Uusi tieteellinen tieto on perusteltua ja suhteessa entiseen. Sille on luonteenomaista tieteellinen tiedonhankintaprosessi, tieteellisten menetelmien käyttö ja tieteen paradigmojen tunteminen. Tutkittavan todellisuuden ja tiedonhankinnan luonnetta voidaan tarkastella tieteenfilosofisena kysymyksenä, jolloin ontologiset ja epistemologiset kysymykset nousevat tärkeiksi samoin kuin ihmiskuvalliset ainekset ja käsitykset tiedon soveltamisen tavasta. Tutkija on osa tutkimaansa todellisuutta ja tutkimusta voidaan arvioida myös eettiseltä kannalta.

Menetelmien soveltaminen on jokaisessa tutkimusasetelmassa ainutkertainen tapahtuma ja oleellinen osa tutkimusta. Teoria muodostuu joukosta käsitteitä ja suhteita, jotka sitovat yhteen tutkittavan ilmiön eri puolia. Käsitteiden avulla abstrahoidaan havaintoja ja siten tutkimus palvelee teorian muodostumista. Tutkimusprosessi on ajallisesti etenevä, vaiheittainen mutta samalla iteroiva, oppimista ja tietoa kumuloiva toimintaketju. Siinä tutkimusteema jäsennetään tutkimuksen mahdollistaviksi ongelmiksi, jotka on mahdollista ratkaista tutkimuksen keinoin. Kirjallinen tutkimustuote, kuten tutkimusraportti muodostaa kokonaisuuden, jonka osia voidaan arvioida suhteessa toisiinsa. Tutkijayhteisöltä saatu palaute on tärkeä osa tutkimusprosessia. Tutkijan työ on professionaalista, ja taitoja ja valmiuksia siinä voidaan kasvattaa kokemuksen ja kouluttautumisen avulla.

Johdanto

Sosiaalitieteellinen tutkimus tuottaa luonteeltaan erilaista uutta tietoa kuin luonnontieteellinen tai humanistinen, koska alojen tutkimuskohteet poikkeavat toisistaan. Kysymys siitä, kuinka uutta tieteellistä tietoa tuotetaan on jossain määrin tieteenalaan sidottu. Samankaltaisuuttakin toki on löydettävissä, esimerkiksi tutkimusprosessin kululla on samankaltaisia piirteitä riippumatta tutkimuskohteesta ja tieteenalasta. Tieteestä ja tieteellisen tutkimuksen problematiikasta voidaan yleisimmillään puhua tieteenfilosofisena kysymyksenä, jolloin tutkimuskohteeksi nostetaan itse tiede, ja käsitellään tieteen ja tiedon luonnetta sekä tiedonhankinnan tapoja.

Kuvattaessa tutkimuksen tekemistä tutkimusprosessina keskeiset elementit ovat tutkimuksen viitekehys, tutkimusmenetelmät ja tutkimuksen johtopäätelmät. Tutkimuksen kulku ja tutkimusraportti muodostavat kokonaisuuden, ja hyvä kokonaisuuden hahmottaminen ja hallinta ovat onnistuneen tutkimusprosessin tuntomerkkejä. Kokonaisuudessa osat liittyvät toisiinsa, kuten tutkimuksen käsitteellinen viitekehys, menetelmät ja tutkimusaineiston tulkinta johtopäätöksineen. Esimerkiksi tutkimuksen menetelmät eivät muodosta itsenäistä työkalupakkia, josta otetaan tarpeen mukaan esiin välineitä joilla hankkia uutta tietoa. Tutkimusmenetelmät ovat suhteessa tutkimuksen tavoitteisiin ja lähtökohtana toimiviin tutkimusongelmiin. Täytyy tietää, millaista tietoa tutkimuksen avulla tavoitellaan ja kuinka tämä tieto suhteutuu aikaisempaan tietoon alueelta, jotta voitaisiin arvioida millaisia menetelmiä tiedonhankintaan tarvitaan. Aikaisemman tutkimustiedon kriittinen arvio ja aukon hakeminen omalle tutkimukselle ovat yhtä tärkeitä kuin ”state-of-the-art”, sen hetkisen tiedon tunteminen ja paikallistaminen.

Tieteenfilosofi tutkii tiedettä, erityistieteilijä soveltaa tieteellisiä menetelmiä. On ehkä suureellista väittää ymmärtävänsä pohjia myöten mitä tiede on. Ehkä tärkeämpää kuin tällainen tavoite onkin se, että tutkija muodostaa tieteestä ja uuden tiedon hankkimisen mahdollisuudesta ja tavoista omakohtaisen käsityksen silloin, kun itse lähtee tutkimusta tekemään. Erityistieteilijälle tieteenfilosofia voi pahimmillaan muodostua keitaaksi, jota tavoiteltaessa kaikki tutkimus näyttää epämääräiseltä ja turhalta, sillä aina voidaan kyseenalaistaa tutkimuksen valintoja ja osoittaa niiden heiveröisyyttä suhteessa ankaraan tieteenfilosofiseen tarkasteluun. Parhaimmillaan tieteenfilosofia ja omakohtainen käsitys tutkimuksen ja tutkimusprosessin luonteesta auttavat erityistieteilijää luomaan vankan pohjan, jolle rakentaa oma uuden tiedon hankintaan tähtäävä tutkimusprosessi. Tutkimuksen lähtökohta on käsitteellistävä, analysoiva, arvioiva, syntetisoiva ja kommunikoiva tutkija.

Luku 1

Tutkija, tutkimuskohde ja tiedeyhteisö

Kirjoittaminen ja tutkimus

Tutkiminen todentuu tutkivan subjektin, tutkijan kautta. Siten tutkiminen pelkistyy tietokoneen tai miksei jopa kynä kädessä paperin edessä istuvaan tutkijaan, joka kirjoittamisen avulla välittää ideoitaan ja löydöksiään niistä oletettavasti kiinnostuneille henkilöille tai tieteelliselle yhteisölle. Kirjoittaminen on toimintaa. Tieteellinen kirjoittaminen tapahtuu toisenlaisessa kontekstissa kuin esimerkiksi kaunokirjallinen kirjoittaminen, tai ystävälle kirjoittaminen. Kuitenkin nämä kirjoittamisen tavat kertovat jotain kirjoittamisen luonteesta. Tieteellisissä teksteissä käytetään nykyään monia ilmaisukeinoja, ja faktat, metaforat ja kertomukset ovat niissä usein mukana (Czarniawska, 1997, Aaltio-Marjosola, 1997). Kvalitatiiviset tiedonhankintamenetelmät tuottavat usein tutkimusaineistoa, jonka luonne on narratiivinen. Etnografian ja matkakertomuksen välillä on kuitenkin selkeä ero. Matkakertomus voi olla subjektiivisten havaintojen ja tuntumien suodattamatonta purkamista, kun taas etnografia suodattaa kuvauksen kulttuurin, kollektiivisten rakenteiden ja historiallisten yhteyksien kautta. Tunnettu esimerkki on William Whyten (1943) kirjoittama etnografinen tutkielma Bostonin italialaiskortteleista. Metodologisia ja metodisia kulttuuritutkimuksen kysymyksiä käsitellään esim. Van Maanenin (1988) kirjassa Tales of the Field: On Writing Ethnography sekä Cliffordin ja Marcuksen (1986) kirjassa Writing Culture: The Poetics and Politics of Ethnography.

Tieteellinen kirjoittaminen perustuu tieteellisen yhteisön noudattamiin sääntöihin ja tutkimusprosessiin, jolle on ominaista tutkimusmenetelmiin pohjautuva tiedonhankinta, tulkinta, teoreettinen viitekehys ja käsitteellistäminen. Tieteellistä kirjoittamista voi kuitenkin verrata muihin kirjoittamisen muotoihin. Tieteellistä kirjoittamista ei pidä mystifioida: kirjoittaminen sinänsä on kehollista toimintaa, johon osallistuvat kirjoittajan kädet, aivot, hermojärjestelmä jne. Samalla se on toimintaa, joka näennäisestä yksinäisyydestään huolimatta on elävää vuorovaikutusta kirjoittajan ja yleisön välillä. Ilman käsitystä lukijasta kirjoittamista on vaikea ajatella. Kirjoittaminen tapahtuu jollekin yleisölle, sen lisäksi että kirjoittaja toiminnan avulla selventää itselleen omia ajatuksiaan. Tieteellisen kirjoittamisen konteksti on toisenlainen kuin muun kirjoittamisen. Kirjoittamisen toiminnassa täyttyy kuilu ”minän ja maailman”, tutkijan ja tutkittavan ilmiön välillä, jolloin ”maailman substanssi” kohtaa oman ajattelun substanssiksi. Problematiikkaa maailma, minä ja kulttuuri käsittelee kirjassaan yleisellä tasolla Niiniluoto (1990).

Tutkijaryhmät voivat myös toimia tieteellisen tutkimuksen subjekteina. Silloin kirjoittaminen suodattuu tutkijaryhmän käymien keskustelujen lävitse tekstiksi. Kirjan rakenne mahdollisesti muotoillaan yhdessä, ja sitten kirjan eri osuuksista vastaavat henkilöt kirjoittavat, kommentoivat toistensa tekstejä ja kirja syntyy sekä kollektiivisessa prosessissa että tutkijoiden subjektien kautta.

Tutkimusprosessia voidaan verrata tapahtumaan, jossa yksilö tuottaa kulttuuria (Aaltio-Marjosola, 1991). Kulttuuri syntyy sosiaalisen konstruktionismin ajattelutavan mukaisesti (Berger, 1994) siten, että yksilö luo kulttuuria dialektisessa prosessissa, johon osallistuu subjekti ja objekti. Kulttuuri syntyy objektivoitumisen kautta, jossa erilaisten toimintojen, kuten kirjoittamisen avulla subjektiiviset kokemukset objektivoituvat uudeksi kulttuuriksi (Wuthnow, Hunter, Bergewen, Kurzweil, 1986, 21-77). Dialektinen prosessi on välttämättömyys eikä yksilön valitsema asiantila, koska yksilö on sidottu maailmaan biologisen olemassaolonsa vuoksi. Ihmiset ovat tilanteessa, jossa väistämättä joudutaan muodostamaan sellaisia ajatusrakenteita, joiden avulla he selittävät itselleen ympäristöään eli ”maailmaa”. Tämän ajattelulinjan mukaisesti inhimillinen aktiviteetti, joka muovaa maailmaa subjektiivisesti koetuksi todellisuudeksi perustuu tarpeeseen eksternalisoida. Objektifikaatiossa yksilö tulee vastakkain reaalimaailman kanssa joka on hänen ulkopuolellaan. Internalisaatiossa todellisuus suodattuu yksilön tietoisuudeksi ja maailman rakenne tulee hänen ajattelurakenteekseen, maailmasta tulee ”hänen maailmansa” (ed., 41). Yksilöt ovat aktoreita tässä kollektiivisessa ja dialektisessa prosessissa jossa yksilön kokemukset linkittyvät kollektiivisiin kokemuksiin. Eksternalisaatiossa yksilö tuo oman ajattelunsa takaisin ympäröivään todellisuuteen. Prosessi itsessään on luova ja ainutkertainen.

Tieteellinen työ, kirjoittaminen ja empiirinen tiedonhankinta voidaan nähdä edellä kuvatun kaltaisena dialektisena prosessina. Tutkiminen ja kirjoittaminen eivät ole mekaanista uuden tiedon tuottamista, vaan motivoituvat tutkijan uteliaisuudesta, halusta ymmärtää paremmin häntä kiinnostavaa ilmiötä eli tarpeesta ”eksternalisoida”. Tutkija asettuu tilanteeseen, jossa hän pyrkii ymmärtämään hänelle itselleen vierasta palaa maailmaa ja viestii ymmärtämänsä takaisin tieteelliselle yhteisölle. Kuten Van Maanen (1988) on todennut, kulttuuritutkija kirjoittaessaan etnografian oikeastaan luo tämän yhteisön kulttuurin. Jonkin paikallisyhteisön kulttuuri ei muutu kirjoittamisesta, mutta se kommunikoituu ja välittyy etnografian lukevalle yleisölle.

Tutkimus tutkijan toimintana

Tutkimisen objekti sosiaalitieteissä on jokin ilmiö, joka on luonteeltaan samankaltainen kuin tutkija itse on. Ilmiön perustana on henkilö/henkilöt, henkilöiden muodostama yhteisö tai se voi olla vaikkapa sääntökokoelma, joka muodostaa ja pitää yllä tätä yhteisöä. Oikeastaan organisaatio on tällainen sääntökokoelma, abstraktimpi, irrallaan olevampi ja pysyvämpi ilmiö kuin on organisaatiossa työskentelevä työyhteisö (Aaltio-Marjosola, 1992). Tutkimuskohteesta saadaan tietoa lajittelemalla, organisoimalla ja varastoimalla kokemuksia ja havaintoja. Tutkimuskohteesta saatu tieto on suhteessa aikaisempaan tietoon, ja tämän yhteyden osoittaminen tekee tutkimustiedosta uutta suhteessa entiseen.

Tutkija ei tee päätelmiään mistään tabula rasa -tilanteesta, vaan hänen tulkintansa ja johtopäätelmänsä ovat suhteessa tieteelliseen yhteisöön ja tutkijan esiymmärrykseen. Esimerkiksi tutkittaessa palkkauksen vaikutusta työmotivaatioon on olemassa pitkä tutkimustraditio työmotivaation tutkimisesta, johon oman tutkimusasetelman voi paikallistaa. Viime kädessä tutkija itse määrittää käyttämänsä peruskäsitteet. Tutkimuksesta muodostuu pseudotiedettä, jos sen käsitteistö on muodostettu irrallaan muun tiedeyhteisön käsitteistöstä. Tieteen tulosten tulee olla kommunikoitavissa tiedeyhteisölle. Tästä syystä esimerkiksi pelkkä käytännön kokemus liikkeenjohtajajana ei riitä siihen, että henkilöstä tulee hyvä tutkija. Kokemusten käsitteellistäminen ja viime kädessä käytännön kokemuksen näkyminen tutkimuksen tuloksissa ja tutkimusraportissa tekee liikkeenjohdollisesta kokemuksesta arvokasta tutkimuksen kannalta.

”Käsitteet antavat kategorioita lajittelemalla, organisoimalla, ja varastoimalla kokemusta. Ne ovat ideoita, jotka muodostuvat abstraktioprosessissa…. Käsitteet ovat kuin tyhjiä koreja joita kokemuksen avulla täytetään. Jos ensin omaksuu käsitteen akateemisesta tutkimuksesta, se on tyhjä käsite. Se täytyy täyttää merkityksellä liittämällä siihen henkilökohtaisia kokemuksia, jolloin käsitteestä muodostuu rikas. Aivan samalla tavoin kuin käsitteen ”koira” oppii lapsena.” (Hatch, 1997, 10)

Tutkimuksen keskeinen tavoite on käsitteellistäminen, kerätyn havaintomateriaalin jäsentäminen, luokittelu ja abstrahointi. Esimerkiksi laadullisessa tutkimuksessa nämä käsitekorit sitten saattavat täyttyä rikkailla aineistokuvauksilla ja haastattelusiteerauksilla.

Tutkija osana tutkimusyhteisöä

Kirjoittaminen, kirjallinen ajatusten ilmaiseminen on keskeinen osa tässä tutkimistoiminnassa. Kirjoittaen tutkimusprosessi etenee useissa vaiheissa. Tutkija tekee luonnoksia, parantelee niitä ja viimeistelee lopputuloksen, tutkimusraportin, tieteellisen artikkelin tai kirjan. Lopputulos on parhaimmillaan jäsennelty, johdonmukainen, perusteltu ja tieteelliset säännöt täyttävä kirjallinen tuote, jota edeltävät vaiheet voivat olla kaoottisia ja iteratiivisia, eivätkä niin selkeästi toisistaan irrallisia kuin tutkimusraportissa näyttävät olevan. Tutkiminen on toimintaa – paitsi kirjoittamista, puhumista, keskustelua, seminaareja, konferensseja, lukemista, haastatteluja, tietokoneohjelmien käyttöä, kirjastoissa istumista ja sähköpostiviestejä. Näitten toimintojen takana on kuitenkin haaste – ja vaatimus – että etsittävä ja esitettävä tieto on tieteellistä, suhteutettua aikaisempaan tietoon, tieteellisen tiedon hankintaan kuuluvat ominaisuudet täyttävää ja eettisenkin tarkastelun kestävää.

Empiirisen tutkimuksen prosessissa on myös oma dynamiikkansa. Tutkimusmenetelmiä käyttämällä saadaan tietoa tutkimuskohteesta, ja tutkimusmenetelmien käyttö tieteellisten periaatteiden mukaisesti on osa legitiimiä tutkimusprosessia. Johtopäätelmissä sen sijaan tutkija abstrahoi, pelkistää ja jäsentää löydöksiään suhteessa siihen käsitteistöön ja aikaisempien tutkimusten löydöksiin, joita hän pitää lähtökohtinaan ja joihin hän viittaa. Joskus tieteellisessä työssä päädytään paradoksaalisiin löydöksiin, jotka kyseenalaistavat aikaisempaa tietoa tavalla, joka voi antaa alun uudelle koulukunnalle ja uudelle tavalla lähestyä ja ymmärtää jotain ilmiötä. Tunnettu esimerkki tästä on vuosisadan alun Human Relations -koulukunnaksi kutsutun lähestymistavan synty tilanteessa, jossa nk. Tieteellisen liikkeenjohdon -koulukunnan ideoiden mukaisesti tutkittiin Hawthorne-kokeissa (Pugh, 1997) sitä, mikä on optimaalinen valon määrä tehtäessä tietynlaista pikkutarkkaa laboratoriotyötä. Yllättäen havaittiinkin, että valon määrän alentaminen ei vaikuttanut alentavasti työsuoritukseen ennen kuin siinä tilanteessa, jossa hämärältä ei enää pystytty jatkamaan työtä. Työsuorituksen yhteys sosiaaliseen tilanteeseen, jossa työntekijät olivat tutkijoiden tarkkaavaisuuden kohteina ja ponnistelivat hämärän lisääntyessä, muodostuikin tutkimuksen kiintoisimmaksi löydökseksi.

Tutkija etenkin sosiaalitieteissä on osa tutkimaansa todellisuutta. Kun tutkija esimerkiksi tutkii palkkauksen ja motivaation välisiä yhteyksiä, hänellä on itsellään kokemuksia palkkauksesta ja sen vaikutuksesta hänen omaan työmotivaatioonsa. Joissain tapauksissa hän on myös tutkimansa yhteisön jäsen, mistä aiheutuu kysymyksiä tutkimuksen objektiivisuudelle ja subjektiviteetin merkitykselle. Nämä ovat tieteenfilosofisia, erityisesti epistemologisia eli tiedon sisältää tiedon lähdettä, tuloksia ja menetelmiä koskevia kysymyksiä, mutta myös tärkeitä arvioitaessa tutkimuksen luotettavuutta. Sosiaalitieteessä tutkija tavoittelee tietoa ilmiöistä, joissa hän itse on joskus osallisena, tai jotka ainakin ovat luonteeltaan hänen itsensä kaltaisia toisin kuin luonnontieteessä, jossa tutkija tutkii aineellista todellisuutta. Tästä aiheutuu monia jatkokysymyksiä.

Onko ajattelulla kategorioita, jotka ovat riippumattomia ajattelevasta subjektista? On vaikea ajatella mitään, mikä ei sijaitsisi ajassa ja avaruudessa, millä ei olisi määrää jne. Järjellä on ikään kuin puitteita, mihin ajatuksen kategoriat liittyvät. Kaikki saman kulttuurin ihmiset mieltävät esimerkiksi avaruuden samalla tavoin, ne perustuvat yhteisöllisiin arvostuksiin ja niillä on sosiaalinen/yhteisöllinen alkuperä. Muutokset, jotka koskevat nykyistä logiikkaa ja sääntöjä jotka sitä hallitsevat, osoittavat että ne eivät ole ihmisen mentaaliseen rakenteeseen kirjoitettuja vaan riippuvat ainakin osittain tekijöistä, jotka ovat historiallisia ja niin muodoin sosiaalisia (Durkheim, 1980, 34-35). Ei voida tarkasti tietää mitä ne ovat, mutta oletetaan että tällaisia on olemassa. Voidaan hahmottaa kaksi periaatteessa toisistaan poikkeavaa lähestymistapaa. Joidenkin mielestä kategorioita ei voida johtaa kokemuksesta, vaan ne ovat loogisesti siihen nähden ensisijaisia ja sen ehtoja. Voidaan olettaa, että ihmismielen sisäiseen rakenteeseen kuuluvat a priori tällaiset kategoriat, joihin ajattelu ja mieltäminen perustuvat. Toisaalta voidaan olettaa, että ne rakentuvat siten, että yksilö itse on tämä rakentaja. Aprioristit ovat rationalisteja, jotka uskovat että maailmalla on looginen aspekti, jota järki ilmentää. Empiristit painottavat kokemusperäisyyttä ja kategorioiden sosiaalista alkuperää.

Ihminen on – tutkijana ja tutkimuskohteena – kaksitahoinen olento: toisaalta yksilöllinen olento, biologinen organismi jonka toimintojen piiri on sen vuoksi jyrkästi rajallinen, sekä toisaalta sosiaalinen olento, joka edustaa intellektuaalisessa ja moraalisessa mielessä muusta luonnosta poikkeavaa todellisuutta (Durkheim, 1980, 37). Sosiaalinen todellisuus, johon ihminen kuuluu, on sekin luonnollista todellisuutta, joka eroaa muusta todellisuudesta vain mutkikkuutensa perusteella. Tutkija on subjekti, joka tutkii objektia, joka on luonteeltaan hänen itsensä kaltainen.

Tutkimustilanteen voi tutkijan kannalta sosiaalitieteissä jäsentää kolmiona:

Luku 2

Tieteellisen tutkimuksen luonne

Tieteestä

Tieteellä voidaan tarkoittaa (Niiniluoto, 1999, 13) mukaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevien tietojen systemaattista kokonaisuutta, joka perustuu tieteellisen tutkimuksen tuloksiin ja toisaalta tällaisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua. Tiede voidaan määritellä myös nykyisiin tieteellisiin oppikirjoihin kerättyjen faktojen, teorioiden ja menetelmien kokoelmana. Tiedemiehet voidaan nähdä yksilöinä, jotka ovat menestyen tai epäonnistuen yrittäneet tuottaa johonkin kokoelmaan elementtejä (Kuhn, 1994, 15).

Tiedolla, ihmisen luontaisella uteliaisuudella ja tieteellä on aina ollut merkittävä asema ihmiskunnan historiassa. Tiede ja tieteenalueet ovat kehittyneet filosofian piirissä. Uskontojen syntyä ja historiaa koskeva historiallinen tutkimus osoittaa, että ihmisten ensimmäiset maailmaa ja itseään koskevat ideajärjestelmät olivat alkuperältään itse asiassa uskonnollisia (Durkheim, 80, 31). Tieto ja tieteellinen näkemys ilmentävät pyrkimystä ymmärtää ympäristöä ja omaa suhdetta siihen. Alku-uskontojen syntyä koskevissa tutkimuksissaan Durkheim osoittaa, että jumaluutta koskevan pohdinnan rinnalla niissä on esiintynyt myös oppia maailmankaikkeuden rakenteesta. Filosofia ja tieteen eri alueet syntyivät uskonnosta, koska uskonto aluksi varasi tieteiden ja filosofian paikan. 1900-luvulla erityistieteet, varsinkin yhteiskuntatieteet ovat kehittyneet itsenäisiksi tieteiksi. Filosofialla ja sen piiriin kuuluvalla tieteen filosofialla on säilynyt paikka tutkia näidenkin tieteenalojen perusteita, sitä millaisiin tietokäsityksiin ne pohjautuvat argumentaatiossaan ja niiden ontologisiin ja epistemologisiin erityispiirteisiin.

Tieteellisen tutkimuksen orientaatiot

Tieteen lajeja eriteltäessä erotetaan usein 1) perustutkimus, joka on omaperäistä uuden tieteellisen tiedon etsintää ilman ensisijaista pyrkimystä käytännön sovelluksiin, 2) soveltava tutkimus, joka tähtää tiettyyn käytännön sovellukseen ja perustuu usein perustutkimuksen tuloksiin, sekä 3) kehittämistyö, jonka päämääränä on tutkimuksen avulla saavuttaa uusia tai parannettuja tuotteita (esim. Niiniluoto, 1999, 13-16). Esimerkiksi tekniikka perustuu fysiikan ja kemian perustutkimuksen tuloksiin ja tuottaa usein sovelluksia, ja yhdessä kehittämistyön lopputuloksia käyttävien tahojen kanssa tutkimuslaitokset organisoivat kehittämisprojekteja jne. On selvää, että rajoja perustutkimuksen ja soveltavan tutkimuksen lajien välillä on usein vaikea vetää ja jaottelussa on puutteita. Rajoja voidaan esimerkiksi pitää liian tiukkoina siinä mielessä, että myös aikaisempien tieteen tutkimusten kumoaminen on olennainen osa tieteenharjoittamista, ja toisaalta liian väljinä sikäli, että tiede voidaan erottaa nk. pseudotieteestä (systemaattinen, järkevältä näyttävä mutta perusteiltaan riittämätön älyllinen näennäistiede). Samaten kysymyksiä voidaan esittää siitä mitä tieto on sekä mitä ovat tutkimuksen tavoitteet, rahoittajien tavoitteita vai esimerkiksi tieteenharjoittajan omia motiiveja. Käytännössä tutkimuksessa voi olla molempia mukana: toimeksiantaja määrittää tutkimuksen tavoitteita, antaa aikataulurajat ja tarkkailee laatua, toisaalta tutkijan vastuulla on aina työn laatu ja lopputulos. Eettisten pelisääntöjen noudattaminen on sekin osa tutkijan vastuuta.

Tutkimusstrategioita on periaatteessa kolmentyyppisiä. Kokeellisessa tutkimuksessa mitataan yhden käsitteellisen muuttujan vaikutusta toiseen muuttujaan. Tämä tutkimusote sisältää tavallisesti hypoteesien testaamista ja harkittua muuttujien systemaattista varioimista erilaisissa olosuhteissa. Survey-tutkimuksessa kerätään tietoa standardoidussa muodossa joukolta ihmisiä, usein käyttäen kyselylomaketta tai standardoitua haastattelua menetelmänä. Aineiston avulla pyritään kuvailemaan, vertailemaan ja selittämään ilmiötä. Tapaustutkimus taas on yksityiskohtaista ja intensiivistä yksittäisen tapauksen tutkimista, jossa kohteena voi olla yksilö, ryhmä tai yhteisö. Kiinnostuksen kohteena ovat usein prosessit ja ilmiöitä kuvaillaan.

Tutkimusstrategioiden taustalla on tieteenfilosofisia ratkaisuja. Tieteenfilosofinen teoria sisältää näkemyksiä siitä, mikä on tieteellisen tiedon kohde, lähteet, tulokset ja menetelmät. Ontologia käsittää tiedon kohdetta koskevat näkemykset ja esittää kysymyksiä todellisuuden luonteesta. Mikä on tutkittavan ilmiön luonne? Mikä on todellista? Tieto-oppi eli epistemologia taas sisältää tiedon lähdettä, tuloksia ja menetelmiä koskevan yleisen teorian. Mikä suhde vallitsee tutkijan ja tutkittavan kohteen välillä? Mikä asema arvoilla on ilmiöiden ymmärtämisessä? Konkreettisemmat, tiedon hankintaan ja kohdeilmiöön liittyvät näkemykset voidaan koota termin metodologia eli menetelmäoppi alle. Näiden lisäksi tieteenfilosofiassa on aina myös ihmiskuvallisia aineksia ja käsityksiä tiedon ja toiminnan suhteesta, ts. tiedon soveltamisen tavasta, johon arvot liittyvät monin tavoin (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara, 1997, 124, Kakkuri-Knuuttila, 1998, 388). Tieteen paradigmat sisältävät käsityksiä tiedon kohteen ontologisista ja epistemologisista oletuksista, ja tutkimuksen orientaatioita voidaan arvioida myös paradigmoihin perustuen.

Luku 3

Tieteen paradigmaattisuus

Mitä paradigmalla tarkoitetaan

Jokainen tutkija perustaa tutkimuksensa tieteenfilosofisille taustaolettamuksille, mitkä ovat perustavanlaatuisella tavalla yhteydessä tutkimuksen tavoitteisiin, sen toteuttamiseen ja saataviin tuloksiin. Ontologiset oletukset koskevat todellisuuden luonnetta, epistemologiset tiedon luonnetta ja ihmiskäsitystä koskevat oletukset yksilön ominaisuuksia. Esimerkiksi Burrell ja Morgan (1989) korostavat, että tutkijoiden tulisi olla tietoisia taustaolettamuksistaan ja niiden asettamista rajoituksista. Tutkimuksen perusolettamusten, paradigmojen, esiin nostaminen ja eksplikointi on tärkeää.

Sosiaalitieteissä merkittävä ajattelija oli 1960-luvulla Kuhn, joka nosti paradigman käsitteen keskeiseksi tieteen historiassa ja kehityskulussa. Hän esitti näkemyksen tieteen kehityksestä siten, että siinä on esiparadigmaattinen vaihe, normaaliajan tieteen vaihe ja kriisiajan tiedevaihe (Lämsä, 1998, 16-17). Esiparadigmaattisessa vaiheessa tutkijat eivät ole yksimielisiä tieteellisen toiminnan perusolettamuksista. Normaalitiedettä harjoitetaan jonkin paradigman sisällä, ja se nojaa yhteisesti hyväksyttyihin perusoletuksiin. Normaalitieteellä Kuhn (1994, 23) tarkoittaa tiukasti yhteen tai useampaan aikaisempaan tieteelliseen saavutukseen perustuvaa tutkimusta, jonka saavutuksen tietty tiedeyhteisö katsoo sillä hetkellä olevan toimintansa jatkumisen perusta. Tieteelliset aikakauskirjat ja syvällisemmät oppikirjat kirjoitetaan tulkiten hyväksyttyjä teorioita. Oletuksia ei kyseenalaisteta (Haaparanta & Niiniluoto, 1995, 78). Kriisiajan tiede syntyy, kun normaalitiede joutuu vaikeuksiin perusolettamusten, teorian ja havaintojen välisten toistuvien ristiriitojen vuoksi. Tällöin järkkyvät yleisesti hyväksytyt perusolettamukset, ja tutkijat alkavat kysellä vallitsevan tieteellisen maailmankuvan perusteita. Kritiikki mahdollistaa uuden paradigman synnyn.

Moderni aikakausi on korostanut suurten kertomusten luonnetta ja sellaisia tieteenfilosofian perinteitä, jotka ovat tyypillisiä esimerkiksi positivismille (Koskiaho, 1990, 81). Rationaalisuus ja objektiivisuus ovat sille keskeisiä. Post-modernismi sen sijaan näkee modernismin kriisiytymisen ja osoittaa, että maailma on pikemminkin kaaos tai vyyhti, jolle on vaikea antaa uskottavia kokonaisvaltaisia selityksiä toisin kuin modernismi antaa ymmärtää. Tieto ja tietoon perustuva maailma tai todellisuus ovat näkökulmallisia. Postmodernismissa kielen merkitys todellisuuden rakentajana korostuu. Objektiivinen ja subjektiivinen sekoittuvat yhteen (Berger & Luckman, 1994). Post-modernismi haastaa näkemään tutkimusta ei-modernistisen kaavan mukaan kulkevana ja nostaa esiin todellisuuden eksplikoituna ja ”jonkun” kertomana (Barthes, 1994), ei viattomana ja paljaana. Dekonstruktion avulla voidaan nähdä, kuinka todellisuus rakentuu kielen kautta.

Sosiaalitieteiden paradigmoja ovat eksplisiittisesti nostaneet esiin Burrell ja Morgan (1989). Tutkimuksen suuntauksia käsittelevässä kentässä he erottavat toisistaan neljä toisistaan poikkeavaa pääparadigmaa, funktionalismin, tulkinnallisen paradigman, radikaalin humanismin paradigman ja radikaalin strukturalismin paradigman. Nämä eroavat toisistaan sen mukaan, pidetäänkö tutkimuskohdetta niissä objektiivisena vai subjektiivisena, sekä tavoitellaanko radikaalia muutosta vai tasapainotilaa. Esimerkiksi radikaalista humanistisesta paradigmasta lähtevä naistutkimus sisältää emansipatorisen tiedonintressin, ja marxilainen tutkimus voidaan nähdä radikaalista strukturalistisesta rakenteesta lähtevänä ja yhteiskunnan rakenteiden paljastamiseen ja niiden muuttamiseen tähtäävänä tutkimusperinteenä. Naistutkimuksessa tämä merkitsisi yhteiskunnallisten ja organisatoristen rakenteiden piilevää vaikutusta naisten asemaan, ja tutkimuksellisesti tällaisen alistussuhteen esiin nostamista. Funktionalistinen tutkimus pyrkii rationaaliseen selittämiseen ja korostaa taustaolettamuksina realismia, determinismiä ja sille on ominaista positivistisesti suuntautunut tutkimus. Funktionalistinen tutkimusstrategia naistutkimuksessa voisi esimerkiksi tähdätä naisjohtajien määrän lisääntymiseen, toisin kuin tulkinnallinen paradigma, jonka mukaisesti voitaisiin esimerkiksi pyrkiä ymmärtämään ja tulkitsemaan jonkin organisaation piileviä syrjiviä mekanismeja. Suuri osa liikkeenjohtotutkimuksesta on Burrellin ja Morganin mukaan funktionalistista.

Tutkimuksen ihmiskuvallisuus on ollut 90-luvulla vähän esillä. Kuitenkin se liittyy tutkimusparadigmoihin ja tutkimusten perusteisiin monin tavoin. Millaiseen ihmiskuvaan oma tutkimustyö perustuu, ja minkälaisen ihmiskuvan edistämistä se palvelee, ovat kuitenkin edelleen tärkeitä kysymyksiä, etenkin sosiaalitieteissä, joiden kohde on inhimillinen.

Selittäminen ja ymmärtäminen

Positivistinen suuntaus, korostaessaan objektiivisuutta ja rationaliteettia, pitää tutkijan sisäistä kokemista jopa tutkimuksentekoa häiritsevänä ja haitallisena (Marjosola, 1979, 35-36). Tutkija ei, tiukimpien sääntöjen mukaisesti, saisi olla edes liian läheisessä kosketuksessa tutkimuskohteeseensa, koskapa ”objektiivinen tutkimuksenteko” voi siitä häiriintyä. Positivistinen tutkimusote pohjautuu luonnontieteelliseen tutkimusmetodologiaan, jonka mukaisesti tieteellisen ajattelun tehtävänä on pelkästään selittäminen, yleisten lakien etsiminen ja kausaalisen yhteyden osoittaminen kuten laboratoriokokeessa. Humanistiset tieteet samoin kuin yhteiskuntatieteet nähdään silloin luonnontieteellisen tutkimuksen tapaan porras portaalta rakentuvana ja etenevän kohti lopullista tietämisen päämäärää, ponnistellen kohti kumuloituvaa ja yhä hienojakoisempaa tietoa. Tiede nähdään pyramidinomaisena rakennelmana, jossa uusi tieto niveltyy saumattomasti vanhaan, ja tulee erittäin tärkeäksi muodostaa hypoteeseja vanhan tiedon pohjalta ja testata niiden paikkansapitävyyttä. Luonteeltaan tällainen tieto on hypoteettis-deduktiivista (Shotter, 1975, 70). Tässä lähestymistavassa on selvää, että johtaessaan aikaisemmasta teoriasta hypoteeseja tutkija joutuu suhtautumaan siihen ikään kuin ulkopuolelta annettuun tietoon, jonka totuusarvoa hän ainoastaan arvioi. Aikaisempi teoria nähdään olemassaolevana kokonaisuutena, joka täytyy tuntea, jotta ei esimerkiksi tekisi jo aiemmin toteutettua tutkimusta uudelleen. Oman tutkimuksen on kyettävä nostamaan siihen asti rakennettua pyramidia ylöspäin tämän ajattelutavan mukaisesti.

Ymmärtäminen ja tulkinta ovat hermeneuttisessa tutkimusotteessa keskeisiä käsitteitä. Humanistisessa tutkimuksessa näillä on aina ollut vahva asema tutkimusprosessissa. Tulkinta ja ymmärtäminen tarkoittavat jonkin ilmiön olennaisten piirteiden tavoittamista pyrkimällä näkemään ilmiötä ”sisältäpäin” ja omaksumalla siihen kuuluvia ydinasioita. Tutkija pyrkii ymmärtämään tutkittava ilmiöltä sen omista ehdoista käsin ja katsomaan ilmiötä läheltä, että sille ominaiset piirteet voitaisiin tavoittaa (Wittgenstein, 1958). Pyrkimyksenä on löytää sellaisia monimutkaisia rakenteellisia yhtäläisyyksiä, mitä ilmiötä kaukaa katsoen ei olisi mahdollista nähdä. Tulkintaprosessissa tapahtuu koko ajan vuorovaikutusta tutkijan kokonaisnäkemyksen ja usein esille tulevien yksityiskohtien välillä. Tutkimuksen edetessä päästään oppimisen kautta yhä tarkempaan kuvaan tutkittavasta ilmiöstä (Marjosola, 1979, 32). Tutkimus on oppimisprosessi, jossa tutkija oman tietoisuutensa kautta näkee ilmiön tiettyjen yksityiskohtien yli päästen kokonaisnäkemykseen. Induktivismi on tyypillistä tällaiseen tietokäsitykseen perustuvalle tutkimusstrategialle (Kakkuri-Knuuttila, 1998, 393).

Esiymmärrys on paitsi luonnollista, subjektiivista ja psykologisluonteista tutkijan ymmärrystä, myös tutkijan tärkeä väline hermeneuttisen ymmärrysprosessin varhaisessa vaiheessa. Subjektiviteetti saa hermeneuttisessa tutkimusotteessa hyvin toisenlaisen luonteen kuin edellä kuvatussa positivistisessa tutkimusotteessa. Habermasin (1976, 134) mukaan subjektiivisten mielipiteiden karsiminen tieteellisestä ajattelusta oikeastaan johtaa harhaan, sillä silloin menetetään ote objektiivisuuden mahdollisuudesta, joka saa voimansa juuri subjektiivisuudesta, ja mielestä merkityksiä jäsentävänä aktorina (Rauhala, 1999, 86-91). Fenomenologisen perinteen mukaisesti uskotaan ihmisen tavoittavan objektiivisuutta havainnoissaan ja tulkinnoissaan, kun tieteellisessä reduktiossa lähestytään ilmiötä sellaisena kuin se on, ”an sich” (Juntunen, Mehtonen, 1977). Hermeneutiikka painottaa sen tutkimista, mitä ihmiset itse pitävät todellisuutena pyrkimättä analysoimaan näkemysten oikeellisuutta tai vääryyttä. Todellisuus pyritään tulkitsemaan ja kuvaamaan tutkimuskohteena olevien henkilöiden omista lähtökohdista käsin. Teoreettisen viitekehyksen luonne tulee tässä tutkimusotteessa toisenlaiseksi kuin positivistisessa. Tutkimus pyrkii liittymään aikaisempaan tutkittavasta ilmiöstä vallitsevaan tietoon, mutta ei pyramidinomaisesti vaan sen keskustelutiivistymiin. Käsitteellistäminen, abstrahointi ja sitä kautta haettu ilmiön ymmärtäminen ovat tutkimuksen tavoitteita, ei niinkään tutkimustulosten yleistäminen kvantitatiivisesti määriteltyyn perusjoukkoon.

Tieteen paradigmaattisuutta voidaan tarkastella myös akselin naiivi objektivismi ja radikaali relationismi avulla (Marjosola, 1987, 35-38). Naiivi objektivismi lähtee siitä, että luonnontieteiden ja sosiaalitieteiden välillä ei ole metodologista eroa. Todellisuuden luonne ja sen suhde tietoon ei herätä tämän ajattelutavan mukaisesti kysymyksiä. Todellisuus ilmenee sellaisena kuin se on, tosiasiat kerätään, selitetään ja ehkä tehdään ennustuksia (Sayer, 1984, 51-52). Naiivin objektivismin periaatteita voidaan kuitenkin kritisoida todeten, että kaikki havainnoiminen on teorialla painottunutta. Erityisesti sosiaalitieteissä, joissa tutkija ja tutkimuskohde elävät samassa käsitemaailmassa on ennakkokäsitysten merkitys havainnoimisessa suuri. Ennakko-oletukset, aikaisemmat teoriat ja arkipäivän kokemukset muovaavat tapaa nähdä tosiasioita. Mitä paremmin ennakkokäsityksistä ollaan perillä, sitä paremmin ne voidaan erottaa omista havainnoista ja saadaan sensitiivisempiä ja ”oikeampia” käsityksiä tutkittavasta ilmiöstä.

Radikaali relativismi, päinvastoin kuin naiivi objektivismi, näkee kaiken tutkimustiedon relatiivisena ja teoriasidonnaisena. Ajattelutavan tunnettu edustaja on Popper (Sayer, 1984, 53). Tieto on aina rajallista ja sidottua paradigmaan ja ennakko-oletuksiin. Vaikka sosiaalitieteet käsittelevät ei-aineellisia tosiasioita, voidaan relativismin mukaisesti tosiasioiden välillä löytää suhteita ja vaikka tieto on aina erehtyväistä, kaikki tieto ei ole yhtä erehtyväistä. Relativistit väittävät, että totuuskäsite voidaan korvata oikeastaan käytännön merkittävyyden avulla. Tiedolla ei ole hierarkiaa, mutta sitä voidaan luokitella. Jokin tietotyyppi voi olla adekvaatti tutkijalle, mutta epäadekvaatti tutkimuksen kohteena olevalle yrittäjälle jne. Tutkimuksen sidonnaisuus valtaan, ja näkökulmien vain näennäinen viattomuus tulee myös kiinnostavaksi relationistisessa ajattelutavassa.

Naiivi induktivismi taas perustuu ajatukseen, että tutkijan ei tarvitse ennen havaintojen tekoa erikseen harkita, mitä havaintoja tehdä. Tutkijan ei tarvitse muotoilla tutkimusongelmaa eikä perustella havaintojen valintaa. Tutkimuksen ei katsota sisältävän ylipäätään mitään valintoja. Kuten Kakkuri-Knuuttila (1998, 393), toteaa, tämä on mahdoton ihanne tutkimukselle. Havaintojen perusteltu rajaus on kaiken kunnollisen empiirisen tutkimuksen ydin. Induktio ei anna varmoja tuloksia, ja todellisuudessa löytyy harvoin universaaleja yleistyksiä. Induktivismin kehittyneemmässä versiossa havaintoaineisto valitaan sopivan suppean tutkimusongelman avulla. Tutkimusongelma voidaan perustella aikaisemman tiedon puutteiden, aukkojen tai ristiriitojen avulla. Siksi ongelman muotoilua on syytä harjoittaa heti tutkimuksen alkuvaiheessa, vaikka usein tutkimusongelma jäsentyy ja muotoutuu lopullisesti vasta tutkimuksen loppuvaiheessa.

Tieteenfilosofisesti tutkimusparadigmat saattavat näyttää varsin vastakkaisilta ja toisensa poissulkevilta. Tutkimuskäytännöissä kuitenkin niiden ero on usein kuviteltua pienempi. Tutkimustapaan, tutkimusraportin rakenteeseen ja kirjoitustapaan niillä on luonnollisesti vaikutusta. Paradigmojen ja tieteenfilosofisen keskustelun periaatteiden tunteminen ovat tarpeen kuitenkin kaikille tutkimusta tekeville.

Luku 4

Tutkimusprosessi

Aiheen valinnasta tutkimusraportin viimeistelyyn

Tutkimuksen aiheen valinta on tärkeä osa tutkimusprosessia. Se määrittää puitteet ehkä useita vuosia kestävälle tutkijan työlle. Aiheen tulee olla henkilökohtaisesti puhutteleva, sen tulee olla tutkittavissa, ja sen tulee olla sellainen, että se soveltuu hyvin yhteen tutkijan oman kompetenssin kanssa tai palvelee hänen kehityshalukkuuttaan. Esimerkiksi yliopistossa tehdyn opinnäytetyön, pro gradu -työn tai diplomityön yhtenä ideana on, että opiskelija voi siinä soveltaa ja osoittaa siihen asti oppimaansa tietoa kokonaisvaltaisesti (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara, 1997, 66-69). Tutkimusaiheen tulee olla myös niin rajattu, että vältetään elinikäisen projektin vaara. Tutkimuksessa rakennetaan mielenkiintoisesta teemasta jäntevä, menetelmällisestikin lähestyttävissä oleva tutkimusaihe, joka on valmis sensitiiviselle tarkastelulle ja johtopäätelmille.

Tutkimusraporttia viimeisteltäessä oman työn löydösten osoittaminen on usein vaativampi tehtävä kuin luulisi. Tutkimustulosten kriittinen tarkastelu, oman työn rajoitteiden arvioiminen on tärkeää samoin kuin jatkotutkimuksen mahdollisuuksien osoittaminen. On tärkeää, että tutkija itse seisoo oman työnsä, sen perusteluiden ja ratkaisujen takana. Tieteelliseen tutkimusprosessiin kuuluu myös työn ulkopuolinen arvioiminen. Tutkijayhteisön antama palaute on keskeinen osa legitiimiä tutkimusprosessia.

Tutkimista voi eritellä myös ajattelun, ilmaisun ja tapahtumisen tasojen kautta (Näsi, 1980, 5). Ajattelun tasolla tapahtuu erittelyä, yhteenvetoa, pohdintaa, harkintaa, oivalluksia jne. Sen työvälineitä ovat mielteen, merkitykset, käsitykset symboleista ja termeistä. Ilmaisun tasolla tutkiminen voi toteutua suullisesti, kirjallisesti ja eleellisesti, ja sen työvälineitä ovat sanat, kuvat, numerot jne. Tapahtumisen tasolla todellisuutta tutkitaan paradigmojen valossa, ja sen työvälineinä ovat kommunikaatio, tiedon hankinta, kommunikaatio, osallistuva havainnointi yms. tiedonhankinnan muodot.

Teorian merkitys tutkimusprosessissa

Uusi tieto on uutta suhteessa vanhaan tietoon. Tämä yhteys on tärkeä osoittaa. Teoria nojaa joukkoon oletuksia jotka muodostavat perustan loogisesti toisiinsa yhteydessä oleville väitteille. Oletusten luonne on paradigmaattinen. Teoria sinänsä on selitys, tai yritys selittää koettu kappale maailmaa. Teoria selittää tutkittavaa ilmiötä. Esimerkiksi organisaatioteoreettisessa tutkimuksessa tutkittava kohdeilmiö on organisaatio. Organisaatio taas voidaan määrittää monella tavalla, esimerkiksi sosiaaliseksi rakenteeksi tai teknologiaksi (Hatch, 1997, 9-10). Teoria muodostuu joukosta käsitteitä ja suhteita jotka sitovat ne yhteen selitettäessä tutkimuksen kohteena olevaa ilmiötä. Teoria voidaan myös ymmärtää joukoksi lakeja, jotka systematisoivat jotakin ilmiöaluetta koskevat empiiriset säännönmukaisuudet (Niiniluoto, 1980, 193). Käsitteiden avulla taas lajitellaan, järjestetään ja varastoidaan kokemuksia. Ne muodostuvat havaintoja abstrahoimalla.

Usein tieteellisen tutkimuksen tärkeimpänä päämääränä pidetään teorian kehitystä. Tutkimustyön alkuvaiheessa muodostetaan tutkimuksen viitekehys, jossa oma tutkimusongelma ankkuroidaan aikaisempaan tutkimukseen. Teorialla on alun perin tarkoitettu katselemista tai tarkastelemista. Hempelin (1966, 70) mukaan teoriat otetaan käyttöön silloin, kun aikaisempi tutkimus on paljastanut jossain ilmiökokonaisuudessa joukon säännönmukaisuuksia. Teoriat pyrkivät selittämään nämä säännönmukaisuudet ja yleensä antamaan tarkemman ymmärryksen kyseessä olevasta ilmiöstä. Teoria tarjoaa mahdollisuuden kommunikoinnille, järjestää ideoita, tuo esille uusia ideoita, luo selityksiä ja ennusteita sekä voi osoittaa näennäisesti erillisten ongelmien yhteenkuuluvuuden. Tutkimusselosteissa teoreettinen tausta antaa mahdollisuuden ymmärtää, millaisesta teoreettisesta taustasta työ on lähtöisin ja sen kytkennät käsitejoukkoihin.

Tutkimuksessa palataan johtopäätelmissä teoreettiseen viitekehykseensä ja kysytään, mitä on opittu ja kuinka tämä opittu on suhteessa aiheesta entuudestaan vallitsevaan tietoon. Parhaimmillaan tutkimuksesta muodostuu siten kokonaisuus, jonka teoreettinen viitekehys, empiirinen tarkastelu ja johtopäätelmät kutoutuvat kaikki hyvin yhteen, eivätkä jää toisistaan irrallisiksi paloiksi.

Tutkimusmenetelmät osana tutkimusprosessia

Tutkimuksen vaiheet voidaan osittain nähdä kronologisesti, ajallisesti peräkkäisinä. Tutkimusraportissa ne ilmenevät usein selkeästi vaiheina, vaikka tutkimuksen eteneminen on luonteeltaan pikemminkin kertautuvaa, iteratiivista ja edestakaisin kulkevaa. Usein tutkimusongelmat saavat lopullisen muotonsa vasta aineiston analysoinnin loppuvaiheissa, kun ”punainen lanka” lomittuu yhä selkeämmin tutkimusraporttiin. Tutkimuksen tavoitteilla on keskeinen asema ongelman muotoilussa. ”Tutkijan ammattitaidon ratkaiseva koetus on hänen kykynsä muuttaa enemmän tai vähemmän yleinen tutkimusteema yksityiskohtaisiksi tutkimuksen osaongelmiksi” (Niiniluoto, 1980, 27).

Tutkimusmenetelmät ovat oleellinen osa itse tutkimusta. Ilman tieteenfilosofian perusteiden ymmärtämistä ne saatetaan nähdä vain reseptikirjana tai työkalupakkina, mitä ne eivät ole. Menetelmät nivoutuvat tutkimuksen kokonaisuuteen, niitä tulee tarkastella tutkimuksen metodologisessa perspektiivissä ja tutkimuskohteen erityisluonteen puitteissa. Viime kädessä tutkimuksen tavoitteet ja tutkimusongelmat määrittävät millaisia menetelmiä käyttää tutkimuksessa ja kuinka.

Mitään menetelmää ei voi käyttää ilman tutkijan itsensä tulkintaa, ja tämä koskee sekä kvantitatiivista että kvalitatiivista tutkimusta. Menetelmät eivät myöskään ole valmiita ja testattuja, tutkimuksesta toiseen samalla tavoin kulkevia keinokimppuja. Faktorianalyysi kokoaa yhteen tietoa tutkittavasta aineistosta faktoreiksi, mutta niiden nimeäminen ja tiivistetyn tutkimustiedon ymmärtäminen on tutkijan itsensä tehtävä. Ehkä erityisesti kvalitatiivisessa tutkimuksessa tutkija usein kokoaa yhteen ja käyttää useita havainnointitapoja, haastatteluja, osallistuvaa havainnointia ja historiallista lähdemateriaalia oman tutkimuskohteensa mukaisesti. Tavoite ymmärtää tarkasteltavaa ilmiötä sanelee menetelmien käyttöä. Tutkimukselle ei ole valmiina yhtä parasta metodia ja lähestymistapaa. Lisäksi metodit ja lähestymistavat ovat arkeologisia – ne koskevat mennyttä ja sen tulkintaa. Aineisto kerätään, sitä analysoidaan ja tulkitaan metodien avulla jälkikäteen.

Varto (1995) esittää, että uutta tutkimusta varten muodostetaan oikeastaan aina oma, uusi menetelmä. Menetelmä onnistuu ottaessaan haltuun sen alueen, jota se tutkii. Tutkimuksessa tämä haltuunotto tehdään joka kerta uudestaan ja erikseen. Menetelmä ei ole tavallaan abstrakti näkökulma, joka vain siirretään konkreettiseen uuteen yhteyteen (Varto, 1995, 95 viittaa Ladriereen, 1959, 600). Menetelmä on keskeinen osa uuden tiedon luomisen prosessissa, ja jokainen tutkimus uusintaa ja yksilöllistää itse menetelmää. Metodinen luovuus ja ainutkertaisuus on osa tieteen erityisluonnetta, joka erottaa sen pelkästä selvityksestä, tietojen keräämisestä ja mekaanisesta raportoinnista.

Bogdan ja Taylor (1975, 1) osoittavatkin, että useimmat keskustelut metodeista koskevat niiden oletuksia ja päämääriä, teoriaa ja perspektiiviä teknisten yksityiskohtien sijaan. Esimerkiksi sosiaalitieteiden käyttämässä kvalitatiivisessa tutkimuksessa metodit muodostavat ”sateenvarjon”, jonka alle mahtuvat monet tulkinnalliset tekniikat jotka pyrkivät kuvaamaan, kääntämään tai purkamaan merkityksiä, ei frekvenssejä, jostain sosiaalisesta ilmiöstä, joka on tutkimuksen kohteena (Van Maanen, 1979, 520). Tietokoneohjelmat ovat tutkijan apuna sekä kvalitatiivisessa että kvantitatiivisessa tutkimuksessa, usein jäsentäen ja pelkistäen tutkimusaineistoa. Tutkija itse kuitenkin on se, joka päättelee, abstrahoi ja yhdistelee tiedon palaset uudeksi tiedoksi.

Tiivistelmä tutkimusprosessin kulusta

Tutkimuksen kulku voidaan tiivistää seuraavaan tapaan.

Tutkimuskenttä

On tavallista, että tutkijalla on ensin mielessä tutkimuskenttä, joka häntä kiinnostaa. Aikaisemmista opinnoista on jäänyt mieleen jokin kirja tai luennoitsijan ajatus, tai tutkija seuraa jotain yhteiskunnallista keskustelua mediassa ja paneutuminen aihepiiriin houkuttelee. Omakohtaiset kokemukset aihepiiristä ovat myös tärkeitä. Esimerkiksi työhön sitoutumisen problematiikka kiinnostaa.

Tutkimusaihe

Tutkimuskentästä täsmentyy tutkimusaihe, esimerkiksi keskijohdon sitoutuminen työhönsä yritysorganisaatiossa.

Ongelma

Tutkimuskentästä jäsennetään esiin kiinnostava kysymys, johon tutkimuksen avulla toivotaan voitavan hakea vastauksia. Kysymys muotoillaan usein ongelmaksi ja alaongelmiksi. Esimerkiksi, millaiset tekijät vaikuttavat keskijohdon sitoutumiseen työhönsä?

Tutkimuksen viitekehys

Ehkäpä joku muukin on tutkinut aihepiiriä? Tutkija hakee aikaisempia aiheesta tehtyjä tutkimuksia ja muodostaa omalle tutkimusongelmilleen käsitteellistä viitekehystä. Kuinka esimerkiksi sitoutumista on tutkittu eri tieteenaloilla ja millaisia tutkimustuloksia on olemassa työhön sitoutumiseen vaikuttavista tekijöistä. On tavallista, että aivan tutkimusalueelta tehtyjä tutkimuksia ei löydy, mutta sen sijaan usein lähialueilta. Esimerkiksi työhön sitoutumisen tutkimusta on työmotivaatiotutkimuksen alueella.

Idea tiedonhankinnasta

Tutkija muodostaa käsityksen, millaista tutkimusaineistoa tarvitaan tutkimuksen toteuttamiseksi ja kartoittaa mahdollisuuksia aineiston hankintaan. Keskijohdon sitoutumista tutkittaessa tarvitaan aineistoa niin suuresta organisaatiosta, että sen johto on organisatorisesti eriytynyttä. Tutkijan aikaisemmat yhteydet voivat antaa kontaktiperustan, tai sitten tutkija ottaa itse yhteyttä yrityksiin ja saa mahdollisuuden aineistonhankintaan.

Yksilöidyt tutkimusongelmat

Tutkimusongelmia voidaan yksilöidä kun aineiston hankinnan perusta on selvillä. Esimerkkitapauksessa voidaan verrata toisiinsa kahden osaston keskijohdon sitoutumisastetta ja kysyä, vaikuttavatko tehtävien laatu, palkkaus ja vastaajien henkilökuva työhön sitoutumiseen. Kysymykset saavat sisältöä myös aikaisemmasta sitoutumista koskevasta tutkimuksesta.

Rajattu tutkimuksen viitekehys

Tavallisesti tutkija kirjoittaa luonnoksen tutkimuksen viitekehyksestä jo ennen empiirisen aineiston hankintaa. Tutkimusongelmien rajautuessa myös viitekehys rajautuu.

Tutkimusmenetelmät

Aineiston hankinnan suunnittelun yhteydessä on tarpeen valita käytettävät tutkimusmenetelmät. Tutkimusmenetelmät ovat yhteydessä tutkimusongelmiin. Sitoutumista tutkittaessa voidaan laatia kyselylomake, jossa ensin määritellään (operationaalistetaan) sitoutumisen ilmiö, puretaan se kyselylomakkeen osioiksi ja vastausten perusteella saadaan käsitys sitoutumisasteesta. Vaihtoehtoisesti voidaan vaikkapa tutkia keskijohdon puhetta, sitä miten he määrittävät sitoutumistaan ja kuinka vastauksia voidaan tyypitellä sitoutujatyypeiksi.

Empiirisen aineiston hankinta

Kenttätyön luonne riippuu valituista tutkimusmenetelmistä. Kvantitatiivisen tutkimusaineiston kerääminen on erilaista kuin kvalitatiivisen tutkimusaineiston kerääminen.

Empiirisen aineiston analyysi ja tulkinta

Tutkimusaineiston analyysi ja tulkinta ovat yhteydessä tutkimusongelmiin. Jos tutkimuksen ”punainen lanka” on hukassa, tutkimusongelmista yleensä löytyy apu tutkimuksen jatkamiseen. Menetelmien käyttö ei korvaa tutkijan omaa tulkintaa ja analyysiä. Tutkimuksen viitekehys antaa myös vihjeitä tulkintojen tekemisessä. Hyvä ohje on, että kirjoittaa tutkimusongelman paperille, laittaa sen työhuoneen seinälle ja aina kun työ ei etene, syventyy tähän huoneentauluun.

Tutkimuksen johtopäätelmät

Tutkimuslöydökset tiivistetään johtopäätelmiksi. Tutkimustulokset jäsennetään suhteessa tutkimuksen viitekehykseen ja erityisesti aikaisempiin alueelta tehtyihin tutkimuksiin. Tällä tavoin työstä tulee kokonaisuus, jossa tutkimuksen alku ja loppu liittyvät toisiinsa.

Palaute

Osa legitiimiä tutkimusprosessia on tutkijan mahdollisuus saada palautetta tutkijayhteisöltä, erityisesti työn ohjaajalta. Kollegat, seminaariesitykset ja opponoinnit sekä mahdollisesti tutkimuksen kohteena olevien henkilöiden ja yhteisöjen palaute on myös tärkeää. Hyvässä tutkimuskäytännössä on olemassa palautemekanismit kuten väitöskirjassa esitarkastajat ja vastaväittäjä/vastaväittäjät. Luovaan tutkimusprosessiin kuuluu myös tutkijan oma aktiivisuus palautteen hakemisessa. Palautteen vastaanottaminen ja siitä oppiminen ovat osa tutkijan kompetenssia.

Tutkimusprosessin aikana usein esiintyviä kysymyksiä

Tutkimusseminaariessa tms. tilaisuuksissa tutkija saa arvokkaan mahdollisuuden esitellä omaa työtään laajemmalle tutkijajoukolle, mikä mahdollistaa palautteen saamisen. Samoin paneutuessaan muiden tutkijoiden työhön ja opponoimalla tutkija niitä oppii myös itse. Tutkimusseminaareissa toistuvat usein samat kysymykset, joihin vastaukset löytyvät tapauskohtaisesti, jokaisen tutkimusprojektin luonteen ja erityispiirteiden mukaisesti. Monet tutkimusprosessin pullonkaulat ovat kuitenkin yhteisiä tutkijoille.

Tavallinen kysymys tutkimusraporttia kirjoitettaessa on esim. kuinka viittaan lähteisiin. Tekniset ohjeet löytyvät hyvistä oppikirjoista, kuten kirjasta ”Tutki ja kirjoita” (Hirsjärvi, Remes, Sajavaara, 1997, 327-329). Monet oppilaitokset ja niiden julkaisusarjat laativat omat ohjeensa viittauksista. Pääperiaate on, että tekstistä pitää käydä ilmi, mikä osa on tutkijan ”omaa”, mikä toisilta saatua. Lähdeviitteet olisi hyvä olla eriteltyjä, ei esimerkiksi kappaleen loppuun sijoitettu lista kirjoista. Viitattaessa toisen kirjoittajan tekstiin alkuperäinen tekstin kirjoittaja tai kirjoittajat ovat aina ensisijainen viittauskohde, kirjan mahdollisesti toimittanut taho toissijainen.

Tutkimusmenetelmiä koskevia kysymyksiä tehdään jo tutkimusaihetta valittaessa. Kvantitatiivinen vai kvalitatiivinen tutkimusote, on monella ensisijainen kysymys. Kuitenkin tutkimusongelmat määrittävät menetelmää, eikä metodeita voi päättää heti alussa kuin siinä tapauksessa, että tutkija on erityisesti kiinnostunut jostain menetelmästä. Hyvin usein kvalitatiiviseen metodologiaan pohjautuvassa työssä käytetään tukena kvantitatiivisia aineistoja, kuten tietoja yrityksen henkilöstön määrään kehityksestä jne., vastaavasti kvantitatiiviseen metodologiaan pohjautuva työ voi rikastuttaa johtopäätelmiään tulkitsemalla muutamaa kyselylomakkeen tueksi tehtyä haastattelua, tai kyselylomakkeen avoimia kysymyksiä. Tutkimusmenetelmät eivätkä tutkimusparadigmat ole kokonaan toisiaan poissulkevia. Metodit eivät korvaa tutkijan tulkintaa, olipa sitten kysymys kvantitatiivisesta tai kvalitatiivisesta tutkimusmetodologiasta.

Tutkimuskohteesta hankittavan tiedon määrä on tärkeä praktinenkin kysymys. Kuinka monta kyselylomaketta pitää lähettää, tai kuinka monta haastateltavaa riittää rikkaaseen aineistoon ja sen tulkintaan, on usein esitetty kysymys. Vastaukset ovat taaskin tapauskohtaisia, vaikka menetelmäoppaista löytyy vastauksia molempiin kysymyksiin, tosin kytkeytyneenä tutkimuksen tavoitteisiin ja ongelmiin. Periaatteessa silloin kuin informanttien lisääminen ei enää tuo uutta tietoa tutkijalle, tutkimusaineisto on kerätty. Case-tutkimusmetodologiassa tapausten lukumäärälle on annettu selkeät rajat, ja tutkimusprosessi etenee tapaus kerrallaan eteenpäin, jokaisen tapauksen tuodessa uutta tietoa tutkittavasta aiheesta (Glaser, Strauss, 1967). Tutkimusongelman rajautuessa ja tutkimusaiheen fokusoituessa menetelmät ja niiden aiheuttamat tarpeet tutkimusprosessille usein selkenevät.

Voiko tutkimusraportissa kirjoittaa omia ajatuksia, kysytään myös usein. Itse asiassa tutkimusraportin tulee perustua omiin ajatuksiin, ei pelkästään aikaisemman tiedon toistamiseen ja mekaaniseen selvitykseen. Lähdeaineistossa on usein ensisijaisia lähteitä ja toissijaisia lähteitä, sellaisia jotka ovat tutkimuksen ”kulmakiviä” ajatusten kehkeytymisen kannalta, ja sellaisia jotka ovat toissijaisia, tärkeitä mutta enemmän sivuroolissa (lähdeviittauksista Eco, 1989). Tutkija toimii työnsä kokoajana, ja vaikka hän käyttää lähdeaineistonaan muiden tutkimuksia syntetisointi ja omin sanoin ilmiöstä ja tutkimustuloksista kirjoittaminen on työn lähtökohta.

Lopuksi

Uusi tieteellinen tieto on perusteltua ja suhteessa entiseen. Se tuo uutta omalle tietoalueelleen. Uusi voi olla uudenlaisten yhteyksien osoittamista asiantilojen välillä, se voi olla ilmiön käsitteellistämistä aikaisemmasta poikkeavalla tavalla tai se voi joskus olla kokonaan uuden ilmiön esiin nostamista. Uutta voi olla myös vanhan tiedon kumoaminen. Uuden tiedon hankintaan sisältyy aina tutkijan henkilökohtaista tyydytyksen tunnetta uuden löytämisestä. Tuotettaessa uutta tieteellistä tietoa se kohdistetaan tieteenaloille, joiden tutkimustiivistymiin uusi tieto suhteutetaan. Tutkielman lukijat ja asiantuntijat lopulta määrittävät uuden tiedon luonnetta ja paikkaa tiedon kentässä. Tutkijan työ on myös professionaalista, taitoja ja valmiuksia tulee tutkimuskokemuksen ja kouluttautumisen myötä.

Aaltio-Marjosola, Iiris 2002. Uuden tieteellisen tiedon tuottaminen. www.metodix.com. Prosessiartikkelit

Lähteet

Aaltio-Marjosola Iiris (1991): Cultural Change in a Business Enterprise. Studying a Major Organizational Change and Its Impact on Culture. Acta Academiae Oeconomicae Helsingiensis, A:80.

Aaltio-Marjosola Iiris (1992): Organisaatiot kulttuurin tuottajina ja tuotteina. Tutkimuksen mahdollisuuksia ja suuntia. HKKK:n julk. D-168. Helsinki.

Aaltio-Marjosola Iiris (1997): Scientific Writing as an Action to Fill an Empty Space. Summer conference for economic and management researchers in Jyväskylä, 11-12.6.1997. Unpublished paper.

Barthes Roland (1994): Mytologioita. Gaudeamus. Tammer-Paino Oy, Tampere.

Berger Peter L., Luckmann Thomas (1994): Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Gaudeamus, Kirjapaino-Oy Like, Helsinki.

Bogdan R., Taylor S. J. (1975): Introduction to Qualitative Methods. New York, Wiley.

Burrell Gibson, Morgan Gareth (1979): Sociological Paradigms and Organizational Analysis. Elements of the Sociology of Corporate Life. Heinemann, London.

Clifford James, George E. Marcus (1986): Writing Culture. The Poetics and Politics of Ethnography. University of California Press, USA.

Czarniawska Barbara (1997): A four times told tale:combining narrative and scientific knowledge in organization studies. In Organization, Volume 4 (1): 7-30.

Durkheim Emile (1980): Uskontoelämän alkeismuodot. Tammi, Helsinki.

Eco Umberto (1989): Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään. Vastapaino, Tampere.

Glaser B., Strauss A.L. (1967): The Discovery of Grounded Theory: Strategies for Qualitative Research. Chicago: Aldine.

Haaparanta Leila, Niiniluoto Ilkka (1995): Johdatus tieteelliseen ajatteluun. Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja no. 3. Helsinki: Hakapaino.

Habermas Jurgen (1976): Tieto ja intressi. ”Yhteiskuntatieteiden filosofiset perusteet, osa I, toim. Tuomela Raimo ja Patoluoto Ilkka. Hämeenlinna.

Hatch Mary Jo (1997): Organization theory. Modern, Symbolic and Posmodern Perspectives. Oxford University Press.

Hempel C. G. (1966): Philosophy of Natural Science. Prentige-Hall, Englewood Cliffs, New Jersey.

Hirsjärvi Sirkka, Remes Pirkko, Sajavaara Paula (1997): Tutki ja kirjoita. Kirjayhtymä Oy, Helsinki.

Kakkuri-Knuuttila Marja-Liisa (1998): Argumentti ja kritiikki. Gaudeamus, Tammer-Paino Oy, Tampere.

Koskiaho Briitta (1990): Ohi, läpi ja reunojen yli. Tutkimuksenteon peruskysymyksiä. Gaudeamus, Helsinki.

Kuhn Thomas S. (1994): Tieteellisten vallankumousten rakenne. WSOY, Juva.

Juntunen Matti, Mehtonen Lauri (1977) Ihmistieteiden filosofiset perusteet. Gummerus, Jyväskylä.

Ladriere J. (1959): La philosophie des mathematiques et le probleme du formalisme. Revue philosophique de Louvain, LVII, 600-622.

Lämsä Anna-Maija (1998): Hyötyä, velvollisuuksia ja tunteita – johtajien kokemuksia henkilöstön irtisanomisesta. N:o 115/1998.

Marjosola Iiris (1979): Yrittäjyys tahtona ja mahdollisuutena. Jyväskylän yliopiston taloustieteen laitoksen julkaisuja no 49/1979.

Marjosola Iiris (1987): The Empirical Base of Research. The Conventional Nature of Facts. Julkaisussa ”The Department of Basic Rresearch at the Helsinki School of Economics: Working Progress”. HKKK:n julk. D 103/1987.

Niiniluoto Ilkka (1999): Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen- ja teorianmuodostus. Otava, Keuruu.

Niiniluoto Ilkka (1980): Maailma, minä ja kulttuuri. Otava, Helsinki.

Näsi Juha (1980): Ajatuksia käsiteanalyysistä ja sen käytöstä yrityksen taloustieteessä. Yrityksen taloustieteen ja yksityisoikeuden laitoksen julkaisuja. Sarja A2: Tutkielmia ja raportteja 11. Tampere.

Pugh Derek S. (1997): Organization Theory. (Ed.) Penquin Books.

Rauhala Lauri (1999): Ihmisen ainutlaatuisuus. Helsinki University Press, Helsinki.

Shotter John (1975) Psykologian ihmiskäsityksiä. Espoo, 1977.

Van Maanen John (1988): Tales of the Field. On Writing Ethnigraphy. The University of Chicago Press. Chicago.

Van Maanen John (1979): Reclaiming Qualitative Methods for Organizational Research: a Preface. Administrative Science Quarterly, 24: 520-526.

Varto Juha (1995): Fenomenologinen tieteen kritiikki. Tampereen yliopiston julkaisujen myynti, Tampere.

Whyte William (1943) Street Corner Society. Chicago: University of Chicago Press.

Wittgenstein L. (1958) Philosophical Investigations. Oxford.

Wuthnow Robert, Hunter James Davison, Bergesen Albert, Kurzweil Edith (1986): Cultural Analysis. The Work of Peter Berger, Mary Douglas, Michael Foucault and Jurgen Habermas. Routedge & Kegan Paul, New York.

Kategoriat:artikkeli, Tutkimus

Avainsanat:metodologia, tieteellinen, tieto, tutkimus