erilaisuus ilmenee. Mitä pitemmälle ajassa taakse- tai eteenpäin menemme sitä ilmeisemmiksi erot tulevat. Tulevaisuudentutkimuksen erityinen tehtävä on tunnistaa näitä tulevaan kehitykseen liittyviä epäjatkuvuuksia. Artikkelisarjan viimeisessä jutussa Tulevaisuudentutkimuksen idea esitellään futuristien lähestymistapoja ja visioita siitä, minkälainen tulevaisuuden isokuva voisi olla.

Kaikki artikkelit