Pirkko Anttila: Tutkimisen taito ja tiedon hankinta.

fi_image113

1. Johdatus tutkimukseen

1.1 Mitä on tutkimus?
1.2 Tutkimusavaruus prismana
1.3 Tutkijan taidot

2. Tiedon intressit ja tieteen olemus
2.1 Tieteen olemuksesta
2.2 Tiedon intressit

2.3 Tieteenfilosofiset perinteet ja koulukunnat
2.3.1. Positivismi
2.3.2 Hermeneuttinen tieteenperinne
2.3.2.1 Hermeneutiikka taiteen tutkimuksessa
2.3.3 Dialektinen tutkimustraditio
2.4 Erilaiset tieteentraditiot
2.4.1 Positivismin kritiikistä

3. Paradigman käsite
3.1 Mitä on tieteenfilosofia?
3.2 Tutkittavan ilmiön ontologia
3.2.1 Popperin 3 maailmaa
3.2.2 Vaihekosken ontologinen jaottelu
3.3 Ilmiön tieto-opilliset perusteet
3.4 Paradigman käsite
3.5 A priori ja a posteriori

4. Tiedonhankinta
4.1 Tiede ja arkitieto
4.1.1 Tiedonhankintamuodot
4.2 Sanaton tieto
4.3 Evaluoiva, arvioiva tieto

4.4 Tavoitteena tutkittu tieto
4.4.1 Mitä on tiede?
4.4.2 Tieteen tavoite
4.4.3 Mikä ei ole tutkimusta?
4.5 Tiedon erot
4.5.1 Tiede ja taide
4.5.2 Tieteen paradigmat

5. Teorian käsite ja tarve
5.1 Teorian merkitys
5.1.1 Mallin ja teorian erot
5.2 Hypoteesit ja teoria

6. Tutkimuksen peruskäsitteitä
6.1 Käsitteellistäminen
6.1.1 Tutkimuksen viitekehys
6.1.2 Käsitekarttatekniikka
6.1.2.1 Mind map
6.2 Hypoteesien asettaminen
6.2.1 Operationaalistaminen
6.3 Muuttujat
6.3.1 Tutkimusasetelma

6.4 Empiirisen aineiston tarkastelu
6.4.1 Laadullinen kuvaus
6.4.2 Määrällinen kuvaus
6.4.2.1 Otos ja näyte
6.4.2.2 Aineiston kuvaaminen
6.4.3 Tilastollinen testaus
6.4.3.1 Varianssianalyysi

7. Tutkimuksen logiikka
7.1 Tieteellisen päättelyn logiikat
7.2 Deduktiivinen päättely
7.3 Induktiivisen päättelyn logiikka
7.3.1 Laadullinen tutkimusote
7.3.2 Hermeneuttinen kehä

7.4 Abduktiivisen päättelyn logiikka
7.4.1 Abduktiivinen päättely
7.4.2 Kriittinen teoria lähestymistapana
7.4.2.1 Kriittisen teorian paradigma
7.4.3 Systeemiajattelu
7.4.3.1 Erilaisia systeemiteorioita
7.4.4 Pehmeä systeemimetodologia
7.4.5 Toimintatutkimus ja systeemiteoria
7.4.5.1 Toimintatutkimuksen eteneminen
7.4.5.2 Hankesuuntautunut toimintatutkimus
7.4.6 Taiteellisen työn tiedonhankinta
7.5 Tutkimusotteiden vertailua

8. Kysymyksenasettelu ja tutkimusote
8.1 Kysymyksenasettelu
8.1.1 Kysymykset ja aineisto
8.1.2 Triangulaatio
8.1.3 Kvantitatiivisen tutkimuksen kysymykset
8.1.4 Laadullisen tutkimuksen kysymykset

8.2 Tutkimusotteen valinta kysymyksen asettelun mukaan
8.2.1 Määrällinen, kvantitatiivinen tutkimus
8.2.1.1 Vertaileva kausaalinen tutkimus
8.2.1.2 Korrelatiivinen tutkimus
8.2.1.3 Korrelaatiomatriisi

8.2.2 Kvalitatiivinen tutkimusote ja laadullinen tutkimus
8.2.2.1 Tulkinta ja merkityksenanto
8.2.2.2 Tulkintaideoitten kehittäminen
8.2.2.3 Merkityksenanto
8.2.2.4 Laadullisen aineiston kokoaminen
8.2.2.5 Laadullisen aineiston analyysi
8.2.3 Kriittinen teoria tutkimusotteena
8.2.3.1 Tyypillinen laadullinen tutkimus
8.2.3.2 Kriittisen teorian käyttö
8.2.3.3 Reflektiivinen argumentointi
8.2.3.4 Kriittinen tutkimusote
8.2.3.5 Laadullinen ja määrällinen tutkimusote

9. Tutkimusmenetelmät
9.1 Tutkimusaineiston organisointi
9.1.1 Havainnointi ja seuranta
9.1.1.1 Suora havainnointi
9.1.1.2 Strukturoitu havainnointi
9.1.1.3 Strukturoimatonta havainnointia
9.1.1.4 Osallistuva havainnointi
9.1.1.5 Havainnointitutkimuksen luotettavuus
9.1.1.6 Havainnointiaineiston kokoaminen
9.1.2 Kenttämuistiinpanot
9.1.3 Portfolio
9.1.4 Haastatteluaineiston kokoaminen
9.1.4.1 Avoin haastattelu
9.1.4.2 Keskitetty haastattelu
9.1.4.3 Strukturoitu haastattelu
9.1.4.4 Syvähaastattelu
9.1.4.5 Ryhmähaastattelu
9.1.4.6 Asiantuntijahaastattelu
9.1.4.6.1 Haastattelun virhelähteet
9.1.4.7 Haastatteluoppaan laatiminen
9.1.4.8 Haastatteluoppaan laadinnasta
9.1.5 Survey eli kyselytutkimus
9.1.6 Dokumenttiaineisto
9.1.7 Liikkuva kuva
9.1.8 Esineellinen tutkimusaineisto
9.1.9 Tilastoaineisto
9.1.10 Kokeelliset tutkimusmenetelmät
9.1.10.1 Kvasikokeelliset tutkimusmenetelmät
9.2 Ilmiön kuvaus
9.2.1 Tapaustutkimus
9.2.2 Sisällönanalyysi
9.2.3 Semioottinen analyysi
9.2.3.1 Merkki
9.2.3.2 Interpretantti
9.2.3.3 Denotaatio
9.2.3.4 Ikoni
9.2.3.5 Semanttinen kuvaus
9.2.3.6 Koodi
9.2.3.7 Tuotesemantiikka
9.2.3.8 Tuotesemantiikan tutkimuksesta
9.2.4 Dokumenttianalyysi
9.2.4.1 Lähdekritiikki
9.2.4.2 Artefaktianalyysi
9.2.4.3 Esimerkki
9.2.5 Protokollan analyysi
9.2.6 Fenomenologinen analyysi
9.2.7 Fenomenografinen kuvaus
9.2.8 Symbolinen interaktionismi
9.2.9 Tyyppianalyysi
9.2.10 Etnometodologia
9.2.10.1 Refleksiivisyys
9.2.10.2 Etnometodologinen analyysi
9.2.11 Etnografinen ilmiön kuvaus
9.2.12 Grounded Theory
9.2.13 Elämänkerta -analyysi
9.2.14 Historiallinen analyysi
9.2.14.1 Historiallisen tutkimuksen vaiheet
9.2.14.2 Historiatutkimuksen aineisto
9.2.15 Toimintatutkimus
9.2.16 Tulevaisuustutkimus

9.3 Havainto- ja seurantatiedon empiirinen analyysi
9.3.1 Korrelatiiviset menetelmät
9.3.1.1 Korrelaatiokertoimet
9.3.1.2 Faktorianalyysi
9.3.1.3 Regressioanalyysi
9.3.1.4 Korrelatiivisen tutkimuksen kulku
9.3.2 Kehitystutkimus
9.3.3 Työntutkimus
9.3.3.1 Työntutkimuksen lähestymistavat
9.3.4 Systeemianalyysit

9.4 Mielipide- ja kokemustiedon empiirinen analyysi
9.4.1 Kyselytutkimuksen suunnittelu
9.4.1.1 Kyselylomakkeen laatiminen
9.4.1.2 Kyselyaineiston käsittely
9.4.1.3 Kyselylomakkeen saatteet
9.4.1.4 Kadon merkitys
9.4.2 Haastattelun suunnittelu
9.4.2.1 Haastattelurungon laatiminen
9.4.2.2 Aineiston kvantitatiivinen analyysi
9.4.2.3 Aineiston kvalitatiivinen analyysi
9.4.3 Delfoi menetelmä
9.5 Kokeellinen tutkimus
9.5.1 Kvasikokeellisesta tutkimuksesta
9.6 Projektit ja tutkimus
9.6.1 Hyvän tutkimustyön kriteerit

10. Tutkimuksen luotettavuus
10.1 Tutkimuksen luotettavuus
10.1.1 Tutkimuksen validiteetti
10.1.2 Tutkimuksen reliabiliteetti
10.2 Laadullisen tutkimuksen arviointi
10.2.1 Laadullisen tutkimuksen reliabiliteetti
10.2.2 Laadullisen tutkimuksen validiteetti
10.2.3 Laadullisen aineiston tarkastelu
10.3 Toimintatutkimuksen luotettavuus
10.4 Triangulaatio ja tutkimuksen luotettavuus

11. Tutkimuksen eettiset kysymykset
11.1 Tutkimuksen eettiset kysymykset
11.2 Tutkimustiedon julkistaminen

12. Tutkimusraportti
12.1 Tutkijan kompastuskivet

12.2 Tutkimussuunnitelman ja raportin laatiminen
12.2.1 Laadullinen tutkimus raporttina
12.2.2 Toimintatutkimuksen raportointi
12.2.3 Tutkimusraportin kirjoitusasu
12.2.4 Tieteellinen argumentointi
12.2.5 Lähdeviitteet
12.2.6 Kuvat ja taulukot
12.2.7 Tutkimusaineiston arkistointi

13. Lähteet ja kirjallisuus
13.1 Painetut lähteet ja kirjallisuus
13.2 Painamattomat lähteet ja opinnäytetyöt
13.3 Muut painamattomat lähteet

”Tutkimisen taito ja tiedon hankinta”, ns. Anttilan aineisto on useita satoja sivuja laaja menetelmäkäsikirja. Menetelmäkäsikirjan avulla pyritään osoittamaan, mistä ja miten tietoa etsitään ja käsitellään. Aineistoa on mahdollista kuvitella eräänlaisena ”tarjottimena”, josta voidaan valita erilaisiin tutkimusongelmiin kulloinkin parhaiten soveltuva lähestymistapa tai -tavat. Koska pyrkimyksenä on käsitellä ja kuvata tutkimusmenetelmien kirjo kattavasti ja monipuolisesti, erilaiset tutkimusmenetelmälliset vaihtoehdot esitellään melko lyhyesti. Aineiston käyttäjälle annetaan silti mahdollisuus perehtyä aiheeseen syvemmin viittaamalla aineiston lopussa olevaan kirjallisuusluetteloon.


Tutkimisen taito ja tiedon hankinta on satoja sivuja laaja ja satoja linkkejä sisältävä aineisto, joka on tarkoitettu tutkimuksen teon avuksi.

Aineisto koostuu hypertekstistä, jota havainnollistetaan kuvin ja esimerkein.

Aineiston rakenteesta saa parhaiten käsityksen napsauttamalla rakennepuusta kohtaa sisällys. Sisällyksestä aukeaa aineiston hierarkia ja sen avulla voit seurata etenemistäsi laajassa aineistossa.

Linkit etenevät aineiston sisällyksen mukaan, mutta voit myös edetä sivuilla olevien ”katso myös” linkkien avulla.

Sisällyksestä ja rakennepuusta avautuva rakennekartta on apuna edetessäsi aineistossa sekä hahmottaessasi kokonaisuuksia.

Aineistoa voi käyttää käsikirjan tapaan, mutta voit myös surffailla poluilla vapaasti oman mielenkiintosi mukaan.

Käyttöliittymä koostuu kahdesta kehyksestä. Varsinainen asian käsittely tapahtuu suurimmassa, oikeanpuoleisessa kehyksessä. Vasemmanpuoleisessa kehyksessä näkyy rakennepuu.

Voit aloittaa aineiston lukemisen neljällä tavalla:

  • Avaat rakennepuusta kohdan sisällys ja napsauta haluamaasi aihepiiriä
  • Avaat rakennepuusta kohdan rakennekartta ja napsauta haluamaasi aihepiiriä.
  • Avaat rakennepuusta aihepiirin, johon haluat perehtyä.
  • Avaat tutkimusprosessin kulkua koskevasta kuvasta haluamasi aihepiirin.

Navigointi suositellaan tehtävän rakennepuuta hyödyntäen. Omia polkujasi pääset kuitenkin takaisin myös paluu (back) -painikkeella.

Menetelmistä löydät laajempia menetelmäkuvauksia sekä myös uusinta menetelmäkehitystä.

1.1 Mitä on tutkimus?

Tutkimustyöllä ja siihen verrattavissa olevalla kehittämistyöllä tarkoitetaan OECD:n hyväksymän määrittelyn mukaan systemaattista toimintaa tiedon lisäämiseksi ja tiedon käyttämistä uusien sovellusten löytämiseksi. Kriteerinä on, saavutetaanko toiminnalla jotakin olennaista uutta tietoa.

Tutkimustoimintaan kuuluvat:

  • Perustutkimus, jolla tarkoitetaan sellaista toimintaa uuden tiedon saavuttamiseksi, joka ei ensisijaisesti tähtää käytännön sovellukseen. Perustutkimusta ovat esim. ominaisuuksien, rakenteiden ja riippuvuuksien analyysit, joiden tavoitteena on uusien hypoteesien, teorioiden ja lainalaisuuksien muodostaminen ja testaaminen. Perustutkimus voi olla lisäksi myös suunnattua, jolloin sen tuloksilla voidaan olettaa olevan ennakolta tiettyä sovellusmerkitystä, joskus tosin vasta pitkällä tähtäyksellä.
  • Soveltava tutkimus, jolla tarkoitetaan sellaista toimintaa uuden tiedon saavuttamiseksi, joka ensisijaisesti tähtää tiettyyn käytännön sovellukseen. Sovelletun tutkimuksen tarkoituksena on käsitellä jokapäiväisen elämän kysymyksiä. Soveltavaa tutkimusta on esim. sovellusten etsiminen perustutkimuksen tuloksille tai uusien menetelmien ja keinojen luominen tietyn ongelman ratkaisemiseksi.
  • Kehittämistyö tai kehittämistutkimus, jolla tarkoitetaan tutkimuksen tuloksena ja/tai käytännön kokemuksen kautta saadun tiedon käyttämistä uusien aineiden, tuotteiden, tuotantoprosessien, menetelmien ja järjestelmien aikaansaamiseen tai olemassa olevien olennaiseen parantamiseen. Tämäntapaista tutkimusta on esimerkiksi ns. toimintatutkimus (action research), joka tuottaa tietoa suoraan siinä tilanteessa, jossa sitä myös sovelletaan, sekä projekteissa tapahtuva tutkimus- ja kehittämistoiminta.

Tutkimustoimintaan luetaan myös tutkimusprojekteihin kuuluva tietojenkeruu sekä muut rutiiniluontoiset toimenpiteet.
palaa alkuun

1.2 Tutkimusavaruus prismana

Kuvassa 1 on esitettynä prisman muodossa se tutkimusavaruus, johon voidaan liittää erilaiset tutkimuksen lähestymistavat.

Inhimillistä ajattelua ja toimintaa säätelee toisaalta ihminen yksilönä, hänen psyykkinen minuutensa, joka muodostaa oman, yksilötason tarkasteluympäristön. Sitä vastapäätä on kuvioon asetettu ihmisen sosiaalinen ympäristö, laajimmillaan yhteiskunta, pienimmillään se henkinen kosketus toiseen ihmiseen, joka muodostuu jo pelkästään ajatuksesta, että ajattelu tai toiminta liittyy toiseen ihmiseen.

Tutkimuksen kenttä muodostuu tässä ajatuksessa paitsi ihmisen ja hänen sosiaalisen ympäristönsä ajattelun ja toiminnan tekijöistä, myös sen kohdealueesta, kulttuurin, tekniikan, luonnonympäristön ja talouden sekä niiden erilaisten yhteistekijöiden rajaamasta alueesta. Prismamallissa on erilaisten tutkittavien ilmiöiden kentäksi asetettu se taso, jolla nämä toiminnot tapahtuvat. Ilman tekniikkaa ja tuotannon prosesseja, ilman kulttuuriympäristöä, joka säätelee muodon ja ilmaisun tapoja, ilman ekologista ulottuvuutta ja ilman taloudellisia edellytyksiä on vaikea ajatella inhimillistä toimintaa. Kukin niistä merkitsee jotakin, joskin painopistettä voidaan ajatella siirrettäväksi enemmän jollekin alueelle kuin jollekin toiselle.
fi_image114

Kuva 1. Tutkimuksen avaruus

Kuvion keskelle on sijoitettu tutkimuksen kohde, joka voi liikkua vapaasti ja hakea painopistettään. Painotus voi olla yksilötasolla tai vastaavasti se voi hakea merkityksensä enemmän yhteiskunnalliselta painoalueelta. Se voi olla ensisijaisesti ”ekologisesti kohde” tai se voi olla kulttuurikohde tai sosiaalinen tai taloudellinen kohde. Päähuomio voi olla kiinnittynyt tekniikan hallintaan ja uusien teknisten ratkaisujen kehittämiseen, mutta se voi olla myös taloudellisesti säästeliäs tai tuottoisa idea.

Tutkimus hyvin usein eri tieteenalojen leikkauspisteeseen ja ottaa kantaa niiden tarjoamiin kysymyksiin erilaisista näkökulmista. (Ks. kuva)

Kyse voi olla:

  • ihmisen persoonallisuudesta ja psyykestä (psykologia)
  • hänen fysiologiastaan ja hermotoiminnoistaan (fysiologia, neurofysiologia)
  • hänen terveydestään ja hyvinvoinnistaan sekä biologiastaan, esimerkiksi elinympäristön vaatimukset, lepo, työ, liikunta… (lääketieteet, biologia, ergonomia, työfysiologia, liikuntatieteet)
  • hänen ajattelustaan ja ajattelumalleihin sekä luovuuteen kuuluvien prosessien muodostumisesta (kehityspsykologia, erityispedagogiikka, kognitiotiede)
  • hänen oppimisestaan, erityisesti taidon ja taitosuoritusten oppimisesta ja opitun säilymisestä, harjaannuttamisesta, ammatillistumisesta ja transferoitumisesta (oppimispsykologia, kognitiivinen psykologia)
  • hänen kasvatettavuudestaan ja koulutettavuudestaan (kasvatustiede, taidekasvatus, aikuiskasvatustiede, ammattikasvatustiede)
  • professioiden muodostumisesta; professionaalistumisesta (ammattikasvatustiede, aikuiskasvatustiede, kognitiivinen psykologia)
  • eettisistä sekä arvojen ja normien muodostumiseen liittyvistä kysymyksistä (filosofia, kasvatusfilosofia, teologia)
  • hänen esteettiseen kokemukseensa ja kokemusmaailmaansa kuuluvista kysymyksistä (soveltava estetiikka, ympäristöestetiikka)
  • taideilmaisusta (taidepedagogiikka, estetiikka).

Ihmisten muodostaman yhteisön näkökulmasta tarkastellen saadaan näkyviin useita muita kysymyksiä, jotka koskevat ihmisen asemaa, tehtäviä ja merkityksiä yhteisöissä, myös yhteiskunnassa, jolloin lähitieteitä ovat mm.

  • sosiaalipsykologia
  • viestintätieteet
  • sosiaalinen antropologia
  • kulttuuriantropologia
  • psykologinen antropologia
  • työtieteet.

Kulttuuriympäristö kytkee tutkimuksen mm. seuraaviin tieteisiin:

  • historia
  • kulttuurihistoria
  • taidehistoria
  • arkkitehtuuritiede
  • kansatiede
  • kulttuuriantropologia
  • soveltava estetiikka
  • elokuvatiede
  • teatteritiede.

Taloudellinen ympäristö kytkeytyy mm. seuraaviin aloihin:

  • kansantalous
  • liiketaloustiede
  • markkinointioppi
  • viestintätieteet
  • kodin taloustiede.

Toiminta ekologisessa ympäristössä kytkeytyy esim. seuraaviin tutkimusaloihin:

  • ympäristötieteet
  • biologia
  • kemia.

Teknologinen ja tuotannollinen ympäristö merkitsee tutkimuksen kytkemistä mm. seuraaviin näkökulmiin:

  • tekniikka, erityisesti erilaisten teknisten menetelmien teknologiat
  • tekniikan historia
  • tuotantotalous
  • kemia
  • fysiikka
  • fysiologia
  • neurofysiologia
  • tietojenkäsittelytiede.

Kun havaitaan, miten monista ja monentyyppisistä haarautumista saattaa olla kysymys, on tutkimuksen kokoaminen ehyen paradigman alle haasteellinen tehtävä. On monta syytä pohdiskella, mistä kulloinkin aloitettavassa tutkimuksessa oikein on kysymys.
palaa alkuun

1.3 Tutkijan taidot

Helsingin yliopiston tieteenfilosofian assistentti Jaana Venkula on luetellut joukon tutkijalle tärkeitä taitoja. Hänen luettelossaan ovat mm. teoreettisen ajattelun taito, ongelman havaitsemisen ja rajaamisen taito, tieteellinen perustelutaito, ongelmakeskeinen lukutaito, ongelmakeskeinen esitystaito sekä luovuus, jota myös tieteellinen, ei ainoastaan taiteellinen työskentely edellyttää. Viimeksi mainitusta hän toteaa, että tieteellisessä luovuudessa on enemmän reunaehtoja kuin taiteen teossa, mutta silti ei voida sanoa, että tieteessä luovuuden merkitys olisi vähäisempi. (Venkula 1988, 20)

Ilkka Niiniluoto kritisoi teoksessaan Järki, arvot ja välineet (1994) sitä tieto-opillista käsitystä, joka erottaa teorian ja käytännön, tiedon ja taidon. Se päätyy ‘oppiin tiedosta katseluna’. Niiniluodon mukaan taitojen tietopitoisuuden kasvu näyttää olevan inhimillisen kulttuurin kehityksen yleinen piirre, joka näkyy niin ammateissa kuin harrastustenkin piirissä. (Niiniluoto 1994, 75.)

palaa alkuun

2.1 Tieteen olemuksesta

Käsitys tieteellisen tiedon luonteesta on vaihdellut aikojen kuluessa. Siitä voidaan erottaa mm. seuraavia käsityksiä:

”Naiivi” realismi, jonka mukaan on olemassa jonkinlainen meistä riippumaton ulkoinen todellisuus. Tieteellisen tiedon avulla sitä voidaan kuvata ja se voidaan myös asettaa empiirisen eli havaintoihin perustuvan kokeen tai mittauksen kohteeksi. Tämä käsitys sisältyy osittain myös ns. positivistiseen tieteenkäsitykseen.

Kriittinen realismi, jonka mukaan maailma on meistä riippumaton, mutta me emme saa siitä kunnollista kuvaa, koska tietomme riippuu niistä teorioista ja metodeista, joita käytämme. On tärkeää koko ajan parantaa teorioita, mutta ennen kaikkea metodeja. Nykyajan luonnontieteellinen tutkimus esimerkiksi lääketieteessä ja biologiassa menettelee juuri näin. Kriittisen realismin mukaan todellisuus on aina olemassa, mutta tietomme siitä on puutteellinen.

Tieteenteoreetikot keskustelevat paljonkin siitä, voidaanko jokin yleensäkään todistaa oikeaksi, sen sijaan voidaan monetkin asiat osoittaa vääriksi tai puutteellisiksi (vrt. esim. Popper 1973). Wallén (1993) toteaa, että realismilla on huomattavaa käytännöllistä merkitystä erityisesti sellaisessa tutkimuksessa, jonka tuloksena odotetaan käyttökelpoista uutta teknologiatietoa, esimerkiksi elektroniikan, mediatekniikan, ydinvoiman yms. tutkimuksessa.

Evolutionäärinen, kehitysopillinen tietoteoria pohtii myöskin kysymystä tiedon oikeellisuudesta. Se kytkee tietokysymyksen ihmisen biologiseen kehittymiseen. Ellei ihmiskunnalla olisi jotakuinkin oikeaa käsitystä ympäristöstään ja kykyä toimia siinä pätevin keinoin, ei se olisi pitkäänkään säilynyt hengissä. Tämän tietokäsityksen piirissä pohditaan miten evoluutio on vaikuttanut ihmisten ja ihmiskunnan todellisuuskäsitykseen. Keskustelu tästä tietokäsityksestä on tällä hetkellä varsin ajankohtainen, kun mietitään tutkimustiedon hankintaa suhteessa esimerkiksi luonnonvarojen käyttöön, maapallon saastumiseen, maailman väestömäärään jne.

Teoriat ja mallien mukainen ajattelu suhteessa todellisuuteen on eräs tieteellisistä lähestymistavoista. Teoriat ja niiden mukaan tehdyt mallit yksinkertaistavat todellisuutta. Ne ovat oletuksia todellisuudesta. Tutkimuksella pyritään tekemään tulkintoja ja antamaan sovellusohjeita taustalla olevien teorioitten ja mallien mukaisesti. Vaikkapa koulutustutkimuksen alueelta löytyy Suomestakin esimerkkejä tämäntapaisesta tiedonkäsityksestä. Tutkija on saattanut laatia hypoteettisen mallin jonkin koulutussuunnitteluun liittyvän teorian pohjalta ja tutkinut ilmiötä tiettyjen muuttujien mukaisesti. Tulosten sovelluksena saattaa olla vaikkapa uusi kouluhallinnollinen säännös, joka ohjeistaa mallikkaasti ao. teorian mukaisen toi-minnan, mutta jonka lähtökohtana ei ole ollut todellisuus vaan teoreettinen idea siitä.

Instrumentalismin kiinnostuksen kohteena ei ole ”totuus”, vaan se, että erilaiset tutkimusvälineet ja mittaustilanteet liittyvät tietyn tyyppisiin teorioihin. Wallén (1993) mainitsee historiallisen esimerkin: Se, että kirkko yleensä hyväksyi Galileo Galilein maailmankuvan, jossa maapallo kiertää aurinkoa, riippui enemmänkin sen hyväksymisestä laskennalliseksi, mittausopilliseksi menetelmäksi kuin että se olisi hyväksytty maailmankuvaksi. Tämäntapainen ajattelu on olennainen osa positivistista tieteenteoriaa.
Antropologinen tietokäsitys korostaa tiedon ja kulttuurin vuorovaikutusta. Se avaa näkökulmaa mm. tiedonhankinnan muotojen ja tutkimusyhteisön välillä, ja tulee esiin esimerkiksi monitieteisissä tutkimusprojekteissa, toimintatutkimuksessa sekä tapaustutkimusprojekteissa.

Konstruktivismi tuo esiin, ettei tieto ole passiivista maailmankuvausta, vaan että tutkija sen konstruoi eli muodostaa itse. Se mitä havainnoidaan, riippuu siitä, mitä kysytään samoin kuin mittausmenetelmistä. Jonkin ilmiön tulkinta, sen yhteydet muihin asioihin sekä muodostettavat teoriat eivät johdu suoraan havaintotiedosta, vaan ne luodaan tutkijan aikaisemman tiedon, kokemusten, tarkoitusperien yms. pohjalta. Paljon riippuu myös siitä, millaista ennakkotietoa on tietokannoissa, lähdeteoksissa jne.

palaa alkuun

2.2 Tiedon intressit

fi_image115

Tekninen tiedonintressi hakee tietoa luonnon- ja muun ympäristön ilmiöiden selittämiseen ja hallitsemiseen. Tämänkaltainen tieto on tärkeää, kun halutaan sen liittyvän materiaaleihin, koneisiin, laitteisiin, rakenneratkaisuihin, yms. Siihen liittyy ensisijaisesti empiirinen, kokemusperäinen tiedonhankinnan menetelmä. Sellaisia ovat esimerkiksi erilaiset havainnot, kokeilut, mittaukset, laboratoriokokeet, materiaalien koestusmenetelmät, yleensä sellaiset tavat hankkia tietoa, joissa sovelletaan havaintojen tekemisen tekniikoita, mittaustekniikkaa, tilastollisia menetelmiä jne. Tuotteen funktioista lähinnä menetelmän, eli työn teknisen toteutuksen funktiot edustavat teknistä tiedonintressiä. Arvoanalyysi suoritetaan silloin näistä nä-kö-kulmista ja arvojen asettamisen lähde on todellisuuspohjainen, objektiivinen, mitattuja ja arvioituja ulkoisia tekijöitä, esimerkiksi laadun tekijöitä kuten kestävyyttä, turvallisuutta ja ergonomisia tekijöitä huomioon ottava.

Praktinen, tulkinnallinen tiedonintressi pyrkii ymmärtämään ihmistä hänen ympäristössään. Praktiseen, käytännölliseen tietoon liittyvät tulkitsevat tiedonhankinnan menetelmät. Niiden avulla -pyritään ymmärtämään esimerkiksi ihmisen toimintojen mielekkyyttä ja vaikutteita erilaisissa tilanteissa joko yhteisön tai yksilön näkökulmasta. Informaatio saattaa olla myös toisten henkilöiden mielentiloja, odotuksia tai heidän arvopreferenssejään tulkitsevaa. Tämänkaltainen tiedonhankinta on tärkeää myös silloin, kun on arvioitava esimerkik-si tuotteiden esteettisiä arvoja, henkilöiden asenteita, erilaisia tarpeisiin liittyviä tekijöitä, tuotteiden käyttöön liittyviä mieltymyksiä, jne. Praktiseksi eli käytännölliseksi voi tätä tiedonhankintatapaa sanoa siitäkin syystä, että tällä tavalla ihmiset käytännössä menettelevät: oman näkemyksen mukaisesti pyritään tulkitsemaan erilaisia ympäristössä tapahtuvia asioita, arvailemaan vastaantulijoiden ammatteja, ystävän asenteita, toisten ihmisten tarkoituksia jne. Praktisella tiedonintressillä toimien laaditaan arvoanalyysi erilaisten tulkintojen pohjalta.

Kriittinen tiedonintressi pyrkii pureutumaan subjektiivisten käsitysten taustalla oleviin tekijöihin, joita saattavat olla esimerkiksi vallankäyttöön, arvostuksiin, kokemuksiin tai oletuksiin liittyvät tekijät. Kriittinen tiedonintressi tulee kysymykseen, kun halutaan arvioi-da vertaillen vaikkapa useiden eri kohteiden ergonomisia ominaisuuksia tai niiden markkinoitavuutta. Erityisesti emansipato-risessa eli vapauttamaan ja uudistamaan pyrkivässä muodossaan kriittinen tiedonintressi tulee esiin silloin, kun on kysymys vaikkapa työsuojeluun tai sukupuolten väliseen työnjakoon tai työn muotoiluun vaikuttavien muutosvoimien hallintaan pyrkivästä intressistä. Toimintatutkimuksen strategiaan liittyy kriittinen tiedonintressi: reflektoivassa keskustelussa ryhmä pohtii yhdessä vetäjän kanssa työn eri vaiheita ja niiden vaikutusta tulokseen. Tavoiteorientoitunut työskentely edellyttää yleensä kriittistä asennetta, joten työn arvoanalyysi tehdään silloin tältä pohjalta.

Luovien ammattien edustajilla saattaa olla myös intuitiivinen intressi eli intuitio. Intuition olemusta on ryhdytty pohtimaan perusteellisemmin vasta 1990-luvulla (esim. Rosell 1990, 35; Eneroth 1991) Luovan ajattelun ja intuition tuottama tieto on peräisin omista subjektiivisista tuntemuksista, elämyksistä, kokemuksista, oivalluksista. Se on lajinaan aivan eri asia kuin tuotteen tekniseen toteutukseen liittyvä, tai olemassa olevien asioiden tulkintaan tai niiden kriittiseen pohdintaan liittyvä tiedonhankinta. (Vrt. Anttila 1993, 184)

Jürgen Habermasin mukaan kaikki tieto on johonkin intressiin sidottua (Habermas 1974). Tämän ns. intressiteorian taustalla on näkemys siitä, että yhteiskunnassa vaikuttaa kolme todellista tekijää: työ, kieli ja valta. Kukin niistä määrittää ja motivoi omantyyppistään tutkimusta.

Työ voidaan käsittää Habermasin mukaan fysikaalisen ja sosiaalisen ympäristömme muuttamiseksi sillä tavoin yhteensopivaksi, että se varmistaa ihmiskunnan ja oman itsemmekin eloonjäämisen. Työn näkökulmaa vastaa tekninen intressi. Se motivoi sellaista tutkimusta, joka tuottaa informaatiota ihminen – luonto -suhteen tasapainottamiseksi. Teknistä intressiä vastaa empiiris-analyyttinen tieteellinen metodi.

Toinen todellisuuden tekijöistä on kieli. Kielellä on tietenkin kommunikaatiomerkitys eli sen avulla viestitetään ajatuksia ihmisten välillä, mutta se ei ole kielen ainoa tehtävä. Kielen avulla on mahdollista tradition välittyminen, menneisyyden ja nykyisyyden kytkeytyminen toisiinsa. Kielen avulla välittyvä kulttuurin traditio tarjoaa mahdollisuuksia ihmisen itseymmärryksen kehittymiselle. Kielellistä intressiä vastaavat fenomenologinen ja hermeneuttinen tieteentraditio.

Kolmanteen toimintapiiriin eli valtaan ja vallankäyttöön kohdistuu Habermasin mukaan ns. emansipatorinen tiedonintressi, joka ohjaa kriittiseen lähestymistapaan. Tätä tiedonintressiä vastaa esimerkiksi kriittinen dialektiikka ja mm. toimintatutkimuksellinen lähestymistapa.
Vallalla olevat tieteenfilosofiset perinteet voidaan ryhmitellä Habermasin (1974) tarkoittamalla tavalla kolmeen pääasialliseen lohkoon, joissa jokaisessa on lukuisa määrä erilaisia suuntia. On hyödyllistä pohtia näitä traditioita, koska niiden mukaan jäsentyvät jokseenkin kaikki erilaiset tutkimusotteet.

palaa alkuun

2.3.1 Positivismi

Nimitys positivismi tulee Comten (1844) käyttämästä termistä philosophie positive, joka tässä tarkoittaa todellista ja totta. Sen on tulkittu merkitsevän myös ihmisen pyrkimystä ”oman strategisen asemansa parantamiseen maailmassa” eli pyrkimystä selviytyä luonnonlakien hallitsemassa maailmassa. Luonto on koettu haasteeksi, josta ihmisen on selviydyttävä positiivisella otteella ja uskolla parempaan tulevaisuuteen. Ihmisen on hallittava luontoa eikä päinvastoin. Itse sana on lainattu latinankielen sanasta positum, jonka kantasana pono tarkoittaa asettaa, panna, sijoittaa. Se mitä tarkoi-tetaan asettaa, sijoittaa paikalleen, on fakta, tosiasia eli jotakin, joka on olemassa. Tutkijan tehtävänä on koota tosiasiat ja systematisoida ne. On sanottu myös, että “tieteen tulee ainoastaan pyrkiä systematisoimaan kokemaamme dataa“. Nimitys positivismi säilyi 1900-luvulle saakka, jolloin ryhdyttiin puhumaan loogisesta empi-rismistä.

Positivismi korostaa tieteen ykseyttä eli sitä, että kaikki tiede on samaa kokonaisuutta ja sen selitykset ovat samojen lakien alaisia. Positivistisen otteen mukaan esitetään väitteitä, jotka on tieteellisin keinoin pystyttävä koettelemaan ja todistamaan joko oikeiksi tai vääriksi. Positivisti näkee asian niin, että vain positivistista tieteellistä lähestymistapaa voi sanoa tieteeksi. Kaikki, mikä jäi tämän ulkopuolelle oli ”metafysiikkaa”, jolle tuli halveksiva kaiku todellisen tieteen-harjoittajan korvissa.

Positivismi sisältää useita metodologisia suuntia:

  • logiikan
  • loogisen empirismin
  • luonnontieteelliset metodit.

Positivismi korostaa sitä, että tieteen tehtävänä on tutkia toistuvia, yhteisiä, lähinnä luonnonlakien alaisia piirteitä. Mitä paremmin jokin ilmiö asettuu jonkin luonnonlain alaisuuteen, sitä paremmin se kuvaa todellisuutta. Tutkimustulokset ilmaistaan matemaattisessa muodossa ja tähän tarkoitukseen on tilastomatematiikan avulla saatu kehitetyksi pitkälle vietyjä menetelmiä. Erityisesti positi-vismi korostaa syy – seuraus -suhteita ja kuvaa niihin liittyviä selitysmalleja tilastollisin menetelmin.

Positivistisen käsityksen mukaan faktojen eli aineiston tulee olla observoitavissa eli siitä tulee voida tehdä havaintoja. Tässä kohdassa sillä on yhteys empirismiin. Faktan tulee myös olla operationalisoitavissa eli muokattavissa sellaiseksi, että se on mitattavissa jollakin tavalla. Teorian tehtävänä on antaa pohja sille, mitä mitataan, muutenhan ei tiedettäisi, mitä ollaan mittaamassa.

Positivistisen ajattelun mukaan todellisuutta ei pidä tieteessä kokea suoraan, koska konkreettinen kokeminen johtaa kaoottiseen todellisuuskuvaan. Tämän vuoksi tieteen keinoin on luotava sellainen todellisuuden malli, josta kaikki yksilölliset poikkeukset on karsittu. Tähän jälleen tarvitaan tilastomatematiikan keinoja, joiden avulla saadaan kuvatuksi jakaumia, keskiarvoja, keskihajontoja yms. Positivistisen tieteen metodi on selittävä.

Puhtaimmillaan positivistinen ajattelu ymmärtää tieteen niin, että todellisuus on arvovapaa ja se muodostuu pelkistä faktoista. Tutkijan asema on tällaisessa tilanteessa ongelmallinen: hänen omat subjektiiviset arvoasetelmansa saattavat vääristää tuloksia. Tutkijan on siitä syystä tarkoin analysoitava omat arvonsa ja asenteensa ja pyrittävä eliminoimaan ne, koska vain faktat, tosiasiat kuuluvat tieteen piiriin. Tätäkin varten on kehitetty tilastomatemaattisia keinoja, joilla voidaan osoittaa mahdollinen virhemarginaali. Positivismi tekee selvän eron tunteen ja järjen välillä. Tunteet kuuluvat sen mukaan tieteen ulkopuolelle, järki kuuluu tieteeseen.

palaa alkuun

2.3.2 Hermeneuttinen tieteenperinne

Hermeneutiikan juuret ovat renessanssissa kahdenkin suunnan välityksellä: toisaalta protestanttisessa raamattuanalyysissä, toisaalta antiikin klassikoiden humanistisessa analyysissa. Tekstitulkinta, eksegetiikka on niin muodoin eräänä lähtökohtana.

Hermeneuttinen eli hengentieteellinen tieteenperinne sisältää asioiden merkityksen ja mielen tutkimuksen. Se tutkii merkitys-sisältöjä, kulttuuria. Sana tule kreikan kielen verbistä hermeneuin, joka tarkoittaa tulkita. Sana on liittynyt kreikkalaiseen jumalten sanansaattajaan Hermekseen, joka selitti ihmisille heidän ymmärtämällään kielellä, mitä jumalat ajattelivat ja tekivät. Hermeneuttisen tieteensuuntauksen tehtävänä on auttaa ilmaisemaan täsmällisesti se, joka on olemassa tutkittavissa kohteissa enemmän tai vähemmän epäselvästi. Hermeneutiikasta käytetään usein myös nimeä tulkinnallinen menetelmä. Sen tutkimuskohteena on esimerkiksi jokin historiallinen aikakausi, tietty kulttuuri, taiteellinen tai kulttuurisesti kiinnostava kohde tai jokin ns. teksti. Tutkimuskohdetta sanotaan usein tekstiksi, vaikka se ei sellaisessa muodossa suoranaisesti olisikaan. Tulkinta tarkoittaa sitä, että tutkija tarkastelee havaintojaan teoreettisten olettamusten kautta, joiden ilmenemistapoja havaittavien ilmiöiden ajatellaan olevan. (Vrt. esim. Haaparanta & Niiniluoto 1994, 69.)

Tulkinnalla esiin saatava käsitteellinen mieli, tarkoitus merkitsee jotakin vain, jos se on esitettävissä tietyn kokonaisuuden osaksi. Jossakin toisessa kokonaisuudessa se on jotakin muuta.

fi_image116

Jo Wilhelm Dilthey (1833-1911), joka käytti tästä tieteensuuntauksesta sanontaa hengentiede (Geisteswissenschaft), totesi 1800-luvun lopussa vallalla olleen positivistisen tiedekäsityksen vastaisesti, ettei luonnontieteelliseen ajatteluun pohjautuva lähestymistapa tarjoa soveltuvaa paradigmaa, jos halutaan tutkia esimerkiksi sosiaalisia tai taiteellisia kohteita, tekoja ja tapahtumia, joissa inhimillinen toiminta on yhtenä tekijänä. Diltheyn iskusana oli: luontoa me selitämme, ihmistä ja kulttuuria ymmärrämme. Diltheyn mukaan pitää hengentieteissä eläytyä tutkimuksen kohteen ajatustapaan ja kokemuksiin, löytää esimerkiksi jokin kulttuurin tai historiallisen aikakauden henki.

Tämän vuosisadan puolella on hermeneutiikkaan vaikuttanut ennen muuta Martin Heidegger (1927) ja hänen vaikutuk-sestaan myös Hans-Georg Gadamer (1960). Gadamer esittää, ettei ole varsinaista tulkinnan metodia, mutta tutkijan hallussa oleva traditio antaa hänelle esiymmärryksen (Vorverständnis), joka ohjaa tulkinnan etenemistä. Gadamer ei niinkään korosta tutkijan psykologista eläytymistä, vaan hän korostaa kielen merkitystä tapahtumassa, jossa tutkijan itseymmärrys lisääntyy ja jolloin tutkijan rooli on yhtä tärkeä ja painava kuin kohteenkin rooli. Gadamerin mukaan tulkinnan tavoitteena ei ole objektiivinen tulkinta.

Hermeneutiikka korostaa tosiasioiden ja arvojen välistä yhteyttä, toisin kuin positivismi, joka sulkee arvot tieteellisen ajattelun ulkopuolelle. Ilmiöt sidotaan sekä “leveyssuuntaan“ että “pituussuuntaan“ muihin ilmiöihin ja tapahtumiin, ajallisesti samanaikaisiin tapahtumiin ja ilmiöiden kehitykseen.

Jo Immanuel Kant 1700-luvulla totesi sen eron, mikä on “moraalisilla“ ja “luonnonmukaisilla“ filosofisilla periaatteilla. Mutta jo 1500-luvulla oli ymmärretty, ettei ihmiselle ole mahdollista “ymmärtää“ muuta kuin hänen itsensä luomaa maailmaa, kulttuuria, historiaa, yhteiskuntaa. Luonto voidaan käsittää, se voidaan tietää, mutta sitä ei voida ikäänkuin sisältäpäin ymmärtää. (Caponigri 1963) Fenomenologi ei etäänny todellisuudesta, vaan etsii ja määrittää käsitteitä koko ajan siinä kiinni ollen.

Valistuksen aikana 1700-luvulla korostui ihmisen rationaalinen järki, mutta 1800-luvulla saksalainen romantiikka 1800-luvun alussa astui sen tilalle ja sen vastapainoksi ryhtyi korostamaan ihmisen sielunelämän luovaa osuutta järjen asemasta. Filosofit Schopenhauer ja Nietzshe lisäsivät tämän näkökulman merkitystä. “Elämää ei voi selittää, vaan se on ymmärrettävä sisäisen intuition avulla.“ 1870-luvulla ryhdyttiin käyttämään sanaa Erlebnis, elämys, siitä tuli keskeinen käsite. Tämä termi sisälsi – ei pelkästään subjektiivista passiivista jonkin kokemista – vaan aktiivista, luovaa, intentio-naalista toimintaa, asioiden mieltä, tarkoitusta. (Vrt. Gadamer 1960, 60-70; 232)

Hermeneutiikka on filosofisena tutkimustraditiona huomattavasti vanhempi kuin moderni fenomenologia. Se alkoi kehittyä 1800-luvulla, ensin Schleiermacherin, myöhemmin Diltheyn filosofiassa. Hermeneutiikka sulautui sittemmin fenomenologiaan. Asiaan on paljon vaikuttanut Heidegger, joka teoksessaan Sein und Zeit asetti perusteet fenomenologian ja eksistentialistisen filosofian pyrkimykselle korostaa ymmärtämisen ja tulkinnan välttämättömyyttä. Näin toisaalta fenomenologia, toisaalta hermeneutiikka tukivat toisiaan. (Vrt. Bengtsson 1991, 44; Heidegger )

Hermeneuttista tutkimusotetta onkin ensimmäiseksi kehitelty historiatieteissä. Historiatieteitten kehittyessä 1700-luvulta lähtien, mutta erityisesti 1800-luvulla havaittiin, ettei ollut mahdollista laatia yhtäpitäviä “historiallisia lainalaisuuksia“ kaikille aikakausille ja kulttuureille. Tapahtumia leimasi varsin paljon esimerkiksi ns. ajan henki, tietynlainen johonkin kulttuuriin ja aikakauteen sitoutunut yhteinen elämän- ja maailmankatsomus.

Psykologian tieteenalan alkaessa kehittyä 1800-luvun lopulla se astui mukaan sellaiseen tieteenmaailmaan, joka hyväksyi vain kokeelliset menetelmät. Kokeellisessa psykologiassa ihmisen elämysten ja kokemusten tulkinnan metodologiaan kehitettiin monenlaisia välineitä. Vielä tänäkin päivänä vahva kokeellisen psykologian koulukunta hylkää hermeneuttisen lähestymistavan.

Sen sijaan hahmopsykologia, jonka pyrkimyksenä on käsitellä kokonaisuuksia ja osia keskinäisessä vuorovaikutuksessa ja yleensä hahmon ja muodon havaitsemista, on hyväksynyt myös hermeneuttisen metodin.

1800-luvulla voimakkaasti kehittynyt hermeneutiikka sai merkitystä ensin Schleiermacherin, myöhemmin Diltheyn filosofiassa, mutta se sai huomattavia vaikutteita 1900-luvun alussa fenomeno-logiasta, joka tutkii ihmisen sisäistä olemusta.

fi_image256

Tutkijan lähtökohtana on usein jokin rajallinen “tekstiä“ koskeva kysymys. Hänen työnsä etenee niin, että hän käy ikään kuin vuoropuhelua, dialogia, tekstinsä kanssa suhteuttaen alkuperäisen rajallisen kysymyksen yhä laajempiin sisältökonteksteihin. Kun konteksti on selvitetty, myös alkuperäiseen ongelmaan on saatu vastaus, edellyttäen, ettei “teksti“ ole ristiriitainen. Tutkija esittää työnsä edetessä jonkin koko aineistoa koskevan tulkintaehdotuksen, jolla hän pyrkii ilmaisemaan “tekstin“ merkityksen. Tämän ehdotuksen kautta yritetään tulkita yksityiskohtia ja samalla niiden annetaan vaikuttaa tulkintaehdotuksen edelleen muotoutumiseen. (Haaparanta ja Niiniluoto 1994, 71.)

Hermeneutiikkaan liittyy ns. hermeneuttinen spiraali, joka kuvaa, miten jokaista yksityiskohtaa on tarkasteltava kokonaisuuden osana ja toisaalta, miten yksityiskohdat vaikuttavat kokonaisuuteen. Tämä ns. hermeneuttinen kehä tarkoittaa, että jokin osa voidaan käsittää vain tietyn kokonaisuuden osana ja että kokonaisuus muodostuu sen osista.

Hermeneutiikan tutkijat ovat pohtineet, miten on ymmärrettävissä käsitteet kokonaisuus ja osat. Alunperin asia oli selvä, kun puhuttiin Raamatun teksteistä, jossa kokonaisuus oli selvästi kaikkien tiedossa. Kun hermeneutiikka laajeni käsittämään vaikkapa puhuttua puhetta, kokonaisuuden käsite tulikin paljon mutkik-kaammaksi. Samoin tekstin tuottajan, taideteoksen laatijan tai muun vastaavan analysoitavan aineiston tuottajan oma persoonallisuus ja hänen taustasitoumuksensa muuttivat ilmiön kokonaisuuden kuvaa. Voitaisiinpa sanoa, että koko maailmanhistoria muodostaa sen kokonaisuuden, josta analysoimme joitakin osia.

Empatia on toinen mukaan tullut hermeneuttinen elementti, jonka tutkija tuo mukanaan analyysiin. On voitava mielikuvituksen keinoin asettautua tekstin tai kuvataiteen teoksen, tai artefaktin tuottajan tms. asemaan voidakseen selvemmin ymmärtää ja tulkita tuotoksen tai tilanteen luonnetta. Idea on siinä, ettei järki-peräisen rationaalisen ajattelun keinoin voida päästä toisen yksilön ajatus- ja tunnemaailmaan, vaan siihen on käytettävä intuitiota: “miltä toisesta tuntuu, miten hän jonkin asian kokee“.

Päinvastoin kuin positivistisessa perinteessä, jossa ideana on laatia abstraktioita todellisuudesta (esimerkiksi matemaattinen malli), hermeneutiikalla pyritään rakentamaan konkretisoitu kuva, kokonaisuus eikä vain sen malli. Tutkijan työskentely on siis vuoropuhelua, jossa tutkija suhteuttaa aineistoon omat merkitys-ehdotuksensa ja korjaa niitä, mikäli “teksti“ niin vaatii. Hermeneuttinen metodi on näin ollen ymmärtävä ja tulkitseva.

Hermeneuttinen ajattelu perustuu siihen, että jokin ilmiö on abstrakti, pelkästään käsitteellinen, kunnes se pystytään konkretisoimaan, ymmärtämään sen kokonaismerkitys jossakin yhteydessä. Positivismin mukaan ilmiöstä tuleekin muodostaa käsite, abstraktio, koska ilmiö itsessään on liian konkreettinen. Ajattelun täydellinen vastakkaisuus erottaa nämä kaksi tieteenperinnettä toisistaan.

Hermeneuttiselle tieteenfilosofiselle suuntaukselle on ollut ongelmana teorian käsitteen mukaan ottaminen. Ricoeur (1981) toi keskusteluun humanistisesta tulkinnasta mukaan teorian aseman ja merkityksen. Kuten tämänkin teoksen myöhemmissä luvuissa ilmenee, taustaltaan puhtaasti hermeneuttisen, tulkitsevan laadullisen tutkimusotteen joukkoon on tullut monia sellaisia tutkimus-metodeja, joissa teorian asema on vahvastikin esillä.
Hermeneutiikan ideaa ymmärtää parhaiten ehkä ajattelemalla historian ja arkeologian tutkimusmenetelmiä. Niiden tarkoituksena on pureutua menneeseen aikaan, josta meillä on käytettävissä, ei suinkaan aina kirjoitettuja lähteitä, vaan ennen kaikkea esineitä, asuinpaikkoja, hautoja, koruja yms. Nämä kohteet ovat täynnä merkityksiä, joista tiedämme, että ne ovat ihmisen ajatusten ja tekojen jättämiä jälkiä, joita ruotsalainen Sten Andersson kutsuu ”sosio-materiaksi”, eli kerran vallinneen sosio-kulttuurisen todellisuuden merkitysrakenteeksi. Niillä on ollut jokin tietty tarkoitus (Andersson 1979). Näitä merkityksiä voimme tulkita ja ymmärtää. Se on tieteenharjoittajan tehtävä, joskin erittäin vaativa.
Hermeneutiikan perusajatuksena on siis, että jos pystymme tulkitsemaan kivikauden tai pronssikauden ihmisten elämää erilaisten työvälineitten, asuinpaikkojen tai vaikkapa pukeutumisen antamien viitteiden mukaan tulisi meidän kaiketi pystyä tulkitsemaan oman aikamme elämää samojen, paljon lähempänä ja saatavilla olevien merkkien mukaisesti.
Hermeneutiikka ei suinkaan kiellä tunteitten olemassaoloa, vaan päinvastoin toteaa tunteiden olevan tiedon välittäjän tehtävässä. Tunteiden avulla saamme sellaista tietoa todellisuudesta, jota järki ei lainkaan toimita meille tiedoksi. Tunteet antavat mahdollisuuden kognitioille eli asioiden yhdistelylle. Suomenkielinen sana tunne on alkuperältään samaa kuin tuntea, tunnistaa, siis sitä kautta saada tietää jotakin.

Ydinsanat tieteellisessä toiminnassa ovat problematisointi, analyysi ja päätelmät. Myös hermeneuttinen, tulkitseva tutkimusote on analyyttinen, joskaan se ei tapahdu matemaattisin käsittein. Niissäkin tapauksissa, joissa analyysin tukena ja apuvälineenä käytetään muuta kuin verbaalisti ilmaistuja käsitteitä, esimerkiksi muotoa, materiaalien eri laatuja, niiden tuntua jne., tulisi tutkijan osata määritellä joillakin käsitteillä, mitä hän on kysynyt (problematisointi), miten hän ilmiön eritellyt (analysointi) ja mihin tuloksiin hän on tullut (synteesi). Sellainen tieto, joka jää vain tekijänsä haltuun ilman että toiset saavat siitä selkoa muuten kuin arvaamalla, ei ole tieteellisesti hyväksyttävää toimintaa.

palaa alkuun

2.3.2.1 Hermeneutiikka taiteen tutkimuksessa

Kuuluisa esimerkki taiteen alueella tapahtuneesta tradition murroksesta oli vuonna 1914, jolloin Marcel Duchamp meni niin pitkälle realismissa, että asetti taidenäyttelyyn esille tavallisen käyttöesineen, vieläpä hyvin arkisen. Se oli erään kerran pullonkuivatusteline, toisen kerran pisuaari. Tämä taide-esine ei enää ollutkaan kuva todellisuudesta, vaan itse todellisuus. Todellisuudesta tuli taidetta. Hän halusi osoittaa, ettei taide voinut olla todellisuuden kopio, vaan asettamalla esine tiettyyn uuteen yhteyteen, kontekstiin, sille tuli uusi merkitys. Taide oli siis yhteydessä sen tulkintaan, sen merkityksiin. Taiteilija ei voi olla koskaan pelkästään passiivinen muistiinmerkitsijä. Voidakseen nähdä jonkin ilmiön, hän aina ”näkee” ja tulkitsee sitä jollakin tavalla. Samoin tieteellisen ajattelun taustalla oleva kuva todellisuudesta on tieteenharjoittajan oma tulkinta todellisuudesta, sanovat hermeneutikot.

Muotoilijaan, tuotesuunnittelijaan ja käsityöläiseen sovellettuna hermeneutiikan avulla lähestytään niitä alueita, jotka jäisivät piiloon positivisteilta. Kaikilla käsityöperinteen ja -taidon samoin kuin muotoilevan toiminnan alueilla on olemassa runsaasti tietoja ja valmiuksia, yhteisiä arvostuksia ja näkemyksiä, joiden mukaan arvioidaan työtä ja sen tuloksia ja ”puhutaan yhteistä kieltä”. Kaikkea sitä, jota voidaan sanoa esimerkiksi ”käytännölliseksi tiedoksi” tai ”sanattomaksi tiedoksi”. Usein vallitsee tilanne, ettei sanoja edes löydy, vaan asiat on osoitettava havainnollisesti näyttäen, kuvin selittäen tai monia muita kuin visuaalisia aistikanavia käyttäen. Koskettaminen, kuulemalla koettelu tai haistaminen ja maistaminen saattavat olla niitä tiedonkanavia, joita käsityöläinen ja muotoilija käyttää. Tutkijan tehtävänä on muuttaa nämä asiat ja eri tavoin saatu tieto ”teoreettiseksi tiedoksi”. Tutkijan käyttämä kieli on kuvailevaa verbaalia – ei siis matemaattiseen ilmaisuun pyrkivää, kuten positivistisen tieteen harjoittama kielellinen ilmaisu.

Suuren haasteen tieteellisen hermeneuttisen viestinnän kehittämiselle asettaa muunkin kuin verbaalin ilmaisun, esimerkiksi kuvien tai äänen käyttäminen tieteellisessä kommunikoinnissa. Kun kuvan ja äänen taltiointi ja manipulointi ovat nykyaikaisen tekniikan avulla kehittyneet runsaasti, herää yhä useammin kysymys, eikö tieteellistä viestintää voisi laajentaa ohi sanallisen ilmaisun. Tällaisia kysymyksiä herää esimerkiksi muotoilun alueella. Muotoilija kokee ”tutkivansa” materiaalia ja kohteen muotoa kehittäessään erilaisia versioita ja viestittäessään materiaalinäyttein, luonnoksin, eri vaiheista otetuin valokuvin jne. tutkimuksensa tuloksia.

palaa alkuun


2.3.3 Dialektinen tutkimustraditio

Dialektiikalla tarkoitetaan jonkin ilmiön tarkastelua keskustelun avulla. Antiikin Kreikassa eli filosofi Platon (n.400-300 eKr.), joka käytti Sokrateen tapaan opetusmetodinaan keskustelua eli dialogia, kuten historiasta tunnetaan. Keskustelijoista toinen asettaa teesin eli väitteen ja toinen vuorostaan vastaväitteen, antiteesin. Keskustelua leimaa vastakohtien kautta eteneminen.

Kriittis-emansipatorisen tutkimustradition avainsanoja ovat “järjen valta“ ja “hengen vapautuminen“. Tämä perinne korostaa ihmisen tietoisuutta ja tavoitteellisuutta. Jotta siihen päästäisiin, on ymmärrettävä sekä omia että muiden ihmisten tarkoituksia. Kielellisellä ilmaisulla on tässä suhteessa tärkeä asema. Tuotaessa esiin asioiden merkityksiä ja niille annettavia symboleita muodostuu vuoropuhelusta, kommunikaatiosta, sosiaalinen todellisuus.

Kriittinen teoria (kriittinen hermeneutiikka) liittyy saksalaiseen ns. Frankfurtin koulukunnan perustamaan tieteenfilosofiseen suuntaukseen. Frankfurtin yliopiston yhteyteen perustettiin itsenäinen kriittisen tutkimuksen instituutti 1920-luvun lopussa. Keskeisiä nimiä ovat mm. M. Horkheimer, E. Fromm, J. Habermas ja H. Marcuse. Siinä yhdistyivät eri tiedonalojen, kuten sosiologian, psykoanalyysin, filosofian, taloustieteen ja estetiikan tieteenalojen edustajat hedelmälliseksi yhteisöksi.

Koulukunnan edustajat halusivat yhdistää yhteiskunnallisen tutkimuksen ajassa tapahtuviin muutoksiin ja korostivat, että ilmiöitä ei tule pitää muuttumattomina, luoksepääsemättöminä ja luonnostaan lankeavina, vaan niihin voi suhtautua kriittisesti ja muutosta hakien. Tutkija voi olla mukana muutosta luomassa. Heti ensim-mäisestä tutkimusohjelmasta lähtien pyrittiin mm. luomaan muutospaineita, joissa ilmenisi yksilön tarkoitushakuisuus eli intentionaalisuus, spontaanisuus ja rationaalisuus suhteessa yhteiskunnan olosuhteisiin. Tärkeitä inspiraation lähteitä olivat mm. Marxin, Weberin, Hegelin, Kantin ja Freudin esittämät tieteen- ja yhteiskuntafilosofiset näkemykset.

Kriittisen teorian mukainen tutkimus pyrkii teoreettiseen, jopa metateoreettiseen pohdintaan ja on siten varsin kaukana niistä kysymyksistä, käsitteistä ja tulkinnoista, jotka ovat leimallisia empiiriselle tutkimukselle. Kriittinen teoria luo vastapainoa sellaiselle empiiriselle tutkimukselle, joka tuottaa itsestäänselvyyksiä ja instituutioiden hyväksymää vallalla olevaa ajattelua.

Kriittinen teoria korostaa materiaalisen perustan merkitystä jokapäiväisessä elämässä, mutta se korostaa samalla sitä, että kriittisyyteen tulee yhdistää ymmärtämys ihmisten arkielämän kokemuksia ja elämyksiä kohtaan. Emansipatoriseksi tätä tieteensuuntaa sanotaan siksi, että se korostaa ihmisen oman tietoisuuden ja merkityksen kehittymistä. Hänellä on mahdollisuus vapautua ympäristön, usein sen kulttuurinkin kahleista kohottamalla omaa tietoisuustasoaan.

Kriittisen teorian tieteensuunta on saanut 1960-luvulta lähtien huomattavaa jalansijaa erityisesti Keski-Euroopassa, jossa se liittyy moniin radikaaleihin liikkeisiin, esimerkiksi ylioppilasliikehdintään, naistutkimukseen sekä työelämäntutkimukseen. Keskeisenä eurooppalaisena nimenä on Jürgen Habermas, joka ajattelussaan korostaa ihmisten perustavaa laatua olevien tiedon- ja tietoisuudenmuotojen tutkimuksen tarvetta. Tässä mielessä eräs tämän tieteentradition muoto, teknis-rationaalinen intressi kohdistuu tuotantotyön organisointiin sekä ihmisen ohjausmenetelmiin ja ymmärtävä intressi kohdistuu siihen, miten erilaiset ideologiat ja kasvatus vaikuttavat ihmisiin. Nykyaikainen naistutkimus kohoaa tästä samasta tieteentraditiosta, mutta korostaa sitä, miten työelämän ja yhteiskunnan tuotan-torakenteissa on määrännyt sukupuoli ja miten sekä siinä että myös tieteellisessä tutkimuksessa on naisten elämänkokemus ja elämäntilanteet jokseenkin tarkoin jätetty huomiotta. Teorianmuodostus on tapahtunut miesten elämänkäsityksen perusteella ja naisten elämä on ollut näkymätöntä ja taustalle väistyvää.

Uuden naistutkimuksen myötä on tieteelliseen keskusteluun tullut uusia ulottuvuuksia: esimerkiksi kotityön merkitys yhteiskunnassa, naiset ja teknologia, naisten käyttämä kieli ja ilmaisun eri muodot, naisten estetiikka. Suomessa on erään tutkimusprojektin nimenä ollut Näkymätön näkyväksi ja erään toisen nimenä on Mikro makrossa. Luonnon- ja ympäristönsuojeluliikehdintä on sekin saanut tutkimusideologista tukea kriittisestä teoriasta. Näyttää siltä, että myös nykyaikainen miestutkimus on alkamassa ja että alunperin naistutkimukseksi profiloitunut tutkimusala on muotoutumassa yhä enemmän gender-tutkimukseksi eli sosiaalista sukupuolta koskevaksi tutkimusintressiksi.

Lähestymistavaltaan ja perusidealtaan kriittis-emansipatorinen tieteenperinne on toinen kuin positivistinen tai herme-neuttinen. Metodisesti se on kuitenkin laaja-alaisempi. Kriittinen emansipatorinen tieteensuunta hyväksyy sekä selittävän että ymmärtävän metodin, mutta on kehittänyt välineekseen muitakin metodeja. Mm. toimintatutkimus (action research) ja kehittävä työntutkimus kuuluvat tutkimusotteeltaan ja tieteenfilosofialtaan tähän ryhmään.

palaa alkuun

2.4 Erilaiset tieteentraditiot

Erilaiset tiedonintressit ja niihin liittyvät tutkimussuuntaukset perustuvat erilaisiin tieteenfilosofisiin virtauksiin.

Antiikin filosofin Platonin (427-347 eKr.) tieto-opin mukaan aitoa tietoa voidaan saavuttaa ihmisjärjen avulla yliais-tillisista muuttumattomista ideoista. Platonin tiedonkäsitys, jonka mallina on ennen kaikkea geometriassa saavutettava tieto, on antanut lähtökohdan monille erilaisille käsityksille tiedon olemuksesta. Platonin op-pilas Aristoteles (384 – 322 eKr.) koetti järjestää kaiken tiedon yhtenäiseksi järjestelmäksi. Hän jakoi filosofian teoreettiseen ja käytännölliseen eli praktiseen filosofiaan. Jako on säilynyt meidän päiviimme saakka. Teoreettinen filosofia tutkii olevaisen olemusta ja käytännöllinen filosofia kohdistuu ihmisen toiminnan tutkimiseen. Platonin ja Aristoteleen vaikutus on hallinnut tieteen metodia koskevaa keskustelua aina keskiajalle ja uuden ajan alkuun saakka.

Uuden luonnontieteen läpimurtoon renessanssiaikana liittyi vilkas tieteenfilosofinen väittely, jossa esiin tulleet kysymykset ovat yhä ajankohtaisia. Yksi kiistan aiheista oli kysymys tähtitieteen ja fysiikan teorioiden luonteesta. Instrumentalistit pitivät teorioita pelkkinä havaittavien ilmiöiden systematisoinnin ja ennustamisen symbo-lisina välineinä, jotka eivät pyri esit-tämään todellisuutta. Realistit sen sijaan katsoivat teorioiden olevan maailmaa koskevia aitoja väitteitä, jotka ovat tosia tai epätosia.

Aivan erityistä ja edelleen tärkeää keskustelua on käyty päämääriin viittaavien teleologisten eli tarkoitusperää tavoittelevien selitysten ja kausaalisten eli vaikuttaviin syihin viittaavien selitysten suhteesta.

Kulttuurissa ja henkisessä elämässä merkitsi keskiajan jälkeen uutta vaihetta monien filosofiasta kiinnostuneiden henkilöiden suuri vaikutus uusien ja ennen käsittelemättömien asioiden esille nostamisessa. Ns. uusi aika muodostui nimensä mukaisesti filosofian suurten ajatusten kintereillä. Havaintojen ja kokeiden asema tieteellisessä päättelyssä kohosi suureksi kiistakysymykseksi 1600-luvulta lähtien ja kestäen vielä 1900-luvun alkuun saakka. Empirististä, havaintoihin perustuvaa tieteenkäsitystä ovat puolustaneet varsinkin brittiläiset tiedemiehet ja filosofit, esimerkiksi Francis Bacon (1561-1626), Isaac Newton (1642-1727), John Locke (1632-1704), George Berkeley (1648-1753), David Hume (1711-1776), ja myöhemmin vielä mm. John Stuart Mill (1806-1873). Samaan suuntaukseen liittyy Auguste Comten (1798-1857) alkuun panema positivismi, jonka mukaan tieteen tehtävä rajoittuu havaittavien ilmiöiden ja niiden välisten säännönmukaisten yhteyksien kuvailuun.

Mannermaisen rationalismin edustajat, varsinkin uuden ajan filosofian varsinainen isä René Descartes (1596-1650) samoin kuin yleisnero ja monipuolinen toiminnan mies Gottfried Wilhelm Leibniz (1646-1716), pyrkivät perustelemaan kokemuksesta riippumattoman luonnontieteen mahdollisuutta. Suurisuuntaisen yrityksen rationalismin ja empirismin välisen vastakohdan sovittamiseksi teki Immanuel Kant (1724-1804). Hän pyrki osoittamaan kokemustiedon mahdolliseksi sen nojalla, että se perustuu osittain havaintoon ja osittain ihmisen tietokyvyn lajityypilliseen rakenteeseen. Tieto ei hänen mukaansa kohdistu ”olioihin sinänsä” vaan ilmiöihin eli siihen, millaisena maailma näyttäytyy niille olioille, joiden havaintokykyyn ja ymmärrykseen on jo sisään rakennettu eräitä yleisiä periaatteita.

1800-luvun lopulla kohosi tärkeäksi tieteenfilosofiseksi kysymykseksi ihmistä, kulttuuria ja yhteiskuntaa tutkivien tieteiden omaleimaisuus luonnontieteisiin verrattuna. Muiden muassa Comten edustamassa positivistisessa perinteessä ihmistä tutkivien tieteiden metodisena ihanteena on pidetty eksakteja luonnontieteitä. Erityisesti Wilhelm Dilthey (1833-1911) korosti hengentieteiden kohdistumista yksityisiin tapahtumiin luonnontieteille tyypillisen yleisten la-kien etsinnän sijasta. Edelleen näissä tieteissä pyritään heidän mukaansa selitysten sijasta tutkimuskohteen eläytyvään ymmärtämiseen.

Ensimmäinen maailmansota aiheutti suuren kulttuurin murroksen, jossa entinen viktoriaaninen maailma katosi. Se oli sokki, joka osoitti vanhan maailman ajatustavat vanhentuneiksi. Varsinkin etiikka osoittautui käsitteenä suhteellisemmaksi kuin oli uskottu, uskonto jäi maallistumisen varjoon ja taide keksi aivan uudet muodot, kun tutustuttiin primitiiviseen taiteeseen, joka ei ollutkaan primitiivistä. Maailma ei kerta kaikkiaan ollut enää sama vuosisadan vaihteen tällä puolen. Filosofiankin oli seurattava aikaansa. Syntyi looginen empirismi eli uuspositivismi. Sen katsottiin olevan tieteenfilosofiassa perustavaa laatua oleva suuntaus. Positivismia hallitsi ajatus tieteen ykseydestä, joka voidaan ilmaista tiedon pyramidina.

fi_image117

Kuva 8 Tieteiden asettuminen teoreettisuuden asteen suhteen (Airaksinen 1994,107)
Kuvan 8 esittämän pyramidin mukaan historian ja kulttuurin ilmiöt, jotka ovat lähinnä konkreettista elämysmaailmaamme ja sitä, mitä todella tapahtuu, ovat laaja-alaisia ja käytännönläheisiä, kuten esimerkiksi sosiologia, psykologia ja muut ihmistieteet. Tieteen kehittyessä näkökulma siirtyy yhä korkeammalle. Alhaalla pyramidissa alunperin oleva tiede pyrkii yhä ylemmäs ja saavuttaa vähitellen kasvavan teoreettisuuden asteen. (Airaksinen 1994,107)

Positivismi loi kokonaisen oppijärjestelmän. Siinä kehitettiin tie-teellisen selittämisen, hypoteesien testauksen ja oikeuttamisen teoriaa, todennäköisyyden ja kausaliteetin käsitettä sekä tieteellisen teorian rakenteen malleja.

Eino Kaila toi suuntauksen Suomeen. Hänen teoksen-sa -Inhimillinen tieto, joka ilmestyi 1939, on tämän suuntauksen klassikko Suomessa. Tuomalla uudet mannermaiset opit Suomeen Wienin piiristä, suomalainen filosofia pääsi mukaan filoso-fian uusimpaan eurooppalaiseen kehitykseen. G.H. von Wright laajensi aihetta kirjoitta-malla teoksen Den logiska empirismen (1943, suom. 1945), jossa hän selosti tämän uuden filosofisen suunnan oppeja.

Näille tieteenfilosofian suuntauksille on suuria haasteita antanut Karl Popper, jonka tieteenfilosofinen perusajatus oli tarkoitet-tu positivisminvastaiseksi (Airaksinen 1994,107). Popper esimerkiksi tekee tiukan erottelun tieteen ja näennäistieteen välillä. Marxismi ja psykoanalyysi ovat hänen mukaansa näennäistieteitä puhumatta-kaan astrologiasta ja ufologiasta.

Erittäin suuren vaikutuksen on tehnyt myös Thomas Kuhn (1922-1995), joka varsinkin teoksellaan The Structure of Scientific Revolutions vuodelta 1962 (suom. 1994) synnytti vilkkaan keskustelun tieteellisen tutkimuksen lainalaisuuksista sekä tiedeyhteisön roolista tieteellisissä murroksissa. Kuhnilla “tiede“ (science) viittaa ensisijaisesti luonnontieteisiin. Se on hänen mielestään käytännönläheistä ongelmanratkaisua, vastausten etsimistä pulmiin, joita empiirinen todellisuus ihmisille asettaa. Tieteellisen teorian ratkaisukyky on sitä suurempi, mitä paremmin ja kattavammin se pystyy näihin ongelmiin vastaamaan.

Karl Marxin (1818-1883) ajattelun lähteenä oli alunperin Hegelin (1770-1831) dialektiikka eli ristiriitoja paljastava ja siitä uusiin ristiriitoihin etenevä, mutta lopulta niiden voittamisen kautta totuuteen pyrkivä filosofia. Marx erkaantui kuitenkin tästä filosofiasta omille teilleen. Marxismin, mutta yhä selvemmin herme-neuttisen filosofian ja erityisesti kriittisen teorian yleistymisen myötä on positivismiin kohdistunut Suomessakin vihamielisiä tunteita. Positivismihan oli alunperin luonteeltaan aggressiivinen liike, joka yritti hävittää huonon filosofian ja korvata sen tieteellisyydellä, mutta joutui myöhemmin itse saman kritiikin kohteeksi. Sosialistit ovat katsoneet positivismin taantumukselliseksi liikkeeksi, joka oli marxilaisuuden vihollinen. Tänä päivänä koetaan positivismi edelleen kyseenalaiseksi, mutta ehkä enemmänkin siitä syystä, että sen rinnalle kilpailevaksi metodiksi ovat tulleet hermeneuttiset ja aivan viime vuosina kriittisen teorian taustalla vaikuttavat tieteenfilosofiset näkemykset.

Edmund Husserlin (1859-1938) perustama fenomenologia ja Husserlin oppilaan Martin Heideggerin (1899-1978) eksistentialismi ovat antaneet virikkeitä tieteenfilosofiseen keskusteluun erityisesti ihmistä tutkivien tieteiden ja teologian aloilla. Heidegger on merkittävällä tavalla vaikuttanut varsinkin ymmärtävää menetelmää tutkivaan uushermeneutiikkaan.

palaa alkuun

2.4.1 Positivismin kritiikistä

Positivismin kritiikki on yltänyt aivan nykypäivään saakka. Osoituksena siitä, kuinka kovaa ja armotonta tällainen koulukuntien ja tieteenfilosofisten näkemysten välinen taistelu on, ohessa on otteita julkisuudessa vuonna 1990 käydystä erästä väitöskirjaa koskevasta keskustelusta ”XX — puolustaa väitöskirjaansa: Vuoropuhelua tutkimussuuntausten välille”. Väitöskirja oli esitetty tarkastettavaksi- Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa.

Professori xx korostaa väitöskirjani arvioinnissa, että tutkimustulosten tulee perustua ”johonkin muuhunkin kuin muutamaan mielipiteeseen”, tutkimuksessa käytettävien käsitteiden tulee olla ’yksiselitteisiä’ ja että tutkimuksessa olisi pyrittävä ’jonkinlaiseen täsmällisyyteen’. Kriteeriensä valossa professori xx pitää väitöskirjaani ns. huonona tutkimuksena ja tutkimustuloksiani ’maailmaasyleilevinä vuodatuksina’, joiden oikeellisuuden selvittäminen ja hyödyntäminen on mahdotonta. Professori xx:n tulkinta pyrkimyksestäni tieteelliseen täsmällisyyteen on yhtä rohkaiseva: sanahelinää, jossa ’keisarilla ei ole vaatteita’.

Professori xx:n näkemys tieteestä pelkästään väitteiden ’oikeellisuuden’ osoittamina saattaa jossain määrin soveltua niille ekonometrisesti painottuneille tieteen osa-alueille, joissa huomio kohdistuu ’täsmällisiin’, ’yksiselitteisiin’ tilastotieteellisiin väittämiin. Professori xx näyttää kuitenkin tiedostaneen puutteellisesti (vai onko se tieteellistä populismia), että väitteiden yksiselitteisyys katoaa sillä hetkellä, kun esim. ekonometrisen mallin empiirisestä testauksesta siirrytään koko yhteiskuntaa koskeviin tulkintoihin ja politiikkasuosituksiin.

Väitöskirjastani virinnyt keskustelu antanee joka tapauksessa aiheen olettaa, että uusklassista tieteen tutkimusta edesauttaisi, jos alan menetelmäkursseilla kiinnitettäisiin entistä enemmän huomiota myös tieteen perusolettamusten tiedostamiseen ja problematisointiin. Samalla helpottuisi kaikkia osapuolia hyödyttävän vuoropuhelun aikaansaaminen eri tutkimussuuntausten kesken. Y.Y. (väittelijä)

palaa alkuun

3.1 Mitä on tieteenfilosofia?

Tieteenfilosofian ydin on tiedettä koskevien käsitysten kriittinen arviointi eli niiden problematisointi, täsmentäminen ja perusteleminen tai kumoaminen. Pyrkiessään vastaamaan kysymykseen ”Mitä on tiede?” tieteenfilosofia ei rajoitu deskriptiiviseen tehtävään, toisin sanoen sen kuvaamiseen, millaista tieteellinen tutkimus ja tieto ovat tosiasiallisesti olleet, vaan se pyrkii myös esittämään, mitä tiede voisi olla tai millaista sen pitäisi olla. Suomenkielellä näitä kysymyksiä käsitellään monissa erityisteoksissa, esimerkiksi lähdeluettelossa mainituissa teoksissa: Niiniluoto 1990, Haaparanta & Niiniluoto 1990, Airaksinen 1994, Määttänen 1995.

Tieteenfilosofia sisältää osa-alueenaan metodologian eli opin tieteen järkevistä menetelmistä. Myös tutkijan vastuuta käsittelevä tieteen etiikka voidaan lukea tieteenfilosofian osaksi silloin, kun sitä harjoitetaan järjestelmällisesti filoso-fisen metodin avulla.

Tieteenfilosofian ongelma-alue jaetaan usein yleiseen ja erityiseen osaan. Näistä jälkimmäisessä tutkitaan erityistieteiden filosofisia ja metodologisia perusteita. Esimerkiksi matematiikan filosofiassa on käsitelty matemaattisten objektien, kuten joukot, luvut jne., olemassaoloa ja niitä koskevan tiedon erityisluonnetta, fysiikan filosofiassa ajan ja avaruuden käsitteitä sekä kvanttiteorian tulkintaongelmaa, biologian filosofiassa lajin ja orgaanisen kokonaisuuden käsitteitä sekä evoluutioteo-rian perusteita, lääketieteen filosofiassa sairauden käsitettä, diagnoosin tekoon liittyvää päättelyä ja lääkärin etiikkaa, oikeustieteen filosofiassa oikeusjärjestyksen ja vallitsevan oikeus-normin käsitteitä sekä juridista päättelyä ja argumentaatiota, yhteiskuntatieteiden filosofiassa sosiaalisen toiminnan ja pää-töksenteon rakennetta sekä yhteiskuntatieteiden teorianmuodostuksen erityisongelmia, psykologian filosofiassa ihmismieleen ja sen ominaisuuksiin viittaavien termien luonnetta sekä kielen ja ajattelun suhteita, historiatieteen filosofiassa kausaliteetin käsitettä histo-riassa, historiallisten lakien olemassaoloa sekä historiallisen selittämisen ja ymmärtämisen luonnetta, kielitieteen filosofiassa kielioppien tietoteoreettista asemaa ja testattavuutta. Nämä tieteen-filosofian osa-alueet liittyvät läheisesti sellaisiin perinteisiin filosofian aloihin kuin luonnonfilosofia, oikeusfilosofia, yhteiskuntafilosofia, mielen filosofia, historianfilosofia ja kielifilosofia.

Tieteenfilosofian yleisessä osassa tutkitaan kysymyksiä, jotka ainakin periaatteessa saattavat olla yhteisiä kaikille tieteenaloille. Yleinen tieteenfilosofia liittyy läheisesti tietooppiin eli epistemologiaan, jossa tutkitaan tiedon saavuttamisen mahdollisuuksia ja edellytyksiä, tiedon lajeja, luotettavuutta ja varmuutta, sekä logiikkaan, joka tutkii muodollisesti pätevän päättelyn sääntöjä.

Tieteellisen päättelyn teoria eli logiikka tutkii seuraavia kysymyksiä: Mitkä ovat tieteellisen tiedon lähteet? Miten tieteellisiä hypoteeseja keksitään? Miten tieteellisiä väitteitä perustellaan? Millä edellytyksillä tieteellinen yhteisö voi järkevästi hyväksyä jonkin tuloksen osaksi tieteellisen tiedon kokonaisuutta? Kuinka luotettavaa ja varmaa tieteellinen tieto voi olla? Millaisia kehitysvaiheita ja muutok-sia tieteellisen tiedon järjestelmässä tapahtuu? Näiden kysymysten ohella tieteellisen päättelyn teoriassa tarkastellaan erityisten päättelytapojen, esimerkiksi deduktion, induktion ja abduktion sekä analyysin ja synteesin asemaa tieteessä.

Tieteellisen käsitteen- ja teorianmuodostuksen teoriassa selvitetään sitä, miten tieteellistä tietoa ilmaistaan ja esitetään. On monia tutkittavia kysymyksiä:

  • Mistä käsitteet syntyvät?
  • Miten kehitetään oikeaan osuvat ja todellisuutta vastaavat käsitteet?
  • Ovatko ne käsitteet, joilla operoidaan, keskeisiä ja olennaisia vai jääkö jotakin olennaista määrittelemättä?
  • Millaisia perusvaatimuksia voidaan asettaa tieteelliselle käsitteelle?
  • Millaisia määritelmiä tieteessä käytetään?
  • Mitä käsitetyyppejä tieteessä esiintyy?
  • Millaisilla edellytyksillä voidaan ottaa käyttöön joitakin käsitteitä?
  • Miten tieteellisten termien merkitystä voidaan täsmentää?
  • Mitä ovat lait, teoriat ja mallit?
  • Millainen rakenne tieteellisillä teorioilla on?
  • Mikä on teorian suhde havaintoihin?
  • Puhuvatko teoriat todellisuudesta?
  • Mikä on teorioissa esiintyvien teoreettisten termien tieto-opillinen asema?

Tieteen tavoitteita koskevassa keskustelussa selvitetään yleisesti, miksi tieteellistä tietoa hankitaan ja mihin sitä käytetään. Kysymykseen tieteen päämääristä liittyy myös se ongelma, voiko tieteellinen tieto olla objektiivista ja arvovapaata.

Erityisiä tieteellisen tiedon käyttötapoja, joiden luonteen selvittäminen kuuluu tieteenfilosofian tehtäviin, ovat tosiasioiden ja säännönmukaisuuksien selittäminen ja uusien tosiasioiden ennustaminen. Tieteellisen selittämisen teoriassa on käsitelty muiden muassa tieteellisten selitysten rakennetta, erilaisia selitystyyppejä, kuten kausaaliset, teleologiset, funktionaaliset ja geneettiset selitykset, sekä selittämisen ja ymmärtämisen välistä vastakohtaa. (Haaparanta & Niiniluoto 1986)

palaa alkuun

3.2 Tutkittavan ilmiön ontologia

Ontologiset perusteet tarkoittavat sitä todellisuutta, jossa tutkittavien ilmiöiden ymmärretään sijaitsevan ja sitä, millä tavalla ne siinä todellisuudessa sijaitsevat. Kreikan sanojen on (oleva) ja logos (oppi) mukaisesti ontologia on oppi olevasta. Sen kohteena ovat kaikkein yleisimmät käsitteet tai kategoriat, joiden avulla ihminen pyrkii hahmottamaan maail-man kokonaisuutta: maailma, todellisuus, oleva, olemassaolo, entiteetti, objekti, olio, ominaisuus, muutos, tapahtuma, mahdollisuus, tosiasia, syy, laki, luonto, aine, ruumis, sielu, henki, ajattelu, organismi, järjestelmä, yhteisö, jne. Ontologian peruskysymys voidaan ilmaista kolmella sanalla: ”Mitä on olemassa?” Vastaus on vielä yksinkertaisempi: ”Kaikki”.

Kaikki tieteelliset tutkimusohjelmat – olipa kyseessä fysiikka, biologia, psykologia, taidehistoria, kansatiede tai kasvatustiede – tekevät lähtökohdissaan ja argumenteissaan ontologisia ennakko-oletuksia tutkimuskohteensa luonteesta. Ontologia on ymmärrettävä hypoteesiksi tai ajatusko-keeksi, jonka kantavuutta on mitattava sillä, missä määrin se onnistuu luomaan valoa ihmisen toiminnan ja kulttuurin erikoislaatuun ja on yhdistettävissä mielekkääksi kokonaisuudeksi muiden maailmaa ja sen tiedostettavuutta koskevien tieteellisten ja filosofisten käsitystemme kanssa.
Ontologian käsitteellä on selvä yhteys tiedon olemuksen käsitykseen

Ontologisista perusteista on johdettavissa käytännön tutkimustyön tasolla käsitys tutkittavista ilmiöistä. Ontologisten perusteiden määrittely johtaa tutkimuksen teoria- ja käsitevalintoihin.

Tutkittavat ilmiöt ja niistä saatava tieto voidaan nähdä esimerkiksi objektiivisina, ihmisen tajunnasta riippumattomina olioina reaalimaailmassa tai sitten voidaan olettaa niiden kyllä olevan olemassa sinällään, mutta ihmisen tajunnasta riippuvina ilmiöinä. Idealismin mukaan olioita koskeva tieto on pelkästään ihmisen keksimää käsitemaailmaa. Monia muita näiden käsityskantojen välillä olevia versioita esiintyy lisäksi tieteellisen tiedon ontologisina perusteina. palaa alkuun

3.2.1 Popperin 3 maailmaa

Tieteenfilosofiassa on kauan pohdittu sitä ontologian ongelmaa, jonka muodostavat fysikaalinen, käsin kosketeltava ja aistein havaittava olioitten maailma ja ihmisen sisäisten, mentaalisten tilojen piilossa oleva maailma sekä se maailma, joka luodaan edustamaan ajatuksia ja ideoita. Näihin ongelmiin kehitti Karl Popper (1972) erään mallin.

Popper erottaa toisistaan fysikaalisten objektien muodostaman maailman 1, tajunnan ja ajatusten muodostaman maailman 2 ja ihmismielen tuotteita, artefakteja koskevan maailman 3. (Niiniluoto 1990,14-37)

Esimerkkinä voidaan esittää vaikkapa suutarin työ hänen valmistaessaan kenkiä. Fysikaalinen maailma on se materiaali, nahka sekä työvälineet, jotka ovat välttämättömät, että kengän saa syntymään. Siinä maailmassa toimivat luonnonlait, esimerkiksi fysiikka ja kemia. Luonto on Maailma 1.

Ihmisen mentaalinen sisäinen maailma on suutarin mielikuva, ennakolta hahmoteltu päämäärä, tarve kengän saamiseksi. Siihen maailmaan eivät kuulu merkitykset, jotka kengälle annetaan. Puhtaimmillaan tämä ihmisen sisäinen ympäristö edustaa tarvejärjestelmiä ja emootioita. Suutari on tietoinen mahdollisuuksistaan, taidostaan käyttää raaka-aineita saadakseen aikaan jalkineet, joilla voidaan tyydyttää esimerkiksi suojautumisen, mukavuuden tai sosiaalisuuden tarpeita. Maailma 2 on ihmisen biologian, ergonomian, psykofyysisen olemuksen maailma. Se on ihmisen itsensä ihmiseksi kokemisen maailma. Maailma 2 on subjektiivisen tajunnan, ajattelun ja psyyken maailma.

Kolmas maailma on se, missä annetaan merkitykset fyysiselle ympäristölle samoin kuin mielen sisällä esiin kohoaville ajatuksille. Värit, muodot, materiaalit, etäisyydet, kosketukset, kaikki mikä on koettavissa fyysisessä maailmassa 1 ja ihmisen sisäisessä maailmassa 2 abstrahoidaan eli käsitteellistetään. Maailma 3 on Niiniluodon mukaan ”ihmisen tekemä”, se voi olla olemassa vain ihmisen sille antaman merkityksen kautta. Maailma 3 on kulttuuri.

fi_image118

Materiaaliset artefaktit, esimerkiksi taideteokset, käsityöt, vaatteet, ovat yhtäaikaa maailmojen 1, 2 ja 3 jäseniä. Käsityön tuotteella on mitattavia ja havaittavia ominaisuuksia: suutarin tekemillä kengillä on koko, muoto, haju, tuntu kiinnittimet, korot ja pohjalliset jne. Ne ovat suhteessa inhimilliseen käyttöön: ne ovat mukavat jalassa tai sitten ei, ne kestävät aikansa, niillä on jokin hinta, niitä tulee hoitaa ja korjata jne. eli ne kuuluvat maailmaan 2. Maailmaan 3 kuuluvina kengät ovat kulttuuriesineitä: ne ovat muodin mukaiset tai kuuluvat johonkin erityiseen tyyliin. Kengät kuuluvat tavallisesti johonkin asukokonaisuuteen eli liittyvät henkilökohtaiseen pukeutumiskulttuuriin. Jotkut jopa keräilevät kenkiä omiin kokoelmiinsa ja ovat kiinnostuneita niistä merkityksistä, joita näille keräilyn kohteille on annettu. Museoihin kerätyt kengät kuuluvatkin jo kiistatta kulttuuriesineitten joukkoon. (Anttila 1992, 49-52)

palaa alkuun

3.2.2 Vaihekosken ontologinen jaottelu

Ontologian ongelma kärjistyy Vaihekosken mukaan ensisijaisesti abstraktien olioiden ympärille. Esimerkiksi matemaatikko ei realistisen näkökannan mukaan luo teoreemoja, vaan hän löytää niitä. Ne siis olisivat jossakin olemassa, kunhan ne vaan löydetään. Päinvastainen käsityskanta on se, että matemaattiset objektit ovat ns. mentaalisia konstruktioita, jotka keksitään intuitiivisesti. (Vaihekoski 1994, 46)

Mika Vaihekoski (1994) on todennut pohtiessaan Popperin kolmen maailman mallia, ettei maailmoista mikään yksinään riitä peittävästi selittämään koko olevaisen olemusta. Hän esittää ontologisen tutkimuskohteiden jaottelun neljään kenttään, jossa on ensiksi tutkimuskohteiden kahtiajaottelu vaaka-akselilla fyysisen olemassaolon puolesta kahteen ryhmään: niihin, jotka ovat fyysisesti olemassa ja havaittavissa, ja niihin, jotka eivät ole. Pystyakselilla mukaan tuodaan ihminen ja ihmisen vaikutus kohteisiin. Ihmistä ei ymmärretä pelkästään olevaisena, vaan hän on aktiivinen ja kehittää ja luo uutta. Pystyakselillakin Vaihekoski jakaa tutkimuskohteet kahteen ryhmään: ihmisen luomaan ja siihen, mikä ei ole ihmisen luomaa. Ihminen on aktiivinen luoja ja kohteita tutkittaessa tämä on otettava huomioon.

fi_image119

Vaihekosken tutkimuksen ontologinen malli
Kentässä II ovat esimerkiksi tieto, arvot, teoriat, kulttuuri. Ne eivät ole missään valmiiksi kirjoitettuina tai alati näkyvissä, ne ovat ihmisen luomia, ei-fyysisiä kohteita.

Kolmanteen kenttään kuuluvat toisaalta ihmisen toiminnan tuloksena luodut kohteet, artefaktit, jotka esiintyvät fyysisinä ja toisaalta myös kaikki havainnoitavissa oleva ihmisen toiminta ja sen tuloksina syntyneet fyysiset kohteet, jotka ovat empiirisesti havaittavissa. Sitä todellisuutta ei olisi ilman ihmisen toimintaa, siihen voi ihminen vaikuttaa.

Vaihekoski huomauttaa, että ongelman muodostaa toisen ja kolmannen kentän raja, jonka muodostavat ihmisen ajatukset. Vaihekoski näkee asian niin, että jos ajatuksia voidaan empiirisesti tutkia, esimerkiksi toiminnan syitä, tavoitteita, mielikuvien muodostumista, merkityksenantoa jne., ne voidaan sijoittaa kenttään III. Kentässä III olevilla kohteilla on tietynlainen kaksoisluonne: niillä on sekä subjektiivinen että objektiivinen ominaisuus. Se merkitsee, että voidaan tutkia sekä toimintaa että toiminnan tuloksia. Mutta jos tutkitaan ihmisen ajatustoimintaa ja sen muutoksia, silloin tutkitaan ilmiötä kentässä II.

Vaihekosken esittämässä tutkittavien kohteiden jaottelussa korostuu selvästi toisaalta ihmisen keskeinen asema todellisuuden tarkastelijana ja sen ymmärtäjänä, toisaalta ihmisen luomien artefaktien asema tutkittavana ilmiönä.

palaa alkuun

3.3 Ilmiön tieto-opilliset perusteet

Tutkittavan ilmiön tieto-opilliset eli epistemologiset perusteet merkitsevät sitä, mistä ja miten ihminen hankkii tietonsa ja miten pätevää se tieto on. Tätä filosofian perustavaa laatua olevaa osa-aluetta sanotaan tieto-opiksi eli epistemologiaksi. Tiedon käsite on siis määriteltävä. Filosofian piirissä se usein esitetään: ”Tieto on tosi, oikeutettu uskomus”. Siihen voidaan lisätä vielä neljäs ehto ”sekä vielä jotakin muuta”. Mitä se muu on, siihen eivät filosofit anna selvää vastausta. Platon antaa Sokrateen käydä keskustelua, jossa tulee esiin seuraava dialogin osa:

– – tieto on samaa kuin oikea käsitys yhdessä selityksen kanssa, mutta selittämätön sen sijaan jää tiedon ulkopuolelle.

Ollakseen tietoa, jonkin asian tulee siis täyttää kolme ehtoa: Asiaan on uskottava, uskomuksen on oltava tosi ja uskomus on osattava perustella. Jos joku sanoo: ”Itämeren autolautta ei voi kaatua”, hänen on uskottava siihen, sen on oltava totta ja lisäksi näin sanovan henkilön on pystyttävä perustelemaan tämä tieto. Kuten tiedämme, usein esitetty Itämeren autolauttojen kaatumattomuutta koskeva tieto ei ole tosi, vaikka niin pitkään uskottiinkin, ainakin laivanrakentajien perustelemana tietona. Tieto on täyttänyt yhden tai korkeintaan kaksi ehtoa, mutta ei kolmatta.

Tutkimukselle on pystyttävä osoittamaan sellaiset tieto-opilliset perusratkaisut, että työ käy tieteellisestä tutkimuksesta. On pystyttävä perustelemaan lähestymistavan yhteys tutkittavaan ilmiöön ja on osoitettava, että aiottu lähestymistapa kohdentaa tutkimukseen tarkasti juuri oletettuun tutkimuskohteeseen. Lähestymistavan on oltava menetelmällisesti mahdollinen eli se on pystyttävä operationaalistamaan.

palaa alkuun

3.4 Paradigman käsite

Tiedeyhteisön paradigma kokonaisuudessaan on yleensä luonteeltaan konsensus, jolla on taipumus muodostua sellaiseksi ajattelutavaksi, jota ei edes aseteta kyseenalaiseksi. Vakiintunut tiedeyhteisö torjuu helposti paradigmaan kohdistuvan kritiikin ja samalla myös kriittisen tutkijan. Paradigman muutosta yrittävän tutkijan on siis vakiintuneilla tieteenaloilla varauduttava puolustamaan näkemystään. Monella alalla onkin tutkijaryhmissä nähtävissä silloin tällöin esiin kohoava tutkijaryhmän muutospaine, joka johtaa paradigman muutokseen esimerkiksi uuden metodologisen otteen kehit-tymisessä (esim. kasvatustiede, sosiologia), uusien teoreettisten lähtökohtien kehittämisessä (esim. biotieteet) tai jopa maailmankuvan ja ihmiskuvan muuttumisessa (esim. lääketiede vs. hoitotiede).

Mistä paradigma tulee? Onko se jotakin, jonka voi valita vapaasti, ja jos, niin miten? Vai kasvetaanko siihen jollakin tavalla kulttuurin ja koulutuksen myötä?

Paradigman ihannekäsitys eli hyvän tieteenharjoittamisen normit maailmankuva eli perusoletukset todellisuudesta ja sen osasta, jota tietty tieteenala käsittelee tutkimuseettiset perusteet eli säännöt tutkimuksesta inhimillisenä ja sosiaalisena toimintana. (Törnebohm 1982)

Tieteen ihannekäsitys muodostuu siitä, millaisena jokin tieteenala ymmärtää hyvän tieteen olemuksen. Matematiikassa ja luonnontieteissä se on esimerkiksi ilmiön määrällistäminen ja matemaattisten lausekkeiden muodostaminen, jossakin toisessa tieteessä se on yleistettävyys, jossakin kolmannessa se saattaa olla yksilöllinen, syvälle käyvä ja elämyksellinen aineiston tulkinta. Jotkin tieteenalat korostavat tieteen riippumattomuutta arvoista ja yhteiskunnallisista arvostuksista, kun taas toiset korostavat poliittista kannanottoa ja moraalisen sitoutuneisuuden välttämättömyyttä tutkittaessa yhteiskunnallisia ilmiöitä. Toisin sanoen, ei ole olemassa kaiken kattavaa yhteistä tieteen ihannetta. (Andersen 1994, 25)

Maailmankuva koskee sitä ihmis- ja yhteiskuntakäsitystä, joka tieteenalalla on. Millainen ihmiskuva on kunkin omalla tieteenalalla? Onko se rationaalisesti toimivan, tavoitetietoisen, omista oikeuksistaan kiinni pitävän yksilön kuva? Onko kysymys roolisidonnaisesta, normien ohjaamasta ihmisestä? Ohjaavatko yksilöä vietit ja alitajuiset motiivit? Onko kasvatuksella vaikutusta ihmiskuvan ja maailmankuvan muotoutumiseen? Mikä on yhteiskunnan ja yksilön välinen suhde? Näitä ja muita samantapaisia kysymyksiä voisi esittää loppumattomanlistan, kun ryhdytään pohtimaan ihmiskuvaa ja maailman-kuvaa kunkin tieteenalan paradigman kannalta.

Tutkimuseettinen näkökulma tuo esiin mm. sen, miten toimii tutkimusyhteistyö eri tutkijoiden välillä, samoin kuin tutkimuskentän ja ympäröivän yhteiskunnan välillä. Paljonkin keskustellaan mm. siitä, mikä on ns. toimeksiantotutkimusten asema, sitovatko ne tutkijan käsiä? Kuinka itsenäinen ja ympäristöstä riippumaton tut-kijan tulee olla?

Eräs erityiskysymys on tutkimustulosten avoimuus: kun toimeksiantaja maksaa tutkimuksesta, millainen tuloksista käytävän tieteellisen viestinnän tulee olla, jotta se palvelee sekä tieteenalan kehittämistä että tulosten käytännön hyödynnettävyyttä ja toi-meksiantajan etuja samanaikaisesti? Milloin ja millä ehdoilla voidaan tutkimustulokset määrätä salassa pidettäviksi? Miten avoin viestintä tutkimushankkeiden välillä käytännössä järjestetään?

Tutkimuksen estetiikkaan kiinnittyy huomio mietittäessä, millä tavoin tutki-musviestintä tutkimushankkeissa suunnitellaan. Projektin antama kokonais-vaikutelma, tekstin, kuvien ja tulostaulukoiden antamat viestit, kaikki vaikuttaa myös tieteenalan kokonaiskuvaan, siihen miten se mielletään ulospäin ja millaisena se ymmärretään tieteenalan sisältä päin katsoen. (Wallén 1993,20).

fi_image120

palaa alkuun

 3.5 A priori ja a posteriori

Filosofi Immanuel Kantin ajatuksia soveltaen sanotaan maailman prosessien suuntautumisen kohti hajautumista ja epäjärjestystä olevan meidän sisäänrakennettu tapamme ymmärtää asioita. Kant käyttää käsitteitä a priori (ennen kokemusta) ja a posteriori (kokemuksen jälkeen).

Esimerkiksi entropian tai kuohunnan ja levottomuuden lisääntyminen maailmassa on asia, joka on luonteeltaan a priori. Me emme ole sitä vielä voineet täydellisesti kokea, mutta aavistamme sen tulevan kokemukseksi. Lisäksi tarvitsemme käsiteparin analyyttinen (määritelmään perustuva) ja synteettinen (määritelmään perustumaton) lause. Koska emme ole voineet täsmälleen määrittää, mitä on entropia, kuohunta ja levottomuus tulevassa maailmassa, puhumme asiasta synteettisellä tasolla. Silloin voimme sanoa, että maailman kuohunnan ja levottomuuden ajatus on syn-teettinen a priori.

Tietäminen a priori tarkoittaa, että tieto ei perustu kokemukseen. A posteriori viittaa kokemukseen. Fysiikka on tietoa a poste-riori, koska se perustuu kokeisiin ja kokemukseen. Taiteen ja muotoilun toiminnoissa käytetään runsaasti hyväksi tietoa a priori, koska taiteellinen ilmaisu pyrkii johonkin, jota ei ennen ole ollut, siis osoittamaan jotakin a priori.

Analyyttisyys tarkoittaa, että analysoidaan, eritellään jotakin ennakolta tiedossa olevien sääntöjen ja periaatteiden mukaisesti. Kysymykseen, ”Montako kulmaa on kolmiossa?”, voidaan vastata kolmiota koskevan määritelmän perusteella. Vastaus on ”Kolme”, mikä tiedetään jopa suorastaan kolmiota näkemättä. Samalla tavalla analyyttistä päättelyä osoittaa esimerkiksi värianalyysien soveltaminen tuotteisiin, tai kemiallisten analyysien tekeminen jostakin materiaaliseoksesta.

Synteettisyys on analyyttisyyden vastakohta. Se perustuu empiirisiin havaintoihin eli tosiasioihin, eikä ennakolta sovittuihin määritelmiin kuten edellä. Lause ”Pekka on Liisan veli” on totta sen kokemuksen perus-teella, joka on saatu perheestä, jossa sisarusten nimet ovat Liisa ja Pekka. Kysymys on sisarusten sukulaisuussuhteita koskevien tosiasioiden synteesistä. Toisin on laita silloin, kun sanotaan: ”Eno on äidin veli”. Tämä jälkimmäinen toteamus on tiedossamme yleisesti sukulaisuussuhteita koskevan määritelmän avulla ja on siis luonteeltaan analyyttinen.

Filosofista keskustelua kiehtoo kysymys siitä, onko olemassa totuuksia, jotka ovat luonteeltaan synteettisiä ja a priori eli eivät perustu kokemukseen, mutta ovat silti luonteeltaan synteettisiä? Immanuel Kantin mukaan vastaus on myöntävä. Lukuisat muut filosofit ovat sen sijaan vastanneet kieltävästi, kuten esimerkiksi positivistit. Heidän mukaansa tieteellisen tiedon tulee perustua havaittuihin tosiasioihin ja olla siis luonteeltaan synteettisiä a posteriori. Esimerkki synteettisestä a priori -totuudesta olisi juuri entropian eli hajaannuksen lisääntymisen toteutuminen maailmassa. Tämä mahdottomuus viittaa apriorisuuteen eli siihen, ettei kyseistä ajatusta ja tietoa ole vielä saatu kokemuksesta.

Jos jokin asia on a priori, tietoa siitä ei saada kokemuksesta, empiriasta. Kokemustieto taas on sellaista, jossa kahdesta mahdollisuudesta karsitaan toinen pois kokeilemalla, kuinka asiat oikein ovat. Jos sanotaan, että ulkona ”joko sataa tai paistaa”, silloin kumpikin saattaa olla yhtä mahdollista. Siksi on mentävä ulos ja tutkittava, millainen ilma on. Näin toinen säätyyppi tulee eliminoiduksi. Mutta kun sanotaan, että ”sataa tai paistaa”, on turha mennä ulos tutkimaan asiaa, koska lause on tosi joka tapauksessa, oli sää ulkona sitten millainen tahansa.

Entä synteettisyysehto? Entropian periaate on synteettinen, sillä sen hyväksyttävyys eli totuus ei seuraa mistään määritelmästä, ei edes maailman tai maailmankaikkeuden määritelmästä. Entropia on jotakin, joka on maailmankaikkeudessa, vaikka se ei esiinnykään maailmankaikkeuden määritel-mässä. Voidaan jopa sanoa, että entropian käsitteen määritteleminen on mahdotonta. Entropia on siis välttämättä maailmassa, mutta entropian lain laatiminen ja muotoileminen antaa uutta tietoa maailmasta. Tämä on vahvasti antipositivistinen ajatus, koska positivisti haluaa puhtaan leikkauspinnan tiedon ja logiikan välille. Toisin sanoen, olisi olemassa vain empiirisiä havaintoja (synteettiset eli a posteriori -lauseet) ja loogisia totuuksia (analyyttiset eli a priori -lauseet).

Kysymys on kiinnostava myös taiteellista ilmaisua tutkivan toiminnan näkökulmasta, koska silloin pohditaan, mikä siinä toiminnassa on a priori, mikä sen sijaan a posteriori?

Niin tieteen kuin taiteenkin tekemisessä on keskeistä se, miten ymmärretään tutkimuskohteen oleminen, sen eksistenssi. Käsitys heijastuu tiede- ja taidekriittisiin a priori lausuttuihin tutkimuksen tavoitteisiin ja ilmaisullisiin ihanteisiin, joita luomukselle asetetaan. Ne ovat myös perusta, joihin työn tulosta a posteriori verrataan. Olennaista on siis se, miten tutkimuskohteena olevan objektin oleminen ymmärretään olemassa olevaan järjestelmään nähden. Kysymykset kohdataan myös tarkasteltaessa pukeutumiskuvan olemisen merkityksen suhdetta käsitykseen todellisuudesta. (Ote Minna Uotilan väitöskirjasta Pukeutumisen kuva, 1994, 27)

Immanuel Kantin väittämän mukaan me emme milloinkaan kohtaa maailmaa sellaisena kuin se todella on, vaan aina ikään kuin värillisten silmälasien läpi nähtynä. Ellei näin olisi, emme löytäisi ympäriltämme mitään maailmaa. Ihminen on siis Kantin mukaan tiedonhankinnassaan aktiivinen ja luova. Maailma on hänen tuotettaan.

palaa alkuun

 4.1 Tiede ja arkitieto

Tieteellisen ja ei-tieteellisen tiedon ei voida sinänsä sanoa olevan toinen toistaan pätevämpää, varsinkin kun osa tekijän tietoa on ”sanatonta tietoa”, arkitilanteessa nopeasti käyttöön otettavaa metatason tietoa, jota tutkimuksen keinoin ei ehkä vielä ole saatu tiedostetun tiedon tasolle ja osa tiedonalasta on taiteellisen ilmaisun kautta kommunikoitavaa tietoa.

Amerikkalaiset Isaac ja Michael (1987) ovat kiinnittäneet huomiota mahdollisuuteen jakaa tuotettava tieto kahteen päälohkoon: tutkimuksen avulla saatavaan tietoon ja arvioinnin avulla saatavaan tietoon. He suorittavat tieteellisen ja arvioivan (evaluoivan) toiminnan välillä vertailua ottaen huomioon seuraavat tekijät: tiedonhankinnan tarkoituksen, sen tulokset, tulosten käyttö- ja sovellusarvon, tutkimusta ohjaavan intressin, kummankin vaatiman käsitetaustan, tutkimusprosessin avainkohdat, kummallekin lähestymistavalle ominaisen paradigman, hankkeen pääasiallisen prosessoinnin sekä kriteerit tulosten arvioimiseksi. Heidän mukaansa evaluaatio eli arviointi on menetelmänä johdettu muusta kuin tieteellisestä toiminnasta. Sen käyttövoimana ovat teknologiset tai käyttäytymisen systeemit, jolloin päähuomio ei ole teorianmuodostuksessa, vaan tuotteen tai muun tuloksen aikaansaamisessa ja jonkin tehtävän suorittamisessa.

palaa alkuun

4.1.1 Tiedonhankintamuodot

Tietoa hankkia monia eri kanavia pitkin. Kaikkia kanavia ei voi sanoa tieteellisiksi, vaikka ne sinänsä olisivatkin täysin päteviä tiedonsaamisen kannalta. Osa tiedostamme on intuitiivista, tiedostamatonta. Tieteellisen ja ei-tieteellisen tiedon ei myöskään voi sanoa olevan toinen toistaan parempaa tietoa esimerkiksi niin, että tieteellinen, tutkittu tieto olisi aina ja joka tilanteessa soveltuvampaa kuin ei-tutkittu tieto. Ns. arkitieto, jota käytetään jokapäiväisessä elämässä, on nopeasti käyttöön otettavaa ja varsinkin tutuissa tilanteissa pätevää tietoa.

Arkitietoa ei tavallisesti aseteta kyseenalaiseksi. Olemme hyvin tottuneita tiettyihin käsityksiimme, jotka saattavat olla siinä määrin kulttuurisidonnaisia, että hämmästymme joutuessamme toiseen kulttuuripiiriin, jossa asiat ymmärretään ja tehdään aivan toisin kuin mihin olemme tottuneet.

Ennen kuin ryhdytään päättämään siitä, millaista tiedonhankintaa kulloinkin on harjoitettava, kannattaa miettiä hankkeen perusteet. Perusteilla tarkoitetaan tässä mm. tiedon tarpeen määrää ja luonnetta, sitä, mitä asiasta jo tiedetään – mm. onko tieto jo valmiina saatavilla jostakin, vaikkapa kirjallisuudesta tai alan auktoriteeteilta, onko sitä jo perusteellisesti tutkittu, minkälaisia tuloksia siitä on saatu jne. – ollaanko tyytyväisiä olemassa olevaan tietoon, vastaako se kysymyksiin ja ongelmiin jne. Onko auktoriteettitietokin asetettava kysymyksenalaiseksi ja saatava parempaa, oikeampaa ja ajankohtaisempaa tietoa tilalle?

Jos tällainen perusteiden analyysi osoittaa, että on ryhdyttävä tarkemmin ottamaan selvää ilmiön luonteesta ja saatava kysymyksiin vastaus, on selvitettävä, millainen kohde on perusluonteeltaan: onko kysymyksessä teknologiaan, ergonomiaan tai muihin luonnontieteellisiin seikkoihin, taloudellisiin kysymyksiin, ihmisen käyttäytymiseen tai hänen arvomaailmaansa tai historian perinteeseen tai ihmisten sosiaaliseen ympäristöön, esteettisiin kysymyksiin tai joihinkin muihin seikkoihin liittyvä asia. Tässä yhteydessä viitataan tutkivan toiminnan moniin ulottuvuuksiin, joiden mukaan myös tutkimusorientaatio on vastaavalla tavalla moniulotteinen. Perusorientaation mukaisesti suunnitellaan tutkimuksen näkökulman valinta.

Tutkimustieto voi olla ajallisesti eri tavoin ulottuvaa:

fi_image121
Kuva 12. Eri aikatasojen tiedonhankinta.

Tutkimus tuottaa tietoa, joka ajallisesti voi asettua eri tasoille. Se voi olla tietoa, joka selittää kausaalisia syy-seuraus -suhteita osoittaen, mitä seurauksia joistakin ilmiöistä on ollut joillekin toisille. Se voi olla tämän hetken asioita ja tapahtumia selittävää, paljastavaa tai tulkitsevaa tietoa. Se voi olla tietoa, jonka avulla tehdään ennusteita tulevista tapahtumista tai joiden avulla voidaan antaa ohjeita tulevaa varten. Tulevaisuuden tutkimus on tieteenala, joka rakentaa ennusteita ja erilaisia vaihtoehtoisia visioita tulevaisuuden varalle. Tiedonhankinta myös käsityön ja muotoilun kaltaisessa toiminnassa voi käyttää hyväkseen kaikkia näitä kanavia.

palaa alkuun

4.2 Sanaton tieto

Tekijän tietoa on vaikea kuvata sanoin. Myös filosofi Ludvig Wittgenstein (1981) on todennut olevan asioita, joita ei voida muotoilla sanoiksi. Hän käyttää niistä termiä unsagbar.

Englanninkielessä käytetään myös termiä tacit (hiljainen, sanaton, äänetön) knowledge (tieto). Ruotsinkielessä esiintyy ilmaisu tyst kunskap. Silloin tarkoitetaan sellaista tietoa, joka on hankittu kokemuksen kautta: sekä aistien kautta tehtyjen havaintojen välityksellä että myös varsinaisesti tekemällä erilaisia asioita. Usein siihen kuuluu juuri tietynlainen ”kosketus”, esimerkiksi pianistin, hammaslääkärin, tai kuvanveistäjän käden herkkyys, jota on mahdoton kuvata sanoin, mutta jota voidaan demonstroida ja kädestä pitäen ohjata. Hyvänä esimerkkinä on kuvaus robottitekniikan kehittämisen nykyvaiheesta. Sen mukaan on todettu, miten vaikea on ”opettaa” robottia ottamaan esimerkiksi juomalasi käteen ja tarttumaan siihen juuri oikealla herkkyydellä, ettei se putoaisi tai särkyisi. Sitä tarttumaotetta kuitenkin ihminen, ollessaan vielä pikkulapsi alkaa opetella jo ensimmäisen elinvuotensa aikana ja kehittää yhä suurempaan osaavuuteen monen seuraavan vuoden kuluessa.

Suomenkielessä ei ole valmiina tätä käsitettä vastaavaa sanontaa Saatetaan puhua tekijän tiedosta, tai osaamisesta. Yleisimmin käytetty termi lienee kuitenkin hiljainen tieto tai sanaton tieto.

fi_image122

Sanatonta tietoa ovat ne kokemukseen liittyvät piirteet, jotka ovat selvästi tunnistettavissa itsereflektion avulla, mutta joiden todellista luonnetta ei pystytä täsmällisesti ilmaisemaan. (Dormer 1994, 21). Tätä sanatonta tietoa voidaan määrittää useiden tekijöiden kautta.

Kysymyksenasettelu. Käytännön asiantuntijalla on aikaisemman kokemuksensa nojalla kyky erottaa tehtävässä olevat todelliset ongelmat ja siihen liittyvät olennaiset piirteet sisäisen tiedon avulla. Edessä oleva ratkaistava ongelma pystytään muotoilemaan joksikin käytännössä käsiteltäväksi. Tuloksena on ratkaisuidea, usein esimerkiksi toimintasuunnitelma ja sen toteuttamiseen tarvittavat keinot.

Asiayhteyteen liittyvä tieto. Ammattitiedon tunnuspiirteenä on usein se, että se riippuu asiayhteydestä ja tietynlaisesta yleisyysta-sosta, jonka mukaan käsityöläinen tietää, millaista tietoa ja taitoa on sopivaa käyttää missäkin yhteydessä ja millä tavalla sovellettuna.
Fyysinen, aistimuksellinen tieto (”kunskap som sitter i kroppen”). Eräs muoto sanatonta tietoa on se, joka koetaan aistien välityksellä sekä suoraan että aistimusmielikuvina. Tekoälytutkimuksissa ja robottitekniikan kehittämisessä on todettu, etteivät tietokoneet toimi kuten ihmiset, koska niiltä puuttuvat tunteet, aistimukset ja fyysinen käsitys omasta olemuksesta. Näitä ominaisuuksia pyritään selvittämään mm. mikroteknologian ja esimerkiksi geeniteknologian, neurofysiologian sekä neuroverkkoteknologian tutkimuksen keinoin.

Arvojen asettaminen, päätöksenteko ja toimintasuuntautunut tieto. Asiantuntija voi tehdä päätöksiä ja toimia myös riittämättömän ja ristiriitaisen informaation varassa samoin kuin havaita tulossa olevat poikkeamat tavoitteista. Tähän ryhmään kuuluu myös improvisaation kyky, että ”otetaan, mitä on” niin että materiaalit, välineet ja rutiinit sovelletaan konkreettisiin tilanteisiin. Tällä alueella näyttäytyy myös moraaliulottuvuus.

Sanattomaan tietoon kuuluu myös alitajuinen tieto edellytyksistä, tehtävän suoritukseen valitusta näkökulmasta, paradigmasta, sekä tehtävän rakenteesta. Tähän ryhmään kuuluu myös se tieto, jota ei havaita, joka sivuutetaan itsestäänselvyytenä ja eräänlaisena piiloon jäävänä tietona. Tutkimuksella pyritään selvittämään, miten pitkälle voidaan päästä alitajuiseen, eli saamaan ”näkymätön näkyväksi”.

Esikuvat ja esimerkit. Esikuvat, näkökulman/paradigman valinnat, mallioppiminen ja vertailukohteet merkitsevät paljon sisäisen tiedon luonteelle. Mm. arkkitehdit ja vaihtuvien tyylisuuntien mukaan toimivat henkilöt, kuten esimerkiksi muotoilijat, ottavat her-kästi vaarin ilmassa olevista vaikutteista ja toimivat niiden mukaan.

Ammattikunnan sisäiset laatunormit. Monissa ammateissa pitkälle kehittynyttä taito-tietotasoa voivat arvioida vain kollegat. Siihen tarvittavat normit ovat kuitenkin vain harvoin täsmällisesti ja julkisesti ilmaistuja.

palaa alkuun

4.3 Evaluoiva arvioiva tieto

Arvioivaa tietoa tarvitaan tavallisesti tilanteissa, joissa on asetettu toiminnalle tavoitteita ja on laadittu toimintasuunnitelma niiden saavuttamiseksi. Projekti on tavallinen esimerkki tämänkaltaisesta toiminnasta. Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan panokseksi erilaisia resursseja ja onnistumisen hyvyyttä arvioidaan silloin panos-tuotos -ajattelun mukaisesti. Tavoiteasettelun, toimintasuunnitelman ja arvioinnin välistä suhdetta voidaan kuvata esimerkiksi seuraavan kuvan avulla.

fi_image123

Evaluoivaa, arvioivaa tietoa tarvitaan monilla käytännön aloilla. Projektityöskentelyn lisäksi yhä useammin joudutaan tilanteisiin, joissa suunnitelmia, esimerkiksi opetussuunnitelmia, liiketoiminta- tai yhteistoimintasuunnitelmia joudutaan arvioimaan ja raportoimaan esimerkiksi hankkeiden rahoittajille, ylläpitäjille tai viranomaisille.

Isaac & Michael (1981, 7) ovat pohtineet erilaisten arviointimenetelmien käyttökelpoisuutta kasvatustieteellisistä lähtökohdista. Heidän esille ottamistaan näkökulmista voidaan kuitenkin johtaa soveltaen yleistettäviäkin arvioinnin malleja. (Vrt. myös Source 1978, 7)

ARVIOINTIMENETELMÄ ARVIOINNIN KOHDE
————————————————————————————————————
Tavoiteorientoitunut Arviointi kohdistuu toiminnan tavoitteiden
arviointi saavuttamiseen: Ovatko oppilaat oppineet?
Ovatko asiakkaat tyytyväisiä tuotteeseen?
Vastaako tuote sille asetettuja tavoitteita? Jne.
————————————————————————————————————
Päätöksentekoon orientoitunut Arviointi kohdistuu siihen, onko tuloksesta apua
arviointi tai vastaako tulos niiden odotuksia, jotka
tulevat tekemään päätöksiä tulosten perusteella
————————————————————————————————————
Suorituksen arviointi Arvioinnissa kuvaillaan ohjelman/projektin
etenemistä ja sen avainhenkilöiden toimintoja ja
niiden arvotaustoja
————————————————————————————————————
Arviointitutkimus Arviointi keskittyy toiminnan vaikutusten selvittämiseen ja niiden pohjalta toimintastrategioiden
esittämiseen
Ulkoinen arviointi Arvioidaan ohjelman/projektin vaikutuksia ja
tuloksia ulkopuolisten kriteerien eikä projektin
omien tavoitteiden avulla
————————————————————————————————————
Vastakkainen arviointi Arviointi laatii kaksi erilaista kilpailevaa tulkintaa ohjelman/projektin arvosta. Molemmat tulkinnat perustuvat samaan ohjelmasta/projektista
saatavaan informaatioon.
————————————————————————————————————

Tulosvastuu (accountability) on yhä laajemmin käyttöön tuleva käsite kaikessa sellaisessa toiminnassa, johon panostetaan ulkopuolisia resursseja. Laatujärjestelmä, jollainen edellytetään jo nykyään yhä useammassa toimintayksikössä, sisältää osaltaan myös tulosvastuu-käsitteen.
Tulosvastuullisuuteen liittyy päätöksenteko. Sitä voidaan arvioida neljässä eri vaiheessa (Vrt. Isaac & Michael 1987, 11).

Edellä oleva suunnitelman tai projektin päätöksenteon ja sitä seuraavan toiminnan tuloksellisuuden arviointi voidaan esittää kuvan muodossa seuraavasti (vrt. esim. Isaac & Michael 1987, 12):

Kuva 16. Suunnitelman/projektin arviointimalli (sovellettu Isaac & Michael 1987, 12).

fi_image257

palaa alkuun

4.4.1 Mitä on tiede?

Kysymykseen mitä tiede on voidaan antaa erilaisia vastauksia — Tiedolla sinänsä on vain vähän merkitystä. Tiedon eettisillä ja yhteiskunnallisilla yhteyksillä on sen sijaan merkitystä — Tiede on aina ensisijaisesti inhimillistä toimintaa, ihmisen käyttäytymistä, vasta sen jälkeen tiedettä. (Kuitunen 1992, 17-24; Tiedepolitiikka 3/92)

Mikä on tiede? Monet vastaavat kysymykseen, että se ei ole muuta kuin strukturoitu kokemus, eli kysymys olisi siinä mielessä a posteriori. Määritelmiä on kuitenkin monenlaisia. Voidaan todeta mm., että se on objektiivinen tapa kuvailla, ymmärtää ja ennustaa ympärillämme tapahtuvaa. Mutta jo Kant väitti, että ihmisen kokemustieto on mahdollista vain, jos on olemassa kokemusta edeltäviä, apriorisia yleisiä totuuksia eli käsitteellisesti tai loogisesti välttämättömiä periaatteita. Niinpä Tuomela (1994, 53) toteaa, että inhimillisen tiedon tulee rakentua joillekin vankkumattomille yleisille periaatteille ollakseen luotettavaa tai jopa peruuttamattoman varmaa.

Vert. käsitteet “a posteriori“ ja “a priori“

Mutta: toisaalta kaiken tiedon ja kaiken ajattelun, sekä filosofisen että tieteellisenkin, tulee olla vapaata kiinteistä ja muuttamattomista ennakko-oletuksista, jotta yleensä jokin uusi voisi päästä esiin. Tiede ei ole mitä tahansa informaation keräilyä, vaan paras mahdollinen tie tietoon, sanoo Airaksinen (1994, 111)

Jotkut sanovat, että tiede on “alati korjattava laiva“. Tiede on moniulotteinen ilmiö. Siitä puhuttaessa voidaan viitata tutkimusprosessiin, tieteelliseen menetelmään, joskus myös tieteen tuloksiin. Jos kohdistetaan huomio tieteeseen instituutiona, sillä tarkoitetaan sitä suhteellisen pysyvää organisaatiota, jota luonnehtivat juuri tieteelle ominaiset tuntomerkit (Niiniluoto 1980, 5). Näitä osittain päällekkäisiä kriteerejä ovat objektiivisuus, kriittisyys, testattavuus, itsekorjaavuus, autonomisuus ja edistyvyys. (Vrt. esim. Tuomela 1985; 1994)
Tiede on objektiivista kahdessakin mielessä: se tutkii reaalisesti olemassaolevia asioita, mutta se on samalla yliyksilöllistä toimintaa. Tiede antaa ”asioiden puhua”. Sen tuloksiin eivät saa vaikuttaa yksittäisen tutkijan henkilökohtaiset mieltymykset. Tieteen tutkimusprosessin tulee olla kauttaaltaan julkista ja periaatteessa julkistettavissa. Tähän sisältyy myös (periaatteellisen) toistettavuuden vaatimus: esim. tieteellisten kokeiden tulosten tulee olla uudelleen tehtävissä samojen ehtojen vallitessa kuin aikaisemmassa tutkimuksessa.

Tieteen kriittisyys merkitsee epäilevää ja arvioivaa suhtautumista kaikenlaisiin ennakko-oletuksiin – myös tieteen omiin asettamuksiin. Tieteessä tulee voida epäillä kaikkea: ennakko-oletuksia, käsitteistöä, teorioita ja hypoteeseja, teoreettista päättelyä, koeasetelmia ja kokeen suoritusta, tuloksiin liittyviä johtopäätöksiä, jne. Kaikki kritiikki ja epäilykin tietysti nojaavat joihinkin lähtökohtiin, mutta myös niitä voidaan varioida ja asettaa kyseenalaiseksi. Filosofi Otto Neurath huomautti aikanaan, että tieteellinen tutkimus on kuin avomerellä purjehtiva laiva, jota merimiehet kokoavat ja purkavat herkeämättä. Neurathin vertaukseen haluaa Niiniluoto lisätä toteamuksen, että joissakin oloissa jopa pohjalaudat pitää uusia laivan uppoamista toki kaiken aikaa välttäen.

Tieteen kriittisyyteen viitaten on usein huomautettu siitä, että tieteellisten väittämien ja teorioitten on oltava testautuvia. Tätä varten kullakin tieteenalalla on erityiset, sille ominaiset menetelmät, esim. empiirisen testauksen metodit. Tuomela (1994, 55) toteaa, että tieteessä on syytä sallia rohkeiden ja epätodennäköistenkin hypoteesien esittäminen. On tärkeää, että tieteellistä luovuutta ei tukahduteta vaan sallitaan sen kukkia juuri uusien ideoiden esittämisessä. Toisaalta teorioiden ja hypoteesien tulee olla testattavissa ja falsifioitavissa, ja tässä on syytä olla ankara. Mitä tiukemmin teoria on testattavissa, sen parempi. Jos tiede ei tyydytä testattavuuden vaatimusta, se ei uusiudu ja kehity, vaan jäykistyy pseudotieteeksi.

Kriittisyyteen ja testattavuuteen liittyy tieteen itseäänkorjaavuus. Inhimillisen tiedonhankinnan menetelmistä vain tieteellisellä metodilla on tämä ominaisuus. Tiede ei kaipaa eikä suvaitse tulostensa punnitsemiseen tieteen ulkoisia ohjeita. Kriittisen tieteellisen keskustelun voidaan olettaa johtavan siihen, että tutkimus korjaa virheensä – oli tässä sitten kysymys virheellisista aineistoista tai teorioista, tai jopa itse tieteelliseen menetelmään liittyvistä virheellisyyksistä.

Viimeksi sanotun seurauksena tiedettä luonnehtiikin sen autonomisuus. Tämä vaatimus on kuitenkin tietyllä tavalla kaksijakoinen. Toisaalta tiede instituutiona ei saa olla riippuvainen muista yhteiskunnan instituutioista. Tämä vaatimus on problemaattinen; sen tietävät esimerkiksi kaikki apurahoja saaneet ja joidenkin instituutioiden rahoituksella toimivat tutkijat. Jotkut rahoittajat, esimerkiksi yritykset, joiden toimeksiantoina monet tutkimukset, joskus opinnäytetyötkin tehdään, saattavat odottaa tiettyjä tuloksia, ja jos niitä ei tule, rahoituksen järjestyminen saattaa mutkistua.

Mutta toisaalta tiedettä tulee voida ohjailla ja sitä myös käytännössä ohjataan tiedeyhteisön ulkopuolelta. Yhteiskunnallinen rahavirtojen ohjailu ja siihen liittyvät toiminnot ovat esimerkki tästä. Tätäkin olennaisempaa on, että tieteen tavoitteita ja tieteen tutkittavaksi tulevia ongelmia on alettu muotoilla yhteiskunnallisessa ja taloudellisessa ja tuotannollisessa päätöksenteossa. Juuri tätä tarkoittavat monet tiedepoliittiset suunnitelmat. Asioiden tärkeysjärjestys määritellään silloin tiedeyhteisön ulkopuolella. Autonomian kannalta katsoen tämä voi merkitä kyllä sitä, että asioiden ja ongelmien yleinen merkitsevyys määräytyy ikään kuin poliittisilla tai yhteiskunnallisilla tai teknis-taloudellisilla mitoilla. Ne tutkimusalat, joilla ei ole ns. yhteiskunnallista tai taloudellista painoarvoa, saattavat jäädä tutkimusrahoituksen tai muiden tukijärjestelmien ulkopuolelle.

Kuitenkin huolimatta siitä, miten tutkimustyön painoarvo määrittyy taloudellisin, yhteiskunnallisin, kulttuurisin tai muin ulkopuolisin käsittein, se, mikä on tieteellisesti tutkittavaa, voidaan määrittää ainoastaan tieteestä itsestään käsin. Jos siis autonomiaa pidetään arvossa, on erotettava toisistaan asioiden yhteiskunnallinen arvo ja niiden tieteellinen tutkittavuus. Näin ollen mikään ulkopuolinen taho ei voi esittää vaatimuksia tieteen menetelmään tai sen tuloksiin nähden. ”Tiede on itseriittoinen instituutio”, sanoo Ilkka Niiniluoto.

Kun näitä tuntomerkkejä tulkitaan, havaitaan helposti, että tiede edustaa rationaalisinta ihmisen käytössä olevaa välinettä todellisuuden jäsentämiseksi. Tämän tunnustaminen ei tietenkään merkitse tieteen korottamista asemaan, joka torjuu ja aliarvostaa esimerkiksi taiteen välityksellä koetun maailman. Eikä tunnustaminen myöskään tarkoita kuvitelmaa siitä, että olisi olemassa tieteellinen menetelmä, joka täydelliseksi kehitettynä antaisi ehdottoman, ainoan ja oikean tuloksen. Myös tieteellinen totuus on suhteellinen käsite; tiedekin on aina välttämättä sidoksissa johonkin näkökulmaan ja johonkin taustatietoon. Tieteellinen tarkastelutapa on siis eräänlainen linssi. Se eroaa tarkkuutensa ja valovoimansa vuoksi arkiajattelun linsseistä, mutta ei tiedekään yllä oman näkökulmansa ulkopuolelle.

Tieteellisen työn, kuten minkä hyvänsä käyttökelpoisen tiedonhankinnan olisi (Bloorin 1981) mukaan täytettävä seuraavat ns. vahvan ohjelman mukaiset neljä ehtoa:

  • Kausaalisuus: Kaikille uskomuksille on annettava selvitys, joka perustuu niiden syihin.
  • Puolueettomuus: Tarkastelun on oltava puolueeton suhteessa totuuteen ja epätotuuteen, rationaalisuuteen ja irrationaalisuuteen, menestykseen tai epäonnistumiseen. Vastakohtaparien molemmat puolet vaativat yhtä lailla selitystä.
  • Symmetrisyys: Selitystavan on oltava symmetrinen. Esimerkiksi todet ja epätodet uskomukset tulisi selittää samantyyppisillä syillä.
  • Refleksiivisyys: Tieteellisen toiminnan on oltava refleksiivistä siinä mielessä, että siinä vallitsee mahdollisuus avoimeen vuorovaikutukseen, erilaisten näkökulmien esiin tuomiseen.

palaa alkuun

4.4.2 Tieteen tavoite

Tieteellisen työskentelyn päätavoitteena on hankkia tutkittua tietoa.
Tutkimustietoa tarvitaan silloin, kun halutaan yleistää, halutaan jotakin teoreettisesti pätevää, halutaan päästä syvemmälle jonkin ilmiön olemukseen. Halutaan esimerkiksi ymmärtää jonkin muotoilevan prosessin luonnetta ja sen ilmenemismuotoja tai halutaan saada käsitys tuotteen kulttuurisista piirteistä tai sen historiasta jne. Tutkimus tulee kuvaan myös silloin, kun halutaan tietoa esimerkiksi päätöksentekoprosessin tai systeemisuunnittelun eri tekijöistä tai eri ratkaisujen taloudellista vaikutuksista.

Sen sijaan jos halutaan muunlaista tietoa, esimerkiksi käytännöllistä tietoa, jota sovelletaan vain yhteen esimerkkitapaukseen, on paljon suorempaa ja käytännön kannalta mutkattomampaa vain tehdä työ ja todeta tulos. Jos halutaan kehittää jotakin käytännön toimilla, silloin on paras soveltaa arvioivan tiedon piiriin kuluvaa systeeminkehittämisen ideologiaa ja toimia sen periaatteiden mukaisesti.

Tutkimustiedon ja käytännön tiedon väliin asettuvat ne menetelmät, joiden avulla kokeillaan eri vaihtoehtoja, punnitaan, harkitaan, kysellään muiltakin heidän mielipiteitään ja lopulta valitaan jokin parhaaksi katsottu tulos. On vain tietty aste-ero, jolloin tällainen jokaiselle käytännön asiantuntijalle tuttu vaihe muuttuukin varteenotettavaksi tutkimustyöksi.

Jos puhutaan varsinaisesta tutkimuksesta, se on aina kokonaisuus. Sen kokonaisluonteen selvittely on tärkeä vaihe jokaisessa eri tapauksessa. Olipa kyse mistä hyvänsä tieteellisestä lähestymistavasta, tutkija asettaa aina työnsä alussa kysymyksen tai ongelman, jonka hän halua ratkaista tai johon hän hakee vastausta. Hän paneutuu tutkittavan ilmiön perusteiden analyysiin käyttäen siinä soveltuvia menetelmiä. Tämän analyysin perusteella hän päättää tutkimuksen sisältö- ja metodivalinnoista (vrt. paradigma!), kokoaa tutkimusaineiston ja suorittaa varsinaisen tutkimuksen. Tutkija tarkastelee tuloksia yleensä aina mm. niiden sovellettavuuden kannalta ja sen jälkeen toteaa, onko alussa määritelty ongelma ratkennut, onko kysymykseen saatu vastaus tai onko kokonaisuudesta saatu selvä, yleistettävissä oleva kuva.

Tieteellinen tutkimus perustuu siis aina alussa asetettuun kysymykseen tai ongelmaan, joka ratkaistaan tai johon haetaan vastaus kontrollin alaisena ja systemaattisena tiedonhankintana.

Usein puhutaan tutkimuksesta kahtena eri tutkimustyyppinä: puhutaan perustutkimuksesta ja sovelletusta tutkimuksesta ja ymmärretään ne jopa erilaisina prosesseina. Tutkimuksen kannalta jaolla sinänsä ei ole merkitystä, jos tutkimuksella yleensä tarkoitetaan uutta tietoa luovaa prosessia. Merkityksellistä on silloin itse tutkimustoiminta. Tutkimusta uutta tietoa luovana prosessina voidaan kehittää selvitystyön, koulutuksen, itseopiskelun ja ideakehityksen kautta eli monella eri tavalla.

fi_image124

Kuva 17. Erilaisten tutkimusotteiden etäisyys käytännön sovelluksista.

palaa alkuun

4.4.3 Mikä ei ole tutkimusta?

Selvitykset, joilla tarkoitetaan tietojen keräämistä, muokkaamista ja analysointia suunnittelua ja päätöksentekoa varten. Selvitykset tehdään usein suoranaisena osana suunnitteluprosessia. Ne palvelevat täten ensisijaisesti jotakin tiettyä käyttötarkoitusta tai johtavat myöhemmin erikseen tehtävään tutkimukseen. Tulokset ovat luonteeltaan ilmiötä kuvaavia, ne julkaistaan rajoitetusti, eivätkä ole yleensä hyödynnettäviä, muuten kuin juuri kyseistä asiaa varten.

Yleisluontoinen tietojen keruu

Esimerkkeinä tutkimuksen ulkopuolelle rajatuista toiminnoista ovat: jatkuvaluontoinen havainnointi pääasiallisesti muun kuin tutkimuksen vuoksi, kuten esim. hydrologiset säähavainnot, tilastotuotanto, mielipidetiedustelut, lain velvoitteella tehtävät arkeologiset kaivaukset, asiakirjojen kerääminen ja järjestäminen, markkinatutkimukset, luonnonvarojen inventointi ja kartoitus.
Atk-sovellusten tekeminen

Systeemisuunnittelu ja ohjelmointi, jotka liittyvät tietyn tietojärjestelmän valmistamiseen ja ylläpitoon, eivät ole tutkimusta – elleivät ne ole osa tutkimusprojektia. Atk-sovellusten yhteydessä sovelluksen käyttäjän tekemiä yleisohjelmistojen ja käyttöjärjestelmien parannuksia ei lueta tutkimus- ja kehittämistoiminnaksi. Yleiskäyttöisten ohjelmatuotteiden kehittäminen ja vanhojen olennainen parantaminen kuuluvat sen sijaan tutkimus- ja kehittämistoimintaan.

Koulutuspalvelut esim. täydennyskoulutus

Tieteellisen informaation etsintä ja välittäminen, ellei se ole osa tutkimusprojektia.

palaa alkuun

4.5 Tiedon erot

Tutkijan lähestymistapaan vaikuttaa omakohtaisen näkemyksen, suorastaan maailmankatsomuksen omaksuminen, hänen tiedonintressinsä.

OECD:n määritelmän mukaan tutkimuksella tarkoitetaan systemaattista ja metodista uuden tiedon tai uusien ideoitten hankkimista. Sen mukaan monentyyppiset kehittämishankkeet ja selvitystyöt kuuluisivat myös tutkimustyön piiriin.

Ruotsalainen Wallén (1993, 17) toteaa leikkisästi, että tutkimus on sitä, mitä tutkija tekee. Hänen mukaansa tässä tokaisussa on kuitenkin vakavasti otettava puolensa: tutkijayhteisö jollakin tieteenalalla määrittää itse omassa piirissään hyvän tutkimuksen vaatimukset. Se tapahtuu arvioimalla julkaistavaksi otettujen raporttien laatua, virantäytöissä sekä julkisissa opinnäytteiden arviointitilaisuuksissa ja lausunnoissa. Tutkijat itse myös jokseenkin vapaasti päättävät kysymyksenasettelustaan ja menetelmällisistä ratkaisuistaan. Niistä sitten käydään tutkijayhteisön piirissä joskus runsastakin keskustelua ja arvioidaan tieteellisen toiminnan laatua.

Tieteellisen tiedon luonne eroaa kuitenkin eräissä suhteissa selvästi erilaisista selvityksistä, kehittämishankkeista, arkitiedosta samoin kuin taiteellisesta, luovasta ilmaisusta. Tieteellinen tieto hankitaan systemaattisesti teoriaan nojaten ja teoriaa edelleen kehittäen, sen menetelmälliset ratkaisut ja luotettavuus eri suunnilta katsoen käsitellään systemaattisesti. Kuten Wallén (1993,17) toteaa, selvitystehtävissä kysymykset ja ongelmat annetaan valmiina ratkaistaviksi, mutta tieteellisessä työssä kysymyksenasettelu samoin kuin tutkimuksen rajaus kuuluu metodiin. Tutkimuksen teoreettisten perusteiden, metodin ja luotettavuuden arvioinnilla pyritään avoimeen tiedonvälitykseen, ns. tieteelliseen viestintään, niin että kuka tahansa toinen tutkija voi päästä perille käytetyistä menetelmistä ja saaduista tuloksista, soveltaa ja kehittää niitä edelleen.

Tieteenteoria on ala, jossa keskustellaan mm. metodien asettamista vaatimuksista, kysymyksenasettelulle asetettavista vaatimuksista, teoriavalinnoista ja tutkimusaineistoon liittyvistä kysymyksistä. Monet tieteenteoreetikot (mm. Halldén 1980; Wallén 1993) korostavat sitä että tutkijalla itsellään tulee olla kyky kriittiseen lähestymistapaan, metodin tajua, kykyä systemaattiseen aineiston käsittelyyn, aikaisemman tiedon analyysiin sekä kykyä tajuta kokonaisuuden rakenne.

Yksityinen tieto, omat kokemukset ja valmiudet eivät siis ole tieteellistä tietoa silloin, kun niitä ei aseteta edellä kuvatun kaltaisen prosessoinnin kohteeksi. palaa alkuun

4.5.1 Tiede ja taide

Kun taiteellisen toiminnan tutkimusta on ryhdytty harjoittamaan, on esiin kohonnut myös kysymys siitä, missä määrin ja millä tavalla voidaan taiteellista toimintaa ja taidetta tai vastaavasti käytännöllistä ammatillista toimintaa ”tieteellistää”.

Jos halutaan asettaa tiede ja taide rinnakkaiseen vertailuun silloin yhtenä tutkivan toiminnan ulottuvuutena voidaan pitää taiteellista, luovaa ilmaisua, joka tavoittaa sellaista tietoutta, johon ei tieteellinen tutkimus yllä. Sillä ei ole juurikaan tekemistä traditionaalisen tieteellisen toiminnan prosessien kanssa, mutta koska se koetaan käytännös-sä vahvaksi näkemysten ja ideoitten todentajaksi, sitä käsitellään omana ulottuvuutenaan tässä tutkimusmenetelmällisessä yhteydessä.

Pertti Rautio (1989) ottaa kantaa Dickien määritelmään taideteoksen olemuksesta ja pohtii tältä pohjalta toisaalta tieteen, toisaalta taiteen asemaa yhteiskunnallisena instituutiona:

”Modernissa yhteiskunnassa tiede ja taide ovat olemassa samankaltaisessa yhteiskunnallisessa muodossa. Sekä tieteestä että taiteesta on tullut modernille yhteiskunnalle tyypillisiä instituutioita. Itse asiassa tiede ja taide edellyttävät näitä instituutioita ollakseen olemassa. Kaikki tieto mitä tämän päivän maailma on tulvillaan, ei ole tiedettä, vaan jotakin muuta tietoa ja informaatiota. Ehkä tärkeämpääkin kuin se jota tiede ja tieteel-liset organisaatiot tuottaa. Jos tieteen tuntomerkkeinä pitää teoreettisuutta, julkisuutta ja tulosten kriittistä keskustelun kautta tapahtuvaa arviointia, suurin osa tämän päivän merkittävästä tiedosta on aivan muuta kuin tiedettä. Yliopistotkin tuottavat yhä enemmän muuta tietoa. Samoin maailma on tulvillaan kuvia, myös fiktiivisiä kuvia, jotka eivät kenenkään mielestä ole taidetta. Ne ovat mainoskuvia, lehtien kuvituksia, somistuksia jne. Tieteen ontologiaan kuuluu instituutio aivan samoin kuin taiteenkin. Vain instituution puitteissa tieto on tiedettä ja taide taidetta. Pisuaarit ja pullonkuivaustelineet ovat arkisia esineitä, joista tulee taidetta vasta kun ne viedään ja hyväksytään taidemuseoon, vasta kun kriitikot ja taidehistorioitsijat alkavat tarkastella niitä taide-esineinä. Pisuaarin (tai yhtä hyvin Mona Lisan tai Taistelevien metsojen) taiteellisuus ei löydy esineestä vaan sellaisesta katsojan katseesta ja asenteesta, jonka taideinstituutio tekee mah-dolliseksi. Tieteelliset totuudet ja taide edellyttävät olemassaoloperustakseen instituutiota.“ (Rautio 1989,116)

palaa alkuun

4.5.2 Tieteen paradigmat

Taulukosta 1 voi havaita, miten erilainen paradigma voi olla silloin, kun kyseessä on tieteellisen tiedon hankkiminen esimerkiksi klassisen positivistisen tutkimusotteen, hermeneuttisen, tulkinnallisen otteen tai taiteellisen, ilmaisevan otteen avulla verrattuna arvioivaan käytännön suoritukseen ja tulokseen tähtäävään tiedonhankintaan ja onnistuneen tuloksen aikaansaamiseen.

Tutkimustieto voi olla arvosidonnaista tai arvovapaata riippuen siitä, mikä tutkimusote tiedonhankintaan valitaan.

Arviointitieto on aina arvosidonnaista. Sen hyvyys ja pätevyys liittyy siihen, kuinka tehokas, tehoton, hyvä tai huono, arvokas tai arvoton jokin tietty toiminta, prosessi tai tuotos on sen henkilön havaintojen mukaan, joka käyttää hyväkseen arviointitietoa.

Taiteellinen ilmaisu on samoin aina arvosidonnaista. Sen sidokset tekijäänsä nähden voivat jättää vapaaksi katsojan, kokijan, vastaanottajan, mutta hyvin usein sen tarkoituksena on olla myös arvoon sitova.

Summittaisesti voidaan erilaisten lähestymistapojen eroja määritellä seuraavasti:

Tutkimustiedon tarkoituksena on näyttää toteen, osoittaa (prove).
Arviointitiedon tarkoituksena on kehittää, edistää, parantaa (improve).
Taiteellisen, ilmaisevan toiminnan tarkoituksena on välittää tietoa elämysten ja tunteiden kautta.

Tutkijan kannattaa selvittää itselleen, millaisesta lähestymistavasta hänen tiedonintressissään on kysymys. Usein kuulee sanottavan ”tutkin materiaalin käyttäytymistä” tai ”tutkin, mikä vaikutus väreillä on tässä työssä”. Näin sanottaessa ei ole kunnolla perehdytty ilmaisun sisältöön. Mitä itse asiassa tarkoitetaan käsitteellä tutkia. Mikä on ns. tutkittu tulos? Kenen tutkima se on? Mihin tuloksiin tutkimus on johtanut? Onko tulokset raportoitu kaikkien saataville vai ovatko ne jääneet inside-tiedoksi vain tekijöille itselleen?

palaa alkuun

5.1 Teorian merkitys

Tieteessä ei ole kysymys pelkästään tiedosta, vaan ennen kaikkea näkemisestä. Kreikankielinen sana theoria on alunperin tarkoittanut katselemista, katsantokantaa. Jos ja kun tieteellisen toiminnan tavoitteeksi asetetaan sivistys, niin sen todelliseen saavuttamiseen kuuluvat tiedon arvon lisäksi myös eettiset ja esteettiset arvot sekä näkemys asioiden laajemmista yhteyksistä ja merkityksistä. On sanottu, että syvyyttä ei tieteessä ole se, että kaivaa maata neliön alalta niin pitkälle kuin pääsee, vaan se, että pyrkii jäsentämään koko maiseman olennaisuuden.

Tieteellinen tutkimus pyrkii siis muodostamaan teorioita. Mikä näin ollen on käsite ”teoria”? Vaikka sana teoria on alunperin tarkoittanutkin tavanomaista katselemista tai tarkastelemista, sille voidaan tieteellisessä kielenkäytössä antaa myös tarkka merkitys. Teoria muodostuu joukosta la-keja tai määritelmiä, jotka systematisoivat jonkin ilmiön, joko empiirisesti eli havaintoihin perustuvaan tietoon nojaten tai hermeneuttisesti eli ilmiön tulkintaan nojaten.

Jos kysymys on empiiriseen säännönmukaisuuteen perustuvasta systematisoinnista, silloin teoria muodostuu niistä havainnoista, joita tehdään reaalimaailmasta. Teorioista voidaan silloin johtaa uusia hypoteeseja, jotka taas vuorostaan viedään reaali-maailmaan todennettaviksi. Teoria siis ohjaa uuden tiedon etsintää samalla kun se jäsentää ja systematisoi kerättyä tietoa. (Vrt. esim. Niiniluoto 1980)

Teoria on jokin tietty, tarkoin määritelty näkökulma todellisuuteen. Se voi olla tutkimuksen itseisarvo, päämäärä, johon pyritään tai se voi olla väline päämäärän saavuttamisessa. Jälkimmäisessä tapauksessa hyvä teoria on siis oivallinen apuväline, jos sellainen löytyy esimerkiksi jostakin aikaisemmasta tutkimuksesta. Kaikki teoriaksi sanottu ei kuitenkaan ole teoriaa sanan varsinaisessa merkityksessä, joten aloittelevan tutkijan kannattaa olla tarkkana siitä, mihin taustarakennelmaan hän tutkimuksensa nojaa.

Teorian olemus voidaan ymmärtää uutena tietona (Tn), joka on edeltäjäänsä parempi, jos se sisältää enemmän empiiristä näyttöä tai on saanut uutta empiiristä tukea osakseen ja jos se tuottaa, generoi, uusia teorioita, eli on siis ns. progressiivinen. Hyvä tutkimus on sellainen, jossa kyseenalaistetaan olemassa olevia teorioita ja tutkitaan, onko uusi teoria edeltäjäänsä parempi eli selittääkö se enemmän, onko se tulkinnaltaan kypsempi ja kattavampi jne.

Koko ajan on kuitenkin olemassa jokin vahva ydin, jota ei yritetäkään kumota. Tämä kumoamaton näkökulma liittyy tavallisesti tutkimusparadigmaan. Se on se tiedeyhteisössä vallalla oleva näkemys, jota pidetään kantavana ajatuksena. Kuten edellä on ollut puhetta, silloin tällöin kuitenkin kohoaa vahva pyrkimys myös tämän ytimen tarkistamiseksi. Silloin on kyse tieteen paradigman-muutoksesta. (Kuhn 1994)

Tutkimustyö on kuitenkin sellaista, jossa voidaan ja tulee asettaa kysymyksiä ja uusia oletuksia, on uskallettava kyseenalaistaa- itsestäänselvyyksiäkin. Ilman tällaista uskallusta ei ole olemassa edellytyksiä hyvälle tutkimustoiminnalle. Näitä oletuksia (hypoteeseja) sitten tutkija kumoaa tai saa vahvistusta niille.

fi_image125

Kuva 19. Jatkuvasti kehittyvän teorian olemus.

Tieteenharjoittajan on vaikea työskennellä tutkimushankkeessaan, ellei hänellä ole käsitystä niistä teorioista, joihin hän nojaa. Ilman teoreettista selkänojaa ei hyvää tutkimusta synny.

Hyvän tutkijan on hankittava tietonsa, erityisesti teoreettinen tieto vankalla tavalla. Hänen on luettava paljon ja perehdyttävä kaikkeen siihen, mitä hänen kiinnostuksensa kohteesta on kirjoitettu, tutkittu, kuvattu ja selitetty. Tutkimus kasvaa aina esiin jo olemassa olevan tiedon kentästä. Nykyaikana avuksi ovat tulleet monet tietokannat ja tiedonhakujärjestelmät, joiden avulla päästään hankkimaan tietoa myös muualta kuin lähipiiristä. Koska tiedonvälitys on nykyaikana kansainvälistä, on tutkijan oltava perillä myös tutkittavan- ilmiön kansainvälisesti käytetyistä termeistä ja käsitteistä, teorioista ja menetelmistä.

Tutkijan on kyettävä hyödyntämään hankkimaansa tietoa Hänen on oltava kriittinen ja tehtävä kysymyksiä. Miksi jokin asia on niin, kuin on esitetty? Onko jokin asia varmasti niin kuin on esitetty? Ovatko asiat jossakin toisessa tilanteessa tai toisten henkilöiden kokemina niin kuin aikaisemmin on esitetty?

Asiaankuuluvan, relevantin lähteistön löytäminen ei aina ole helppoa. Se vaatii joskus jopa mielikuvitusta. Tutkija on tässäkin usein salapoliisi, joka ratkaisee sen, mihin hänelle tärkeä aikaisempi tieto on piiloutunut. Kun tieto on käsillä, tutkijan on pystyttävä perustelemaan, miksi hän nojaa juuri siihen seikkaan. Hänen on perusteltava näkökantansa johdonmukaisesti ja ymmärrettävästi.

Tietoa on maailmassa paljon. Tutkijan taitoa on siivilöidä siitä esiin se ja vain se, mikä on hänen aiheensa kannalta tärkeää. Vain se otetaan mukaan teoreettisiin perusteisiin ja muu jätetään armotta pois, olipa se miten kiinnostavaa tahansa. Kriteerinä mukaan ottamiselle ja pois jättämiselle on se, missä määrin kyseistä asiaa käytetään perusteena tutkimusaineiston käsittelyssä, tulosten analysoinnissa ja niiden merkityksen pohdinnassa. Ellei yhteyttä löydy, aiheet eivät kuulu joukkoon.

palaa alkuun

5.1.1 Mallin ja teorian erot

Usein sekoitetaan tutkimuksen käytännöllisessä toteutuksessa käsitteet teoria ja malli. Teoria on edellä kuvatulla tavalla se jo aikaisemmin tutkimuksella vahvistettu käsitejärjestelmä, jota voidaan kyllä parantaa ja kehittää, jopa korjata, mutta jolla kuitenkin on tietty vahvistettu asema. Malli sen sijaan on alustava ajatusrakennelma, josta saattaa tutkimuksen tulosten perusteella muodostua suorastaan uusi teoria tai aineksia uuteen teoriaan, mutta jota kuitenkin vasta tutkitaan.

Lyhyesti voidaan sanoa, että malli on kuvitelma tai abstraktio todellisuudesta; se yksinkertaistaa kokonaisuutta, joka saattaa olla hyvinkin monimutkainen ja moniulotteinen ilmiö. Malli tuo esiin olennaisia piirteitä, siinä hahmotetaan osien välisiä suhteita jossakin ilmiökokonaisuudessa sekä tuodaan esiin niitä puuttuvia osia, joita ei ehkä ole käytännössä vielä havaittu.

fi_image126

Kuva 20. Mallin ja teorian välinen suhde.

Teoria on tutkimuksen avulla testattu malli. Malli voi muuttua teoriaksi, kun sen paikkansapitävyys on tieteellisen tutkimuksen avul-la todettu. On syytä olla varovainen ja välttää jonkin mallin nimeä-mistä teoriaksi, ennen kuin sille on saatu tutkimuksellista näyttöä.

Tieteenteorian asiantuntijat, muiden muassa Jaana Venkula toteaa, että tutkimusta tehtäessä on teoreettisen ajattelun taito eli keskeisten metodologisten käsitteiden ja mallien hallinta tutkijan taitoa. Hänen mukaansa on esimerkiksi musiikkia vaikea luoda ilman käsitystä nuotin käsitteestä ja sen merkityksestä. (Venkula 1988, 20)

palaa alkuun

5.2 Hypoteesit ja teoria

Hypoteesi on rohkea yleistys. Se on väite, joka on periaatteessa helppo kumota (Popper 1972). Hyvän hypoteesin esittäminen sen sijaan on vaikeaa. Voimme esittää hypoteesin, että huomenna sataa tai paistaa, on kylmä tai kuuma. Se on sinänsä aivan oikea hypoteesi, mutta liian yleinen. Se ei anna juuri mitään informaatiota oletetusta huomispäivän säästä. Se ei siis ole riittävän rohkea yleistys. Hypoteesi on olettamus, jonka tieteellinen tutkimus osoittaa todeksi eli verifioi tai kumoaa eli falsifioi.

Popperin mukaan tieteellisen menetelmän avulla tulisi ennen kaikkea pyrkiä kumoamaan hypoteeseja eikä suinkaan pyrkiä osoit-tamaan niitä tosiksi. Usein vasta-alkajaa kannustaa into haluta todistaa jotakin, esimerkiksi hänen kauan uskomansa tai toi-vomansa asia todeksi. Hän etsii useita erilaisia keinoja, joiden avulla hän pyrkii tämän osoittamaan.

Hypoteesit ovat verkko, jolla pyydystetään tietoa. Jos rohkeita hypoteeseja ei pystytä kumoamaan, muodostuu vähitellen teoriaa, eli kumoutumattomien hypoteesien verkko tai kartta, jonka avulla uskaltaudutaan suunnistamaan tieteen maailmassa.

palaa alkuun

 6.1 Käsitteellistäminen


Tieteellisen tutkimuksen perusasioita on ns. käsitteellistäminen. Käsitteiden avulla kuvaillaan todellisuutta tiiviisti, niiden avulla kommunikoidaan tieteenharjoittajien kesken ja sen lisäksi esitetään keskeisiä asioita myös maallikoille. (Starrin & al. 1991)

Tiedeyhteisö asettaa maallikkoja suuremmat vaatimukset käsitteiden tarkkuudelle ja ilmaisukyvylle. Niiden on oltava sellaisia, että ne tekevät mahdolliseksi mittaukset ja testit ja yhteisen tieteellisen kielen, joka johtaa teorianmuodostukseen.

Luonnontieteissä ja tekniikassa on täsmällisillä käsitteillä tarkka sijansa. Ne ovat kansainvälisesti täsmälleen sovittuja ja usein käytetään kansainvälisesti sovittuja symboleita tai termejä. Toisin on ns. tulkinnallisten tieteiden laita. Niissä käsitekeskustelua käydään jatkuvasti ja käännöksissä kielestä toiseen tulee esiin jatkuvasti uusia versioita. Merkitystiede eli semiotiikka tarjoaa tutkimuspalveluja mm. juuri tällä alueella.

Käsitteenmuodostus samoin kuin hypoteesien muodostaminen toisaalta kvalitatiivisessa ja toisaalta kvantitatiivisessa tutkimuksessa poikkeavat toisistaan. Kvantitatiivisessa eli määrällisessä tutkimuksessa käsitteet määritellään ennen tutkimuksen empiiristä osaa, kun taas kvalitatiivisessa eli laadullisessa, varsinkin fenomenologian piiriin kuuluvassa tutkimuksessa ne ovat alunperin joustavia ja tutkimuksen kuluessa kehittyviä ja täsmentyviä.

Oili Karihalme on tutkinut eräiden uusien tieteiden, kuten tekniikan ja muotoilun käsitteenmuodostusta. Hän toteaa, että on runsaasti ainesta sen pohtimiseen, miten hyvin jo käyttöön otetut ilmaukset vastaavat termeille yleensä asetettavia vaatimuksia, miten lähellä perinteisiä ihannetermejä ollaan. Termikirjallisuudesta kokoamani termivaatimukset ovat

  • perusteltavuus (motivoituneisuus)
  • informatiivisuus
  • ekonomisuus (lyhyys)
  • järjestelmällisyys (organisoivuus ja rajaavuus)
  • semanttinen itsenäisyys
  • ymmärrettävyys, tarkkuus, yksimerkityksisyys, yksiyksisyys, neutraalius
  • kielenmukaisuus (moitteettomuus).

(Karihalme 1995, 199-204)

Käsitteet eivät ole sama asia kuin teorianmuodostus. Niiden avulla voidaan kuitenkin muodostaa ilmiöön liittyviä kategorioita ja järjestää aineistoa halutulla tavalla. Teorianmuodostuksessa tarvitaan käsitteitä, joita voidaan kytkeä yhteen. Käsitteet muodostavat eräänlaisen sillan, joka yhdistää tutkimusaineiston ja teorian toisiinsa. Tosin tämän sillan muodostaminen ja ylläpitäminen on vaikeaa: se on ehkä haastavin ja vaativin osa tutkijan työstä.

Tieteenfilosofia tutkii käsitteenmuodostumista. On monia tutkittavia kysymyksiä:

Mistä käsitteet syntyvät?

Miten kehitetään oikeaan osuvat ja todellisuutta vastaavat käsitteet?

Ovatko ne käsitteet, joilla operoidaan, keskeisiä ja olennaisia, vai jääkö jotakin olennaista määrittelemättä?

Kootusti:

Erota toisistaan arkiajattelun käsite ja teoreettisen ajattelun käsite.
Määrittele tarvittava käsite. Määritelmä rajaa ja täsmentää käsitteen
antaa käsitteelle merkityksen luo normin sen käytölle Määritelmän tulee olla kokonainen sanallinen virke, jossa on ajatus: Se ei saa olla esimerkiksi sanakirjasta poimittu synonyymi. Sen tulee olla ajatukseltaan tiivis ja looginen. Se ei saa olla kehämääritelmä, mikä tarkoittaa, että käsitettä määritellään sillä itsellään. Sitä ei saa ilmaista negatiivisin termein. Sitä ei saa ilmaista epäselvästi tai kuvakielellä.

palaa alkuun

6.1.1 Tutkimuksen viitekehys

Tutkimuskohde on useimmiten etukäteen ajateltuna suuri viidakko tuntemattomia asioita, joiden välillä ei ensi näkemältä ole selviä yhteyksiä. Tutkimuksen teoreettisella kehyksellä, viitekehyksellä ja käsitekartalla tarkoitetaan tutkittavassa ilmiössä olevien eri näkökohtien jäsentelyä selviin kategorioihin tai tekijäryhmiin, joiden välillä voidaan ajatella olevan yhteyksiä. Samalla kun näitä yhteyksiä pohditaan, luodaan mielessä eräänlaisia hypoteeseja, olettamuksia siitä, mitkä ovat lähempänä, mitkä kauempana toisistaan, mitkä tekijät ovat suoraan yhteydessä keskenään, milloin taas on olemassa välillinen yhteys.

Viitekehys on yleinen asetelma ilmiössä esiintyvistä yhteen liittyvistä tekijöistä. Siinä operoidaan tavallisesti laajoilla asiakokonaisuuksilla, joita voidaan eritellä useampiin alaryhmiin tai tekijöihin. Tavallisesti viitekehys on visualisoitu ja sillä tavalla havainnollistettu, mutta samalla myös pelkistetty esitys tutkimuksen teoreettisista lähtökohdista. Viitekehyksen luominen pelkästään verbaalisti on vaikeaa, koska tiivis sanallinen esitys saattaa aiheuttaa ymmärtämisongelmia ja runsas sanallinen esitys on huonosti hahmotettavissa. Hyvän visuaalisen esitystavan löytäminen on sekin joskus työlästä, mutta se kannattaa, koska samalla tutkimuksen lähtökohdat kirkastuvat olennaisesti.

Viitekehys voidaan visualisoida eri tavoin:

Rakennetaan ns. laatikkomalli, jonka eri osat kytketään toisiinsa liittymistä osoittavin viivoin. Joskus viivat voivat olla nuolia, joiden kärjet osoittavat suuntaa tai vuorovaikutusta, mutta varmempaa on jättää vielä viitekehysvaiheessa nuolien kärjet pois, ellei ole varma asiasta tai ellei esitykseen sisälly jo valmiiksi olettamus vaikutuksen suunnasta. Jokaiseen osoitettuun suuntaan sisältyy samalla oletus vaikutuksen laadusta. Se on hypoteesi, joka tulee erikseen tutkimuksella osoittaa.

Rakennetaan kehämalli, jossa tutkittava ilmiö on esimerkiksi kehän keskellä ja sitä ympäröivät siihen vaikuttavat muut tekijät.

Rakennetaan malli, joka voi haarautua yhä pienempiin osiin, ja jossa päätekijää selittää tai se itse selittää useita alatekijöitä.

fi_image127

Kuva 21a. Viitekehys: Laatikkomalli (Tuovila 1994).

fi_image258

Kuva 21b. Viitekehys: Laatikkomalli (Metsälä 1994).

fi_image326

Kuva 22a. Viitekehys: Kehämalli (Tarvainen 1993).

fi_image417

Kuva 22b. Viitekehys: Kehämalli (Hujala 1993).

fi_image513

Kuva 22c. Viitekehys: Kehämalli(Mäki 1989).

fi_image613

Kuva 22d. Viitekehys: Kehämalli(Rahikainen 1993).

fi_image713

Kuva 22e. Viitekehys: Kehämalli(Raunio 1992).

fi_image813

Kuva 23. Viitekehys: Haarautuva malli (Peltola 1989).

fi_image911

Kuva 24. Esimerkki tutkimuksen rajauksen esittämisestä viitekehyksessä (Malmström 1994). 

palaa alkuun

6.1.2 Käsitekarttatekniikka

Käsitekarttatekniikka eroaa viitekehyksen laadinnasta siten, että siinä operoidaan suoraan käytännöllisillä käsitteillä asettaen ne järjestykseen ja osoittaen valmiiksi niiden välinen hypoteettinen vaikutussuunta. Ensiksi kirjataan kohteeseen liittyvät käsitteet, sitten ne kirjoitetaan tai kuvataan joidenkin kuvioiden avulla järjestykseen siten, että laaja-alaisimmat tulevat esiin ensiksi tai ylimmäksi. Sen jälkeen kehystetään käsitteet ryhmiksi ja yhdistetään toisiinsa liittyvät käsiteryhmät nuolilla niin, että vaikutussuunta tulee näkyviin. Usein suositellaan lisäksi linkkisanoja käsiteryhmien välille. Ne ovat verbejä, niin että kahdesta toisiinsa suhteessa olevasta käsitteestä muodostuu väite (hypoteesi).

fi_image128

Kuva 25a. Eräiden rehtorien laatima käsitekartta koulun pedagogisesta johtamisesta(Erätuuli & Leino, 1992, 30).

kuva025b

Kuva 25b. Rehtoriryhmän tuottama käsitekartta koulun pedagogisesta johtajuudesta(Erätuuli ja Leino 1992, 31).

palaa alkuun

6.1.2.1 Mind map

Suunnitellessaan tutkimusta, joka käsittelee tilausompelijayrittäjän työtä, Minna Kaipainen (1996) analysoi ajatuskartan (mind map) avulla tähän toimintaan liittyviä ja siinä vaikuttavia tekijöitä. Ajatuskartta toimii tässä tapauksessa tutkimuksen viitekehyksenä.

kuva026

Kuva 26. Ajatuskartta (Kaipainen 1996).

palaa alkuun

6.2 Hypoteesien asettaminen

Joskus esitetään kysymyksen pohjalta olettamuksia eli hypoteeseja, joiden tutkija arvelee pitävän paikkansa. Hypoteesi on sanallisesti perusteltu lauselma, joka tuo esiin jonkin tutkimusongelmaan liittyvän väitteen.

Hypoteesien asema poikkeaa toisistaan sen mukaan, onko kyseessä määrällinen vaiko laadullinen tutkimus. Kvantitatiivisessa eli määrällisessä tutkimuksessa käsitteet määritellään ennen tutkimuksen empiiristä osaa, kun taas kvalitatiivisessa eli laadullisessa tutkimuksessa ne ovat alunperin joustavia ja tutkimuksen kuluessa kehittyviä ja täsmentyviä.

Jos hypoteesit muodostetaan pelkästään aikaisempien tutkimusten ja teorioitten pohjalta, saattaa syntyä ongelmia. Jos teoria ei vastaakaan todellisuutta, muodostetaan virheellisiä oletuksia, joiden pohjalta laaditaan esimerkiksi väärän-laisia kysymyslomakkeita, haastattelurunkoja jne. Tulokset ovat ehkä loistavia, mutta ne saattavat vain tukea alunperin virheellistä tai puutteellista teoriaa eivätkä lisää tietämystämme todellisuudesta.

Hypoteesien tekoa saattaa auttaa, jos niihin liittyvät käsitteet voidaan alunperin ns. operationalisoida eli antaa niille tietty ja varma todellisuutta vastaava sisältö. Havainnot tehdään ja aineisto kootaan näiden suuntaviivojen mukaisesti. Tosin tässä menettelyssä piilee se vaara, että käsite määritellään alunperin liian ahtaasti ja aineiston kokoaminen on kapea-alaista. Toinen tapa on menetellä ”vainukoiran” tavoin: esittää ensin löysiä kysymyksiä, improvisoida ja edetä tunteenomaisesti ja vasta sen jälkeen määrittää hypoteesit ja käsitteet täsmällisesti.

fi_image129

Kuva 27.Tutkimushypoteesien kaksi muodostamistapaa (Starrin & al. 1991, 20-21). 

palaa alkuun

6.2.1 Operationaalistaminen

Tutkimuksen lähestymistavan on oltava menetelmällisesti mahdollinen eli se on pystyttävä operationaalistamaan.

Operationaalistamisella tarkoitetaan tavallisimmin, että on pystyttävä määrittämään ne muuttujat, joilla ilmiötä tutkitaan. Muuttujien on oltava mitattavissa, testattavissa, muutettavissa kyselyosioiksi tai haastattelukysymyksiksi yms.

palaa alkuun

6.3 Muuttujat

Sellaisessa tutkimuksessa, joka kohdistuu empiiriseen todellisuuteen, esiintyy erilaisia muuttujia (variaabeleita). Tutkimustyössä muuttujat ryhmitellään yleensä kolmeen, joskus neljään kategoriaan, joiden välinen luonne on erilainen.

Riippumattomat muuttujat (independent variables, input variables) eli selittävät muuttujat eivät ole riippuvaisia tutkittavasta ilmiöstä. Ne ovat sen sijaan niitä tekijöitä, jotka aiheuttavat muutoksia ja vaikuttavat tuloksiin. Näitä tekijöitä voidaan empiirisessä tutkimuksessa vaihdella, käsitellä, ryhmitellä jne.

Selittävät muuttujat ovat niitä tekijöitä, joiden nimensä mukaisesti voidaan olettaa selittävän tutkittavaa ilmiötä.

Riippuvat muuttujat (dependent variables, output variables) eli selitettävät muuttujat ovat riippuvaisia tutkittavasta ilmiöstä ja sen muista muuttujista.

fi_image130

Kuva 28. Eri muuttuja-tyyppien välinen vuorovaikutus.

Taustamuuttujat (kontrollimuuttujat, luokittelumuuttujat, rakennemuuttujat, background variables) ovat niitä, joita voidaan esimerkiksi luokitella, ryhmitellä, vakioida, kontrolloida, satunnaistaa jne. Usein on tarpeen luokitella tai ryhmitellä aineistoa tai on tarvetta eliminoida, tehdä neutraaliksi tai tasoittaa joitakin taustalla vaikuttavia tekijöitä. Tähän muuttujaryhmään kuuluvat tavallisesti mm. ikä, sukupuoli, koulutustaso, älykkyystaso, henkilöiden sosio-ekonominen asema yms. henkilötason tekijät. Luonnontieteellisessä tutkimuksessa niitä voivat olla esimerkiksi erilaiset koeolosuhteet, materiaaleihin, koneisiin, laitteisiin jne. liittyvät tekijät.

kuva029

Kuva 29. asenteen kolmikomponenttiteorian mukaiset muuttujat tutkimusasetelmassa(Triandis 1971).

Väliintulevat muuttujat (intervening variables) ovat yleensä vaikeita mitattavia tai havainnoitavia, sillä usein ne ovat eräänlaisia käsitteellisiä muuttujia, jotka tosin vaikuttavat ilmiöön. Tällaisia muuttujia ovat esimerkiksi henkilötasolla koehenkilöiden oppiminen tai motivaatio koe- tai havainnointilanteessa, tai henkilön älyk-kyystaso, tarpeet, persoonallisuus tai tunnetilat. Luonnontieteellisissä ilmiöissä ne ovat usein koeolosuhteissa esiintyviä satunnaishäiriöitä, joita voidaan huolellisella olosuhteiden järjestelyllä vakioida, poistaa tai ainakin erikseen ottaa huomioon, kuten esimerkiksi poikkeuksellinen säätila.

palaa alkuun

6.3.1 Tutkimusasetelma

Tutkimusasetelma (design) on tutkimuksen suunnitelma, jonka tarkoituksena on asetetun ongelman ratkaiseminen tehokkaasti ja luotettavasti (Karma 1983,49).

Tutkimusasetelma esittää kyseessä olevan tutkimuksen toteuttamissuunnitelman käytännön tasolla. Asetelman tulee antaa käsitys siitä, miten eri muuttujaryhmät tutkimukseen valitaan, millä tavoin ne operationalisoidaan eli millaisia mittareita, käytännön lähestymistapoja yms. ne edustavat, miten mahdolliset havainnot tehdään, kuinka tulokset analysoidaan ja alustavasti jopa, mitä johtopäätöksiä tuloksista voi olla odotettavissa.

Tutkimusasetelma kuvataan useimmiten visuaalisesti jonkin kaavion avulla, mutta sitä tulee myöskin sanallisesti selventää ja perustella. Erityisesti tulee osoittaa sen yhteys mahdollisesti esitettyyn viitekehykseen tai käsitekarttaan.

Kvantitatiivisen empiirisen tutkimuksen tutkimusasetelmassa on yleensä kysymys erilaisten muuttujaryhmien välisestä suhteesta, eli siinä on selittävät ja selitettävä(t) muuttuja(t) ja niiden lisäksi mahdollisia taustamuuttujia ja väliin tulevia muuttujia. Niiden kunkin luonne ja valinnan perusteet selostetaan hyvässä tutkimusasetelmassa.

kuva030

Kuva 30. Asenteen tutkimukseen sovellettu tutkimusasetelma (Anttila 1983).

kuva031

Kuva 31. Asenteen ja harrastuksen tutkimukseen sovellettu tutkimusasetelma (Hujala 1993).

fi_image131

Kuva 32. Tutkimuksen viitekehys (Liinamaa 1990).

Koska tutkimusasetelmalla on kiinteä yhteys käytettävään analyysimenetelmään, se on otettava huomioon jo asetelmaa suunniteltaessa.

Useimmiten kannattaa laatia tutkimuksen viitekehys sellaiseksi, että siitä voi johdattaa tutkimusasetelman.

fi_image259

Kuva 33. Eräs tutkimusasetelma viitekehyksen pohjalta (Liinamaa 1990). 

palaa alkuun

6.4.1 Laadullinen kuvaus

Ensimmäinen askel laadullisen tutkimuksen analyysissa on laatia tiivis ja kattava kuvaus (thick description) tutkittavasta ilmiöstä. Erotukseksi “ohuesta“ kuvauksesta, joka käsittää lähinnä tosiasioita, faktoja, tämä runsas ja kattava kuvaus sisältää ilmiöön liittymisen omaan yhteyteensä, ns. kontekstiin, samoin kuin ilmiöön mahdolli-sesti sisältyvien toimintojen tavoitteet ja tarkoitukset sekä niiden kehittymisen päälinjat. Siihen sisällytetään siis toiminnan konteksti, toimijan/toimijoiden tarkoitukset sekä toiminnot, joiden kautta kaikki tapahtuu. (Dey 1993, 31)

fi_image132

Kuva 34. Laadullisen analyysin kuvauksen kolme näkökulmaa (Dey 1993, 32).

Kontekstin kuvaaminen eli se, miten jokin asia, ilmiö liittyy ympäristöönsä, on olennaisen tärkeä myöhemmille tulkinnoille. Sen avulla analyysi voidaan kytkeä laajempiin sosiaalisiin ja kulttuurisiin yhteyksiin. Siinä voi olla mukana kuvausta esimerkiksi siitä, millaisiin sosiaalisiin yhteyksiin, instituutioihin, kulttuuripiirteisiin, ajankohtaan, ympä-ristötekijöihin yms. ilmiö liittyy. Konteksti voi olla myöhemmässä analyysissa avain merkitysten tulkintaan. Kontekstia pidetään yleensä itsestäänselvyytenä, ja voi tapahtua väärinymmärryksiäkin, ellei sen tilannemerkitystä ymmärretä. Samanaikaisesti voi olla voimassa useita eri konteksteja, samoille tai eri henkilöille. Joskus toiminnat ja puhe saattavat edustaa aivan eri konteksteja. (Vrt. Dey 1993, 32-35)

Intentio eli tarkoitus liittyy yleensä sekä toimintoihin että erilaisiin viesteihin, joita lähetetään. Laadullisen aineiston analyysi saattaa mennä täysin pieleen, ellei jollakin tavalla jo aineiston kokoa-misvaiheessa tuoda esiin sen tarkoitusta. Jos kyseessä on esimerkiksi haastattelun avulla saatu aineisto, voidaan puhujan tar-koituksista keskustella ja siten saada esiin jo alkuperäisen aineiston avulla nämä taustatekijät. Joskus esimerkiksi puhe on tarkoitettu humoristiseksi tai kyyniseksi, eikä sitä voida silloin ottaa sanatarkasti tulkittavaksi, ellei ole samalla tuotu esille taustalla piilevät puheen intentiot. On kuitenkin varottava menemästä jo tässä vaiheessa tulkintojen tielle, sen aika tulee myöhemmin. (Vrt. Dey 1993, 36-37)

Prosessin kuvauksen avulla saadaan esiin tapahtuman luonne, varsinkin jos aineisto kootaan pidemmän ajan kuluessa eikä ainoastaan lyhyenä poikkileikkauksena jostakin suuremmasta kokonaisuudesta. Kuvauksen avulla pyritään saamaan kuvaa muutoksista, kehittymisestä, olosuhteista, toiminnoista ja niihin liittyvistä meka-nismeista. Tämänkaltaisen aineiston kokoamisessa myös tutkijalla itsellään on suuri osuus, eli se on usein luonteeltaan interaktiivista. Jos tutkijalla on ollut suuri osuus prosessin kuvaukseen liittyvän datan aikaansaamisessa, siihen saattaa jo tulla mukaan omaa tulkintaa, jonka erottamisessa tutkimuksen kohteiden näkemyksistä on oltava jollakin tavalla tietoinen. Siihen tarkoitukseen käytetään tavallisesti kenttämuistiinpanoja, päiväkirjoja, memoja yms. jota puolestaan liitetään osaksi tutkimusaineistoa. (Vrt. Dey 1993, 37-39)

Kvalitatiivisen aineiston analysointi alkaa ja tapahtuu osittain samanaikaisesti aineistonkeruun kanssa. Aineiston voi analysoida tavallisesti ainoastaan kenttätutkimuksen suorittanut henkilö itse. Tässäkin mielessä huomion kiinnittäminen prosessiin on tärkeää. Yhtä hyvin kuin tutkija itse on osa kenttäaineistoa, on kvalitatiivisia tutkimusmenetelmiä käyttävä tutkija myös osa analyysiä. Jo ongelman, käsitteiden ja määritteiden valinta ja muokkaaminen kentällä on osa analysointiprosessia; tavallisestihan nämä muotoutuvat ja selkiytyvät tehtyjen havaintojen pohjalta. Kentällä esiintyvistä ilmiöistä, tilanteista ja kulttuurimuodoista tutkija tekee kenttätyön aikana analyysia niiden useuden, toistuvuuden ja jakautumisen perusteella, ellei systemaattisesti niin ainakin mielessään. Tämän lisäksi hän voi muodostaa alustavia malleja havaituista seikoista, kuten tapahtumasarjoista ja vuorovaikutussuhteista sekä niihin liittyvistä yksityiskohdista (Grönfors 1985, 145).

Kun laadullista analyysia varten laaditaan tämänkaltainen yleiskuvaus, se ei vielä merkitse joka tilanteeseen soveltuvaa analyysimenetelmää. Kukin analyysi kehitetään kerätyn aineiston pohjalta palvelemaan kyseisen tutkimuksen tarkoituksia parhaalla mahdollisella tavalla.

palaa alkuun

6.4.2 Määrällinen kuvaus

Tavallisesti on tarpeen kuvata empiiristä aineistoa kokonaisuudessaan jollakin tavalla, ennen kuin sitä ryhdytään käsittelemään millään erityisellä analyysimenetelmällä.

Yleensä aineistoa kerätään siten, että siihen saadaan mukaan sen ominaispiirteitä kuvaavia muuttujia, esimerkiksi henkilöiden ikää, sukupuolta, koulutustasoa, sosioekonomista asemaa yms. koskevia tietoja. Jos kyseessä on sen sijaan esimerkiksi tutkittavia materiaaleja, koneita, laitteita, esineitä yms. koskeva tutkimusongelma, kuvaillaan vastaavasti niiden yleisiä ja yhteisiä piirteitä.

Mitä tällä tavoin kuvaillaan, riippuu luonnollisesti tutkittavasta ongelmasta. Yleisen tarkastelun tavoitteena on antaa kokonaiskuva aineistosta ja saada esiin siinä mahdollisesti esiintyvät piirteet, luokittelut, poikkeamat jne. Tärkeää on saada esiin muuttuja-arvojen merkitsevyys tutkimuksen kannalta. Samalla luodaan mahdollisuus tutkimuksen luotettavuuden arviointiin, mitä tulee aineiston edustavuuteen ja todenmukaisuuteen.

Määrällinen tutkimus perustuu käsitteisiin tilastoyksikkö, otos ja näyte

Aineistoa kuvataan erilaisten asteikkojen avulla

palaa alkuun

6.4.2.1 Otos ja näyte

Aineiston määrällinen, tilastollinen kuvaus käyttää tarkastelun kohteena tilastoyksikköä. Se on joko konkreettinen tai abstrakti yksikkö, objektio tai tapahtuma. Esimerkiksi ihminen on tässä mielessä tilastoyksikkö (Lehtinen & Niskanen 1994).

Erityisen tärkeää tämä on silloin, jos aineisto on otos jostakin tietystä populaatiosta eli perusjoukosta. Perusjoukko käsittää kaikki tutkimuksen kohteena olevat tilastoyksiköt. Aineiston tarkastelulla pyritään selvittämään, onko otos edustava perusjoukkoon nähden ja millä todennäköisyydellä sattumalla on osuutta käsiteltävässä aineistossa.

Useinkaan ei ole mahdollista ottaa tutkittavaksi koko perusjoukkoa, koska se voi olla määrältään erittäin suuri tai vaikeasti tutkijan saavutettavissa. Silloin määritellään joko yleensä vain näyte tai ns. otos, jonka tarkoituksenmukaisen suuruuden sanelevat monet tekijät. Joskus puhutaan myös ns. harkinnanvaraisesta näytteestä, jonka valinnan perusteet yleensä esitetään tutkimuksen raportissa.

Otos, jolloin yksiköt on poimittu satunnaisesti, voidaan tehdä esimerkiksi tasaväliotannalla tai valitsemalla jonkin sijaluvun esim. joka 10:s mukainen yksikkö jostakin tietystä rekisteristä: esimerkiksi väestörekisteri, jos siihen on saatu lupa, järjestön jäsenrekisteri, oppilaitoksen kaikki opiskelijat tai, jos kysymys on jostakin materiaalisesta, fyysisestä kohteesta, siitä sopivalla tavalla valittu otos jne. Virallisten rekistereiden käyttö on kuitenkin muodostunut nykyisin erittäin vaikeaksi kansalaisten tietosuojan vuoksi. Tavallisella tutkijalla ei yleensä enää ole mahdollisuuksia niiden käyttöön. Aineiston perusjoukkona voi olla myös jokin muu kokonaisuus, kuin virallisesti jossakin rekisteröitynä olevien joukko. Sellainen voi olla vaikkapa kaikki johonkin tiettyyn hankkeeseen osallistuneet henkilöt, jonkin markkinointikampanjan kaikki kohdehenkilöt tai samasta harrastuksesta kiinnostuneet henkilöt yms.

fi_image133
Kuva 35. Perusjoukosta poimittu otos ja siitä tehtävät johtopäätökset (Mauranen 1996).

Otoksen edustavuutta arvioitaessa on otettava huomioon, että päätelmät voidaan tehdä vain siihen perusjoukkoon nähden, jota otos koskee, ei sen laajemmalti. Tuloksia ei siis voida yleistää, vaan varovaisuutta on noudatettava. Jos samantapaisia tuloksia voidaan saavuttaa myöhemmin jossakin toisessa tutkimuksessa toisilla koehenkilöillä, silloin yleistettävyys toki paranee. Otoksen suuruutta määrättäessä kannattaa ottaa huomioon, että mitä suurempi otos otetaan, sitä varmempaa on, että sen keskiarvo on lähellä perusjoukon, populaation keskiarvoa (vrt. esim. Karma & Komulainen 1984, 55).

palaa alkuun

6.4.2.2 Aineiston kuvaaminen

Yleensä kaikki empiirinen, numeerisessa muodossa käsiteltävä tutkimusaineisto käsitellään tilastollisesti ja jos on kysymys vähänkin laajemmasta aineistosta, tietokoneen avulla. Sitä varten on muodostettava ns. datamatriiseja, joissa havainnot asettuvat vaaka-suorille riveille ja kukin muuttuja omiin sarakkeisiinsa. Usein näitä tietokoneeseen syötettäviä lukuja sanotaan “raakamatriisiksi“, koska niissä lukuarvot ovat alkuperäisissä muodoissaan ilman lisäkäsittelyjä.

kuva36

Kuva 36. Datamatriisin muodostaminen.

Edellä on todettu, että tutkimuksen muuttujat voivat olla luonteeltaan erilaisia: riippumattomia, riippuvia, tausta- ja väliintulevia muuttujia. Ne voivat olla laadultaan joko määrällisiä (kvantitatiivisia) tai laadullisia (kvalitatiivisia). Samassakin tutkimuksessa voi muuttujien luonne olla hyvin moninainen. Seuraavassa on esimerkki jostakin kaikkia perheenjäseniä koskevasta tutkimusaineistosta.

Sukupuoli-muuttuja on luonteeltaan laadullinen, kun taas perheenjäsenten lukumäärä-muuttuja on luonteeltaan määrällinen. Perheen tulotaso-muuttuja on ilmaistavissa yksittäisenä lukuna, kun taas perheenjäsenten ikä-muuttuja voi saada minkä arvon tahansa välillä 0-100 v., jopa ylikin. Laadullisetkin muuttujat ovat hy-vin eri-laisia. Sukupuoli-muuttuja saa vain kaksi arvoa: mies/poika – nainen/tyttö. Laadullisena muuttujana voi olla myös vaikkapa ihonväri tai hiustenväri, joille voidaan etukäteen antaa monta erilaista vivahdetta. Jos halutaan tutkia vaatetusvärien mieltymyksiä, asteikko on ennalta rajaamaton.

Aineiston luokittelun asteikkoina käytetään nominaali- eli luokitteluasteikkoa, järjestysasteikkoa, intervalli- eli etäisyysasteikkoa, suhdelukuasteikkoa tai kvoottiasteikkoa.
Nominaali- eli luokitteluasteikko (joskus myös laatueroasteikko) on yksinkertaisin asteikon järjestämismuoto. Se perustuu toisistaan riippumattomiin, erillisiin luokitteluihin. Seuraava esimerkki (taulukko 2) osoittaa samalla, miten tietokoneelle voidaan merkitä ao. koodausjärjestelmä koneen suorittamaa jatkokäsittelyä varten. Mikä koodi kullekin ominaisuudelle halutaan antaa, on valinnanvaraista, mutta olennaista on, että käytetään aina samaa merkintää ja tiedetään itse, mitä merkintä tarkoittaa.

Luokitteluasteikkoa käytetään sananmukaisesti luokittelemaan aineistoa. Se ilmoittaa ainoastaan tapausten frekvenssit (lukumäärät) eli siitä voidaan todeta, kuinka monta tapausta kuuluu kuhunkin luokkaan. Usein jakautumat ilmoitetaan paitsi frekvensseinä (f), myös prosentteina (%). Hyvin taulukoituina ne lasketaan molempiin suuntiin.

Taulukko 2. Nominaaliasteikon käyttö.

Luokiteltava Luokka Koodaus
——————————————————————————–
Sukupuoli mies 01
nainen 02

Siviilisääty naimaton 01
naimisissa 02
avoliitossa 03
eronnut 04
leski 05

Taulukko 3. Miesten ja naisten käsityöharrastusten jakautuminen eräässä aineistossa.

Taulukosta 3 voidaan havaita, että laskettaessa jakaumia pystysuoraan ja vaakasuoraan lasketaan myös jakaumien summat molempiin suuntiin. Laskettaessa prosenttijakaumia on tarkoin huomattava, mistä luvuista vaaka- ja pystysuoraan ne lasketaan. Esimerkkitaulukossa on tehty asianmukaiset desimaalien pyöristykset. Yleensä prosenttiluvut, esimerkistä poiketen, lasketaan yhden desimaalin tarkkuudella.

Huomaa, että taulukon otsikkoteksti kirjoitetaan yleensä taulukon yläpuolelle.
Aineiston ristiintaulukointi, kuten taulukossa 3 on tehty, antaa usein selvemmän kuvan kuin pelkästään yksisuuntainen taulukointi. Silloin voidaan esittää joko koko aineistoa, sen ryhmiä tai yksittäisiä muuttujia koskevien frekvenssien taulukointeja.

Taulukko 4. Esimerkki yksisuuntaisesta taulukoinnista.

Ristiintaulukointi antaa sekä tutkijalle itselleen että myös raportin lukijalle huomattavasti enemmän informaatiota kuin yhteen suuntaan esitetyt frekvenssit. On olemassa myös kolmisuuntaista ja laajempaakin taulukointia, johon voi perehtyä tilastokirjallisuuden avulla (esimerkiksi Karma & Komulainen 1984, 24-26).

Järjestys- eli ordinaaliasteikon käyttö tarkoittaa, että havaintoaineisto tai mittaustulokset järjestetään suurimmasta pienimpään, alimmasta ylimpään tms. luonnolliseen järjestykseen. Menetelmä on tuttu esimerkiksi urheilukilpailuista tai missikisoista. Järjestystä varten voidaan käyttää numeroita tai sanallista ilmaisua. Asteikko ei ilmaise, kuinka paljon jokin on pienempi tai parempi jotakin toista, vaan ainoastaan keskinäistä järjestystä.

Taulukko 5. Vaihtoehtoisia tapoja koodata järjestysasteikolla esitettyjä asenteen mittaustuloksia.

Intervalli- eli etäisyys- eli välimatka- asteikkoa käytetään silloin, kun halutaan asteikon eri arvoille samat etäisyydet. Hyvä esimerkki tästä on lämpömittari, jolla on nollapiste ja sen molemmin puolin + ja – merkkinen asteikko samoilla asteikkoetäisyyksillä.

Suhdelukuasteikkoa käytetään silloin, kun halutaan verrata mitattuja ominaisuuksia toisiinsa. Yleensä numeroilla on tämä ominaisuus: numero 10 on kaksi kertaa niin suuri kuin numero 5. Tällä asteikolla on myös absoluuttinen nollapiste, eli sen alapuolelle tulevia arvoja ei tunneta.

Kvoottiasteikkoa käytetään esimerkiksi pituusmittauksissa, jolloin metrinmitalla on kiinteä nollapiste. Silloin 0-kohdalla ei ole mitattavaa ominaisuutta. Metrinmitalla voidaan osoittaa yhtä aikaa sekä järjestystä ( 5 m on pitempi kuin 3 m), intervallia eli etäisyyttä (välillä 4 m – 3 m on yhtä suuri etäisyys kuin välillä 6m – 5 m). Kymmen-järjestelmässä voidaan vertailla myös eri mitta-asteikkojen suhteellista eroa, kun lähtökohtana on 0-piste (8 mm -> 80 cm -> 8 m).

Muuttujien mitta-asteikko määrittää, millaiset matemaattiset operaatiot, tilastolliset tunnusluvut ja tilastolliset analyysimenetelmät ovat mahdollisia. Käänteisesti ajatellen myös suunniteltu ana-lyysimenetelmä määrittää sen, miten aineisto kootaan ja millä mittareilla ja mitta-asteikoilla se kannattaa koota. Ei ole esimerkiksi mielekästä laskea miesten ja naisten lukumäärien aritmeettista keskiarvoa, tai asettaa ei paikkakunnilta saatuja havaintoja ordinaali-asteikon mukaiseen järjestykseen tms.

Frekvessitaulukot ja niiden graafinen esittäminen

Kun aineistoa kuvataan kokonaisuutena ja ryhmittäin, siitä esitetään ns. frekvenssi- eli jakaumataulukot, usein sekä numeerisina että myös graafisesti. Usein aineisto myös esitetään luokiteltuna jollakin tavalla.

Frekvenssit (f) voidaan esittää sekä raakapisteitten mukaisesti että myös ns. kumulatiivisina frekvensseinä (kum.f.) Kumulatiivista frekvenssiä käytetään silloin, kun ollaan kiinnostuneita jonkin yksittäisen mittaustuloksen tai koehenkilön asemasta koko aineistoon nähden.

Useimmiten frekvenssitaulukoihin lasketaan mukaan pistemäärien %-osuudet koko aineistosta tai asianomaisesta ryhmästä.
fi_image89

Kuva 37b. Graafinen jakaumakäyrä
(vrt. taulukko 3, sivulla 116).

Keskiarvo, mediaani ja moodi ovat tilaston keskilukuja ja osoittavat keskeisiä aineiston piirteitä:

  • Keskiarvo on tilastoaineiston jakaumien aritmeettinen keskiarvo.
  • Mediaani on se muuttujan arvo, jonka kummallekin puolelle jää 50 % kaikista tapauksista.
  • Moodi eli tyyppiarvo on yksinkertaisin keskiluku. Se on eniten esiintyvä muuttujan arvo, eli siis se, jonka frekvenssi on suurin

Aritmeettinen keskiarvo lasketaan

  • kun halutaan vertailtavuutta aineistojen /ryhmien tms. kesken. Se yleensä vaihtelee varsin vähän otoksesta toiseen, jos ne on valittu samasta perusjoukosta sattumanvaraisesti.
  • kun halutaan jatkaa eteenpäin muihin tilastollisiin laskutoimituksiin, esimerkiksi varianssin laskentaan
  • kun halutaan esiin symmetrinen jakauma keskiarvon molemmin puolin ja halutaan tarkastella, missä määrin se muistuttaa normaalijakaumaa
  • kun halutaan tietää aineiston “keskilukema“.

Mediaani lasketaan

  • kun ei ole aikaa tai mahdollisuutta laskea keskiarvoa. Mediaani on suhteellisen helppo esittää graafisesti.
  • kun jakaumat ovat huomattavan vinot; kun esimerkiksi jokin mittaustulos on jakaumakentän toisessa laidassa
  • kun ollaan kiinnostuneita siitä, kuinka paljon tapauksia kuuluu jakauman kumpaankin puoliskoon
  • kun jakaumasta ei ole täydellistä tietoa.

Moodi lasketaan

  • kun halutaan nopein arvio (estimaatti) aineiston keskim-mäisistä mittausarvoista
  • kun halutaan tietää, mikä on aineistossa esiintyvä tyypillisin tapaus.

Tutkimusaineistossa on tavallisesti eri mittaustulosten välistä hajontaa. Tilanne on sama kun jos heitettäisiin tikkaa tauluun. Osumat hajoavat ympäri taulun, joskus ohikin. Tutkimusaineistossa ohiheittoja toki vältetään kaikin mahdollisin tavoin, mutta joka tapauksessa tarkastellaan aineistossa esiintyviä vaihteluvälejä sekä hajontaa eri ryhmien sisällä ja välillä. Hajontaa mitataan mittalukujen etäisyydellä niiden keskiarvosta.
Vaihteluväli lasketaan

  • kun halutaan tietää, mille alueelle mittaustulokset asteikolla hajaantuvat
  • kun halutaan vertailla ja kuvailla eri ryhmien mittaustuloksia: millä tavalla eri osiot hajaantuvat asteikon alueella.

Keskihajonta (standardipoikkeama) lasketaan

  • kun halutaan tietää muuttujan sisäinen hajonta
  • kun halutaan edetä pidemmälle tilastollisissa laskutoimituksissa, esimerkiksi halutaan laskea muuttujien välisiä korrelaatiota tai niiden sisäisiä ja välisiä variansseja.

Aineiston keskihajonta lasketaan siten, että jokaisen mittaluvun ja niiden keskiarvon erotukset neliöidään eli kerrotaan itsellään, ja näin saadut positiiviset luvut lasketaan yhteen. Saatu summa jaetaan mittalukujen lukumäärällä ja osamäärästä otetaan neliöjuuri.

Keskihajonnan kaava

Jos aineisto on luokiteltu, silloin keskihajonnan laskentakaava on hiukan toinen. Lisätietoja tämänkaltaisesta tapauksesta on tilastomatematiikan oppaissa.

Yleensä nykyään tutkimusaineistot syötetään tietokoneeseen tilastomatriisiksi ja silloin erilaiset tilasto-ohjelmat hoitavat laskutoimitukset koneellisesti. palaa alkuun

6.4.3 Tilastollinen testaus

Suuressa joukossa havaintoja tai mittaustuloksia oletetaan vallitsevan ns. normaalijakauman, joka tarkoittaa, että suurin osa tuloksista kasautuu jakauman keskivaiheille vähetäkseen siitä kumpaankin suuntaan. Graafisesti kuvattuna jakaumakäyrä on kellon muotoinen. Puhutaan Gaussin käyrästä. Suurin osa ilmiön tapahtumista asettuu kellokäyrän keskivaiheille, ja molempiin suuntiin kuljettaessa tapahtumien frekvenssi pienenee. Tutkijan tilastollinen mielenkiinto kohdistuukin kumpaankin ääripäähän, joista näkyy, onko ilmiön sisällä tai useamman ilmiötä kuvaavan tapahtumajoukon välillä tilastollista riippuvuutta, vai onko kysymyksessä satunnainen vaihtelu. Tällainen tarkastelu on tilastollisessa mielessä paljon mielenkiintoisempaa kuin yksittäisten mittaustulosten ja koehenkilöiden tulosten pohtiminen. Jos halutaan pitäytyä yksilötasolla, silloin on valittava muunlaisia tutkimusmenetelmiä kuin tilastolliset menetelmät.

fi_image134

Kuva 38. Normaalijakauma ja sen riskitasot

Tilastollisen testauksen tarkoituksena on osoittaa, millä todennäköisyydellä muuttujien välillä vallitsee eroja. Eroja tarkastellaan sillä riskitasolla, millä ero näyttäytyy poikkeamana ns. normaali-jakautumasta, eli onko olemassa riski, että kysymys on merkitsevästä poikkeamasta, eikä satunnaisesta vaihtelusta. Karma ja Komulainen (1984, 60) esittävät, millä tavalla nämä riskitasot voidaan havainnollistaa normaalijakaumaan nähden.

Riskiä mitataan prosenttitasolla 5%, 1% ja 0.1% ja vastaavasti merkitään luottamusvälit 95%:n, 99%:n ja 99.9%:n tasoilla. Ne on totuttu merkitsemään seuraavasti:

ero on yhtä suuri tai – prosenttia merkitään
pienempi kuin

melkein merkitsevä <.05 (0.05) = 5% *
merkitsevä <.01 (0.01) = 1% **
erittäin merkitsevä <.001 (0.001) = 0.1% ***

Tutkimuksen aineiston tarkastelulle ja analyysille on olennaista, halutaanko tarkastella sitä pelkästään prosenttijakaumina, keskiarvojakaumina, ryhmitellen sitä erilaisten kriteerien mukaan vai halutaanko tarkastella sitä määriteltyjen muuttujien perusteella.

Varsinaista kvantitatiivista tutkimusta ei saada aikaan, jos pitäydytään vain aineiston tarkastelussa ensiksi mainittujen tekijöiden- suhteen eli kuvaillaan aineistoa erilaisina jakaumina. Vasta ryhmä- tai muuttujatasolla tehty aineiston käsittely ja erityisesti sillä tasolla suoritettu selitysmallien, merkitys- ja vaikutussuhteiden yms. tarkastelu tuottaa varsinaisia tutkimustuloksia.

Vaihteluvälin ilmaiseminen

Mittaustulokset tai havainnot asettuvat ääripäistään tietylle välille, jonka ilmaiseminen saattaa olla tarkoituksenmukaista.

Ryhmien välisten erojen vertailu

Hyvin tavallista on, että aineistossa on ryhmiä, joiden eroja ryhdytään tarkastelemaan, ovatko ne todellisia vai näennäisiä. Vasta-alkaja erehtyy usein olettamaan, että jos kahden ryhmän keskiarvoista toinen on suurempi, hän voi tulkita tuloksen sen mukaan. Pelkästään silmämääräisesti ei kuitenkaan voi päätellä, ovatko erot näennäisiä vai olennaisia eli onko kyseessä täysin sattumanvarainen asia. Vaikuttaako jokin systemaattinen tekijä, esimerkiksi sukupuoli, paikkakunta, koulutus, harrastuneisuus tms. tähän jakautumiseen?

Jos on kysymyksessä useita toisistaan riippumattomia ryhmiä, joiden käyttäytymistä tai joiden mittaustuloksia tarkastellaan vertaillen, testataan mittausten frekvenssien eroa testillä eli khin neliö-testillä. Khin neliön laskeminen perustuu aina aineiston frekvenssilukuihin, jotka ovat aina kokonaislukuja.

Khin neliön laskeminen:

Lasketaan ryhmien havaitut frekvenssit.

Lasketaan ryhmien odotetut frekvenssit (= havaintojen lukumäärä jaettuna ryhmien lukumäärällä).

Vähennetään odotetut frekvenssit havaituista frekvensseistä.

Erot korotetaan toiseen potenssiin.

Edellä saatu tulos jaetaan odotetuilla frekvensseillä.

Lasketaan yhteen kaikki edellä tehdyt osalaskutoimitukset.

Khin neliön laskeminen (Karma & Komulainen 1984, 76).

Tulokseksi saadaan khin neliön arvo, jonka merkitsevyyden tarkastelua varten tarvitaan ns. vapausasteet. Jos tilanteeseen vaikuttaa vain yksi tekijä, silloin on kysymys yksisuuntaisesta jakaumasta ja silloin on vapausasteiden lukumäärä yhtä vähemmän kuin jakaumassa on luokkia.

Jos jakauma on ristiintaulukoitu eli siihen oletetaan vaikuttavan enemmän kuin yhden tekijän, on kyseessä kaksiulotteinen ja-kau-ma. Silloin vapausasteiden määrä on (r -1) (k -1) eli tehdään seuraavat laskutoimitukset:

rivien määrä (r) vähennettynä 1:llä

kerrottuna

sarakkeiden määrä (k) vähennettynä 1:llä.

Pienten frekvenssien ollessa kyseessä on khin neliön laskeminen edellä olevalla kaavalla epätarkkaa, mikä tulee korjata. Silloin käytetään ns. Yatesin korjausta, jossa havaittujen ja odotettujen frekvenssien eron itseisarvosta vähennetään 0.5. Kaava saa silloin uuden muodon:

Yatesin korjattu kaava (Karma & Komulainen 1984, 77).

Karma ja Komulainen (1984, 77) ehdottavat, että Yatesin korjausta käytetään

Kun vapausasteita on 1

kun 20 % odotettujen frekvenssien arvosta on alle 5

kun numerus on alle 40 ja yksikin odotettu frekvenssiarvo on alle yhden.

Huom! Onko mahdollista ja tarpeellista esittää
Khin neliön taulukko liitteenä??.

Jos lukuarvot ovat intervalliasteikolla, eli havainnot on luokiteltu tasavälisellä asteikolla, silloin ryhmien keskiarvojen erojen testaus tapahtuu ns. t-testillä. Se sopii sekä suurten että pienten aineistojen testaukseen, koska äärettömän suurilla aineistoilla t-jakauma on sama kuin normaalijakaumassa (Karma & Komulainen 1984, 65).

Tavallisesti t-arvo lasketaan seuraavan kaavan mukaan:

Lasketaan ryhmien keskiarvot ja niiden neliöiden summat.

Lasketaan t-suhde.

Määritellään vapausasteet (df).

Tutkitaan taulukosta, osoittaako t-suhde merkitsevää eroa kahden ryhmän välillä.

T-testin taulukko on liitteenä 2.

Vapausasteet (degrees of freedom, df) riippuvat ryhmien niistä havainnoista, jotka ovat vapaita varioimaan. Jos ajatellaan, että yhdes-sä ryhmässä on havaintoja 10 kpl, ryhmän keskiarvoon vaikut-tavat 9:n havainnon varianssit, ja 10:s havainto onkin olemassa olevan keskiarvon mukaan jo täysin sidottu. Näin ollen yhden ryhmän osalla varioivia tapauksia voi olla yhtä vähemmän kuin ryhmän koko, eli vapausasteita on 10 -1 = 9. Kun verrataan kahden ryhmän keskiarvoja toisiinsa, vapausasteita on N1+N2-2 eli ryhmien 1 ja 2 havaintojen lukumäärät – 2. Koska pienissä ryhmien numeruksissa nämä vähennykset todella merkitsevät paljon, haetaan t-taulukon arvo vapausasteiden mukaan.

Tavallisesti taulukkoa tarkastellaan katsoen, mihin merkitsevyystasoon t-testin tulos riittää. Jos halutaan verrata esimerkiksi kahden ryhmän keskiarvojen erojen merkitsevyyttä ja ryhmien vapaus-asteet edellä esitetyin perustein olisi vaikkapa 30, ja olemme saaneet t-arvoksi 2.03, löydämme t-arvon merkitsevyystaulukosta tälle vapausasteelle 5% merkitsevyystason (p > .05). Hypoteesin hylkääminen merkitsee 5 %:n riskiä tehdä väärä johtopäätös. Se voidaan kirjoittaa tutkimusraporttiin seuraavasti: “ ero on merkitsevä 5% riskitasolla“.

Prosenttilukujen eron merkitsevyyttä testataan ns. Z-testillä, joka laskennallisesti tapahtuu samoin oman kaavansa mukaan. Se perustuu kuitenkin normaalijakaumaan, jonka todennäköisyysarvoja käytetään vertailukohtana. Koska otannan keskiarvojen erojen merkitsevyyttä laskettaessa oletetaan, että populaation keskiarvojen- jakauma sijaitsee otoksen keskiarvon ympärillä, pyritään laskemaan tätä merkitsevyyttä kriittisellä Z-arvolla. Tutkittaessa taulukoista Z-arvojen merkitsevyystasoja, sen kriittiset Z-arvot ovat:

riskitasolla 5 % 1.96
riskitasolla 1 % 2.58
riskitasolla 0.1% 3.29

Käytännössä se tarkoittaa, että ollakseen merkitsevä esimerkiksi 5%:n tasolla, Z-testin ilmoittaman tuloksen tulee mahtua normaalijakauman vastaavan 5%:n marginaaliin. Jos halutaan vielä tiukempaa, esim. 1%:n merkit-sevyysmäärittelyä, on Z-arvon oltava vähintään 2.33.

Kaavan voi löytää useista tilastollisen käsittelyn käsikirjoista (esim. Karma & Komulainen 1984, 70), joten sitä ei esitellä tässä yhteydessä enempää. Koska useissa atk-ohjelmissa tulostetaan tarvittaessa myös Z-arvo, todettakoon tässä sen käyttötapa.

Ajatellaan esimerkiksi, että Z-arvoksi on saatu luku – 2.04 Etumerkistä ei tarvitse välittää, koska vain luvun itseisarvo otetaan huomioon. Luku ei ole 1%:n tasoa, mutta yltää 5%:n tasoon. Tuloksesta voidaan niin ollen sanoa, että mittaustulokset ovat 5%:n tasolla merkitseviä eivätkä pelkästään sattuman satoa. palaa alkuun

6.4.3.1 Varianssianalyysi

Empiirisessä tutkimuksessa määritellään tavallisesti muuttujat, joille saadaan useita havainto- ja mittaustuloksia. Silloin syntyy tämän muuttujan sisälle varianssia eli vaihtelua. Tutkijaa kiinnostaa tämän vaihtelun luonne ja voimakkuus.

Varianssi liittyy havaintojen ja mittaustulosten hajontaan. Se ilmaistaan ns. hajontaluvulla.
Varsinainen varianssianalyysi tehdään, kun halutaan tutkia yhtä aikaa useiden keskiarvojen erojen merkitsevyyttä. Varianssia eli ryhmien vaihtelua tarkastellaan ryhmien sisäisen ja ryhmien välisen vaihtelun komponenteilla.

Ryhmien välisen ja sisäisen vaihtelua voidaan esittää kuvioiden avulla.
Ylemmässä kuvassa ovat jakaumien keskiarvot varsin lähellä toisiaan eikä ryhmien välillä ole paljonkaan eroa, eli ryhmien välinen varianssi, vaihtelu on vä-häistä. Vaihtelu muodostuu ensisijaisesti ryhmien sisäisestä vaihtelusta.

Alemmassa kuvassa kaksi ryhmää on edelleen lähekkäin ja yksi on niistä paljon kauempana. Silmämääräisestikin voi sanoa, että ryhmien välinen vaihtelu on tässä suurempi kuin ylemmässä kuvassa.

fi_image135

Kuva 39. Kolmen ryhmän keskinäisen varianssin vertailua (Karma & Komulainen 1984, 78).

Varianssianalyysin avulla todetaan, onko ryhmien välisessä vaihtelussa merkitseviä eroja vai ei. Jos on, silloin tulokset osoittavat, että ryhmien väliset erot johtuvat jostakin systemaattisesti vaikuttavasta tekijästä eikä vain satunnaisvaihtelusta. Voidaan myös sanoa, että on epätodennäköistä, että ryhmät edustaisivat samaa populaatiota, eli tutkimuksen otos, kun se on jaettu erilaisiin ryhmiin, onkin jakautunut edustamaan erilaisia taustapopulaatioita.

Koska varianssianalyysit lasketaan nykyisin atk-ohjelmien avulla koneellisesti, ei tässä yhteydessä oteta esille varianssianalyysin laskemiseen tarvittavia kaavoja, vaan niistä kiinnostuneet voivat perehtyä asiaan tilasto-oppaiden avulla. Todetaan vain, että vari-anssit ilmaistaan lukuina ja F-suhteina, joiden merkitsevyys tarkistetaan asianomaisista taulukoista. F-suhde ilmaistaan kaavalla:

Osoittajan vapausasteet ovat ryhmien lukumäärä -1. Jos kyseessä on esimerkiksi kolme ryhmää, silloin vapausasteita olisi 2.

Nimittäjän vapausasteet ovat tapausten lukumäärä – ryhmien lukumäärä. Jos tapauksia olisi esimerkiksi 30, silloin tässä kolmen ryhmän tapauksessa vapausasteita olisi 27.
Lisäksi tulee päättää, millä todennäköisyystasolla halutaan merkitsevyyttä testata. Taulukossa esitetään merkitsevyystasot 0.1%, 1.0% sekä 5.0%.

Edellä oleva malli koskee yksisuuntaista varianssianalyysia, jolloin aineisto jaetaan vain yhden muuttujan mukaisiin ryhmiin kerrallaan. Kaksisuuntainen varianssianalyysi tehdään silloin, kun halutaan käsitellä aineistoa samanaikaisesti kahden muuttujan mukaisissa ryhmissä, esimerkiksi tutkijaa kiinnostaa samanaikaisesti sukupuolten ja koulutustaustan mukaisten erojen vaikutus. Näin tehdään silloin, kun tutkimuksen hypoteesina olisi tutkia mahdollisia interaktiivisia yhdysvaikutuksia jossakin ilmiössä.

Kun testataan merkitseviä eroja varianssianalyysin tai khin neliön avulla, testin tulos ilmoittaa vain, että merkitseviä eroja löytyy tai sitten ei, mutta ne eivät ilmoita, missä erot ovat tai miksi niitä on. Sellaiset seikat tulee tutkia eri tavoin. Pareittain tehdyllä t-testillä saadaan kuitenkin esiin mm. keskiarvojen erojen suunnasta tieto siitä, mistä erojen aiheuttajaa voisi etsiä.

palaa alkuun

7.1 Tieteellisen päättelyn logiikat

Tieteenfilosofian keskeinen käsite on päättely. Siinä kohtaamme kolme erilaista päättelyn lajia, ns. deduktiivisen, induktiivisen ja abduktiivisen päättelyn logiikat.

Empiirisen, ympärillämme olevasta todellisuudesta koostuvan tiedon maailma perustuu yleensä ns. induktiiviseen päättelyyn. Se tarkoittaa, että me kokoamme havaintoja ja teemme havaintojen perusteella ennusteita ja yleistyksiä. Erityisesti kausaalisuhteessa eli syy-seuraus -suhteessa olevat asiat johtavat tekemään yleistyksiä niin, että päättelemme havaintojemme perusteella, millaisia jotkut seikat mielestämme kokonaisuutena ovat. Jos esimerkiksi aloitamme opinnot yliopistossa, emmekä ennestään tiedä, miten siellä menetellään, kehen otetaan yhteyttä, miten laaditaan opintosuunnitelma, miten ja mistä hankitaan opiskelumateriaali jne. teemme havaintoja, – katselemme ympärillemme, keskustelemme kokeneempien kanssa tutkimme, miten muut tekevät ja teemme sen mukaan. Kyseessä on siis ”onnistuneen opintokäyttäytymisen” tulkinta.

Voimme tietenkin edetä myös niin, että otamme lähtökohdaksi jonkin ns. teorian tai mallin, esimerkiksi mietimme valmiiksi opintotavoitteet, luemme opinto-oppaan etukäteen yms. ja teemme päätelmiä tarvittavista toimista sen mukaan. Sellaista päättelyn logiikkaa sanotaan deduktiiviseksi.

Kolmas tapa edetä on aloittaa ensin käytännön tasolla ja tehdä vaiheittain, mahdollisesti kurssitovereitten kanssa yhteistuumin päätelmiä ja sopimuksia soveltuvista menettelyistä, koota näistä kokemuksista jonkinlainen ”onnistuvan opiskelijan” malli ja testata sitä uudelleen käytännössä.

Deduktiivinen päättely lähtee liikkeelle joistakin yleisesti tunnetuista totuuksista eli premisseistä ja johdattelee sijoittamaan tekemämme havainnot aikaisemmin luotuun tiettyyn kehykseen. Päätelmät ovat tosia siinä kuin lähtökohtaoletuksetkin, jos näiden oletusten voi odottaa olevan tosia. Induktiivinen päättely puolestaan ei takaa, että tosista lähtökohdista päädyttäisiin toteen lopputulokseen.

Deduktiivinen päättely edellyttää päättelyn taustaksi varmaa, tutkittua tietoa, johon uudet ilmiötä koskevat havainnot voidaan pei-lata ja siten verifioida tulokset. Tämä lähestymistapa edellyttää siis, että on saatavissa aikaisempia tutkimustuloksia tutkittavan ilmiön luonteesta ja niistä muuttujista, joilla tämä ilmiö selittyy. Tutkija voi hankkia tutkimusaineistoa kohteestaan esimerkiksi käyttämällä ilmiötä mittaavia testejä, asiantuntijoiden arviointeja yms. Kun hän on analysoinut mittaus- tai arviointitulokset, hän voi verrata saamiaan tuloksia aikaisemmin saatuihin tuloksiin ja ilmiötä koskeviin teorioihin ja todeta, että tutkittava kohde koostuu näiden tulosten valossa esille saaduista tekijöistä.

Induktiivinen päättely lähtee liikkeelle aineistosta, joka käsitteellistetään ja käsitteiden mukaan määritellään ilmiötä koskeva teoria. Induktiivinenkin päättely nojaa aikaisempiin teorioihin, mutta toisessa mielessä kuin deduktiivinen päättely: Aikaisemmasta tiedosta ja käytännön kokemuksista kohoavat esille tutkijan esiymmärrys ja käsitteenmuodostuksen oletetut lähtökohdat, joskin tutkija on valmis ne kumoamaan, jos aineisto niin osoittaa. Ilmiötä tutkiessaan tutkija hankkii aineiston observoimalla, haastattelemalla, dokumentoimalla taitavaa suoritusta ilmentävät prosessit ja tuotteet tms. Näin kootusta, joskus hyvinkin monipuolisesta aineistosta kohoavat esiin kohdetta määrittävät tekijät, jotka tutkija käsitteellistää ja näistä käsitteistä hän kokoaa uuden ilmiötä koskevan teorian.

Abduktiivinen päättely on kolmas päättelyn laji, joka kytkee käytännön ajattelun ja toiminnan päättelyprosesseihin. Abduktiivista päättelyä varten on tutkijalla jokin johtolanka. On suotavaa, että hän itse hallitsee edes jollakin tavalla tutkimansa aiheen. Hänellä tulee olla samoin kuin edellisissäkin päättelyn lajeissa, myös teoreettinen ja tiedollinen esiymmärrys aiheestaan. Ellei hänellä ole mitään ennakkokäsityksiä tai tietoa, hän päätyisi vain havaintojen kuvaamiseen, eikä hän pystyisi valikoimaan aineistostaan olennaista. Abduktiivisen päättelyn ideana on, että tutkijan kiinnostus kohdistuu tiettyihin tärkeäksi oletettuihin tai tiedettyihin seikkoihin. Jostakin siis saadaan päättelyn taustalla oleva johtolanka, jonka antamien viitteiden mukaan edetään. Koska tämä johtolanka on tutkijan itse valittavissa, hän voi sen vaihtaakin, jos siltä näyttää ja hyödyntää tehokkaasti uudetkin käänteet ja yllätykset. Koska abduktio tarkoittaa haltuun ottamista, etäämmältä kaappaamista, tutkija voi ”kaapata” jonkin hyvältä näyttävän ilmiötä kuvaavan käsitteen kesken kaiken ja ryhtyä tarkastelemaan, josko sillä olisi merkitystä kokonaispäättelyn kannalta. Joka tapauksessa tutkijan on mahdollista päästä uuden teorian jäljille olematta etukäteen siitä tietoinen.

Abduktiivisella päättelyllä voidaan ilmiötä koskevaan teoriaan löytää sellaisia elementtejä, joita ei aikaisemmin ole tiedostettu, ja joista ei niin ollen ole kirjoitettu tai koulutuksessakaan otettu tietoisesti esille. Erityinen sovellusalue abduktiivisella päättelyllä on systeemien analysoinnissa. Tutkija voi pitää systeemiä juuri sellaisena johtoajatuksena, jonka varassa hän etenee. Tutkiessaan jotakin ilmiötä systeeminä, hän voi havaita seikkoja, jotka jäisivät deduktiivisen ja induktiivisen päättelyn logiikalla havaitsematta.
Tämä päättelyn laji noudattaa ammattilaisella esimerkiksi oman työn tutkimuksen logiikkaa, mutta se soveltuu erittäin hyvin myös taiteellisen työn tiedonhankinnan päättelyn lajiksi.

Deduktion, induktion ja abduktion eroja voidaan kuvata seuraavan kuvion avulla.

fi_image136
Kuva 40. Deduktiivisen, induktiivisen ja abduktiivisen päättelyn vertailua (alvesson & Sköldberg 1994,45).

Deduktiivinen ajattelu lähtee siis teorioista ja usein asettaa hypoteeseja, joita pyritään todentamaan empiirisen tutkimuksen avulla. Induktiivinen ajattelu on aineistolähtöistä eli perustuu todelli-suudessa havaittuihin tosiasioihin ja pyrkii niistä kohti teoreettisen mallin luomista. Abduktiivinen ajattelu lähtee niinikään liikkeelle jostakin konkreettisesta pyrkien jäsentämään sitä ensin teoreettisesti erilaisten mallien ja esimerkiksi erilaisten systeemien avulla ja palaamaan sen jälkeen takaisin konkretiaan.

palaa alkuun

7.2 Deduktiivinen päättely

Hypoteettis-deduktiivisen päättelyn logiikka on määrällisen, kvantitatiivisen tutkimuksen lähestymistapa.

Hypoteettis-deduktiivinen tutkimusote tarkoittaa käytännön ilmiössä esiintyvien piirteiden erottelua ja tarkastelua teorian ja siihen pohjaavien hypoteesien valossa, eli etenemistä teoriasta käytäntöön.

Kvantitatiivinen eli määrällinen tutkimusote yhdistetään tavallisimmin positivistiseen tiedekäsitykseen. Tavallisimmin siihen yhdistetään myös ns. empiirinen tutkimusote. Tutkimuksen perusnäkemys on analyyttinen eli erittelevä.

Kvantitatiivinen tutkimusote merkitsee sitä, että ilmiötä voidaan ja halutaan kuvata määrin, paljouksin ja numeroin. Tutkimustuloksilla saadaan tietoa siitä, missä määrin jotakin ominaisuutta on vertailtavissa tai mitatuissa kohteissa. Jos halutaan suorittaa vertailua, on luonnollisesti valittava samanlaatuiset ja mitattavissa olevat kohteet. Ei olisi mielekästä vertailla esimerkiksi eläinten ja ihmisten suorituksia samoilla mittareilla. Vertailtavat kohteet ja niihin vaikuttavat tekijät on myös harkittava huolella. Usein kuulee puhuttavan niin sanotuista nollatutkimuksista. Tunnettu klassinen, joskin kaiketi leikillinen esimerkki nollatutkimuksesta on tulos, jonka mukaan kaupunkitalojen kadunpuolisissa asunnoissa on korkeampi melutaso kuin pihanpuoleisissa.

Kvantitatiivisen tutkimusotteen keskeinen kysymys on, kuinka voidaan määrittää mitattaviksi tulevat tekijät. Mitkä tekijät ovat niitä, joiden varassa jokin ilmiö selittyy? Jos halutaan tutkia määrällisesti ja numeroin vaikkapa ilmiötä suomalainen kulttuuri on ennen tutkimustoimenpiteitä pystyttävä selvittämään, mitkä ovat tälle ilmiölle ominaiset piirteet ja miten niitä voidaan määrällisesti mitata.

Kun tutkimusta ryhdytään suorittamaan määrällisesti eli kvantitatiivisesti, tavallisesti on lähtökohtana, että tutkitaan aikaisemman kirjallisuuden tai asiantuntijahaastattelujen tai aikaisempien tutkimustulosten avulla, mitkä ovat tähänastisten tietojen mukaan keskeiset, mitattavissa tai verrattavissa olevat vaikuttavat tekijät. Tätä lähtökohtaa ei voida välttää kvantitatiivisen tutkimuksen ollessa kysymyksessä.

Kun kvantitatiivinen tutkimusote yhdistyy positivistiseen tutkimusnäkemykseen, tutkijan tehtävänä on olla havaintojen tekijä, katsoja, ei osallistuja. Hänen on siis pidettävä yllä tiettyä etäisyyttä tutkittavaan asiaan ja kohteisiin. Tilannetta kuvaa erinomaisesti yksisuuntainen peili, jota on usein käytetty esimerkiksi koululuokan observointiin kun halutaan, etteivät oppilaat tiedä heitä tarkkailtavan. Tutkija näkee hyvin tutkittavansa, jotka puolestaan eivät näe tutkijaa. Kvantitatiivinen tutkimus käyttää metodeja, joiden avulla eliminoidaan tutkijan tai muiden ulkopuolisten tekijöiden mahdollinen häiritsevä vaikutus tutkittaviin kohteisiin.

Tietyn ongelman muodostaa se, halutaanko tutkia jotakin ilmiötä kokonaisuudessaan vai jotakin rajattua osaa siitä. Koska kvantitatiivisen tutkimuksen ideana on asettaa etukäteen määriteltävät muuttujat tietyn teorian mukaan analysoitaviksi, on ilmiöstä rajattava tarkastelun kohteeksi vain niiden muuttujien mukainen osuus. Silloin on vaarana, että rajauksen ja muuttujien analysoivan käsittelyn myötä katoaa olennaista, asiaan kuuluvaa informaatiota. Tämän mahdollisesti katoavan informaation osuutta on tutkijan pohdittava esimerkiksi tutkimuksen luotettavuustarkastelun yhteydessä.

Toinen huomioon otettava seikka varsinkin silloin, kun tutkitaan inhimilliseen käyttäytymiseen kuuluvia asioita, on se todellisuus, jota tutkittavat kohteet edustavat ja se todellisuus, jossa tutkija itse edustaa. Nämä eivät välttämättä ole samoja, ja siitä saattaa johtua vääristymiä tutkimukseen rajatussa aineistossa ja sen käsittelyssä.

Empiirisen, kvantitatiivisen tutkimusotteen peruskysymyksiä onkin valitun tutkimusmenetelmän luotettavuuden ja tulosten merkitsevyystasojen osoittaminen.

Tieteellisen tutkimuksen päämääränä on saada tietoa, joka on luonteeltaan yleistä, yleistettävissä. Määrällisessä tutkimuksessa sellaista tietoa antaa esimerkiksi keskiarvon käsite. Se osoittaa, millä tavoin koko aineiston kaikki kohteet asettuvat keskimäärin, ja millä tavoin yksittäistä havaintoa voidaan tarkastella suhteessa koko joukkoon nähden. Toisaalta keskiarvo ei kerro mitään yksittäisistä tapauksista.

Määrällinen yleinen ja yleistettävissä oleva tieto on kriteereiltään tilastollis-matemaattinen.

palaa alkuun

7.3 Induktiivisen päättelyn logiikka

Induktiivisen päättelyn logiikka on laadullisen tutkimuksen lähestymistapa.

Induktiivinen päättely lähtee liikkeelle aineistosta, joka käsitteellistetään ja käsitteiden mukaan määritellään ilmiötä koskeva teoria. Induktiivinenkin päättely nojaa aikaisempiin teorioihin, mutta toisessa mielessä kuin deduktiivinen päättely: Aikaisemmasta tiedosta ja käytännön kokemuksista kohoavat esille tutkijan esiymmärrys ja käsitteenmuodostuksen oletetut lähtökohdat, joskin tutkija on valmis ne kumoamaan, jos aineisto niin osoittaa. Esimerkiksi työtaitoa tutkittaessa tutkija hankkii aineiston observoimalla, haastattelemalla, dokumentoimalla taitavaa suoritusta ilmentävät prosessit ja tuotteet jne. Näin kootusta, joskus hyvinkin monipuolisesta aineistosta kohoavat esiin taitavaa suoritusta määrittävät tekijät, jotka tutkija käsitteellistää ja näistä käsitteistä hän kokoaa uuden taitoa koskevan teorian.

Aivan samoin kuin määrällisessä tutkimuksessa myös laadullisen tieteellisen tutkimuksen tarkoituksena on saada sellaista tietoa, jolla on merkitystä myös muiden kuin pelkästään yhden tutkittavan kohteen kohdalla. Laadullisen tutkimuksen tavoitteena on ymmärtäminen, selittäminen ja soveltaminen. Silloin kysytään, millä tavoin yleistetään laadullisen tutkimuksen tuloksia samalla kuitenkin säilyttäen kohteen ainutkertaisuus ja yksittäisyys.

Juha Varto toteaa, että laadullisessa tutkimuksessa on kyse yleisen erityistapauksesta eli jonkin ilmiön laadusta. Laatu on itsessään yleinen käsite. Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, mitä ao. laadut kulloinkin ovat ja kuinka ne voidaan käsittää merkityksinä. Koska tutkimuskohteet ovat yksittäisiä, yleistäminen edellyttää, että kohteissa sinällään on jotakin yleistä, joka ei voi olla aika eikä paikka tai jokin muu numeerisesti ilmaistava, täsmällinen, yksilöllistävä suure, vaan laatu, joka tekee kohteesta merkityksellisen. (Varto 1992, 77)

palaa alkuun

7.3.1 Laadullinen tutkimusote

etenee käytännön ilmiöstä ja havainnoista yleiselle tasolle eli empiriasta teoriaan.

Laadullisen tutkimuksen ideana on

  • kuvailla jotakin ilmiötä seikkaperäisesti
  • saada jokin asia ymmärrettäväksi
  • kehittää todellisuutta vastaavasta aineistosta uutta teoriaa.

Varsinkin viimeksi mainittu tarkoitus on tieteellisen tutkimuksen päätavoitteena eli kyseessä on ns. teoriaa luova, teoriaa generoiva menetelmä.

Starrin & al. (1991) kuvaavat tutkimusaineiston, teorian ja todellisuuden välistä suhdetta kolmiolla, jonka kärkien välillä on keskinäinen yhteys. Erityisen tärkeä on tutkimukseen valittavan aineiston ja siitä kehitettävän teorian välinen yhteys. Tutkijan tehtävänä on ”vaeltaa edestakaisin” datan ja teorian välillä saavuttaakseen hyvän tuloksen.

fi_image137
Kysymyksessä on ns. hermeneuttinen kehä, joka aina lähtee tietyistä lähtökohdista ja palaa takaisin niiden oivaltamiseen ja ymmärtämiseen.

Starrin & al. (1991) toteavat, että teoriaa generoiva tutkimusote voi käyttää hyväkseen sekä ns. kovaa että pehmeää dataa, ts. kyseessä ei ole ainoastaan sanallista, kuvailevaa aineistoa käsittävä aineisto, vaan siinä voi olla mukana myös monenlaista kvantitatiivista aineistoa, esimerkiksi mitattuja ominaisuuksia, kyselytuloksia yms. Eräs esimerkki on sellainen faktorianalyysi, jota voi käyttää hyväkseen erilaisten mallien ja hypoteesien muodostajana.

Ryhdyttäessä käytännössä laadullisen tutkimuksen suorittamiseen on tärkeää aloittaa se avoimin, ennakko-oletuksista vapain mielin. Tutkijan tulee olla aiheesta aidosti kiinnostunut ja mieluimmin sen verran sisällöstä perillä, että hän osaa alusta lähtien havaita olennaiset tutkittavan ilmiön piirteet. Ulkopuolinen, joka ei tunne ilmiön olemusta, saattaa hairahtua virhearviointeihin. Toisaalta liian kiinni aiheessa oleva asiantuntija saattaa puolestaan omata monenlaisia ennakkokäsityksiä, jotka estävät joidenkin asioiden havaitsemisen.

Tutkimuksen onnistumista auttaa, jos voidaan noudattaa seuraavia kolmea periaatetta:

  • monimenetelmällisyyttä (triangulaatio)
  • moniaistimuksellisuutta
  • esteettisen etäisyyden periaatetta.

(Starrin & al. 1991, 34)

Monimenetelmällisyys tarkoittaa, että aineiston keräämisessä käytetään monia menetelmiä, joita yhdistellään, mutta ei kuitenkaan vaihdeta kesken kaiken toiseksi, esimerkiksi niin, että vain joitakin henkilöitä haastatellaan, joillekin lähetetään kyselylomakkeet. Jos jollakin menetelmällä ei saavuteta joitakin seikkoja, tietoja täydennetään muilla menetelmillä, esimerkiksi haastatteluja täydennetään havainnointimenetelmällä yms

fi_image260
Kuva 44. Tulkitsevan kvalitatiivisen tutkimuksen kulku.

Moniaistimuksellisuus tarkoittaa, että pidetään sekä silmät että korvat auki, kuunnellaan, nähdään, kosketellaan, tunnustellaan jne. Tässä toteutuu tutkijan subjektiivisuus täysin määrin, eikä sitä pidetä suinkaan virhetekijänä, kuten klassisessa kokeellisessa menetelmässä.

Esteettinen etäisyys tarkoittaa sitä, että tutkija pitää oikeassa mittakaavassa olevaa suhdetta tutkittavaan ilmiöön. Tutkija on samalla sekä tutkija, havainnoitsija että osallistuja, joka on toisaalta riittävän lähellä, toisaalta riittävän kaukana tutkittavasta ilmiöstä.

palaa alkuun

7.3.2 Hermeneuttinen kehä

Liittyy laadullisen tutkimusotteen käsitteistöön. Se lähtee tietyistä lähtökohdista ja palaa takaisin niiden oivaltamiseen ja ymmärtämiseen. Omien lähtökohtien ymmärtäminen vapauttaa jossakin määrin niiden orjuudesta, mutta se tarkoittaa samalla, että uutena lähtökohtana on tämä lähtökohtien ymmärtäminen ja siihen on jälleen palattava, jotta siitä voisi vapautua. (Varto 1992, 69)

Hermeneuttinen kehä ei ole umpeutuva kehä, jossa ei edetä mihinkään. Sen vuoksi tutkija käy läpi aineistoaan monta kertaa koettaen vapautua omista esteistään ymmärtää tutkimuskohdetta. Kehää kiertäessään tutkija toisaalta pääsee koko ajan lähemmäksi tutkimuskohdettaan, toisaalta se syventää hänen omaa itseymmärrystään. Samalla erottuvat vähitellen oma lähestymistapa ja tutkittavan kohteen oma olemus, jotka siis ovat kaksi eri asiaa.

Glaser (1978) on asettanut neljä erityisvaatimusta teorian ja tutkimusaineiston välille:

  • Teorian tulee pohjautua ja mukautua aineistoon. Aineistoa ei niin ollen voida valita etukäteen vastaamaan oletettua teoriaa tai tiettyjä luokitteluja.
  • Teoria rakentuu aineistosta käsin eikä päinvastoin.
  • Teorian tulee toimia. Se tarkoittaa, että teorian tulee selittää ja tulkita aineistossa olevia ilmiöitä. Sen vuoksi tutkimus tulee suorittaa systemaattisesti.
  • Teorialla tulee olla yhteys käytäntöön. Toisin sanoen teoriaa tulee voida käyttää johonkin todellisuuteen.
  • Teoriaa tulee voida kehittää edelleen uuden aineiston avulla. Teoriat eivät näin ollen ole lopullisia totuuksia – teorian muodostaminen on jatkuva prosessi.

fi_image138
Kuva 43. Hermeneuttinen kehä (Syrjälä ym. 1994, 125)

palaa alkuun

7.4.1 Abduktiivinen päättely

Abduktiivisen päättelyn ensimmäinen nykyajan kehittäjä oli amerikkalainen filosofi Charles Peirce (1839-1914), mutta itse asiassa se tunnetaan jo Aristoteleen ajattelussa.

Abduktiivinen päättely perustuu siihen, että uuden teorian muodostus on mahdollista vain silloin, kun havaintojen tekoon liittyy jokin johtoajatus (guiding principle). Uusi teoria ei siis synny pelkästään havaintojen pohjalta, kuten induktiivisessa päättelyssä oletetaan. Johtoajatus voi olla luonteeltaan epämääräinen intuitiivinen käsitys tai se voi olla hyvinkin pitkälle muotoiltu hypoteesi. Sen avulla havainnot voidaan keskittää joihinkin seikkoihin tai olosuhteisiin, joiden uskotaan tuottavan uusia näkemyksiä ja ideoita, uutta teoriaa kyseisestä ilmiöstä. (Vrt. Peirce 1958,96-97)

Peircen johtoajatus-käsite liittyy sellaiseen logiikkaan, että tosiasiat, varsinaiset ihmisen kokemukset ovat aina loogisia eikä kokemusta itsessään voi asettaa epäilyksen alaiseksi. Ainoastaan kokemuksen esittämistä yleispäteväksi kokemukseksi voidaan pitää epäilyttävänä; sen esittäminen sellaisenaan on joko loogista tai ei-loogista. Loogisuus tässä mielessä on siis tieteellinen ongelma. Päättely voi rakentua intuitiivisen olettamuksen varaan, mutta se voi rakentua myös varsinaisista tosiasioista, koetuista kokemuksista, jotka siis joka tapauksessa ovat loogisia. Kun induktio lähtee liikkeelle empiriasta ja deduktio teoriasta, abduktiivinen päättely myös lähtee liikkeelle empiriasta, mutta ei torju myöskään teorian olemassaoloa kaiken taustana. Siinä voidaan erittäin hyvin käyttää tukena aikaisempaa kirjallisuutta, teorioita, mutta ei sellaisenaan nojattavaksi,vaan esimerkiksi inspiraation ja ideoitten lähteenä. Faktat ovat siis aina jollakin tavoin teorialla latautuneita (vrt. Alvesson & Sköldberg 1994, 42).

Abduktiivisen päättelyn keskeinen elementti on ajattelu. Logiikka on ajatteluprosessin systematisointia, jonka perustana ovat tieteelliset normit siitä, mikä on tieteellistä, mikä ei. Tieteen tehtävänä on siis päästä kiinni siihen logiikkaan, joka esiintyy käytännön tasolla (vrt. Grönfors 1985, 34). Tähän päästään tehokkaimmin, jos tutkija käyttää apunaan jotakin johtolankaa, johdattelevaa ajatusta, jonka avulla hän tarkastelee empiiristä maailmaa ja analysoi keräämäänsä materiaalia. Tosiasiathan eivät sinänsä ole ongelmallisia.

palaa alkuun

7.4.2 Kriittinen teoria lähestymistapana

Kriittinen teoria (Critical Social Theory, lyhyesti Critical Theory, saks. Chritische Theorie) on alunperin eräiden saksalaisten tiedemiesten, ns. Frankfurtin koulun, vuonna 1923 Weimarin tasavaltaan perustama hanke, joka alunperin oli tarkoitettu marxilaisten sosiaaliteorioitten tulkintaan. Nimi liittyy Frankfurtin yliopiston yhteydessä toimineeseen vapaaseen tutkimusinstituuttiin, jossa työskenteli useita kuuluja tiedemiehiä: Horkheimer, Adorno, Marcuse, Benjamin ja Fromm. Asiantuntijat edustivat useita tieteenaloja, mm, sosiologiaa, psykoanalyysia, filosofiaa, taloustieteitä ja estetiikkaa. Yhdessä kritisoitiin vallalla olevaa positivistista tiedekäsitystä. Ihanteena pidettiin sosiaalisesti ja poliittisesti riippumatonta, kantaa ottavaa, kriittistä älykköä vastapainoksi neutraalille, objektiiviselle, tiukasti annettuja ohjeita seuraavalle tiedemiehelle.

Sen sijaan, että olisi kehitelty universaaleja, invariantteja (pysyviä) säännönmukaisuuksia ja malleja erilaisille yhteiskunnallisille ilmiöille ja prosesseille, pyrittiin selvittämään käytännössä ilmeneviä asioita niiden historiallisissa, yhteiskunnallisissa ja kulttuurisissa konteksteissa ja kehityshistorioissa ja aikaa myöten niitä myös muuttamaan. Tavoitteena oli pitäytyä mahdollisimman lähellä käytäntöä. Yhteiskunnallisten ilmiöiden ei siis nähty olevan annettuja, luonnollisia, muuttumattomia ilmiöitä, vaan enemmän tai vähemmän rajattuja ja muutettavissa olevia seikkoja dialektisessa kehityksessä. Tutkijan tehtävänä oli muuttaa ilmiön kulkua tai ainakin periaatteessa edistää tätä muutosta. Siksi ei ollut mahdollista tuottaa tietoa objektiivisesti ja neutraalisti.

Max Horkheimerin esittämä eräs ajatus oli, että tavoitteena oli jännitteiden purkaminen ja vastakkainasettelujen poistaminen ihmiselle luonteenomaisten piirteiden, kuten tavoitteellisuuden (intentioiden), oma-aloitteisuuden (spontaniteetin) sekä järkiperäisyyden (rationaalisuuden) ja toisaalta työ- ja yhteiskuntaelämän ihmiselle asettamien vaatimusten välillä. (Alvesson & al. 1994, 179; Horkheimer 1937) Frankfurtin koulukunnan alkuvaiheissa sen ideologialla oli runsaasti yhtymäkohtia silloisen työväenliikkeen päämääriin. Niistä alkuajoista kriittinen teoria on kuitenkin etääntynyt alkuperäisistä ideoistaan eikä sitä nykyään voida enää identifioida marxilaiseen traditioon.

Frankfurtin koulukunta on siis usein liitetty pelkästään marxilaiseen tieteentraditioon, mutta muita olennaisia idealähteitä Marxin ohella olivat Weber, Hegel, Kant ja Freud. Toimittaessa 1930-luvun Saksassa haluttiin vastustaa Saksan diktatuurista poliittista ilmapiiriä, mutta osittain myös Neuvosto-Venäjän diktatuuria ja kommunismin kehittymistä. Tästä kaikesta johtui, että tutkijat joutuivat yksi toisensa jälkeen pakenemaan Yhdysvaltoihin. Näiltä ajoilta on peräisin mm. Adornon & al. tutkimus autoritaarisesta persoonallisuudesta vuodelta 1950, jossa tutkitaan ihmisten jaottelua erilaisiin statuskategorioihin ja pyrkimystä ihannoida ylimpänä olevia luokkia toteamalla tällaisen olevan seurausta autoritaarisesta kasvatuksesta ja sen heijastumisesta kaikkialla työpaikoilla ja koko yhteiskunnassa. Kuuluisa on myös Frommin teos Pako vapaudesta (1941), jossa käsitellään ihmisen taipumusta alistua auktoriteetteihin merkkinä sisäisestä halusta paeta vapauden ja riippumattomuuden aiheuttamaa ahdistusta.

Yhdysvalloissa kriittinen teoria sai useita uusia piirteitä. Massamedian, massakulutuksen yhteiskunta oli jotakin, joka aikaansai näissä tutkijoissa näkemyksen vastustaa niiden ylivaltaa samalla tavoin kuin diktatuureja vanhassa Euroopassa. Heidän mukaansa yhteiskunnan sosiaalinen kontrolli ja markkinatalouden alistava valta aikaansaa kilttejä, alistuvia kuluttajia. Frankfurtin koulukunnan edustajat Yhdysvalloissa vertaavat jopa Ausschwitzin massamurhia siihen väkivaltaan, jota teollisuus harjoittaa alistaessaan kaikki samaan virtaviivaiseen kulutustarpeiden ja -toiveiden muottiin. (Marcuse 1964) Kuten Alvesson & al. (1994,180) toteavat, se panee ajattelemaan, miten teknisen rationaliteetin ylivalta johtaa siihen että kaikki lasketaan etukäteen ja ennakoidaan, niin että ihmiset samoin kuin luonto ja tuotanto muunnetaan manipuloitaviksi kohteiksi, joita voidaan kontrolloida ja mukauttaa niin pitkälle kuin mahdollista.

Uutta vaihetta kriittisen teorian soveltamisessa yhteiskunnallisten ilmiöiden tutkimukseen jälleen Euroopan kamaralla merkitsi vuoden 1968 Pariisin ylioppilasliikehdinnän aikana ja sen jälkeen alkanut yhteiskuntakriittinen tutkimus. Sotien jälkeinen yleinen jokseenkin kritiikitön taloudelliseen vaurastumiseen, teollistumiseen ja kaupungistumiseen suuntautuva kehitys kohtasi dramaattisia tyytymättömyyden osoituksia, vanhan järjestelmän kyseenalaistamista ja uusien vaihtoehtojen esittämistä. Heijastukset ovat näkyneet kaikkialla länsimaissa, jopa Suomessa.

Monet vaihtoehtoliikkeet ovat synnyttäneet aivan uudenlaista kehitystä, meillä Euroopassa varsinkin naisliike ja ympäristönsuojeluliike. Yhdysvalloissa näyttää gender- eli sosiaalisen sukupuolen tutkimus olevan moniulotteisempaa kuin meillä (Vrt. Kaiser 1995), ja erityisesti biologiseen sukupuoleen liittyvä kyseenalaistaminen, eli sukupuolisten vähemmistöjen asemaan ja kulttuuriin suuntautuva tutkimus on siellä erityisen vahvasti nousussa oleva alue. Sen sijaan ainakin tällä hetkellä näyttää siltä, että alkuperäiset yhteydet työväenliikkeeseen ja ammattiyhdistysliikkeeseen sekä eräisiin muihin vuosisadan suuriin yhteiskunnallisiin ja aatteellisiin uudistusliikkeisiin kuten raittius-, rauhan- ja kuluttajaliikkeeseen, ovat jo alistuneet teknisen rationaliteetin ideologialle.

Oman suuntansa alkuperäisistä Frankfurtin koulukuntalaisista kehitti Erich Fromm jäädessään Yhdysvaltoihin. Hän julkaisi vuonna 1976 paljon huomiota herättäneen teoksen Att ha eller att vara (ruotsinnos), jossa käsitellään kysymystä ihmisen taipumuksesta toisaalta pelkästään olla olemassa sekä toisaalta omistaa asioita. Yhteiskuntakehitys vahvistaa omistamisen ja samalla asioista määräämisen halua (att ha), mutta ihmiseen on sisälle rakennettu potentiaalia pyrkiä hyvään elämään (att vara). Nämä erot näkyvät jopa kielen käytössä: on olemassa paljon sanontoja, jotka korostavat omistamista, mutta karttavat hyvään elämään liittyviä sanontoja. Frommin voidaan sanoa pyrkineen vahvaan kritiikkiin, mutta ns. psykoanalyyttinen koulukunta on mennyt vielä häntäkin pidemmälle pohtiessaan nykyisen yhteiskuntajärjestelmän ja ihmisen syvällisimmän luonnon välistä ristiriitaa.

Meillä Suomessa on Erik Allardt kirjoittanut paljon ennen aikaansa olevan teoksen Hyvinvoinnin ulottuvuuksia (1976), jossa hän käsitteli samoja asioita, hyvinvointia, onnellisuutta ja elintasoa sekä elämänlaatua tavalla, joka olisi ajankohtainen myös tänään. Silloin, taloudellisen elintason kohottamispyrkimyksen, teollistumisen ja kaupungistumisen ollessa Suomessa voimakkaimmillaan, ei näille ajatuksille ollut yhteiskunnassamme paljonkaan vastakaikua. Allardtin teoksen voi sanoa olevan eräällä tavalla kriittisen metodin mukainen analyysi silloisesta yhteiskunnasta.

Jürgen Habermas (s. 1929) on se nimi, jonka varassa tämän päivän nykyinen krittiinen teoria ja metodi on kehittynyt.

Habermas kritikoi ennen kaikkea sitä, että yhteiskunnallista ajatteluamme ja samalla tieteen tekoakin leimaa hyvin kapea-alainen instrumentaalinen rationaliteettikäsitys. Hän kutsuu tätä yhteiskuntaa teknologis-kapitalistiseksi, jossa ongelmia ratkaistaan ja resursseja käytetään päämääristä tietoisena ja keinoja optimoimalla ottamatta huomioon toimintojen laajoja vaikutuksia ja syy-seuraus -yhteyksiä. Ihmisille ei suoda mahdollisuuksia pohtia asioiden eettisiä vaikutuksia ja antaa mahdollisuuksia kannanottoon. Tekniikka, tiede ja hallinto ovat liittoutuneet yhteen omaksi teknokraattiseksi ideologiakseen.

Habermasin vaihtoehto on alhaalta ylöspäin suuntautuva interaktio, jota leimaa pohdinta ja kriittinen koettelu. Habermasin keskeisiä käsitteitä ovat kommunikatiivinen toiminta ja kompetenssi (Habermas 1984; 1990).

Kriittiseen teoriaan ovat viime vuosina voimakkaasti vaikuttaneet keskustelu postmodernismista ja poststrukturalismista. Käsite tietoisuus on läpikäyty monen monissa ”tiedostamisistunnoissa”, joissa kriittinen teoria on muuntunut jokamiehen toimintavälineeksi. Kriittistä teoriaa varsinkin sosiaalisten konfliktien tutkimuksessa on kehitetty saksalaisena suuntauksena ja erilaisten sosiaalisten ilmiöiden tutkimuksessa ranskalaisena koulukuntana. Viimeksi mainittuihin kuuluvat mm. ranskalaiset Pierre Bourdieu (1977) ja Michel Foucault (1984). Se kukoistaa myös Englannissa: mm. Zygmunt Bauman – tunnettu nimi juuri nyt postmodernismin alueella, Anthony Giddens, William Outhwaite, ja ennen kaikkea Yhdysvalloissa: mm. Jean Cohen, Paul Piccone, Philip Wexter ym.

Eräät sosiologian alaan kuuluvat aikakausjulkaisut ovat omistautuneet yksinomaan kriittisen teorian kysymyksiin, mm. julkaisussa Theory, Culture and Society (Morrow & al. 1994, 17).

palaa alkuun

7.4.2.1 Kriittisen teorian paradigma

Itse asiassa käsitettä kriittinen teoria on hankala käyttää, koska kaikki tieteellinen tutkimus on kriittistä luonteeltaan. Sanaa kriittinen voidaan myös pitää siinä mielessä hankalana, että se mielletään usein luonteeltaan negatiiviseksi, sen käyttö liitetään negatiiviseen arviointiin. Kuitenkin sanaa kriittinen todellakin tarvitaan tässä metodissa, koska sen tarkoituksena on mm. paljastaa kulttuurisiin ja sosiaalisiin ilmiöihin liittyvää ideologista mystiikkaa, toimia todellisuutta koskevien ennakko-oletusten, tietojen ja selitysmallien kriittisenä paljastajana samoin kuin tutkijan oman itse-reflektion ja esitystapojen kielellisen taustan kriittisenä arvioijana.

Kriittisen teorian ihmiskäsitys perustuu siihen näkemykseen, että ihminen on maailmassa mahdollisuuksia sisältävänä todellisuuden elementtinä. Ihmiseen on sisään rakennettu vapauden mahdollisuus. Kun ihminen on vapaa, hän on myös vapaa valitsemaan. Millä kriteereillä valintoja perustellaan? Myös nämä kriteerit ovat ihmisen itsensä luomia, koska hänellä on mahdollisuus arvojen asettamiseen ja arvovalintoihin. Sartren (1946) mukaan ihminen on ”tuomittu vapauteen”, joskin vapaus on ihmiselle ”vapaaehtoista pakkoa”.

Alvesson & al. (1994, 133) muistuttavat, että taiteessa, erityisesti maalaustaiteessa, kirjallisuudessa ja elokuvassa tämä olemassaolon ahdistus ja ihmisen kysymykset purkautuvat vaikuttavasti. Mistä on kysymys? Mitä on tämä minun elämäni? Mitä minä oikein teen? Mitä minä tarkoitan? Teenkö oikein? Tuhlaanko aikaani ja voimiani johonkin toisarvoiseen?

Tässä sisäisessä keskustelussa on myös ihmisen mahdollisuus ja voima. Alistamalla kysymykset arvoperustaiseen pohdintaan, on hänen mahdollista tehdä ratkaisuja, jotka kohoavat triviaalien seikkojen yläpuolelle. Ihminen ikään kuin voittaa itsensä ja löytää uudelleen ihmisarvonsa. Se edellyttää realistista näkemystä omasta itsestä ja omista mahdollisuuksista – yli- tai aliarvostamatta niitä. Kaikki tämä koskee myös tavallisia arkitason ratkaisuja. (Vrt. Alvesson & al. 1994, 134)

Ymmärtääksemme kriittisen teorian ratiota eli järkeä ja tiedon intressin luonnetta sen takana, on viitattava tiedon intressien jaotteluun tekniseen intressiin (tekninen ratio), tulkinnalliseen ja ymmärtävään intressiin (hermeneuttinen ratio), vapautta etsivään intressiin (emansipatorinen ratio) ja mahdolliseen luovuutta ja intuitiivisuutta arvostavaan intressiin (intuitiivinen ratio). (Habermas 1972; Molander 1993, 244-247; Anttila 1993,183)

Habermas on liittänyt nämä tiedon intressit tiettyihin tieteellisiin lähestymistapoihin, eli empiiris-analyyttisiin tieteisiin, praktisiin tieteisiin ja kriittisiin tieteisiin. Molander (1993, 245) tarkastelee näitä intressejä seuraavasti: Ihmistä on aina kiinnostanut vastata kysymykseen ”Mikä on ihmisen paikka maailmassa, mitä hänen tulee seuraavaksi tehdä?” Ihminen on pohjimmiltaan toimiva olento. Toiminnat kohdistuvat tiettyihin tavoitteisiin, haluamme saavuttaa jotakin. Se edellyttää siihen soveltuvia keinoja, haluamme tarttua maailmaan, ennustaa ja kontrolloida sitä. Nämä ”instrumentaaliset välineelliset toimet” ovat ennakoitavissa olevia toimia. Primaaristi ne voidaan tehdä ja tulos koetella yritys ja erehdys -menetelmällä. Seuraavalla tasolla toimien ne perustuvat ennakkoteorioihin, joiden oikeaan osuvuus riippuu siitä, kuinka hyvin ennakoinnit ovat onnistuneet. Tätä erilaisten instrumenttien eli toimintamenetelmien mukaan tapahtuvaa tiedonhankintaa voidaan sanoa tekniseksi intressiksi, jonka mukaan jokseenkin kaikki tekninen tutkimus, mutta suuri joukko muidenkin tieteiden alueilla tapahtuvaa tiedonhankintaa, tapahtuu. Tästä suuntauksesta käytetään usein myös nimitystä ”objektivismi” tai vielä useammin ”positivismi” (vrt. esim. Morrow & al. 1994, 14).

Toisaalta olemme usein kiinnostuneita kontrolloimaan ja ennustamaan toisten ihmisten käyttäytymistä. Samoin olemme kiinnostuneita ymmärtämään muiden ihmisten tekoja ja niiden sisältöjä. Emme ole ainoastaan katselijoita, vaan olemme myös osanottajia erilaisissa ilmiöissä. Historiallis-hermeneuttiset tieteet tavoittelevat erilaisten merkityssisältöjen ymmärtämistä. Pyrimme pätevään tulkintaan. Habermas puhuu silloin praktisesta tiedonintressistä. Molander täydentää ajatusta sanomalla: ”Haluamme ymmärtää elääksemme yhdessä” (Molander 1993, 246).

Kriittinen tiedonintressi lähtee siitä, että ihminen on reflektoiva, erityisesti omia ajatuksiaan ja toimiaan reflektoiva toimija. Sen vuoksi me tiedämme, että kaikki empiiris-analyyttinen tieto on epävarmaa ja epätäydellistä samoin kuin että se mitä ymmärrämme toisista ihmisistä tai jostakin tekstistä saattaa tuntua oikealta, mutta ei ole sitä. Se saattaa johtua kielen puutteellisuuksista tai väärin ymmärretyistä ajatuksista ja ideologioista. Me voimme tuudittautua siihen luuloon, että esimerkiksi taloudelliset seikat muodostavat luonnonlakeja. Useat luonnonlain kaltaisiksi luulemamme asiat saattavatkin olla vain itse keksimiämme normeja tai aatemaailmoihin kuuluvia juuttumia. Niitä ei voi koskaan selvittää pysyttäytymällä tiettyjen traditioitten varassa ja kyseenalaistamatta asioiden taustoja. Kriittinen ääni löytyy meistä itsestämme. Se kuuluu reflektioon, jonka aikana tullaan tietoiseksi asioiden taustoista. Käytäntö ohjaa reflektointia kuitenkin niin, että siihen suhtaudutaan kyseenalaistaen (vrt. Bourdieu 1995)

Kriittiseen reflektioon kuuluu kysymys vapautumisesta. Kriittisen teorian keskeisiä esimerkkejä ovat mm. aatehistorian aatekriittinen tutkimus ja psykoanalyysi. Habermas näkee pyrkimyksen vapauteen olevan myös pyrkimystä identiteetin löytämiseen: siis myös omasta itsestään tehtävään oikeaan tulkintaan. Habermas korostaa kuitenkin sitä, että se tapahtuu yhteistyössä muiden kanssa, sellaisten joita voi kunnioittaa ja joiden kanssa voi saavuttaa yhteisymmärryksen. Habermas luo tällä tavoin kuvan vapaasta ja vastuullisesta ihmisestä samoin kuin kuvan hyvästä ja vapaasta elämästä. (Habermas 1990; Molander 1993, 247)

Morrow & al. (1994, 148) toteavat, että itse asiassa kriittis-emansipatorinen tiedonintressi on vain eräs erityistapaus hermeneuttis-historiallisesta intressistä. Ero on siinä, että se sisältää erilaisen otteen merkityssisältöihin nähden: Enemmän kuin vain pelkästään ymmärtää ja kuvailla sitä, tavoitteena on kritisoida ja muuntaa sitä. Tämä merkitsee, että arvojen ja normien ymmärretään sisältävän sellaisia sosiaalisia funktioita, joilla on yhteys sosiaaliseen ja kulttuuriseen uusintamiseen. Samalla määrittyy kriittinen teoria niin, että jokaisella sosiaalisella muodolla on valtajärjestyksensä ja että kriittis-emansipatorinen intressi sisältää pyrkimyksen muuttaa näitä ”ylempänä – alempana -järjestyksessä” olemisen suhteita.

palaa alkuun

7.4.3 Systeemiajattelu

Systeemianalyysi ei ole varsinainen tieteellinen metodi, jota voidaan soveltaa sellaisenaan eri alueille, vaan kuten Wallén (1993) sanoo, siinä ajattelu tapahtuu päinvastaisessa järjestyksessä: on joukko yhteenkuuluvia ja keskenään vuorovaikutuksessa olevia asioita, joiden yhteisistä piirteistä tai ominaisuuksista kehittyy vähitellen yhteinen (teoreettinen) kokonaisuus. Gustafssonin & al.(1982) mukaan systeemiajattelu rakentuu seuraavista tekijöistä: systeemi, elementti, vuorovaikutus, panos, tuotos, palaute.

Systeemiin sinänsä ei sisälly mitään mystistä, kuten usein koetaan sisältyvän hermeneuttiseen selitykseen ja tulkintaan. Kokonaisuus muodostuu funktionaalisista osatekijöistä. Esimerkiksi tietokoneessa voidaan käyttää ohjelmia, mutta sen elektroniikkakomponentit eivät ohjelmien käyttöön yksistään ja erikseen kykene. Vasta kun ne on liitetty kokonaisuuteen tietyssä järjestyksessä, voidaan saada tietokone toimimaan.

Systeemianalyysi on tutkimusmenetelmällisesti tehokas selitys- ja kuvausjärjestelmä pikemminkin kuin syys-seuraus -malli, jota mm.- positivistinen tutkimusote edustaa. Siinä pienillä tekijöillä saattaa olla suuri vaikutus kokonaisuuteen, niillä voidaan saada aikaan synergiavaikutus ja ilmiötä voidaan tarkastella tietyissä ajanjaksoissa, kuten esimerkiksi sykleittäin, vaiheittain jne.

Systeemiin voidaan ottaa mukaan fenomenologisia ja hermeneuttisia näkökulmia selvittämään tiettyjä kokemus- ja elämys-aspekteja sekä sisältöelementtien vaikutusta ihmisten väliseen toimintaan.

Systeemianalyysissa rakennetaan malleja. Systeemi on se osa todellisuutta, jota halutaan tarkastella ja tutkia. Malli on kuva, joka on tehty tästä todellisuudesta. Malli itsessään on myös eräs systeemi. Se on tarkoituksella valittu tai laadittu niin, että se tuo esiin systeemin olennaiset ominaisuudet. Tausta-ajatus on, että malli lähenee systeemiä niin hyvin, että siitä vedetyt johtopäätökset pätevät myös itse systeemissä siitäkin huolimatta, että malli tavallisesti sisältää huomattavasti vähemmän elementtejä ja yhteyksiä kuin itse systeemi. (Vrt. esim. Gustafsson & al. 1982) Malli voi olla päässä ajatusmallina eli mentaalisena mallina tai se voidaan siitä kehittää fyysiseen muotoon esimerkiksi seuraavasti:

Mallin rakentaja yrittää ymmärtää eli käsitteellistää todellisen systeemin ajatusmallin muotoon. Silloin voi olla kysymys esimerkiksi rakennemallista, jossa esitetään kaaviona jokin rakenne ja sen toteuttaminen.

Ajatusmalli realisoidaan ulkoiseksi fyysiseksi malliksi. Rakennetaan esimerkiksi luonnoksia, hahmomalleja, pienoismalleja, leikkuusuunnitelmia jne.

Mallin rakentamiseen tarvittavan informaation valinta on subjektiivisen ajattelun ja mielikuvittelun tulosta. Ihmisillä on taipumus tulkita todellisuutta oman persoonallisuutensa mukaisesti, jolloin todellisuus heijastelee erilaisia tuntoja eri ihmisillä. Todellisuus ikään kuin “vääristyy”. Lainausmerkit ilmentävät ajattelua, että jossakin on olemassa jokin “tosi”, johon verrataan erilaisten ihmisten näkemyksiä todellisuuden kuvista.

Kun ajatukset on konkretisoitu fyysiseksi malliksi, voidaan objektiivisemmin ja vakavammin kontrolloida, tutkia ja keskustella mallin oikeellisuudesta. Mallin rakentamiseen on valittava tehtävään sopiva kieli. On otettava huomioon kielen rajoitukset ja pidettävä huolta myös näkökohdista, jotka eivät tule mallissa näkyviin. Esimerkiksi tunnepohjaisia näkökohtia on vaikea tai jopa mahdoton kuvata, mutta niitä ei hyvässä mallissa pitäisi myöskään lyödä laimin.

Wallén (1993) esittää joukon systeemiteoreettiselle analyysille luonteenomaisia selvitettäviä seikkoja:

  • Rajaa systeemi: mikä on systeemin funktio, kuinka se rajautuu ympäristöstään?
  • Selvitä systeemin rakenne: Mitä osia systeemiin kuuluu ja kuinka ne ovat keskenään järjestyneet? Mitä tapahtuu, jos järjestelmä muutetaankin toimimaan jollakin toisella tasolla?
  • Systeemi voi olla osa jostakin suuremmasta systeemistä.
  • Uusia ilmiöitä tulee esiin, kun kuljetaan systeemissä eteenpäin: ominaisuuksia, joita on kokonaisuudessa, mutta ei sen osissa.
  • Systeemin jokaisella tasolla on omat ilmiönsä ja niille selityksensä.
  • Kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa.
  • Selvitä, onko systeemi avoin vai suljettu: miten kulkevat materiaali-, energia- ja informaatiovirrat sekä systeemin sisällä että sen ja ympäristön välillä? Systeemi voi olla enemmän tai vähemmän avoin ympäristöönsä nähden.
  • Selvitä, mikä vuorovaikutus vallitsee osien välillä ja mikä niiden vuorovaikutusta säätelee? Mitä avoimempi systeemi ja muuttuvampi ympäristö, sitä enemmän tarvitaan sisäistä sääntelyä, jotta systeemin toiminnot säilyvät.
  • Selvitä, kuinka systeemi kehittyy ja muuttuu aikaulottuvuudella: Kysymys liittyy siihen, että systeemissä on useita aikaan sidottuja käsitteitä, kuten tasapaino, epätasapaino, muuntuminen, sykliset jaksot jne.

palaa alkuun

7.4.3.1 Erilaisia systeemiteorioita

Jos abduktiivista päättelyä sovelletaan sellaisten systeemien tutkimukseen, jotka käsittelevät konkreettisessa esine- ja materiaalimaailmassa tapahtuvia toimintoja, silloin voitaneen käsite yhteiskunta täsmentää käsitteellä yhteisö, ammattiala tai muilla vastaavilla sosiaalisen tai kulttuurisen toiminnan alueilla. Empiiristä todellisuutta tarkastellaan kriittisen teorian mukaan tulkittuna jonkin ymmärrysmuodon mukaisesti eikä oteta todellisuutta sellaisena kuin se “on“ (vrt. positivistit). Kyseessä on silloin sellaisen systeemianalyysin kehittäminen, joka perustuu tieteenfilosofiselta otteeltaan kriittiseen teoriaan: todellisuus otetaan huomioon, mutta kyseenalaistettuna, ymmärtäen siihen sisältyvät erilaiset sosiaaliset ja kulttuuriset vaikuttajat, tulkiten sitä, reflektoiden erilaisten käsityskantojen välillä ja etsien sosiaalisessa/kulttuurisessa kontekstissa saavutettavaa konsensusta.

Systeemi tarkoittaa jotakin ilmiötä, jossa on olemassa vuorovaikutusta ilmiön eri osien välillä. Kyseessä voi olla esimerkiksi luonnonlakien alainen tapahtuma tai se voi tapahtua artefaktien eli ihmisen aikaan saamien kohteiden sisällä ja välillä. Luonnonlakien mukainen systeemi voi olla vaikkapa aurinkokuntajärjestelmä tai vuodenaikojen mukaan vaihtuva säätila. Ihmisen aikaan saamia makrosysteemejä ovat esimerkiksi kulttuurit.

Ahtaammin määriteltynä systeemillä tarkoitetaan sellaista vuorovaikutusta, jolla on tietty funktio. Tällaisia systeemejä ovat esimerkiksi biologiset oliot tai hallintojärjestelmät tai vaikkapa kankaankudonnan järjestelmä, jolla aikaan saadaan kangasta, tai sellainen muotoiluprosessi, jonka tavoitteena on suunnitella ja valmistaa jonkin idean mukainen tuote.

Systeemiteoria kehittyi 1960-luvulta lähtien osittain positivismin kritiikin vuoksi, osittain kooten yhteen pitkälle kehittyneitä piirteitä mm. tekniikan, biologian ja suunnittelutieteitten alueilta. Mm. teletekniikka, kybernetiikka ja operaatioanalyysi olivat jo silloin kehittyneet voimakkaasti omina alueinaan.

Eräs systeemiteorian edelläkävijoistä on Wallénin (1993) mukaan ekologia: Kuinka vaikuttavat toisiinsa eläimet, kasvit, maaperä ja ilmasto? Tällaista kohdetta ei voi tutkia millään sellaisella perinteisellä menetelmällä, jossa muuttuja kerrallaan tutkitaan niiden vaikutusta kohteeseen ja tutkimus tapahtuu laboratorio -olosuhteissa. Niitä on tutkittava yhtenä kokonaisuutena.

Systeemejä on yleensä kahdenlaisia: toisaalta luonnossa esiintyviä, toisaalta rakennettuja, konstruoituja. Wallén (1993) kiinnittää huomiota siihen, ettei valmiita systeemeitä ole kuin luonnossa, ihmisten laatimat systeemit tulee siis keksiä, niitä ei voi “löytää”. Niitä koskeva tieto tulee hänen mukaansa ikään kuin ennakolta luonnostella, mutta silti systeemin sinänsä ei tarvitse olla olemassa etukäteen. Ajatus muistuttaa erilaisissa luovissa prosesseissa syntyvää ja tuloksen muodostamiseen tarvittavaa mielikuvaa, joko orientoivaa tai operationaalista, jonka avulla hahmotetaan tulevan toiminnan olemus. Sen tavoitteenasettelu ja tuloksellisuus ovat tärkeitä koko systeemin onnistumiselle.

Systeemiä voidaan siis pitää konkreettisista tai abstrakteista, ajatuksellisista elementeistä koostuvana järjestäytyneenä kokonaisuutena. Systeemi muodostuu elementeistä, osista. Elementeillä on joukko ulkoisia ominaisuuksia ja ne vaikuttavat toisiinsa tietyllä tavalla. Yhdessä ne muodostavat kokonaisuuden, jonka ominaisuudet eivät löydy elementeistä, vaan ainoastaan siitä struktuurista, jonka ne muodostavat. Systeemin osat voivat olla vuorovaikutuksessa toisiinsa monin eri tavoin. Systeemi pyrkii toiminnassaan tavoitteeseen, mikä onnistuu vain, jos systeemillä on käytössään kehittävää voimaa, panoksia. Saavutettu tulos on toiminnan tuotos. Se muodostaa inhimillisellä päämäärähakuisella pyrkimyksellä palautteen ja pontimen tulevaan toimintaan.

Systeemi joudutaan rajaamaan ympäristöstään. Tosin systeemin ja ympäristön
vuorovaikutusasteen mukaan systeemit voivat olla enemmän tai vähemmän avoimia. Ne voivat olla myös yksinkertaisia tai erittäin monimutkaisia järjestelmiä.

Wallén esittelee useita erilaisia systeemiteoreettisia sovelluksia mm. lääketieteen, biotieteitten, organisaatiosuunnittelun ja tietokonesuunnittelun alueilta (Wallén 1993,28-29). Useissa näissä systeemeissä on päähuomio informaation kululla, jolloin niissä painotetaan ajattelumallien merkitystä ja niiden riippuvuutta ulkopuolisista vaikutteista; kuinka systeemin eri osat vaikuttavat toisiinsa ja miten säätelytoiminnot vaikuttavat ympäristöön.

fi_image139
Kuva 45. Systeemiesimerkki: Käsityön ja muotoilun suunnittelun ja valmistuksen teoreettinen malli (Anttila 1993, 111).

Teoksessa Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet (Anttila 1993) on käsitelty erilaisiin luoviin prosesseihin liittyvien mentaalisten mallien eli mielikuvien muodostamista. Ne voivat olla joko orientoivia tai operationaalisia mielikuvia. Orientoivat mielikuvat liittyvät useisiin aistimuksiin ja niillä luodaan tietynlaisia ennakkokäsityksiä kohteesta (Anttila 1993). Orientoivat mielikuvat tarkoittavat kansanomaisella kielellä puhuttaessa toimintasuunnitelman laadintaa tai vieläkin useammin, työjärjestyksen laadintaa. Sellaisia muodostettaessa väikkyy yleensä mielessä mielikuvia opituista ja aikaisemmin tehdyistä toiminnoista, toisiinsa liittyvistä vaiheista, peräkkäisistä jaksoista jne. Hacker (1982) puhuu työn psyykkisestä säätelystä tarkoittaen tämänkaltaisten vaiheiden ajattelua ja hallitsemista.

Hackerin mukaan systeemin suunnitelma on hyvä, jos ennakoitua tulosta voidaan pitää suhteellisen varmana. Suunnitelma ohjaa ja yhdistää prosessin osia. Toimintaa ohjataan kontrollin avulla. Tulosta verrataan syntyvään malliin (mielikuvaan).
Systeemiteorioitten pääsovelluksia on toimintojen suunnittelu. Niissä tutkitaan prosesseja tai työnkulkua, jolloin vuorovaikutus eri osien välillä ymmärretään yhtä tärkeäksi kuin systeemin rakenne. Koska systeemin ulko- ja sisäpuolinen suhde on tärkeä, on olennaista määrittää systeemin rajaus ja asema ympäristössään: Mitä on sen sisä- ja ulkopuolella?

palaa alkuun

7.4.4 Pehmeä systeemimetodologia

Systeemiajattelu kohoaa esiin tarpeesta seurata, ymmärtää ja suunnitella kasvua ja muutosta monimutkaisissa yhteyksissä, joissa joukko erilaisia tekijöitä on vuorovaikutuksessa keskenään. Uuden suunnan systeemiteorian kehittymiselle antoi amerikkalainen Peter Checkland, joka toi esiin ns. pehmeän systeemisuunnittelun teorian teoksessaan Systems thinking, systems practice (Checkland 1986).

Checklandin mukaan systeemisuunnittelu on varsin erilaista riippuen siitä, mihin tieteenaloihin se suuntautuu ja millaiseen elämän todellisuuteen se liittyy. Checkland toteaa systeemisuunnittelun kehittymisen liittyvän “koneen” käsitteen muuttumiseen. Sen sijaan, että ajattelisimme fysikaalisen maailmankatsomuksen tapaan ympärillä olevan maailmamme toimivan kuten kellomekanismi ennakolta määrätyllä tavalla ohjelmoidusti, se onkin yhä enemmän muuttumassa ei-hierarkkiseksi ja fysikaalista maailmankatsomusta laajemmaksi tieteelliseksi käsitykseksi maailmasta: ”Weltanschauung”. (Checkland 1986, 97-98)

Pehmeä systeemimetodologia on tarkoitettu yleiseksi ja joustavaksi kehikoksi ongelmanratkaisutilanteissa kaikenlaisissa sellaisissa inhimillisissä systeemeissä, jotka ovat luonteeltaan enemmän tai vähemmän “pehmeitä”. Checkland tarkoittaa metodologialla joukkoa erilaisia metodeja tai tekniikoita, jotka sovelletaan kulloiseenkin tilanteeseen soveltuviksi ratkaisumalleiksi. Tässä tapauksessa systeemissa etenevä suunnittelija vastaa samanaikaisesti sekä kysymykseen “mitä?” että kysymyksen “miten?”. (Vrt. Mannermaa 1992, 260)

Mallissa vaiheet on jaettu kahteen kenttään: reaalimaailman kenttään ja systeemiajattelun kenttään. Toiminnan kierto tapahtuu- siirtymällä kentästä toiseen ja palaamalla takaisin.

kuva046

Kuva 46. Pehmeän systeemisuunnittelun malli (Checkland 1986, 163; sovelt. Anttila 1992).

Tutkimuksellisesti malli toimii niin, että jos toimintamalli näyttää hyväksyttävältä, tarkistetaan sen luotettavuus todellisuuteen nähden. Tarkistuksen kriteereinä voidaan pitää esimerkiksi toiminnan tavanomaista kulkua: missä määrin se vastaa ns. normaalia työn kulkua. Suurten systeemien onnistumisen arvioimiseksi tarvitaan kuitenkin lisäksi laajoja muita evaluointimenetelmiä, esimerkiksi haastatteluja, kyselyitä, havainnointimenetelmiä, työntutkimusmenetelmiä, erilaisia laboratiivisia kokeellisia menetelmiä yms.

palaa alkuun

7.4.5 Toimintatutkimus ja systeemiteoria

Toimintatutkimus (action research) on sellainen tutkimusote, jossa samanaikaisesti toteutetaan sekä tutkimus että käytännön tilanteen tai tutkittavan ilmiön muutos. Toimintatutkimuksen ideana on hankkia tietoa, jolla ohjataan käytäntöä muuntelemalla jotakin tiettyä, tutkimusprosessin osana olevaa todellisuutta.

Toimintatutkimuksen strategia soveltuu kaikkialle, missä on jonkin asian suorittajia ja ”asiakkaita” eli tulosten tarvitsijoita, kaikkialle, missä toiminnoissa voidaan saavuttaa konsensus tai missä ei ainakaan vallitse ristiriitaa tavoitteiden ja taustalla olevien arvostusten välillä.

Toimintatutkimuksen tavoitteet ja ongelmat muotoillaan yhdessä tutkijoiden, systeemissä toimivien henkilöiden ja asiakkaiden kanssa. Usein on jonkin verran vaikeaa määritellä, kuka on asiakas eli tuloksen tarvitsija. Onko se työn tekijä itse, onko se asiakas sanan varsinaisessa mielessä tai esimerkiksi tekijälle tuntematon tuloksen haltuun ottaja tms. Tutkijan on tässä prosessissa aina tarkkaan tiedostettava oma roolinsa. Hän kuuluu toimintatutkimuksessa sen organisaatioon, itse systeemiin, ei sen ulkopuolelle.

Toimintatutkimusta on käsitelty yksityiskohtaisesti teoksissa Toimintatutkimus koulutuksen ja ammatillisen kehittymisen välineenä (Suojanen 1992) sekä Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet (Anttila 1993), joten seuraavassa pohditaan ensisijaisesti strategian soveltamista tutkimustoimintaan.

Kysymys on tiedonintressistä. Toimintatutkimuksessa yhdistyvät kaikki käsityöllisen suunnittelu- ja valmistusprosessin tiedonintressit, eli sekä käytännöllistä tavoitetta että teoreettista, asian periaatteellista puolta koskevat intressit. Tätä eri tavoin hankittavaa tietoa käytetään eri tavoin sen mukaan, millainen tiedontarve kulloinkin on kysymyksessä. Erityisesti korostuu ns. kriittinen tiedonintressi, joka pyrkii pureutumaan subjektiivisten käsitysten taustalla oleviin tekijöihin, ja joka suuntautuu hyvin mm. niiden merkitysten ja vaikutusten tutkimukseen, jotka ovat leimaa antavia käsityön kaltaiselle toiminnalle ja sen tuloksille.

Hankesuuntautuneen toimintatutkimuksen kuluessa tutkijan tehtävänä on toimia niin, että organisaation kaikkien osatekijöiden välille syntyy luottamuksellinen suhde. Tutkija yhdessä ”asiakkaiden” kanssa kerää tarvittavan informaation ja analysoi sen.

Informaation koonta- ja analysointimenetelmänä käytetään esimerkiksi havainnoivaa osallistumista, haastatteluja, erilaisia kyselyitä. Ennen kaikkea siinä käytetään ns. reflektiota, jonka tarkoituksena on tuoda esiin ja heijastaa osanottajien kokemuksia, käsityksiä, havaintoja ja oletuksia kysessä olevasta asiasta.

Suojasen (1991) mukaan myös toimintatutkijoilla on erilaisia tutkimuksellisia suuntauksia riippuen kunkin omasta ihmisnäkemyksestä ja näkökulmasta tieteen tekemiseen sekä tutkimuskohteen luonteesta ja tutkimukselle asetetuista tavoitteista (Suojanen 1991, 106-109). Hänen mukaansa on erotettavissa seuraavat suuntaukset:

Interventiosuuntautuneessa toimintatutkimuksessa tavoitteet asetetaan ulkopuolisen tahon etujen mukaan, esimerkiksi pyrittäessä muuttamaan sosiaalisen ryhmän käyttäytymistä yhteiskunnan hyväksymien tavoitteiden suuntaan. Tutkimussuuntautuneessa toimintatutkimuksessa on keskeisinä tavoitteina tutkijan erilaiset teoriaan tai tutkimusmenetelmiin ja niiden kehittämiseen liittyvät tavoitteet.Toimintasuuntautunut toimintatutkimus lähtee liikkeelle kohdeyhteisöstä ja sen tavoitteista. Edellisten lisäksi on mahdollista hahmottaa neljättä toimintatutkimuksen suuntausta. Tämä on kohdesuuntautunut toimintatutkimus, joka tuo esiin toiminnan neljännen ulottuvuuden: toiminnan kohteen. Tätä voitaisiin kutsua myös hanke- tai projektisuuntautuneeksi toimintatutkimukseksi.

Siinä on mahdollista yhdistää erilaiset tutkimustoimenpiteet prosessin eri vaiheissa ja käyttää esimerkiksi diagnostista, osallistuvaa, empiiristä ja kokeellista tutkimusmenetelmää (vrt. Suojanen 1991, 109), mutta sen lisäksi muitakin suunnittelun ja valmistuksen kohteeseen tai toimintaan osallistuviin henkilöihin liittyviä, kulloinkin tarvittavia menetelmiä. Tällä tavoin toteutettuna toimintatutkimus antaa uuden ulottuvuuden aikaisemmin tunnettujen tutkimusmenetelmien rinnalle.

palaa alkuun

7.4.5.1 Toimintatutkimuksen eteneminen

Keskeinen piirre on siis ryhmässä tapahtuva, kierros kierrokselta etenevä toiminta, jolloin hankkeeseen osallistuvat henkilöt yhteisesti hyväksyvät toimintansa viitekehyksen ja tekevät ryhmän jäsenten kesken tarvittavan työnjaon. Tutkija ei siis ole mikään ulkopuolinen henkilö eikä tietoja hankita jälkeenpäin tai tallenneta jonnekin muiden käytettäväksi, vaan kaikki tapahtuu “tässä ja nyt”. Erityistä osaamista edellyttää toiminnan seuraaminen, niin että tarpeellinen tieto saadaan prosessoitua ja käyttöön.

Toimintatutkimuksen mallin yleisenä ideana on eteneminen spiraalimaisesti suunnittelu – toiminta – havainnointi – reflektointi -kierroksissa. Yhtä tällaista kierrosta voi pitää vasta tutkimuksen alkuna, ja tavallisesti jokaiseen toimintakierrokseen kuuluu useita lisäkierroksia tai sivukierroksia sen mukaan, millaisia lisä- tai tukitoimintoja suunnittelun ja valmistuksen prosessiin liittyy. Syklin yksi kierros on perusta seuraavalle ja tarkoituksena on jatkuvasti tarkastella sitä suhdetta, joka muodostuu aikaisemman syklin havainnoinnista.

Toimintatutkimuksen keskeinen menetelmä on yhteisesti hyväksyttäviin näkemyksiin etsiytyvä keskustelu (ns. diskurssi). Tästä vaiheesta käytetään myös nimitystä reflektointi. Reflektoinnilla tarkoitetaan sitä, että osanottajat ottavat kantaa, keskustelevat, pohtivat ja tutkivat käytännössä erilaisten vaiheiden onnistumista ja tavoitteiden sekä mielikuvien toteutumista. Reflektoinnissa tuodaan esille erilaiset mielipiteet sekä väitteiden ja tietojen perustelut ryhmän kriittisesti tarkasteltaviksi.

Kokonaisuuden onnistumisesta vastaavan henkilön tai opettajan tai tutkijan tehtävänä on “syöttää” keskustelua eteenpäin kommentoimalla sitä sekä itse toimintaa. Hänen tehtävänään on kyseenalaistaa keskeisiä havaintoja kunnes niistä päästään yksimielisyyteen. Tutkijan tehtävänä on myös välittää tieteellisesti koottua tietoa projektin muille jäsenille, jäsentää työskentelyä, kohottaa esiin kysymyksiä sekä esittää ongelmanratkaisulle erilaisia malleja. Näin vältytään etenemästä pelkän arkitiedon tai perusteettomien näkemysten varassa.

Reflektointi palauttaa toiminnan kulun osallistujien mieliin, mutta samalla se on aktiivinen osa tutkimuksesta. Se on myös arviointiprosessi, jossa pohditaan toiminnan merkitystä ja arvioidaan tuloksia. Se antaa myös osallistujille mahdollisuuden oppia ja kehittää näkemystään eteenpäin. Arviointivaihe toimii samalla seuraavan askeleen suunnittelun pohjana.

Jokainen toiminta-askel muodostaa siis kierroksen, johon kuuluu sekä suunnittelu, suoritusvaihe että uusien tosiasioiden havaitseminen, samoin kuin havaintojen teko toiminnan tuloksista ja niiden pohjalta suoritettu reflektointi.

palaa alkuun

7.4.5.2 Hankesuuntautunut toimintatutkimus

Käytäntöön suuntautuvan tutkimushankkeen tärkein lopputuotos ei ole kirjallinen tutkimusraportti vaan todellinen käytännöllinen tulos, usein jonkin organisaation parantunut toimintamalli tai fyysinen tuote, joka ilmentää sille asetettuja päämääriä parhaalla mahdollisella tavalla. Teoreettisena tutkimuksena siihen voi liittyä myös sellainen kirjallinen tuotos, jonka avulla voidaan käydä tieteellistä keskustelua ja jossa tarkastellaan jotakin muotoiluprosessiin liittyvää erityistä ja tärkeää näkökulmaa.

  • Määrittele ongelma tai aseta tavoitteet. Mikä tilanteessa tarvitsee kehittämistä, mitkä ovat tulostavoitteet ja odotukset? Minkälaisen tulisi olla uuden ratkaisun? Kenen määrittelemät tavoitteet ja odotukset otat huomioon?
  • Tee katsaus kirjallisuuteen tai muuhun lähdemateriaaliin todetaksesi, onko aikaisemmin kohdattu samantyyppisiä ongelmia tai saavutettu kuvatun kaltaisia tavoitteita? Mitä niistä on havaittu? Mikä on jäänyt selvittämättä?
  • Selvitä kyseessä olevaan tuotesuunnittelu- tai kehittämishankkeeseen tai muuhun vastaavaan projektiin kuuluvat henkilöt, heidän asemansa ja tehtävänsä siinä. Kokoa ryhmäpalaveri keskustelemaan hankkeen lähtökohdista, tavoitteista ja menettelytavoista.
  • Määrittele yhdessä ryhmän kanssa testattavat ongelmat ja kysymykset selvästi, tarkasti ja käytännöllisesti. Jos tarpeen, määrittele yhdessä ryhmän kanssa hankkeen henkilökohtaiset vastuualueet.
  • Määrittele yhdessä ryhmän kanssa hankkeen arvotaustat sekä se tieto- ja taitoperusta, jolle hanke pohjautuu. Rakenna niin pitkälle kuin mahdollista yhteistä mielikuvaa hankkeen toteuttamisesta.
  • Suunnittele yhdessä ryhmän kanssa toimintatutkimuksen kulku pääpiirteissään sykleittäin, määrittele tarvittavat prosessit ja olosuhteet, joissa ne on tarkoitus toteuttaa. Millaisia ovat ne erityiset seikat, joita tutkimusprosessissa tulee toteuttaa, jotta tavoitteet saavutetaan?
  • Määrittele reflektoinnin luonne, siinä käytettävät kriteerit, havaintoaines ja muut palautteen saamisen muodot
  • Analysoi koottu reflektointiaines ja evaluoi sen tulokset yhdessä systeemiin kuuluneen ryhmän kanssa.
  • Analysoi lopputulos ja sen merkitys.

Reflektoivien kysymysten asettaminen

  • Mitä tapahtuu – mikä on tulos?
  • Mitä ollaan tekemässä?
  • Mikä merkitys sillä on, mitä tehdään?
  • Mistä johtuu, että tehdään, mitä tehdään?
  • Miten voitaisiin tehdä tosin? Jne.

Reflektion kehittely

Etsitään parempia vaihtoehtoisia ratkaisuja:

  • vuorovaikutukseen
  • parempaan suoritustasoon
  • korkeampaan laatutasoon
  • parempaan tietotasoon.

Selvitä tulevaisuutta koskeva reflektointi:

  • ennakoitavissa olevat lopputulos-vaihtoehdot
  • vaihtoehtoiset odotusarvot
  • hypoteettiset mahdollisuudet.

Selvitä havaitsijan näkökulmaan liittyvät kysymykset:

  • Miltä asia tutkijasta näyttää?
  • Miltä asia ryhmän eri jäsenistä näyttää?
  • Miltä asia ulkopuolisesta näyttää?

Pohdi odottamattomia näkökulmia:

  • Etsi 5 positiivista asiaa tai pähkähullua ratkaisumallia umpikujatilanteessa.
  • Anna niiden vaikuttaa hetki ja palaa sen jälkeen todellisuuteen, joka tuntuukin sen jälkeen helpommalta ratkaista.

Tee relevantteja vertailuja:

  • vastaavaan toiseen hankkeeseen
  • toiseen lähestymistapaan.

Muodosta työhypoteeseja:

  • Mitä seuraa siitä, jos…
  • Kun teen näin, siitä seuraa, että…

Paljasta parhaillaan tapahtuva prosessi:

  • Teen näin, koska…
  • Näyttää siltä, että…

palaa alkuun

7.4.6 Taiteellisen työn tiedonhankinta

Routilan (1986) kehittämä teoria taiteen olemuksesta ei pyri vastaamaan kysymykseen, mitä ominaisuuksia taideteoksessa täytyy olla, jotta se olisi taideteos, vaan hän muotoilee seuraavasti: miten ovat, miten toimivat ne oliot, jotka ovat taideteoksia. Sen sijasta, että tutkittaisiin ominaisuuksia, tutkitaan minkälainen suhteiden järjestelmä on se, jonka piirissä tapahtuu taideteoksen oleminen taideteoksena. Tämä merkitsee, ettei ole mahdollista eristää tai irrottaa teosta siitä suhteiden kentästä, jossa se toimii.

Taiteentutkimuksen kokonaisalueeksi muodostuu tällöin esteettisen prosessin, taiteen tapahtumaluonteen kokonaisvaltainen teoreettinen tutkimus. Esteettisen prosessin kokonaistapahtumassa on kolme toisiinsa suuntautuvaa aluetta: tekijä, teos ja vastaanottaja. Koska teos on jotakin, jonka tekijä »antaa» ja vastaanottaja »saa», teoksen kenttä sijoittuu keskelle.

Sekä tekijä että vastaanottaja osallistuvat omista ympyröistään taiteelliseen tapahtumaan: heillä on oma individuaalinen elämäntodellisuutensa, sosiaalihistoriallinen yhteisöllinen maailmansa- ja aikakautensa, joilla on moninaiset strukturaaliset ja jopa kausaaliset vaikutusyhteytensä esteettiseen ja taiteelliseen kokonaistapahtumaan. Siten mm. muotoanalyyttiset, psykologiset, sosiologiset ja historialliset tutkimustehtävät punoutuvat toisiinsa taiteen tutkimuksessa, sanoo Routila (1986, 57)

fi_image140
Kuva 47. Taiteellisen prosessin kokonaistapahtuma (Routila 1986, 57).

Toisaalta monet tutkijat esittävät vahvoja epäilyjä mahdollisuuksiin tutkia taiteellista toimintaa. Mm. Poutanen (1994) toteaa, että vahvasti taiteellisen painotuksen sisältävän luovan toiminnan alueella tutkimustiedon merkitys toiminnan legitimaationa ja toiminnan teoreettisena tukijalkana on ongelmallista, koska yleispäteviä teoreettisia kiinnekohtia on hankala löytää suunnittelukäytäntöjen valinnoille. Hän toteaa kyllä, että muotojen tuottamiseen tarvitaan professionaalista tietoa esim. sosiologiasta, psykologiasta, luonnon-tieteistä tai vaikkapa lääketieteestä. Poutanen pitää ongelmallisena sitä, että teoreettisia tapoja jäsentää moniulotteisten artefaktien luomiseen liittyviä aspekteja näyttää olevan yhtä monta kuin tekijöitäkin. (Poutanen 1994, 25)

Myös Susan Vihmaa askarruttaa, miten suunniteltavan kohteen erilaisia tehtäviä, kuten esimerkiksi tuotteen esittävyyttä, kommunikaatiota tai viestejä voidaan tutkia? Hän kysyy, eivätkö tämäntapaiset luonnehdinnat riipu siitä, kuka tuotetta tarkastelee? Subjektiivisen arvioinnin ja toisaalta objektiivisten kriteerien yksipuolinen korostaminen tuotteen analyysissa voi hänen mielestään mitätöidä toimintamme ja arvostustemme kannalta tärkeän aiheen tutkimisen. (Vihma 1994, 31)

Taiteellisen ilmaisun ja tuottamisen tutkimista voidaan siis lähestyä monesta suunnasta ja monin eri menetelmin. Taiteellisen ilmaisun tutkimuksessa, mukaan lukien muotoilu sekä erilaiset muotoilijan itseilmaisuun ja materiaali-ilmaisuun pyrkivät työt, on mahdollista tarkastella asiaa teos-, taiteilija- tai yleisökeskeisesti, kuten Routila (1986) ilmiön määrittää (ks. luku 4.5).

Jos sitä tarkastellaan teoskeskeisesti, voidaan ilmiötä tutkia sen tuotosten kautta: niiden historiallisia, tyylillisiä, muotoon liittyviä, semanttisia yms. tekijöitä ja piirteitä. Jos valitaan taiteilija- eli tekijäkeskeinen lähestymistapa, silloin tutkitaan tekijän intentioita, persoonallisuutta, omaleimaisuutta ja tyylipiirteitä tekijän taiteilijaprofiilin näkökulmasta jne. Tärkeäksi saattavat muodostua esimerkiksi tekijän omat elämykset ja kokemukset. Jos haetaan vastausta yleisön suunnasta, on kysymys teoksen katsojasta, käyttäjästä, vas-taanottajasta. Silloin kysymykseen tulevat mm. vastaanottajan taide-mieltymykset, elämykset, kohtaamiset, kokemukset jne.

Monet luovat taiteilijat, jopa luovaa työtä tekevät muotoilijat, kysyvät: Onko taiteellinen työ tutkimuksen kohde vai onko se itsessään tutkivaa toimintaa? Se johdattaa tutkijaa löytämään myös vastauksia kysymykseen, miten taidetta ilmaisumuotona ja ilmaisun välineenä tulisi tutkia.

Taiteellisen ja tieteellisen toiminnan välillä on jännitteitä: kumpikin totuuden etsimis- ja lähestymistapa mielellään vielä nykyäänkin karttaa toisiaan, ehkä siitä syystä, ettei yhteistä keskustelua ole paljonkaan ollut. Mirja Kälviäinen (1996) on osoittanut, miten problemaattinen tilanne oli 1980-luvun taidekäsityön kentällä Suomessa, kun tunnustettiin tieteellisen käsitteistön verbaalinen ylivoimaisuus, mutta samalla tiedostettiin taiteellisen ja luovan ilmaisun visuaaliset ja muut verbaalin kommunikoinnin ulkopuolelle jäävät keinot:

Koska ammatilliset – ja taiteelliset – pyrkimykset edellä kuvatulla tavalla usein koetaan tieteelliselle toiminnalle vastakkaisiksi, on syytä pohtia sitä, millä tavalla niiden edellyttämä tutkiva toiminta tapahtuu organisoidulla tavalla.

Humanististen, mukaan lukien esteettinen ja taiteellinen työ, alojen lähestymistavat voidaan Algulinin (1988) mukaan jakaa viiteen eri lohkoon:

  • havainnointi
  • kuvailu
  • analyysi
  • tulkinta
  • kokonaiselämys

Algulinin mukaan lähinnä poikkiviivojen väliset kolme intressi-aluetta, kuvailu, analyysi ja tulkinta voidaan sijoittaa tieteellisen tutkimuksen piiriin, mutta havainnointi eli taiteellisen ja kulttuurikohteen tutkiminen havaintojen teon mielessä samoin kuin kokonaisvaikutelma jäisivät tutkivan toiminnan ulkopuolelle.

Kokonaisvaikutelman Algulin toteaa olevan vaikeasti hahmotettava käsite, josta vallitsee suuria erimielisyyksiä: hänen mukaansa ei voida ottaa kantaa siihen, kuinka paljon siitä voidaan verbalisoida tulkinnan avulla. Toisaalta esimerkiksi Susan Vihma (1995) on osoittanut peirceläisen semioottisen analyysin aina edellyttävän kohteen käsittelemistä sen kulttuurisessa ja ympäristön kokonaisuuden huomioon ottavassa kontekstissa, koska merkityksenanto on kulttuurisidonnainen tapahtuma. (Vihma 1995, 85; 172-173) Näin ollen myös kokonaiselämyksen käsitteellisen tarkastelun tulee tapahtua tieteellisen tutkimuksen piirissä, miten vaikeaa ja haasteellista sen toteuttaminen sitten onkaan. (Katso luku 9.2.5 Semioottinen analyysi)

Kuvailulla Algulin tarkoittaa alustavaa kulttuurituotteen kuvausta: sen materiaaliset tekijät, sen motiivit ja symbolit, teemat, sisällöt, kuviot, värit jne.

Analyysilla Algulin tarkoittaa varsinaista tieteellisen tutkimuksen vaihetta, ilmiölle annettavia selitysperusteita. Analyysi eroaa hänen mukaansa tulkinnasta, mutta usein niiden välinen raja jää epäselväksi, koska sen yli voidaan liukua huomaamatta.

Analyyttisillä menetelmillä Algulin tarkoittaa mm. kielitieteellisiä, tyyliopillisia, geneettisiä (alkuperään liittyviä), strukturalistisia ja semioottisia analyyseja. (Algulin 1988, 30)

Algulinin väitteet ovat mielenkiintoisia haasteita taiteellisen toiminnan ja sen tulosten tutkijalle. Varsinkin ne alueet, joita edellä kuvataan vaikeasti lähestyttäviksi ja analyyseja karttaviksi, ovat sellaisia, joihin on kehitetty uusia hermeneuttis-fenomenologisia menetelmiä ja joilla pyritään lähestymään taiteellisen työn ja taiteellisen ilmaisun herkkiä alueita ja saamaan näkyviin tekijöitä, joita ei aikaisemmin ole pidetty muuna kuin subjektiivisen mielen ilmaisuina ilman yleistä merkitystä.

Inkeri Savan (1995) mukaan olennaiseksi tekijäksi taiteellisessa toiminnassa muodostuu tulkintatapahtuma: Reaalimaailman objektille tulkitaan merkitys “toisesta maailmasta. Tulkinta on Savan mukaan taide-esineisiin kohdistuville reaktioille olennaisen tärkeä. Muuten ei taide-esineillä hänen mukaansa olisi mitään tehtävää. Taiteen tulkinnallinen käytäntö transformoi pelkät esineet aistillista persoonallista, symbolista, myyttistä jne. merkityksenantoa edellyttäviksi prosesseiksi ja esineiksi.

Tulkinnan kautta taide sen sijaan saattaa saada “elämää suuremman tehtävän”. Tulkinta on esteettisen kokemuksen tavoin henkinen, ei fyysinen aktiviteetti. Tämä olisi Savan mukaan osaselitys sille, miksi taidetta arvotetaan käsityötä enemmän: Ihmisen luontainen kehitys kulkee fyysisestä henkiseen. Tämä ei merkitse fyysisen ja henkisen arvottamista toista parempana. Kyse on kehityksestä ulkoisesta objektista kohti sisäistä kokemusta. Ulkoisesta todellisuudesta pyritään syvenevää henkilökohtaista ja kulttuurista itseymmärrystä kohti. Esteettisessä kontemplaatiossa aistillisuus on keskeinen elementti, muttei merkittävä fyysisesti sellaisenaan vaan vain inhmilliselle tajunnalle mahdollisena syvähenkisenä merkityksenantotapahtumana. (Sava 1995, 38)

Routila (1986) menee kuitenkin erilaisten päättelyn lajien soveltamisessa pidemmälle. Hän pohtii deduktion, induktion ja abduktion käyttöä taiteen tutkimuksen päättelymuotoina asettaen kuitenkin ensisijalle abduktiivisen päättelyn.

Vaikka sekä abduktio että induktio ovat logiikan teorian kannalta ajatellen verraten heikkoja ja epäluotettavia päätelmiä, on hämmästyttävää, että ne osuvat niinkin usein naulan kantaan kuin todellisuudessa on laita. Tämä olisi tuskin mahdollista, ellei ihmisellä olisi erityisen hyvin kehittynyt todellisuuden taju. Usein kykenemme jo varsin suppeasta aineistosta päättelemään, jopa havaitsemaan piirteitä, jotka ovat yhteisiä lukemattomille ilmiöille. Tässä kuvastuu kyky erottaa ilmiöiden olemukselliset piirteet satunnaisista. Sekin on eräänlainen abduktio ja sangen keskeinen juuri taiteentutkimuksessa. Husserl pyrki varhaisemmassa filosofiassaan kehittelemään siitä erityisen metodin, jota hän kutsui olemuksen näkemiseksi, Wesensschau. Esimerkiksi historiallisten tyylien oivaltaminen perustuu juuri tällaiselle olennaisten piirteiden havainnoimiselle. Jokainen tietää omasta kokemuksestaan, että paljon kirjallisuutta lukenut tai musiikkia kuunnellut ihminen pystyy helposti tunnistamaan kirjailijan tai säveltäjän, jopa orkesterin tyylin. (Routila 1986, 27)

Abduktiivisen päättelyn logiikka menee kuitenkin pidemmälle kuin pelkästään todellisuuden pelkistämiseen piirteiksi ja näkemyksiksi. Varsinkin ns. kriittinen hermeneutiikka (esimerkiksi ns. “contemporary critical discussion“) kuuluu tämän logiikan mukai-siin menetelmiin. Se kiinnittää huomiota traditionaalisiin tilanteisiin- ja käytänteisiin, totuttuihin olosuhteisiin ja vallitseviin mielipiteisiin, makutottumuksiin ja niitä murtaviin käsityksiin, saattaa paljastaa vastak-kaisuuksia, taustalla piileviä valtatekijöitä ja alistussuhteita, suorastaan pakkotiloja, häiriöitä ja yhteentörmäyksiä.

palaa alkuun

7.5 Tutkimusotteiden vertailua

Määrällistä, laadullista ja kriittistä tutkimusotetta voidaan vertailla keskenään esimerkiksi käytettävien metodien, suoritettavien rajausten, etukäteen tehtävien määrittelyjen, tutkijan objektiivisuus-subjektiivisuus -asteen määrittelyn, teorian aseman ja merkityksen, tavoitteeksi asetettujen tulosten käsittelyn sekä taustalla olevan kannustimen mukaisesti eli mikä ajaa tutkijaa eteenpäin.

Kaikissa tapauksissa on käytettävissä useita eri metodeja, mutta niiden valinta tapahtuu eri perustein. Tutkittava ilmiö rajataan ja määrittelyt tehdään, mutta eri perustein. Huomion kohde eli se, mikä on tutkimuksessa olennaista, kohdistuu eri seikkoihin. Tutkijan rooli on kussakin tapauksessa erilainen. Jokaisessa tapauksessa teorialla on roolinsa ja tärkeä asemansa mutta sen tehtävä on kussakin- lähestymistavassa erilainen. Kutakin tutkimusotetta kuvastaa erilainen “mieli“. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa se on ratio eli ihmisjärki, kvalitatiivisessa tutkimuksessa se on tulkinta, joka perustuu oivallukseen, intuitioon, ja kriittisessä tutkimusotteessa se on kriittinen, arvioiva mieli.

palaa alkuun

8.1 Kysymyksenasettelu

Miksi kysytään? Mitä kysytään? Miten kysytään? Mikä yhteys kysymyksellä on tutkimusotteen valintaan?

Tutkimus lähtee liikkeelle siitä, että tutkija hakee ja löytää tutkittavasta ilmiöstä relevantin eli olennaisen kysymyksen, johon on tärkeää saada vastaus.

Käytännössä esitetään joko tutkimusongelmat tai tutkimuskysymykset. Termin valinta riippuu tutkijan omasta ajattelutavasta ja yhteydestä tutkimuksen lähtökohtiin tai esimerkiksi taustateoriaan.

Kysymykset muotoillaan niin, että niihin saadaan vastaus aineiston avulla. Päällekkäisiä, liian laajoja ja monipolvisia kysymyksiä tulee välttää.

Kysymyksen asettamisessa analysoidaan jokainen sana erikseen ja tutkitaan, miten se määritellään. Jos kyse on jostakin erikoistermistä, tutkitaan, mitä se merkitsee. Viimeistään tässä vaiheessa havaitaan mahdolliset kysymyksenasettelun sisäiset ristiriidat. Jos peräkkäin on useita kysymyksiä, ne puretaan omiksi kysymyksikseen ja jokainen kysymys esitetään erikseen. Usein kannattaa asettaa jokin pääkysymys ja sille tarkentavia alakysymyksiä.

Millä tavalla kysymyksiä voidaan ryhtyä kehittelemään? Seuraavassa listassa on eräitä ehdotuksia. Kysymysmuodossa esiintyvä sana “ilmiö“ tarkoittaa kulloinkin tutkittavaa asiaa, olipa se millainen tahansa.

Ilmiön olemusta koskevia kysymyksiä:

  • Mikä ilmiö on?
  • Miten ilmiö ilmenee?
  • Millainen ilmiö on?
  • Mitä ominaisuuksia ilmiössä on?
  • Mitä ilmiö merkitsee?
  • Mitä ilmiöön sisältyy?
  • Mikä on ilmiön kokonaisuus?
  • Mitkä ovat ilmiön olennaiset piirteet?
  • Mikä on toimeksiantajan/tilaajan näkemys ilmiöstä?
  • Mikä on asiakkaan/kuluttajan näkemys ilmiöstä?

Ilmiön liittyminen aikaan:

  • Millainen ilmiö on ollut menneisyydessä?
  • Millainen ilmiö on tulevaisuudessa?
  • Millainen ilmiö on tänään?

Ilmiön määrään liittyviä kysymyksiä:

  • Kuinka paljon ilmiötä on jossakin?
  • Millainen kehitys ilmiön esiintymisessä on nähtävissä?

Ilmiöön kohdistuvat käsitykset:

  • Mitä mieltä ilmiöstä ollaan?
  • Miten ilmiöön suhtaudutaan?

Ilmiön vertailuun ja ilmiöön vaikuttaviin tekijöihin liittyviä kysymyksiä:

  • Millainen ilmiö on muihin verrattuna?
  • Miten ilmiö on muuttunut?
  • Mikä yhteys ilmiöllä on muihin ilmiöihin?
  • Mitkä tekijät vaikuttavat ilmiöön?
  • Millaisia vaihteluita ilmiön sisällä ja ilmiöiden välillä ilmenee?
  • Miten ilmiö esiintyy systeemissä?
  • Miten ilmiö suunnitellaan?
  • Miten ilmiö voidaan toteuttaa?

Jos halutaan tietää tutkittavaan ilmiöön liittyviä määrällisiä ominaisuuksia, silloin kysytään kuinka paljon, kuinka usein.

Kun halutaan tietää jotakin ilmiön laatuominaisuuksista, silloin kysytään esimerkiksi mikä ilmiö on, millaisena ilmiö esiintyy, mitä ilmiö tarkoittaa jne.

Kolmantena vaihtoehtona on tarkastella ilmiössä esiintyviä kriittisiä eli perusteluja edellyttäviä ja ilmiössä esiintyviä kehittymislinjoja tarkastelevia seikkoja. Silloin tulee kysymyksen ns. kriittinen analyysi, joka kiinnittää huomiota ilmiöön liittyviin tavoitteisiin ja aikomuksiin sekä niitä kehittäviin ja muuttaviin toimintoihin.

palaa alkuun

8.1.1 Kysymykset ja aineisto

Kun kysymysanalyysi on huolella tehty, ja sen jälkeen on päädytty johonkin tiettyyn metodiin, on olemassa monia eri mahdollisuuksia kerätä niihin tarvittava tutkimusaineisto. Ei ole syytä sekoittaa toisiinsa aineiston kokoamismenetelmää ja sen analyysia. Esimerkiksi survey-tutkimus ei ole pelkkää aineiston kokoamista tietyllä tavalla, vaan koottu aineisto on erikseen analysoitava, tavallisesti se tehdään tilastollisin menetelmin. Pääasiassa tutkittava aineisto kootaan numeerisena ( ns. ”kova data”) tai verbaalisena (ns. ”pehmeä data”), mutta tutkittavan ilmiön aineisto voi olla luonteeltaan paljon muutakin. Seuraavassa on käytännön syistä otettu käyttöön kolmaskin aineiston eli datan laji, ns. ”puolikova” aineisto, koska sen avulla pyritään osoittamaan, kuinka jokin aineisto voi tarjota mahdollisuuden monille erilaisille analysointitavoille.

Kuvio: on kirjassa!
kova- puolikova-pehmeä data ???

Tutkimusaineistoa ei suinkaan koota sattumanvaraisesti miten hyvänsä. Sillä on oltava looginen yhteys paitsi tutkittavaan ilmiöön sinänsä, myös tutkimuksen kantavaan ideaan sekä tehtyihin peruskysymyksiin. Jokainen sellainen tutkimus, jonka tarkoituksena ei ole ainoastaan vahvistaa aikaisempia tutkimuksia tai tukeutua niihin tai pelkästään kartoittaa jotakin tiettyä tilannetta, kannattaa suunnitella sekä systemaattiseksi että joustavaksi.

Systemaattisuus tarkoittaa, että sama tutkimuksellinen elementti, esimerkiksi tietty kysymys, kulkee läpi koko suunnitelman: se otetaan vahvasti huomioon aineiston kokoamisessa, mahdollisessa hypoteesien asettamisessa, tutkimusmenetelmän valinnassa, aineiston analysoinnissa ja tulosten tarkastelussa. Siihen samaan kysymykseen kiinnitetään huomiota myös tutkimuksen luotettavuusarvioinnissa samoin kuin sen merkitystä pohditaan vielä diskussiossakin.

Joustavuus tarkoittaa tässä yhteydessä, ettei kannata pitäytyä ainoastaan yhden tyyppisen aineiston tai menetelmän käyttöön. Monet käsityön ja muotoilun piiriin kuuluvat ilmiöt ovat niin monimuotoisia ja moniulotteisia, ettei niiden pelkistäminen vain jonkin menetelmällisen lähestymistavan käyttöön tee oikeutta ilmiön tutkimiseen. Monen erilaisen lähestymistavan hallinta edellyttää kuitenkin erittäin hyvää ja laajaa perehtyneisyyttä samanaikaisesti useammalle eri taholle, joten tämä seikka rajoittaa käytännössä laajojen tutkimusprojektien hallintaa pienellä tutkijajoukolla.

Jos asetettu ongelma on yksinkertainen ja selkeä, aineiston kokoaminen ja sen analysointi osoittautuu useimmiten myös yksinkertaiseksi ja selkeäksi. On olemassa eräitä perusmenetelmiä, jotka soveltuvat tämäntapaisten ongelmien ratkaisuun, kuten yksinkertaiset tilastomenetelmät, case-tutkimukset, survey-tutkimukset yms.

Heti, kun todetaan, että ongelmaan liittyy useita erilaisia ja monivivahteisia komponentteja, muut ja usein huomattavasti vaativammat menetelmät osoittautuvat tarpeellisiksi. Jos kysymysanalyysia ei tehdä huolella, seuraa hankaluuksia soveltuvien metodien valinnassa.

palaa alkuun

8.1.2 Triangulaatio

Monistrategiset (engl. multiple strategy) tutkimusotteet liittyvät niin sanottuun triangulaatioon, jolla tarkoitetaan sitä, että samaa tutkittavaa ilmiötä lähestytään monelta eri suunnalta, monimenetelmällisesti. Monimenetelmällisyys tarkoittaa usein myös erilaisten teoreettisten selitysmallien tai useiden rinnakkain koottujen aineistojen käsittelyä rinnakkain. Triangulaatiolla pyritään kohottamaan tutkimuksen luotettavuutta. Triangulaation avulla osoitetaan, ettei jokin tulos ole pelkästään sattumanvarainen, sillä sama tulos on saavutettu useilla eri lähestymistavoilla.

palaa alkuun

8.1.3 Kvantitatiivisen tutkimuksen kysymykset

Kvantitatiivista, määrällistä tutkimusotetta käytetään silloin, kun on mahdollista määritellä mitattavia tai testattavia tai muulla tavalla numeerisessa muodossa ilmaistavia muuttujia.

Kysymykset ovat muodoltaan esimerkiksi:

  • Kuinka paljon jotakin seikkaa esiintyy ilmiössä X?
  • Kuinka usein jotakin seikkaa esiintyy ilmiössä X?
  • Onko seikan Y esiintyminen ilmiössä X tilastollisesti merkitsevä asia?

8.1.4 Laadullisen tutkimuksen kysymykset

Useimmiten tavoitteena on rakentaa havaituista seikoista jokin uusi, todellisuuden monikirjavuutta selkeämpi konstruktio tai kohottaa joitakin seikkoja paremmin ymmärrettäväksi.

Kuvailevat tutkimusotteet vastaavat tavallisesti kysymyksiin:

  • Mikä ilmiö on?
  • Millainen ilmiö on?

8.2.1 Määrällinen, kvantitatiivinen tutkimus

Kvantitatiivista, määrällistä tutkimusotetta käytetään silloin, kun on mahdollista määritellä mitattavia tai testattavia tai muulla tavalla numeerisessa muodossa ilmaistavia muuttujia.

palaa alkuun

8.2.1.1 Vertaileva kausaalinen tutkimus

Kun halutaan tutkia ilmiössä vallitsevia syy-seuraus -suhteita, tarkastellaan aineistossa olevia muuttujia etsien mahdollisia selitysmalleja.

Vertaileva kausaalinen (syy-seuraus) tutkimus tulee kysymykseen esimerkiksi seuraavissa tapauksissa:

  • Halutaan tunnistaa tekijöitä, joilla voidaan luonnehtia ilmiössä olevia piirteitä.
  • Halutaan määrittää tekijöitä, jotka esiintyvät erilaisissa vertailtavissa aineistoissa.

Vertaileva tutkimus on yleensä luonteeltaan ns. ”ex post facto” eli aineisto kootaan valmiista tiedostoista tai sen jälkeen, kun ilmiö on jo tapahtunut. Tutkija valitsee yhden tai useamman selitettävän muuttujan (riippuvan muuttujan) ja tutkii aineistosta, löytyykö sieltä syitä, asioiden välisiä yhteyksiä, niiden merkityksiä jne.

Vertailevan tutkimuksen vahvoja puolia ovat:

Vertaileva kausaalinen tutkimus soveltuu tilanteeseen, johon moni muu menetelmä ei sovellu. Esimerkiksi silloin kun ei ole mahdollista valita, kontrolloida ja käsitellä käytännössä syy-seuraus -suhteeseen vaikuttavia tekijöitä kun erilaisten selittävien tekijöiden, paitsi ehkä yhden ainoan tekijän kaikkien muuntelujen huomioon ottaminen on epärealistista ja keinotekoista ja estäisi normaalin interaktion muiden selittävien tekijöiden kanssa.

Vertaileva kausaalinen tutkimus tuottaa hyödyllistä, ilmiötä koskevaa informaatiota siitä, mitä siinä ilmenee missäkin eri vaiheessa ja missä olosuhteissa asiat ilmenevät.

Vertailevan tutkimuksen heikkoja puolia ovat:

Pääasiallinen heikkous, joka koskee kaikkia ex post facto -tutkimuksia, on selittävien muuttujien kontrollin puute. Tutkijan on otettava tosiasiat niin kuin ne ovat, eikä hänellä ole mahdollisuutta järjestää olosuhteita tai järjestellä muuttujia halutun vaikutuksen saamiseksi. Tutkijan on sen vuoksi otettava huomioon kaikki mahdolliset vaihtoehtoiset hypoteesit ja erilaiset selitysmallit. Tutkimuksen paras selitysmalli on se, mikä parhaiten tekee oikeutta ilmiölle vertailemalla sitä muihin selitysmalleihin.

On suhteellisen vaikeata päätellä, ovatko juuri oikeat selittävät tekijät mukana tutkimuksen muuttujien joukossa.

Erään ongelman muodostaa se, ettei mitään yksittäistä tekijää voi pitää tuloksena, vaan tulos on erilaisten tekijöiden yhdistelmä tai niiden interaktio.

Ilmiö voi johtua, paitsi erilaisten syiden monikerroksisuudesta, myös yhdestä syystä yhdessä tapauksessa ja toisesta syystä toisessa tapauksessa.

Kun kahden muuttujan välinen yhteys on todettu, on vaikeaa päätellä, kumpi niistä on syy, kumpi on seuraus.

Se tosiasia, että kaksi tai useampi tekijää on keskenään yhteydessä, ei välttämättä johdu syy-seuraus -suhteesta. Ne voivat olla yhteydessä johonkin muuhun tekijään, jota ei ole havaittu tai tunnistettu.

Jos aineistoa jaetaan vertailua varten dikotomisiin ryhmiin, esimerkiksi osallistujat – ei-osallistujat, siitä seuraa lisää ongelmia. Ryhmiin jakamisen perustelut ovat usein heikkoja. Ryhmissä on sisäistä vaihtelua ja niillä on keskinäistä riippuvuutta. Niiden pohjalta saadut tutkimustulokset eivät useinkaan johda käyttökelpoisiin tuloksiin.

Luonnollisissa olosuhteissa tehdyt vertailevat tutkimukset eivät tee mahdolliseksi aineiston kontrollia. Aineiston ryhmittely niin, että ryhmään kuuluvat edustavat juuri tarkoitettuja ominaisuuksia ja vastaavat tiettyjä muuttujia, on erityisen vaikeaa.

palaa alkuun

8.2.1.2 Korrelatiivinen tutkimus

Korrelaatiolla tarkoitetaan sitä, missä määrin jonkin muuttujan vaihtelut vastaavat toisen muuttujan sisäistä vaihtelua. Kysymys on siis muuttujien pareittaisista yhteyksistä. Tapa ilmaista tämä yhteys on korrelaatiokerroin (r). Kaikki muuttujaparien väliset korrelaatiokertoimet puolestaan esitetään ns. korrelaatiomatriisilla, jossa samat muuttujat ovat sekä vaakasuorassa että pystysuorassa ja niinollen keskelle muodostuu vinottain yhden ja saman muuttujan korrelaatio itsensä kanssa. Se on korrelaationa 1.0, eli vastaavuus on kokonaisluku 1. Nämä jätetään usein merkitsemättä matriisissa.

Eskolan (1995) korrelaatiomatriisin esimerkissä on viisi keskenään korreloivaa muuttujaa. Korrelaatiomatriisi tulostetaan usein niin, että itsensä kanssa korreloivat muuttujat (r=1.0) muodostavat vinosti alenevan kolmion. Tässä esimerkissä muuttujien välillä näyttää olevan vain yksi selvästi merkitsevä korrelaatiokerroin: se on muuttujien ”markkinointi” ja ”valmistus” välinen r=.44. Sen sijaan markkinoinnin ja toimivuuden välinen korrelaatio (r=.31), markkinoinnin ja suunnittelun välinen korrelaatio (r=.25) ja suunnittelun ja huollon välinen korrelaatio(r=.24) ovat ainoastaan oireellisia, ottaen huomioon aineiston laajuuden ja sen mukaiset korrelaatiokertointen merkitsevyystasot.

Kuvan 48a matriisissa on kysymys ns. summamuuttujista eli alkuperäisiä, samaa asiaa mittaavia muuttujia on laskettu yhteen ja summia on käsitelty uusina muuttujina. Näin tehdään usein silloin, kun alkuperäisiä muuttujia on runsaasti ja niiden välillä on useita oireellisia korrelaatiokertoimia. Summamuuttujien avulla saadaan usein alkuperäistä selkeämpi kuva kokonaisuudesta.
fi_image90

Kuva 48a. Esimerkki korrelaatiomatriisista (Eskola 1995,113)

Korrelatiivinen tutkimus soveltuu tutkimuskysymyksiin, joissa halutaan tietää jotakin eri muuttujien välisten yhteyksien voimakkuudesta. Tutkimuskysymykset kirjoitetaan silloin esimerkiksi muotoon ”Mikä yhteys on muuttujan x ja muuttujan y välillä?” tai: ”Millä tavoin korreloivat muuttujat x ja y keskenään?”.

kuva48b

Kuva 48b. Peruskouluikäisten oppilaiden kyky- ja persoonallisuustesteillä mitattujen muuttujien korrelaatiomatriisi (N= 500) (Anttila 1983, 330)

Esimerkki kuvan 48b tarkastelusta:

Kuvan 48b mukaan persoonallisuutta mittaavat muuttujat 27 (riippuvuus), 31 (sosiaalisuus), 32 (ahdistuneisuus) sekä 34 (superegon voimakkuus), eivät yleensä korreloi merkitsevästi muihin muuttujiin, Merkille pantavaa on korrelaatiokertoimien negatiivisuus lukuun ottamatta muuttujaa 32 (ahdistuneisuus), joka korreloi yleensä positiivisesti muiden muuttujien kanssa, lukuun ottamatta muita persoonallisuustestimuuttujia. Huomio kiinnittyy erityisesti muuttujaan 32 (ahdistuneisuus), joka korreloi positiivisesti ja heikosti merkitsevästi muuttujan 12 (yhteenlaskut) kanssa, sekä muuttujaan 34 (superegon voimakkuus) , joka korreloi vahvasti merkitsevästi muuttujan 27 (riippuvuus) kanssa.

Päättelykykyä (reasoning -faktori) edustavat testimuuttujat 12 (yhteenlasku), 13 (kuvioanalogiat) sekä 15 (neliöntäydennys), jotka kaikki korreloivat positiivisesti ja merkitsevästi kätevyyttä ja muodonantokykyä mittaavien testimuuttujien kanssa.

Mitä sitten taulukon 11 osoittamasta korrelaatiomatriisista analysoinnin jälkeen päätellään, riippuu taustateorioista, asetetuista hypoteeseista ja tutkimuksen kysymyksenasettelusta (vrt. Anttila 1983).

Korrelatiiviset menetelmät soveltuvat käytettäviksi silloin, kun muuttujat ovat moniselitteisiä luonteeltaan. Ne antavat mahdollisuuden tutkia useampaa muuttujaa ja niiden välisiä yhteyksiä samanaikaisesti. Ne antavat tietoa yhteyksien voimakkuuden asteesta eli vastaavat myös kysymykseen ”missä määrin asioiden välillä on yhteyttä” sen sijaan että vastaisivat vain yksinkertaisiin kysymyksiin kuten ”onko asioiden välillä yhteyttä vai ei? ”

Korrelaatiokertoimille on myös heikkouksia, jotka saattavat eksyttää väärien johtopäätösten tekoon. Kerroin ilmaisee yhteyttä vain ylimalkaisesti, mutta ei kerro, millä tavoin tämä yhteys on muodostunut. Voi olla, että aineistossa on joidenkin muuttujien kohdalla muutamia korkeita tai vastaavasti poikkeuksellisen matalia arvoja, jotka vaikuttavat koko muuttujan korrelaatioon toiseen muuttujaan nähden. Kuitenkin kysymys saattaa olla vain poikkeuksista.

palaa alkuun

8.2.1.3 Korrelaatiomatriisi

Korrelaatiolla tarkoitetaan sitä, missä määrin jonkin muuttujan vaihtelut vastaavat toisen muuttujan sisäistä vaihtelua. Kysymys on siis muuttujien pareittaisista yhteyksistä. Tapa ilmaista tämä yhteys on korrelaatiokerroin (r). Kaikki muuttujaparien väliset korrelaatiokertoimet puolestaan esitetään ns. korrelaatiomatriisilla, jossa samat muuttujat ovat sekä vaakasuorassa että pystysuorassa ja niin ollen keskelle muodostuu vinottain yhden ja saman muuttujan korrelaatio itsensä kanssa. Se on korrelaationa 1.0, eli vastaavuus on kokonaisluku 1. Nämä jätetään usein merkitsemättä matriisissa.

Korrelatiiviset menetelmät soveltuvat käytettäviksi silloin, kun muuttujat ovat moniselitteisiä luonteeltaan. Ne antavat mahdollisuuden tutkia useampaa muuttujaa ja niiden välisiä yhteyksiä samanaikaisesti. Ne antavat tietoa yhteyksien voimakkuuden asteesta eli vastaavat myös kysymykseen ”missä määrin asioiden välillä on yhteyttä” sen sijaan että vastaisivat vain yksinkertaisiin kysymyksiin kuten ”onko asioiden välillä yhteyttä vai ei? ”

Korrelaatiokertoimille on myös heikkouksia, jotka saattavat eksyttää väärien johtopäätösten tekoon. Kerroin ilmaisee yhteyttä vain ylimalkaisesti, mutta ei kerro, millä tavoin tämä yhteys on muodostunut. Voi olla, että aineistossa on joidenkin muuttujien kohdalla muutamia korkeita tai vastaavasti poikkeuksellisen matalia arvoja, jotka vaikuttavat koko muuttujan korrelaatioon toiseen muuttujaan nähden. Kuitenkin kysymys saattaa olla vain poikkeuksista.

palaa alkuun

8.2.2.1 Tulkinta ja merkityksenanto

Tulkinnalla tarkoitetaan empiirisesti tavoitettujen merkityssuhteiden auki kerimistä. Tutkittavassa kohteessa on tavallisesti hyvin monia ja monentasoisia tulkittavia piirteitä: kielelliset ilmaisut, sosiaaliset rakenteet, kulttuuriin liittyvät tekijät, historialliset ulottuvuudet, saattaa olla jopa taiteellista, luovaa ilmaisua.

Tulkintaa on kuitenkin seurattava ymmärtäminen, jotta tutkittavasta ilmiöstä muodostuisi tajuttava kokonaisuus. Tulkitut osat eivät itsestään nivoudu yhteen, vaan ne on tutkijan itse yhdistettävä uudeksi kokonaisuudeksi, merkitysyhteydeksi, joka muodostaa tutkimuskohteen mielen. Uusi ”mieli” koostuu näin ollen toisaalta tutkimuskohteesta autonomisena ilmiönä, toisaalta siihen tulee mukaan tutkijan ymmärrys asiasta.

Siitä johtuu tietenkin, että eri tutkijat voivat koostaa ilmiön uudelleen eri tavoin ja saada näin ollen ”erilaisia” tutkimustuloksia samasta kohteesta. Samoin voi käydä, kun jotakin kohdetta tutkitaan eri aikoina. Silloinkin tulkintaan ja ymmärrykseen vaikuttaa kunkin ajankohdan kulttuurinäkemys. Maailma on merkityshorisonttina erilainen eri aikoina ja eri ihmisille, koska ihmisiä kiinnostavat eri asiat (mielenkiinto asettaa eri näkökulmat eri tavoin) ja kunkin tutkijan oma kokemuksellinen maailma on vain hänen omansa eikä sitä kokonaisuudessaan voi kukaan muu jakaa, sekä tutkimukselle asetetut lähtökohdat ja tavoitteet – tieteellinen tai toiminnallisesta tarpeesta lähtevä tosiasiallisuus – ovat erilaiset. (Varto 1992, 65) Tästä seuraa, että tulkinnallista, laadullista tutkimusta tekevälle tutkijalle on oltava selvää, että hänelle itselleen tutut piirteet aineistossa korostuvat ja vieraat piirteet jäävät vähemmälle huomiolle. Niiden välillä voidaan tietenkin tasapainoilla ja koettaa ymmärtää itselle vieraita asioita omalla tutulla tavallaan ja vieraan-nuttaa tuttuja ja selviä asioita, mutta, kuten Varto sanoo, aina säilyy se ero, joka on tutun ja vieraan välillä, koska kukin elää vain omassa maailmassaan. Ei ole olemassa keinoa, joka tämän tekijän voi poistaa. Ainoa keino on löytää vieraasta tuttu, jolloin vieraaksi koettu katoaa.

Tutkijan mielenkiinto asiaan, hänen elämäntapansa, ammattinsa ja aikaisempi elämänhistoriansa vaikuttavat näkökulman valintaan. Laadullista tulkinnallista tutkimusta leimaakin se, että tutkija yleensä valitsee lähestymistapansa omasta historiastaan ja käytännön kokemuksistaan, toisin kuin teoreettisista syistä valitussa tutkimustarpeessa.
Tutkimuksen erilaisilla lähtökohtaoletuksilla tarkoitetaan sitä, että eri tieteissä ja erilaisilla elämänalueilla on omat vaatimuksensa, jotka suuntaavat tutkimusta, esimerkiksi sen vaativuustasoa, sovellettavuutta, käytännönläheisyyttä jne.

palaa alkuun

8.2.2.2 Tulkintaideoitten kehittäminen

Tutkijalta edellytetään herkkyyttä teoriaa kehittävien ideoitten ja näkemysten esiin nostamisessa. Oikeanlaatuisten, aineistoon soveltuvien ja toimivien ideoitten kehittäminen on työläs ja luovuutta vaativa prosessi. Tutkija käyttää kaikkea saatavilla olevaa aineistoa pohjana. Sopiva etäisyys sen analysoinnissa on tärkeä. Liian suuri etäisyys saattaa johtaa olennaisten seikkojen hylkäämiseen sen vuoksi, ettei niitä havaita ja liian lähellä ja kiinni aineistossa oleminen saattaa johtaa joidenkin seikkojen liialliseen korostumiseen.

Hyvät ideat ja näkemykset voivat kohota esiin joko omasta aineistosta tai sen ulkopuolelta, esimerkiksi muiden tutkijoiden oivalluksista. Starrin & al. (1991) varoittavat kuitenkin väheksymästä omia ajatuksia tyyliin: ”Olen kovin vähäpätöinen esittämään omia ajatuksia ja näkemyksiä. Muiden tutkijoiden teoriat ovat parempia. Siispä lainaan ajatukset muilta”. Omien ajatusten vähättely saattaa johtaa siihen, että työnnetään syrjään jokin kiinnostava uusi näkökulma. Toisaalta ei mitenkään ole väärin lainata toisten kehittämiä näkemyksiä ja teorioita ja viitata työssä näihin. Kuitenkin niitä voidaan kehittää edelleen ja antaa niille uutta sisältöä ja merkitystä. Joskus kuulee tutkijoiden toteavan esimerkiksi, ettei tutkija x ole jollakin teoriallaan sitä tarkoittanut. Sellainen tutkimustulosten käytön puhdasoppisuus ei kuitenkaan ole kovin hedelmällistä uusien teorioitten kehittämiselle (Starrin & al. 1991,36)

Kun tutkija kehittelee ideoitaan, hänellä on käytössään juuri se materiaali mikä on ja tutkimus tehdään sen pohjalta. Ei kannata pahoitella, ettei se ole muuta kuin on, kun se kerran on esitelty ja perusteltu käytettävissä olevana aineistona. Tutkimuksen luotettavuus- ja sovellusarvioinnissa pohditaan sitten erikseen aineiston luonnetta.

Eräissä yhteyksissä (esim. Syrjälä & al. 1994, 124) on rinnastettu tieteellinen ja taiteellinen tulkinta toisiinsa, painottaen kummassakin tarvittavan tulkinnan subjektiivista ja kokonaisvaltaista luonnetta. Samoin kuin taiteilijalta, myös tutkijalta edellytetään sisäistettyä asiantuntemusta, josta voidaan käyttää nimitystä connoisseurship eli tuntijuus. Taiteen eri alueilla edellytetään myös eri alojen sellaista asiantuntijuutta, että henkilö erottaa pienetkin vivahteet muodoissa, väreissä, materiaalitunnuissa jne. Myös tutkijan on opittava tuntemaan ilmaisujen vivahteita. Siksi laadullista tutkimusta ei voida tehdä ”leipätyönä” kello kädessä, vaan se edellyttää aikaa, hiljaisuutta, syventymistä ja itseymmärryksen syvenemistä. Laadullisen aineiston tulkinta ei ole mikään kertasuoritus, vaan tutkimusaineiston kanssa on keskusteltava jatkuvasti ensi hetkistä raportin loppuun saakka. Koska tutkimuksen kokoava teoria syntyy vasta aineiston käsittelyn myötä, tulee syntyvän teorian puolestaan antaa vaikuttaa aineiston tulkintaan. Näin syntyy ns. hermeneuttinen spiraali.

palaa alkuun

8.2.2.3 Merkityksenanto

Merkityksenannon ymmärtämiseksi on otettava esiin Popperin 3 maailman käsite. Fyysistä maailmaa (maailma 1) voidaan käsitellä mitattavina suureina, mutta maailmassa 2 ja 3 on kysymys ihmisten ilmiöille antamista merkityksistä. Samalla kun erotamme jonkin fyysisen kohteen tarkasteltavaksi, annamme sille tietyn merkityssisällön. Vaikka maailma näyttäytyykin meille ihmisille jokseenkin samankaltaisina aistimuksina, silti sille annettujen merkitysten maailma on niin moninainen, että olisi mahdotonta kuvitella kahta samankaltaista yksilötason merkitysmaailmaa.

Varton (1992) mukaan laadullisessa tutkimuksessa merkitykset ilmenevät suhteina. Niitä ei tarkastella yksikköinä eikä edes rakenteina, vaan suhteina, merkityskokonaisuuksina, joiden muodollisilla piirteillä ei Varton mukaan ole painoa tutkimuksessa.

Merkityssuhdetta voidaan eritellä ottamalla esille ne yksittäissuhteet, jotka liittyvät jokaiseen merkityssuhteeseen. Tutkimustilanteessa ovat mukana ainakin seuraavat tekijät:

  • ihmismieli (tajunta, tietoisuus), jolle mielellinen sisältö on olemassa
  • jokin kokemuksen kohde, jossa on mielellinen sisältö
  • mielellinen sisältö, jonka avulla jokin ymmärretään joksikin
  • kieli, jolla mielellinen sisältö voidaan kiinnittää.
    (Varto 1992, 57)

Edellä olevista kolme ensimmäistä ovat tiukasti keskenään tekemisissä, eikä niitä voida edes eritellä irti toisistaan. Varton huomautus siitä, että suurin osa merkityksistä muodostuu ja tulee kuitenkin ymmärrettäväksi ilman niitä kiinnittävää kieltä, on erittäin kiinnostava ja huomioon ottamisen arvoinen käsityön ja muotoilun kaltaisessa tutkimuskentässä. Tällä viitataan mm. siihen pohdintaan, jota käsitellään sanattoman eli tekijän sisäisen tiedon merkitystä ja asemaa käsittelevässä luvussa.

Kun tutkimuksella halutaan selvittää laatuja, silloin tulevat kysymykseen ne erilaiset merkitykset, joina laatu ilmenee. Tutkija operoi näillä merkityksillä, joita hän pyrkii määrittelemään, tarkentamaan, järkiperäistämään ja raportoimaan niin, että muutkin ymmärtävät, mistä tutkimuksessa on kyse.

Tulkinnallinen, erityisesti fenomenologinen tutkimusote edellyttää tietynlaista menetelmää, jossa tutkija suorittaa päättelynsä aineistostaan hypoteettis-deduktiivisesti eli esi- tai taustaoletusten pohjalta aineistoa analysoiden. Samalla oletetaan tulkitsijan ymmärryksen lisääntyvän esiymmärryksen asteelta tosiymmärrykseen. Tutkijan on siis itse suoritettava oman esiymmärryksensä erittely, mikä tarkoittaa, että hänen on ennen tutkimukseen ryhtymistään pohdittava, miten hän on ymmärtänyt tutkimuskohteensa ja esitettävä alkutematisointi eli ne näkökulmat, joilla hän kohdettaan jäsentää. Tähän lähtökohtatilanteeseen kuuluu myös esittää ne intressit ja motiivit, joilla tutkija on hankkeeseensa ryhtynyt.

Tutkijan kohteena on jokin merkityksellinen aineisto, materiaali, josta tutkija ottaa tarkasteltavakseen jonkin rajaamansa tulkinnallisen ongelman. Sen jälkeen hän esittää yleisen tulkintahypoteesinsa, joka muodostuu hänen taustaoletustensa perusteella. Tutkija testaa tätä hypoteesia suhteessa aineistoon. Tutkija johtaa tulkintahypoteesistaan seurauksia ja tarkastelee, sopivatko ne yhteen aineiston eri osien kanssa. Jos ne eivät sovi, hypoteesi hylätään sellaisena kuin tutkija on sen esittänyt. Sen jälkeen esitetään joko kokonaan uusi hypoteesi tai korjataan aikaisemmin ehdotettua tulkintaa. Jos tulkintahypoteesi on saanut tukea, on päättelyn suunta induktiivinen, eli yksittäisestä yleiseen.

Jos jokin hypoteesi on saanut riittävästi tukea, niin että se on hyväksyttävissä, on saatu vastaus alkuperäiseen tulkintaongelmaan eli siihen, mikä jossakin aineistossa esiintyvän käsitteen tai sisältöosan merkitys on.

Ideana on siis etsiä koko aineistoon päteviä yleisiä merkitysten tulkintoja.
Niskanen (1994,75) toteaa, että taiteentutkimuksessa on usein järkevää hyväksyä eräänlainen ”maltillinen ideologinen anarkismi”, jonka mukaan pitää hyväksyä erilaisia tulkintoja taidetta tutkivan tieteen kokonaiskuvaan. Kyseisen tieteen, joka voi olla esimerkiksi taidehistoria tai käsityötiede, pyrkimyksenä on silloin tulkintojen runsaus. Runsaus ei tarkoita Niskasen mukaan sitä, että mikään tulkinta olisi epäonnistunut tai virheellinen, vaan että teoksessa voi olla monia tasoja, joista kukin vaatii oman tulkintansa. Tällaisessa tapauksessa voi siis olla olemassa monta oikeaa tulkintaa yhdestä ja samasta aineistosta.

palaa alkuun

8.2.2.4 Laadullisen aineiston kokoaminen

Laadullisessa analyysissa on otettava huomioon kolme näkökulmaa: ilmiön konteksti eli sisältöyhteys, ilmiön intentio eli tarkoitus sekä prosessi, jossa ilmiö esiintyy.

Konteksti liittää ilmiön esimerkiksi sosiaalisiin, kulttuurisiin, historiallisiin, ammatillisiin yms. yhteyksiin. Tämä edellyttää yleensä sitä, että tarkkaan kuvataan ilmiön ajallinen, paikallinen, sosiaalinen jne. esiintymisympäristö, mm. millä tavoin siinä otetaan huomioon yksilön taso, ryhmän taso, sosiaalisten verkkojen ulottuvuus, jokin maantieteellinen ulottuvuus, missä aikaulottuvuudessa liikutaan jne.

Konteksti luodaan myös elein, ilmein ja erilaisten toimintojen avulla. Kun laadullinen aineisto kootaan, tutkijan mieleen painuu useimmiten tietoa myös muusta tilanteessa ilmenneestä. Pelkät sanat eivät ilmaise asiaa yhtä hyvin kuin sitä seuranneet inhon tai innostuksen tai hellyyden ilmaisut, jotka usein näkyvät ilmein, käden liikkein tai muulla tavalla fyysisesti. Hymy, kulmien rypistys, pään puistelu jne. ovat sitä aineistoa, joka parhaimmillaan tukee verbaalista sisältöä, ja jonka talteen saaminen on kovin tärkeää.
Kontekstin käsite liittyy ilmiön merkityksen luomiseen, koska ilmiön merkitystä voidaan arvioida oikein vain tiettyyn yhteyteensä asetettuna. Esimerkin voi hakea vaikkapa sisustussuunnittelun työkentältä:

Valööri? kysyy sisustussuunnittelija asiakkaalta. Valöörin käsite liittyy aina tietyn värin vahvuuteen ja värikylläisyyteen, mutta sillä on merkitystä vain tietyn kokonaisuuden osana, se riippuu ympärillä olevista muista tekijöistä, valaistuksesta, vuodenajasta, asiakkaan tarkoittamasta tyylistä, henkilökohtaisista mieltymyksistä, ympäristöön lähetettävästä viestistä.

Mainonnan maailma tuntee kontekstin käsitteen ja käyttää sitä tietoisesti hyväkseen saadakseen aikaan erilaisia assosiaatioita. Käsityöläiset tuntevat Suomessa erittäin hyvin kahviyhtiön mainossarjan, jossa onnistuneeseen työsuoritukseen yhdistetään kupponen kahvia. Kvantitatiivisen tutkimusotteen kannalta kahvinjuonnilla ja käsityösuorituksen onnistumisella saattaa tietenkin olla jokin yhteys, mutta merkityksen määrittelyssä tämän kontekstin tulkinnassa kannattaa olla jonkin verran varovainen.

Intentio tarkoittaa sitä, minkä vuoksi, missä mielessä jokin asia ilmaistaan tai jokin ilmiö tapahtuu. Tutkijan on oltava herkkänä tunnistaakseen taustalla liikkuvat ihmisten motiivit ja tarkoitusperät. On helpompaa tutkia ilmiöitä kuin syitä, joiden vuoksi jokin tapahtuu. Joskus tapahtuu niinkin, että tutkija kohtaa tosiasioita muuntelevan – joskaan ei ehkä epärehellisen – henkilön, jonka antamaan tietoon tulee suhtautua tiedostaen hänen intentionsa. Peittelyn, suojelun, omien toimien liioittelun tai vähättelyn, tosiasioiden muuntelun, väärin muistamisen, aiheettoman ylistämisen ja asioiden kaunistelun intentioiden tulkinta sisänsä on kiinnostava aihe merkityksenmäärittelyssä.

Tutkija tietenkin lähtee siitä, että hänelle annettu informaatio on tosi. Laadullisen tutkimuksen aineistonkeruussa onkin suota-vaa, että se on monikanavaista, että siinä on mukana haastatteluja, observointia, tutkijan omia muistiinpanoja, autenttisia asiakirjoja yms.

Prosessi, jonka aikana laadullisen tutkimuksen aineisto kootaan, on sekin huomioon otettava tekijä laadun määrittelyssä. Aineisto voidaan koota ajallisesti lyhyenä tai pitkänä jaksona. Lyhyt poikkileikkaustilanne saadaan analysoitavaksi esimerkiksi survey- tut-kimuksessa tai sellaisessa sisällönanalyysissä, jonka aineisto on koottu nauhoitetuista haastatteluista. Pitkän ajanjakson kuluessa kootaan aineistoa esimerkiksi protokolla-analyysia tai etnometodologian menetelmiä varten.

Prosessi merkitsee kehittymistä, muuttumista. Muutoksia on olosuhteissa, toimintatavoissa, oppimisessa, tottumisessa asioihin, motivaatiossa, jne. Käsityöläiset ja muotoilijat ovat tottuneet siihen, että työskentelyn aikana voi tapahtua mitä hyvänsä. Materiaalit, työvälineet, koneet, laitteet, aikatekijät, tekniikka yms. saattavat muuttaa tilanteen aiotusta aivan toiseksi. Muutosta voidaan tarkastella progressiivisesti johonkin tavoitteeseen etenevänä, mutta jos aineistoa ryhdytään analysoimaan niin analysoimaan, tämä tavoite tulee tiedostaa, samoin kuin siihen liittyvät tulkintavirheen mahdollisuudet. Aina ei ihmisten toimissa ole kysymys päämäärätietoisesta toiminnasta ja halusta kehittyä paraneviin tuloksiin vaan joskus tutkittavalle syntyy ideoita ja impulsseja kesken kaiken muihin kuin tutkijan kannalta suotaviin asioihin. Joskus ilmiössä voidaan havaita avainkohtia tai muita keskeisiä käännekohtia, joiden merkitys prosessille on ilmeinen. Joskus ilmiö on niin monisäikeinen, että siinä vuorottelevat monet eri tekijät kohoten kukin erikseen vaikuttavaksi prosessin kuluessa.

Prosessi, jossa ilmiö esiintyy, voidaan näin ollen analysoida tapahtumavaiheittain, mutta myös avainkohtien tai tapahtumien kautta tai ilmiössä olevien eri tekijöiden yhteisvaikutuksena.

Erilaisten tutkimusmenetelmien yhteydessä käsitellään monia erilaisia käsityksiä tutkimusaineistosta. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa on tietyin mittarein saatua numeerisesti käsiteltävää dataa, laadullisessa, kvalitatiivisessa tutkimuksessa se on yleensä erilaista sanalliseen tai muuten tulkittavaan muotoon saatettavaa muuta aineistoa, kuten esimerkiksi kuvia, filmejä, kuvanauhoitteita, esineistöä. Voidaan myös puhua dokumenteista, joista aineisto muokataan käsiteltävään kuntoon.

Käytettävissä olevia aineiston keruumahdollisuuksia:

Observointi (havainnointi) ja seuranta, joka voi olla joko suoraa observointia tai osallistuvaa observointia. Niistä kumpikin puolestaan voi olla joko strukturoitua tai strukturoimatonta observointia.

Aineistoa voi koota myös kenttämuistiinpanojen avulla tai käyttämällä haastattelua. Kuten observointikin, myös haastattelu voi olla strukturoitu haastattelu tai strukturoimaton avoin haastattelu tai syvähaastattelu, ryhmä-haastattelu tai asiantuntijahaastattelu.

Kyselyaineisto, dokumenttiaineisto, asiakirjat, tallenteet, muut painetut lähteet, päiväkirjat, elämänkerrat, varsinaiset esineelliset artefaktit, filmit, videot, valokuvat, muu kuva-aineisto voi tulla kysymykseen.

palaa alkuun

8.2.2.5 Laadullisen aineiston analyysi

Laadullinen analyysi voidaan siis kuvata kierros kierrokselta spiraalinomaisena eteneväksi prosessiksi.

Pysyäksemme edelleen vertauskuvallisissa ilmaisuissa, laadullista analyysia voidaan Deyn (1995,54) mukaan kuvailla myös haluksi kiivetä vuorelle, jotta nähdään maiseman piirteet selvemmin kuin tasaisella maalla. Tasainen maaperä on tässä vertauksessa se arkitieto ja -kokemus, josta halutaan kohota tieteelliselle tasolle. Arkielämässä otamme asiat sellaisinaan, problematisoimatta niitä erityisemmin, mutta tieteellisen työskentelyn intressissä on saada aikaan yleistyksiä ja teorioita jonkin ilmiön luonteesta. Vuorelle kiipeäminen merkitsee tässä tapauksessa sitä, että mitä ylemmäs mennään, sitä laajemmin maisemaa nähdään ja sitä kauemmas painuvat maaston yksityiskohdat. Tutkijan on otettava vuorikiipeilijän rooli ja pyrittävä sitä enemmän kohti huippua, mitä laajemmaksi hän tutkimusperspektiivinsä asettaa.

fi_image141
Kuva 50. Laadullisen analyysin spiraali
(Dey 1995, 53).

Vertauskuvaa voi vielä jatkaa. Vuorelle kiipeävä saattaa yllättyä sellaisista uusista näkymistä, joita hän ei tasaisella maalla tai alkurinteellä ollessaan vielä voinut aavistaakaan. Polku, jota pitkin hän koettaa vuorelle kiivetä, saattaa osoittautua hyvinkin kivikkoiseksi, vastaan voi tulla putouksia, haarautuvia polkuja, mutta myös miellyttäviä niittyjä ja onnistumisen kokemuksia.

Laadullisen tutkimuksen ideana on tulkita ja luoda selitysmalli tutkittavalle ilmiölle. Tätä varten tarvitaan käsitteellinen kehikko, jonka läpi ilmiötä tarkastellaan. Tulkinnan avulla ilmiötä yleistetään. Sitä ei välttämättä tehdä tutkittavien henkilöiden tai tutkittavan kohteen omaa terminologiaa käyttäen, vaan sitä varten luodaan uudet, yleistyksiin kelpaavat käsitteet. Dey (1995,40) kuvailee tulkintamallin laadintaa palapeliksi, joka on monesti vaikeaa jo sinällään, mutta korjaa sitten vertaustaan kuvaamalla sitä sellaiseksi kolmiulotteiseksi palapeliksi, joka on helppo hajottaa osiinsa, mutta äärimmäisen vaikea ja monimutkainen koota. Suomalaisittain vertaukseksi sopinee perinteinen leikkikalu “pirunnyrkki tai kansainvälinen Rubikin kuutio!

Kvalitatiivinen analyysi alkaa aineiston lukemisella ja reflektiolla. Jos kysymyksessä on haastattelusta litteroitu aineisto, sitä on luettava keskittyneesti ja pidemmän aikaa, jolloin aineisto hahmottuu lukijalle. Kaikki vastausten ulottuvuudet on otettava huomioon. Tavoitteena on ymmärtää aineiston todellinen sisältö. Haastattelun konkreettista sisältöä ei abstrahoida, vaan kuvailuluokittelut sidotaan haastattelun aitoon sisältöön eli niille annetaan niiden todellisuutta vastaavia nimiä. Alasuutarin (1994) mukaan luokittelussa käytetään mahdollisimman vähän väkivaltaa. Luokittelutyypit nousevat aineistosta, eikä tutkija pakota niitä lokeroihin. Luokittelun voi löytää myös rivien välistä, siitä mitä on vastauksen takana ja miten vastaaja on asian järkeillyt.

Laadullisen analyysin ideaa voidaan selittää useilla tavoilla. Seuraavassa käytetään sitä menetelmää, josta voidaan johtaa niin haluttaessa syvemmälle ja pidemmälle menevä analyysi, ns. Grounded Theory.

Kun aineistoa ryhdytään tulkinnallisen selvyyden saamiseksi käsittelemään, muodostuu avainsanaksi käsitteellinen koodi (vrt. Starrin & al. 1991, 38). Tämä koodi helpottaa sellaisen mallin etsintää, joka luo oikean merkityksen sisällössä esiintyville asioille. Koodi on siis eräänlainen avain kategorioitten laadintaan ja teorian muodostamiseen. Sen avulla kohotetaan tarkastelun yleisyystasoa irti aineiston empiirisistä yksityiskohdista. Samalla pyritään saamaan abstrakti kuva aineistosta, joka saattaa edustaa jopa näennäisesti toisiinsa kuulumattomia asioita. Aivan kuten palapelin laadinnassa, kokoaja etsii ensin esiin helpoimmin näkyvät avainpalat, joiden paikan voi tunnistaa, ja ryhtyy niiden varaan kokoamaan muita paikoilleen. Nämä avainpalat voidaan laadullisessa analyysissa nimetä niiden luonteenomaisten piirteiden mukaan: tämä kuuluu nurkkaan, tämä on vuoren huippu, tämä on pala taivasta, pala nurmikkoa jne. Sitten kootaan kaikki taivaspalat, kaikki vuorenhuippupalat, reunapalat, nurmikkopalat jne. yhteen ja saadaan kategorioita taivas, vuori, nurmikko jne. eli kaikki ne elementit, joilla koko kuvan voi kuvailla.


Koodauksessa voidaan erottaa kaksi päävaihetta:

Asioiden nimeäminen: käsitteiden muodostaminen eli käsitteellinen avoin koodaus

nimettyjen asioiden valikoiva yhdistely eli teoreettinen koodaus.

fi_image253

Kuva 51. Koodaustoimet ja koodien tehtävät analyysissa.

Jos otetaan esimerkki käsityön ja muotoilun maailmasta, voidaan ajatella koodattavaksi aineisto, joka kuvaa käsityöläisammatissa menestymistä. Se on esimerkiksi haastatteluaineisto, jossa kuvataan monia erilaisia alan ammatteja ja niissä saatuja kokemuksia. Ensimmäinen tehtävä on siis löytää keskeiset ilmiötä kuvaavat käsitteelliset koodit. Koodausvaiheet aineiston analyysissa esitetään kuvassa 52. Voidaan luetella joukko hyviä ohjeita, kuinka päästään alkuun koodausta suunniteltaessa. Hyvien kysymysten tekemisen taito on silloin tärkeää.


Avoin koodaus

Tee joukko kysymyksiä, jotka liittyvät aineistoon. Mitä paremmin perehdyt aineistoon, sitä helpommaksi kysymysten teko ja niihin vastaaminen tulee. Yleisiä kysymyksiä ovat esimerkiksi seuraavat:

  • Mitä asiaa aineisto edustaa tai mitä se käsittää?
  • Mitä kategoriaa jokin tietty ilmiössä esiintyvä seikka edustaa? Mitä osaa esiin kohoavassa teoriassa se edustaa?

Analysoi aineisto rivi riviltä tai kohta kohdalta. Se saattaa tuntua ensin liian paljon aikaa vaativalta, mutta tarkka käsittely on tarpeen. Sitä mukaa kuin koodit kohoavat esiin, se alkaa tuntua helpommalta ja nopeammalta. Toiminta on välttämätöntä, jos halutaan saada aikaan teoreettisesti kattava tulos, joka samalla kertaa on tyydyttävä ja perustuu aineistoon.

Tutkijan on välttämätöntä itse koodata oma aineistonsa.

Koodaus tuottaa ideoita. Sen tähden on tärkeää keskeyttää koodaus idean syntyessä. Kannattaa merkitä ideat muistiin, muuten on olemassa vaara, että ne unohtuvat.

Pohdi tarkasti, mitkä tekijät ovat relevantteja kehittyvän teorian kannalta: ovatko sellaisia esimerkiksi demografiset tekijät, kuten ikä, sukupuoli ja koulutus. Niiden liittyminen myöhempään teorianmuodostukseen tulee olla perusteltua.

Tutkijasta saattaa tuntua siltä, ettei työn alkuvaiheessa aineisto johda mihinkään. Hänestä saattaa tuntua, ettei havaintoaineistosta tai sisältökuvauksista saa irti mitään. Silloin kannattaa muistaa, ettei luokittelu ole ulkokohtaista, millä hyvänsä tavalla toteutettavaa puuhaa. Sillä on kiinteä yhteys tutkimuksen tavoitteisiin.

Avoimen koodauksen vaiheessa koetellaan jokseenkin kaikkia eri mahdollisuuksia. Samalta saattaa tuntua silloin, kun palapeli on alkuvaiheessaan, eikä tiedä, mikä pala kuuluu mihinkin. Samalla kun sen aihe hahmottuu, tapahtuu palojen sijoittaminenkin jonkin suunnitelman ja tiettyjen koodien mukaan. Samoin avoin koodaus loppuu siihen, kun aineistosta alkaa hahmottua jokin tietty pääkäsite.

fi_image325
Kuva 52. Kokeilua kategorioitten luomiseksi eräässä ammatissa menestymistä koskevaa tutkimusta varten.

Avoimen koodauksen päätavoitteena on kehittää valikoima sellaisia soveltuvia kategorioita, joista voi edelleen kehittää toimivan teorian. Tavoitteena on koodata koko aineisto. Hyvä koodaus todentaa, korjaa ja kattaa koko aineiston. Ellei näin tehdä ja jätetään osa aineistosta käsittelemättä, kehittyvästä teoriasta tulee puutteellinen. Sen ei voi katsoa vastaavan tutkimusaineistoa kokonaisuudessaan.


Valikoiva koodaus

Selektiivinen eli valikoiva koodaus alkaa silloin, kun esiin alkaa kohota aineiston keskeinen käsite eli pääkategoria. Silloin alkavat hahmottua myös teorian ääriviivat niin, että ne ovat tasapainossa aineiston luonteen kanssa. Silloin ryhdytään koodaamaan niitä tekijöitä, joita voidaan luontevasti liittää tähän pääkategoriaan.

Pääkategoriaa voidaan sanoa eräänlaiseksi aineiston täydentämisen ja lajittelun empiiriseksi tienviitaksi. Silloin keskitytään yhä tiiviimmin olosuhteisiin ja tilanteisiin, jotka jollakin tavalla liittyvät pääkäsitteeseen. Selektiivinen, valikoiva koodaus toisin sanoen toimii työn rajaajana.

Teoretisointi eli käsitteiden yhdistely alkaa pääkategorian selkiytymisvaiheessa. Silloin ryhdytään sovittamaan eri tekijöitä yhteen pääkategorian kanssa. Erilaiset käsitteet edustavat aineiston substanssia ja teoreettinen koodaus muodostaa niistä pääkäsitteeseen liittyviä suhteita.

Teoreettiset koodit, käsiteyhdistelmät avaavat uusia näköaloja aineistoon. Tutkijan on tärkeää tuntea ennakolta monenlaisia mahdollisia aiheeseen liittyviä teoreettisia käsiteyhdistelmiä, jotta hän osaa olla riittävän herkkä aineistoon nähden. On osattava olla riittävän avoin erilaisille mahdollisuuksille. Joskus saa hyviä ajatuksia muiden tieteenalojen ja muiden tutkijoiden tekemistä tutkimuksista.

Starrin & al. (1991) esittävät useita “käsiteperheitä”, “käsiteryhmiä” tai “ajatusrakenteita”, joista on apua teoreettisten käsitteiden muodostamisessa:

  • syy-seuraus -rakenne: syitä, seurauksia, vaatimusehtoja, vaikutuksia, syitä, tuloksia, funktioita, ennusteita jne.
  • prosessi -rakenne: vaiheita, tilanteita, askelmia, siirtymiä, uria, ratoja, ketjuja, käytäviä, piirejä yms. tapahtumia, joissa on erotettavissa vähintään kaksi eri vaihetta.
  • asteikko -rakenne: asteikkoja, intensiteettiä, määriä, todennäköisyyttä, tasoja, arvoasteikkoja, tilastollisia keskiarvoja, voimaa yms. jota voidaan ilmaista vaihtelua omaavin muuttujin.
  • ulottuvuus -rakenne: ulottuvuuksia, elementtejä, jakautumia, osia jostakin, ominaisuuksia, näkökulmia, yms.
  • tyyppi -rakenne: tyyppejä, muotoja, lajeja, tyylejä, laatuja, luokkia yms.
  • strategia -rakenne: strategioita, taktiikkaa, mekanismeja, toimenpiteitä, käsittelyjä, tekniikkaa, keinoja, välineitä, tavoitteita, järjestelyjä, dominoimista yms., joissa esiintyy tietoista toimintaa. Ellei tapahtuma ole tietoista, se tulee sijoittaa johonkin toiseen käsiterakennelmaan, koska silloin tulokset eivät ole tietoisen toiminnan aiheuttamia.
  • sosiaalinen –rakenne: sosiaalista kontrollia, sosialisaatiota, sosiaalista järjestystä, organisoitumista, sosiaalista interaktioita, liikkuvuutta yms.
  • vuorovaikutus -rakenne: vastavuoroista vaikuttamista, vastaavuutta yms.
  • kulttuurinen ajatusrakenne: sosiaalisia normeja, sosiaalista arvostusta, uskomuksia, historiallista ulottuvuutta, aikaan liittyvää ulottuvuutta yms.
  • luettavuus – rakenne: käsitteitä, ongelmia ja olettamuksia. Nämä tulevat esille varsinkin silloin, kun käsiteltävänä on valmista tekstiaineistoa, esim. kirjallisuutta tms. Silloin eri koodit voidaan esim. alleviivata eri värein tms., jotta saadaan hyvä yleiskatsaus kokonaisuudesta.
  • malli -rakenne: laaditaan visuaalisesti havaittavissa olevia malleja teorioista tai olettamuksista. Viitekehyksen laatiminen kuuluu tähän analyysiryhmään.
  • teoreettinen rakenne: nivellys, ulottuvuus, tiheys, käsitteiden tasot, suhde aineistoon, selkeys, relevanssi, muunneltavuus, tasapaino, tulkinnallisuus, selittävyys, ennustavuus jne. ovat kriteereitä, joita voidaan käyttää, kun analysoidaan esimerkiksi olemassa olevia teorioita.

Usein kannattaa käyttää apuna hierarkkisesti tai mind-map -tyyppisesti rakentuvia ketjuja, joiden avulla voi visualisoida kategorioitten muodostumista.

kuva053

Kuva 53. Esimerkki hierarkkisesta kategorioitten muodostamistavasta
(Miles & Huberman 1994, 133).

Keinoja, joilla voidaan määrittää pääkategorioita

Koska teoriaa kehittävän analyysin tavoitteena ei ole kuvailu tai jonkin asian oikeaksi todistaminen, vaan teorian kehittäminen, se tapahtuu tavallisimmin yhden tai kahden pääkategorian varassa. Jos pyritään kohti teoriaa, kannattaa mahdollisimman aikaisessa vaiheessa ryhtyä sellaisia etsimään.

Glaser (1978) esittää seuraavia peukalosääntöjä:

  • Pääkategorian tulee olla käsitteenä keskeinen. Se tulee voida yhdistää niin moneen muuhun käsitteeseen ja niiden ominaisuuteen kuin mahdollista.
  • Ollakseen pääkategoria, sen tulee esiintyä usein aineistossa.
  • Koska se liittyy niin moneen muuhun käsitteeseen ja niiden ominaisuuteen ja esiintyy aineistossa usein, se “täyttyy” hitaammin kuin muut käsitteet.
  • Eräs pääkategorian kriteeri on, että se on helppo yhdistää muihin käsitteisiin.
  • Pääkategorian avulla voidaan selvästi ja helposti käsitettävällä tavalla muodostaa teoria
  • Pääkategoria ilmaisee ongelman ulottuvuudet eli se ilmaisee tutkimuksen keskeisen kysymyksenasettelun.


Kohti teorianmuodostusta

Aikaisemmin on tämän teoksen useissa eri kohdissa pohdittu teorian osuutta ja asemaa tutkimusprosessissa. Deduktiivisen päättelyn logiikan mukaan edeten nojataan teoriaan, niin että aikaisemmista tutkimustuloksista ja niiden mukaisista teorioista johdetaan hypoteeseja, jotka todennetaan empirian avulla. Induktiiviseen tai abduktiiviseen päättelyyn nojaavassa logiikassa, joita kumpaakin laadullinen tutkimus edustaa, edetään sen sijaan aineistosta käsin ja johdetaan päättelyä kohti teoreettisia malleja, joista voidaan edelleen kehittää teorioita.

Useimmat tutkimustyön asiantuntijat toteavatkin, että laadullisessa tutkimuksessa tutkimusprosessin painopiste ei sijaitse teorian muotoilussa vaan teorian/käsitteistön ja aineiston vuorovaikutuksessa, ja että laadullisessa tutkimuksessa “teoria” kehittyy suhteellisen myöhäisessä tutkimuksen vaiheessa, ei tutkimuksen alussa. Aineiston analyysi, keruu ja käsitteellistäminen limittyvät laadullisessa tutkimuksessa toisiinsa, ja niiden analyyttinenkin erottaminen toisistaan on usein hankalaa. Grönforsin mukaan (1985, 22-37) laadullista tutkimusta ei kannatakaan hahmottaa sen paremmin induktiiviseksi (eli aineistolähtöiseksi) kuin deduktiiviseksi (eli teorialähtöiseksi) prosessiksi; näiden sijasta se kannattaa nähdä “abduktiona”, päättelyprosessina, jossa induktio ja deduktio vuorottelevat johtopäätösten muodostamisessa (Koskinen 1995,51).

palaa alkuun

8.2.3 Kriittinen teoria tutkimusotteena

Joskin kriittisen teorian metodinen ote useimmiten johtaa laadulliseen, kvalitatiiviseen tutkimukseen, se ei silti sulje ulkopuolelle myöskään määrällistä, kvantitatiivista tutkimusta. Kysymys asetetaan itse asiassa toisin kuin edellä mainittujen tutkimustraditioitten piirissä on ollut tapana. Laadullinen tutkimus nojaa tulkittavaan kieleen, mutta sen luonnehan on useinkin monimielinen, epäselvä ja kontekstiinsa sidottu, eli se aiheuttaa vaikeuksia tulkinnalle. Todellisuudesta tehtävien havaintojen puolestaan sanotaan edustavan selvää faktaa, mutta toisaalta voidaan kysyä, onko olemassa tulkinnasta vapaita ja erilaisiin valinnanvaraisiin teorioihin nähden neutraaleja havaintoja? Kuten Alvesson ja Sköldberg (1994, 7) toteavat, sellainen data, jonka oletetaan olevan faktatietoa, tosiasiassa kuitenkin usein on tutkijan omaa konstruktiota tai tulkintaa todellisuudesta.

Pierre Bourdieu on nykypäivän tieteenfilosofeista ehkä eniten antanut uusia ajatuksia edellisistä poikkeavan uudentyyppisen metodisen lähestymistavan kehittämiseksi. Teoksessaan, jonka hän on kirjoittanut yhdessä Loiic J.D. Wacquantin kanssa (Bourdieu & Wacquant 1995, 40-43) hän pohtii ”käytännöllisen järjen sumeaa logiikkaa”. Se ilmenee mm. erilaisissa pelitilanteissa, joissa pelaaja pystyy pelin tiimellyksessä välittömästi, intuitiivisesti tajuamaan pelitoveriensa sekä vastapelurien liikkeet. Sen mukaan ”praktinen järki” ennakoi, se pystyy lukemaan kentän kulloisestakin tilasta kentän mahdolliset, syntymässä olevat tilat, koska ihmisen habituksessa eli hänen olemuksensa sisällä mennyt, nykyinen ja tuleva leikkaavat toisensa ja tunkeutuvat toistensa sisään. Ne vain ovat siellä ja odottavat tulevansa uudelleen aktivoiduiksi. Mutta, kuten Bourdieu myös sanoo, habitus on yhteistoiminnassa sumean ja epämääräisen kanssa seuraten käytännöllistä, sumeaa logiikkaa, enemmän tai vähemmän -logiikkaa.

Bourdieun pelivertausta on mielenkiintoista pohtia käsityön ja muotoilun kaltaisen toiminnan näkökulmasta. Kuten pelaajalta odotetaan hyvää pelisilmää, samalla tavalla myös muotoilijalta odotetaan kykyä sellaiseen refleksiiviseen toimintaan, jossa hänen olemuksensa vastaa menneeseen, nykyiseen ja tulevaan.

Kriittisen teorian metodologisia sovelluksia

Bourdieun lähestymistapa perustuu sellaiseen näkemykseen ”käytännön teoriasta” (theory of practice), joka yhdistää toiminnan rakenteen ja itse toiminnan ja jonka tavoitteena on kulttuurisen uusintamisen teoria (theory of cultural reproduction) (Bourdieu 1977). Vaikka Bourdieu sanoutuukin irti radikaaleimmasta kriittisen teorian koulukunnasta, silti hänen esittäminään voidaan määritellä kriittisen teorian keskeiset käsitteet:

  • Yhteiskunta ymmärretään sosiaalisten kenttien muodostamana positioiden (tilanteiden, asemien) systeeminä.
  • Olemus (habitus), joka ymmärretään ilmiöön kuuluvan subjektin ja sen objektin välisenä yhteensovittamisena (mediation), esimerkiksi vallitsevan yhteiskuntaluokan skeemojen ja arvojen määrittämät ilmiön käsitteet.
  • Sosiaalinen ja kulttuurinen uusintaminen (social and cultural reproduction), joka ymmärretään jatkuvana uudelleenrakentamisen prosessina, joka tuottaa valtasuhteita. (Bourdieu 1984, 1988, 1989)

Habermasilla (1984) puolestaan on keskeinen käsite kommunikaatio, joka merkitsee dialogia ihmisten kesken. Tässä on kielen käytöllä olennainen tehtävä. Tässä asiassa kriittinen teoria on lähellä hermeneutiikkaa, varsinkin sitä tulkinnallista menetelmää, jossa pyritään saamaan tulkinnallinen kompromissi erillisten tekstien välillä. Siinähän haetaan sellaista yleisyystasoa, jonka alle saadaan mahtumaan erilaiset osatekijät. Habermas ei kuitenkaan tähtää konsensus-ratkaisuun, vaan ns. kriittiseen hermeneutiikkaan eli syvähermeneutiikkaan, joka kiinnittää huomiota traditiossa ja sen tulkinnassa ilmeneviin pakkotiloihin, häiriöihin ja yhteentörmäyksiin, jota periaatteessa saattaa johtaa epäilyksiin voiman, vallan ja rajoitteiden käytöstä. (Vrt. Gadamer 1960)

Habermasin mukaan jokaiseen ilmaukseen sisältyy normaalisti odotus ja vaatimus siitä, että se on ymmärrettävä, uskottava ja aito, legitiimi eli se soveltuu yhteen asianmukaisen arvojärjestelmän kanssa ja että se on rehellisesti ilmaistu. Elleivät nämä ehdot täyty, on kommunikaatio mahdoton, tarkoitukseton. Poikkeuksen muodostavat mm. humoristisessa mielessä esitetyt asiat, kaunokirjallisuus tai runous, mutta nehän eivät kuulukaan tavanomaisen kommunikaation piiriin. Ei ole mitään ideaa keskustella asioista, ellei siltä odota yritystä totuuteen, rehellisyyteen, sosiaalisesti hyväksyttäviin normeihin ja käsitettävyyteen valheiden, luulottelujen, sosiaalisesti ei-hyväksyttävien normien ja käsittämättömyyksien asemasta, sanoo Habermas.

Vapaan kommunikaation vastakohta on systemaattisesti vääristynyt kommunikaatio. Siinä tilanteessa erilaiset olosuhteet mitätöivät vapaasti muodostuvan konsensuksen. Voima- ja valtatekijät, ideologinen ylivalta yms. vaikuttavat läpi prosessin ja estävät tuloksen käsitettävyyden, rehellisyyden, aitouden ja legitimiteetin. Sen sijaan dominoivat epäilyttävyys, mystifiointi, epärehellisyys, manipulaatio, retoriikka, vääristyneet kuvaukset, virheellinen informaatio jne. On tärkeää asettaa kysymys: ovatko ne (sosiaaliset) normit, jotka nojaavat vallalla olevaan arvojärjestelmään aidosti niiden hyväksymiä, joita asia koskee, vai vahvistavatko ne tiettyjä valtasuhteita? (Lukes 1982, 137)

Habermas korostaa ns. kommunikatiivista rationaliteettia, joka tarkoittaa, että metodi edellyttää ja tarkoittaa häiriövapaata kommunikaatiotilannetta, jossa saavutetaan mahdollisimman korkea tai laaja, mahdollisimman runsaasti reflektoiva tilanne. Siinä tilanteessa eivät käsitysten muodostajina vaikuta valta, suorituskyky, ideologia, manipulointi, asiantuntijuus, pelko, epävarmuus, väärinkäsitykset tai jokin muu sivuvaikuttaja, vaan ainoastaan yksi seikka: ”hyvän” käsitteeseen sisältyvä sisäinen voima ja sen hyvin perustellut argumentit. Kuten Habermas itse sanoo, siinä ei odoteta papin tulkitsevan Jumalan sanaa tai kreivin edustavan etuoikeuksia. Ei edes alistuta asiantuntijan ehdotuksiin, vaan niitä pohditaan itse huolellisesti eikä luoteta sokeasti tieteen ja tekniikan apuun johtopäätösten teossa. Niiden taustalla oletetaan olevan järkiperäiset perustelut, joiden argumentointia varten käydään keskustelua kunnes saavutetaan yksimielisyys joko siltä pohjalta, että se on tosiasioiden mukainen tai ulkoapäin tulevien tarpeiden ja preferenssien mukainen. (Alvesson & al. 1994, 186) Tässä yhteydessä Habermas korostaa sitä, että kommunikaatiokäsite sisältää konnotaatioita, eli merkityksiä, jotka perustuvat argumentoivan keskustelun konsensusta ja yhteistyöhalua herättävään voimaan, jossa jokainen osanottaja ylittää puhtaasti subjektiiviset näkökohtansa ja jossa tämän vuorovaikutuksen avulla vakuuttaudutaan asian liittymisestä ympäröivään objektiiviseen maailmaan samalla kun se kuuluu yksilöidenväliseen yhteiseen elämänkäsityksen. (Habermas 1984,10)

Kommunikatiivinen rationaliteetti merkitse siis tapaa koetella lausumien ja väitteiden luotettavuutta eli niiden kyseenalaistamista, keskustelun aikana niiden oikeellisuuden koettelua ja mahdollisesti sen jälkeen niiden hyväksymistä. Tässä tulee esiin edellä jo mainittu vaatimus, että väitteiden on oltava käsitettäviä, että niiden esittäjät toimivat rehellisessä mielessä, että lausumat ovat tosia tai todenkaltaisia ja että ne sopivat yhteen niitä koskevien normien kanssa. Keskeistä on, että nämä tekijät voidaan ottaa luotettavalla tavalla tutkittaviksi vapaassa dialogissa.

Habermas painottaa yksilöiden kommunikatiivista kompetenssia eli kykyä reflektiivisyyteen. Se on potentiaalinen osa erilaisten yhteisöjen, systeemien ja arkipäivän toimintaa. Sen edellytyksenä on kuitenkin, että jokaisella osanottajalla on samankaltainen, symmetrinen mahdollisuus ottaa osaa keskustelutoimintaan. Kaikki mahdolliset osanottajat voivat aloittaa ja ylläpitää keskustelua kysymyksin ja vastauksin, vaatimuksin ja vastavaatimuksin. Mitään näkökulmaa ei suljeta pois. Kaikilla on periaatteessa samat mahdollisuudet ilmaista asenteita, tunteita ja intentioita käsiteltävien asioiden selventämiseksi. Tämä ei Habermasin mukaan kuitenkaan merkitse, että kaikkien ehdotuksilla ja mielipiteillä on sama läpilyöntivoima. Siihen vaikuttavat tiedot, kokemukset, viisaus ja argumentoinnin painokkuus. Kuitenkin jokaisen esityksen perusteet on aina voitava kyseenalaistaa. Sillä tavoin voidaan myös asiantuntijoiden lausumien laajuutta, relevanssia ja luotettavuutta käsitellä ja niille voidaan antaa kohtuullinen painoarvo.

Habermas erottaa toisistaan normatiivisen ja kommunikatiivisen konsensuksen. Edellinen tarkoittaa sellaista yksimielisyyttä, joka on seurausta kritiikittä yhteisesti hyväksytyistä asioista, joita ovat esimerkiksi kulttuuritraditiot tai tietoinen tai tiedostamatta suoritettu manipulaatio, ja jotka hyväksytään kyseenalaistamatta.

Kuten edellä on käynyt ilmi, ei Habermasilla itsellään ole esitystä siitä, millä tavalla kriittinen teoria soveltuu empiiriseen tutkimukseen. Mm. Alvesson & al. (1994, 204-205) valittavat sitä, että Habermas jättää tutkijan itsekseen Kaiken kaikkiaankin pyrkimys empiirisen tutkimuksen ottamiseen mukaan metodiseen kehittelyyn oli jotakin, jota ei esiintynyt vielä alkuperäisessä Frankfurtin koulukunnassa, ja hitaasti se on saanut jalansijaa myöhemminkään. (Vrt. myös Morrow & al. 1994, 199-201)

Morrow & al. (1994, 24) toteavat, että tämän päivän kriittinen teoria pyrkii konkreettiseen ilmiön rakenteen ja siinä jatkuvan, askeleittain tapahtuvan sosiaalisen toiminnan analyysiin. Tätä menetelmää mainitut kirjoittajat sanovat tulkinnalliseksi strukturalismiksi (interpretive structuralism; hermeneutic structuralism). Siihen liittyy aina eräitä keskeisiä piirteitä:

Ilmiössä esiintyy sosiaalisia vuorovaikutussuhteita ja niiden analysoinnissa käytetään tulkinnallista metodia.

Kieli ja merkitykset – usein diskurssin eli vuoropuhelun avulla – muodostavat sen ilmiötä koskevan reaalitodellisuuden taustan, jotka paljastavat ja kätkevät osanottajien kokemuksia.

Rakenteet ovat lajisidonnaisia tai niillä on historiallisesti ja joskus tietoisesti jollakin tavalla kehittynyt muotonsa.

Kun näihin kysymyksiin ryhdytään etsimään empiirisen tutkimuksen metodeja, jotka yleensä jaetaan toisaalta määrällisiin toisaalta ladullisiin menetelmiin, on muistettava, etteivät käsitteet empiirinen ja kvantitatiivinen eli määrällinen suinkaan ole toistensa synonyymejä. Empiiristä eli todelliseen reaalimaailmaan nojaavaa tutkimusta tehdään monella tavalla, ja siitä suuri osa on myös laadullista määrällisen ohella. Kriittinen teoria ei nykypäivänä sulje pois mitään erityistä metodia, kunhan sen avulla on mahdollista lähestyä ilmiötä sillä kriittisellä tulkinnalla, josta tässä koko ajan on puhe. Metodin valinnalla ratkaistaan kuitenkin paljon siitä, mitä ja miten aineistoa valitaan käsiteltäväksi, miten sitä analysoidaan ja millä tavalla siitä tehdään päätelmiä. On sanottu, että metodin valinta on ideologinen juttu. On syytä olla tietoinen tästä seikasta, jos halutaan toteuttaa kriittisen teorian peruskäsitettä vapaus.

Varsinkin kaksi suurta laadullisen tutkimuksen menetelmäperhettä on avautunut metodiseen käyttöön: Grounded Theory ja etnometodologia. Ne edellyttävät vapaampaa tutkimusotetta, tutkijan mielikuvitusta ja luovuutta, mutta myös suurta lukeneisuutta sekä kykyä analyyttiseen ajatteluun ja tulkintojen tekemiseen. Kuten Alvesson & al (1994, 205) toteavat, sellaiselle metodiorientoituneelle tutkijalle, jolla on kirjanpitäjän mentaliteetti, joka suuntautuu mieluimmin mittauksiin ja protokollaan, on kriittisellä teorialla vain vähän annettavaa. On kuitenkin myös mahdollista, että kriittistä teoriaa yhdistetään kvantitatiivisiin ja kvalitatiivisiin muihin, tavanomaisempiin menetelmiin, joskin kysymyksenasettelu ja metodiin liittyvä aineiston hankkiminen on saatava vastaamaan kriittisen teorian tiedonintressiin eli emansipatoriseen, kriittiseen, vapauttavaan intressiin. Tutkijoihin Alvesson & al. (1994, 206) liittyen, ei ihmisiltä oikein voida mennä kysymään heidän ”psyykkisistä vankiloistaan” tai ”vääristä luuloistaan” tai ”kommunikatiivisista törmäys- ja häiriötilanteistaan” eikä sellaisia oikein voida observoidakaan.

Tutkimusongelmat on analysoitava huolellisesti. Kysymyksen analysoinnilla estetään esimerkiksi se, etteivät tulokset vahingossa vahvista olemassa olevia ennakkoluuloja. Esimerkki (Forester 1983) varoittaa muun muassa tutkimasta terveyssektorin toimintaa sillä tavalla, että tulos vahvistaa olemassa olevaa käsitystä sairaalakeskeisen terveydenhuollon tuloksellisuudesta ja estää vaikkapa ehkäisevän terveydenhuollon merkityksen esille tulemista.

Kriittinen teoria painottaa voimakkaasti riippumattoman, kriittisen tutkijan roolia. Alvesson & al. (1994, 206) esittävät erääksi kriittisen tutkijan johtoajatukseksi sellaisten kysymysten tekemisen, joita vallitseva käytäntö tai jokin eliitti ei tahdo tai ei ainakaan ole erityisen halukas nostamaan esille ja saamaan uusia vastauksia, mutta jotka kiinnostavat syrjässä olevia tai syrjäytettyjä asiasta kiinnostuneita. Toinen tapa on etsiä kysymyksiä, jotka ovat ristiriidassa arkiajattelun kanssa tai vastustavat maalaisjärkeä. Pointti on silloin siinä, että saadaan esiin ajattelua, joka on täysin toisenlaista kuin yleisesti vallalla oleva. Ei siis pitäydytä tavanomaisiin, valmiina olemassa oleviin käsityksiin.

Alvesson & al. (1994, 207) esittävät pari esimerkkiä uudentyyppisistä kysymyksistä. Ei kysytä esimerkiksi: ”Mikseivät työntekijät työskentele nopeammin ja ahkerammin kuin he tekevät?”, vaan kysytään ”Miksi työntekijät työskentelevät niin nopeasti ja ahkerasti kuin he tekevät?” Samoin voidaan ihmetellä kysymyksiä, jotka pitävät hyödyn maksimointia itsestään selvänä kysyttävänä ilmiönä ja kysyä sen sijaan, miksi juuri siten tulisi ylipäätään tehdä? Samoin voidaan kyseenalaistaa hallinnon ja organisaatioiden asettamat tavoitteet, jotka ohjaavat niitä toimintoja, joiden tuloksellisuutta mitataan ja arvioidaan. Voidaan kyllä kysyä: ”Mitkä tekijät ohjaavat toimintoja?” tai ”Miten toiminnat toteutuvat?”, mutta harvemmin kysytään ”Kuinka voidaan parantaa ja kehittää tavoitteita?”. Ensiksi mainittu kysymyksenasettelu vahvistaa käsitystä, että organisaatioiden ensisijainen tehtävä on toteuttaa hyvää hallintoa ja vasta toissijaisesti palvella asiakkaita.

Teoreettisen kehikon, viitekehyksen (theoretical frame, teoretisk referensram) merkitys kohoaa kriittisessä teoriassa huomattavaan asemaan samalla kun empiirisen aineiston merkitys jää vähäisemmäksi. Tämä tarkoittaa sitä, että sillä tavalla estetään tutkijaa juuttumasta empiriaan eli etteivät observoinnit, haastattelusisällöt, ja muu vastaava empiirinen, helposti esille kohoava ja emansipatoriselta tulkinnaltaan vaikea aineisto vyöry tutkijan tulkintakyvyn yli. Teoreettisia viitekehyksiä tarvitaan siis hyviä tulkintoja varten. Niiden avulla voidaan päästä tutkimusaineistossa olevien ilmaisujen, työkäsitysten, kulttuurikäsitysten, taidekäsitysten, maailmankuvien, ihmiskäsitysten, minäkuvien, ideologioitten, yms. taakse.

Alvesson & al (1994,210) toteavat, että teoreettiseen kehikkoon tarvitaan vähintään kolmenlaisia teorioita (Deetz & Kersten 1983). Koska mainitut kirjoittajat edustavat ensisijaisesti sosiologian alaa, heidän näkemyksiään on muunnettu hiukan enemmän käsityötieteen ja erityisesti siinä yhteydessä käsityön kulttuurisosiologian tarpeisiin päin seuraavalla tavalla:

  • Tarvitaan hermeneuttinen esiymmärrys alalla käytettävästä kielestä ja sen tarkoituksesta.
  • Tarvitaan jokin ihmisten käyttäytymismalleihin liittyvä teoria, esimerkiksi kulttuurisosiologiaan tai reflektiiviseen, kokemukselliseen toimintaan tms. piiriin kuuluva teoria.
  • Tarvitaan teoria ihmisen tiedostamisen tavoista.

Edellä olevat ovat Alvesson & al. (1994, 210) mukaan ns. metateorioita, joiden tarkoituksena on ohjata tutkimuksen yleistä suunnitelmaa ja tulkintoja. Niiden lisäksi tarvitaan erityisteorioita, jotka liittyvät tutkittavaan ilmiöön. Niiden ei tarvitse alunperin olla suoraan missään tekemisissä kriittisen teorian kanssa, mutta se voi käyttää niitä hyväkseen kriittisen tarkastelun mielessä.

Tulkinta tähtää aineistosta esiin kohoavien merkitystasojen ilmaisemiseen. Niille annetaan sisältö ja tarkoitus. Tulkintaan sisältyy sekä ymmärtävä että selittävä elementti. Siinä kuljetaan edestakaisin läheisyyden ja etäisyyden ulottuvuuksen välillä. Näille ulottuvuuden käsitteiden käytölle asetetaan kuitenkin erityisiä vaatimuksia, koska se, mikä vaikuttaa luonnolliselta ja itsestään selvältä tulee tutkijan problematisoida.

Tulkinnassa tulee kuitenkin olla tietoinen siitä tasosta, millä tutkija liikkuu. Usein puhutaan kahtiajaosta pintarakenteisiin ja syvärakenteisiin (esim. Deetz & Kersten 1983; Frost 1987). Pintarakenne muodostuu tasosta, jolla ihmiset elävät ja toimivat tietoisesti, jolla asiat ovat luonnollisia, itsestään selviä ja toiminta yleensä on tai se voidaan tehdä rationaalisesti ja ymmärrettävästi. Syvärakenteilla tarkoitetaan sitä tasoa, jolla ovat ei-kyseenalaistetut uskomukset ja arvo-arvostelmat, ja joiden varassa pintarakenteet lepäävät. Tutkijan tavoitteena on päästä kiinni näihin syvärakenteisiin, erityisesti sellaisiin tekijöihin, uskomuksiin tai arvostuksiin, joilla on merkitystä ilmiössä oleviin toimintatapoihin ja ratkaisuihin,

Näissä tulkinnoissa on tutkijan tajuttava, että on olemassa kaksi erilaista tapaa kohdata todellisuus. Empiirisen todellisuuden käsittelyssä erotetaan ensiksikin ns. naiivi empirismi eli naiivi realismi, jolla tarkoitetaan, että todellisuutta tulkitaan ”totena”. Tutkija ikäänkuin on todellisuuden ulkopuolella, siitä riippumattomana ja niin, ettei hän siihen mitenkään vaikuta. Toiseksi todellisuus voidaan tulkita monikerroksisena ja moniulotteisena, jolloin puhutaan relativismista eli suhteellisesta tulkinnasta. (Esim. Hammersley 1992, 49-54) Silloin tutkija joutuu koko ajan ottamaan huomioon itsensä tutkijan roolissa (subjektivismi) ja kaikki ilmiössä vaikuttavat tekijät keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Hyvä ja onnistunut tulkinta pakottaa ihmiset ajattelemaan tarkemmin – ajattelemaan uudelleen. Tulkinta samalla ikään kuin vahvistaa ihmisten ennakkokäsityksiä, mutta samanaikaisesti haastaa uudelleen ajatteluun ja aikaisempien käsitysten kyseenalaistamiseen. (Alvesson & al. 1994, 212)

Tulkinnoissa on kaksi pääasiallista suuntaa. Toisessa kiinnitetään huomiota sellaisiin rakenteisiin ja prosesseihin, jotka johtavat kommunikaatiossa ilmeneviin virhekytkentöihin, häiriöihin ja törmäyksiin, tai muuntavat tai vääristävät ymmärtämistä ja oivallusta: esimerkiksi mainos, joka uskottelee, että on olemassa yhteys tupakoinnin ja miehisyyden välillä tai Pepsi-Colan ja nuorten ihmisten suosion ja viehättävyyden välillä. Idea ei ole osoittaa viestiä tai käytäntöä vääräksi, koska viestillä sinänsä saattaa olla edullisia tai tehokkaita vaikutuksia, mutta tarkoitus on saada näitä yhteyksiä näkyviin ja osoittaa, millä tavalla vaikutusvaltaa käytetään.

Toinen tapa suunnata tulkintaa on kohdistaa se erilaisten ilmiöiden ja ajatusten sisältöihin. Voidaan kiinnittää huomiota esimerkiksi ihmisten näkemyksiin kulutustottumusten taustalla olevista tekijöistä kuten tarpeista, hintatekijöistä, muodikkuudesta yms. tai laatu-käsitteestä oleviin erilaisiin näkemyksiin. (Vrt. esim Alvesson & al. 1994, 212)

Normaalisti suoritetaan molemmat analyysit. Kriittinen tutkimus kiinnittää huomiota niin ollen sekä tiettyihin ajattelutapoihin että niiden alkuperään. Samalla voidaan tutkia tulkintojen pitävyyttä. Jos voidaan osoittaa, että jokin piirre löytyy sekä sisällöistä että ilmiöön vaikuttavista toimintapiirteistä, on hyvinkin aihetta kriittiseen tutkimusotteeseen. Ellei ilmiöstä löydy yksipuolisia vaikutuspiirteitä, ei yleensä ole aihetta kriittiselle tulkinnalle. Kääntäen, jos ilmiön voidaan osoittaa olevan problemaattinen – esimerkiksi toiminnan tulos on jollakin tavalla falski tai tilanne on lukkiutunut – ja problemaatisuus voidaan todeta yksisuuntaisen tai yksipuolisen tai dominoivien ajatusten tai vahvojen vaikuttajaryhmien vaikutuksen tulokseksi, on vahvoja perusteita kriittisen tulkinnan suorittamiseen. (Vrt. esim Alvesson & al. 1994, 213)

Alvesson & al. (1994, 221) toteavat, että kriittistä teoriaa voidaan kuvata eräänlaisena kolmoishermeneutiikkana.

  • Yksinkertainen, ensimmäisen asteen hermeneutiikka käsittää ihmisen tulkintaa ja sisällönmäärittelyä heistä itsestään sekä subjektiivisesta ja vuorovaikutuksellisesta, kulttuurisesta todellisuudesta heidän ympärillään.
  • Kaksoishermeneutiikka eli toisen asteen hermeneutiikka on sitä, mihin tulkitseva tutkija kiinnittää huomionsa koettaessaan ymmärtää ja kehittää tietoa tästä toisten ihmisten kokemasta todellisuudesta. Se merkitsee tulkintaa tulkitsevista olioista, se eroaa luonnontieteellisestä tulkinnasta, jossa tehdään tulkintoja ilmiöistä, jotka eivät tulkitse itseään.
  • Kolmoishermeneutiikka käsittää edellä mainitun kaksoishermeneutiikan lisäksi kolmannen linjauksen. Se on niiden prosessien ja rakenteiden kriittistä tulkintaa, jotka erilaisin tavoin vaikuttavat sekä tutkittavan kohteen (tutkimushenkilön) kuin myös tutkijan tapaan näennäisen vapaasti tulkita tilannettaan suhteessa tutkittavaan ilmiöön. Kriittinen teoria tarttuu niihin tiedostamattomiin prosesseihin, ideologioihin, valtasuhteisiin ja muihin dominanssin ilmaisuihin, jota aiheuttavat että joitakin piirteitä suositaan muiden kustannuksella tilanteissa, joita syntyy ikäänkuin spontaanisti. Kriittinen teoria sisältää painopisteen siirtämisen niin, että tasapaino itsestään selvän, luonnollisen ja ongelmattoman sekä paikoilleen pysähtyneen, muuttumattoman ja irrationaalisen välillä tapahtuu jälkimmäisten piirteiden puolelle. Silloin ne voidaan saattaa tarkemman tutkimuksen kohteeksi. (Alvesson & al. 1994, 222)

palaa alkuun

8.2.3.1 Tyypillinen laadullinen tutkimus

Tyypillisesti laadullinen tutkimus on tapaustutkimusta. Ilmiötä pyritään kuvailemaan tiiviisti (thick de-scrip-tion).

Tapaustutkimus merkitsee sitä, että aineisto rajataan yhteen tai aivan muutamaan tapaukseen eikä aineistoa yhdistellä monista eri tapauksista, kuten määrällisessä tutkimuksessa. Tapaus voi olla yhden henkilön elämänkerta, yhden yksilön tapahtumakokonaisuus, yhden yhteisön historiallinen kehitys tai muu vastaava yksilötason, yhteisötason tai organisaatiotason kertakokonaisuus.

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa käytetään normaalia kieltä – myös historiallisissa kuvauksissa, joissa pyritään saamaan aineistoksi alkuperäistä ihmisten käyttämää ilmaisua tai ensimmäisen asteen – aikalaisten tekemää – tulkintaa. Ongelmaksi tavanomaisessa laadullisessa menetelmässä muodostuu se, ettei siinä saada esiin vertailuja eikä selityksiä kuten kvantitatiivisissa menetelmissä saadaan. Jälkimmäisiä taas vaivaa se, ettei niissä pystytä saamaan esiin luonnollisen kielen avulla yksilö-, yhteisö- ja organisaatiotasolla tapahtuvaa diskurssia. (Vrt. Morrow & al. 1994, 206)

palaa alkuun

8.2.3.2 Kriittisen teorian käyttö

Tutkimusmenetelmällä on pystyttävä suuntautumaan selittävään tulkintaan ja vertaileviin yleistyksiin. Kriittisen teorian metodi on paljon avoimempi ja innovatiivisempi kuin tavanomainen empiirinen tutkimus. (Morrow & al. 1994, 227)

Aineiston keruussa on tarjolla koko menetelmien valikoima: observointimenetelmät, sekä osallistuva että suora havainnointi, erilaiset haastattelumenetelmät (strukturoitu samoin kuin strukturoimaton ja syvähaastattelu), avainhenkilöiden ja asiantuntijoiden haastattelut, erilaisten henkilökohtaisten ja organisaatioiden laatimat dokumentit, TV- ja radio-ohjelmat, lehdet, arkistot, tilastot, erilaiset julkaistun aineiston ja kirjallisuuden analyysit jne.

Analyysimenetelmätkin voivat perustua koko laajaan menetelmäkirjoon: etnografiseen analyysiin, historiallisiin rekonstruktioihin, toimintatutkimukseen, monimuuttuja-analyysiin, rakenteellisiin rekonstruktioihin samoin kuin semioottisiin analyyseihin. Niiden valinnassa menetelmäteoreettinen tausta perustuu kuitenkin siihen, missä määrin ne auttavat asetettujen kysymysten selvittämisessä (problem solving effectness) eikä niinkään siihen, voidaanko tulokset verifioida (vrt. Kuhn 1970). Menetelmille on ominaista niiden reflektiivinen ja dialektinen luonne.

palaa alkuun

8.2.3.3 Reflektiivinen argumentointi

Kriittinen tutkimusote perustuu olennaisesti siihen diskurssiin, jota ilmiössä käydään. Osanottajien on pystyttävä argumentoimaan eli perustelemaan ilmaisunsa. Yleensä on länsimaisessa teknisen rationaliteetin kulttuurissa totuttu siihen, että argumentointi tapahtuu rationaalisin eli järkeen ja tietoon nojaavin perustein. Niissä torjutaan helposti asiaan kuulumattomat tunneperäiset ilmaisut ja pitäydytään pelkissä ns. tosiasioissa. Argumenttien liittyminen ilmiön- todellisuuteen ei silloin ole niin olennaista. Se voi olla puhtaasti muodollista, neutraalia, ajatonta ja ilman yhteyttä sisältöön. Se pyrkii abstrahoimaan ja yleistämään pikemminkin kuin olemaan aikaan ja paikkaan, tilanteeseen ja sisältöön nähden sitoutunutta.

Tutkijan käyttöön esitetään useita kriittisen argumentoinnin logiikkoja (Morrow & al. 1994, 235-238):

  • Käytännön tason logiikalla (logics-in-use) tarkoitetaan käytännön tasolla toimivien henkilöiden kykyä argumentoida omissa toimiaan. Tätä logiikkaa käytetään erityisesti etnografisissa analyyseissa, joissa tulevat esille osallistuvan havainnoinnin vuoksi henkilöiden väliset kommunikaatiotavat. Käytännön logiikka ei edellytä kielenkäytön muodollisia vaatimuksia eikä se sellaiseen helposti alistukaan. Morrow & al. esittävät esimerkin erilaisista käyttöoppaista, joiden ohjeet eivät välttämättä olekaan kovin hyviä. Opastaminen “kädestä pitäen” on parempi tapa kommunikoida kuin laatia muodollisia ohjeita.
  • Historiaa käsittelevä argumentointi (historicist argumentation) tarkoittaa perustelua siitä, millä tavalla ja missä määrin sisältöä koskeva tieto ja tieto siitä, missä olosuhteissa tietyt tutkimustulokset on tuotettu, ovat relevantteja ja luotettavia. Vrt. historiantutkimuksen aineisto ja lähdekritiikki.
  • Tekijän tieto -argumentointi perustuu tekijän ja kokijan omiin kokemuksiin: vertaa “sisäinen tieto”, tacit knowledge, tyst kunskap. Tässä yhteydessä on syytä huomauttaa ohi sen, mitä kriittisen teorian edustajat tähän asti ovat kirjoituksissaan todenneet, että toistaiseksi tiedetään kovin vähän tekijän tietoon perustuvan argumentoinnin luonteesta!

Kaikessa argumentoinnissa on kuitenkin muistettava myös tulkinnallisessa paradigmassa oleva ns. hermeneuttinen spiraali, joka päättymättömänä prosessina etsii jatkuvasti täsmällisempää tulkintaa, päätymättä kuitenkaan koskaan ns. “oikeaan” tulokseen.

palaa alkuun

8.2.3.4 Kriittinen tutkimusote

Kriittisen teorian tutkimusote käsittää pyrkimyksen liittää yhteen toisaalta kokonaisuuksiin tähtäävän ajattelun ja toisaalta tieteellisessä mielessä suorastaan anarkistisen katkelmallisuuden yksityiskohtineen. Kriittinen metodologia pyrkii keskittymään huolellisesti siihen, mikä on olemassa jotta se vapauttaisi meidät menneeseen liittyvästä kohtalosta (Morrow & al. 1994, 320). Todellisuus sellaisena kuin se on, edellyttää perusteluja, päättelyjä ja oikeutusta ollakseen juuri sellainen eikä jotakin muuta eli suunta sille, mitä oikeastaan voisi olla. Tutkijan ei ehkä pitäisikään kysyä, onko jokin oletus, hypoteesi, oikea tai väärä tai mahdollinen tai realistinen, vaan ehkä tulisikin kysyä, millainen tulisi sen maailman olla, jossa tämä oletus olisi mahdollinen.

Tapaustutkimus

Tapaustutkimus on ns. intensiivinen tutkimusmenetelmä, jota ei ole pidettävä mitenkään tyypillisenä kriittisen teorian metodina, mutta se soveltuu silloin, kun tutkimuskysymykset ovat viitanneet sen pätevyyteen saavuttaa kriittistä tietoa. Se kohdistuu ajankohtaisiin asioihin, siinä on mahdollisuus suorittaa systemaattista observointia sekä haastatteluja. Se on enemmän kohdistunut selitykseen kuin tulkintaan. Se ei ole riippuvainen henkilöstön osallistumisesta, vaan se voidaan toteuttaa esimerkiksi laajan arkistomateriaalin määrällisen analyysin pohjalta. Toisaalta sitä voidaan tarvittaessa myös täydentää henkilötasolta saatavalla tiedolla. Vaikka se näyttää heikolta vertailevan tutkimusotteen näkökulmasta, kuitenkin jo “tapauksen” valinnan taustalla on tietty vertaileva ote, jonka tulos tulee raportoida ja perustella.

Morrow & al. toteavat, että tapaustutkimus menetelmänä, johon liitetään ei-tilastollisia vertailevia tapaustutkimuksia on erityisen soveltuva kriittisen teorian hyväksymien tutkimusongelmien selvittämiseen ja niiden edellyttämään intensiiviseen tutkimusotteeseen. Viime aikoina on ryhdytty erityisesti suosimaan kokonaisvaltaista vertailevaa tutkimusta intensiivisinä, pieninä vertailuina suuria otoksia käsittävän tilastollisen analyysin asemasta. (Morrow & al. 1994, 253)

Historiallinen analyysi

Historiallinen analyysi on nykyään erityisen runsaasti käytetty kriittisen teorian menetelmä (ns. vertaileva historiallinen sosiologia). Sillä voidaan selvittää esimerkiksi ainutkertaisia historiallisia tapahtumia tai niiden kehittymistä ja menestymistä ajan kuluessa. Myös tässä tehtävässä tulee kysymykseen vertailevan tutkimuksen menetelmä. Sen logiikka perustuu toisaalta hyväksyntään/yksimielisyyteen ja toisaalta erojen havaitsemiseen. Edellisessä tapauksessa kahdella erilaisella tapauksella voi olla samanlainen tulos. Silloin analyysillä etsitään yhteisiä tekijöitä, joiden vaikutuksesta samankaltaisuus on syntynyt, tai etsitään niitä tekijöitä, joiden vaikutuksesta erot ovat syntyneet. Kumpikin näistä strategioista voi olla menestyksellinen teoriaa kehitettäessä.

Historiallinen analyysi voidaan tehdä kolmella eri tavalla:

  • Sovelletaan jotakin yleistä (teoreettista) mallia ilmiön historian tulkintaan.
  • Etsitään soveltuvia käsitteitä ilmiön historian tulkintaan.
  • Suoritetaan ilmiön historiassa ilmenneiden kausaalisten (syys-seuraus -suhteiden) säännönmukaisuuksien analyysi.

Etnografinen analyysi

Etnografisen tutkimuksen puitteissa tutkija kohtaa elävänä, “in live” sellaisen todellisen tilanteen, jolla on käytännöllistä tai johonkin käytännössä vaikuttavaa todellista merkitystä. Silloin kysymyksenasettelu on toinen kuin esimerkiksi historiallisessa kontekstissa, joissa tapahtumat ovat jo selän takana. Kriittisen teorian näkökulmasta katsoen herää esiin kysymys, mikä etnograafisesta metodista tekee kriittisen? Tavanomainen etnograafinen metodihan tarkoittaa ensisijaisesti ilmiön kuvausta ja tulkintaa. Tässä tapauksessa on enemmänkin kyseessä kriittinen etnografia.

Avainsanaksi muodostuu ns. kriittinen hermeneutiikka, -käsite, joka on kehitetty antropologian alueella. Siinä prosessissa esiintyy kaksi toisensa kattavaa tapahtumaa:

  • vieraannuttava kulttuurikritiikki (cultural critique as defamiliarization)
  • ideologinen kulttuurikritiikki (cultural critique as ideology critique).

Kumpaakin voi soveltaa esimerkiksi ajattelemalla ilmiölle täysin päinvastaisia kulttuurisia tai ideologisia olosuhteita ja pohtimalla, miten ilmiön piirteet näyttäytyvät näissä täysin vieraissa oloissa. Tavallaan vertaillaan kotiolojen etnografiikkaa täysin vieraiden olojen vastaavaan. Tulkitsemalla näitä taustoja vastaan tutkimusaineistoa, toteutetaan kriittistä hermeneutiikkaa. Kriittistä hermeneutiikkaa on toteutettu myös naistutkimuksessa saattamalla “näkymätön näkyväksi” ja tulkitsemalla sen jälkeen aineistoa uudelleen.

Diskurssianalyysi

Vaikka diskurssi-sana usein käännetään sanalla keskustelu, käsite diskurssi ei ole mikä hyvänsä kokoelma sanoja ja virkkeitä, vaan se on tiettyyn kokonaisuuteen kuuluvien ajatusten esittämistä. Diskurssi on itse asiassa sitä, mikä tapahtuu reflektiivisen analyysin avulla varsinaisena tutkimusprosessina. Reflektiivisiä diskurssi-menetelmiä ovat retorinen analyysi, historiallinen analyysi ja rakenteellinen analyysi.

Osallistuva toimintatutkimus (participatory action research)

Kriittiseen tutkimusparadigmaan luettavassa toimintatutkimuksessa on reflektiivisyydellä keskeinen merkitys. Myös pedagogiikan puolella, erityisesti kokemuksellisessa oppimisessa pohditaan reflektiivisyyden olemusta. Reflektio-sana viittaa tavallisessa kielenkäytössä peilistä heijastuvaan kuvaan. Henkisemmässä tarkoituksessa siitä tulee mieleen ihmisen ajattelu itsekseen, jolloin asioita peilataan aikaisempaan kokemusmaailmaan. Reflektiolla ymmärretään yleensä aktiivista tutkistelu- ja paljastusprosessia, jonka lopputulos voi olla yllättävä. Reflektiivisyyden ajatus oppimisessa esiintyy jo Aristoteleella. Sittemmin, 1900-luvun alussa Dewey korosti reflektiivisen toiminnan merkitystä oppimisprosessissa. Hän erotti kaksi oppimistapaa, yritys ja erehdysmenetelmän sekä reflektiivisen toiminnan, johon kuuluu kokemuksen eri osien yhteyksien ja suhteiden tarkastelu. (Suojanen 1992, 25)

Kuten Suojanen (1992,26) Deweyyn nojaten toteaa, reflektiiviseen ajatteluun liittyy vielä epäilevä, hämmästelevä ja päätöksentekoa pitkittävä asenne sekä uusia näkökulmia metsästävä ja tutkiva mieli. Boud & al. (1985) korostavat affektiivisten tekijöiden merkitystä. He määrittelevät reflektiivisyyden yleistermiksi niille intellektuaalisille ja affektiivisille toiminnoille, joiden avulla yksilöt valottavat kokemuksiaan ja joiden tarkoitus on johtaa kokemusten uudenlaiseen ja syvempään ymmärtämiseen. (Boud & al. 1985, 19-21.)

Osallistuvan toimintatutkimuksen luonnollisimmin esiintyvä muoto on eräänlainen näkökulmatutkimus (standpoint methodology), jossa tutkija tutkii itseään tai lähellä olevia muita samanlaisessa tilanteessa kuin itsekin on. Tätä näkökulmien esiin saamista on toteutettu mm. naisten, eri rotuisten ihmisten ja etnisten ryhmien joukoissa samoin kuin seksuaalisesti poikkeavien ryhmissä. Tällöin voidaan liittää mukaan esimerkiksi omaelämäkertoja tai elämänhistorioita ja käsitellä niitä yksilö- ja ryhmätason kokemuksina ja tiedostettavina aineistoina. Grönfors (1985) tuo esiin myös osallistavan havainnoinnin käsitteen.Tutkijan rooli ei näissä tapauksissa voi olla “ulkopuolinen”. Tutkijalla on oltava oma näkökulmansa mukana diskurssissa.

Kriittinen toimintatutkimus

Kemmis näkee reflektiivisyyden yhteiskunnallisena ilmiönä. Hän mainitsee teesinään, että reflektio on poliittista toimintaa, joka joko nopeuttaa tai jarruttaa rationaalisen, oikeudenmukaisen ja kaikkia tyydyttävän yhteiskunnan toteutumista. (Kemmis 1985, 140.) Esitetyssä teesissä kuvastuu Kemmisin sitoutuminen kriittiseen yhteiskuntatieteelliseen tutkimukseen.

Kemmis tarkastelee reflektiivisyyttä emansipatorisen toiminta-tutkimuksen näkökulmasta ja esittää seuraavia reflektiolle luonteenomaisia piirteitä:

  • Reflektio ei ole vain sisäinen, psyykkinen prosessi eikä pelkkää pohtimista vaan se on toimintapainotteista ja yhdistää ajattelun ja toiminnan todellisissa sosiaalisissa tilanteissa.
  • Reflektio ei ole kieleen perustuva, yksilöllinen prosessi; se edellyt-tää sosiaalista kanssakäymistä.
  • Reflektio ei ole vapaata arvoista eikä neutraalia; se kuvaa ja palvelee inhimillisiä, sosiaalisia, kulttuurisia ja poliittisia tavoitteita.
  • Reflektio on ideologisesti muovautunutta; se myös muovaa ideologiaa.
  • Reflektio ei ole mekaaninen prosessi eikä pelkkää uusien ideoiden tuottamiseen tähtäävää luovaa toimintaa; se on toimintaa, joka pystyy muokkaamaan yhteiskuntaa kommunikoinnin, valintapäätösten ja yhteiskunnalliseen elämään osallistumisen avulla. (Kemmis 1985, 140,149.)

Kemmis varoittaa erottamasta toisistaan ajattelua ja toimintaa. Reflektiolle on tyypillistä dialektisuus, se katsoo sekä sisäänpäin omiin ajatuksiin ja ajatteluprosesseihin että ulospäin niihin tilanteisiin, joissa toimimme. Sisäisen ja ulkoisen vuorovaikutuksen tarkastelu suuntaa samalla uutta ajattelu- ja toimintaprosessiamme. Reflektiota voi pitää tavallaan “meta-ajatteluna”, jossa me tutkimme ajatustemme ja toimintamme vuorovaikutusta. (Kemmis 1985, 141.)

Mezirow pitää reflektoinnin kohteina havaintoja, ajattelua ja toimintaa sekä näiden vakiintunutta tarkastelutapaa, joita voidaan katsella seitsemältä eri tasolta:

  • reflektiivisyyden taso (reflectivity); tietoisuus tietystä havainnosta, ajatuksesta tai toiminnasta
  • affektiivisen reflektiivisyyden taso (affective reflectivity); tietoisuus omista tunteista em. asioita kohtaan
  • erotteleva reflektiivisyys (discriminant reflectivity); omien havaintojen, ajattelun ja toiminnan laadun arvioiminen; asioiden välisten yhteyksien pohtiminen
  • arvioiva reflektiivisyys (judgmental reflectivity); tietoisuus omien arvojemme vaikutuksesta havaintoihimme, ajatuksiimme ja toimintaamme sekä tapaamme tarkastella näitä
  • käsitteellinen reflektiivisyys (conceptual reflectivity); käyttämiemme käsitteiden merkityksen arvioiminen reflektion kohteen ymmärtämisessä
  • psyykkinen reflektiivisyys (psychic reflectivity); tietoisuus siitä, että tarkastelun kohdetta joutuu arvioimaan rajallisen tiedon pohjalta
  • teoreettinen reflektiivisyys (theoretical reflectivity); tietoisuus siitä, että omaksuttu reflektointikäytäntö perustuu selvyyksinä pidettyihin kulttuurisiin ja psykologisiin olettamuksiin, jotka kuvaavat kokemusta vähemmän tyydyttävästi kuin funktionaalisempiin kriteereihin perustuvat tarkastelukulmat.

Kemmis erottaa toisistaan sekä Aristotelekseen että Habermasiin tukeutuen kolme reflektion tasoa:

  • tekninen reflektio; ongelmanratkaisua
  • tulkinnallinen reflektio; toimintojen harkintaa myös moraalisena kysymyksenä
  • kriittinen reflektio; ajatteluun painottuvaa arviointia.

(Kemmis 1985, 142-145; katso myös Suojanen 1992)

fi_image142

Kuva 55. Reflektoinnin kohteet ja tasot (Mezirow 1981).

Mezirow erottelee neljä ensimmäistä tasoa tietoiseksi reflektioksi ja kolme jälkimmäistä kriittisen tietoisuuden tasoiksi. Teoreettisen reflektion tasoa hän pitää tärkeimpänä tarkastelunäkökulman muuntamisprosessissa. (Mezirow 1981; ks. myös Boud et al. 1985, 25-26)

palaa alkuun

8.2.3.5 Laadullinen ja määrällinen tutkimusote

Laadullinen tutkimus järjestyy eri tavalla ja edellyttää kaikkiaan tutkijalta toisenlaisia tutkimustaitoja ja työprosessin hallintaa kuin vaikkapa kausaalisen ajattelun mukainen työprosessi. Prosessi ei ole välttämättä vaikeampi; esimerkiksi tilastollisen tutkimuksen suorittaminen edellyttää paljon etukäteistyötä, suunnittelua, koordinointia, tiedostomuunnoksia, analyyttisia ja matemaattisia taitoja ja tilastollisten menetelmien tuntemusta. Laadullinen prosessi on teknisesti usein selvästi yksinkertaisempi kuin kausaalisen tutkimuksen prosessi. Yleensä se edellyttää myös vähemmän tutkimusteknisiä ja analyyttisia taitoja kuin vaikkapa kokeellinen tutkimus. Laadullinen tutkimusprosessi kuitenkin rytmittyy eri tavalla kuin kausaalisen tutkimuksen työprosessi ja se sisältää enemmän epävarmuuksia erityisesti tutkimuksen loppuvaiheissa kuin esim. kokeellinen tutkimusprosessi. (Koskinen 1995, 64)

fi_image143

Koskinen (1995) esittää tutkimusprosessin kuviona, jossa kohdistetaan erityisesti huomiota prosessin etenemisen logiikkaan ai-neiston ja teorian välisenä vuorovaikutuksena.

Laadullinen tutkimus on aluksi kevyttä ja helpon oloista, mutta monimutkaista tutkimuksen keski- ja loppuvaiheissa, joissa tutkijan on “solmittava yhteen paljon useampia lankoja“. Laadullisen tutkimuksen alun helppous ja keveys kompensoituu myöhemmin, kun tutkijan täytyy sovittaa yhteen tutkimuksen elementit.

Eroa on myös taustakirjallisuuden ja teoreettisen muun aineiston käytössä. Kirjallisuutta käytetään laadullisessa tutkimuksessa ideoimaan tutkijaa, ei ohjaamaan hypoteesien ja tutkimuskehikoiden valintaa. Aiempaa kirjallisuutta käytetään laadullisessa tutkimuksessa yleensä eri tavalla. Koska täsmällinen tutkimuskysymys ei useinkaan ole selvillä silloin, kun aineiston keruu ja analyysi aloitetaan, ei tutkijan kannata vielä käydä aiempaa kirjallisuutta läpi sillä silmällä, että hän etsisi sieltä vastauksia kysymykseensä. Kirjallisuuteen hukkuu, toteaa Koskinen (1995), sillä ellei tiedä, mitä tutkii, on potentiaalisesti merkittävää kirjallisuutta loputtomiin. Vasta kysymyksenasettelun kiinnittäminen auttaa tarkentamaan lukemisprosessia, mutta koska tämä tapahtuu laadullisessa tutkimuksessa yleensä suhteellisen myöhään, on tärkeimmät tutkimusta muokkaavat ratkaisut usein jo tehty ennen kuin tutkija alkaa syventyä kirjallisuuteen. Erityisesti tutkimuksen alkuvaiheet ovat toisenlaisia. Laadullinen tutkija suhtautuu yleensä varauksellisesti aiempaan teoriaan, hän käsitteellistää tutkimuskohteensa löyhemmin kuin kausaalisesti orientoitunut tutkija eikä hän operationalisoi käsitteitään kuin ehkä analyysin välttämättömiin tarpeisiin, sanoo Koskinen (1995).

Aineiston keruuta ei voi suunnitella yhtä tarkasti kuin tilastojen käyttöön perustuvassa työssä. Tutkijan kannattaa olla avoin, kerätä monenlaista aineistoa ja vasta myöhemmin miettiä, mitä aineiston osia käyttää. Aineiston “hukkaprosentti” on siten usein suuri ja työ muodostuu helposti aineistointensiiviseksi. Laadullisen raportin kirjoittaminen voi olla hankalaa, sillä tutkimuksen monet vaiheet ovat yleensä auki vielä pitkään kirjoitusprosessin jo alettua. Aineistosta saattaa puuttua osia, analyysi on kesken ja kysymyksenasettelu saattaa olla auki vielä silloin, kun tutkija aloittaa raportin kirjoittamisen. Kausaalisen tutkijan kirjoitustehtävä on useilta osiltaan teknisempi ja raportoivampi kuin laadullisen tutkijan kirjoitustehtävä.

Koskinen (1995) toteaa muihin tutkijoihin viitaten, että laadullisen tutkimuksen kriittisiä vaiheita ovat mm. avoimuuden ylläpitäminen erityisesti tutkimuksen alussa, samoin kerätyn aineiston analyysin vaikeus ja työläys prosessin keskivaiheilla. Hankaluuksien joukkoon hän lisää myös kirjoittamisprosessin vaikeuden, koska sitä on ilmeisesti vaikeampi pitää koossa kuin esimerkiksi kokeellisen tilanteen tai muun vastaavan määrällisen tutkimuksen raportointia.

Laadullisen työprosessin luonteen vuoksi erityisesti työn suvantovaiheet voivat olla vaarallisia. Suvantovaiheessa tutkijan voi olla hankala ratkaista, mistä löytyisi järkevä tie eteenpäin. Hitaan etenemisen syytä on vaikea selvittää, suoraviivaisia ohjeita voi olla vaikea löytää ja yllätysten mahdollisuutta ei voi sulkea pois. Niinpä laadullisessa tutkimusprosessissa on kauttaaltaan paljon harkintaa ja jokainen tutkimus muodostuu erilaiseksi. (Koskinen 1995, 64)

palaa alkuun

9.1 Tutkimusaineiston organisointi

Ennen tutkimuksen aloittamista on suunniteltava, millä menetelmällä tarkoituksenmukaisimmin saa vastauksen asetettuihin kysymyksiin. Menetelmän valinta on aina riippuvainen asianomaisen tieteenalan paradigmasta eli tieteen perusoletuksista, tutkittavan kohteen olemuksesta, kysymyksenasettelusta sekä erilaisista taustatekijöistä. Se ei siis ole pelkästään mikä tahansa keino toteuttaa tutkimus.

Valittiinpa mikä aineistonkeruumenetelmä tahansa, aina kannattaa muistaa, että siinä on tutkijan oma vaikutus ratkaisevasti mukana. Hän itse päättää, miten aineisto kootaan, mitä muuttujia siihen otetaan mukaan, mikä siinä painottuu ja mikä jää vähemmälle huomiolle. Dey (1995, 15) huomauttaa, ettei ole olemassa aineistoa “out there“ eli valmiina jossakin poimijaansa odottamassa. Sen kokoaminen merkitsee paitsi sisällöllistä valintaa, myös monien teknisten tekijöiden vaikutusta, kuten esimerkiksi muistiinpanoja, nauhoittamista, valokuvaamista yms.

Aineiston keruumetodien ryhmittely voidaan tehdä sen mukaan, miten tiukasti tiedonkeruu on strukturoitua ja miten tutkittava todellisuus on käsitetty. Kysymys on ensinnäkin siitä, miten paljon tutkittavaa kohdetta voidaan käsitellä ja muokata toimenpiteitä varten, eli ns. reifikaation, esineellistämisen asteesta. Näin voidaan tehdä silloin, kun kohdetta halutaan tutkia esimerkiksi laboratorio-olosuhteissa ja tehdä kokeita erilaisin vaihtoehdoin. Sen sijaan silloin, kun halutaan tehdä havaintoja jostakin tapahtumasta todellisuudessa, sellaisenaan, kohdetta ei lainkaan manipuloida, vaan tutkitaan ilmiötä sen luonnollisessa olotilassa Toisaalta tutkittavat kohteet voidaan ryhmitellä sen mukaan, kuinka vapaamuotoinen tai tarkkaan etukäteen jäsennelty tarkoitettu metodi on.

kuva057

Kuva 57. Tutkimusotteen valinta ja tutkimusasetelma (Sovellus; Hirsjärvi & al. 1986, 52).

Ian Dey kuvaa määrällisen ja laadullisen tutkimusotteen keskinäistä suhdetta tunnettua Yin-Yang -kuviota käyttäen. Hän korostaa kummankin keskinäistä riippuvuutta. Numeerista tietoa ei voi täysin välttää silloinkaan, kun tutkitaan asioiden merkityksiä ja merkityssisältöjäkään ei voi kokonaan välttää, kun tahdotaan tietoa aineiston määrällisistä suhteista. Kummatkin täydentävät toisiaan. Aineistoa koottaessa kysymykset kohdistuvat enemmän tai vähemmän määrälliseen tai laadulliseen puoleen ja näistä painotuksista riippuvat myös aineiston analyysimenetelmät. (Dey 1995, 28)

fi_image144

Kuva 58. Määrällisen ja laadullisen tutkimusotteen keskinäinen tasapaino (Dey, 1995,28).

palaa alkuun

9.1.1 Havainnointi ja seuranta

Tieteellinen havainnointi merkitsee systemaattista tietojen kokoamista ja tieteelliseen työskentelyyn suuntautunutta toimintaa. Havaintojen tekemisen tulee olla systemaattisesti suunniteltua ja saatava tieto tulee koota systemaattisesti. Havaintojen teossa käytämme aistejamme tarkemmin kuin tavallisissa arkitilanteissa. Koottavan tiedon tulee noudattaa ongelmanasettelua ja olla luotettavaa sekä tarkkaa. Havaintoja tehdään tavallisesti ”todellisissa elämäntilanteissa” ja siksi observointimenetelmältä edellytetään erityistä ennakkosuunnittelua, jotta tietojen kokoaminen on systemaattista ja koottava tieto on luotettavaa ja tarkkaa.

palaa alkuun

9.1.1.1 Suora havainnointi

eli suora observointi tulee kysymykseen esimerkiksi silloin, kun tutkija haluaa tarkkailla tilannetta ja tapahtumia ilman, että tutkittavat välttämättä tietävät hänen läsnäolostaan. Silloin observoidaan eli havainnoidaan jonkun toisen tai toisten suorituksia tai tapahtumia jossakin. Toisaalta suoraa observointia käytetään mm. erilaisten fysikaalisten ja teknisten ilmiöiden havainnoimiseen.

Havaintotilanne voi siis olla joko kentällä aitojen tapahtumien parissa tai sitten se voi olla järjestetty laboratorio-olosuhteisiin. Tilanne voidaan järjestää niin, että havaittavat tietävät tutkijan läsnäolosta (avoin suora havainnointi) tai sitten niin, että tutkija kätkeytyy jollakin tavalla (piilohavainnointi).

Tutkija käyttää ensisijaisesti kaikkia viittä aistiaan ja sen lisäksi tarpeellisia apuvälineitä havaintojen tekemiseen. Lisäksi voidaan käyttää erilaisia välineitä estämään tutkittavia havaitsemasta tutkijaa, esimerkiksi seinämiä, piilotettuja kameroita, yksisuuntaisia peilejä jne.

Tutkimusaineiston kokoamisen kannalta suoralla havainnoimisella saadaan asiasisältöjä ja käyttäytymistä koskevia ulkopuolelta havaittavia tietoja, jotka ovat niin tarkkoja ja keskenään vertailtavia kuin mahdollista, mutta toisaalta sen avulla ei saada pinnan alle jäävää ns. ymmärrystietoa. Tutkijan kannattaakin pohtia, onko tarpeen koota ns. triangulaatiota varten tietoa jollakin muullakin, esimerkiksi haastattelumenetelmällä. Vaikka onkin kysymys ei-osallistuvasta havainnoinnista, silti tutkijan oma psyyke, hänen mieltymyksensä, ennakkoluulonsa, käsitys tutkimuksen suotavista tuloksista yms. saattavat vaikuttaa havaintojen rekisteröintiin.

Jos havainnoinnin kohteena on henkilöiden käyttäytyminen tietyssä tilanteessa, on tutkimustilanne järjestettävä erityisin toimenpitein. Tutkijan on varattava itselleen juuri tähän tarkoitukseen rauhoitettu aika ja suunniteltava havaintojen muistiinpanotekniikka huolellisesti etukäteen. Jos valitaan piilo-observointi, ei havaitsija mitenkään puutu tapahtumien kulkuun ja on täysin ulkopuolinen havaintojen tekijä. Silloin hänen on helppo myös ottaa ulkopuolisen asenne ja olla objektiivinen kohteeseen nähden. Se johtaa myös siihen, ettei hän ota osaa havaintojen kohteena olevan mielentilaan eikä havaittavan ilmiön sisältöön. Ulkopuolinen, objektiivinen asennoituminen merkitsee myös pidättäytymistä kaikista tilanteista, joissa on mahdollisuus sekaantua observoitavaan asiaan. Se merkitsee myös, ettei kohdetta manipuloida, vaan on tyydyttävä vain ja ainoastaan siihen, mitä observoitava kohde haluaa ja kykenee esittämään.

Jos observoinnin kohde on jokin materiaalinen, fysikaalinen tai tekninen tapahtuma, tilanne järjestetään koetilanteen tapaan suunnitellen etukäteen observoitavan tapahtuman kulku ja sen muistiinpanotekniikka.

Toteutettiinpa tutkimus kummalla hyvänsä, strukturoidulla tai strukturoimattomalla havainnointitekniikalla, siihen kuuluu valmistelevia toimenpiteitä ennen varsinaisen tutkimuksen suorittamista. Tavoitteet täytyy määrittää ja tarkentaa sekä päättää havainnoilta vaadittava tarkkuus. Tutkimuskohteeseen kannattaa tutustua paikan päällä ennen varsinaista tutkimusta. Tapahtumalajit tulee jakaa tutkimustavoitteiden mukaisesti ja niiden tulee olla tarpeeksi yksityiskohtaisia. Tutkimus kuitenkin usein täydentää jaottelua tuomalla esiin uusia seikkoja. Tutkimusajankohta ja havainnointijärjestelmä täytyy valita. Jäsenneltyä havainnointia varten täytyy mahdollinen lomake suunnitella huolellisesti jo etukäteen. On myös selvitettävä paljonko havaintojen teko ja kirjaus vie aikaa, jotta voidaan järkevästi määritellä havainnoinnin tiheys. Havainnointi vaatii runsaasti ennakkovalmisteluja ja syventymistä tutkittavan toiminnan sisältöön, mikä ei koskaan ole haitaksi, mutta saattaa rajoittaa tutkijan vapautta.(Vrt. esim. Hovi, Lehmuskoski & Ojanen 1986)

palaa alkuun

9.1.1.2 Strukturoitu havainnointi

vaatii, että tutkija jäsentelee ongelmansa ennen varsinaista havainnointia ja laatii havainnointia varten luokitteluja, jotka riippuvat tutkimusongelmista. Tutkittavasta alueesta täytyy olla jo ennestään sellaista tietoa, että voidaan päättää mitä ja milloin havainnoidaan. Tämän tiedon pohjalta voidaan laatia luokitteluja havainnointilomakkeeseen ja päättää käytettävä mitta-asteikko.

  • Luokittelujen tulee olla niin laadittuja, että käyttäytymisen eri tyypit voidaan yksiselitteisesti merkitä johonkin tiettyyn luokkaan kuuluviksi.
  • Luokittelujen tulee olla toisiaan poissulkevia.
  • Luokittelujen määrä ei saa olla kovin suuri, mutta ei myöskään liian pieni. Usein katsotaan 10-20 luokkaa olevan riittävä määrä. Suuri määrä luokkia antaa paremmat mahdollisuudet kattavaan kuvaukseen, mutta toisaalta suuren määrän hallinta observointitilanteessa voi olla hankalaa.
  • Luokittelut kannattaa laatia niin, että havainnon merkitseminen käy sujuvasti.
  • Jokainen observointilomake ja -luokittelu tulee esikokeilla.

palaa alkuun

9.1.1.3 Strukturoimatonta havainnointia

käytetään silloin, kun halutaan saada selville mahdollisimman paljon erilaista ennakkotietoa jostakin asiasta. Kun tällaista havainnointia ei voida etukäteen luokitella, käytetään apuna tutkittavan ilmiön teoriaa, josta tiedetään, mitä ilmiössä oletetaan tapahtuvan ja sen mukaan rekisteröidään observoidut seikat. Tuloksena kannattaa analysoida avainsanat, joiden perusteella voidaan myöhemmin edetä strukturoidun havainnoinnin luokitteluun.

palaa alkuun

9.1.1.4 Osallistuva havainnointi

(participant observation) merkitsee sitä, että tutkija on fyysisesti läsnä tutkimuskohteessaan. Hänen kysymyksensä lähtökohtana on “Mitä tässä tapahtuu?“, “ Mikä on tärkeää ja olennaista tässä tilanteessa?“, “Miten läsnäolijat itse kuvaavat tilannettaan, ja miten he itse sen ilmaisevat?“

Osallistuva havainnointi voi olla aktiivista tai passiivista. Aktiivisessa osallistuvassa havainnoinnissa tutkija aktiivisesti vaikuttaa läsnäolollaan siihen ilmiöön, jota hän tutkii. Hän voi esimerkiksi järjestellä erilaisten ryhmien toimintaa tietyllä tavalla. Passiivisessa osallistuvassa havainnoinnissa tutkija on mukana yhtenä samanlaisena osallistujana kuin muutkin, mutta ei mitenkään vaikuta tilanteen kulkuun. Kummassakin tapauksessa tutkijan on kuitenkin pystyttävä erittelemään oma roolinsa ja sen mahdollinen vaikutus tilanteeseen ja raportoimaan siitä, jotta hän pystyy arvioimaan tutkimuksen luotettavuutta.

Tutkija on läsnä observointitilanteessa ikään kuin kahdessa persoonassa: toisaalta hän on osallistuja, toisaalta hän seuraa toisten käyttäytymistä. Tilanteesta riippuen hän osallistuu toimintaan enemmän tai vähemmän aktiivisesti, mutta täysin ulkopuoliseksi hän ei voi jättäytyä. Hänen läsnäolonsa on kuitenkin kaikkien tiedossa. Osallistuvassa observoinnissa tilannetta voidaan tarkkailla ensin kokonaisvaltaisesti ja vähitellen päästä sisälle yksityiskohtiinkin. On tarpeellista kuitenkin seurata tapahtumaa niin kauan, että kaikki lainalaisuudet ja rutiinitkin alkavat hahmottua. Tärkeää on myös, että tutkittavat tottuvat siinä määrin tutkijaan, ettei hänen läsnäolonsa enää vaikuta millään tavalla kiusalliselta. Tutkijan tulee kunnioittaa kohteensa käytäntöjä eikä sekaantua muuttamaan mitään niistä.

Tutkimuskohteen tuttuus tai outous määrittää sen, kuinka kauan kohdetta on seurattava. Kuten Syrjälä & al. (1994, 85) sanovat, liiallisen tuttuuden ei pidä antaa harhauttaa. Kannattaa pohtia omaa tutkijan roolia sekä kysymyksenasettelua, kunnes ne alkavat erottua riittävän selvästi ja täsmällisesti.

Tutkija käyttää monia eri keinoja aineiston kokoamisessa. Hän haastattelee, osallistuu toimintaan itse sekä havainnoi muita, mutta osaksi harjoittaa myös itsensä havainnointia. Lisäksi hän kokoaa dokumentteja. sekä käyttää havainnoinnissa apuna nauhuria tai videota omien muistiinpanojen lisäksi ja tukena. Kenttämuistiinpanot kannattaa tehdä aikajärjestyksessä ja laatia ns. kenttäaineistokirja, johon voi viitata varsinaisessa tutkimusraportissa. Tällaiset tekijät lisäävät tutkimuksen luotettavuutta.

Osallistuva havainnointi on traditionaalinen menetelmä mm. sosiaali- ja kulttuuriantropologian piirissä. Maailmankuulu antropologi Margaret Mead (1960) asui alkuasukkaiden parissa vuosikaudet ja on sen tuntemuksen pohjalta kirjoittanut monet Etelämeren kansojen elämää ja kulttuuria käsittelevät teokset asukkaiden omia käsitteitä käyttäen. Tällaisissa tutkimuksissa tutkija ei aina edes varmuudella tiedä, mihin kysymyksiin hän haluaa saada vastauksen; siksi on elettävä asianomaisen kulttuurin ilmastossa, jotta tutkimusaineistosta tulee validi. Tutkija merkitsee muistiin, mitä hän havaitsee, ilman että hän seuloo sitä omien arvoasetelmiensa kautta.

palaa alkuun

9.1.1.5 Havainnointitutkimuksen luotettavuus

koostuu edustavuudesta ja tarkkuudesta, johon vaikuttavat havainnoinnin harhattomuus ja täsmällisyys. Harhattomuus on hyvä, jos ei ole syytä olettaa syntyvän virhettä erityisemmin mihinkään suuntaan. Täsmällisyyttä taas voidaan parantaa lisäämällä havaintojen lukua. (Vrt. Hovi, Lehmuskoski & Ojanen 1986, 56 – 57.)

Havainnointimenetelmän etuna on se, että voidaan tehdä havaintoja todellisuudesta, silloin kun asiat tapahtuvat. Väliin ei tule ylimääräisiä tulkintoja. Havainnointitilanne ei ole sidottu verbaaliin kommunikointiin ja siksi voidaan tehdä havaintoja myös eleistä, ilmeistä, liikkeistä, toimintaprosesseista yms. Havaintojen tekijä on riippumaton myös kielivaikeuksista. Havainnointimenetelmässä ei tarvitse olla riippuvainen myöskään kohteen motivaatiosta tai halukkuudesta olla tutkimuskohteena.

Observoinnin oikeasta suorituksesta riippuu paljolti koko tutkimuksen luotettavuus. Siksi siihen on syytä kiinnittää huomiota. Havainnointivirheet voivat johtua siitä, että muistiinpanotekniikassa tehdään väärä kirjaus tai havainnointi arvataan. Osallistuvassa havainnoinnissa tarkkailtavien asioiden määrä ja laajuus pyrkivät supistumaan havainnoinnin kuluessa. Asioiden muistiin merkitseminen voi viivästyä ja jälkikäteen muistiinmerkityt tiedot saattavat siten olla muuttuneita tai puutteellisia. (Vrt. Jyrinki 1977, 11.)

Havainto on aina valikoiva. Ihmisen havainnointi on aina eräänlaista vuorovaikutus- tai neuvotteluprosessia, jossa yritetään saada ulkoiset ärsykkeet vastaamaan meillä jo olevia käsite- ja ajatusmalleja. Tukija siis kokee asioita omalla tavallaan, joka saattaa olla erilainen kuin toisilla osallistujilla. Halvorsen käyttää myös termiä “rajoitetun perspektiivin vaikutus“ joka saattaa kohdata tutkijaa varsinkin osallistuvan havainnoinnin käytössä. Se tapahtuu, jos tutkijan tulee omaksua jokin tietty rooli, joka puolestaan vaikuttaa siihen, että hän saa kohteesta vain rajoitettuja kokemuksia. (Halvorsen 1992,85) Havaitsemisessa on aina mukana tarve jäsentää ja ymmärtää. Sekavuus häviää, kun havainto ymmärretään.
Havainnointimenetelmän haittapuolia on mm. sen vaativuus resursseihin nähden. Se vaatii aikaa ja myös rahaa, jos työ on teetettävä tutkimusapulaisilla.

Muita haittapuolia on menetelmän hallinta. Miten tutkija tietää, liittyvätkö havaittavat seikat juuri siihen ilmiöön, jota hän haluaa tutkia? Miten havaitaan juuri oikeat seikat? Esitutkimus on jokseenkin aina välttämätön, mutta useinkaan ei elävässä elämässä asioita tehdä ja toteuteta samalla tavoilla kerta toisensa jälkeen.

Osallistuvan havainnoinnin aikana tapahtuvassa kommunikoinnissa on kysymys, ei ainoastaan verbaalista, vaan myös eleiden, ilmeiden, liikkeiden, hajujen ja mahdollisesti myös kosketuksen avulla tapahtuvasta kommunikoinnista. (Vrt. esim. Marshall & Rossman 1995, 92) On tärkeää, että tutkija on tietoinen kaikista näistä kanavista, koska muuten saattaa olennaista informaatiota jäädä välittymättä. Niiden avulla puhetta täydentävät monet muut tekijät. On kuitenkin myös varottava, ettei liioitella tai tulkita väärin “body language“-viestejä. Ne voivat muuntaa tulkintaa väärään suntaan. Esimerkiksi kulttuurien väliset erot voivat vaikuttaa siihen, että viesteillä onkin päinvastainen merkitys kuin on tarkoitettu. Näiden moninaisten kanavien käyttöä tutkitaan erityisesti “kinesics“- eli kinestiikka-nimisenä omana metodisena alueenaan. Koska kinestiikka antaa monia tiedostamattomia viestejä, se tarjoaa mahdollisuuden ns. triangulaation käyttöön tutkimuksen luotettavuuden parantamiseksi.

Havainnointitutkimusta suorittavan tutkijan on otettava huomioon se mahdollisuus, että eteen tulee odottamattomia tilanteita, joihin on pystyttävä nopeasti reagoimaan.
Virhelähteenä on otettava huomioon se seikka, että havaintojen kohteena oleva henkilö muuttaa käyttäytymistään tietäessään olevansa havaintojen teon kohteena. Halvorsen puhuu ns. kontrolliefektistä, joka tarkoittaa, että tutkittava ilmiö muuttuu tutkimusprosessin aikana (vrt. esim. Halvorsen 1992, 84). Tämän vuoksi kannattaa varata ensin pitkähkö aika mukana olemiseen ilman observointia, jotta tilanteeseen totuttaisiin ja sitten vasta aloittaa tutkimustehtävä. Psykologisissa ja varsinkin kasvatustieteellisissä tutkimuksissa on usein käytetty yksisuuntaista peiliä koehenkilöiden observointiin, jotta nämä eivät tulisi mitenkään tietoisiksi siitä, että heitä tarkkaillaan.

Valokuvakameran, mutta erityisesti videokameran käyttäminen on osoittautunut ongelmalliseksi. Videokameraa ei oikeastaan voi kätkeäkään, joten ainoaksi ratkaisuksi on usein jäänyt koehenkilöiden totuttaminen kameran läsnäoloon.

palaa alkuun

9.1.1.6 Havainnointiaineiston kokoaminen

Havainnointi eli observointi on kaiken tieteellisen työskentelyn perusedellytys. Se soveltuu kaikenlaiseen tutkimusaineiston kokoamiseen, sekä kielelliseen että ei-kielelliseen materiaaliin.

Havainnot voivat kohdistua tapahtumiin, käyttäytymiseen, ja fyysisiin kohteisiin kuten artefakteihin. Havainnot kertovat, mitä ihmiset tekevät, miltä asiat näyttävät ja tuntuvat ja se eroaa siitä, mitä ihmiset sanovat niiden olevan. Observointi eli havainnointi on olennainen keino tieteellisen tiedon kerääjänä. Observointi voi olla toisaalta erittäin pitkälle luokiteltua ja jäsenneltyä, yksityiskohtaista muistiinpanotekniikkaa edellyttävää havainnointia tai kokonaisvaltaista tapahtumien ja käyttäytymisen kuvausta. Jotta tutkija voi saada tarkan käsityksen siitä, mitä hänen havaintonsa kertovat, hänellä tulee olla asiasta paljon sellaista taustatietoa, mitä itse havainto ei suorastaan osoita. Tutkijan tulee esimerkiksi tajuta, kuinka edustava itse ilmiöön nähden hänen havaitsemansa seikka on.

Havaintojen teko ei kohdistu pelkästään verbaaliseen asioiden ilmaisuun, vaan siihen lasketaan mukaan myös “body language“ eli eleet, ilmeet, asennot, liikehdintä yms. Observointia on kahta päälajia, suoraa ja osallistuvaa havainnointia. Kumpikin voidaan lisäksi jakaa strukturoituun eli ennakolta jäsenneltyyn sekä strukturoimattomaan eli ennakolta jäsentämättömään tapaan koota havainnointiaineisto.

Havainnointitekniikka suunnitellaan joko jäsenneltynä, strukturoituna havainnointina (strukturoituna observointina), mikä merkitsee, että havainnoinnin kohteet jäsennellään etukäteen tai jäsentämättömänä, strukturoimattomana havainnointina (strukturoimattomana observointina), joka merkitsee, että kaikki havainnot talletetaan muistiin erilaisia välineitä käyttäen ja koottu aineisto jäsennellään jälkeenpäin.

Toteutettiinpa tutkimus kummalla hyvänsä, strukturoidulla tai strukturoimattomalla havainnointitekniikalla, siihen kuuluu valmistelevia toimenpiteitä ennen varsinaisen tutkimuksen suorittamista. Tavoitteet täytyy määrittää ja tarkentaa sekä päättää havainnoilta vaadittava tarkkuus. Tutkimuskohteeseen kannattaa tutustua paikan päällä ennen varsinaista tutkimusta. Tapahtumalajit tulee jakaa tutkimustavoitteiden mukaisesti ja niiden tulee olla tarpeeksi yksityiskohtaisia. Tutkimus kuitenkin usein täydentää jaottelua tuomalla esiin uusia seikkoja. Tutkimusajankohta ja havainnointijärjestelmä täytyy valita. Jäsenneltyä havainnointia varten täytyy mahdollinen lomake suunnitella huolellisesti jo etukäteen. On myös selvitettävä paljonko havaintojen teko ja kirjaus vie aikaa, jotta voidaan järkevästi määritellä havainnoinnin tiheys. Havainnointi vaatii runsaasti ennakkovalmisteluja ja syventymistä tutkittavan toiminnan sisältöön, mikä ei koskaan ole haitaksi, mutta saattaa rajoittaa tutkijan vapautta.(Vrt. esim. Hovi, Lehmuskoski & Ojanen 1986)

Usein havainnointimenetelmää käytetään täydentämään muita tutkimusmenetelmiä; se voi olla esimerkiksi esitutkimukseen soveltuva menetelmä alueella, josta ei ole paljon ennakkotietoa. Toisaalta sitä voidaan käyttää myös täydentävänä menetelmänä tilanteessa, josta on saatu alustavaa tietoa muulla tavoin ja halutaan nähdä, miten on todellisen tilanteen laita.

palaa alkuun

9.1.2 Kenttämuistiinpanot

Kenttätutkimus (Field Research) on nimensä mukaisesti juuri aineiston kokoamista sieltä, missä ilmiö tapahtuu. Tutkija on paikalla ja hän käyttää kaikkia niitä muistiinpanotekniikoita, joita tilanne sallii, jotta kaikki havainto- ja muu tieto saadaan kootuksi niin hyvin kuin mahdollista. Menetelmä on hyvin lähellä havainnointi- ja seuranta-aineiston kokoamista, mutta eroaa siitä jossain määrin. Samoin se on hyvin lähellä dokumenttiaineiston kokoamista. Kenttämuistiinpanoilla tarkoitetaan sellaisen kulttuurisen aineiston keräämistä, joka voi tapahtua ensisijaisesti tutkijan omina muistiinpanoina, päiväkirjoina yms.

Esimerkki kenttätyötehtävästä

Kenttätutkimuksen piirin kuuluvat mm. kansatieteen, antropologian, historiantutkimuksen, eräiden sosiaalitieteitten yms. alat. Perinnetutkimuksen, erityisesti suomalais-ugrilaisten kielten tutkimuksen alalta on löydettävissä erinomainen esimerkki kenttämuistiinpanojen pätevyydestä ja sovellettavuudesta jopa asianomaisen maan tutkimuksen ulkopuolella ja ajallisesti kaukana aineiston keruuajankohdasta.

Helsingin yliopiston rehtorin, Paavo Ravilan, kiittävä lausunto tohtori, myöhemmin professori, Pertti Virtarannan erinomaisesta kyvystä tavoittaa kansankerrontaa:

Tohtori Pertti Virtaranta, lahjakas ja uuttera äidinkielemme tutkija, on merkinnyt muistiin kansamme syvien rivien elävää puhetta tavalla, joka tuo etsimättä mieleen mestarillisen, oikeat kulmat ja oikean valotuksen hallitsevan kameramiehen. Tulos on ollut loistava, enkä tiedä ketään, joka voisi hänelle vetää tässä taidossa vertoja. On kuin kuulisimme kertojan äänenpainotkin ja meistä tuntuu, että he sanovat sanottavansa juuri meille tuttavallisen keskustelun kuluessa. Samalla on kappale arvokasta sivistyshistoriaa talletettu kaikkien niiden nautittavaksi, joille kotiseutu perinteineen merkitsee rakasta ja korvaamatonta arvoa.
Paavo Ravila

Kaikille suomalaisille on tuttu tarina uudisraivaajista, joille vieras lastu virrassa oli vakava kysymys. Tätä tarinaa on merkinnyt muistiin mm. professori Pertti Virtaranta.

Esimerkissä kuvattu muistiin merkitty haastattelu on tarkoitettu murre- ja kansankulttuurin tutkijalle, jolloin kaikki pienetkin puheen vivahteet ovat tärkeitä muistiin merkittäviksi. Muun tieteenalan tutkijalle sen sijaan usein riittää toisenlainen muistiinmerkinnän taso. Kysymyshän on monesti muista kuin puheen tasolla tapahtuvasta ilmaisusta. Hyvät haastattelumuistiinpanot saattavat tuoda esiin jopa vaikeasti muutoin tavoitettavaa “tekijän tietoa“, sitä sisäistä puhetta,- joka on olennaista tälle toiminnalle.

Vielä tänäkin päivänä, kaikenlaisen tekniikan kehittyessäkin, tärkeät keskustelut ja kentällä olevista tilanteista tehdyt havainnot kannattaa tallettaa muistiin myös käsin kirjoitettuina muistiinpanoina. Vaikka nauhuri tutkijan työvälineenä onkin yleinen, sen tukeen ei yksinomaan kannata nojata. Ääninauhuri ei talleta eleitä, ilmeitä, työtapoja käyttäytymisen monenlaisia piirteitä. Videonauhuri on jonkin verran parempi siinä mielessä, mutta sen käyttö lienee vielä ongelmallista.

Muistiinpanoja tehdään toisaalta sellaisinaan, pelkkinä havaintoina ilman tulkintaa, toisaalta erikseen tulkintavaihtoehtoina tms. jotta myöhemmin voidaan palata näihin tulkintaehdotuksiin varsinaisen analyysin aikana. Ei siis näin: “Henkilö X näytti väsyneeltä sanoessaan…“ tai “Henkilö Y koetti osoittaa taitavuuttaan suorittaessaan …” Pelkät havainnot tai henkilöiden sanonnat pitää voida erottaa tutkijan omista tulkinnoista. Merkinnöissä voidaan ottaa käyttöön jokin tietty lyhenne, nimikirjaimet tai merkki osoittamaan tutkijan omia kommentteja Haastateltavat tai muut kohteet osoitetaan omilla merkeillään tai nimikirjaimillaan.

Kenttämuistiinpanot kannattaa tarkistaa ja täydentää välittömästi itse tilanteessa tai heti sen jälkeen, koska niiden tuoreus on pätevän täydentämisen kannalta olennaista. Itse tilanteessa voidaan jopa tehdä vain nopeita koodimerkintöjä tai lyhenteitä. Etukäteen voidaan suunnitella jokin kartta tai kaavake, johon merkitään tapahtumien kulku ja sen eri vaiheet kronologisesti, ja johon on nopeaa merkitä havainnot.

palaa alkuun

9.1.3 Portfolio

Portfolio eli salkku on yhä enemmän käyttöön tuleva muoto tallentaa muistiin erilaista opiskelun yhteydessä esiin tullutta aineistoa. Sitä voidaan käyttää kaikilla kouluasteilla esikoulu- ja alkuopetuksesta yliopistotasolle saakka. Se soveltuu yhtä hyvin tiedollisten asiasisältöjen omaksumisen kuin taiteellisen työskentelynkin tueksi. Sitä voivat opintojen yhteydessä käyttää hyväkseen sekä opiskelijat että heidän opettajansa. Erityisen hyvin se soveltuu opintotulosten ja -suoritusten arviointiin antamalla lisävalaistusta oppimisprosessista ja sen taustoista. Portfolio- eli salkkuarviointi alkaa olla jo varsin yleinen menetelmä sekä yleissivistävän että taidekoulutuksen puolella.

Portfoliolla tarkoitetaan oppilaan omaa “arvopaperisalkkua“ eli sellaista opetustehtävien kokoelmaa, joka edustaa monipuolisesti ja tarkoituksenmukaisesti oppilaan osaamista ja jonka oppilas itse on valikoinut jonkin opiskelujakson töistä. Portfolioonsa oppilas sisällyttää myös oppimiskontekstin kuvauksen sekä parhaitten töittensä ja näiden valintaperusteiden esittelyn samoin kuin koko näytevalikoiman loppuarvioinnin, jossa oppilas kuvaa opiskeluprosessiaan ja sen onnistumista, osaamisensa vahvoja puolia ja yleistä edistymistään sekä suunnittelee opiskelunsa jatkotavoitteita. (Pollari & al. 1996, 2)

Toiseksi portfolio on näytesalkku, jota käytetään työelämään tai koulutukseen hakeuduttaessa.

Kolmanneksi se voi erityisesti tutkimustarkoituksia ja omaa kehittymistä varten olla prosessikansio, kehityskertomus omasta oppimisesta

Valmiiden tulosten lisäksi siinä on:

  • luonnoksia
  • ns. pieleen menneitä töitä, joista on opittu
  • luentomuistiinpanoja
  • teemaan liittyviä artikkeleita
  • kuvia, materiaalinäytteitä ym.
  • oppimiskokemukseen liittyvien havaintojen ja tunteitten kuvaamista
  • itsearvioivaa reflektointia, oman toiminnan kriittistä tarkastelua, muutosten havainnointia
  • opettajan kommentteja
  • toisten opiskelijoiden tai muiden ystävien kommentteja.

Portfoliota voidaan käyttää myös tutkimuksen apuvälineenä sellaisen aineiston kokoamisessa, jossa tavanomaiset lähestymistavat jäävät puutteellisiksi.

Tutkijan näkökulmasta katsoen portfolio

  • on tutkijalle välttämätön lisämuisti
  • tekee näkyväksi tutkittavan ilmiön taustat ja sellaisen “sisäisen tiedon“, jota ei saa saa näkyviin esimerkiksi haastatteluin tai observoimalla
  • tekee mahdolliseksi jatkuvan vuoropuhelun ja pohdiskelun analyysin aikana: kuinka faktat ja niiden tulkinnat saadaan heijastetuksi takaisin aineistoon
  • takaa, että sellaiset pienetkin sivupolut dokumentoituvat, jotka saattavat kohota merkityksellisiksi tutkimuksen myöhemmissä vaiheissa
  • voi olla tutkijan oma päiväkirja (kenttäpäiväkirja) koottiinpa aineistoa mitä hyvänsä analyysimenetelmää varten. Jopa kokeellisen menetelmän ohessa on suositeltavaa pitää päiväkirjaa, johon merkitään muistiin tilanteeseen liittyviä havaintoja ja ajatuksia. Sitä suuremmalla syyllä kannattaa pitää päiväkirjaa laadullista analyysia varten. Silloin kannattaa merkitä omat ajatukset ja assosiaatiot esimerkiksi erivärisellä kynällä kuin tapahtuman kulkuun liittyvät seikat.

palaa alkuun

9.1.4 Haastatteluaineiston kokoaminen

Kun kysymyksessä on sellaisen tiedon tarve, joka koskee erilaisten henkilöiden asenteita, mielipiteitä, kokemuksia, havaintoja yms. tarjoutuvat tutkimusvälineeksi erilaiset haastattelut ja kyselyt. Ne voidaan luokitella sen mukaan, millaista etäisyyttä tutkija pitää kohteeseensa ja millaisiksi muodostuvat tiedon analysoinnin menetelmät.

Haastatteluja tapahtuu arkiympäristössä nykyään lukemattomia. Niitä ovat radion ja TV:n ohjelmat täynnä, urheilijoita, poliitikkoja, kadunmiehiä, ketä hyvänsä haastatellaan ja tuloksia usein myös julkaistaan erilaisissa muodoissa. On olemassa työhönottohaastatteluja, lääkäri haastattelee meitä vaivoistamme. Miten tällainen arkihaastattelu ja tieteellinen haastattelu eroavat toisistaan?

Haastattelu määritellään tutkijan ja vastaajan (informantin) väliseksi keskusteluksi (Maykut & Morehouse 1994,80), tai yhteistoiminnaksi kahden ei -samanlaisen roolin omaavan osallistujan välillä. Siinä toinen kysyy ja toinen vastaa. Lanzin (1993,12) mukaan yhteistoiminta perustuu vapaaehtoisuuteen. Tapahtunut kommunikaatio varsinkin vastaajan osalta analysoidaan. Päähuomio kiinnitetään vastaajan verbaaliin ilmaisuun, mutta samalla otetaan huomioon myös tutkimuksen tarkoituksesta riippuen, ei-verbaali ilmaisu, kuten eleet, ilmeet, äänenpainot, tahattomat ja tahalliset erilaiset äännähdykset jne.

Haastattelu on tutkijan tai hänen edustajansa ja tutkittavan henkilökohtaista kosketusta edellyttävää toimintaa, joka voidaan suorittaa edeltäkäsin suunnitellulla tavalla (strukturoitu haastattelu) pitäytyen rajattuihin kysymyksiin ja aiheisiin (esimerkiksi lomakehaastattelu, teemahaastattelu) tai johdatellen aiheen puitteissa hyvinkin yksityiskohtaisiin, tilanteen mukaisiin syvällisiinkin pohdintoihin (esimerkiksi syvähaastattelut).

Haastattelu on nopea ja helppo tapa koota suuriakin aineistoja suhteellisen vähätöisesti. Aineiston keruun apuna käytetään yleensä ääninauhoitusta ja/tai videointia sekä valokuvausta. Tutkijan omia muistiinpanoja sanotaan kenttämuistiinpanoiksi. Haastattelijan kannattaa tehdä muistiinpanoja ahkerasti sen lisäksi, että keskustelu tallentuu nauhalle, sillä tilanteessa on usein monta sellaista seikkaa, jotka eivät näy tai kuulu nauhalta. Monet kokeneet haastattelijat ovat todenneet sen hyödyn, joka syntyy, kun omia muistiinpanoja alkaa lukea uudelleen ja vertaa muuhun aineistoon.

Hyvältä haastattelijalta edellytetään tiettyjä ominaisuuksia. Hänen tulee olla hyvä kuuntelija, yhteistyökykyinen, luottamusta herättävä, taitava muodostamaan kysymyksiä, taitava johtamaan keskustelua eteenpäin.

Haastattelututkimuksen kohdalla kohoaa usein esiin kysymys henkilöiden anonymiteettisuojasta, joka on pyrittävä hoitamaan luotettavasti. Toinen ratkaistava kysymys on haastattelututkimuksen reliabiliteetti, joka on pohdittava erikseen.

Haastattelu voi olla strukturoitu tai ei-strukturoitu. Strukturoiminen tarkoittaa etukäteen tehtävää jäsentelyä, joka noudattaa tutkimuksen kysymyksenasettelua, esitettyjä ongelmia jne., joiden tarkoituksena on varmistaa, että haastattelussa käsitellään juuri niitä kysymyksiä, joita etukäteen on ajateltu.

palaa alkuun

9.1.4.1 Avoin haastattelu

ei edellytä etukäteen tehtyä suunnitelmaa, vaan haastateltava voi vapaasti kertoa haluamistaan asioista. Tällainen haastattelu voi olla etukäteen myös varsin löyhästi strukturoitu, jolloin haastattelun kulku voi ohjautua tilanteen mukaisesti. Keskustelusta se kuitenkin eroaa tarkoituksensa puolesta, sillä avoimenakin sen tarkoituksena on palvella tiedonsaantia. Se tarjoaa paljon variointimahdollisuuksia ja se on eräänlainen ”suppilomenetelmä”, jossa haastattelija kokoaa ja kohdentaa tietoa suuresta esiin tulevasta datamassasta.

Epämuodollista keskustelua haastattelijan ja haastateltavan välillä voidaan luonnehtia strukturoimattomaksi. Tutkija pitää mielessään aiheensa ja tahdikkaasti kuuntelee, mitä toisella on sanottavanaan. Sitä mukaa kuin keskustelu etenee, haastattelija kohdistaa huomion tarpeellisiin näkökulmiin. Tieteellisessä mielessä tunnettu lapsipsykologi Jean Piaget (1926) tarjoaa hyvän esimerkin avoimen haastattelun käyttämisestä tutkimusmenetelmänä tutkiessaan lapsen ajattelun kehittymistä.

palaa alkuun

9.1.4.2 Keskitetty haastattelu

Haastattelu voi olla myös ns. keskitetty haastattelu, jolloin kohde on etukäteen jo analysoitu jollakin muulla menetelmällä esimerkiksi sisällönanalyysilla ja jonka mukaan laaditaan pääalueille haastatteluopas. Keskitetylle haastattelulle on tunnusomaisia (vrt. Cohen & Manion 1989,26):

Haastatteluun osallistuvista henkilöistä tiedetään, että he ovat osallistuneet johonkin tiettyyn tapahtumaan, esimerkiksi nähneet tietyn TV-ohjelman, osallistuneet samoihin harjoituksiin, työskennelleet saman materiaalin tai aiheen parissa.

Tutkija laatii aikaisemman kokemuksensa tai sisällönanalyysin tulosten tms. avulla joukon hypoteeseja, jotka liittyvät tutkittavaan ilmiöön.

Tutkija laatii haastatteluoppaan näiden hypoteesien mukaisesti. Sen mukaan haastattelussa käsitellään keskitetysti niitä seikkoja, jotka vastaavat hypoteesien mukaisia oletuksia.

Haastattelu kohdistuu kunkin osallistujan subjektiivisiin, omakohtaisiin kokemuksiin ja näkemyksiin ao.aiheesta. Tutkija pystyy niiden avulla testaamaan asettamiaan hypoteeseja, mutta saa myös esiin sellaista mahdollista uutta tietoa ao. ilmiöstä, jota hän ei ole osannut aikaisemmin ottaa huomioon.

palaa alkuun

9.1.4.3 Strukturoitu haastattelu

on sellainen jossa on pieniä variointimahdollisuuksia. Kysymykset voivat olla suljettuja tai avoimia ja usein käytetään valmiiksi laadittuja asteikkoja, joihin merkitään vastaajan vaihtoehto. Läsnä oleva haastattelija voi tarvittaessa auttaa vastaamisessa.

Jos käytetään suljettuja kysymyksiä, haastateltava valitsee etukäteen tehdyistä vaihtoehdoista hänelle sopivan vaihtoehdon. Yleensä annetaan kysymyssarjan lopussa valittavaksi lisäksi vapaa vaihtoehto, johon voi vastata itselleen soveltuvalla tavalla.

Avoimia kysymyksiä järjestetään mukaan, jotta niihin voi jokainen vastata kuten haluaa.

palaa alkuun

9.1.4.4 Syvähaastattelu

voidaan määrittää “tarkoitukselliseksi keskusteluksi“, joka merkitsee aineiston keräämistä tilanteessa, jossa halutaan paneutua syvemmälle asian sisälle kun vain tavanomaiseen keskusteluun. Silloin käsitellään tunteita, asenteita, näkemyksiä yms. Ajallisesti tällainen keskustelu kestää puolestatoista kahteen tuntiin, sallien haastateltavan paneutumisen asiaan. Se tekee mahdolliseksi luottamuksen syntymisen henkilöiden välillä sekä yhteisen haastatteluraportin kehittämisen. Toiseksi haastateltavaa voidaan tavata useammin kuin kerran, jolloin voidaan palata uudelleen keskeisiin kysymyksiin ja mahdollisesti syventää niiden sisältöä. (Maykut & Morehouse 1994, 81)

Haastattelija pitää mielessään vain muutamaa pääaihetta, joilla hahmotetaan keskustelun kulkua, koska on tärkeää saada esiin nimenomaan tutkittavan eikä tutkijan käsitys asiasta. Jos haastateltavia on useita, silloin on olennaista, että kaikkia koskee samanlainen haastattelukehikko. On saavutettava koehenkilön hyväksyntä ja positiivinen asenne, mutta on myös huolehdittava, että kaikki tutkimustyön eettiset säännöt täyttyvät.

Syvähaastattelun kuluessa on mahdollista tarkistaa, että asiat ymmärretään tarkoitetulla tavalla ja haastattelun kuluessa voidaan palata tarkemmin ja syvemmin joihinkin aiheisiin.

palaa alkuun

9.1.4.5 Ryhmähaastattelu

Ryhmähaastattelun tarkoituksena on saada aikaan yhteinen tilanne useiden henkilöiden kesken. Luonteeltaan se poikkeaa yksittäin tehdyistä haastatteluista. Tarkoituksena on saada tietoa siitä, miten koehenkilöt ymmärtävät asioita, millaisia kokemuksia heillä on. Ryhmähaastattelua käytetään usein, jos vastaajilla on yhteisiä työpaikka- tai opiskelukokemuksia tai yleensä jos ryhmän kaikki jäsenet ovat kiinnostuneita muiden käsityksistä, muistoista, suunnitelmista jne. Toisena vaihtoehtona on tilanne, jossa hyvin erilaisin käsityksin ja näkemyksin olevat ihmiset kootaan yhteen keskustelemaan keskenään. Eräänä ryhmähaastattelun muotona on parikeskustelu, jonka kulkua tutkija voi seurata.

Ryhmähaastattelu määritellään sellaiseksi ryhmäkeskusteluksi, jolla on tietty tarkoitus (Maykut & Morehouse 1994,104). Ryhmän tyypillinen koko on 6-8 henkilöä ja he keskustelevat siitä, mitä he ajattelevat, tuntevat ja tietävät jostakin asiasta. Siinä käytetään hyväksi ryhmädynamiikkaa, joten se ei ole ainoastaan ryhmässä tapahtuva yksittäisten henkilöiden haastattelu. Siinä ryhmän jäsenet itse määräävät sen, mitä asioita haastattelurungon puitteissa otetaan esille ja millä tavalla niitä käsitellään. Hyvin organisoidussa ryhmähaastattelussa osanottajilla on mahdollisuus kuunnella toisten keskustelua ja samalla saada kimmokkeita omia ajatuksia varten ja niiden selvempään esittämiseen. Samalla myös opitaan muiden ajatuksista. He voivat ajatella ääneen ja selvittää omia käsityksiään asioista. Ryhmähaastattelun avulla voidaan selvittää tavanomaista haastattelua paremmin esimerkiksi, kuinka ihmiset muodostavat ja kehittävät ajatuksiaan ja perustelevat niitä. Sen avulla voi tutkija saada esiin uusia näkökulmia asiasta. Ryhmädynamiikka tekee sen, että siinä saatetaan generoida luovalla tavalla uusia asioita esiin.

palaa alkuun

9.1.4.6 Asiantuntijahaastattelu

(elite interviewing) on erikoistapaus, jossa haastateltavat ovat erityisesti valittuja. He ovat vaikutusvaltaisia, hyvin koulutettuja ja alallaan tunnustettuja asiantuntijoita, jotka edustavat jotakin organisaatiota tai laitosta. Heidät on valittu tutkittavaa ilmiötä silmällä pitäen.

Haastattelun tarkoituksena on koota heidän hallussaan oleva erikoistietämys. Heidän asemansa vuoksi heillä on mahdollisuus antaa tietoa jonkin ilmiön laajoista kysymyksistä, organisaatioista, historiallisesta kehityksestä, tulevaisuuden suuntaviivoista jne. Erityisesti he tietävät teknisistä, juridisista, taloudellisista ja hallinnollisista kysymyksistä ja osaavat nopeasti ja laaja-alaisesti hahmottaa asiantuntija-aluettaan. Tutkijan on myös oltava hyvin ja perusteellisesti varustautunut aiheensa käsittelyyn, ettei asiantuntija puhu häntä ympäri ja saa puolelleen, jos on kyse esimerkiksi arkaluontoisista yhteiskuntapoliittisista kysymyksistä. Varsinkin kriittisen teorian mukaista menetelmää käytettäessä tämän huomioon ottaminen on olennaista.

Asiantuntijahaastattelujen suuri ongelma on koehenkilöiden tavoittaminen ja ajan varaaminen tunti-pari kestäviin istuntoihin. Tutkijalla on parasta olla hyviä suosituksia heidän tavoittamisekseen.

palaa alkuun

9.1.4.6.1 Haastattelun virhelähteet

Haastattelulla on myös heikkoutensa. Se edellyttää tutkijalta henkilökohtaista osallistumista ja yhteistyö haastateltavan kanssa on välttämätön. Hänet on tavattava henkilökohtaisesti. Haastateltava ei ehkä halua käsitellä niitä aiheita, jotka tutkijaa kiinnostavat, ne saattavat mennä jopa intimiteetin ja anonymiteetin suojaustarpeen puolelle. Saattaa ilmetä ymmärtämis- ja kielellisiä kommunikaatiovaikeuksia. Haastateltava ei ehkä ole tottunut puhumaan asioista ja käyttämään ilmaisevaa kieltä. Haastattelija ei ehkä osaa suunnata kysymyksiään sopivasti aiheeseen ja koehenkilön omaan elämänpiiriin soveltuvasti.

fi_image145
Haastattelututkimuksen ongelmana ovat myös monet varsinaiset virhelähteet, joita on pyrittävä kontrolloimaan mahdollisimman hyvin

Tavanomaisia virhelähteitä ovat mm.:

  • koehenkilö kiusaantuu joutuessaan observoinnin tai testauksen kohteeksi
  • koehenkilön oletetut tai todelliset roolit
  • prosessin vaikutus koehenkilöön
  • vallitsevat stereotypiat ja preferenssit
  • haastattelija-vastaaja -vuorovaikutus.

Haastattelun virhelähteeksi on todettu jopa haastattelijan tai haastateltavan poikkeava tai epäsopiva vaatetus, ammatti, sukupuoli, ympäristötekijät yms. Monet haastateltavat ovat erittäin herkkiä näissä kysymyksissä ja siksi haastattelun onnistuminen edellyttääkin huolellista ennakkovalmistelua, kristallinkirkkaiksi hiottuja kysymyksiä, esikokeilua ja kouluttautumista. Haastattelutilanteessa on pyrittävä niin lähelle arkielämän tasoa kuin mahdollista.

palaa alkuun

9.1.4.7 Haastatteluoppaan laatiminen

Yleensä on tarkoituksena, että haastattelijalla on useampi kuin yksi kysymys, johon haetaan vastausta. Silloin on paikallaan laatia haastatteluopas (interview guide). Sitä varten voidaan laatia lomake, varsinkin, jos haastattelijoita on useampia kuin yksi. Kaikkien haastattelijoiden tulee muodostaa yhtäläinen käsitys aiheesta, koska kysymysten vaihtelu olisi kohtalokasta aineiston luotettavuudelle. Haastatteluoppaan laadintaan kannattaa pyytää työryhmä, sillä yhteistyön tulos on todetusti parempi kuin yksin laadittu.

Haastatteluoppaassa voidaan noudattaa esimerkiksi seuraavaa järjestystä:

Kirjoita näkyviin tutkimuksen keskeinen aihe

Kirjoita näkyviin sanoja, sanontoja, käsitteitä, kysymyksiä, aiheita, jotka liittyvät tutkittavaan ilmiöön. Jos mahdollista, käytä hyväksesi ns. aivoriihi-menetelmää.

Kokoa edellä mainituista yhteen samankaltaiset seikat eräänlaisiksi alustaviksi tutkimuskategorioiksi.

Valitse niistä tutkimuksesi kannalta soveltuvat kategoriat haastatteluun.

Muodosta niistä joko haastatteluopas tai haastattelurunko

Kehitä haastatteluopasta varten kategorioista avoimia kysymyksiä, ja kirjoita niistä kukin omalle kortilleen. Järjestä kortit kysymyksineen sopivaan järjestykseen.

Kehitä haastattelurunkoa varten kustakin kategoriasta useita avoimia kysymyksiä, ja kirjoita kukin niistä omalle kortilleen. Valitse niistä kiinnostavimmat tutkimustasi varten ja järjestä ne sopivaan järjestykseen.

Valmista luonnos haastatteluopasta tai haastattelurunkoa varten ja laadi sen alkuun johdanto, jossa esittelet itsesi ja selvität haastattelun tarkoituksen, vakuutuksen siitä, että haastattelu tapahtuu luottamuksellisesti, luvan käyttää nauhuria ja perustelut sille, miksi asianomainen on valittu mukaan haastatteluun.

Kokeile haastattelua muutaman sellaisen henkilön kanssa, jotka vastaavat tutkimuksen kohderyhmää ja jotka voivat antaa palautetta sekä haastattelun kysymyksistä että itsestäsi haastattelijana.

Tee tarpeelliset muutokset haastatteluoppaaseen tai haastattelurunkoon.

Aloita haastattelu.

palaa alkuun

9.1.4.8 Haastatteluoppaan laadinnasta

fi_image146

Kuva 60. Esimerkki haastatteluoppaan laadinnasta käyttäen hyväksi käsitekarttaa (Syrjäläinen 1990).

Aluksi pyrin löytämään kysymyksiä kaikkiin näihin osa-alueisiin, mutta lopulta päädyin siihen, että tutkimukseni kannalta merkittävimmät kysymykset liittyvät opettajan haastattelun osalta vaatteen produkti-ominaisuuksista arkivaatetukseen ja tässä tapauksessa siihen vaatetukseen, jonka opettaja näkee koulussa nuorten päällä ja vaatteen prosessiominaisuuksista itse valmistettuun vaatteeseen ja siitä lähinnä suunnitteluun, valmistukseen sekä käyttöön ja hoitoon.- Käytin kyseistä kaaviota apunani hahmotellessani kysymyksiä, operationaalistamisesta ei kuitenkaan voi puhua. Opettajan haastattelussa jaottelin kysymykset alaotsikoiden ”pukeutuminen yleensä”, ”vaatteen suunnittelu”, ”vaatteen valmistus” alle, joita edellä mainitsemani kysymysalueet vastaavat. (Syrjäläinen 1990,30)

palaa alkuun

9.1.5 Survey eli kyselytutkimus

Kyselytutkimus eli survey on ehkä laajimmin levinnyt muoto hankkia sellainen tutkimusaineisto, joka kuvaa laajojen joukkojen käsityksiä, mielipiteitä, asenteita jne. Se on siis tyypillinen muuttujien välisiä suhteita tarkasteleva menetelmä. Yleensä sillä tuotetaankin pelkästään jakaumatason tietoa, joka kertoo, millä tavalla eri taustatekijöiden mukaan jakautuneet ryhmät suhtautuvat kulloinkin kyseessä olevaan asiaan tai vielä yksinkertaisemmin, mikä vastaus-frekvenssi on kullakin muuttujalla. Jos nähdään paljon vaivaa ja kootaan suuri ja kattava aineisto, on kuitenkin sääli, ellei sitä käsitellä tarkemmin. Pidemmälle analysoitua tietoa voidaan käyttää edelleen yksityiskohtaisempiin ja tarkempiin tutkimuksiin johtavana lähtökohtatietona ja yleensä kuvaamaan, mitä johonkin ilmiöön- sisältyy, missä määrin sitä ilmenee ja missä yhteydessä se esiintyy. Kyselytutkimusta käytetäänkin näin ollen paitsi suuriin yleiskartoituksiin, myös esitutkimuksena tarkemmille tutkimuksille.

Kyselytutkimuksen (survey) perusperiaatteita ovat seuraavat tekijät:

  • Systemaattisuus: Se on huolellisesti suunniteltu ja toteutettu menetelmä varmistua siitä, että tutkittava ilmiö kate-taan sisällöltään riittävästi.
  • Edustavuus: Se käsittää joko kattavasti koko populaation, jolloin siihen sisältyvät ilmiön kaikki mahdolliset tapausmuodot tai sen otos on valittu tieteellistä edustavuutta silmällä pitäen.
  • Objektiivisuus: Data kootaan niin tarkastelua kestäväksi ja täsmälliseksi kuin mahdollista.
  • Määrällisyys: Kysely tuottaa sellaista dataa, joka on ilmaistavissa numeromuodossa.

Kyselyt soveltuvat parhaiten erilaisten tilanteiden, käytänteiden ja olosuhteiden kartoitukseen sekä vertailujen tekemiseen. Kyselytutkimus on suhteellisen talou-dellinen tapa hankkia tietoa suurelta määrältä ihmisiä, mutta kyseltävän tiedon määrä on samalla jokseenkin rajoitettu. Kyselyllä koottua tietoa on käsiteltävä suhteellisen puhtaana tutkijan tulkinnoista, joten datalle asetetaan tiettyjä luotettavuusvaatimuksia ja se käsitellään usein numeeriseen muotoon muutettuna. Ongelmana on se, etteivät kaikki vastaajat välttämättä halua tai viitsi vastata moniin heille tuleviin kyselyihin, joten kato saattaa olla suuri. Kadon suuruus merkitsee samalla sitä, että vastausten jakautuma on vino: pois jäävät juuri ne, joita asia ei kiinnosta tai jotka vastustavat tai arastelevat kyselyn aihetta. Vastausten edustavuus on silloin kyseenalainen.

Kyselytutkimuksen eräänä piirteenä voidaan pitää sen suomaa mahdollisuutta tieto- ja intimiteettisuojaan.

Kyselyt toteutetaan aina otokseen perustuen, ellei perusjoukko ole niin pieni, että sen voi kokonaisuudessaan tavoittaa kyselyn kohteeksi. Kyselyaineiston kokoamisen perusoletuksena on, että vastaaja ovat rehellisiä ja että vastaukset voidaan saada kokoon täsmällisesti ja luotettavasti.

Tavallisesti kysely tapahtuu sitä tarkoitusta varten suunnitellun lomakkeen avulla ja siihen sisältyy tietty määrä kysymyksiä. Kysymysten määrää on tutkittava lomakkeen esitestauksen avulla. Määrä riippuu kohderyhmän asiantuntijuuden tasosta, koulutuksesta, motivoituneisuudesta vastaamaan jne.

palaa alkuun

9.1.6 Dokumenttiaineisto

Usein jotakin ilmiötä ei riittävästi pääse tutkimaan pelkästään esimerkiksi kyselyin, haastatteluin jne. Se saattaa olla lisäksi liian kallista ja aikaa vievää. Jos halutaan tutkia ilmiötä, joka jo on tapahtunut, jopa jonkin asian historiallista taustaa tai kehityskulkuja, ei edes ole mahdollista saada tietoa edellä mainittuja lähteitä käyttäen. Sen sijaan saattaa olla mahdollista löytää asiaa valottavia dokumentteja, esimerkiksi ajankohtaan liittyviä artikkeleita, sanomalehdissä julkaistuja uutisia tai haastatteluja, tilastoja, kirjoja tms.

Dokumenteilla tarkoitetaan laajasti ottaen kaikenlaista ilmiötä dokumentoivaa aineistoa. Se voi olla julkaistuja tekstejä, arkistomateriaalia, kertomuksia, elämänkertoja, kirjeenvaihtoa, valokuvia, elokuvia, videonauhoitteita, jopa esineistöä.

Osa dokumenttiaineistosta on myös ns. sekundaariaineistoa, joka tutkijan on osattava erottaa primääriaineistosta. Ne ovat esimerkiksi sellaisia kirjoja, artikkeleita, raportteja, joissa jokin toinen henkilö selostaa tuloksia esimerkiksi haastatteluista, suorista havainnoista tai osallistuvasta havainnoinnista, tai omia käsityksiään asioiden laadusta. Nämä tekstit ovat useimmiten valmiiksi “käsiteltyjä“ ja sisältävät kirjoittajan omia luokitteluja ja käsitteenmäärittelyjä. Näiden lähteiden käyttö tutkimuksessa on aina problemaattista, jos niitä halutaan käyttää suoraan tapahtuvan aineistonkeruun asemasta. Toisella kirjoittajalla on aina omat arvo-asetelmansa ja maailmankuvansa, joka ei välttämättä vastaa tutkijan omia käsityksiä. Tämän vuoksi, käytettäessä toisten valmiiksi kirjoittamia ja kokoamia tekstejä, olisi tärkeää päästä perille hänen omaksumastaan teoriakäsityksestä tai ajatusmaailmasta. Eräs mahdollisuus olisi koettaa päästä käsiksi tämäntapaisten aineistojen alkuperäisiin lähteisiin.

palaa alkuun

9.1.7 Liikkuva kuva

Filmi- ja videoaineisto voidaan tuottaa tarkoituksellisesti tutkimusta varten tai sitä voidaan koota myös valmiista materiaalista.

Elokuvaaminen ja videointi tutkimustarkoituksiin on vahva aineiston keruumenetelmä. Niiden avulla voidaan vangita visuaaliset elementit objektiivisesti – tosin aina filmintekijän oman näkökulman mukaisesti. Filmi- ja videoaineiston käyttäminen tutkimustarkoituksiin edellyttää aina, että dokumentoidaan aika, paikka, kohde, kuten myös filmauksen tarkoitus ja tavoitteet. Vaikka luulisikin, että tällaiset seikat on helppo muistaa jälkeenpäin, kokemus on osoittanut, että on lukuisia kuva-aineistoja, joiden analysointi jälkeenpäin on mahdotonta, kun niitä ei voi kohdentaa mitenkään.

On kolmenlaista filmimateriaalia (Marshall & Rossman 1995, 91): todellisen tilanteen mukaan tapahtuvaa kuvausta, suunniteltua kuvausta ja äkillisesti eteen avautuvien tilanteiden kuvausta (ad hoc).

Tilannekuvaus on usein odottamatonta tai ilmiötä vaillinaisesti hahmottavaa, koska se tapahtuu ennalta arvaamattomasti, silloin kun jotakin ilmenee. Suunniteltu kuvaus on ennakolta ohjelmoitua, siinä on otettu huomioon mitä, milloin ja missä kuvataan. Sen voi suunnitella käytettävän tutkimusmenetelmän mukaisesti ja sen käsitteelliseen viitekehykseen liittyen ja sen voi toteuttaa ennakolta suunnitellun otoksen/kohteiden valikoinnin mukaan. Sellaista kuvausta ohjaa tutkimusintressi enemmänkin kuin intuitio, toisin kuin tilannekuvauksessa.

Ad hoc -kuvaukset ovat äkillisiä oivalluksia etsien uusia näkökulmia paikkoihin ja tapahtumiin, joihin ei yleensä kiinnitetä huomiota.

Filmi- ja kuva-aineiston etu on se, että se pystyy dokumentoimaan ei-verbaalista aineistoa. Liikkuvan kuvan etu on lisäksi liikkeiden, eleiden, ilmeiden yms. dokumentointikyky. Filmin avulla pystytään vangitsemaan sellaista, mikä jää tavanomaisen ihmissilmän havainnointikyvyn ulottumattomiin, esimerkiksi liikkeen nopeus, vivahteet, huomion kiinnittäminen hyvin pieniin tai samanaikaisesti tapahtuviin seikkoihin. Filmi- ja kuva-aineiston avulla muut tutkijat voivat validoida ja todentaa tehtyjen tulkintojen oikeellisuutta. Aineisto tekee mahdolliseksi palaamisen aineistoon uudelleen ja tehtyjen tulkintojen korjaamisen.

Filmiaineistolla on heikkouksia ja rajoitteita. Aina on olemassa kysymys: Mikä on totta? Manipuloiko filmi todellisuutta? Filmin käyttö on myös kallista; tosin nykyaikainen videointitekniikka on jokamiehen ulottuvilla.

Tieteellisessä tutkimuksessa liikkuva kuva on arkistoinnin kannalta ongelmallista. Raporttien liitteenä oleva videomateriaali edellyttää kuvaruudun käyttöä luettavien tutkimustulosten ohessa, mutta varsinkin varsinainen filmiaineisto jää ainakin nykyisen kirjasto- ja arkistotekniikan vallitessa tavallisen raportinlukijan arkikäytännön ulkopuolelle.

palaa alkuun

9.1.8 Esineellinen tutkimusaineisto

Esineellisestä tutkimusaineistosta eli erilaisten artefaktien, ihmisen valmistamien kulttuurituotteiden käyttämisestä tutkimusaineistona on tieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa kirjoitettu vähän, tuskin lainkaan. Esineellinen kansatiede ja taidehistoria, erityisesti tyylihistoria muotoilun tutkimuksen ohella lienee niitä harvoja, joissa tämänkaltaiseen kohteeseen on yleensä kiinnitetty huomiota. Kansatieteen näkökulma on usein kohdistunut pelkästään kohteen ulkonäön tai valmistustekniikan ja mahdollisesti myös käytön kuvailuun ja taide- ja tyylihistorian näkökulma on kohdistunut tuotteiden esteettisiin ja tyylikausien mukaisiin tarkasteluihin.

Kuten Susan Vihma (1995,10) sanoo, muotoilutuotteen ulkonäköön liittyviä funktioita on tutkittu hyvin vähän verrattuna niihin teknisiin ja ergonomisiin tekijöihin, joilla on ollut ensisija varsinkin teollisessa tuotesuunnittelussa.

Esineellistä tutkimusaineistoa koottaessa ensisijaisuus piilee kohteen autenttisuudessa ja edustavuudessa. Autenttisuus merkitsee esimerkiksi tietoja esineen valmistajasta, valmistusajankohdasta, tarkoituksesta, käyttötavoista, materiaaleista, materiaalien hankintalähteistä, valmistustekniikoista, mallilähteistä jne. Edustavuus merkitsee, että kohde on sekä tyypillinen että aito lajinsa edustaja.

Esineryhmiä, jotka ovat mielenkiintoisia taiteen, taidon sekä muotoilututkimuksen näkökulmasta:

  • vanhat kansanomaiset tuotteet
  • jotakin tiettyä käsityötekniikkaa edustavat tuotteet
  • jotakin tiettyä materiaalia sisältävät tuotteet
  • johonkin tiettyyn käyttötarkoitukseen valmistetut tuotteet.

palaa alkuun

9.1.9 Tilastoaineisto

Tutkimuksen materiaalina tarvittava tilastoaineisto voidaan joko hankkia itse (katso esim. survey-tutkimus, tai kokeellinen tutkimus), tai se voidaan etsiä valmiina aineistona Tilastokeskuksen julkaisuista, aikaisemmista tutkimuksista tai muista tilastoja tuottaneista lähteistä.

Tilasto kuvaa suurta dataa (tutkimusaineistoa) pääpiirteissään.

Tilastoaines perustuu yleensä jostakin perusjoukosta valittuun otokseen, jonka nojalla voidaan tehdä päätelmiä perusjoukkoa koskevista seikoista. Päätelmät perustuvat tilastollisiin todennäköisyyksiin.

Tilastolla tarkoitetaan joukkoilmiön numerollista kuvausta. Tilasto koostuu useasta tätä ilmiötä kuvaavasta tilastotiedosta. Ne voivat olla ilmiön suuruuden absoluuttisia mittalukuja (esim. Suomen väkiluku), ilmiötä toiseen vertaavia suhdelukuja (esim. väentiheys) tai riippuvuussuhteita kuvaavia kertoimia (esim. hintojen muutosta kuvaava indeksiluku tms.).

Tilastoille asetetaan eräitä yleisiä vaatimuksia, joiden tärkeys voi vaihdella tilaston käytön mukaan. Vaatimukset voivat joiltakin osin olla ristiriidassa keskenään. Tilastojen suunnittelu- ja tuotantovaiheessa pyritään eri vaatimukset parhaiten huomioon ottavaan kompromissiin.

Tilastojen pitää olla:

  • Käyttökelpoisia. Tilastot on laadittava siten ja niin valmiiksi, että ne palvelevat käyttäjien tarpeita mahdollisimman hyvin.
  • Luotettavia. Tilaston pohjaksi kerättyjen perustietojen on vastattava sitä todellisuutta, jonka kuvaamiseksi, selittämiseksi tai ennustamiseksi tilastoa tarvitaan. Tilastojen on oltava perustiedoista oikein laadittuja.
  • Nopeita. Tilaston arvo vähenee usein – joskaan ei aina – sitä enemmän mitä kauemmin tilaston laadinta kestää. Tilastoista julkaistaan ennakkotietoja mahdollisimman nopeasti.
  • Yksityiskohtaisia. Tilastotietoja tulee voida tarvittaessa hajottaa ja ryhmitellä uudelleen, jotta ne antaisivat pohjan kuvaamansa ilmiön mahdollisimman monipuoliselle tarkastelulle.
  • Yhtenäisiä. Eri tilastoissa käytettävien käsitteiden, määritelmien ja luokitusten tulee olla yhdenmukaisia, koska tiedot eivät muuten ole vertailukelpoisia. Kansainväliset järjestöt tekevät nykyään suosituksia yhtenäisiksi käsitteiksi, luokituksiksi jne. Aikasarjatutkimuksissa tulee eri vuosien lukujen olla vertailukelpoisia.
  • Joustavia. Yhteiskunnan ja sen ongelmien muuttuessa uudistetaan tilastot kulloisiakin tarpeita vastaaviksi.
  • Halpoja. Tilastotuotannon kustannukset pyritään pitämään alhaalla. Valtion tuottamat tilastot tarjotaan käyttäjille ilmaiseksi tai hintaan, joka peittää vain hyvin pienen osan tuotantokustannuksista.
  • Tunnettuja. Jotta tilastoja voitaisiin käyttää yhteiskunnan päätöksenteon apuna, pyritään niiden perille meno varmistetaan koulutuksen ja tiedottamisen avulla.
  • Julkisia. Tilastojulkaisut pyritään tuomaan kaikkien saataville. Tilastojen laatijalta saa myös sellaisia tietoja, joita esim. kustannussyistä tai vähäisen kysynnän vuoksi ei ole julkaistu.
  • Perustiedoiltaan salaisia. Perustietojen käyttöä on rajoitettu yleisten asiakirjojen julkisuutta koskevassa laissa ja siihen perustuvassa asetuksessa, niissä laeissa, joissa on säädetty velvollisuus tietojen antamiseen, sekä eräissä muissakin säädöksissä. Yleisperiaatteena on, että niitä saa käyttää vain tilasto- ja tutkimustarkoituksiin. Niissäkin tapauksissa, joita nämä lait eivät koske, pidetään useimpia tilastoja varten annettuja tietoja yksityisasioita koskevina ja siten salaisina. Myös ne tiedot, jotka tilaston laatija saa joltakin muulta viranomaiselta, on pidettävä salassa.

Salassapitosäännösten perustana on yksilön suojaaminen. Kenenkään yksityisasiat eivät saa joutua vääriin käsiin. Salassapitoperiaate on välttämätön myös tilaston asianmukaiselle laatimiselle: jos perustietojen antajat eivät voi luottaa siihen, että annettuja tietoja ei käytetä heidän etujensa loukkaamiseksi, vaikeutuu luotettavien perustietojen saanti ja tuotettujen tilastojen luotettavuus heikkenee.

Poikkeuksena salassapitosäännöksistä on, etteivät tiedot liikeyrityksen nimestä, osoitteesta, liiketunnuksesta ja toimialasta ole salaisia. Niiden ilmoittamisesta ei voine koitua yrityksille haittaa.

Salassapitosäännökset eivät yleensä aseta rajoituksia sille, kuka käyttää tietoja, vaan sille, mihin niitä käytetään. Tilastoviranomainen voi harkintansa mukaan luovuttaa tietoja muille käytettäväksi tilasto- ja eräissä tapauksissa myös tutkimustarkoituksiin. Luovuttamisen ehtona on kuitenkin, että tietojen pohjalta laadittavasta tilastosta tai tutkimuksesta on yleistä hyötyä yhteiskunnalle, ja että tilastoviranomainen saa riittävät takeet siitä, että tietojen saaja noudattaa salassapitosäännöksiä.

Suuria havaintojoukkoja koskevissa tutkimuksissa tarvitaan ryhmittelyä. Havainnot on luokiteltava, jotta niistä saataisiin järkevä, hallittavissa oleva kuva. Luokitusten perustana on se, mihin tarkoitukseen tietoa käytetään. Yhteiskuntatilastojen luokitukset perustuvat näin ollen yhteiskunnallisten ilmiöiden kuvaus- ja selitysteorioihin.

Tilaston käyttäjä joutuu vertaamaan eri tilastojen tietoja toisiinsa. Tällöin hänelle on tärkeätä, että tiedot ovat vertailukelpoisia, niin että tilastoissa käytetyt luokitukset ovat yhdenmukaisia tai jopa täsmälleen samoja. Pyritään luomaan ns. yhtenäistettyjen tilastoaineistojen järjestelmä, jossa luokituksilla, käsitteillä ja määritelmillä helpotetaan tilastojen vertailua. Näitä standardiluokituksia pyritään noudattamaan kansainvälisesti.

Kussakin tilastossa käytettäviä luokituksia selostetaan yleensä ao. tilastojulkaisussa. Seuraavassa esitetään lyhyesti eräitä yleisimpiä luokituksia:

  • Ammattiluokituksessa ammatit jaetaan yhtenäisiin ryhmiin työtehtävän luonteen ja tunnuspiirteiden mukaan.
  • Ammattiasemaluokituksessa ammattiasemalla tarkoitetaan ammatissa toimivan väestön asemaa suhteessa työnantajaan.
  • Sosio-ekonomisessa luokituksessa ihmiset jaetaan sosio-ekonomisiin ryhmiin yleensä ammatin, tulojen tai koulutuksen perusteella. Sosio-ekonominen luokitus saadaan yhdistämällä sopivasti ammatti-, ammattiasema- ja toimialaluokituksia.
  • Sosiaaliasemaluokitus on lähinnä sosiaaliryhmityksestä (muodostetaan luokittelemalla ammatteja ja oppiarvoja eri ryhmiin) ja sosio-ekonomisesta luokituksesta muodostettu nelijakoinen luokitus. Sosiaaliasemaluokitusta käytetään vain väestölaskennassa.
  • Tauti- ja kuolemansyyluokituksessa on pitkä luettelo tauteja, tapaturmat on luokiteltu vamman laadun ja tapaturman syyn mukaan ja kuolemansyyt kuoleman aiheuttaneen taudin tai vamman mukaan.
  • Koulutusluokitus on kaikki koulutuksen asteet ja alat käsittävä yleisluokitus. Se luokittelee opintolinjoja ja tutkinnon pääaineita/koulutusohjelmia. Se sisältää koulutusnimikkeistön ja 5-numeroiset koulutuskoodit. Koulutusaste määräytyy oppiajan ja muodollisten pohjakoulutusvuosien perusteella. Koulutusta koulutusalan mukaan ryhmiteltäessä on luokitteluperusteena koulutuksen oppisisältö.

palaa alkuun

9.1.10 Kokeelliset tutkimusmenetelmät

Kokeellisille tutkimusmenetelmille ovat tunnusomaisia seuraavat periaatteet:

  • Ne edellyttävät täsmällistä koemuuttujien ja -olosuhteiden hallintaa joko suoraan kontrolloimalla kaikkia muuttujia tai satunnaistamalla ne.
  • Tavallisesti mukana on kontrolliryhmä tai -kohde eräänlaisena perustana, johon verrataan koemuuttujia.

Tutkimus keskittyy varianssin kontrolliin seuraavilla tavoilla:

  • Pyritään maksimoimaan tutkimushypoteeseihin liittyvien muuttujien varianssi.
  • Pyritään minimoimaan niiden ”ulkopuolisten” tai odottamattomien muuttujien varianssi, jotka saattavat vaikuttaa koetuloksiin, mutta jotka eivät ole itse tutkimuksen kohteena.
  • Pyritään minimoimaan satunnaisvaihtelun virheet, mukaan luettuna mittausvirheet.
  • Paras tulos saavutetaan, jos voidaan päästä kohteiden satunnaisotokseen, otoksen sisällä satunnaiseen ryhmittelyyn sekä koetilanteiden satunnaisjärjestykseen.

Sisäinen validiteetti on tutkimussuunnitelman ”sine qua non”, välttämättömyys, kokeellisen tutkimusmenetelmän ensisijainen tavoite. Sen pääkysymys on: Johtuvatko erot tässä erityisessä tutkimustilanteessa nimenomaan suoritetuista kokeista?

Ulkoinen validiteetti on toinen kokeellisen tutkimusmenetelmän tavoite. Sen tehtävänä on kysyä: Kuinka edustavia tulokset ovat ja voidaanko ne yleistää samanlaisissa olosuhteissa ja samanlaisissa tutkimuskohteissa?

fi_image147

Kuva 62. Tavanomainen koetilanne.

Kuva 63. Tavanomaisessa koetilanteessa vaikuttavat virhetekijät.

Klassisessa koetilanteessa kaikki kyseeseen tulevat muuttujat pidetään vakioina, paitsi yksittäinen koemuuttuja, jota käsitellään tai jonka annetaan vaihdella. Kehittyneiden monimuuttujamenetelmien avulla, esimerkiksi faktorianalyysin tai varianssianalyysin menetelmin, voidaan käsitellä useampia kuin yhtä koemuuttujaa ja kohdemuuttujaa kerrallaan. Näin voidaan päästä rinnakkaiseen tarkasteluun, jossa tarkastellaan

  • miten riippumaton päämuuttuja (koemuuttuja) vaikuttaa tulokseen (riippuviin muuttujiin),
  • mikä on luokittelumuuttujien samanaikainen varianssi,
  • mikä on jonkin tietyn riippuvien ja riippumattomien muuttujien joukon välinen yhteisvaikutus.

Samalla kun kokeellinen lähestymistapa on voimakas tutkimusväline, se on toisaalta kaikkein rajoitetuimpia ja keinotekoisimpia menetelmiä. Tämän vuoksi sillä on suuria heikkouksia, kun sitä sovelletaan inhimilliseen käyttäytymiseen todellisissa elämäntilanteissa. Käsityön kaltaisen alueen tutkimuksessa sen käyttö tuskin antaa suuria mahdollisuuksia muissa kuin materiaalien ja koneiden, laitteiden ja välineiden tutkimuksessa. Inhimillinen käsityötoiminta ei kovin hyvin luonnu sen keinotekoisiin, manipulaatiota edellyttäviin, ja tarkasti säädeltyihin, laboratorioita edellyttäviin olosuhteisiin.

Kokeellisen tutkimuksen avainsana on kontrolli.

Koetulosten luotettavuus on laboratoriotyöskentelyn päätavoite. Virhetekijän mukanaolo kokeessa muodostuu helposti moninkertaiseksi vahingoksi. Pahimmassa tapauksessa virhetekijää ei havaita ja virheellistä koetulosta käytetään päätelmien ja jatkokokeiden perustana. Kokeiden tekijän olisikin tarkistettava käytettyjen materiaalien oikeellisuus, laitteiden oikeat säädöt sekä tehdyt laskutoimitukset huolellisesti. Usein virheitä syntyy suhteellisen yksinkertaisissa vaiheissa, kuten lasitereseptin kertolaskussa tai vaa’an käytössä. On hyvä opetella tunnistamaan raaka-aineita värin, painon ja sormituntuman perusteella, jotta vääriin säilytysastioihin joutuneet aineet löydettäisiin heti. (Jylhä-Vuorio 1992, 200)

Kalibrointi tarkoittaa erilaisten laitteiden mitta-asteikkojen tarkistamista eli käytännössä erilaisten mittalaitteiden toiminnan tarkistamista. Mitä komplisoidummasta mittalaitteesta on kysymys, sitä tärkeämpää on sen kalibrointi. Laitteisiin vaikuttavat mm. ilman lämpötila, kosteus, mekaaniset häiriöt yms. Ilman kalibrointia joudutaan tilanteeseen, jossa saadut mittatulokset johtuvat mittalaitteiden virheellisestä toiminnasta eikä tutkittavien ilmiöiden efekteistä. Mittanauha kalibroidaan, jos käytetään teräsmittaa, joka saattaa lämmetessään pidentyä. Vaaka kalibroidaan tarkistamalla tasapaino alustaansa nähden jne. Mittaustilanteiden edellyttämä ilman lämpötila ja kosteus vakioidaan. Standardien edellyttämät säädöt suoritetaan.

palaa alkuun

9.1.10.1 Kvasikokeelliset tutkimusmenetelmät

Kvasikokeellisten tutkimusmenetelmien tarkoituksena on muistuttaa läheisesti varsinaisia kokeellisia tutkimusmenetelmiä, kuitenkin tavalla, jossa ei kaikkia relevantteja muuttujia ole tarkoituskaan kontrolloida tai manipuloida. Tutkijan asiana on tajuta, millaisia kompromisseja hän voi tehdä tutkimuksen sisäisen ja ulkoisen validiteetin kohdalla ja että hänen on edettävä näillä ehdoilla.

Koska kyse on ainoastaan osittaisesta muuttujien kontrollista, tutkijan tehtävänä on identifioida huolellisesti kaikki ne tekijät, jotka voivat vaikuttaa sekä sisäiseen että ulkoiseen validiteettiin.

Kvasikokeellisille tutkimusmenetelmille ovat ominaisia seuraavat piirteet:

Tutkimusasetelmassa on tavallisesti tekijöitä, joiden muuttujista vain muutamaa voidaan kontrolloida. Tutkija pyrkii niin lähelle todellista kokeellista tarkkuutta kuin olosuhteet sallivat ottaen huolellisesti huomioon ja määritellen poikkeavuudet ja rajoitukset. Tätä tutkimusmenetelmää luonnehtii siten niiden tekijöiden identifioiminen, jotka vaikuttavat tutkimuksen sisäiseen ja ulkoiseen validiteettiin.

Kvasikokeellisen tutkimuksen vaiheet ovat samat kuin varsinaisessa kokeellisessa tutkimuksessa mutta pääpaino on kiinnittää huomiota sisäiseen ja ulkoiseen validiuteen.

palaa alkuun

9.2 Ilmiön kuvaus

Laadullisen tutkimuksen tavoitteena on karakterisoida, luonnehtia tai kuvailla ilmiötä. Tavoitteena on laatujen kuvaus, ilmiössä piilevien ominaisuuksien kuvaaminen.

Kuvailevien tutkimusmenetelmien tarkoituksena on kuvata systemaattisesti tutkittavaan kohteeseen liittyvät tosiasiat ja tunnuspiirteet todellisuuden mukaisesti ja tarkasti. Tavallisesti tutkimus suorite-taan ”luonnollisessa” ympäristössä, jossa ei voida kontrolloida lähteiden mahdollisia virheitä. Useimmiten tavoitteena on rakentaa havaituista seikoista jokin uusi, todellisuuden monikirjavuutta selkeämpi konstruktio tai kohottaa joitakin seikkoja paremmin ymmärrettäväksi.

Kuvailevat tutkimusotteet vastaavat tavallisesti kysymyksiin:

  • Mikä ilmiö on?
  • Millainen ilmiö on?

Tieteenfilosofiselta taustaltaan on nähtävissä useita tutkimusmenetelmiä, jotka liittyvät lähinnä fenomenologis-eksistentiaaliseen filosofiseen suuntaukseen. Tällaisia ovat mm. fenomenologia, fenomenografinen ilmiön kuvaus, etnografinen ilmiön kuvaus, symbolinen interaktionismi, etnometodologia, Grounded Theory -menetelmä, diskurssianalyysi jne.
Näiden ohella on muita, traditionaalisia laadullisia menetelmiä, joiden analyysin tavoite ei ole yhtä syvällinen. Niistä mainittakoon esimerkiksi survey-tutkimus, case-tutkimus, tavanomainen sisällönanalyysi ja protokolla-analyysi. Niiden tieteenfilosofinen tausta asettuu lähemmäs empiirisiä tieteitä ja ne saattavat olla luonteeltaan jopa kvantitatiivisiä eli sisältöjä kuvataan määrinä ja luokiteltuina laatuina.

Kuvailevissa tutkimuksissa kaikki muuttujat ovat asetelmallisesti samantasoisia, eli jakoa selittäviin ja selitettäviin vs. riippuviin tai riippumattomiin muuttujiin ei ole. Jos muuttujia nimetään, ne voidaan ryhmitellä sekä ongelmittain että aihepiireittäin.

Puhtaasti kuvailevaan tutkimukseen ei kuulu vertailujen tekeminen, mutta usein kuitenkin suoritetaan erilaisia täydentäviä tilastollisia analyysejä, joiden avulla tarkastellaan esimerkiksi aineiston jakaumia, hajontoja, ryhmien välisten erojen merkitsevyyksiä sekä suoritetaan luotettavuustarkastelua.

Kuvaileville tutkimusmenetelmille ovat luonteenomaisia seuraavat piirteet: Ne kuvailevat tilanteita, tapahtumia ja ilmiöitä. Niiden avulla ei välttämättä selitetä asioiden välisiä yhteyksiä, ei testata hypoteeseja eikä tehdä ennusteita, ei anneta selityksiä eikä pohdita seurauksia. Poikkeuksen tekevät kuitenkin mm. tulevaisuustutkimuksen ja toimintatutkimuksen menetelmät, joissa tulkitsevaan otteeseen liitetään kriittistä vaihtoehtoisten ratkaisumallien pohdintaa.

”Laadullisessa työssä on vaikea tietää tarkalleen, mitä etsii. Niinpä kentälle lähdetään avoimin mielin. Tämä aiheuttaa kuitenkin vaikeuden: on vaikea puhua tutkimuksesta, jos tutkija vain kuvaa kaiken näkemänsä. Jollei hän jotenkin jäsennä löydöksiään, joutuu kirjoittajan kuvausta seuraamaan pyrkivä lukija kaoottisen tehtävän eteen. Olisi naiivia kuvitella, että pelkkä kuvaus olisi jotenkin puhdasta tutkijan vaikutuksesta: tutkija joka tapauksessa päättää, mitä tutkii, ketä haastattelee, kenen käsityksille antaa eniten painoa jne. Tutkijan onkin tehtävä jonkinlainen systemaattinen analyysi aineistolleen, jotta työtä voisi kutsua tutkimukseksi.” (Koskinen, I. 1995, 58)

palaa alkuun

9.2.1 Tapaustutkimus

Yin (1983, 23) määrittelee case – eli tapaustutkimuksen sellaiseksi empiiriseksi tutkimukseksi, joka käyttäen monipuolista ja monilla eri tavoilla hankittua tietoa tutkii tiettyä nykyistä tapahtumaa tai toimintaa tietyssä rajatussa ympäristössä.

Tarkoituksena on siis tutkia intensiivisesti tiettyä, tavallisesti jotakin sosiaalista kohdetta , esimerkiksi yksilöitä, ryhmiä, laitoksia, yhteisöjä. Tutkimuskohteena voivat olla esimerkiksi niiden taustatekijät, ajankohtainen asema ja tilanne, ympäristötekijät, sisäiset tai ulkoiset vaikuttavat tekijät, mutta koska yleensä on kysymys hyvin monista yhdessä vaikuttavista seikoista, pyritään saamaan niistä mahdollisimman kokonaisvaltainen, seikkaperäinen ja tarkka kuvaus.

Case – ja kenttätutkimuksille tunnusomaisia piirteitä:

  • Case – tutkimukset ovat syvätutkimuksia (in depth investigations) jostakin sosiaalisesta yksiköstä antaen siitä täydelisen, hyvin organisoidun kuvan. Tarkoituksesta riippuen tutkimuksen kärki voi olla kohteen kokonaiskuvauksessa kohdistua joihinkin osatekijöihin tai käsitellä kaikkia tekijöitä samanaikaisesti.
  • Jos case -tutkimusta verrataan survey-tutkimukseen, on niiden erona se, että jälkimmäinen tutkii pientä muuttujien joukkoa suuressa aineistossa, kun taas case -tutkimuksella pyritään selvittämään suppeaa kohdetta suurella määrällä muuttujia.
  • Case -tutkimus on hyödyllinen haluttaessa hyvää taustainformaatiota. Intensiivisenä menetelmänä sen avulla saadaan esiin oleellisia tekijöitä, prosesseja ja vuoro-vaikutussuhteita, joihin muilla menetelmillä voidaan sitten kohdistaa lisähuomiota. Case -tutkimuksia käytetään usein valmisteltaessa myöhemmin samasta aiheesta jatkotutkimuksia.
  • Case -tutkimuksilla saadaan yksityiskohtaista tietoa joistakin muussa yhteydessä tilastollisesti esiin tulleista erikoiskysymyksistä.
  • Case -tutkimuksen heikkouksia on sen kapea-alaisuus. Tulokset eivät välttämättä ole yleistettävissä. Usein tutkimuskohde valitaan sen herättämän mielenkiinnon vuoksi eikä sitä siis voi pitää tyypillisenä koko populaatiota ajatellen. Tutkijan oma subjektiivinen panos saattaa vaikuttaa tulosten arviointiin.

Case -tutkimuksen vaiheet:

  • Määrittele tutkimuksen tavoitteet. Mikä on tutkimuksen kohde? Mitä piirteitä, yhteyksiä ja prosesseja haluat tutkia?
  • Laadi tutkimussuunnitelma. Miten valitset tutkimuskohteet? Mitä lähdeaineistoa on saatavilla? Mitä tiedonkeruumenetelmää käytät?
  • Kokoa aineisto.
  • Järjestä saamasi informaatio kiinteään, hyvin integroituneeseen muotoon, joka hyvin kuvaa tutkimuskohdetta.
  • Raportoi tutkimustulokset ja tarkastele niiden merkitsevyyttä.

Case – eli tapaustutkimuksessa tutkija ja tutkittavat ovat vuorovaikutuksessa keskenään. Tutkija voi vaikuttaa pelkällä läsnäolollaan tapahtumien kulkuun siitä huolimatta, että hän pyrkii olemaan puuttumatta niihin. Hänen raporttinsa tapauksesta on hänen tulkintansa siitä. Tapaustutkimukseen liittyy siis monia seikkoja, joita on syytä tarkastella huolellisesti eri luotettavuusnäkökulmista. Toisaalta raportti pyritään saamaan niin seikkaperäiseksi ja eläväksi, että siitä voi tunnistaa tapahtuman kaikki piirteet ja sitä voidaan tarkastella yksityiskohtaisesti ja perustellen. Hyvän tapaustutkimuksen perustapahtumat voi myös toistaa, joskaan kahta samanlaista tilannetta ei koskaan voi saada aikaan. Jonkinlaista vertailtavuutta voi saada kuitenkin aikaan eri tapausten kesken.

palaa alkuun

9.2.2 Sisällönanalyysi

Vaikka sisällönanalyysi on alunperin luonteeltaan kvantitatiivinen menetelmä, jonka tavoitteena on kuvata jonkin aineiston jakautumista luokkiin ja kategorioihin ja sillä tavoin ilmaista sisällön olemusta, – silti sillä on merkitystä myös kvalitatiivisena analyysimenetelmänä.

Sisällönanalyysi on tutkimusmenetelmä, jonka avulla voidaan tehdä toistettavia ja päteviä päätelmiä tutkimusaineiston suhteesta sen asia- ja sisältöyhteyteen. Se on työväline, jolla voidaan tuottaa uutta tietoa, uusia näkemyksiä sekä saattaa esiin piileviä tosiasioita. Sisällönanalyysin pääkohdealueita ovat verbaalit sisällöt, symboliset sisällöt ja kommunikatiiviset sisällöt. Tutkittava aineisto voi olla jokseenkin mitä tahansa, kunhan sillä on yhteyttä tutkittavaan ilmiöön ja jos sitä voidaan koota, havainnoida ja analysoida.

Pietilän (1976) mukaan sisällön erittely (sisällönanalyysi) voidaan katsoa joukoksi erilaisia menettelytapoja, joiden avulla dokumenttien sisällöstä tehdään havaintoja ja kerätään tietoja tieteellisiä pelisääntöjä noudattaen. Tutkimuksen kohteena voi olla dokumenttien sisältö ilmiönä sinänsä tai dokumenttien ulkopuolinen ilmiö, jota sisällön ajatellaan ilmaisevan. Esimerkiksi kuvat, joita analysoidaan kuvamateriaalina sinällään (esim. taidegrafiikka) tai kuvina, jotka edustavat joitakin taidetuotteita (esim. taidetekstiilit kuvina).

Tutkittavan ja analysoitavan materiaalin ei siis tarvitse olla kirjallista, vaan analyysi voi kohdistua esimerkiksi sanoma- ja aikakauslehtiin, elokuviin ja radio- ja televisio-ohjelmiin. Pietilän (1976) mukaan valmiit dokumentit voidaan jaotella auditiivisiin, visuaalisiin ja kirjallisiin dokumentteihin. Joissakin tapauksissa dokumentit voidaan joutua tuottamaan tutkimusta varten (esimerkiksi kertomukset, haastattelut, elämänkerrat, diakuvat jne.) Pietilän listaan voidaan käsityötieteen näkökulmasta katsoen lisätä myös tutkimuksen kohteena olevat fyysiset artefaktit.

Sisällönanalyysi tutkimusmenetelmän nimenä on kuitenkin vakiintunut käsittämään verbaalien sisältöjen analyysia. Muiden sisältöjen analyyseille on otettu käyttöön muita nimiä, kuva–analyysi, semioottinen analyysi jne.

Sisällön analyysille on tyypillistä aineiston luokittelu ja tilastollinen käsittely, jos halutaan kuvata aineistoa määrällisesti. Analyysin avulla pyritään laatimaan sisältöluokkia joko sanallisesti kuvaillen tai muuten sellaisessa muodossa, että niitä voidaan edelleen käsitellä.

Sisällönanalyysin luokitusrunko on luettelo tutkimuksen kaikista sisältöluokista, jotka sisältävät osioita eli pienimpiä luokiteltavissa olevia tekijöitä. Luokitusrungon lähtökohdaksi voidaan ottaa tutkittavan aineiston tarjoamat mahdollisuudet (tutkijan esiymmärrys), aikaisemmin tehdyt tutkimukset ja niiden tulokset, asiantuntijoiden antamat viitteet, viitekehyksessä osoitetut lähtökohdat ja yhteydet, aikaisempi teoria asiasta tai näiden yhdistelmät.

Tutkittava aineisto jaetaan tarkoituksenmukaisiin osiin, havainto-yksiköihin, joita esimerkiksi kirjoitetuissa dokumenteissa voivat olla otsikot, pääkirjoitukset tai kokonainen kirja. Luokitusyksiköllä tarkoitetaan sitä havaintoyksikön osaa, joka luokituksessa kirjataan siihen sisältöluokkaan, johon viittaavan osion se sisältää. Luokituksessa käytetään apuna ns. koodausta, mikä tarkoittaa, että kullekin luokitusyksikölle annetaan tunnuskirjain, -numero tms.

Jos sisällönanalyysissä nojataan kvantitatiiviseen eli määrälliseen tutkimusmenetelmään, annetaan luokitusyksiköille numeerisia arvoja sen mukaan, miten ne aineistossa esiintyvät. Näin ollen tilastollisia menetelmiä käytettäessä sisältö käsitetään tilastolliseksi ilmiöksi. Kun sisältöön liittyvät ilmiöt on muutettu numeeriseen muotoon, voidaan edetä havaintomatriisiin, jolloin tilastollisten menetelmien käyttö on mahdollista. Tavallisimpia sisällönanalyysissa käytettyjä tilastollisia menetelmiä ovat sisältöluokkien keskiarvojen ja muiden tunnuslukujen laskeminen, ristintaulukointi, varianssianalyysi, korrelaatiokertoimien laskeminen, faktorianalyysi jne.

Sisällönanalyysin onnistuminen edellyttää seuraavia seikkoja:

Sisällönanalyysin on oltava objektiivista eli jokainen askel siinä tapahtuu pelkästään, jotta saadaan vastaus ennakolta asetettuihin tutkimuskysymyksiin. Teksti koodataan kategorioihin, jotka vastaavat asetettuihin kysymyksiin. Tutkija ei siis voi subjektiivisesti muuttaa tavoitteita kesken koodauksen. Koodauksen toistaminen tai ulkopuolisten muiden koodaajien toiminta testaa tämän objektiivisuuden.

Sisällönanalyysin tulee olla systemaattista toimintaa. Se merkitsee mm. ettei sellaista aineistoa, joka ei tue tutkijan hypoteeseja, saa myöskään jättää analyysin ulkopuolelle.

Sisällönanalyysin tulee tähdätä yleistettävyyteen, joka merkitsee, että analyysin tulee tukeutua teoriaan ja että sillä tulee olla teoreettista relevanssia. Tavoitteen tulee olla enemmän kun vain sisällön kuvaus, tuloksen tulee liittyä ilmiön määrittelyyn tai sen taustalla oleviin henkilöihin tai kulttuurisiin, taloudellisiin, sosiaalisiin tms. seikkoihin laajemminkin.

palaa alkuun

9.2.3 Semioottinen analyysi

Semiotiikka on nimitys tieteenalalle, joka tutkii ja tulkitsee merkkien muodostumisprosesseja ja esiintymistä yhteiskunnassa. Merkit voivat olla tunnusmerkkejä, luonteenpiirteitä, ilmauksia, merkityksiä jne. Semiotiikka on voimakkaasti yhteiskunta- ja kulttuurisidonnainen, varsin uusi tiede. Se on jakautunut osa-alueisiin.

Semiotiikka tutkii itse merkkijärjestelmiä ja niiden perusteita esimerkiksi suomen kielen tai muodin kielen syntymisen ja käytön perusteita.

Semiotiikka lähestyy menetelmällisesti tieteenalana sisällönanalyysia, vaikka sen käyttämä terminologia onkin eriytynyt omaksi käsitteistökseen. Semiotiikka korostaa merkityksen jatkuvaa tuottamista: teos ei ole suljettu viesti, vaan se on sen tulkinnasta muodostuvia useita merkityksiä.

Eero Tarasti (1990) toteaa, että yksi tärkeimpiä syitä semiotiikan kehitykseen ja yleisen kiinnostuksen heräämiseen on se, että on syntymässä maailmanlaajuinen kulttuuri, jossa on hyvinkin erilaisia kulttuurisia viitekehyksiä; arvomaailmoja ja kielipelejä edustavat ihmiset joutuvat kommunikaatioon keskenään. Semiotiikka on Tarastin mukaan ainakin osittain syntynyt tarpeesta luoda yhteistä kieltä. Tiede merkeistä eli semiotiikka vapauttaa ihmisen merkkien vallasta, sanoo Tarasti (1990).

Sen yhtenä osa-alueena on semantiikka, jonka tehtävänä on tutkia merkin ja sen tarkoitteen välistä suhdetta. Tuotesemantiikka kohdistaa huomionsa erityisesti tuotteisiin sisältyviin merkityksiin.

Semiotiikassa kuvataan kommunikaatiota tavallisesti informaatioteorioihin liittyen sanoman lähettäjä – vastaanottaja -mallin mukaisena. Malliin kuuluu sanoman intentionaaliset (tarkoituksen sisältävät) lähettäjän ja vastaanottajan sekä näiden välisen yhdenmukaisen koodin. Teorian mukaan sanoma välittyy häiriöille alttiissa kanavassa ja sen perille meno riippuu mm. toiston määrästä. (Vrt. esim. Wiio 1981; Väkevä 1987)

fi_image148
Kuva 69. Semanttinen kolmio (Alinei 1979,501; Väkevä 1987,23).

Nykyaikaisen semiotiikan ensimmäisiä nimiä on amerikkalainen Charles Peirce (1839-1914), joka kehitti yleistä merkkien teoriaa. Euroopassa semiotiikan huomattavimmat edustajat ovat sveitsiläinen Ferdinand de Saussure (1871-1913) ja hänen ajatuksiaan eteenpäin kehittänyt ranskalainen Roland Barthes (1915-1980). Liettualaissyntyinen Algirdas Julien Greimas (1979) edustaa ns. strukturalismia. Louis Hjelmslev (1969) edustaa lähinnä kielitieteellistä semiotiikan suuntausta verratessaan käsitteitä eri kielien välillä metakielen tasolla.

Semiotiikan kolme pääaluetta ovat

  1. itse merkki ja sen muunnelmat
  2. koodit ja järjestelmät
  3. kulttuuri, jossa koodit ja merkit toimivat.

Semiotiikassa yleisesti käytettyjä käsitteitä ovat

  • merkki
  • merkitys
  • koodi
  • symboli
  • merkin viittaukset
  • merkityksenanto
  • kommutaatio
  • denotaatio
  • konnotaatio
  • ikoni
  • indeksi
  • symboli

palaa alkuun

9.2.3.1 Merkki

Peircen mukaan merkki aina ”esittää jotakin suhteessa johonkin”. Merkki (semiosis eli merkityksenantaminen) viittaa johonkin kohteeseen, esineeseen tai asiaan, joka joko on tai ei ole todellisuudessa olemassa.

Tyypillinen merkki on verbaali, graafinen, ikoninen (esimerkiksi valokuva) tai ele. Merkki edustaa jotain poissaolevaa tai näkymätöntä, joka muodostuu vasta tulkinnassa, kun joku yhdistää mielessään merkin sen tarkoitteeseen. Merkin ymmärtäminen vaatii siis aina vastaanottajaa, joka omien ominaisuuksiensa mukaan tulkitsee merkin. Merkki suuntaa vaikutuksen kahteen suuntaan: ”ulospäin” ilmaisuun ja ”sisäänpäin” eli sisältöön.

Peirce on kehittänyt merkin objektisuhteeseen liittyvän luokittelun erityyppisille merkeille, Peirce erottaa kolmenlaisia merkkejä: ikoneita, indeksejä ja symboleita. Ikoni muistuttaa kohdettaan jollakin tavalla, indeksillä on suora yhteys merkkiin ja sen kohteeseen, symbolissa ei välttämättä ole havaittavissa olevaa yhteyttä merkin ja sen kohteen välillä. Symboli voi toimia kommunikoinnin välineenä vain, kun ihmiset ovat sopineet sen merkityksestä. Niiniluoto esittää esimerkin: Kissan kuva on ikoni, sen haju on indeksi ja sana ”kissa” on symboli (Niiniluoto 1989,24).

Merkki selittyy siis toisten merkkien avulla, jotka puolestaan selittyvät kolmansien kautta, jne. Tämä ns. rajoittamaton semiosis eli semioottinen kehä pitää merkkijärjestelmän suljettuna ja itsensä selittävänä. (Vrt. Väkevä 1987,22-23; Määttänen 1995,205) Yleisesti ottaen merkki viittaa epäsuorasti, ilmaisee eli konnotoi tulkitsijalle niitä asioita, olioita tai ominaisuuksia, joita sen interpretantit denotoivat, sanoo Niiniluoto (1991, 234).

Kommunikaatioteorian mukaan (esim. Fiske 1982) merkillä on sosiaalinen dimensio, eräänlainen sopimus, joka on tehty merkin käyttäjien kesken. Se koskee sopivia reaktiotapoja ja reaktioita merkkiä kohtaan. Merkit joilla ei ole tätä sosiaalista dimensiota, ovat puhtaasti yksityisiä eikä niiden avulla voida kommunikoida.

palaa alkuun

9.2.3.2 Interpretantti

Merkki voi viitata tarkoitukseensa myös interpretantin välityksellä. Interpretantti koostuu toisista ilmaisukokonaisuuksista, toisista merkeistä tai niiden yhdistelmästä, jonka perusteella merkki tajunnassamme tulkitaan ja synnyttää tulkitsijansa mielessä myös muita ajatuksia ja mielikuvia, jotka vaikuttavat tulkintaan. Merkki selittyy silloin toisten merkkien avulla konnotaationa. (Niiniluoto 1990, 234, Väkevä l987, 22.)

Interpretantti -käsitettä ei pidä sekoittaa tulkitsevaan subjektiin (henkilöön), vaan se on mielikuva, joka viriää vastaanottajan tajunnassa kohteen aikaansaamana. (Tarasti 1990, 29). Interpretantti on merkin käyttäjän mentaalinen kuva kohteesta, olkoon hän sitten puhuja tai kuuntelija, kirjoittaja tai lukija, maalari tai katselija.

palaa alkuun

9.2.3.3 Denotaatio

Merkin viittaussuhdetta sanotaan denotaatioksi. Denotaatio on mahdollista siten, että merkkien järjestelmällä, kielellä, on tulkitsija, jolle ao. merkki edustaa tai esittää kyseistä kohdetta.

palaa alkuun

9.2.3.4 Ikoni

on identtinen tai analoginen tarkoitteensa kanssa eli se viittaa objektiin vain omilla ominaisuuksillaan, samankaltaisuuden avulla. Se pyrkii olemaan samankaltainen tarkoitteensa kanssa. Esimerkiksi valokuva on kohteensa ikoni. lkoniset merkit poikkeavat muista suuremman ymmärrettävyytensä takia. lkoniset merkit näyttävät luonnollisilta ja ymmärrettäviltä. (Väkevä 1987, 22) Samankaltaisuuden oivallus ja sen pohdinta voivat tuottaa ikonin. Samankaltaisuus yksinään ei kuitenkaan riitä ikonisen viittauksen pohjaksi. Esine ei voi olla toisen samankaltaisen esineen ikoni, vaan se on kaksoiskappale. Metaforisessa viittauksessa pitää siirtyä, samankaltaisuuden lisäksi, toiselle alueelle tai toiseen asiayhteyteen. Myös väri voi olla ikonista. Samankaltaisuuden avulla väri viittaa johonkin muuhun esineeseen tai asiaan. (Vihma 1990, 60)

palaa alkuun

9.2.3.5 Semanttinen kuvaus (Peirce)

Merkin viittaussuhteet voivat muodostaa monikerroksisen järjestelmän, jossa voidaan erottaa ensisijaiset (firstness) tai toissijaiset (secondness) sekä kolmannet (thirdness) viittaukset tai varsinaiset merkitykset ja vihjemerkitykset. Sen mukaan ilmiössä havaitaan ensin jotakin yksittäistä, tai jotakin jakautuneena kahteen tai kolmeen elementtiin. Firstness muodostaa lähtökohdan, joka on jotakin itsessään, secondness on siihen nähden vastakkainen tai on jossakin suhteessa edelliseen, thirdness on joko edellisten haarautuma tai välittää jotakin niiden kahden välillä. Peirce erottaa lisäksi merkin viittaamien asioiden piirissä ajatteluun ja tietoon liittyvän kognitiivisen osan, tunteisiin liittyvän emotionaalisen osan ja toimintaan liittyvän praktisen osan. (Niiniluoto 1990,234; Sonesson 1992, 29)

Peircen mukaan thirdness tulee hyvin esiin itse merkin käsitteestä, koska siinä ovat mukana seuraavat kolme tekijää: kohde (objekti), tulkitsin (interpretantti) sekä asia, jota se edustaa (representamen). Jokainen merkki voidaan niin ollen luokitella sen mukaan, mitä kukin näistä kolmesta heijastaa: ilmaisutapaa, miten ilmaisu ja sisältö liittyvät toisiinsa tai merkin soveltamista.

palaa alkuun

9.2.3.6 Koodi

Olennainen kommunikaatioon liittyvä termi on koodi. Koodit ovat järjestelmiä, joihin merkit on järjestetty. Koodit ovat merkkijärjestelmiä hallitsevia sääntöjä, jotka ovat syntyneet ao. järjestelmää käyttävässä yhteisössä. Sopimus määrää kuinka ja missä yhteydessä näitä merkkejä käytetään ja kuinka niitä voi yhdistellä. Kaikilla koodeilla on tärkeä sosiaalinen ja kommunikatiivinen merkityksensä.

palaa alkuun

9.2.3.7 Tuotesemantiikka

Liittyy tuotteen funktioiden tutkimukseen. Se on siis samalla funktioanalyysia, jonka taustalla ovat käsitykset tuotteen käyttäjästä, tuotteesta ja tuotteen toiminnoista. Taidekäsityön ja muotoilun tutkimustehtävän kannalta on tähän lisättävä myös käsitys tuotteen valmistajasta. Tämä käsitys johtaa monitieteiseen tutkimusotteeseen, jolloin lähestymistapa on psykologinen, sosiologinen, teknologinen, kulttuuritieteellinen tai fysiologinen, riippuen näkökulman valinnasta.

Väkevän (1987,66) mukaan tuotteen yhteiskunnallis-kulttuuriset merkitykset syntyvät sopimuksenvaraisina tietyssä sosiaalisesti rajatussa tulkitsijajoukossa. Tuotteen yleistä merkitystä eivät siis muodosta suunnittelija, valmistaja tai käyttäjä vaan tulkitseva yhteisö. Samalla on kuitenkin otettava huomioon, että merkitykset kulttuurin eri järjestelmissä ovat sopimuksenvaraisia, varsin nopeasti muuttuvia, ja pätevät yleensä vain tarkasti määritellyssä joukossa.

Muotoilua voidaan siten tarkastella kommunikaationa, jonka viestit muodostuvat esineen semioottisista merkityksistä. Viestin perille meno on vastaanottajan yksilöllisen tulkinnan varassa. Esine viestii aina itsestään, mutta myös laajemmista käyttöyhteyksistään. Vastaanottaja tulkitsee näitä viestejä muodostaessaan tajunnassaan suhteen esineeseen, toisin sanoen verratessaan havaintoaan ympäristöön ja aikaisempiin kokemuksiinsa. Esine muodostuu sen käyttäjän ymmärtämien viestien kokonaisuudeksi siinä sosiaalisessa, psykologisessa ja kulttuurisessa ympäristössä, jossa viesti otetaan vastaan. Tapio Periäisen (1986,98) mukaan jokainen esine on aina ilmaissut sekä tekijänsä arvoja ja tavoitteita että sitä yhteisöä ja yhteiskuntaa ja sen rakennetta, jossa se on syntynyt, mutta myöskin esineen hyväksynyttä käyttäjää.

Kun ryhdytään tutkimukseen, aluksi pitää olla tietoja tuotteen materiaalista ja rakenteesta, jotta tuotetta voisi tarkastella semanttiselta kannalta tai merkkinä. Tuotteen kuvauksen taustatiedot koostuvat tuotteen pragmaattisen ulottuvuuden tiedoista tuotteen valmistuksesta ja käytöstä. Semanttinen ulottuvuus koostuu pragmatiikan, materiaalin ja syntaksin varaan, joten sitä ei voi tarkastella irrallisena. Tuotetta analysoidaan merkkinä taustatietojen perusteella. (Vrt. Vihma 1990)

Tuotesemantiikka kiinnostaa tutkimusmielessä monia erilaisia tuotteiden kanssa tekemisiin joutuvia elämänalueita. Sellaisia ovat esimerkiksi markkinointi, joka on kiinnostunut ihmisen psyykestä, koska ihmisen psyykkisiin ominaisuuksiin on vedottava, jos halutaan kohdistaa mainonnan viesti mahdollisimman tarkoin asianomaiselle kohderyhmälle. Kuluttajatutkimus ja siihen liittyvä elämäntapatutkimus ovat samoin kiinnostuneita tuotteisiin ja yleensä hyödykkeisiin liittyvistä merkityksistä. Ennalta määrättyyn tuotekuvaan pyrkiminen on yksi tuotesemantiikan mahdollisista sovelluksista, sanoo Seppo Väkevä (1987,86). Sosiologinen ja psykologinen tietämys auttaa suunnittelijaa jäsentämään tuotteen ja yksilön välistä suhdetta sekä yhteisön tälle suhteelle asettamia vaatimuksia ja rajoituksia, sanoo Väkevä.

palaa alkuun

9.2.3.8 Tuotesemantiikan tutkimuksesta

Seuraavassa on esimerkki erään tuotesemantiikan alaan kuuluvan tutkimuksen analyysisuunnitelmasta (Vaahtio 1994) Analysoitavana kohteena on nappi. Menetelmässä on noudatettu Vihman (1990) Peircen näkemyksen mukaan kehittämää metodia.

Taustatiedot

Tuotteen muodon kuvaus aloitetaan keräämällä taustatietoja tutkittavasta tuotteesta (mitat, materiaalit, valmistus, myynti ja käyttö). Taustatietoja kerätään useasta eri lähteestä.

Muodon havaitseminen

Tuotteesta tehdään havaintoja kosketeltavana käyttövalmiina esineenä eikä pelkästään tuotetta koskevan kirjallisuuden ja kuvien välityksellä Tuotetta tarkastellaan eri puolilta, läheltä ja kaukaa ja pidemmän ajan kuluessa useamman kerran. Tässä vaiheessa kiinnitetään huomiota tulkintojen ja subjektiivisuuden minimoimiseen. Havainnoitavan tuotteen analyysi on rekisteröivää. Havainnoitaessa pyritään kirjaamaan vain sellaisia havaintoja, joille voi tuotteessa osoittaa vastineen. Aluksi havainnoidaan tuotteen eri osia ja niiden teknistä ja ergonomista toimivuutta. Tämän jälkeen kiinnitetään huomiota havainto-psykologisiin näkökohtiin (viivan, pinnan ja muodon dynaamisuus, syvyysvaikutelma, symmetria).

Semanttinen kuvaus

Semanttisessa kuvauksessa tuotetta tarkastellaan ikonina, indeksinä ja symbolina.

Ikoniset viittaukset (samankaltaisuus)

Napin oma muoto
Tarkastellaan napin omaa muotoa, joka voi viitata muotoperinteeseen ikonisesti, esimerkiksi kukanmuotoinen nappi.

Samankaltainen väri
Samankaltaisuuteen perustuva assosiaatio on ikonista (esimerkiksi puun värinen nappi). Ikoninen väri voi sekoittua symboliseen (esimerkiksi metallinväri).

Samankaltainen materiaali
Materiaalin samankaltaisuuden avulla voi viitata johonkin muuhun materiaaliin (kullattu nappi). Materiaali voi värin tavoin viitata johonkin ominaisuuteen tai olotilaan, esimerkiksi lasimainen viittaa haurauteen.

Samankaltainen muoto
Muoto viittaa samankaltaisuuden kautta johonkin muuhun objektiin, jolla on erilainen materiaali, rakenne ja pragmatiikka.

Tyyli
Tuotteen muodossa on tunnistettavia samankaltaisuuksia, joiden avulla se voidaan luokitella kuuluvaksi johonkin tyyliin. Tyylillä tarkoitetaan tässä tyylikausia (rokokoo), muotityylejä (merimiesmuoti) sekä piirteitä, jotka viittaavat johonkin ajankohtaan, kulttuuriin, yhteiskunnalliseen tilanteeseen ja ryhmään (Washingtonin virkaanastujaisnapit). Geometrinen luokitus pallomaisiin tai kuutiomaisiin esineisiin on ikonista.

Samankaltainen ympäristö
Tuotemuoto viittaa ympäristön samankaltaisuuden avulla samaan suuntaan. Muoto kuuluu tai sopeutuu johonkin ympäristöön.

Indeksiset viittaukset (olemassaolollaan)

Työkalun jälki
Muodossa oleva jälki viittaa valmistuksessa käytettyyn työkaluun ja valmistustapaan. Samalla tavalla voi ilmetä värin indeksisyys eli värin jälki (miten ja millä on väritetty).

Käyttöä osoittava muoto
Käyttö voi ilmetä muodossa suuntaa-antavasti. Muoto viittaa käden tartuntaotteeseen. Napissa voi olla napittamista helpottava muoto.

Käytön jälki
Muodossa voi ilmetä kulumista muodon tai värin kulumisella tai naarmuja ja kolhuja. Uutuus on tämän vastakohta, sillä uudessa tuotteessa ei ole käytön jälkiä.

Muu jälki
Muodossa voi olla indeksisiä merkkejä, esimerkiksi maalitahra.

Symboliset viittaukset

Symbolituotteessa voi olla tuotetta valmistavan yrityksen nimi.

Symbolinen väri
Esimerkiksi musta on hautajaisten esineiden väri ja viittaa suruun (viktoriaanisena aikana käytetyt mustat lasiset surunapit).

Symbolinen muoto
Mikä tahansa muoto voidaan sopia symboliseksi muodoksi, toisin sanoen minkä muodon tahansa voidaan sopia viittaavan mihin tahansa. Symbolinen viittaus on tunnettava tai sen voi oppia.

Symboliset ikonit
Ero edelliseen symboliseen muotoon on se, että nyt symboli sisältää ikonin (esimerkiksi höyhen keveyden symbolina tai matkamuisto paikkojen symbolina: nappi, jossa on kuvattuna Eiffel-torni).

Symbolinen materiaali
Pelkkä materiaali viittaa sopimuksenvaraisesti johonkin muuhun, esimerkiksi riisiryynit häissä viittaavat hedelmällisyyteen tai metallinen nappi viittaa kestävyyteen.

palaa alkuun

9.2.4 Dokumenttianalyysi

Dokumenttianalyysi tarkoittaa kaiken sellaisen todennettavissa olevan, usein sosiaalisia tekijöitä sisältävän tutkimusaineiston analyysia, jota ei saada kokoon suorien, välittömien havaintojen teolla. Se voi olla luonteeltaan toiminnan konkreettien tulosten tallentamista tai suullisia, käsinkirjoitettuja tai painettuja selontekoja näistä toimista. Historiantutkimus kuuluu myös itsestään selvästi tähän analyysimenetelmien ryhmään.

Dokumenttien käyttäminen tutkimusaineistona on vaihtoehto sille, että aineisto kerätään haastatteluin, kyselylomakkein yms. Valmiin aineiston käyttö on joskus ainoa mahdollisuus saada kootuksi tietoa jostakin tietystä aiheesta. Uuden aineiston kokoaminen on joskus suorastaan mahdotonta taloudellisesti, ja muutenkin helpompaa käytännössä, jos se on hyvin saatavilla esimerkiksi sanomalehti- ja aikakauslehtiartikkeleista, asiantuntijoiden julkisuuteen antamista haastatteluista, tilastoista, kirjallisuudesta jne.

Usein valmiit dokumentit ovat erittäin antoisia esitutkimusten suorittamiseen silloin, kun tutkittava ilmiö on uusi eikä sen keskeisistä kysymyksistä juuri vielä mitään tiedetä. Silloin on hyvä katsoa, miten muut ovat menetelleet ja mitä aikaisemmin on saatu selville.

Dokumenttiaineisto jaetaan usein alkuperäisiin eli primaari-lähteisiin ja sekundaarilähteisiin. Voidaanpa kohdata jopa tertiääri-lähde, joka on kulkeutunut alkuperäisestä yhden tai useamman välikäden kautta käsille tulevaan dokumenttiin. Alkuperäislähde on peräisin siltä henkilöltä tai taholta, joka asian on aikaan saanut, laatinut, kokenut ja muistiin merkinnyt tai josta voidaan muuten todeta sen autenttisuus. Sekundaarilähde eli toisen käden lähde toistaa alkuperäistä dokumenttia. Mitä useamman välikäden kautta tieto siirtyy eteenpäin, sitä huolellisempi tulee olla lähdekritiikissä.

Jotkut tutkijat (vrt. May 1994, 130) jakavat dokumenttiaineiston sen saavutettavuusasteen mukaan neljään kategoriaan:

  1. suljettu aineisto
  2. rajoitetusti saatavilla oleva aineisto
  3. avoin arkistoitu aineisto
  4. avoin julkaistu aineisto.

Dokumenttianalyysien heikkous piilee siinä, että kaikki aineisto on aikaisemmin ja ehkä aivan muuhun tarkoitukseen koottu eikä sitä juuri voi muuksi muuttaa. Useimmiten dokumentteja käytetään kuitenkin ns. triangulaatiossa, eli useamman lähteen samanaikaisessa ja rinnakkaisessa käytössä.

Mistä dokumenttiaineistoa löytää?

  • lait, asetukset, hallinnolliset päätökset, viralliset kirjeet, viranomaisten ohjeet jne.
  • kirkonkirjat, henkikirjoitusrekisterit, muut julkiset rekisterit (huom.! tietosuojakysymys)
  • hakuteokset, muu kirjallisuus, aikakauslehdet, sanomalehdet, vuosikertomukset,
  • yhdistysten, yritysten, laitosten yms. tiedotusmateriaali, pöytäkirjat, historiikit,
  • oppilasmatrikkelit, tilastot,
  • sekä julkiset että yksityiset sukuhistoriat,
  • päiväkirjat, valokuvat
  • audiovisuaalinen aineisto, nauhoitteet, elokuvat, videot
  • arkistot, museot, sekä julkiset että yksityiset kokoelmat.

Dokumenttiaineistoa koottaessa kohoaa esiin kysymys siitä, miten saa käsiinsä kaikkein olennaisimman aineiston. Yleensä kannattaa aloittaa yleisimmistä lähteistä, esimerkiksi hakuteoksista, joista saa hyvät lähtökohdat ja josta voi edetä erityisteoksiin. Tietokirjallisuudesta kannattaa tarkistaa aina käytetyt lähteet ja tarkastella niiden antia kysymyksessä olevan aiheen kannalta. Samoin kannattaa edetä myöhemmästä ajasta taaksepäin. Myöhemmissä teoksissa on yleensä kattavammat lähdemaininnat, joista voi palata ajassa taaksepäin ollakseen varma tietojen kattavuudesta.

Nykyaikana ei ole ongelma löytää aiheeseen liittyvää tietoa, mutta ongelman saattaa muodostaa juuri oikean tiedon löytäminen runsaasta tarjonnasta. Kirjastoista löytää bibliografisia teoksia, joissa on aiheeseen liittyviä yleiskatsauksia niihin liittyvine tutkimusraportteineen. Samoin kannattaa vilkaista tutkielmien tiivistelmäluetteloita (abstrakteja), joita yleensä julkaistaan laitoksittain. Nykyaikainen atk-haku auttaa aloittavaa tutkijaa löytämään hakusanojen perusteella näitä tiivistelmiä ja muita lähteitä soveltuvista tietokannoista.

Dokumenttianalyyseissa voidaan soveltaa sekä määrällistä analyysia että laadullista analyysia. Tavanomainen sisällönanalyysi soveltuu monenlaisten teksti- ja kuvadokumenttien käsittelyyn.

Dokumenttianalyysissa on otettava huomioon aineiston lähdekritiikki. Se on välttämätön analyysin luotettavuustarkastelussa.

palaa alkuun

9.2.4.1 Lähdekritiikki

Lähdekritiikki merkitsee, että ainakin seuraaviin kysymyksiin pohditaan vastauksia:

  • Kuka on koonnut dokumenttimateriaalin?
  • Mihin tarkoitukseen aineisto on koottu?
  • Mitä informaatiota aineisto sisältää? Kysymys liittyy myös oman tutkimusaiheen rajaukseen.
  • Mitä informaatiota on tarkoitus saada kokoon? Onko mahdollista onnistua pyrkimyksissä?
  • Tutkitaanko juuri sitä, mitä pitääkin tutkia?
  • Saataisiinko sama tulos, jos tutkimus tehtäisiin uudelleen?
  • Onko tallennettu aineisto kattava?

Dokumenttiaineisto heijastaa yleensä todellisuutta sellaisenaan, mutta riippuen lähteestä se saattaa heijastaa monivivahteisen todellisuuden näkökulmia painottuneesti vain johonkin suuntaan. Erään analyysimallin tarjoaa kriittinen teoria, jossa dokumenttiaineistoa käytetään runsaasti, useita näkökulmia rinnakkain ja peräkkäin keskenään vertaillen.

palaa alkuun

9.2.4.2 Artefaktianalyysi

Eräänlaisena dokumenttianalyysin sovelluksena voitaneen pitää fyysisten esineitten, artefaktien, analyysia silloin, kun niitä tutkitaan kohteina itsessään, eikä ensisijaisesti olla kiinnostuneita niiden semioottisista tai tyylihistoriallisista tai kansatieteellisistä piirteistä tai viesteistä. Esineanalyysia tai artefaktianalyysia edellytetään monissa kysymyksissä esimerkiksi taiteen, taidehistorian, muotoilun jne. tutkimuksen alueilla.

Varsinaisen analyysin idea liittyy tutkimuksen tavoitteisiin, jotka voivat olla esimerkiksi konstruktioiden, toteutustekniikoiden systeemien yms. paljastaminen ja tarkasteltaviksi saaminen.

Seuraavassa on katkelma Ritva Koskennurmi-Sivosen (1991) tutkielmasta, joka käsittelee naisen muotipuvun ompelua Suomessa vuosisadan vaihteessa. Häntä on kiinnostanut nimenomaan puvun olemus, sen rakenne, käytetyt tekniikat ja materiaalit jne. Kysymys on ollut siitä, millä keinoin vaatteen valmistaja on saanut aikaan ranskalaisen muotikuvan kaltaisen luomuksen niillä keinoin, joita on ollut käytettävissä kaukana Pariisista.

Katkelma osoittanee, millainen voi olla luonteeltaan sellainen artefaktianalyysi, jonka päähuomio kohdistuu kohteeseen itseensä ja sen ominaisuuksiin. Tämä analyysi edellyttää tutkijan ehdotonta perehtyneisyyttä tutkittavan ilmiön terminologiaan, teknologiaan, materiaalitietouteen jne. Analyysi pohjautuu näiden elementtien tarkoituksenmukaiseen käsittelyyn.

palaa alkuun

9.2.4.3 Esimerkki: Ritva Koskennurmi-Sivonen 1991

Etureunat ovat loivasti kaarevat. Oikeassa reunassa pukukankaan hulpioreuna on taitettu 2,5 cm vuorin päälle vaatteen sisäpuolelle. Hulpioreuna on irrallaan, mutta taite kiinnittyy paikalleen sen läpi ommelluilla napinlävillä. Ne on ommeltu puvun värisellä langalla napinläpipistoin. Niiden pituus on 2 cm, etäisyys etureunasta 0,5 cm ja toisistaan 2,2 cm. Napinläpien toinen pää on pyöreä, toisessa on napinläpipistoin ommeltu salpa. Vasemmassa reunassa pukukangasta on taitettu nurjalle puolelle niin, että sitä jää näkyviin 1 cm vuorin alta. Vuorin reuna on ommeltu taitteen päälle aivan pienin etupistoin. 3 cm päässä reunasta on halkaisijaltaan 1,2 cm suuruiset napit. Niissä on pyöreäpohjainen metallikuppi, johon on kahdeksalla piikillä istutettu 4 mm läpimittainen tummanruskea silkkipallo. Koristeelliset napit eivät vaatteessa kuitenkaan näy, koska ne jäävät pitsi-röyhelön alle. Napituksen kohdalla on rinnan korkeimmalta kohdalta alareunaan saakka yksi luu, joka on valmiissa laakanauhakujassa. Se on suljettu yläpäästä metalliniitillä. Laakanauha on kiinnitetty suurin päärmepistoin, jotka menevät sekä vuorikankaan että pukukankaan läpi oikealle puolelle. Ne jäävät piiloon pitsiröyhelön alle. Sivusauma on noin 5 cm takakappaleen puolella. Olkasauma on kaulanjuuresta noin 1 cm ja kädentien puolelta noin 5 cm takakappaleen puolella. Sauman pituus on 15 cm. Olan korkeimman kohdan leveys on 14,5 cm. Takakappale muodostuu kuudesta kappaleesta. Keskellä takana on lähes suora sauma, joka päättyy liepeen terävään kärkeen. Sauma kaartuu vain vähän vyötärön kohdalta. Molemmin puolin kaksi kaarevaa saumaa kulkee kädentiestä helmaan. Kaikki kappaleet ovat kapeimmillaan vyötärön kohdalla ja leviävät sen alapuolelle. Näin liepeeseen on saatu muoto, jolla voidaan peittää hameen takalaskostelma. (Koskennurmi-Sivonen 1991,59)

palaa alkuun

9.2.5 Protokollan analyysi

Protokolla-analyysi on eräänlaista sukua sisällönanalyysille. Ideana on, että tutkittavat henkilöt “puhuvat ääneen” eli kuvailevat mielikuvissaan liikkuvia ajatuksia, joista tutkija koostaa erilaisten luokittelujen avulla tutkittavaa kohdetta kuvaavia rakenteita. Protokolla-analyysi on siis ääneen ajattelun tutkimisen menetelmä (Ericsson & Simon 1984).

Menetelmän perusajatus ongelmanratkaisun tutkimisessa on se, että koehenkilö esittää ääneen kaikki ajatuksensa tehtävän alusta sen loppuun. Tämän kielellisen raportin perusteella voidaan tehdä päätelmiä niistä prosesseista, joiden välityksellä koehenkilö ratkaisuunsa päätyi.

Protokolla-analyysin avulla pyritään erittelemään yksilön kognitiivista toimintaa osoittavia sisäisiä, psyykkisiä mekanismeja. Protokolla-analyysin avulla voidaan kuvata erityisesti ihmisen ongelmanratkaisuprosessia tiedon etsintänä ja käyttönä. Silloin tutkimuksen kohteena ovat ne ajatteluprosessit, joita henkilö toteuttaa lyhyt- ja pitkäkestoisen muistin avulla.

Yleensä oletetaan, etteivät ihmiset pysty luotettavasti kuvaamaan omassa mielessään tapahtuvia prosesseja. Tämä kritiikki perustuu sellaisten tutkimustulosten epäluotettavuuteen, joissa koehenkilöt ovat jälkikäteen luonnehtineet ongelmanratkaisuaan tai selittäneet ajattelunsa sisältöä. Protokolla-analyysin kehittäjät (Ericsson & Simon 1984) edustavat toista käsitystä koehenkilön omien puheitten luotettavuudesta: verbaalit raportit ovat luotettavia, jos ne toteutetaan oikealla tavalla. Protokolla-analyysin toteuttamisessa on Ericssonin ja Simonin (1984) mukaan erityisen tärkeää, että kokeessa koehenkilöä ei pyydetä selittämään toimintaansa ongelmanratkaisussa, vaan ainoastaan ajattelemaan ääneen aivan kuin olisi yksin huoneessaan. Protokolla-analyysi ei siis edusta yksilön ajatusprosessia aidosti, jos koehenkilö ryhtyy selittämään omaa ajatteluaan. Hänen tehtävänsä on vain ääneen ajattelu, ei mikään muu.

Ääneen ajattelussa syntyvä protokolla on idiosynkraattista eli itselleen luonteenomaista: se sisältää vain ajattelijalle itselleen ymmärrettäviä viittauksia. Tämän verbaalisen raportin tulkinta on tutkijan teoreettinen tehtävä. Ääneen ajattelumenetelmä antaa suhteellisen luotettavan kuvan parhaillaan tapahtuvista tiedonkäsittelytapahtumista, mutta ei sen sijaan sovellu lainkaan yhtä luotettavasti aikaisemmin mieleen painettujen tiedonkäsittelytapahtumien tutkimiseen.

Ääneen ajattelumenetelmää sovelletaan nykyisin yleisesti ongelmanratkaisuun kohdistuvissa tutkimuksissa. Protokolla-analyysia on sovellettu mm. lääketieteellisissä, psykologisissa ja tekniikkaan liittyvissä ongelmanratkaisututkimuksissa. Nämä kaikki ovat tehtäväalueita, joissa ongelmanratkaisu vaatii paljon tietoa ja joissa selviä ratkaisun oikeellisuuden kriteerejä ei ole.

Protokolla-analyysia on sovellettu myös mm. arkkitehtien ja koneenrakennusinsinöörien suunnittelu- ja ongelmanratkaisuprosessien tutkimiseen. Akinin (1984) tutkimus oli ensimmäinen, joka käsitteli protokolla-analyysin käyttöä arkkitehdin suunnittelupro-sessissa. Tutkimus oli case study -tutkimus arkkitehdin toiminnasta ongelmanratkaisuprosessissa. Akinin tutkimus perustui olettamukseen, että arkkitehdin ongelmanratkaisu on skeemaohjautuvaa eli että se perustui aikaisemmin hankittuihin ja kokemusperäisiin toiminta- ja ajattelumalleihin ja oli siten välittömästi suunnitelman ohjaamaa toimintaa. Akinin tutkimuksen luotettavuuden heikkoudet ilmentävät tapaustutkimuksen yleisiä ongelmia: tapaustutkimuksen kontrolloiminen on vaikeaa eikä tiedetä, millainen vaikutus koe-asetelmalla on koehenkilön toimintaan ja sitä kautta tutkimustuloksiin. (Seitamaa-Hakkarainen 1989)

Suomessa protokolla-analyysia on käsityön ja muotoilun alueella ehkä eniten kehittänyt eteenpäin Pirita Seitamaa-Hakkarainen, jonka lisensiaatintutkielmassa (1994) ja sitä seuraavissa tutkimustöissä tulee erityisesti esiin muotoilijan ja suunnittelijan ajattelumallit: hän osoittaa, miten prosesseja voidaan analysoida siinä suunnitteluavaruudessa, jonka paljastamiseen muilla analyysimenetelmillä olisi erittäin vaikeaa päästä.

Protokolla-analyysi, Pirita Seitamaa-Hakkarainen.

fi_image149
Kuva 72. Kankaankudonnan komposition ja rakenteen suunnitteluavaruuksia koskeva alustava malli käytettäväksi protokolla-analyysia soveltavana tutkimusotteena (Seitamaa-Hakkarainen 1994,7).

Koehenkilön ääneen ajattelemat virkkeet ja muutkin lausumat ääninauhoitetaan, mieluimmin myös videoidaan. Nauhoilla olevat asiat litteroidaan eli kirjoitetaan sanatarkasti paperille, minkä jälkeen ryhdytään näin saatua protokollaa käsittelemään.

Protokollat ositetaan ajatuksiin ja arvioidaan myös kokonaisuutena. Protokollien luokitteluyksikkönä käytetään asiasisältöä = ajatus = pienin yhtenäinen merkityksellinen sisältökokonaisuus. Jokainen ajatus koodataan muuttujien ominaisuuksien mukaan.

fi_image254
Erään koehenkilön protokollan mukainen interaktio kompositioavaruuden ja konstruktioavaruuden välillä (Seitamaa-Hakkarainen 1994,24).

Protokollista luokitellaan kaikki siinä esiintyvät asiasisällöt = ajatukset. Ajatus voi sisältää päätelmiä, ratkaisuehdotuksia suunnittelun osavaiheista tai olla yleistä ongelma-alueen hahmottamista- ja tavoitteen asettamista. Protokolla-aineisto on ennen koodaamista ositettu ja numeroitu järjestyksessä (1 … n.), jolloin jokainen sisältö, ajatus tai toimintaan suuntautunut tiedonkäsittelyprosessi on numeroitu. Havaintomatriisiin koodataan jokainen protokollasta numeroitu lause tai kappale muuttujien mukaan. (Seitamaa-Hakkarainen 1989, 124)

palaa alkuun

9.2.6 Fenomenologinen analyysi

Fenomenologia on varsinaisesti tieteenfilosofinen suuntaus, mutta sitä voidaan käyttää myös tutkimusmenetelmän nimenä. Menetelmällisesti se korostaa tutkijan menemistä suoraan asiaan eikä millään tavalla edellytä etukäteen lukkoon lyötyjä teorioita tai käsityksiä. “Zu den Sachen selbst” on fenomenologian iskusana siltä ajalta, kun se syntyi Saksassa 1900-luvun alussa.

Saksalaisen fenomenologian suuri nimi on Kantin filosofiaa seuraava E. Husserl, joka esitti, että maailma on subjektiivinen ilmiö, joka rakentuu oman mielemme sisällä. Maailma kokonaisuudessaan koostuu kaikkien ihmisten omista “minä“-maailmoista, ja niitä ympäröivät sieluttomat objektit. Husserlin lähtökohtana oli tämän “minän“ tietoisuuden luonteen määrittely. Tietoisuuden peruspiirre on intentionaalisuus eli päämäärätietoisuus. Tietoisuus on siis aina tietoisuutta jostakin. Tietoisuuden rakenteet ovat merkitysrakenteita ja merkitykset antavat tietoisuuden tiloille kyvyn viitata johonkin (Määttänen 1995,222).

Vaikka tätä käsitystä onkin voimakkaasti kritikoitu, silti se on ollut lähtökohtana fenomenologian kehittymiselle. Mm. Pierre Bourdieu (1984) käyttää termiä “habitus“ sijoittaessaan tiettyjä merkityksiä ihmisen käyttäytymiseen. Habituksen tulkinta sisältää, että ihmisen toiminta on vapaa ja luova. Yksilöiden subjektiiviset tarkoitukset vaihtelevat ja vaikuttavat eri tavoin.

Fenomenologia korostaa tutkijan omaa havaintojen tekoa, jolloin tilanne, tutkittava ilmiö avautuu tutkijalle aitona, ennakkoluulottomana, rikkaana ja monimuotoisena. Avainsana on tutkijan oma kokemus. Sen tulee avautua tutkijalle elettynä todellisuutena, ei passiivisina mielikuvina.

Menetelmä lähtee liikkeelle yksittäisistä ilmiöistä, joita koskeva aineisto on joko suoraan käytännöstä tulevaa tai suoraa tekstimuotoista kuvausta. Siinä tapahtuu oivaltavaa havainnoimista, joka tarkoittaa, että tutkija koettaa koko ajan aktiivisesti oivaltaa, mistä on kysymys. Tutkijan on siis irtauduttava kaikista ennakkokäsityksistä ja oletuksista ja otettava asia niin kuin se hänelle avautuu. On tarpeen koettaa kuvailla ilmiötä useilla eri vaihtoehtoisilla tavoilla, joista jokin sittemmin näyttäytyy parhaimmaksi.

Tämän oivaltavan havainnoimisen vaiheen jälkeen alkaa kuvailu, joka on varsinaisen analyysin ensimmäinen vaihe. Kuvailussa ei käytetä yksiselitteisiä, valmiiksi muotoiltuja käsitteitä, ettei niitä fiksattaisi kiinni ennen aikojaan. Parasta on käyttää tavallista arkikieltä, johon liitetään kuvailevia laatuja. Kannattaa varoa varsinkin sellaisia yleisesti kiinni juuttuneita käsitteitä, joita käytetään “puolitieteellisesti” ilman, että varsinaisesti ymmärretään, mitä niillä- tarkoitetaan. Varto (1992,92) esittää esimerkkeinä tällaisista mm. käsit-teet “normaali”, “edistyksellinen” ja “kehitys”. Hän varottaa siitä toistaessaan sellaista, joka on jo tehty tai pakottavat sen muottiin, johon se ei sovi.

Kuvailun perusteella päätellään, minkälainen yleistäminen on mahdollista. Tässä vaiheessa ryhdytään analysoimaan niitä seikkoja, joissa laadut ilmenevät. Pyritään erottelemaan satunnaiset laatuilmenemät yleisistä laatuja määrittelevistä ilmentymistä. Kuten Varto (1992) sanoo: ikään kuin “katsellaan ulos” yksittäisestä ilmiöstä, jotta nähdään, millä tavoin laatuja voidaan käsitteellistää ja yleistää.

Erotellaan, minkälainen yleinen kuuluu tutkittavaan ilmiöön, vaikka edelleen ollaan kiinni ilmiössä irrallisena yksikkönä. Seuraavana vaiheena on löytää ne merkitykselliset suhteet, joissa ilmiö todellistuu löydettyjen laatujen mukaisena. Kuvitellaan erilaisia tilanteita, suhteita, olomuotoja, joissa ilmiön laadut voivat esiintyä. Tutkija käyttää tässä hyväkseen ei pelkästään mielikuvitustaan, vaan myös päättelyä, kokemustietoaan, käytännön sovelluskykyä, sovellusideoita jne. Alvesson ja Sköldberg (1994, 96) sanovat, että kysymys on eräänlaisesta “eideettisestä“ tarkastelusta, jossa siirrytään yksittäisten ilmiöiden taakse ja etsitään ilmiön “olemusta“. Siinä käytetään tekniikkaa, jota sanotaan olemuksentarkasteluksi (“väsen-skådande“, “Wesensshau“) (Vrt. Husserl 1913). Kuten em. kirjoittajat toteavat, kysymys on ajatusaineiston laadullisesta komparatiivisesta (vertailevasta) analyysista. Saatamme esimerkiksi nähdä punaisen tahran. Käymme mielessämme läpi erilaiset punaisen vivahteet ja määrittelemme sillä tavoin käsitteen punainen, piirtein, jotka ovat yhteisiä kaikille punaisille. Tämä yleinen punainen on siis se käsite, joka edustaa silmissämme olevaa yksittäistä, tiettyä punaista sävyä.

Kun on päästy selville, mikä ja mitä ilmiö on, ryhdytään määrittelemään, millä tavoin se ilmenee. Se voi ilmetä esimerkiksi jonkin tiedossa olevan ja tunnetun kokonaisuuden osana, josta voidaan havainnoida vain nyt analyysin kohteena olevaa osaa. Varto (1992) esittää esimerkin pallosta, josta voidaan havainnoida vain yhtä puolta kerrallaan, vaikka kokonaisuus tunnistetaan palloksi. Myös kukin käytännön ilmiöön hyvin perehtynyt mainiosti, millaisena hän kokee kokonaisuuden, vaikka hän analysoisikin fenomenologisesti vain yhden osan kokonaisuudesta.

Esimerkki Ote muotoilijan luonnoskirjasta a

Toinen tapa määrittää ilmiön esiintymistä yleistasolla saattaa myös olla puutteellinen johtuen “väärästä” ympäristöstä. Väärä valaistus saattaa estää havaitsemasta värejä tai muotoja oikein, muidenkin aistimusten välittämä viesti voi olla virheellinen: esimerkiksi kosketusaistimus, näköaistimus ja kuuloaistimus voivat olla keskenään ristiriidassa. Muotoilijan ja käsityöläisen intuitiolla on suuri merkitys näiden tekijöiden oikeassa tulkinnassa.

Esimerkki Ote muotoilijan luonnoskirjasta b

Ilmiön ilmeneminen saattaa olla selkeää tai sameaa. Sameus voi olla psyykkistä esimerkiksi kulttuurisissa sisällöissä, joissa tutkijan kyky läpäistä sameat ja sumeat rakenteet on tärkeää.

Seuraavana vaiheena on tutkijan tulkintaan, ymmärtämiseen ja ilmiön tulkkiutumiseen liittyvää merkityssuhteitten rakentamista. Tässä vaiheessa joudutaan tarkastelemaan myös, onko kyseessä reaalimaailmassa todellisesti vai mielikuvituksessa olemassa olevasta ilmiöstä. Saattaa käydä niin, että tutkittava ilmiö sinällään on olemassa todellisuudessa, mutta tutkijan tulkinta siitä on kuvittelua. Toisinkin päin: kuviteltu ilmiö saattaakin löytyä reaali-maailmassa olevasta kohteesta.

Varto (1992) varoittaa tutkijaa ryhtymästä esittämään tosiasioita vertauskuvallisesti ja laatimaan näistä vertauskuvista rakenteita, ikään kuin ne olisivat tosiasioita. Mutta, kaikissa elämän ilmiöissä on aidosti epäselviä ja sekavia piirteitä, joiden muuttaminen muuksi muuttaa itse ilmiötä. Tällöin kohdataan esimerkiksi sellaisia empiiristen tieteitten karttamia käsitteitä kuin onni, rakkaus, kauneus, ilo, suru, kuolema, jotka voivat auttaa selittämään ilmiötä.

Fenomenologisesti suuntautuneet tutkijat korostavat saadun tiedon henkilökohtaista viitekehystä, jota ilman tietoa ei pystytä sijoittamaan sen oikeisiin fenomenologisiin puitteisiin. Yhteisötasolla oletetaan vallitsevan yhdenmukainen maailmankuva ja samansuuntaiset kokemukset. Samoin oletetaan, että yhteisön jäsenet käyttävät- samantapaisia, heille yksiselitteisiä, standardoituja ilmaisuja ilmiöistä puhuessaan. Sen mukaan yhteisöillä on eräänlainen kollektiivinen ymmärrys, joka edustaa kaikille yhteistä kuvaa omasta yhteisöstä. Fenomenologia siis olettaa, että ihmisen ajattelu on tajunnallinen ja aktiivinen prosessi ja toiminnan oletetaan olevan tarkoituksellista.

palaa alkuun

9.2.7 Fenomenografinen kuvaus

Fenomenografia on ajattelussa ilmenevien maailmaa koskevien käsitysten laadullista tutkimusta. Fenomenografisen tutkimuksen perustana on tietty käsitys ilmiöiden ja ihmisen ajattelun suhteesta ja tiedonmuodostuksen ehdoista. Fenomenografi näkee ihmisen rationaalina olentona, joka mielessään liittää oliot ja tapahtumat selittäviin yhteyksiin. Näin hän muodostaa asioista käsityksiä. Näitä käsityksiä fenomenografi sitten tutkii. Häntä kiinnostavat ne sisällöllisesti ja laadullisesti erilaiset tavat, joilla ihmiset käsittävät ympärillä olevan maailman. (Syrjälä & al. 1994, 116)

Fenomenografia liittyy nimensä mukaisesti fenomenologiseen filosofiaan, joka kohdistaa huomionsa ihmisen maailmaan sellaisena kuin ihminen sen kokee. Sen on tutkimusotteena kehittänyt alunperin Göteborgin yliopistossa ruotsalainen Ference Marton ja hänen tutkimusryhmänsä. Marton on eritellyt ensimmäisen ja toisen asteen tutkimusnäkökulmat, jotka molemmat ovat tärkeitä. Ensimmäisen asteen tutkimusnäkökulma pyrkii ymmärtämään ympäristön ilmiöitä, jotta pystytään selittämään ja muodostamaan lainalaisuuksia sekä ennustamaan ja kontrolloimaan tapahtumia. Toisen asteen tutkimusnäkökulma tarkastelee ihmisten käsityksiä näistä ilmiöistä. Fenomenografinen tutkimus on kiinnostunut tästä toisen asteen näkökulmasta, eli siitä, miten ympäröivä maailma hahmottuu ihmisen tietoisuudessa (Wenestam 1984, 39). Ilmiö on ihmisen ulkoisesta tai sisäisestä maailmasta saama kokemus, josta hän aktiivisesti itse rakentaa käsityksen. Ilmiö ja käsitys ovat siis samanaikaisia ja erottamattomia. Kokemus on se suhde, joka yhdistää ne kaksi toisiinsa. Käsitys on kokemuksen ja ajattelun avulla muodostettu kuva jostakin ilmiöstä.
Fenomenografian taustalla on sekä kognitiivinen psykologia että hahmopsykologia: “kokonaisuus on enemmän kuin osiensa summa”. Ihmisellä on pyrkimys muotoilla informaation sisältö rakenteellisesti siten, että se muodostaa käsitettävän ja hyväksyttävän kokonaisuuden tai hahmon. (Wenestam 1984, 20)

Fenomenografia nojaa empiiriseen aineistoon, josta tehdään päätelmiä ja lopulta laaditaan siitä kuvaus. Tutkimus sisältää siis empiirisen aineiston, jossa kiinnostuksen kohteena on ihmisen elämismaailma. Tutkimuksen tavoitteena ei ole ympäristön ilmiöiden tutkiminen sinänsä, vaan se pyrkii tarkastelemaan ihmisen yksilöllisiä käsityksiä näistä ilmiöistä. Maailmaa koskevat käsitykset rakentuvat ja ilmenevät ihmisen tietoisuudessa eri tavoin ja tutkimuksella pyritään selvittämään näiden käsitysten laadullisia eroja. Martonin mukaan objektiivista todellisuutta ei ole olemassa, vaan se ilmenee eri tavoin ihmisten käsityksissä. Ilmiön ja henkilön välillä on suhde, ja käsityksen käsite on näiden välissä. (Marton 1984, 267-286)

Fenomenografia on siis ilmiön kuvaamista ihmisen siitä muodostamien käsitysten kautta. Fenomenografit vertailevat eri ihmisten käsityksiä, mutta myös suhteuttavat yhden ihmisen käsityksiä jostakin ilmiöstä hänen käsityksiinsä muista ilmiöistä.

Lähtökohdaksi tarvitaan tutkijan esiymmärrys sekä alustavat tutkimuskohdetta koskevat tiedot ja käsitteistö. Tutkijan on myös oltava perillä ajattelun teoreettisesta rakenteesta ja sen kehittymisestä ihmisillä. Tutkija on oma tutkimusinstrumenttinsa, sanoo Sirkka Ahonen (teoksessa Syrjälä & al. 1994, 123). Se merkitsee, että tutkija kykenee tekemään syventäviä haastattelukysymyksiä ja osaa laatia vastausten luokittelun perusteet oikealla tavalla.

Esimerkki: Kittelä 1996 a

Teoria on erottamaton osa tutkimusprosessia. Ilman sitä tutkimus latistuu rakenteettomaksi kuvailuksi, ja raportti pelkäksi sitaattikokoelmaksi, sanoo Ahonen. Teorian asema on kuitenkin sellainen, ettei sitä käytetä ennakolta tehtävään käsitteiden luokitteluun eikä teoriasta tehtyjen olettamusten testaukseen, kuten tehdään deduktiivisessa tutkimuksessa, vaan se ohjaa analyysin tekoa kauempaa, eräänlaisena ideakehyksenä.

Esimerkki: Kittelä 1996 b

Fenomenografisessa menetelmässä tutkijan rooli on keskeinen. Hän tulkitsee havaintoja ja tutkittavan henkilön ajatuksia oman käsitemaailmansa kautta. Omien käsitystensä perusteella tutkija luo aineistosta merkitysluokkia, joita aineistossa itsessään ei objektiivisesti katsottuna ole. Tutkimuksen tulos on tutkijan näkökulma asiaan eikä tutkimuksella pyritä löytämään totuutta.

Esimerkki: Kittelä 1996 c

Haastattelijan keskeinen osuus aineiston muodostumisessa vaikuttaa koko tutkimukseen. Hän voi huolellisesti valmistautua haastatteluun, mutta haastateltavan henkilön kerrontaa ei voi ennakoida ja näin valmistella syventäviä lisäkysymyksiä. Tutkijan on koko ajan keskityttävä haastateltavan puheeseen ja pidettävä mielessä tutkimuksen teoriatausta tehdäkseen heti tutkimuksen kannalta tärkeitä lisäkysymyksiä. Siten haastattelijan senhetkinen fyysinen ja henkinen vireystila vaikuttavat haastatteluaineiston syntymiseen.

Esimerkki: Kittelä 1996 d

Taulukko 12. Esimerkkinä olevaan selostukseen liittyvä etnografisen analyysin luokittelu (Kittelä 1996, 53).

palaa alkuun

9.2.8 Symbolinen interaktionismi

Symbolinen interaktionismi on varhain 1920- ja 1930-luvuilla ns. Chicagon koulukunnan kehittämä sosiologian tutkimusmenetelmä, johon on alettu tuntea myös muilla tieteenaloilla kasvavaa mielenkiintoa. Kysymys on siitä, kuinka tutkittavat henkilöt itse, ei siis pelkästään tutkija, tulkitsevat erilaisia tilanteita, koska juuri tulkinnan katsotaan ohjaavan heidän toimiaan. Symbolinen interaktionismi korostaa kulttuurin roolia ihmisen käyttäytymisen muokkaajana ja tekee menetelmällisesti mahdolliseksi ihmisen luovan panoksen huomioon ottamisen, koska luovuus on mukana tietoisesti tai tiedostamattomasti päätöksenteossa, ja tämä päätöksenteko perustuu ihmisen tekemille tulkinnoille. Tulkinnat ovat sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta syntyneitä, joko niin, että ne syntyvät ihmisessä itsessään tai ne tapahtuvat ihmisten keskuudessa yleensä.

Symbolinen interaktionismi kehittyi Yhdysvalloissa 1900-luvun alussa sosiologien ja antropologien piirissä vaikka nimeä käytti ensi kerran 1930-luvulla Herbert Blumer, Chicagon koulukunnan sosiologi. Suuntaus syntyi toisaalta kovien menetelmien liiallisesta tilastotieteellisestä paineesta, toisaalta pehmeiden menetelmien, erityisesti fenomenologian ja etnometodologian paineesta. Parhaiten sitä on kehittänyt G.H. Mead teoksessa Mind, Self and Society (1934).

Symbolinen interaktionismi perustuu kolmeen perusväittämään:

Ihmiset suhtautuvat asioihin sen mukaan, mitä ne heille merkitsevät. Ihmiset elävät kahdessa maailmassa: “luonnollisessa“ maailmassa, mihin kuuluvat hän itse yhtenä orgaanisena osana, vaistojensa ja viettiensä ajamana sekä ihmisen ulkopuolinen maailma, joka on olemassa hänestä riippumatta sekä toisaalta sosiaalisessa maailmassa, missä symbolit, kuten kieli antaa hänelle mahdollisuuden antaa asioille merkityksiä. Tämä merkityksenanto ja tulkinta tekee hänestä inhimillisen ja sosiaalisen olennon. Interaktionistit keskittyvät tähän subjektiivisten merkitysten ja symbolien maailmaan. Siinä analyysissa ei aseteta mitään ilmiötä tärkeämmäksi kuin jotakin toista, vaan kaikki erilaiset merkityksenannot eri tilanteissa kiinnostavat.

Edellä kuvattu asioille annettu merkitys symbolien kautta on jatkuva prosessi. Toiminta ei niin ollen ole pelkästään psykologisten tekijöiden, kuten asenteiden, viettien tai persoonallisuudenpiirteiden aikaansaamaa, tai sitä eivät säätele sosiaaliset tosiasiat, kuten roolit ja sosiaaliset rakenteet, vaan se on jatkuvan merkityksenannon prosessi, joka koko ajan muuttaa muotoaan. Yksilö rakentaa koko ajan sitä uudelleen, kokoaa palapeliä, punnitsee puolesta ja vastaan jne.

Tämä prosessi tapahtuu sosiaalisessa kontekstissa. Yksilö punnitsee omaa toimintaansa muihin nähden. Hän asettaa itsensä toisen asemaan ja pohtii, miltä hänestä itsestään tuntuisi tai mitä tekisi toisen asemassa. Hän muodostaa kuvaa siitä, mitä toiset tekisivät tai toivoisivat tietyissä tilanteissa ja kuinka hän itse siinä tilanteessa toimisi.

Sen sijasta, että kiinnittäisi huomiota laajemmin yksilöön ja hänen persoonallisuuteensa tai siihen, miten sosiaaliset rakenteet vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen, symbolinen interaktionismi kiinnittää huomiota interaktion luonteeseen, siihen mitä tapahtuu ihmisten välillä. Tapahtuman ymmärretään olevan aktiivisen vuorovaikutuksen kaltainen, ei passiivinen tilanne. Ihmiset muuttavat koko ajan vuorovaikutuksen luonnetta tehdessään havaintoja ja verratessaan itseään ja muita ja tilanteen asettamia vaatimuksia keskenään. Tutkijan tehtävänä on jäsentää, analysoida ja tulkita näitä pikkutilanteita.

palaa alkuun

9.2.9 Tyyppianalyysi

Tyyppianalyysi on metodisena käsitteenä peräisin Bo Enerothin teoksesta Hur mäter man ”vackert”? (Eneroth 1984). Hän on antanut sille nimeksi ”idealtypsmetod” tai ”karrikatyrmetod” , joka viittaa tiettyjen ideaalien tai karikatyyrien luomiseen aineistosta. Menetelmä kuuluu laadullisen tutkimuksen traditioon puhtaimmillaan. Se muistuttaa paljonkin arkielämästä tuttua tapaa luonnehtia ilmiöitä niiden tunnusomaisilla piirteillä: maalainen, kaupunkilainen, miehekäs, naisellinen jne.

Tässä tapauksessa ei lainkaan ole tarkoitus kartoittaa ilmiön laatua kokonaisuudessaan, vaan ryhmittää sitä kategorioihin ja ulottuvuuksiin ja sellaisiin laatupiirteisiin, joiden avulla voidaan löytää aineistoa kuvaavia, karrikoivia esimerkkejä ideaalityypeiksi. Kuten Eneroth sanoo, tätä metodia voidaan sanoa kaikkein eniten mielikuvitusta – sen parhaassa mielessä – vaativaksi menetelmäksi. Se viittaa kuitenkin tilanteeseen, jota arkielämässä noudatetaan, kun luokitellaan ihmisiä ja ilmiöitä tiettyyn kategoriaan: tuo on tyypillisesti ”maalaismaista” tai ”kaupunkilaista”, tai ”miehekästä” tai ”naisellista”.

Tiedämme tietenkin, etteivät kaikki ilmiön piiriin kuuluvat asiat ole tyypillisesti ”miehekkäitä” tai ”naisellisia”, tai suorastaan ”akkamaisia” mutta silti ne voidaan sijoittaa jollakin tavalla mainitun piirteen piiriin. Sen lisäksi puhutaan laajemminkin ”tyypillisistä” asioista, esimerkiksi ”tyypillinen suomalainen ”, tai ”tyypillinen skotlantilainen”.

Tutkimusaineistoista on yleensä mahdollista erotella joitakin tyypillisiä piirteitä, jolloin kukin tapaus aineiston sisällä voidaan sijoittaa johonkin tyyppiin. Se tapahtuu ikään kuin kristalloimalla tyypillisiä piirteitä, joiden avulla voidaan kuvata ilmiötä. Niitä ei kuitenkaan voida määrittää kuinka tahansa, vaan niiden tulee täyttää joitakin ehtoja. Ensinnäkin tyyppien tulee olla toisensa poissulkevia, toisin sanoen niiden välillä tulee olla selvät rajat. Lisäksi niiden tulee kattaa koko aineisto, eli kukin tapaus aineiston sisällä tulee voida sijoittaa johonkin tyyppiin. Piirretyyppejä määritellään niin monta, että se voidaan tehdä.

Tyyppianalyysi on monella tavalla hatarampi metodi kuin useat muut laadullisen analyysin metodit, mutta sen etuna on se, että se on arkielämästä tuttua ja siten monelle ehkä helppo tapa lähestyä aineiston analyysia. Piirteiden määrittelyyn voidaan käyttää kaikille tuttuja ja tulkinnaltaan helposti avautuvia arkielämän sanontoja, kuten esimerkiksi ”viherpeukalo” tai ” jauhopeukalo” tai ”lukutoukka”.

Tyyppianalyysin ei tarvitse johtaa siihen, että tyypit sellaisinaan löytyvät arkielämästä, toisin sanoen todellisten ilmiöiden tapausten ei tarvitse täyttää kaikkia tyyppiin kuuluvia piirteitä. Ideaalityyppihän on eräänlainen karikatyyri, jonka sisälle mahtuu monta erilaista tapausta. Se on eräänlainen ryhmänimi. Toisaalta ideaalityyppi on kuitenkin niin lähellä todellisuutta, että sellainen saattaisi löytyä todellisuudestakin.

Kaikilla ilmiön piiriin kuuluvilla kohteina ei suinkaan ole kaikkia samoja piirteitä, mutta jotkin niistä ovat tyypillisiä. Tutkimusmenetelmän tarkoituksena ei ole täydellinen kartoitus, vaan ikään kuin kristalloida ne ominaisuudet, jotka ovat keskeisiä kaikille ilmiön piiriin kuuluville tekijöille.

Kun tyyppi-analyysiin ryhdytään, on ensin löydettävä sellaisia piirre-esimerkkejä, jotka mahdollisimman hyvin voidaan erottaa toisistaan. Olisi lisäksi etsittävä niin monta erilaista, että ne yhdessä kattavat koko tutkittavan ilmiön. Toisin sanoen jokaisen ilmiön piiriin kuuluvan henkilön tai asian tulee voida kuulua johonkin näistä tyypeistä. Luonnehditun ryhmän ei kuitenkaan tarvitse sellaisenaan vastata todellisuutta, koska siitä puuttuu todellisuudessa esiintyviä muita piirteitä. Toisaalta kunkin luonnehdintaryhmän tulee olla uskottava, niin että sellainen myös voisi esiintyä todellisuudessa.

fi_image150

Kuva 75. Tyyppianalyysin laatiminen (Eneroth 1984,152).

kuva076

Kuva 76. Tilausompelijan toiminnan luonnehdinta (Kaipainen 1996).

Kun kussakin luonnehdinnassa on tietty määrä ominaisuuksia, voidaan nyt jokainen tutkittava tapaus sijoittaa lähelle sitä tyyppiä, jota se lähinnä vastaa. Esimerkiksi kuvassa 75 on tyypillä 1 ominaisuudet Ol,O2,O3,O4,O5 ja tyypillä 2 ominaisuudet O6,O7. Tapaus 1 omaa ominaisuudet Ol ja 2, tapaus 2 ominaisuudet O2 ja O3, mutta tapaus 3 ominaisuudet O4,O5,O6,O7. Analyysin mukaan voidaan todeta, mikä piirreryhmittymä saa voimakkaimman edustuksen tutkittavassa aineistossa.

Kuvan 75 tilanteessa on tapauksia 3 kpl, ja niistä löytyy ominaisuuksia O yhteensä 7 kpl. Kun samantyyppisiä tai lähellä toisiaan olevia ominaisuuksia löytyy sekä tapauksista 1 että 2, viimeksi mainittujen tapausten voidaan sanoa osittain kattavan toisensa ja ne voidaan sijoittaa osaksi ideaalityyppiä 1. Tapauksessa 3 sen sijaan löytyy muita ominaisuuksia (O4 ja O5) , jotka voidaan sijoittaa mukaan ideaalityyppiin 1, ja sen lisäksi ominaisuuksia O6 ja O7, jotka muodostavat oman ideaalityyppinsä 2.

Kuvan 76 esittämässä tutkimuksessaan Kaipainen (1996) toteaa haastatteluissa ilmenneen, miten osa tilausompelijoista toimii käsityömäisen pienimuotoisesti ja osa liikemäisesti, suurimuotoisemmin. Ideaalityypeiksi muodostui hänen tutkimuksessaan siten pieni- ja suurimuotoinen ompelutoiminta ja näitä määrittämään tietyt ominaisuudet.

Tutkimusmenetelmänä luonnehdinta-analyysi edellyttää tutkijalta hyvää aiheen tuntemusta sekä aika lailla luovaa ajattelua, jotta hän osaa kehitellä tarvittavat tyyppiryhmittelyt.

palaa alkuun

9.2.10 Etnometodologia

Fenomenologian suora perillinen on etnometodologia. Se keskittyy tutkimaan, kuinka ihmisen elämä ilmenee sosiaalisissa tilanteissa. Etnometodologia käyttää sanontaa sosiaalinen “kenttä“, jossa toimitaan (Vrt. Bourdieu 1979; Bourdieu & Wacquant 1992).

Etnometodologian “perustaja” oli amerikkalainen sosiologi Garfinkel vuonna 1949. Hänen ajattelunsa lähtökohtana oli, että ihmiset yleensä aina määrittelevät tilanteensa, missä hyvänsä sitten ollaankin. Silloin tiedetään omat toiminnat, ja osataan määritellä, mitä muut tekevät. Etnometodologian avulla selvitetään, mitä ja miten kukin yksilö itse tekee, toimii, määrittää asioita kulloinkin vallitsevassa tilanteessa.

Etnometodologiaa on käytetty tutkimusmenetelmänä mm. lääketieteen, hallinnon, koulutusjärjestelmien ja taiteen tutkimuksessa. Se käy mielellään mm. tavanomaisten käyttäytymistapojen, etikettisääntöjen, erilaisten sosiaalisten sääntöjen kimppuun.
Etnometodologian tarkoituksena on ikään kuin “kääntää ylösalaisin“ tottumukseen liittyvät tavat ymmärtää ja tulkita sosiaalinen tilanne. Se suuntaa huomiota johonkin piilossa olevaan, taustalla vaikuttavaan. Alvesson & Sköldberg (1994,108) käyttävät suorastaan sanoja “etnometodologiska provokatörer“.

Etnometodologian avainsanoja ovat indeksikaalisuus ja refleksiivisyys. Muita tässä metodissa käytettyjä sanoja ovat “käytäntö“ (practice) ja “selitettävys“ (accountability).

Metodin mukaan oletetaan, että ihmiset käyttävät järkeään ja päättelykykyään jokapäiväisissä toimissaan ja kommunikoidessaan muiden kanssa. Etnometodologia tutkii näitä arkitoimia, kaikkein tavallisimpiakin. Se analysoi arkiajattelun uskomuksia ja käyttäytymistä. Sosiaalista käyttäytymistä leimaa kielen käyttö, ei kieliopillinen, vaan se, jota jokapäiväisessä elämässä ylläpidetään. Ihmiset puhuvat, antavat ohjeita toisilleen, vastaavat kysymyksiin, käyvät ostoksilla, osallistuvat kokouksiin, ostavat ja myyvät, heitä haastatellaan, ja kaikkeen siihen heillä on oma kielellinen kompetenssinsa. Kaikkialla edellytetään kommunikaatiovälineenä kieltä. Puheessa tarvittavat sanat merkitsevät tiettyjä asioita omassa yhteydessään käytettyinä, eli ne ikään kuin saavat tiettyjä indeksejä sen mukaan, mitä ne kulloinkin merkitsevät. Ne liittyvät esimerkiksi aikaisemmin puhuttuun asiaan, tai niillä on jokin tietty merkitys juuri osapuolten tietämässä kontekstissa. Alain Coulon (1995,18) muistuttaa, miten tämä seikka tulee mainiosti esiin kuuluisassa Orson Wellesin elokuvassa Citizen Kane, jossa kuolevan päähenkilön lausumaa avainsanaa Rosebud yritetään selvittää monelta eri suunnalta siinä lainkaan onnistumatta ja vasta elokuvan viime sekunneilla saadaan takautumana tietää, että se liittyy varhaislapsuudessa koettuun menetykseen, kun rakas kelkka palaa takassa muuttomiesten ruhjottua sen käyttökelvottomaksi. Sanalle Rosebud ei siis ollut mitään sidoksia vieraitten ihmisten mielissä.

Tämän ihmisten puhuman kielen analysointiin käytetään käsitettä indeksikaalisuus, joka tarkoittaa puheen pieniä ilmaisuja, kuten “minä“, “sinä“, “siksi“, “tuo“, “koska“ jne., niitä, jotka liittyvät puheen sisältöön. Jopa viimeksi mainitusta ilmaisusta “jne.“ asiantuntija tietää, omasta kokemuksestaan tai ns. sisäisellä tiedolla, mitä se sisältää, kun hän on kuullut luettelon alkuosan.

Niillä on täsmälleen tietty merkitys kussakin tapauksessa. Niiden käyttö osoittaa “indikatiivisia ominaisuuksia“ ja osoittaa, että ihmiset tietävät, mitä niiden taakse sisältyy. (Coulon 1995,17)

Indeksikaalisuus kiinnittää huomiota sanojen puutteellisuuteen, niissä on järkeä vain asianomaisessa oikeassa yhteydessään.

Refleksiivisyys viittaa niihin tilanteisiin, joita käytännössä tapahtuu. Refleksiivisyys merkitsee, että jokin tilanne voidaan havaita sosiaaliseksi tapahtumaksi. Käsitettä refeksiivisyys ei pidä sotkea käsitteeseen reflektio. Kun sanotaan ihmisillä olevan refleksiivistä toimintaa, se ei merkitse, että he edes ajattelisivat asiaa. Ihmiset eivät välttämättä havaitse toimintojensa refleksiivistä luonnetta. (Coulon 1995,22)

Tästä kaikesta siis seuraa, että puhutulla kielellä on merkityksensä paikallisena, sidottuna ilmiönä, joten sitä tulee analysoida vain omaan kontekstiinsa liittyen. Puhetta analysoidaan tutkimalla kaikkia ilmaisuja, joilla on jokin sosiaalinen, eli muihin ihmisiin ja heidän toimiinsa, näkemyksiinsä, tai vallitsevaan kulttuuriin suhteessa oleva liityntä.

Etnometodologia edellyttää selvää arkiajattelun tuntemusta, jonka avulla koehenkilöiden maailmankuvaa voidaan uudelleen rakentaa. Etnometodologin mukaan maailma muodostuu joukosta semanttisesti samanarvoisia läpinäkyviä egoja, jotka ilman tunnetasoa ja joustavasti kommunikoivat keskenään.

palaa alkuun

9.2.10.1 Refleksiivisyys

liittyy jonkin tilanteen havaitsemiseen sosiaaliseksi tapahtumaksi niin että siinä tapahtuu henkilöidenvälistä vuorovaikutusta. Ihmiset eivät yleensä huomaa koko asiaa, kun esimerkiksi puhutaan jostakin, samalla kehitetään sosiaalista tapahtumaa, luodaan siihen sisältyviä merkityksiä ja järkeä koko tapahtumalle. Niin pian kuin asiat on ilmaisu ääneen (tai jätetään taukoja ja muita äänettömiä kohtia), niistä muodostuu sosiaalisen tapahtuman ilmaisu. Käsitettä refleksiivisyys ei pidä sotkea käsitteeseen reflektio. Kun sanotaan ihmisillä olevan refleksiivistä toimintaa, se ei merkitse, että he edes ajattelisivat asiaa. Ihmiset eivät välttämättä edes havaitse toimintojensa refleksiivistä luonnetta. (Coulon 1995,22)

palaa alkuun

9.2.10.2 Etnometodologinen analyysi

Etnometodologisessa analyysissa voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia menetelmiä:

Aineiston indeksointi. Kirjoitetaan muistiin ajatuksia, sitaatteja, referenssejä jne. korteille siinä järjestyksessä kun ne esiintyvät. Kun satakunta korttia on valmiina, ne varustetaan kuvaavilla indekseillä. Tämän jälkeen jatketaan ajatusten rekisteröintiä ja varustetaan ne jälleen indekseillä. Kun useita satoja kortteja on valmiina, ryhdytään niillä “keskustelemaan, eli asettamaan samalla indeksillä varustetut kortit yhteen jne. Vaikka menetelmä saattaa vaikuttaa pitkästyttävältä, sanovat Alvesson & Sköldberg (1994,107), saattaa se silti johtaa tiettyyn todellisuuden paljastukseen, tutkijan reflektiivisen toiminnan kautta.

Käänteinen näkemys (“omvända linser“: Alvesson & Sköldberg 1994,107) merkitsee, että käännetään tavanomainen näkökulma ylösalaisin ja katsotaan asiaa uudesta näkökulmasta.

Vieraannuttaminen eli inkongruiteetti eli poikkeavuusnäkökulma merkitsee, että tutkija esittää poikkeavan näkökulman johonkin tavan-omaisesti odotettavaan, saadakseen esiin jonkin piilossa olevan tekijän. Esimerkiksi asiakkaita voidaan kohdella liikkeessä samoin kuin myymäläapulaisia, tai ehdottaa uusia seurustelusääntöjä tms.

Keskusteluanalyysi, joka paljastaa henkilöiden välisessä keskustelussa olevia vakiintuneita kohtia, riippumatta tilanteen asiasisällöstä (fraasit, hokemat)

Esimerkki kahden henkilön välisestä keskustelusta:
(ks. Coulon 1995, 38)
A: Minulla on 14-vuotias poika (I have a boy 14 years old)
B: Mikäs siinä (that´s all right)
A: Minulla on myös koira (I have a dog, too)
B: Valitan (Oh, I‘m sorry)

Tämän keskustelun ymmärtää vain, jos tietää, että kyseessä on asunnon vuokraamista koskeva neuvottelu.

palaa alkuun

9.2.11 Etnografinen ilmiön kuvaus

Sana “etnografia” merkitsee ihmisistä kirjoittamista, ihmisen kuvaamista. Etnografia on määritelty mm. taiteelliseksi ja tieteelliseksi tavaksi kuvata ryhmää tai kulttuuria (Alvesson & Sköldberg 1994,109). Usein etnografia ja antropologia assosioidaan kuuluviksi yhteen ja ymmärretään niiden edellyttävän pitempiaikaista oleskelua yhdessä tutkittavien kanssa. Ideana on osoittaa, kuinka sosiaalisia toimintoja jossakin kulttuurissa voidaan ymmärtää ulkopuolelta toisen kulttuurin näkökulmasta katsoen.

Etnografinen tutkimusmenetelmä tunnustaa teorian ja empirian molemminpuolisen vuorovaikutuksen, ts. havainnot, joita tehdään, sitoutuvat johonkin tiettyyn teoreettiseen näkökulmaan.

Tutkija kokoaa aineistonsa osallistuvan observoinnin ja haastattelujen avulla. “Being there“ ja “har varit där“ eli suomalaisittain “olla läsnä“ on avainsana tutkijan roolille. Riippuen tutkijan omasta perehtyneisyydestä asiaan, edellyttää menetelmä pidempää tai lyhyempää aikaa olla läsnä.

Tutkimuksessa on kaikilla osapuolilla, niin haastateltavilla, tutkittavilla ihmisillä ja heidän ryhmillään kuin myös tutkijalla itsellään aktiivinen, tutkimusta muokkaava rooli. Tutkija pyrkii ymmärtämään tapahtumien merkityksiä osallistujien näkökulmasta. Etnografikon tavoitteena on paitsi ymmärryksen lisääminen tutkittavaa ilmiötä kohtaan, myös diskurssin eli osallistuvan keskustelun lisääminen.

Perusajatuksena on, että ihminen tietää maailmasta oman kokemuksensa kautta, että kosketus todellisuuteen on epäsuoraa siinä mielessä, että se välittyy ihmismielen prosessien kautta (Syrjälä & al. 1994, 77). Ihminen ymmärretään aktiivisena ja tavoitteellisena. Ihmisen toiminta on intentionaalista, eli sillä on tarkoitus ja päämäärä. Ihminen on tunteva, suunnitteleva ja erilaisia asioita arvottava. Ihmisen toiminnan tuloksena syntyvät kulttuurit, jotka puolestaan muovaavat ihmistä. Ihmisillä on kieli, joka on sekä vuorovaikutuksen että ajattelun väline.

Tutkimuksen tehtävä on pyrkiä ymmärtämään ihmismielen prosesseja ja tekojen taustalla vaikuttavia merkityksiä. Tutkija pyrkii asettumaan tutkittavansa asemaan. Mitä intensiivisempään ja avoimempaan vuorovaikutukseen tutkija pääsee tutkittavan kanssa, sen luontevampia tulkintoja tutkija voi tehdä. (Syrjälä & al. 1994, 77) Etnografian voidaan sanoa olevan tutkimuksellisesti sekä tutkimuksen prosessia että sen produktia.

Tutkimus alkaa siitä, että tutkija kiinnostuu jonkin kiinteästi toimivan ja oman kulttuurinsa omaavan yhteisön, esimerkiksi ammattiryhmän, työpajan, liikeyrityksen, koululuokan jne. toiminnan piirteistä. On mahdollista ryhtyä vertaamaankin useampien yhteisöjen piirteitä. Tutkimus käynnistyy aluksi väljän suunnitelman varassa, mutta kiinteytyy aikaa myöten. Tutkimustehtäväkin hahmotetaan yhteisön toimintaa jo jonkin aikaa seurattua, jotta se on relevantti toimintaan nähden ja jotta se kasvaisi yhteisön sisältä päin.

Seurannan aikana kootaan dokumenttiaineistoa, joka koostuu ääni- ja videonauhoitteista, tutkijan omista muistiinpanoista, talteen otetuista työnäytteistä yms, joista sitten analysoidaan varsinainen tutkimusaineisto. Dokumenttiaineistoa kertyy pitkän ajan kuluessa, ja tutkijan arkisto kasvaa, ellei sen kertymistä pidetä silmällä samalla kun tutkimustehtävä fokusoituu (tarkentuu) ja dokumenttien tarve täsmentyy.

Kohteen elämää ja toimintaa seurataan niin kauan että sen lainalaisuudet ja rutiinit alkavat hahmottua.

Etnografinen metodi ei edellytä täsmällisesti ennakolta selostettua metodin kulkua, vaan se voidaan määritellä pääpiirteissään. Käytännössä tutkimuksen kulku voi vaihdella monin eri tavoin. Verrattuna esimerkiksi Grounded Theory -metodiin tai etnometodologiaan, etnografinen tutkimus on usein alueeltaan laaja-alaisempaa. Usein siinä painottuvat kulttuuriset tai esitykselliset seikat, kuten esim. ideat, ajatustavat, symbolit tai sisällöt. (Alvesson & Sköldberg 1994,110).

Tutkittavat ilmiöt voivat olla erilaisten tilanteiden observointia, artefaktien eli sellaisen materiaalisten produktien tutkimusta, jotka edustavat kulttuurisia tai sosiaalisia suhteita, haastatteluja, elämänkertoja yms. Voidaan käyttää myös esimerkiksi projektiivisia testejä, kyselyaineistoa. Triangulaatiota eli useamman rinnakkaisen aineiston ja metodin käyttöä toivotaan, ja menetelmä antaa siihen myös mahdollisuudet, esimerkiksi yhdistämällä kvantitatiivista ja kvalitatiivista analyysia rinnakkain ja toisiaan tukemaan.

Etnografinen metodi suo tutkijalle itselleen enemmän mahdollisuuksia persoonalliseen ilmaisuun ja empiirisen aineiston käyttöön kuin jotkut muut metodit. Hermeneuttinen elementti on mukana enemmän kuin esimerkiksi Grounded Theory -metodissa.

Vaikka etnografinen metodi tukeutuu taustateoriaan, siihen ei pidä nojata liikaa, jos empiirinen aineisto osoittaa, ettei se anna riittävästi tukea tai johtaa suorastaan harhaan. Toisaalta teorian hylkääminen pelkästään monivivahteisen aineiston vuoksi saattaa sekin johtaa harhateille; aineistot saattavat antaa aihetta monille erilaisille tulkinnoille, joista tutkijan esiin saama on vain eräs monien joukossa.

Etnografinen metodi vaatii aikaa sekä muita resursseja, ja saattaa johtaa tutkijan turhautumiseenkin. Sitä kohtaan on esitetty suorastaan kritiikkiä (vrt. esim. Hammersley 1990: “What is wrong with ethnography?) Siitä huolimatta etnografia, vaikka tavanomainen haastattelumetodi ja sen aineiston analysointi olisikin helpompaa, tarjoaa silti monia etuja monivivahteisen, kulttuurisidonnaisen aineiston analysoinnissa.

Käytännössä etnografisen analyysin aineiston kokoamisvaiheessa kannattaa jo tehdä alustavia merkintöjä (fieldnotes) siitä, mitkä seikat näyttävät kohoavan merkityksellisiksi kategorioiksi. Hammersleyn ja Atkinsonin mukaan ilman näitä alustavia virityksiä on kuin kuvaisi jotakin tärkeää tapahtumaa kalliilla kameralla huonolle filmille. (Hammersley & Atkinson 1995,175)

Jos tilanne nauhoitetaan, on ainakin merkittävä muistiin, ketä asia koskee, eli kuka on ollut läsnä, missä paikassa ja missä olosuhteissa tilanne on nauhoitettu. Sen lisäksi kannattaa laatia eräitä tarkistuslistauksia, jotta taustalla vaikuttavat tekijät tulisivat analyysissa otetuiksi riittävästi huomioon:

  • tila, fyysinen tapahtumapaikka
  • toimija: ketkä osallistuvat
  • toiminta: mitä henkilöt tekevät
  • kohde: mitkä fyysiset seikat ovat toiminnan kohteena
  • teko: yksittäiset teot
  • tapahtumat: toisiinsa kytkeytyneiden toimintojen kokonaisuus
  • aika: tapahtumasarjat ja niiden ajoitus
  • tavoite: Mitä toiminnalla tavoitetaan
  • tunne: Koetut ja ilmaistut emootiot.

Periaatteessa varsinainen analyysi tapahtuu paljolti samojen periaatteiden mukaan kuin edellä on yleisesti todettu laadullisesta analyysista, eli muodostetaan pääkategorioita, niiden alle kytketään niihin liittyviä typologioita, niistä muodostetaan käsitteitä ja niiden indikaattoreita. Kuulostaa monimutkaiselta, mutta käytännössä analyysi siis etenee käsittelemällä koko aineisto läpikotaisin. Samalla mietitään, mille tasolle ilmiön selityksessä ja ymmärtämisessä kukin yksityiskohta kuuluu.

Aineiston analysoinnin perusperiaatteena on löytää ja kehittää sellaisia käsitteitä, jotka auttavat ymmärtämään, mistä aineistossa on tutkittavassa ilmiössä on kysymys. Ei pyritä ymmärtämään, miksi jokin on, vaan mitä jokin on. -Joskus saatetaan ajatella, että kyse on jostakin mystisestä asiasta, johon ei voida antaa minkäänlaisia ohjeita. Näin ei kuitenkaan ole. Ensiksi tulee litteroitu aineisto tietenkin huolellisesti lukea läpi, ei edes vain kerran, vaan useamman kerran, jotta sen sisältö avautuisi kunnolla. Samalla voidaan havaita siinä olevia rakenteita, ajatusmalleja ja käsityksiä. Apuna voidaan käyttää eri tavoin kehitettyjä ja eri teorioihin liittyviä hahmotteluja. Usein niitä löytää aikaisemmista tutkimustuloksista. (Hammersley & Atkinson 1995,209-214)

Etnografinen metodi ei välttämättä pyri varsinaisesti uuden teorian luomiseen, kuten Grounded Theory, vaan sen avulla yleensä pyritään selittämään ja ymmärtämään ilmiön luonnetta. Jossakin tapauksessa sitä voidaan käyttää samaa ilmiötä heijastavien yksittäistapausten (case) vertailuun ja vertailun tuloksen pohjalta ilmiön parempaan uudelleen määrittelyyn.

palaa alkuun

9.2.12 Grounded Theory

Grounded Theory on Barney Glaserin, Anselm Straussin ja Juliet Gorbinin lähinnä sosiologisen tutkimuksen käyttöön kehittämä tutkimusmenetelmä. Se syntyi vastareaktiona perinteiselle deduktiiviselle tutkimusperinteelle, jossa ensin valitaan jokin teoria ja kerätty aineisto sijoitetaan aikaisemmin luotuun teoreettiseen malliin. Perusväittämiä ei muotoilla aikaisemman tutkimuksen ja teorian muodostuksen, vaan oman aineiston tulkinnan pohjalta. Tutkija ei testaa muiden teorioita vaan luo omansa. Se syntyy vähitellen avoimessa vuorovaikutuksessa aineiston kanssa ja toimii aineiston luokittelun eli kategorioinnin pohjana. Analyysin kuluessa tutkija tosin “seurustelee” muiden tutkijoiden teorioiden kanssa, ja siinä samalla kehittää omaansa.

Glaser ja Strauss (1967) ovat vielä varovaisia ja määrittävät Grounded Theoryn “lähestymistavaksi” tai “tyyliksi” mutta teoksessa Strauss, A & Gorbin,J: Basics of Qualitative Research (1990) todetaan kyseessä olevan selkeästi Grounded Theory- menetelmä.

Grounded Theoryn eli aineistopohjaisen teorian ajatus perustuu siihen, ettei ilmiöiden ymmärretä olevan staattisia, vaan koko ajan muuttuvia. Grounded Theoryn tarkoitus on prosessoida tämä muutos teoriaksi. Toinen periaate on se, että tutkijan, kuten toimijan yleensäkin, oletetaan voivan vaikuttaa omilla reaktioillaan lopputulokseen. Grounded Theory edellyttää tutkijalta joustavuutta, koska tutkimuksen rakennetta ei voida tarkasti määritellä vielä tutkimuksen alussa, vaan rakenne syntyy tutkimuksen edetessä. Tulosten luotettavuustarkastelun on näin ollen myös löydettävä muut keinot kuin perinteinen hypoteesien testaaminen.

Kuten yleensä laadullisessa tutkimuksessa, aineisto voi Grounded Theory -tutkimuksissa tulla eri lähteistä. Sitä voidaan kerätä haastatteluilla, observoinnilla yhtä hyvin kuin virallisista dokumenteista, videonauhoilta, sanomalehdistä, kirjeistä, kirjoista mistä tahansa, mikä saattaa valottaa tutkittavina olevia asioita. (Glaser & Strauss 1967, 161-184)

Grounded Theory -menetelmässä voidaan erottaa viisi erilaista vaihetta. Koska tavoitteena on teorian luominen, ensimmäiset vaiheet muodostavat keskenään vuorottelevan prosessin. Vaiheiden tulee sekoittua ja kietoutua toisiinsa jatkuvasti, tutkimuksen alusta lähtien loppuun saakka. Jos vaiheet suoritetaan peräkkäin, toisistaan erillään, se estää teorian syntymisen (Glaser & Strauss 1976,41).

Luokittelusysteemin kehittäminen

Kategoria 1 Kategoria 2 Kategoria 3 Kategoria 4 Kategoria 5 Kategoria 6
———————————————————————————-
Ominaisuus O11 O12 O13 O14 O15 O16
———————————————————————————-
Dimensio D111 D121 D131 D141 D151 D161
Dimensio D112 D122 D132 D142 D152 D162
Dimensio D113 D123 D133 D143 D153 D163
————————————————————-

Kuva 78. Grounded Theoryn luokittelusysteemi.

Ensimmäisessä vaiheessa (Theoretical Sampling) Luetaan tarkoin teksti (muistiinpanot, haastatteluaineisto, muu dokumentoitu aineisto) huolellisesti rivi riviltä, sana sanalta. Koko ajan pohditaan ja kiinnitetään huomiota siihen, mitä helppotajuisia arkielämän tai muuten ymmärrettäviä kategorioita teksti sisältää.Jo tässä aiheessa pyritään luomaan tutkittavasta ilmiöstä karkea ensi määritelmä. Tämä on aineistonkeruun prosessi, jossa tutkija kerää, koodaa ja analysoi dataa koko ajan uudelleen arvioiden, mitä aineistoa tulee kerätä seuraavaksi. (Glaser & Strauss 1967,47-50)

Analyysi, koodaus, alkaa heti, kun ensimmäinen aineisto-osanen on koottu. Analyysin tekeminen on välttämätöntä alusta saakka, sillä se ohjaa tutkimuksen seuraavia vaiheita. Kaikki analyysissa esiin kohoavat todennäköisesti olennaiset asiat seuraavat mukana aineiston keruun jatkuessa. (Gorbin 190,6)

Tutkimus lähtee liikkeelle ensimmäisen vaiheen aikana “avoimella koodauksella” (open coding), joka pyrkii tuottamaan käsitteitä, antamaan nimiä tapahtumille, ilmiöille jne. Käsitteet ryhmitellään kategorioiksi, jotka ovat abstraktimpia kuin ryhmiteltävät käsitteet itsessään ja jokaiselle kategorialle annetaan nimi. Nimen ei tarvitse olla lopullinen, sillä sitä voidaan myöhemmin muuttaa. Tässä vaiheessa tutkija voi toimia varsin vapaasti, koska tarkoitus on saada tutkimustyö alkuun. Kyseessä on eräänlainen hypoteesien laatiminen siitä, millaisia kategorioita aineisto tuottaa.

Tämän jälkeen kategorioita ryhdytään kehittelemään ensin niiden ”ominaisuuksien” suhteessa, jotka sitten muutetaan “dimensioiksi”. Ominaisuudet ovat ilmiön eri kategorioitten erityispiirteitä. Esimerkiksi jonkin tuotteen kategorioita voisivat olla vaate, sisustustekstiili, jalkine, maljakko, tuoli jne. ja niiden ominaisuuksia voisivat olla valmistustekniikka, käyttöfunktio, arvostus jne. Kukin näistä ominaisuuksista voidaan edelleen muuttaa dimensioiksi, esimerkiksi suuret valmistussarjat – lyhyet sarjat – uniikkityö, tarpeellinen – tarpeeton, arvostettu – halveksittu jne, eli dimensioiksi, joihin voidaan luoda asteikkoja. Joka kerta, kun jokin kategoria tulee esiin aineistosta, se voidaan sijoittaa johonkin kohtaan tällä “dimensionaalisella jatkumolla”. (Strauss & Gorbin 1990,69-70)

Koodikriteerinä voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia kriteereitä, joista ensimmäinen ja neljäs käsite sisältävät kausaliteetti (syy-seuraus) –suhteen:

  • ehtoja ja vaatimuksia
  • osanottajien vuorovaikutussuhteita
  • strategioita ja taktiikoita
  • seurauksia.

Toisessa vaiheessa (Theoretical Saturation) aineisto jälleen ryhmitellään kategorioihin ja alakategorioihin, mikä tapahtuu lähinnä ns. “aksiaalisen koodauksen” avulla. Kun avoimella koodauksella aineisto oli paloiteltu osiin ja sieltä tunnistettu joitakin kategorioita, ominaisuuksia ja dimensioita, aksiaalisella koodauksella pannaan aineisto uudelleen kasaan, etsimällä yhteyksiä kategorioitten välillä. Aksiaalinen koodaus kulkee koko ajan avoimen koodauksen rinnalla.

Aksiaalisen koodauksen päämääränä on määritellä kategorioitten ja alakategorioitten väliset suhteet ja luoda näin selkeyttä kehitteillä olevaan käsitejärjestelmään. Kategorioinnin tarkoituksena ei ole kuitenkaan supistaa, vaan laajentaa dataa. Aineistonkeruuseen palataan yhä uudelleen, kunnes saavutetaan ns. teoreettinen saturaatio, eli ei löydy enää aineistoa, joka voisi tuottaa uusia kategorioita, ominaisuuksia tai dimensioita.

Pelkkä käsitteiden ryhmittely abstraktimpien otsikoiden alle ei kuitenkaan muodosta kategoriaa, vaan abstraktimpi käsite on kehiteltävä ilmiöiden ominaisuuksia ja dimensioita synnyttävien suhteiden kautta, sen toiminnan ja vuorovaikutuksen kautta, jolla sitä ilmaistaan ja niiden seurauksien kautta, joita siitä syntyy. Esimerkiksi, jos on luotu kategoria “käsityöpolitiikka” (Ihatsu 1994,13) ja se on tunnistettu aineistosta, on selvitettävä joitakin siihen liittyviä piirteitä. Esimerkiksi: Missä määrin sitä esiintyy? Kenellä sitä esiintyy? Mitä ilmenemismuotoja sillä on? Onko se tiedostettua vai tiedostamatonta? Mitä vaikutuksia sillä on käsityöalaan? Tämäntapaisella erittelyllä kategoriat määrittyvät ja saavat selittävää voimaa, sanoo Ihatsu. Ajan mittaan, kun kaikki kategorioitten suhteet on selvitetty, alkaa syntyä teoriaa. ( Ks. Gorbin 1990, 7-8)

Kolmannessa vaiheessa (Verification) tutkija joko testaa hypoteesejaan (alussa luotuja kategorioita) muuhun aineistoon, vertailuryhmiin tai palaa “kentälle” kerätäkseen lisäaineistoksi myös negatiivista näyttöä testatakseen ankarasti olettamuksiaan. Koko analyysi eli koodaus tapahtuu “jatkuvan vertailun” menetelmällä. Kun jokin tapahtuma havaitaan, sitä pitäisi verrata toisiin tapahtumiin yhtäläisyyksien ja erojen löytämiseksi. Jo alkuvaiheessa kannattaa valita vertailuryhmiä tai aineistoja, joihin syntyvää teoriaa voidaan testata. Niillä pitäisi olla riittävästi yhteistä niiden kohteiden kanssa, joista aineisto on kerätty, mutta sen pitäisi olla myös aivan erilainen aineisto kuin alunperin on analysoitu.

Vertailujen tekeminen auttaa tutkijaa välttämään vinoutumia, koska hän silloin testaa käsitteistöään aivan uuden aineiston kanssa. Käsitteet, joita vertailtaessa syntyy, kirjataan sellaisinaan ja myöhemmin ryhmitellään edellä kuvattuun tapaan. Tällainen vertailu auttaa myös saavuttamaan paremman tarkkuusasteen ja yhtäpitävyyden.

Koodauksessa induktiivinen (yksittäisestä yleiseen) ja deduktiivinen (yleisestä yksittäiseen) ajattelu vuorottelevat. Esimerkiksi, kun tutkija deduktiivisesti rakentaa käsityksiä, “luo hypoteeseja” ilmiöiden tai ominaisuuksien suhteista, hän yrittää jatkossa todentaa, mitä hän on ajatellut niistä suhteessa muuhun aineistoon. Toisaalta jokaista yksityiskohtaa hän vertaa ja sijoittaa kategoriatasolle eli päättelee yksittäisestä yleiseen. Oletusten ja hypoteesien ja tarkistamisen välillä on näin ollen jatkuva vuoropuhelu. Tämä edes-takaisliike tekee tavoitteena olevasta teoriasta “perustellun” (grounded). (Strauss & Gorbin 1990,111)

Neljäs vaihe on teorian tuottaminen (Grounding the Theory). Siinä valikoivan koodauksen avulla kategoriat integroidaan muodostamaan “perusteltu teoria” eli kaikki kategoriat yhdistellään “avainkategorian” ympärille. (Gorbin 1990,14) Jopa kokeneet tutkijat kokevat tämän vaiheen vaikeaksi, toteaa Ihatsu (1994). Toisaalta integraatio ei ole kovin paljon erilainen kuin aksiaalinen koodaus, se vain tehdään vielä paljon abstraktimmalla analyysitasolla. Kun aksiaalisessa koodauksessa tutkija on saanut esiin tutkittavan ilmiön olemusta valottavat suhteet, tässä vaiheessa hän tiivistää näkemyksensä siitä, mitä ao. tutkimus itse asiassa koskee.

Viimeisessä eli viidennessä vaiheessa (Reporting) tutkija joko kirjoittaa raportin tai tutkii edelleen erilaisten muotojen välisiä yhteyksiä. Tutkimusaineisto toimii lähinnä johtopäätösten teon todisteena kuvaillen kuinka tutkija saavutti teorian aineiston perusteella.

palaa alkuun

9.2.13 Elämänkerta -analyysi

Elämänkerta tai elämänhistoria voidaan määritellä jonkun henkilön elämän tärkeiden tapahtumien ja kokemusten kuvaukseksi. Elämänkerta -analyysi perustuu ihmisen omaan elämänsä kuvaukseen ja siihen, että jokainen kokoaa siitä jonkinlaista kuvaa itselleen. Sen avulla voidaan saada sisältä päin näyttäytyvä kuva kohteen edustamasta kulttuurista ja sosiaalisista suhteista, työhistorioista, perhesuhteista, omista tunteista, näkemyksistä, menneen arvioinnista ja tulevaisuuden näkymistä. Se soveltuu erinomaisesti esimerkiksi henkilön kasvun ja kehittymisen kuvaukseen jonkin kulttuurin sisällä ja aineistoksi tällaisen ilmiön teoretisointiin.

Usein ihmiset mielellään kuvaavat, kuinka he tulivat uuteen yhteisöön, uudelle paikkakunnalle, uuteen työympäristöön, koulutukseen jne. ja kuinka he siihen oppivat, sulautuivat, saivat ystäviä, menettivät ystäviä, solmivat suhteita, kokivat menestystä ja epäonnea.

Elämänkerrat soveltuvat hyvin kulttuureissa tapahtuvien muutosten kuvaamiseen samoin kuin siihen vaikuttavien tekijöiden kuvaamiseen.

Useiden henkilöiden elämänkertoja voidaan käyttää vertailevaan elämänkertatutkimukseen etsimällä niiden rakenteista keskenään vertailtavia piirteitä ja rakentamalla niistä mahdollisia kategorioita kuvaamaan teoreettisella tasolla esimerkiksi ammatillista kehittymistä, naiseutta, mieskuvaa jne.

Elämänkerta-analyysin ongelmia on mm. riittävän yleisyystason saavuttaminen, jotta voitaisiin rakentaa edellä mainittuja luokitteluja ja kategorioita. Samoin henkilöiden valitseminen, otoksen määrittäminen suuresta joukosta ihmisiä on pulmallista. Marshall & Rossman (1995, 89) mainitsevat tutkimuksesta, jossa ammattivarkaat laativat omia elämänkertojaan, ja jotka sitten kaksi poliisietsivää tarkastivat todetakseen, vastasivatko nämä elämänkerrat riittävästi ammattivarkaista saatua yleistä kuvaa.

Elämänkerta-analyysia varten kannattaa laatia ennakkosuunnitelma, johon liittyy kolme vaihetta:

  1. Hahmotetaan ja organisoidaan elämänkerta-aineisto sopiviin dimensioihin.
  2. Hahmotetaan keskeiset käännekohdat ja niiden väliin asettuvat elämänvaiheet.
  3. Hahmotetaan henkilön luonteenomaiset sopeutumiskeinot.

Omaelämäkertojen analysointia kertomuksina kuvailee Vilkko (1992) seuraavaan tapaan:

Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa omaelämäkertaa on useimmiten kohdeltu sosiaalihistoriallisena dokumenttina. Painopiste on ollut elämässä, kerrotussa reaalihistoriassa. Altistuakseen kuvaamaan kulloistakin kohdetta aineisto edellyttää lähdekritiikkiä minkä tahansa muun lähdemateriaalin tavoin. Jos oletetaan omaelämäkerrassa esitettyjen asioiden heijastavan yhteiskunnallista todellisuutta sellaisena kuin kaikki ‘tapahtui’, omaelämäkerta on varsin altis sen subjektiivista luonnetta koskevalle kritiikille.


Omaelämäkertoja voi kuitenkin tarkastella myös teksteinä, kulttuurituotteina. Painopisteen siirtäminen eletyn ja koetun kuvaukseen kiinnittää katseen kertomukseen, kerronnalliseen kokonaisuuteen toiseen tasoon sosiaalista todellisuuttamme. Omaelämäkerta ei suoraan heijasta elämää, mutta sen voi olettaa heijastavan vallitsevia teorioita ‘mahdollisista elämistä’. —


— Vuoropuhelu kertojan ja häntä ympäröivän yhteiskunnan erilaisten elämien välillä on omaelämäkerran muodostumisen ja kertomisen perusta. Kun yksilö pohtii elämäänsä ajatuksissaan tai niitä muille välittäen, on olennaisilta osin kyse elämän arvioimisesta, arvioinneista ja arvoista. Omaelämäkertaan valikoituu aineksia yksilön omien tärkeyskriteerien mukaisesti, mutta valikointia ohjaavat kulttuuriset elämänjäsennykset ja kerronnalliset


— Jokainen elämäkertansa kirjoittaja pyrkii sanomaan sanottavansa siten, että kuviteltu lukija ymmärtäisi hänen tarkoituksiaan, ymmärtäisi pysyä kirjoitetun rajoissa ja toisaalta tulkita sanotun oikein. Reaalinen lukija suostuu tai ei suostu esityksen ehtoihin, mutta hän etsii ja löytää tekstistä myös muita merkityssisältöjä kuin mitä kirjoittaja on siihen sisällyttänyt.


— Elämäntarinan autobiografinen lukutapa tarkentaa suhtautumista kirjoittajan perspektiiviin ennen muuta siksi, että tarkasteltaessa omaelämäkerran kirjoittamista tekona tai tekojen sarjana hyväksytään samalla lukijan subjektiivinen vastakaiku osaksi prosessia, jossa kertomus luetaan ‘valmiiksi’. Omaelämäkerran aineksia ovat yhtä lailla merkitykset jotka kirjoittaja kertomukseensa tahtoo sisällyttää, kuin ne, jotka lukija sieltä löytää. Vuoropuhelu, jossa tutkija kirjoittajan ja lukijan merkityksenannon prosessissa lukee tarinan ‘valmiiksi’, on tutkimusprosessin tärkeä osa. (Vilkko 1992, 81-88)

palaa alkuun

9.2.14 Historiallinen analyysi

Historiatieteet asettuvat metodisesti hermeneuttiseen tieteenperinteeseen. Myös historiantutkimus pyrkii teorianmuodostukseen eikä yksinomaan raportoimaan lähteiden perusteella. Olematta historiatiedettä, myös käsityötiede käsittelee historiallista aineistoa, joten sen analyyttinen tarkastelu on tässä yhteydessä paikallaan.

Historiallisen tutkimuksen tarkoituksena on rekonstruoida menneisyyttä systemaattisesti ja objektiivisesti keräämällä, arvioimalla, todentamalla ja yhdistelemällä erilaisia näytteitä ja todistusaineistoa tavoitteena todentaa faktoja ja saavuttaa puolustettavissa olevia päätelmiä, joihin usein liitetään tiettyjä hypoteeseja.
fi_image151

Kuva 79. Historiallisen tutkimuksen aineisto.

Jotta historiallisen aineiston analyysissa yleensä päästään eteenpäin, tulisi tutkijan parhaimmillaan vuorotella faktojen ja abduktiivisen päättelyn periaatteella kehittyvän mallin ja siitä vähitellen syntyvän teoreettisen rakenteen välillä.

Historialliselle tutkimukselle luonteenomaisia piirteitä ovat mm. seuraavat tekijät:

  • Historiallinen tutkimus riippuu tietoaineksesta, jonka havaitsijana on tavallisesti ollut joku muu kuin tutkija itse. Hyvä aineisto saadaan kootuksi sitkeällä salapoliisityöllä jolla analysoidaan lähdemateriaalin autenttisuus, tarkkuus ja merkityksellisyys.
  • Historiallisen tutkimuksen aineiston tarkoituksena on tarjota tinkimättömän tarkkaa, systemaattista ja perusteellisen tyhjentävää tietoa.
  • Historiallinen tutkimus riippuu kahdenlaatuisesta tietoaineksesta:
  1. primaarilähteistä, joissa tutkija tai tiedonvälittäjä on suora havaintojen tekijä tutkittavasta asiasta
  2. sekundaarilähteistä, joissa tiedonvälittäjä raportoi toisten tekemistä havainnoista ja joissa tietoa on kerran tai useammin siirretty alkuperäislähteestä. On itsestäänselvää, että ensiksi mainittu on arvokkaampi tietolähde.

palaa alkuun

9.2.14.1 Historiallisen tutkimuksen vaiheet
  • Määrittele ongelma. Tee seuraavat kysymykset: Soveltuuko historiallinen menetelmä näihin ongelmiin? Onko soveltuvaa aineistoa saatavilla? Ovatko tulokset käsityön ja muotoilun tutkimuksen kannalta olennaisia?
  • Aseta tutkimuksen tavoitteet, ja jos tarpeellista, oletukset (hypoteesit), joilla annat suuntaa ja kohdennat tutkimuksen.
  • Kokoa aineisto pitäen mielessä ensi sijaisen ja sekudaariaineiston välinen ero. Tarvitset tässä työssä tärkeää taitoa: muistiinpanotekniikkaa, jossa merkitset kunkin tiedon erikseen esimerkiksi pienille korteille, joita voit järjestellä koodien mukaan tarvitsemallasi tavalla. Jos käytettävissäsi on tietokone, voit hyvällä tekstinkäsittelyjärjestelmällä kehitellä muita soveltuvia datan käsittelytapoja. Ennen kuin ryhdyt muistiinpanojen merkitsemiseen, sinulla tulee olla kunnollinen jäsentely eli dispositio.
  • Evaluoi aineisto käyttäen sekä ulkoista että sisäistä kritiikkiä.
  • Raportoi tutkimustulokset yleisten ohjeitten mukaan.Yleisiä ongelmia opinnäytteenä tehtävien historiallisten tutkimuksen teossa ovat esimerkiksi:
  • Valitaan sellainen tutkimusaihe, josta ei ole saatavissa riittävästi aineistoa ongelmien käsittelyyn.
  • Käytetään liikaa sekundaariaineistoa.
  • Yritetään tutkia liian laajaa ja puutteellisesti määriteltyä aihetta.
  • Historiallista aineistoa evaluoidaan puutteellisesti.
  • Raportissa käsitellään tietoaineistoa yhdistämättä tai integroimatta sitä mielekkäiksi kokonaisuuksiksi.

palaa alkuun

9.2.14.2 Historiatutkimuksen aineisto

Lähdeaineisto voidaan jaotella eri tavoin:

  • Jaetaan lähteet primaariaineistoon ja sekundaariaineistoon. Primaariaineistoa ovat esimerkiksi suullinen informaatio (aikalaistodistus, silminnäkijä), ajalta olevat dokumentit ja jäänteet. Sekundaariaineistoa eli sekundaarilähteitä eli toisen käden lähteitä ovat mm. kertomukset, joita on kuultu silminnäkijöiltä, alkuperäislähteiden koosteet ja sellaiset muistiinpanot, jotka kuvaavat muiden muistamia asioita.
  • Jaetaan aineisto jäänteisiin ja kertoviin lähteisiin. Historiallinen jäänne tarkoittaa kaikkea sellaista, johon ei ole vaikuttanut subjektiivinen tulkinta. Jäänteet ovat muodostuneet niin, ettei niihin sisälly suoraan tarkoituksellista informaatiota, jälkimmäisiin on tarkoituksella sisällytetty informaatiota. Kertova lähde sen sijaan merkitsee, että siihen on vaikuttanut jonkin ihmisen subjektiivinen tulkinta. Sen vuoksi siinä on aina olemassa vääristymisen vaara. Jäänne merkitsee tutkijalle, että jokin asia on tapahtunut ja jotakin on tehty. Kertova lähde viestittää jostakin, joka kertoo, että jotakin on tapahtunut tai tehty. Jäännettä tarkastellaan jonkin tapahtuman todisteena, kun taas kertovaa lähdettä tarkastellaan, miten se ilmaisee jonkin tapahtuman.

Sama ilmiö voi siis olla sekä jäänne että kertova lähde, riippuen tutkijan näkökulmasta. Egyptin pyramidit merkitsevät useimmille mykkiä todisteita siitä, että faaraot ovat joskus eläneet, mutta egyptologeille, erityisesti pyramidologeille ne ovat kertovia lähteitä, joita ei edes ole vielä tyhjentävästi tulkittu. Euran kivikautinen hirvenpääveistos on esine, joka viehättää tämänkin päivän ihmistä kauneudellaan, mutta se on myös viesti, jota historiantutkija, erityisesti taidehistorian tutkija voi lukea ja tulkita hyvinkin perusteellisesti, samoin kuin kivityötapoja tunteva käsityöläinen voi lukea sen työstötekniikasta monia kiinnostavia seikkoja.

Tämän jälkeen tulee tarkistaa lähteen aitous, eli onko se yleensä lähde vai ei. Nykyaikana varsinkin kulttuurialueilla, mutta muuallakin saa olla todella varovainen, mitä tulee aitouteen. Esinekulttuurin alueella tapaa replikoita, mutta myös suoranaisia väärennöksiä, varsinkin, jos on jostakin kallisarvoisesta ja kaupallisiin tarkoituksiin soveltuvasta kysymys. Kannattaa tarkistaa myös, onko lähde ”ajalta” eli siltä ajalta, jolta sen oletetaan olevan.

Seuraavaksi tarkistetaan lähteen koherenssi (liittyminen, kiinteys) eli liittyykö se aidosti tutkittavaan ilmiöön, ilman tarkoituksellisia vivahteita. Informantin tarkoitusperiä arvioidaan pitäen taustana hänen asemaansa lähteen tuottajana. Mitä enemmän on syytä epäillä tarkoituksellisuutta, sitä vähemmän arvoa lähteen luotettavuudelle annetaan. Mutta: jos on tarkoitus tutkia nimenomaan ideologioitten osuutta lähteenmuodostuksessa, silloin tietenkin tällainen lähde on paikalleen osuva.

Kolmas näkökulma on etäisyyden ja riippuvuuden arviointi. Tutkijan tehtävänä on todeta oman tulkintansa asema. Etäisyys merkitsee, että mitä kauempana varsinainen kohde on lähteestä, sitä pienempi on sen merkitys. Riippuvuutta arvioidaan sen mukaan, kuinka monen välikäden kautta tieto on kulkenut ennen kuin se on saavuttanut varsinaisen tutkittavan lähteen. Vanha ”huhu kulkee”-leikki osoittaa, millä tavoin tieto voi vääristyä matkan aikana.

Aikalaistodistus on aina enemmän arvoinen kuin jälkikäteen muistiin merkitty kertova muistio, mutta jos aikalaistodistusta käytetään ajallisesti pitkän ajan kuluttua, sen arvo on heikentynyt muistivirheiden ja arvoasetelmien muuttumisen vuosi.

Eräät tutkijat ovat esittäneet, että tutkijan empaattinen kyky keskittyä aineiston tulkintaan lasketaan enemmän arvoiseksi kuin niukat ja ulkokohtaiset faktat. (Vrt. Alvesson & Sköldberg 1994,127; Collingwood 1946) Sen avulla voidaan antaa merkityssisältöjä ulkokohtaisesti säilyneille, mutta puutteellisille faktoille. Näin pitkälle menevää tulkintaa tuskin kuitenkaan voidaan pitää hyvänä metodisena ohjeena historian tutkimuksessa.

Historiallisen tietoaineksen kriittinen arviointi tapahtuu esittämällä kysymyksiä ja arvioimalla sitä kahdesta suunnasta:

Ulkoinen kritiikki kysyy:

  • Onko dokumentti tai jäänne autenttinen?
  • Mikä on lähteen synty-yhteyden määritys? Mikä tehtävä sillä on alkuaan ollut?
  • Millaisia ovat lähteen puutteet? Mitkä ovat tahallisia, mitkä tahattomia?
  • Mikä on ajallinen välimatka ilmiöön?
  • Onko lähde alkuperäinen vai jäljennös?

Sisäinen kritiikki kysyy:

  • Jos dokumentti tai tieto on autenttinen, onko tieto täsmällinen ja relevantti?
  • Mikä on lähteen totuudenmukaisuus?
  • Onko epäiltävissä muistivirheitä?
  • Ymmärretäänkö ilmiö?
  • Mikä on ollut tiedonantajan tarkoitus?

Sisäisen kritiikin tehtävänä on tutkia tietolähteiden ja -antajien motiiveita, yksipuolisuuksia, rajoituksia, jotka mahdollisesti ovat aiheuttaneet tiedon liioittelua, vääristelyä tai huomaamatta jättämistä. Tämä sisäinen tietoaineksen evaluaatio tekee historiallisesta tutkimuksesta tinkimättömän tarkan ja vaativan, monella tavalla ehkä vaativammankin kuin kokeellisen tutkimusmenetelmän.

fi_image152

Kuva 80. Lähdekriittinen tutkimusote.

Historiantutkimuksen lähdekriittinen ote on huomattavan paljon vahvempi kuin muissa laadullisen tutkimuksen metodeissa. Kuten Alvesson & Sköldberg (1994,129) toteavat, mm. osallistuva havainnointi voitaisiin saattaa samanlaisen lähdekriittisen tarkastelun kohteeksi, vaikka siinä erityisesti korostetaankin sekä etäisyyden että riippuvuuden kriteereitä.

Historiallisen tutkimuksen lähdekritiikin tulee täyttää seuraavat näkökulmat:

  • Aitouskriteeri. Ovatko havainnot aitoja vai fiktiivisiä? Jopa luonnontieteissä tiedetään aitouden olevan joskus kyseenalainen – sitä suuremmalla syyllä tulee olla varovainen historiallisissa dokumenteissa.
  • Tendenssikriteeri: Mikä on tutkijan tausta ja kuinka se vaikuttaa hänen tulkintoihinsa?
  • Aikalaiskriteeri: Kuinka pitkän aikaa tapahtuman jälkeen havainnot on kirjattu ja missä yhteydessä kirjaaminen on tapahtunut?
  • Riippuvuuskriteeri: Voivatko tutkijan tietoon tulleet muut raportit vaikuttaa tutkimuksen kulkuun tai sen tuloksiin? Kysymys on eräänlaisesta ”tarinatartunnasta”, jossa jonkin kertomuksen aineistolla on vaikutusta tutkittavaan ilmiöön.

(Alvesson & Sköldberg 1994, 129)

Historiallinen tutkimus on toisaalta myös kohottanut lähdekritiikin tietynlaiseksi palvonnan kohteeksi, ja se on siksi myös ongelmallinen, jopa siinä määrin, että sillä on koetettu korvata teoreettista pohdintaa. Se on asetettu korvaamaan ja oikeuttamaan teoriavihamielistä asennetta ja se on johtanut pitäytymään pelkässä faktakokoelmassa. Alvesson ja Sköldberg kritikoivat tällaista tutkimusta sanoen, että se lähestyy luonteeltaan laadullista positivismia (Alvesson & Sköldberg 1994, 130).

Yhteenvedonomaisesti:

  • Jäänne on aina merkityksellisempi kuin kertova lähde.
  • Lähde, jonka aitoutta ei voi todistaa, ei ole minkään arvoinen.
  • Ei pidä hyväksyä ainoastaan yhtä lähdettä, jos suinkin mahdollista; lähteitä tulee olla vähintään kaksi, ja niiden tulee tukea toisiaan.
  • Yksittäinen lähde, jossa ei ole havaittavissa tendenssinomaisuutta tai riippuvuutta jostakin asiasta, voi olla hyvä osoittamaan asian päälinjoja.
  • Jos kahdesta lähteestä A ja B voidaan osoittaa, että B:n tiedot on kotoisin A:sta, niiden yhteinen arvo on sama kuin A:n arvo.
  • Vain primaarilähteet ovat täysin hyväksyttäviä.
  • Aikalaislähde on arvokkaampi kuin ajallisesti etäisempi.

(Vrt. Alvesson & Sköldberg 1944, 126)

palaa alkuun

9.2.15 Toimintatutkimus

Toimintatutkimus on tapa tutkia jotakin ajatusta käytännössä tarkoituksena muuttaa tai kehittää jotakin, saada tilanteessa aikaan todellista muutosta. (Kemmis & al. 1981, 2)

Toimintatutkimus on ryhmien ja yksilöiden omaa systemaattista tutkimusta niistä toimenpiteistä, joilla he muuttavat ja kehittävät kohteena olevaa käytäntöä sekä keinoista, joilla he itse reagoivat toimenpiteiden vaikutuksiin. (Ebbutt 1985, 170)

Toimintatutkimus – action research – on ns. pehmeisiin menetelmiin lukeutuva tutkimusmenetelmä, jonka avulla puututaan todellisiin elämän tapahtumiin ja tarkastellaan tämän väliintulon vaikutuksia. Painopisteenä ei ole niinkään saada yleistettävää tietoa kuin täsmällistä tietoa tiettyä tilannetta ja tarkoitusta varten.

Smith (1982) toteaa, ettei toimintatutkimus ole itsessään varsinainen tutkimusmenetelmä, vaan se on tutkimusasetelma (setting for research), missä työskennellään läheisessä yhteydessä toiminta-asetelman (setting for action) kanssa.

Toimintatutkimusta on tähän mennessä toteutettu yhteiskunta- ja käyttäytymistieteitten, lähinnä sosiologian, erityisesti ympäristösosiologian sekä pedagogiikan alueilla. Siitä ovat kiinnostuneita myös naistutkimuksen harjoittajat, koska naistutkimuksen ongelmanasetteluun ja menetelmälliseen ideologiaan sillä tuntuu olevan kiinnekohtia. Näillä tieteenaloilla on kysymys ryhmässä tai muussa yhteisössä tapahtuneen muutoksen prosessoinnista ja arvioinnista. Konkreettiin suoritusprosessiin, jossa kehittämisen kohteena olisivat esineet tai esineellinen ympäristö, ei toistaiseksi ole kovin paljon kohdistettu huomiota, lukuun ottamatta käsityötieteen piirissä osoitettua kiinnostusta.

Hankesuuntautunut toimintatutkimus

Corey (1953) on määritellyt toimintatutkimuksen prosessiksi, jolla osallistujat suuntautuvat tutkimaan ongelmiaan tieteellisesti tarkoituksenaan ohjata, korjata ja arvioida päätöksiään ja toimintojaan.

Toimintatutkimuksen keskeinen menetelmä on yhteisesti hyväksyttyihin näkemyksiin etsiytyvä keskustelu, diskurssi. Jatkuvassa diskurssissa tuodaan erilaiset väitteiden ja tietojen perustelut tiimin kriittisen tarkastelun kohteeksi. Tutkijan tehtävänä on ”syöttää” diskurssia dokumentoimalla keskustelua, siinä asetettuja tavoitteita ja esitettyjä näkemyksiä sekä toimintaa. Tutkijan tehtävänä on myös välittää tieteellistä tietoa muille projektin jäsenille, jäsentää työskentelyä , esiin tulevia uusia ajatuksia ja ongelmanratkaisumalleja. Näin vältytään toimimasta pelkän arkitiedon varassa. Tutkijan rooli toimintatutkimuksessa on verrattavissa konsultin rooliin: hän auttaa ”toimijoita” tiedostamaan ja ratkaisemaan kehittämisen kohteen ongelmia ja selviytymään ratkaisemattomien ongelmien parissa. Tutkijan rooli on kaksinainen, yhtäältä hän tutkii, toisaalta käyttää saamiaan tietoja suoraan hankkeen hyväksi.

Toimintatutkimuksen tarkoituksena on kehittää uusia taitoja tai uutta lähestymistapaa johonkin tiettyyn asiaan sekä ratkaista ongelmia, joilla on suora yhteys johonkin käytännölliseen toimintaan.

Toimintatutkimukselle ovat luonteenomaisia seuraavat piirteet:

  • Se on käytännöllisesti ja suoraan yhteydessä työ- tai toimintatilanteeseen. Tutkimuksen koehenkilöinä ovat kaikki ne, joihin tutkijalla siinä tilanteessa toiminnallinen yhteys.
  • Se tarjoaa järjestelmällisen kehyksen ongelmanratkaisutilanteeseen sekä uusiin kehittämishankkeisiin. Se on menetelmänä ylivoimainen verrattuna traditionaalisiin, katkelmallisiin, erilaisiin vaikutelmiin perustuviin lähestymistapoihin.
  • Se on laskettavissa empiirisiin menetelmiin siinä mielessä, että siihen liittyy havainnointia ja muuta käyttäytymiseen liittyvää dataa. Se ei käytä hyväkseen koehenkilöiden aikaisempien kokemusten muistelua, vaan liittyy ”tässä ja nyt”-kokemuksiin.
  • Se on toisaalta myös laskettavissa tulkitseviin, hermeneuttisiin menetelmiin, koska tutkijan on pystyttävä tulkitsemaan tilannetta ja siihen vaikuttavia tekijöitä.
  • Se on joustava ja mukautuva, koska se sallii muutoksia tutkimusvaiheen kuluessa. Kontrollin kustannuksella se sallii myös vuorovaikutuksen, tilanteenmukaisen kokeilun sekä innovaatiot.

Samalla kun toimintatutkimus etenee systemaattisesti se kuitenkin välttää tieteellistä jäykkyyttä ja tarkkuutta, koska sen sisäinen ja ulkoinen validiteetti on heikko. Sen tavoitteet liittyvät tiettyyn tilanteeseen, sen otos on rajoitettu ja epäedustava eikä se pyri riippumattomien muuttujien kontrolliin. Tämän vuoksi sen tuloksilla on merkitystä vain asianomaiselle kohteelle eikä sen avulla tavoitella yleistettäviä tieteellisiä tuloksia.

palaa alkuun

9.2.16 Tulevaisuustutkimus

Tulevaisuudentutkimus määritellään laajasti ymmärrettynä osaksi ihmisten ja yhteiskuntien kulttuuritoimintaa ja -tuotantoa, jonka pyrkimyksenä on luoda perusteltuja näkemyksiä tulevaisuudesta julkisen keskustelun, yhteiskunnallisen suunnittelun, päätöksenteon ja muun intentionaalisen toiminnan pohjaksi. (Mannermaa 1993, 23 – 24) Tulevaisuus puolestaan on yhteiskunnan eri tasoilla nykyhetkessä tapahtuvan ajattelun, tuntemisen, suunnittelun ja päätöksenteon tulos siitä riippumatta, harjoitetaanko yhteiskunnassa systemaattista tulevaisuudentutkimusta vai ei (Mannermaa 1991a, 19). Amerikkalainen tulevaisuuden ennustaja Popcorn sanoo saman asian toisin: vuosituhannen vaihtuminen ei tuo mukanaan mitään suuria muutoksia kuin siinä tapauksessa, että me itse haluamme muuttaa tulevaisuutta (Popcorn 1991, 14).

Deskriptiivisen tulevaisuudentutkimuksen pyrkimyksenä on esittää menneisyyden kehityslinjojen jatkamiseen perustuvia -ennusteita, eli arvioita, joilla on korkea toteutumistodennäköisyys. Tällöin tulevaisuuteen asennoidutaan niin, että se on ennustettavissa – jos ei käytännössä, niin ainakin periaatteessa. Tämä voi olla perusteltu lähestymistapa Mannermaan mukaan silloin, kun ympäristö on suhteellisen muuttumaton.

Skenaarioparadigma kuvaa sellaista perusnäkemystä, ettei tulevaisuudentutkijan ensisijainen tehtävä ole ennustaa toteutuvaa tulevaisuutta, vaan hahmottaa useita erilaisia tulevaisuuden laajaalaisia “käsikirjoituksia“ eli skenaarioita. Ne eivät välttämättä toteudu sellaisinaan, vaan niiden merkitsevyys määräytyy niiden saaman arvostuksen perusteella. Esimerkiksi joidenkin skenaarioiden merkittävyys voidaan esittää uhkaavina tai tavoiteltavina kehityskulkuina. Erilaiset edistysuskot ja katastrofiuskot kuvaavat näiden skenaarioiden herättämää näkemystä. Eräs muunnelma tästä ajattelusta esiintyy ns. SWOT-analyysissa, jossa jonkin organisaation, yhteisön tms. tulevaisuutta hahmotetaan uhkatekijöiden ja vastaavasti menestystekijöiden valossa ja esittämällä ajatuksia, joiden avulla uhkatekijät voidaan muuttaa menestystekijöiksi. Skenaario-paradigmalla onkin selvä yhteys sellaisiin toimintapoliittisiin tekijöihin, joiden avulla aktiivisesti vaikutetaan tulevaisuuden muodostumiseen.

Evolutionaarinen paradigma korostaa tulevaisuudentutkimuksen teoreettisuutta ja tutkimuksellisuutta. Toistaiseksi tätä tulevaisuudentutkimuksen suuntausta on Mannermaan mukaan kehitetty suurten yhteiskunnallisten muutosten tutkimiseen.

Tulevaisuudentutkimukselle on kehittynyt joukko sille tyypillisiä metodeja, joista osa on kvalitatiivisia, osa kvantitatiivisia. Esimerkkejä näistä metodeista ovat skenaariolähestymistavat, tulevaisuuspyörät ja erilaiset aivoriihimetodit kuten tulevaisuusstudiot ja -verstaat.

Kvalitatiivista tutkimusmetodologiaa on kehitetty Peter Checklandin pehmeän systeemimetodologian pohjalta. Checklandin -alkuperäisen metodologian sisältämää tutkimustyön vaihejakoa muutettiin tulevaisuudentutkimukselle paremmin soveltuvaksi. Sovellusesimerkkinä oli erään suuren suomalaisyrityksen kehityskeskuk-sessa tällä metodologialla toteutettu tulevaisuudentutkimusprojekti. Pehmeällä systeemimetodologialla tulevaisuudentutkimukseen sovellettuna on potentiaali toteuttaa kaikki evolutionaarisen tulevaisuustutkimuksen perushypoteesit. Tulos osoitti, että pehmeän systeemimetodologian vaiheet muodostavat perustellun jäsentelyn systeemiselle ja evolutionaarista kehitystä kartoittavalle tulevaisuusprojektille. Projekti myös johti esimerkkiyrityksessä todellisiin muutoksiin ja projekteihin, mitä voidaan pitää eräänä vaikuttavuuteen pyrkivän tulevaisuudentutkimuksen hyvyyden kriteerinä. Pehmeää systeemimetodologiaa käsitellään luvussa 7.4.4  

palaa alkuun

9.3.1 Korrelatiiviset menetelmät

Korrelaatio tarkoittaa sitä, missä määrin jonkin muuttujan vaihtelut vastaavat toisen tai useamman muun muuttujan sisäistä vaihtelua. Korrelaatiomatriisin laatiminen on yleensä ensimmäinen vaihe korrelaation käytössä tutkimusmenetelmänä ja matriisin pohjalta voidaan edetä muihin, pidemmälle vieviin analyysimenetelmiin.

Korrelaatiot merkitään kertoimena, esimerkiksi r= 0.54, joka merkitsee, että muuttujien välillä on positiivinen yhteys, jonka voimakkuuden tämä kerroin ilmoittaa. Korrelaatiokertoimen neliö (r2) ilmoittaa, kuinka suuri osuus muuttujien yhteisvarianssista selittyy näiden muuttujien yhteisvaihtelulla. Esimerkkitapauksessa se olisi 29 %. Korrelaatiokerroin voisi olla myös negatiivinen r= – 0.54, joka merkitsisi, että yhteisvaihtelun määrä on negatiivinen eli toisen muuttujan arvon kohotessa toisen muuttujan arvo vähenee. Yleensä näkyviin merkitään vain r=.54. 0 jätetään ilmaisematta, koska korkein kerroin voi olla vain 1.0, joka tarkoittaa, että molemmilla muuttujilla on täydellinen keskinäinen riippuvuus.

Kun korrelaatiomatriiseja tarkastellaan, saatetaan havaita, että muuttujien välillä on osittain vahvoja korrelaatiokertoimia, esim. .75 tai .96, tai niiden välillä ei ole merkitseviä kertoimia lainkaan. Jos graafisesti tarkastellen kaikki muuttujien väliset pisteet x- ja y-akselien välillä asettuvat lähelle 45o kulmassa kohoavaa linjaa (ns. regressiokäyrää), sanotaan muuttujien välillä olevan vahva positiivinen korrelaatio. Jos vastaava asetelma on laskevassa kulmassa, silloin sanotaan niiden välillä olevan vahva negatiivinen korrelaatio. Jos kaikki pisteet hajautuvat epämääräisesti akselien väliseen kenttään, silloin on kyseessä lähes tai täysin nollakorrelaatio.

Korrelatiivisten menetelmien rajoituksia ovat mm. seuraavat seikat:

  • Ne vastaavat ainoastaan kysymyksiin, jotka koskevat muuttujien välisiä yhteyksiä: ne eivät vastaa syy-seuraus -kysymyksiin.
  • Korrelaatioiden laskeminen ei sinänsä erottele selittävää ja selitettävää muuttujaa toisistaan. Sille ovat kaikki laskutoimitukseen annetut muuttujat samanarvoisia. Tutkijan on itse tiedettävä, mitä hän pyrkii selittämään ja millä hän ilmiötä selittää.
  • Korrelatiivinen tutkimus tuottaa helposti laskennallisia malleja, joiden luotettavuus on kyseenalainen. Ne johtavat helposti ”nollatutkimuksiin”, koska koneisiin voidaan laskutoimituksia varten syöttää mitä hyvänsä numerotietoa, jota kone laskee kritiikittä. Tutkijalta edellytetään sen sijaan suurtakin kritiikkiä, etteivät tulokset ole satunnaista huuhaata.
  • Koska koneelliset laskutoimitukset ovat helppoja sen jälkeen, kun aineisto on saatu syötetyksi tietokoneeseen tiedostoksi, syntyy houkutus vertailla mitä hyvänsä aineistoa, sellaistakin, minkä tulos on itsestään selvä.
  • Korrelatiivinen tutkimus johtaa helposti umpimähkäiseen ”shot-gun”-menetelmään, joka kokoaa tietoa epämääräisistä lähteistä ja houkuttelee sattumanvaraisiin tulkintoihin.
  • Jos samanaikaisesti tarkasteltavia muuttujia on enemmän kuin kaksi, erojen merkitsevyyttä testataan yleensä samalla, kun suoritetaan muita analyyseja – esimerkiksi osittaiskorrelaatiot, regressioanalyysit, faktorianalyysit, transformaatioanalyysit – tai käytetään muita vastaavia monimuuttujamenetelmiä. Nykyisin tietokoneohjelmat tulostavat näitä merkitsevyystestejä samalla kun tulostetaan analyysien tulokset.

palaa alkuun

9.3.1.1 Korrelaatiokertoimet

Karma ja Komulainen (1984,71) toteavat, että periaatteessa on olemassa kahdenlaisia korrelaatioita, riippuvia ja riippumattomia. Keskenään riippuvat korrelaatiot syntyvät siitä, että yhdessä ja samassa joukossa on laskettu eri muuttujien välisiä korrelaatioita. Silloin kerroin itsessään jo kertoo tämän riippuvuussuhteen, jonka merkitsevyystasoa voidaan tutkia esimerkiksi t-testin avulla, ellei sitä havaitse jo suoraan korrelaatiomatriisia tarkastelemalla (ks. esim. Karma & Komulainen 1984, 73-74). (Tästä asiasta tarkemmin luvussa 8.2.1)

Toisin on laita, kun aineisto on jaettu ryhmiin, esimerkiksi miehet ja naiset, ja näiden ryhmien sisällä on laskettu samojen muuttujien välisiä korrelaatioita.

Ajatellaan esimerkiksi, että miesten ryhmässä joidenkin muuttujien välinen korrelaatio olisi .60 ja naisten ryhmässä samojen muuttujien välinen korrelaatio olisi .40. Ilman merkitsevyystestausta on vaikea tietää, onko kertoimien ero todellinen vai näennäinen. Näiden muuttujien välisen korrelaation voimakkuutta voidaan testata Fisherin Z-testillä. Jos saatu luku, jonka laskentakaava esitetään esimerkiksi teoksessa Karma & Komulainen (1984, 72) yltää normaalijakauman riskitasojen 5% (1.96) tai 1% (2.58) tai 0.1% (3.29) sisäpuolelle, silloin korrelaatioiden erot ovat merkitsevät. Jos se on esimerkiksi luku .760, se ei yllä näihin riskitasoihin, eivätkä eri ryhmien samojen muuttujien korrelaatioiden erot ole keskenään merkitseviä.

fi_image153
Kuva 83. Korrelaatioiden kuvia
(Isaac & Michael, 1987, 162).

Korrelaatiokerroin vastaa kysymykseen: Kuinka paljon muuttujan Y varianssista voidaan laskea tai liittää tai määrittää muuttujan X varianssiin? Se voidaan ilmoittaa prosentteina tästä yhteisvarianssista, eli 100x r2. Esimerkiksi:

Jos korrelaatio r= .50, silloin r2 = 0.25 ja prosentteina siis 25%.
Jos korrelaatio r= -.30, silloin r2 = 0.09 ja prosentteina siis 9%.

Korrelaatiokertoimien merkitsevyyttä tarkasteltaessa otetaan huomioon vapausasteet, kuten muissakin merkitsevyystestauksissa. Vapausasteet lasketaan kaavalla N-2. Korrelaatiota laskettaessa on tiedettävä mukaan otettujen pareittaisten havaintojen, mittaustulosten tms. lukumäärä, josta vähennetään 2. Korrelaatiokertoimien merkitsevyystaulukko on liitteenä 5.

Käytännön tasolle vietynä voidaan kuvitella erästä esimerkkiä. Tutkimusaineistossa on havaintoja esimerkiksi 110 henkilöstä, mittaustuloksesta tms. Kun tarkastellaan korrelaatiokertoimien merkitsevyystaulukkoa, voidaan havaita, että tulos 110-2 = 108 on lähimpänä vapausastetasoa 100. Jos halutaan merkitsevyys 1% tasolle, on merkitsevän korrelaation raja r=.25, mutta jos tutkija kelpuuttaa merkitsevyysrajaksi 5%, silloin merkitsevät korrelaatiot löytyvät vielä tasolta r=.20.

Jos sen sijaan koehenkilöiden, havaintojen tai muiden korrelaatioon mukaan otettujen yksiköiden lukumäärä on pienempi, esimerkiksi 30, on vapausasteluku 28, jota vastaava merkitsevä korrelaatio on 5% tasolla r=.36 ja 1% tasolla r=.46.

Esimerkeistä havaitsee, miten korrelatiivinen tutkimus edellyttää riittävää aineistoa. Peukalosääntönä voidaan pitää, ettei alle 30 havainnon aineistoa kannata lähteä käsittelemään korrelatiivisesti.

Korrelaatiokertoimien merkitsevyysrajat merkitään samalla tavalla kuin muissakin merkitsevyystesteissä.

Mitä suurempi korrelaatio on kahden muuttujan välillä, sitä varmempia arvioita voidaan tehdä muuttujien välillä ja ennustaa yleisellä tasolla. Jos on tarkoitus, että korrelaatiomatriisia pidetään lähtökohtana jatkoanalyyseille, ja jos havaitaan, että joidenkin muuttujien välillä ei ole merkitseviä korrelaatioita, on tavallista, että nämä muuttujat jätetään pois jatkotarkasteluista.

palaa alkuun

9.3.1.2 Faktorianalyysi

Faktorianalyysin ideana on konstruoida tutkimuksen muuttujista sellaisia uusia rakenteita, jotka kuvaavat joitakin ominaisuuksia, esimerkiksi muodonantokykyä, jota sellaisenaan ei voi havaita ja jota ei ole olemassa minään yksiselitteisenä ominaisuutena. Silloin tutkimus on alunperin suunniteltu niin, että laaditaan hypoteeseja siitä, mitä ominaisuuksia mittaamalla voitaisiin tällaisia rakenteita muodostaa, suoritetaan mittaukset tai testit, lasketaan näiden muuttujien väliset korrelaatiot ja jatketaan siitä faktorianalyysiin. Taustalla on jokin tieto, aikaisempia tutkimustuloksia tai joskus käytännön aavistus siitä, millaisia tekijöitä yhdistellen päästään tällaisiin uusiin muuttujakimppuihin.

Faktorianalyysin teoreettinen selitysmalli perustuu vektoriajatteluun. Ajatellaan että on olemassa joukko “ykkösen pituisia“ vektoreita, joiden välin avautuu kulma. “Ykkösen pituus“ merkitsee korrelaation kuvaajaa, joka alkaa nollasta ja päättyy 1:een. Koska kysymyksessä ei ole pelkkä kaksiulotteisuus, vaan avaruus, voivat nämä vektorit sojottaa kaikkiin suuntiin. Tällä tavoin voidaankin puhua faktoriavaruudesta ja voidaan periaatteessa laskea kustakin aineistosta niin monta faktoria kuin aineisto antaa myöten.

Käytännössä asiaa kuitenkin yksinkertaistetaan ja pelkistetään, niin että tavallisimmin tutkija määrittää hyvästä aineistosta 3-5 faktoria selittämään ilmiötä. Sitä ennen on tapahtunut faktoreiden rotatointi, eli kierretään faktoreiden muodostamaa koordinaatistoa muuttujajoukossa niin, että saadaan jonkin kriteerin mukaan paras ja selvin ratkaisu. Selvin ratkaisu olisi se, että kukin muuttuja latautuisi selvästi vain yhdelle faktorille. Epäselväksi ratkaisun tekee, jos sama muuttuja latautuu usealle faktorille suunnilleen yhtä voimakkaasti. Tavallisesti käytetty menetelmä on ns, “varimax“, jonka mukaan maksimoidaan samalle faktorille mahdollisimman suuria ja mahdollisimman pieniä latauksia, jolloin niiden vaihtelu, varianssi on niin suuri kuin mahdollista. Tutkijan kannattaakin suorittaa “varimax“-rotaatio, kun hänen aineistonsa käsitellään. (Ks. esim. Karma & Komulainen 1984,45)

Analyysin tekijän on valittava parhaat kriteerit sille, mikä on sopiva määrä faktoreita. Tavallisesti tehdään useita analyysejä eri faktorimäärillä, ja valitaan niistä paras ratkaisu. Selittävyys ja mielekkyys ovat tärkeimmät kriteerit faktorien lukumäärän määräämiseksi. On turha tuottaa faktoreita, jotka selittävät niin vähän, että sen voidaan katsoa johtuvan sattumasta. Ei myöskään ole järkevää tuottaa faktoreita, joita ei pystytä tulkitsemaan mielekkäällä tavalla. Suositeltavaa on käyttää ns. Cattelin Scree -testiä, joka perustuu ominaisarvojen asteittaiseen pienenemiseen. Tietokoneohjelman tarjoamaa faktoreiden määrää voidaan pitää lähtökohtana, minkä jälkeen voidaan kokeilla faktoreiden määrää kyseisen arvon molemmin puolin. Näistä vaihtoehdoista valitaan selkeimmin tulkittavat ja teoreettisten ennakko-odotusten mukaiset faktorit. (Ks. esim. Karma & Komulainen 1984, 46)

taul13

Taulukko 13. Esimerkki faktorianalyysin tulostuksesta (Anttila 1983a)

Taulukon 13 esimerkissä on saatu tulokseksi viisi faktoria, jotka yhteensä selittävät 33.8% muuttujien yhteisestä varianssista. Faktorit on nimetty vahvimpien latausten (alleviivatut) antamien viitteiden mukaan.

Koska faktorianalyysit nykyään lasketaan atk-ohjelmin, ei tässä yhteydessä käsitellä faktorianalyysin teoreettista laskentatapaa. Jos siihen halutaan perehtyä tarkemmin, tarjoutuu siihen useita hyviä ja selkeitä tilastokäsittelyn teoksia, esimerkiksi Karma & Komulainen 1984; Cohen & Manion 1989.

On kuitenkin käsitteitä, jotka sellaisenkin tutkijan on tiedettävä, joka käyttää valmiita atk-ohjelmia faktorianalyysien laskemiseen. Hänen on tunnettava käsitteet

  • ominaisarvo
  • kommunaliteetti
  • muuttujan lataus

Faktorimatriisissa ovat muuttujat yleensä vasemmassa reunassa allekkain ja niiden oikealla puolella ovat faktorit, yleensä siinä järjestyksessä, mikä on niiden selitysvoimakkuus muuttujien yhteisestä varianssista.

Kunkin muuttujan lataus on itse asiassa korrelaatio asianomaisen muuttujan ja faktorin välillä. Kun nämä lataukset korotetaan toiseen, saadaan selville, kuinka paljon faktori selittää kustakin muuttujasta. Jos lataus on korkea, esim. .65, se tarkoittaa, että muuttujan varianssista selittyy tällä faktorilla 33%.

Kunkin faktorin alla tai jossakin muussa paikassa tulostusliuskassa ovat kunkin faktorin ominaisarvot (oa), jotka tarkoittavat, että kutakin faktorisaraketta varten on laskettu toiseen korotettujen latausten summat. Ominaisarvo selittää siis suoraan, kuinka paljon muuttujien yhteisestä varianssista selittyy ao. faktorilla.

Kommunaliteetti (h2) on kunkin muuttujan toiseen korotettujen latausten rivittäinen summa yli kaikkien faktoreiden, eli kommunaliteetti ilmaisee, kuinka paljon kunkin muuttujan varianssista selittyy näiden faktorien avulla.

Kun faktorianalyysin ensimmäinen atk-tulostus saadaan käteen, seuraa sen tarkastelu. On mahdollista, että tutkija on antanut faktorien lukumäärän määrittämisen ehdoksi “ominaisarvo 1“. Silloin varimax-rotaation avulla on laskettu mukaan vain ne faktorit, joiden ominaisarvo ylittää nimellisarvon 1. Kannattaa heti ensiksi tarkastella, kuinka monta faktoria on tullut mukaan, millä tavalla ne hajaantuvat ja kuinka suuren osan yhteisvarianssista ne selittävät.

Kunkin faktorin selittämä osuus lasketaan seuraavasti: ominaisarvo jaetaan muuttujien lukumäärällä ja tulos osoittaa selitysprosentin. Jos ominaisarvo on esimerkiksi 5.64 ja muuttujia on yhteensä 26, silloin tämä faktori selittää muuttujien yhteisvaihtelusta 22 %. Jos taas lasketaan kommunaliteettien summa ja jaetaan se muuttujien määrällä, saadaan kaikkien faktorien yhdessä selittämä osuus muuttujien yhteisvaihtelusta. Jos kommunaliteettien summa olisi esimerkiksi 6.48 ja se jaettaisiin muuttujien lukumäärällä 26, saadaan kaikkien faktorien yhdessä selittämäksi osuudeksi yhteisvaihtelusta 25 %. Jos aineisto näyttää hajaantuvan suuresti, kannattaa ensiksikin tarkistaa ja nostaa ominaisarvon alaraja ja lisäksi tarkistaa kunkin muuttujan kommunaliteetti.

Jos kommunaliteetti jonkin muuttujan kohdalla on alhainen, esimerkiksi on korkeintaan .50 (joka tarkoittaa, että tästä muuttujasta selittyy näillä faktoreilla ainoastaan 50 %), kannattaa tarkistaa muuttujan tarpeellisuus koko analyysissa. Jos se on alhainen, harkitaan ao. muuttujan poistamista faktorianalyysista tai summamuuttujien laskemista (tarkoittaen, että useitten jokseenkin samaa asiaa mittaavien muuttujien arvot lasketaan yhteen ja käsitellään uutena yhdistettynä muuttujana), jolloin tulos tavallisesti selkenee ja tiivistyy.

Useat nykyaikaiset tilasto-ohjelmat antavat tutkijalle helppoja työvälineitä aineiston kriittiseen tarkasteluun. Stat View -tilasto-ohjelma antaa mittarin faktorianalyysin menettelyn validiudesta. Ohjelma tekee samalla myös toisen testin, Bartlettin dimensioisuus-testin, joka ilmoittaa, onko korrelaatiomatriisissa tarpeeksi tilastollisesti merkitseviä korrelaatioita ja antaa niille myös todennäköisyysrajan (p). Stat View -ohjelman faktorianalyysin oletusarvo antaa myös ohjelman itse ratkaista, millä perusteella faktoreiden lukumäärä ratkaistaan.

Faktorianalyysi on tutkijalle varsin vaivaton menetelmä. Yleensä aina jonkinlainen tulos saadaan, vaikkakin sen tulkinnassa on oltava tarkkana. Mielenkiintoiseksi kuitenkin sen käytön tekee juuri faktorien tulkinnassa mahdollinen mielikuvituksen ja asiantuntemuksen käyttö. Tutkija, joka tuntee aineistonsa ja sen taustateorian, voi hyvällä syyllä kehittää faktoreilleen kiinnostavia nimiä. Nimien aiheet saadaan vahvojen latausten suunnasta: Mitä ne merkitsevät? Millä tavalla ne antavat profiilin tutkimustuloksille?

palaa alkuun

9.3.1.3 Regressioanalyysi

on menetelmä, jonka avulla haetaan ilmiölle parasta mahdollista selitysmallia monien muuttujien mahdollisesta joukosta. Esimerkiksi voidaan ottaa sellainen käytännön kohde, johon jokaisella ihmisellä on jokin henkilökohtainen kosketus. Ajatellaan, että muotoilija on halunnut testata tuotettaan “tuoli“ käyttäjätestillä, johon hän on ottanut mukaan vaikkapa seuraavia muuttujia:

  • tuotteen ergonomiset ominaisuudet
  • istuinsyvyys
  • korkeus
  • selkätuki
  • verhoilumateriaali
  • tuotteen esteettiset ominaisuudet
  • tyylikkyys
  • yhteensopivuus
  • tuotteen taloudelliset ominaisuudet
  • hinta
  • huolto ja puhdistettavuus
  • tuotteen tekniset ominaisuudet
  • kestävyys
  • korjattavuus
  • kierrätettävyys.

Esimerkin kaltaisessa tilanteessa muotoilijaa kiinnostaa tietää, mitkä tekijät ovat olennaisia ja tärkeitä ottaa huomioon. Mihin tulisi panostaa, jotta tuote vastaisi mahdollisimman paljon kuluttajien arvostamia seikkoja. Muuttujia on monta. Kukin niistä tulisi muotoilijan tutkijana jollakin tavalla operationalisoida, eli suunnitella sellaisia kysymys- ja testausmuotoja, että hän saa niihin selvät ja yksiselitteiset vastaukset. Näistä vastauksista hän sitten voisi laatia niitä muuttujia, jotka hän saattaisi ensin korrelaatiomatriisin muotoon ja sen jälkeen hän voisi jatkaa esimerkiksi regressio-analyysin keinoin. Niillä keinoilla selvitetään, mitkä tekijät (minkä tekijöiden yhdistelmä) ovat käyttäjien mielestä olennaisimpia tekijöitä hyvän tuolin suunnittelussa.

Usean selittävän muuttujan tapauksessa selitykset menevät osittain päällekkäin, koska muuttujat korreloivat keskenään. Esimerkkitapauksessakin on aivan selvää, että mm. ergonomiset muuttujat keskenään ja esteettiset muuttujat keskenään korreloivat vahvasti. Kuten Karma ja Komulainen (1984, 30) toteavat, että kun yhden selittäjän osuus on määritelty, samalla on määritelty jo pala toisestakin, eikä sitä osuutta enää voi käyttää uudelleen. Eli, mitä suurempi on selittävien muuttujien korrelaatio, sitä suurempaa on niiden päällekkäisyys ja sitä vähemmän asiaa enää auttaa uusien selittävien tekijöiden mukaan ottaminen.

Regressioanalyysin tapauksessa on keskeinen käsite ns. multippelikorrelaatio ja sen neliö R2. Multippelikorrelaation laskukaavaa ei tässä yhteydessä käsitellä, koska atk-ohjelmat laskevat valmiit regressioanalyysit. Asiasta kiinnostunut voi perehtyä niihin esim. teoksista Karma & Komulainen 1994: Käyttäytymistieteiden tilastomenetelmien jatkokurssi tai Cohen & Manion 1989: Research Methods in Education. Kun tutkija saa käteensä valmiiksi lasketut regressioanalyysit, hänen tulee kuitenkin osata tulkita tulostuksia.

Regressioanalyysia koskevat seuraavat käsitteet:

prediktori= selittävä muuttuja

multippelikorrelaatio = R

R2 = multippeliregressiokerroin, joka on R:n neliö, ilmoittaa, kuinka suuri osuus (%) saadaan ilmiöstä selitetyksi ja se on siis prediktorien omaosuuksien ja niiden yhteisen osuuden summa.

vakio (a)

b-kerroin, joka on painokerroin silloin, kun analyysissa on käytetty alkuperäisiä raakapisteitä

beta-kerroin ( BETAN merkki tähän!) on painokerroin silloin, kun pisteet on ensin standardoitu. Niiden käyttäminen on yleensä käte-vämpää.

omaosuus on se määrä, jonka kukin prediktori tuottaa lisää selitysmalliin.

Tulostuksessa näkyvät kunkin prediktorin kertoimet sekä oma-osuus siinä järjestyksessä, millä voimakkuudella ne ilmiötä selittävät. Mitä voimakkaammin selittävät tekijät ovat päällekkäin (korreloivat keskenään) sitä pienempi on kunkin prediktorin omaosuus. Jos omaosuus lähenee nollaa, on niiden mukana pitäminen turhaa ja regressio-analyysiin asetettavien prediktorien määrä kannattaa tarkistaa. Kokonaisselitysosuus ei siis ole erillisten osuuksien summa, vaan selitysmallia on tutkittava yhtenä kokonaisuutena. Siitä ei siis voi myöskään irrottaa yksittäisiä prediktoreita tarkasteltavaksi erikseen.

Atk-ohjelmilla tehdyissä regressioanalyyseissa voi yleensä valita “pakollisen“ tai “valikoivan“ mallin. Jos halutaan pakollinen malli, silloin etukäteen ilmoitetaan ne muuttujat (prediktorit), jotka halutaan mukaan ja kone laskee tuloksen kaikki ao. muuttujat mukana. Jos sen sijaan halutaan valikoiva malli, kone valitsee itse ensiksi eniten selittävän muuttujan, sen jälkeen seuraavaksi parhaimman selittäjän jne.

Valikoiva malli on tutkijan kannalta helppo, koska siinä ei itse tarvitse tietää tai olettaa etukäteen selitysmallista mitään. Kuitenkin esim. Karma ja Komulainen (1984,38) varoittavat luottamasta sokeasti valikoivaan malliin, koska se johtaa helposti huolettomuuteen “kait sieltä jotakin tulee“- tyyliin. Pakollinen malli edellyttää tutkijalta ennakkohypoteeseja ja teoreettista taustaa oletuksille, mutta sitten tutkija myös todella testaa oletuksiaan. Taulukon 14 esimerkissä on käytetty valikoivaa mallia, joka kuitenkin on johtanut hyvin selvään tulokseen.

Regressioanalyysiltä edellytetään ettei havaintojen (tapausten, henkilöiden, mittausten jne.) määrä ole liian pieni muuttujien määrään nähden. Karma ja Komulainen (1984,38) suosittavat, että numeruksen tulisi olla monta kertaa suurempi kuin muuttujien määrä. Jos suhde lähenee yhden suhde yhteen, saattaa kokonaisselitys-osuus kasvaa 100 %:iin, ja silloinhan ilmiö selittyisi kokonaan näillä muuttujilla. Koska näin ei todellisuudessa asian laita yleensä ole, menettely on menetelmällinen virhe.

palaa alkuun

9.3.1.4 Korrelatiivisen tutkimuksen kulku

Kun ryhdytään korrelatiiviseen tutkimukseen:

1. Määritellään ongelma(t).

2. Perehdytään aikaisempaan tutkimukseen ja kirjallisuuteen.

3. Laaditaan tutkimussuunnitelma, jossa

  • määritellään relevantit muuttujat
  • valitaan soveltuva tutkimusaineisto
  • valitaan tai kehitellään soveltuvat mittaus- tai testausmenetelmät
  • valitaan se korrelatiivinen menetelmä, joka parhaiten soveltuu tarkoitukseen.

4. Kootaan aineisto.

5. Suoritetaan korrelatiiviset laskutoimitukset.

6. Analysoidaan ja tulkitaan tulokset.

palaa alkuun

9.3.2 Kehitystutkimus

Kehitystutkimuksella tarkoitetaan olemassa olevien asioiden käytänteiden ja niiden välisten suhteiden kehittymisen seurantaa, uskomusten, asenteiden, näkökulmien muodostumisen ja niiden muuttumisen seurantaa, prosessien seurantaa, efektien ja seuraamusten tarkastelua tai kehitystrendien seurantaa. Termiä kehitys on tässä pidettävä ensisijaisesti inhimillisten organisaatioiden ja prosessien kehityksenä. Käsitettä on sovellettu paljonkin esimerkiksi kasvatuksellisiin, psykologisiin, sosiaalisiin ja historiallisiin ilmiöihin. Eräänlaisena johdannaisena voitaneen pitää kehitysmaatutkimusta, jolloin tarkastellaan esim. “alikehittyneiden“ maiden yhteiskunnallisten, taloudellisten ja kulttuuristen olojen kehittymistä. Kasvatustieteellisessä tutkimuksessa on kiinnostuttu esimerkiksi kasvavien lasten biologisista kehitystrendeistä ja -linjoista, mm. motoristen taitojen ja havainnon kehittymisestä tai nuorten moraalikehityksestä.

Kehitystutkimus jaetaan kolmeen pääasialliseen tutkimuslohkoon: pitkittäistutkimukseen, poikittaistutkimukseen ja trendi- tai ennustetutkimukseen (vrt. Cohen & Manion 1989; Isaac & Michael 1987). Kaikille niille on ominaista tarkastella muuttujien välisiä yhteyksiä tietyssä tilanteessa ja suhteessa johonkin tiettyyn ajanjaksoon.

Pitkittäis- eli pitkäaikaistutkimus hankkii aineiston pitkältä aikaväliltä, siinä kun lyhyen aikavälin tutkimus yltää muutamaan viikkoon tai kuukauteen, pitkäaikaistutkimus saattaa yltää useaan vuoteen.

Jos tutkimus kohdistuu samoihin respondentteihin (vastaajiin), silloin tutkimusta sanotaan seuruututkimukseksi (follow-up, joskus cohort-study |engl.| panel-study |amer.|) Jos vastaajina ovat eri henkilöt tai tahot, silloin tutkimusta sanotaan poikittaistutkimukseksi (cross-sectional).

Jos joitakin tiettyjä muuttujia seurataan pitkän ajan kuluessa, silloin on kysymys trenditutkimuksesta. Jos aineisto kootaan seuraamalla kohteiden suhtautumista ja jonkin ilmiön tietyissä tilanteissa jostakin tietystä hetkestä lähtien, silloin kysymys on tulevaisuutta koskevasta trenditutkimuksesta. Jos aineisto kootaan tapahtumista ja kokemuksista ennen jotakin tiettyä ajankohtaa, silloin on kyse retrospektiivisesta (taaksepäin katsovasta) trenditutkimuksesta.

Poikittaistutkimus valaisee tutkittavan kohteen tai ilmiön luonnetta jonakin tiettynä ajankohtana. Usein pyritään tällaisiin läpileikkauksiin seurattaessa ilmiötä pitkän ajan kuluessa ja näitä jaksoista saadaan esiin trendejä. Hyvä esimerkki ovat erilaiset kansan-taloudelliset katsaukset, jossa selvitetään esim. inflaation kehittymistä, bruttokansantuotteen kasvua, väestön kasvuun ja ikääntymiseen liittyviä seikkoja ja monia muita tilastollisia muuttujia, joiden avulla voidaan piirtää kuva kansantalouden tilasta tiettyinä ajanjaksoina.

Pitkittäistutkimuksen toteuttamisessa on useita varteenotettavia seikkoja. Niiden avulla on mahdollista saada kuvaa, ei ainoastaan suurten joukkoilmiöiden kehittymisestä, vaan myös yksilöiden asemasta ja kehittymisestä niiden sisällä. On mahdollista päästä perille niistä tekijöistä, jotka vaikuttavat yksilötasolla, kun etsii muuttujia, jotka vaikuttavat ilmiöön makrotasolla ja laatia erilaisia kasvukäyriä jne.

Aikatekijä on näissä tutkimuksissa monella tavalla mielenkiintoinen. Se auttaa saamaan etäisyyttä moneen sellaiseen ilmiöön, joka tällä hetkellä on liian lähellä tutkijaa: perspektiivin puute estää näkemästä monia ilmiöitä, jotka kirkastuvat ja selkiytyvät pienen välimatkan päästä. Toisaalta se on rajoittava tekijä: Ilman tilastollista tai muuta erikseen joka tapauksessa laadittavaa ja valmiina saatavaa aineistoa yksittäinen tutkija on vaikeuksissa. Tulee kovin kalliiksi ryhtyä itse vuosikausia kestävään tutkimukseen, jonka päätekohtaa ja matkalla tapahtuvia asioita ei millään voi etukäteen tietää. Tutkija joutuu odottamaan aineiston kertymistä jopa turhaankin.

Mitä vain voi matkalla sattua. Jos ryhdytään tulevaisuuteen suuntautuneeseen seuruu- ja trenditutkimukseen, silloin voi kohteitten kato, esimerkiksi jonkin ikäluokan tai ammattiryhmän tms. kohdalla olla suorastaan kohtalokas tekijä. Cohen ja Manion (1989, 73) käyttävät termiä sample mortality eli otoksen kuolema. Kohteet poistuvat tehtävistään, koulujen oppilaat tai opiskelijat muuttavat paikkakuntaa, osoitteet vaihtuvat, nimet muuttuvat ja vieläpä motivaatio osallistua tutkimukseen saattaa kadota. Ne jotka jäävät jäljelle eivät välttämättä enää edusta populaatiota samalla tavalla kuin alkuperäinen otos. Perättäisten survey-aineistojen tulokset eivät välttämättä edusta enää samoja tekijöitä kerrasta toiseen.

Kolmas virhetekijä on kontrolliefekti eli mittausefekti, joka syntyy sitä, että kohteet tiedostavat mittaus-ja seuruukohteiden merkityksen ja ryhtyvät korostamaan sen vuoksi joitakin toisia seikkoja enemmän kuin alunperin tekivät. Lisäksi ajan kuluessa kohoaa esiin uusia väliintulevia vaikuttavia muuttuja, esimerkiksi ulkoisten olosuhteiden muutoksia, työmenetelmissä ja kulttuurissa tapahtuvia muutoksia, joiden vaikutusta on vaikea arvioida verrattaessa ilmiön perättäisiä vaiheita.

Kun aineisto on koottu, tavallisesti joko survey-tyyppisellä kyselyllä tai erikseen valmiiksi laadittuja tilastoja apuna käyttäen, jatketaan analyysia esimerkiksi vertailevien ja kausaalisten tutkimusmenetelmien avulla.

palaa alkuun

9.3.3 Työntutkimus

Työntutkimus on kokenut suuria muutoksia tämän vuosisadan viimeisten vuosikymmenten aikana. Teollistumisen ja automaatistumisen kehittyessä oletettiin, että fyysinen työ tulee vähitellen loppumaan eikä työtä enää tarvitsisi tutkia työnfysiologian kannalta, vaan työn-tutkimus kohdistaisi päähuomionsa konejärjestelmien tutkimukseen. Fyysisen työn loppuminen on osoittautunut harhaksi, mutta työtehtävien perusteellinen muuttuminen on tosiasia. Fyysisen kuormittumisen ilmenemismuodot ovat toiset kuin ennen. Työtieteiden merkityksen korostuminen, työpsykologian ja työfysiologian lähentyminen ja erityisesti ergonomian esiin tunkeutuminen ovat uudelleen virittäneet työfysiologian tiedon kysynnän. (Scherrer 1988, 5)

Suuri ja mahdollisesti jatkuvasti kehittyvä osa työntutkimuksesta käsittelee varsinaista työn kehittämistä, jolloin päähuomio on esimerkiksi työn jaottelemisessa, sen yksinkertaistamisessa, uusien työmenetelmien kehittämisessä, työn suoritusajan määrittämisessä, kuhunkin työvaiheeseen käytettävän ajan tehostamisessa, normaaliaikojen määrittelyssä yms. Useimmat näistä menetelmistä on tosin kehitetty teolliseen työskentelyyn, joten tutkimusmenetelmien soveltaminen suoraan käsityölliseen ja muotoilevaan toimintaan on hankalaa.

Työntutkimuksen se osa, joka käsittelee ihminen-työ -suhdetta käsitellään ergonomia – nimikkeen alla. Yhdysvalloissa siitä käy-tetään nimikettä human factors. Sekä ergonomia- että human factors -sanat kuvaavat ihmisen ja työn vaatimusten yhteisvaikutusta ja molempien tarkoitus on vähentää tarpeetonta kuormitusta työssä.

Työn tutkiminen on hallitun sosioteknisen muutoksen työväline. Sosioteknisen ajattelun mukaan ihmisistä muodostuvaa sosiaalista järjestelmää ja teknologiasta (mukaan luettuna ohjelmat) muodostuvaa teknistä järjestelmää tulee heidän mukaansa kehittää tasapuolisesti. Tyypillisimmillään työn analysointia tarvitaan työnkulkujen, työmenetelmien sekä organisaation työsisältöjen ja työnjaon arvioinnissa ja suunnittelussa. Myös työsuojelu edellyttää työolosuhteiden arviointia. Muita tyypillisiä käyttötarkoituksia ovat: kone- ja laitesuunnittelu, ohjelmasuunnittelu, koulutus, työsuojelutoimenpiteiden kehittely, työhönotto, palkkaus ja työhön sijoittaminen sekä urakierto. Erilaisia analyysitekniikoita on tällä hetkellä käytössä eri puolilla maailmaa kymmeniä. Useimmat niistä on kehitetty jotakin erityistarkoitusta varten. Suuntana näyttää olevan pyrkimys kattaviin analysointitekniikoihin, joissa pyritään yhdistämään ihmisten tuntemusten kartoitus- työprosessien kuvaukseen.

Tutkimustoiminta perustuu useisiin tieteenaloihin. Perinteisesti ergonomia kohdistaa huomionsa siihen, miten työ vaikuttaa ihmiseen. Siihen sisältyy tietoja ihmisen fysiologisesta selviytymisestä fyysisesti vaativassa työssä, työympäristöön liittyvistä kuormitustekijöistä tai mm. kokoonpanotehtävissä tarvittavasta monimutkaisesta psykomotoriikasta tai visuaalisen työn vaatimuksista. Pyrkimys on vähentää työn aiheuttamaa kuormittuneisuutta suunnit-telemalla työ ihmisen kykyjen mukaan. Ergonomia liittää ihmisen kykyjä ja ominaisuuksia koskevan tiedon työtehtävien, tuotteiden, työpaikkojen ja laitteiden suunnitteluun. Hyvän suunnittelun hyöty näkyy tuottavuuden parantumisena sekä työturvallisuuden, työterveyden ja työntekijöiden työtyytyväisyyden lisääntymisenä.

Human factors -tiedonala tutkii pääasiassa ihminen-konejärjestelmää (human engineering). Human factors -toiminnassa huomio kohdistuu ihmisen käyttäytymiseen työtehtävässään, työympäristössä ja työvälineitä käyttäessään. Human factors -toiminta pyrkii suunnitteluun, jossa inhimillisen virheen todennäköisyys olisi mahdollisimman pieni.

Työn fysiologiaa koskevassa perusteellisessa lähdeteoksessa (Scherrer 1988) käsitellään mm. seuraavien työtoimintaan liittyviä tutkimuksellisesti kiinnostavia seikkoja:

  • motoriikka, liikkeet ja työasennot, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti nivelkoneiston biomekaniikkaan, ihmisen antropometrisiin mittoihin,1 asennon säätelyyn ja stabiliteettiin, työliikkeisiin, manuaaliseen työhön ja yläraajojen kompleksisiin liikkeisiin
  • ihmisen energiankulutus sekä energian tarve ja hengityksen ja verenkierron toiminta työssä, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti työaineenvaihduntaan sekä lihastyön hyötysuhteeseen
  • lämpöfysiologiaan kuuluvat tekijät, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti elimistön lämpötasapainoon sekä vaatetuksen lämpöfysiologiaan
  • työskentely ja sopeutuminen eri ilmastotyyppeihin, erityisesti työ ja oleskelu kuumassa, kylmässä ja korkealla
  • Tärinän ja kiihtyvyyden vaikutus ihmiseen, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti tärinää aistivien mekanoreseptorien toimintaan
  • melun psykofysiikka sekä sen vaikutus kuuloon ja muuhun elimistöön, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti kuulovauriovaaran arviointiin, kuulosuojainten käyttöön liittyviin tekijöihin sekä ympäristömelun psyko-sosi-aalisiin vaikutuksiin
  • valaistukseen ja näköön vaikuttavat tekijät, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti valon aistimiseen, väriaistiin ja värien näkemiseen, näkökenttään liittyviin tekijöihin yhteydessä työympäristöön, katselustra-tegioihin, silmään kohdistuviin vaaroihin työssä, erityisesti fysikaalisiin ja kemiallisiin riskeihin, valaistukseen ja sen parantamiseen
  • ihminen tiedon ja informaation käsittelijänä, joista tutkimuksellinen huomio kiinnittyy erityisesti työstä peräisin olevien signaalien ja näköinformaation vastaanottamiseen, valppauteen sekä työliikkeisiin ja työasentoihin informaation käsittelyssä.

Työergonomian puolestapuhujat korostavat erityisesti sitä, että kun työstä poistetaan turha ponnistelun tarve tai kun parannetaan tiedonsiirtoa ihmisten välillä tai tuotteen välittämää informaatiota ihmiselle, tuottavuus paranee ja lopuksi myös tuotanto kasvaa. Näiden tekijöiden tutkimus onkin ollut siinä määrin hallitsevassa asemassa, että eräät sellaiset tekijät, jotka puhuisivat toisaalta myös riittävän, varsinkin älyllisen ja luovan ponnistelun tarpeellisuuden ja hyödyllisyyden puolesta ovat jääneet vähäiselle huomiolle. Tämänkaltaisiin tekijöihin voisi työtoimintojen tutkimus puolestaan paneutua.

palaa alkuun

9.3.3.1 Työntutkimuksen lähestymistavat

Työntutkimus ja perinteinen ergonominen työn analyysi ovat kohdistuneet työtehtävään, joissa työn elementit, vaiheet ja osavaiheet esiintyvät toistuvana ajallisesti ennustettavissa olevina kokonaisuuksina. Kehittyneissä teollisuusmaissa tällaiset työt (vaihetyöt, toistotyöt) ovat vähitellen jäämässä vähemmistöön, vaikka ovatkin edelleen tavallisia. Yhä useammilla aloilla, palvelutoiminnassa, automaation piirissä, julkisella sektorilla, syntyy työkokonaisuuksia, joissa toistuminen ei ole hallitseva piirre, vaan työtehtävien vaihtelevuus, jopa yllättävyys. Tällaiset työt ovat komplekseja (kokonaistettuja) töitä vastakohtanaan ositetut työt. Kompleksien töiden ns. työn sisältö voi olla hyvinkin rikas.

Tutkimuksellisesti ergonomiassa on kysymys ihmisen ja teknisen ympäristön vuorovaikutuksen tutkimisesta. Tällöin selvitetään, millä tavoin ihminen vaikuttaa teknisen järjestelmän toimintaan, ja toisaalta, millä tavoin hän saa tietoa, havaintoja tästä ympäristöstä. Tämä vuorovaikutus muodostaa ihminen-kone -järjestelmän, jota perinteisesti kuvataan kaaviolla, jossa ihminen saa aistijärjestelmällään tietoja koneen toiminnasta, joko välittömästi esimerkiksi kuuntelemalla käyntiääntä tai erilaisten näyttölaitteiden, mittarien ja näyttöpäätteiden kautta. Ihminen vaikuttaa koneeseen tekemällä erilaisia säätötoimintoja käsillään, jaloillaan tai jopa puheellaan, jotka taas kone tunnistaa käskyinä säätimiensä ja säätöjärjestelmiensä kautta. (Wisner & Kuorinka 1988, 595)

Ihminen-kone-järjestelmässä tarkastellaan toimintojen jakamista koneelle ja ihmiselle. Pyrkimyksenä on, että kumpikin osapuoli tekisi niitä toimintoja, jotka sille ovat edullisimpia, ts. kone huolehtii voimaa vaativasta, toistuvista suorituksista ja ihminen päättelyä ja ajattelua edellyttävistä suorituksista. Tietotekniikan uusin kehitys on hävittämässä tätä rajaa tehtävien jakamisessa, tehtävien allokaatiossa, ihmisen ja koneen välillä. (Wisner & Kuorinka 1988, 595)

Ihminen-kone -järjestelmä on tuottanut tehokkaita ja hyödyllisiä tuloksia mm. ajoneuvojen hallinnan suunnittelussa. Puutteena ihminen-kone-järjestelmässä on se, että työtilannetta tarkastellaan vain joltakin pieneltä osalta, joka ei monissa tapauksissa ole erityisen keskeinen. Työn kokonaissisältö, työn kognitiiviset tekijät yms. muodostavat huomattavasti laajemman viitekehyksen työn ymmärtämiselle. Erityisen harhaanjohtavaa on, jos ihminen-kone-järjestelmä pyritään laajentamaan ihmisryhmiä ja koneita koskevaksi kokonaisjärjestelmäksi. Tällöin sosiaalinen vuorovaikutus jää täysin huomioon ottamatta. (Wisner & Kuorinka 1988,595)

Hackerin (1982) mukaan olennaista on tarkastella työtoimintoja paljon edellistä laajemmin. Hänen mukaansa olennaisia tarkastelukulmia ovat mm. seuraavat:

  • työn psyykkinen rakenne ja psyykkinen säätely
  • työtoiminnan tavoitteisuus ja työn motivationaalinen säätely
  • työn havainnollis-käsitteellinen säätely
  • työtoimintojen intellektuaalinen säätely
  • työtoiminnan sensomotorinen säätely.

Laajaulotteisten ja kokonaistettujen työtoimintojen metodologian erikoispiirteitä komplekseille, rikastetuille ja laajaulotteisille töille, kuten esimerkiksi käsityön ja muotoilun alojen työtoiminnot tavallisesti ovat, on ominaista sekä ajallinen, laadullinen, prosessuaalinen että psyykkinen vaihtelevuus. Tuskin on olemassa kahta samanlaista työprosessia tai työpäivää.

Komplekseja töitä tutkittaessa työn ajallinen vaihtelu on otettava huomioon, jos halutaan tutkimukselle edustavuutta, mutta vaihtelu on itsessäänkin tutkimuskohde. Kuormituksen vaihtelu merkitsee usein sitä, että työssä käytetään eri aikoina erilaisia toimintastrategioita. Vaihtelua ei sellaisenaan voida pitää haitallisena. Vaihteleva työ on suotavampi kuin yksitoikkoinen, samanlaisena toistuva. Vaihtelevassa työssä hetkellistä korkeaa kuormitusta voi kompensoida kevyempi seuraava vaihe. Optimaalisen vaihtelun selvittäminen on kompleksien töiden tutkimuksen keskeisiä pyrkimyksiä. (Wisner & Kuorinka 1988, 593-594)

Perinteisessä työntutkimuksessa työn jakaminen vaiheisiin tapahtuu ulkoisten tapahtumien, materiaalin kulun, liikkeiden, koneiden käytön jne. perusteella. Esimerkki tällaisesta työntutkimuksesta on ns. MTM (Methods Time Measurement) -menetelmä. Komplekseja töitä tutkittaessa ei näin voida menetellä. Yksi työnvaihe laajennetussa tai kokonaistetussa työssä muodostaa vain osan; kokonaisuudessa kertautuvat työn kaikki osatekijät, suunnittelu, operatiivisen mallin mukaisen toimintamallin käynnistyminen, korjaaminen, kognitiiviset tekijät, fyysinen toteutus työliikkeineen ja päätyminen lopputulokseen. Työn vaiheiden määrittäminen laajennetussa ja kokonaistetussa työssä edellyttää huolellista perehtymistä ao. työhön ja sen prosessointiin. (Wisner & Kuorinka 1988, 593-594)

Komplekseja töitä ei voida kuvata yksityiskohtaisesti etukäteen, koska ne usein perustuvat olennaisilta osiltaan heuristiseen toimintatapaan. Heuristinen toimintatapa tai ongelmien ratkominen tarkoittaa sitä, että työtehtävä ei ole etukäteen tarkoin määrätty eikä sitä voida ohjelmoida tarkkojen ohjelmasääntöjen mukaan. (Vrt. Anttila 1993, 99) Oikeiden päätösten ja suorituksen tekemiseksi ei ole riittävää tietoa tarjolla, vaan joudutaan turvautumaan peukalosääntöihin, epävarmoihin tietoihin, jopa arvaamiseen lopputulokseen pääsemiseksi. Työhön liittyvät vaikeudet, häiriöt ja odottamattomat tapahtumat on ratkaistava niiden ilmaantuessa heuristisesti. (Wisner & Kuorinka 1988, 595)

Ergonominen työn analyysi sisältää lukuisia erilaisia menetelmiä, joista on runsaasti kirjallisuutta käytettävissä. Ergonomisen työn analyysin alueita ovat mm.

  • työntekijöiden käsitysten ja kognitiivisten toimintojen arviointi
  • työtilanteen erilaisten tekijöiden yhteisvaikutuksen huomioon ottaminen
  • työntekijän käyttämien erilaisten informaatiolähteiden selvittäminen sekä niiden käyttäminen työn kokonaiskäsityksen muodostamiseksi
  • havainnoitavissa olevan käyttäytymisen tutkiminen kokonaisuudessaan.

Fysiologisten kenttämittausten tulosten tulkitseminen on mahdollista ainoastaan analysoimalla motorista käyttäytymistä kokonaisuudessaan. Ergonomiassa käytetään työfysiologisten ja työpsykologisten mittausten ja työntutkimuksen koko asteikkoa hyväksi. (Wisner & Kuorinka 1988,601)

Työntekijän kuvauksella omasta työstään on huomattava merkitys vaikka se usein on subjektiivinen. Kognitiivisessa lähestymistavassa pyritään selvittämään työntekijöiden havainnoinnin kohteita, hänen käyttämiään menettelytapoja, strategioita ja näiden muutoksia. Työntekijöiden käsitysten rekisteröiminen antaa pohjaa muille ergonomisille lähestymistavoille, mm. lingvistiselle tutkimukselle, jossa puhetta tarkastellaan sosiologisena tai affektiivisena käyttäytymisenä.

Työntekijän kuvaus omasta työstään voidaan yhdistää muuhun työn analyysiin. Toimintojen kuvaaminen työpaikalla ei useinkaan riitä. Tarvitaan mahdollisesti ns. osallistuvaa havainnointia tai toimintatutkimusta, jossa tutkija tekee itse tutkimaansa työtä. Havainnoitsijan käytettävissä olevia menetelmiä ovat operatiivisen kuvan tuottaminen (sisäisten mallien kuvaaminen), kriittisten tapahtumien tutkiminen, toimintojen välisten vuorovaikutuksien tarkkailu ja työntekijän sanallinen kuvaus siitä, miten hän ratkaisee esiin tulevat ongelmat. (Wisner & Kuorinka 1988,602) Tällaisia lähestymistapoja on jo tähän mennessä kehitetty varsin paljon käsityötieteen tutkimuksen alueella.

Motorisen toiminnan havainnoiminen on tärkeä väline työn ymmärtämisessä. Havainnoitavan käyttäytymisen kohteet jaetaan työliikkeisiin, havainnoimisliikkeisiin ja kommunikaatioliikkeisiin. Esimerkiksi kankaan kutominen tai puun höylääminen on työliike, mutta kudottaessa ja höylättäessä saadaan myös käsitys materiaalin vastuksesta (havainnoimisliike) ja työskentelytapa voi informoida esiintyvistä vaikeuksista (kommunikaatioliike). (Vrt. Wisner & Kuorinka 1988, 603)

Työliikkeitä voimaa tuottavina ja liikkeitä aikaansaavina työn osina on tarkasteltu eri mallien pohjalta. Kinesiologiset ja biomekaaniset mallit tarkastelevat ulkoisen liikkeen aikaan saamista sekä siinä esiintyviä voimia. Tämä työtieteellisen tutkimuksen lähestymistapa pätee yksinkertaisiin liikkeisiin mutta monimutkaisten liikkeiden hallitseminen tämänkaltaisten mallien avulla on toistaiseksi vaikeata.

Liikkeiden taidon ja oppimisen tutkiminen on antanut aiheen toiseen lähestymistapaan. Siinä liikettä tarkastellaan oppimisprosessina, jossa itse suoritus jaetaan kolmeen osatekijään havaintotoimintaan, säätelytoimintaan ja varsinaiseen motoriseen toimintaan. Työliikkeiden tutkimiselle ja rasittavuuden arvioimiselle tällä taitomallilla (skill) on runsaasti annettavaa.

Havaintotoiminnat riippuvat käytetystä aistista: pinnan tasaisuutta arvioidaan tunnustelemalla, pehmeyttä ja joustavuutta arvioidaan koskettelemalla, venyttämällä ja puristamalla, kuumaksi oletettua pintaa lähestytään varovasti, hajun suuntaan käännytään nuuhkimaan jne. Havainnoimisliikkeistä tavallisimpia ovat pään asentojen ja silmien liikkeiden havainnoiminen näkötehtävässä sekä sormien, käden ja käsivarsien liikkeet kineettisissä tehtävissä. Näillä menetelmillä saadut tulokset saavat merkityksensä vasta, kun ne sijoitetaan viitekehykseensä, selitysmalliin, ja niihin liitetään havainnot työliikkeistä ja asennoista, käydystä kommunikaatiosta sekä operaattorin sanallinen kuvaus tehtävästään jne.

Kommunikaatiotoiminnoista puhe on monissa tehtävissä keskeinen kommunikaatioväline, joka heijastaa työhön liittyviä kuormitustekijöitä monella tasolla. Paitsi puheen sisältöä – informatiivista ja affektiivista – voidaan tutkia, kenelle puhutaan, kuinka usein, miten puhekommunikaation määrä ja laatu vaihtelee eri tilanteissa jne. Puhekommunikaation tutkiminen voi antaa käsityksen työn sisällöstä, kognitiivisista tekijöistä jne. Puhekommunikaatiota voidaan tarkastella akustiselta kannalta (esim. puheen peittyminen melun vuoksi), fonetiikan kannalta (motorisen toiminnan muuttuminen äänen tason suhteen, huutaminen), kielen murteellisuuden kannalta (esim. muiden kulttuurien tai alakulttuurien edustajat) tai puheeseen liittyvien psykologisten tai patologisten vaikeuksien sekä lingvistiikan kannalta (semantiikka ja kielioppirakenteet).

Tässä yhteydessä semiotiikka tarkoittaa tutkimusmenetelmänä olennaisesti samaa kuin semioottiset menetelmät yleensäkin laadullisen analyysin välineenä. Se voi olla myös koodattujen liikkeiden tutkimusta, johon kuuluu puhuttu tai elekieli. On olemassa myös yksiselitteisiä ei-koodattuja kommunikaatiotapoja, joissa tietyn tilanteen tai toiminnan havaitseminen toimii informaation lähteenä.

Työtilan ja laitteiden mitoituksen analysoiminen kuuluu perinteelliseen ergonomiseen analyysiin. Oikea mitoitus on edellytys tehokkaalle ja virheettömälle informaation vastaanottoprosessille sekä sitä seuraaville toimenpiteille, ohjausliikkeille ym. Esimerkiksi koneen käyttäjän on nähtävä työkohde ja hallintalaitteiden on oltava hänen ulottuvillaan. Ohjaamon ja laitteiden mitoitusten on siis oltava käyttäjän mukaiset.

Toisaalta mitoituksella on merkitystä tuki- ja liikuntaelimistön kuormittumiselle. Jatkuva tai usein toistuva huono työasento, jonka väärä mitoitus aiheuttaa, voi aiheuttaa tuki- ja liikuntaelimistön vaivoja tai pahentaa sairauksia.

Työkoneiden ja käsityökalujen suunnitteluun liittyy mitoituksen lisäksi erilaisia biomekaanisia ja kinesiologisia tekijöitä. Esimerkiksi hiomakoneen suunnittelussa on otettava huomioon kahvojen kitkatekijät, laitteen painopisteen asema, koneen aiheuttamien hitaus- ja reaktiovoimien siirtäminen käteen, tärinän siirtymisen ehkäiseminen jne.

Toiminta-analyysimenetelmät (työnkulku-, toiminta- ja virtauskaaviot) ottavat huomioon ajallisen ja järjestyksen vaihtelun. Ne ottavat huomioon myös työhön sisältyvien monimutkaisten toimintojen organisaation sekä ajallisen ja paikallisen jakautumisen. Ergonomiseen toiminta-analyysiin kuuluu liikkeiden ja toiminnan keskeytysten tutkiminen, niiden merkityksen ja laadun selvittäminen sekä puhekommunikaation määrän ja kohdentumisen analysoiminen. Merkittävä piirre ergonomisessa toimintoanalyysissa on vaihtuvan ohjelman käsite, suunniteltujen toimintojen ja toteutuneiden seurausten tutkiminen. (Wisner & Kuorinka 1988, 606)

fi_image154
Kuva 84. Verkkoperiaatteet.

fi_image255

Kuva 85. Tehtäväanalyysikaavio eli ns. vuokaavio

Kaavion pystyakselille on sijoitettu työn suorittajien eri ryhmät, vaaka-akselilla on suoritettavan työn eri tehtäväluokat. Taulukkoon on piirretty vuokaavio työn etenemisestä vaiheesta toiseen.

Työn analyysia ja sen tutkimista varten laaditaan ensin ns. solmukohta-analyysi ja laaditaan työn etenemisen todennäköinen järjestys. Tämän perusteella laaditaan myös työn seurantakaavake. Se laaditaan tutkijan olettamasta työnkulusta eli laaditaan ennakolta odotettavien seikkojen perusteella analyysit solmukohta- ja työn järjestysseikoista. Ajatuksena on vetää nuoliviivoja tapahtumien etenemisen mukaan solmukohdasta toiseen siten, kuin kukin työn suorittaja omassa työssään etenee. Lisäksi voidaan merkitä työn seuraajan omat kommentit nuolikartalle. Kuhunkin kaavakkeeseen lisätään myös tarvittavat henkilöitä ja ympäristöä koskevat perustiedot.

Verkkotekniikalla saadaan kokemusten mukaan suorituksista ja työn solmukohdista hyvin luotettavaa ja todentuntuista kuvaa. Siitä voidaan kehittää jatkoanalyyseja esimerkiksi varianssianalyysien ja erilaisten korrelatiivisten menetelmien pohjalta. Erittäin laajoissa vuokaavioissa saattaisivat tulla kysymykseen myös sisällönanalyyttiset menetelmät.

Toimintojen systemaattiseen suunnitteluun ja tutkimukseen on kehitetty sellaisia toimintaverkkomalleja (mm. ns. kriittisen polun menetelmiä), joiden edelleen kehittäminen tutkimusmenetelmällisesti antaa haasteita käsityö- ja muotoilutoimintojen tutkimiseen. (Vrt. esim. Liinamaa 1990)

Vartiainen ja Teikari (1990) esittelevät useita erilaisia työntutkimusmenetelmiä, joista useimmat on kehitetty ja sovellettu teollisuustyöhön. Eräät niistä olisivat kuitenkin kiinnostavia sovellettaviksi myös käsityön ja muotoilun erilaisilla ammattialoilla. Seuraavassa eräs esimerkki:

Työn piirteiden arviointi (JDS)

JDS-kysely on kehitetty mittaamaan seuraavia kolmea muuttujaluokkaa:

  1. työn objektiivisia piirteitä, eli missä määrin työt on suunniteltu niin, että ne lisäävät sisäistä työmotivaatiota ja työtyytyväisyyttä tekijässään
  2. työntekijöiden yksilöllisiä tuntemuksia työstään ja laajemmin työympäristöstään
  3. työntekijöiden suhtautumista ”rikastettuihin” töihin eli töihin, joilla on arvioitu olevan suuret mahdollisuudet aiheuttaa sisäistä työmotivaatiota.

Menetelmän taustalla on ajatus siitä, että työssä on objektiivisesti määriteltävissä olevia ominaisuuksia eli piirteitä, jotka vaikuttavat työntekijän tuntemuksiin työstään ja edelleen hänen työmotivaatioonsa ja työtyytyväisyyteensä. Piirteisiin voidaan vaikuttaa teknologiaan ja organisaatioon kohdistuvan sosioteknisen suunnittelun avulla.

JDS-mallin mukaan kolme kriittistä psykologista tilaa (työn koettu merkityksellisyys, vastuuntunne työstä ja tieto työn tuloksista) mahdollistavat positiiviset seuraukset sekä yksilön että työn kannalta, eli korkean sisäisen työmotivaation, ”kasvu”- ja työtyytyväisyyden sekä niiden seurauksena korkealaatuisen työsuorituksen, vähäiset poissaolot ja pienen vaihtuvuuden. Positiivisten tulosten toteutumiseksi on kaikkien kolmen kriittisen psykologisen tilan esiinnyttävä samanaikaisesti.

Kriittiset psykologiset tilat muodostuvat työn viidestä ydinpiirteestä. Pääasiassa kolme työn ydinpiirteistä, nimittäin työn vaatimat taidot, työkokonaisuus ja työn merkittävyys, lisäävät työn koettua merkityksellisyyttä. Vastuuntunne työstä lisääntyy suuren itsenäisyyden myötä ja runsas palaute lisää tietoa työn tuloksista JDS-mallin pohjalta lasketaan työn ydinpiirteistä muodostuva motivaatiopotentiaali.

Menetelmää voidaan käyttää useisiin tarkoituksiin:

  • Olemassa olevien töiden tutkimiseen ja arviointiin – onko työn uudelleen muotoiluntarvetta, jotta työntekijän työmotivaatio ja tuottavuus lisääntyvät
  • Toteutetun muutoksen arviointiin jälkikäteen – onko muutos toteutettu sosioteknisen muutosstrategian mukaisesti ottamalla monipuolisesti huomioon niin teknologia kuin henkilöstökin, vai onko muutos toteutettu ”spontaanina” teknologian kehittämisellä perinteisen muutosstrategian mukaisesti
  • Muutoksen käynnistäjänä ja työvälineenä – projekti- ja kehittämisryhmät käyttävät menetelmää toistuvasti muutoksen suunnittelussa, muutoksen aikana palautteen saamiseksi ja muutoksen jälkeen sen onnistumisen arvioinnissa. (Vartiainen & Teikari 1990,43-54)

palaa alkuun

9.3.4 Systeemianalyysit

Systeemianalyysi voidaan määrittää menetelmäksi, jossa yhdistyvät intuitio ja arviointi. Se on tietynlainen kehikko, jonka puitteissa asiantuntijat kehittävät lukuisan määrän erilaisia mahdollisia yhdistelmiä. Kuten Checkland (1986,137) sanoo, systeemi-sanalla on kaksi konnotaatiota. Ensiksi sitä käytetään samassa tarkoituksessa kuin systeemiteknologiaa (systems engineering), jossa päähuomio kohdistuu erilaisten välineellisten, henkilö- ja toimenpide-tekijöiden kokonaisuuteen, toiseksi sellaisessa yhdistelevässä ja kokoavassa mielessä, joka viittaa yhdistelmään taloudelliset, teknologiset, poliittiset, strategiset tekijät, jotka puolestaan kaikki vaikuttavat jonkin tärkeän ongelman ratkaisemiseen.

Systeemianalyysit voidaan jakaa kahteen päälohkoon: perinteiseen systeemianalyysiin ja pehmeään systeemianalyysiin.

Systeemianalyyseissä on erilaisia koulukuntia ja erilaisia näkemyksiä suunnittelukohteen erityisluonteen ja jopa suunnittelijan maailmankatsomuksen mukaisesti.

Kvantitatiivisesta, määrällisestä suunnittelusta kiinnostuneessa systeemianalyysissa on tavoitteena pääasiassa kuvata ja analysoida tutkittavia systeemejä ja joissakin teknisissä tarkoituksissa suunnitella ja ohjata niitä. (vrt. hierarkiset systeemimallit!)

Kvalitatiivinen systeemianalyysi rakentuu vähemmän muodollisille malleille ja tekniikoille ja lähtee epämuodollisista kuvauksista, käytännöllisestä tiedosta ja terveen järjen käytöstä. Tarkoituksena on saada aikaan erilaisia päätös- ja toimintastrategioita annetussa ongelmatilanteessa sekä analysoida niiden vaikutuksia.

Tutkimusmenetelmällisesti systeemianalyyseja on pohdittu runsaimmin teknisten tieteiden piirissä. Systeemiteknologian kehittyessä erityisesti 1950-luvulta lähtien kehitykseen vaikutti voimakkaasti amerikkalainen RAND-Corporation, jonka tehtävänä oli edistää amerikkalaisten yhtiöiden systeemitoimintoja. Taustalla olivat sotilaallisten operaatioiden tieteellisen kehittämisen tarpeet, mutta siviilisovelluksista tuli varsin nopeasti kehityksen pääsuuntaus.

RAND-ohjelmassa määriteltiin systeemianalyysin olennaiset tekijät:

  • Määritellään tavoitteet, jotka on tarkoitus saavuttaa.
  • Määritellään vaihtoehtoiset tekniikat tai välineet (tai systeemit), joilla tavoitteisiin voidaan päästä.
  • Määritellään kustannukset/resurssit, jotka kukin systeemi vaatii.
  • Laaditaan matemaattinen malli tai malleja:. matemaattinen tai looginen kehys tai yhtälövalikoima, joissa osoitetaan tavoitteiden, tekniikoiden, välineiden, ympäristön ja resurssien välinen riippuvuus.
  • Määritellään kriteerit, joilla erilaisista tavoitteiden, kustannustekijöiden ja resurssien yhdistelmistä valitaan parhaimmat tai optimaaliset vaihtoehdot. (Checkland 1986, 136)

Systeemianalyysissa tarkastellaan ongelmaa kokonaisuutena, kontekstissaan ja vertaillaan vaihtoehtoisia ratkaisuja niiden mahdollisten seuraamusten valossa. Siinä edellytetään kolmea eri lähestymistapaa, jotka kaikki vaikuttavat toisiinsa työskentelyprosessin kuluessa.

Ensiksikin selvitetään systemaattisen tutkimuksen avulla päätöksentekijän tavoitteita sekä niitä relevantteja kriteereitä, joilla ratkaistaan eri vaihtoehtojen välinen, tavoitteiden mukainen paremmuus. Seuraavaksi identifioidaan eri vaihtoehdot ja niiden toteuttamismahdollisuudet ja verrataan niitä tehokkuuteen, kustannuksiin, aikatekijöihin ja riskitekijöihin. Lopuksi ryhdytään suunnittelemaan parempia vaihtoehtoja ja valitaan muita tavoitteita, jos edellä tutkitut ovat osoittautuneet puutteellisiksi. (Checkland 1986,137)

Perinteinen systeemianalyysi on lähellä “hyvää insinööriteknologiaa“, sanoo Checkland (1986). Sen mukaan myös tieteellisessä analyysissa käytetään hyväksi teknologian tutkimuksen, taloudellisen tutkimuksen ja aikaresursoinnin tutkimuksen tutki-musmenetelmiä. Parhaimmillaan tutkimus on tuottanut systemaattista järkiperäisyyttä inhimilliseen päätöksentekoon.

Perinteisessä systeemianalyysissä on myös ongelmia:

Se vastaa paremmin “koviin“ kuin “pehmeisiin“ kysymyksiin.

Perinteisessä systeemianalyysissa toimenpiteet alkavat siitä, että insinööri hyväksyy valmiin määrittelyn siitä, mitä hänen tulee luoda tai kehittää. Hän vastaa kysymykseen Miten? ja hän olettaa, että kysymykseen Mitä? on jo vastattu muualla.

Tarpeiden määrittely sivuutetaan niinikään, koska vaatimusten määrittelyä ei problematisoida, vaan ryhdytään suoraan etsimään ratkaisuja vaatimusten toteuttamiseen erilaisin vaihtoehdoin. Jälleen vastataan kysymykseen Miten? eikä kysymykseen Mitä?

Tavoitteiden määrittely on tärkeä osa toimintaa. Osa tavoitteista on kuitenkin luonteeltaan laadullisia, siis “pehmeitä“ eikä niihin ole helppo löytää ratkaisuja “kovilla“ menetelmillä.

Pehmeä systeemianalyysi pitää lähtökohtanaan pehmeitä, huonosti ja epätäsmällisesti määriteltyjä ongelmia. Ongelmia käsitellään todellisessa maailmassa eikä niitä eristetä pelkästään laboratorioihin. Kriteerinä ratkaisun onnistumiselle on, että asianomaiset ihmiset pitävät ratkaisua onnistuneena tai että ongelmatilanne on parantunut tai että on saatu näkemystä asiaan.

Lähtökohtana on systeemin määrittely inhimillisen maailman ja teknologisen maailman yhteistoimintana, jolla on jokin yhteinen tavoite. Toimenpiteenä on sen jälkeen valita järjestelmä, joka ratkaisee sen ongelman, jonka suunnittelija on havainnut ja aloittaa toimenpiteet. Määritellään valitun systeemin tavoitteet ja suoritusten mittaukset, määritellään suoritusten ja tulosten arvioinnit. Systeemi voidaan suunnitella joko paperilla tai tietokoneella, sitä varten voidaan rakentaa erilaisia malleja, sitä voidaan simuloida ja etsiä erilaisia optimiratkaisuja.

Ydinidea tässä systeemissä on, että se muistuttaa ongelmanratkaisuprosessia. Erona ongelmanratkaisuprosessiin, jonka tulokseksi usein ymmärretään jokin äkkiä keksitty “ad hoc“ idea, systeemianalyysissa keskitytään tutkimaan myös sitä prosessia, jonka tuloksena jokin ratkaisu syntyy.
fi_image155
Kuva 86. Ongelmanratkaisuprosessin ja systeemianalyysin välimaastossa: iteratiiviset palautekierrokset sitovat prosessin eri vaiheet toisiinsa (Lundequist 1995,105).

Pehmeä systeemianalyysi voidaan tutkimusmenetelmällisesti toteuttaa pääosin samoilla periaatteilla kuin toimintatutkimus.

palaa alkuun

9.4.1 Kyselytutkimuksen suunnittelu

(vrt. Isaac & Michael 1987,129):

Tutkimuksen tarkoitus ja laajuus määritellään täsmällisin termein. Vältetään yleisiä määrittelyjä esim. ”laaditaan opettajatutkimus” tai että tutkitaan ”kuluttajien asenteita suomalaisiin tuotteisiin”.

Ei kannata turvautua johonkin olemassa olevaan kyselylomakkeeseen, vaikka houkutus käyttää valmista työtä olisikin suuri, koska se on kuitenkin suunniteltu toista tarkoitusta, toista perusjoukkoa ja olosuhteita varten. Vaikka jokin aikaisempi lomake hyvinkin saattaa soveltua lähtökohdaksi, silti kukin tilanne on tapaus erikseen.

Kun kyselylomaketta suunnitellaan, se kannattaa tehdä yhteistyössä haastateltavien kanssa, koska he parhaiten tietävät, mikä on heidän kannaltaan tarkoituksenmukaista ja sanonnaltaan heidän ajatusmaailmaansa vastaavaa (esim. ”brainstorm” -menetelmällä).

Jokainen kyselylomake on esikokeiltava sekä vastaajien tasolla että aineiston jälkikäsittelyn kannalta, jotta turhat ja epäselvät kysymykset voidaan ajoissa korjata ja jotta aineiston koodaus ja taulukointi sujuisi ongelmitta.

Myös esikoodattujen kysymysten taulukointisysteemit kannattaa tarkistaa ennakolta.

Niin usein kuin mahdollista, kannattaa suunnitella samoista aiheista sekä jäsenneltyjä että avoimia kysymyksiä, jotta vastausten yhdenmukaisuutta ja validiutta voidaan arvioida.

Kysymyksiä ei kannata laatia pelkästään uteliaisuudesta, koska liian runsas kysymysten määrä pelkästään väsyttää vastaajia. Esitestauksen aikana kannattaa tarkistaa, kuinka pitkiin kysymyssarjoihin vastaajat ovat motivoituneita vastaamaan. Jos kysymysten määrä ylittää 30, kannattaa jo ryhtyä kriittiseen määrän tarkasteluun.

Lopullinen kyselylomake kannattaa pitää niin lyhyenä, yksinkertaisena ja suoraviivaisena kuin mahdollista. Liian monimutkaiset, raskaat ja vaikeaselkoiset lomakkeet pelottavat monia vastaajia ja kasaavat tuloksia enemmän asiaan perehtyneisiin, enemmän koulutettuihin ja niihin, jotka voivat uhrata enemmän aikaa vastaamiseen.

Lomakkeeseen liitetään vastaajien henkilöllisyyttä koskevia tietoja vain siinä määrin kuin niitä todella tarvitaan vastausten analysoinnissa. Henkilötietojen keräämisen tulee perustua teoriataustassa esille tulleisiin tiedontarpeisiin. Aikaisempien tutkimusten tulosten perusteella kannattaa katsoa, mitkä tiedot ovat osoittautuneet olennaisiksi tutkittavan ilmiön kannalta. On tavallista, että lomakkeissa kysytään vastaajan ikää, sukupuolta, osoitetta/paikkakuntaa, ammattia ja koulutusta. Sen lisäksi voidaan kysyä perheenjäsenten lukumäärää, tulotasoa ja muita henkilöön liittyviä seikkoja. Näiden tietojen kysyminen kannattaa monestakin syystä rajoittaa minimiin. Ne lisäävät kyselyn pituutta ja lomakkeen monimutkaisuutta, ne koetaan helposti yksityisyyttä loukkaaviksi ja jopa turhaksi uteluksi. Kuitenkin useimmat tutkimukset edellyttävät, että vastaajien henkilötaustat ovat tiedossa ja silloin näitä muuttujia käytetään joko selittävinä tai luokittelu- ja ryhmittelymuuttujina. Mitä useampaan henkilömuuttujien mukaiseen alakategoriaan aineisto jaetaan, sitä pienempiä ryhmiä joudutaan käsittelemään ja voi käydä niin, ettei otoksen koko lainkaan kestä moniin pikkuryhmiin jakamista. Kannattaa harkita, mihin kohtaan lomakkeessa henkilötietoja koskevat kysymykset sijoitetaan. Jos ne ovat heti alussa, monien mielestä kysymyslomake on hyökkäävän henkilökohtainen ja silloin onkin parempi, että ao. tiedot sijoitetaan lomakkeen loppuun. Jos ne ovat ylipitkän lomakkeen lopussa, vastaajien motivaatio on ehkä ehtynyt ennen näihin kysymyksiin pääsyä. Esitutkimus on siis paikallaan tässäkin asiassa.

palaa alkuun



9.4.1.1 Kyselylomakkeen laatiminen

Kysymysmuoto voi olla avoin tai suljettu. Avoimeen kysymykseen voi kukin yleensä vastata kuinka haluaa. Siinä on olemassa vaihtoehto, johon vastaaja kirjoittaa mieleisensä ilmaisun, tai siinä voidaan antaa tilaa yksiselitteiselle vastaukselle.

Esimerkki:

Avoin kysymys:

Missä määrin nykyinen työsi vastaa kykyjäsi ja taitojasi?
_________________________________________________________
________________________________________________________

tai:
Nykyinen työni vastaa kykyjäni ja taitojani __________________ tehtävissä

Jos käytetään suljettuja kysymyksiä, ne voivat puolestaan olla joko nominaaliasteikolla, järjestysasteikolla tai skaalatulla asteikolla vastattavia. Haastateltava valitsee etukäteen tehdyistä vaihtoehdoista hänelle sopivan vaihtoehdon. Yleensä annetaan kysymyssarjan lopussa lisäksi myös mahdollisuus valita vapaa vaihtoehto, johon voi vastata itselleen soveltuvalla tavalla.

Suljettu kysymys:

Missä määrin nykyinen työsi vastaa kykyjäsi ja taitojasi?

( ) Vastaa täysin kykyjäni ja taitojani
( ) Vastaa tyydyttävästi kykyjäni ja taitojani
( ) Vastaa vain osittain kykyjäni ja taitojani
( ) Ei suurelta osin vastaa kykyjäni ja taitojani
( ) Ei lainkaan vastaa kykyjäni ja taitojani

Nominaaliasteikolle laadittu kysymys tarkoittaa, että vastaaja valitsee jonkin hänelle sopivan vaihtoehdon useista mahdollisuuksista. Vaihtoehdot eivät ole millään asteikolla eikä niistä mitään voida pitää toisen edellä olevana.

Esimerkki:

Saan eniten tyydytystä työssäni:

1. miellyttävästä työympäristöstä
2. mukavista työtovereista
3. omasta osaamisestani
4. esimiesten antamasta palautteesta
5. hyvästä palkasta
6. asiakkaiden antamasta palautteesta

Vastauksia voidaan käyttää luokittelumuuttujina ja todeta eniten vastauksia keränneet osiot. Joskus pyydetään vastaajia nimeämään useampia kuin yksi tekijä. Silloin tulee pohdinnan paikka, miten tulokset kootaan, koska osioita ei voida käyttää ryhmittelymuuttujina. Tuloksissa voidaan vain todeta, mitkä osiot saavuttivat yli koko aineiston laskettaessa suurimman frekvenssin.

Järjestysasteikkoa käytettäessä pyydetään vastaajia asettamaan asioita tai henkilöitä järjestykseen jonkin kriteerin mukaan. Silloin menetellään esimerkiksi seuraavasti:

Esimerkki:

Merkitse seuraavat työviihtyisyyteen liittyvät seikat tärkeysjärjestykseen numeroin 1-5, joista 1 on tärkein, 5 vähiten tärkeä

O Päivittäinen työaika on minulle sopiva
O Työmatka on minulle sopiva
O Työympäristö on viihtyisä ja kodikas
O Työtoverit ovat mukavia
O Lähin esimieheni suhtautuu minuun reilusti ja asiallisesti

Usein pohditaan sitä, kuinka monta vaihtoehtoa vastaajille on annettava. Kahden vaihtoehdon käyttö johtaa ns. dikotomiaan, josta seuraa, että siitä syntyy kaksi toisiaan pois sulkevaa vaihtoehtoa. On itsestään selvää, että tätä kysymysmuotoa käytetään henkilöiden sukupuolta koskevissa kysymyksissä, mutta sitä kannattaa harkita kriittisesti muissa tapauksissa.

Esimerkki:

Osallistutko työpaikallasi keskusteluun työviihtyisyydestä?

O Kyllä O En

Jos asia jätetään tähän, ei siitä tutkija paljonkaan hyödy. Siitä voisi jatkaa eteenpäin kehittämällä kysymyksiä niille, jotka eivät osallistu ja niille, jotka osallistuvat jne. jolloin pääsisi kiinni taustalla oleviin ja vaikuttaviin seikkoihin.
Kolmen vaihtoehdon käyttö on joskus paikallaan, jos halutaan esiin kahden ääripään välille jäävä neutraali alue tms.

Esimerkki:

Miten suhtaudut kysymykseen työviihtyisyydestä työpaikallasi:

O Pidän sitä O En yleensä ajattele O Vastustan sen
tärkeänä koko asiaa käsittelemistä

Likert -asteikkoa käytetään usein mm. asennetutkimuksissa, varsinkin ns. semanttisen differentiaalin asteikkona. Semanttinen differentiaali sisältää useita osioita, jotka kaikki katsotaan voitavan asettaa edustamaan suhtautumista johonkin ilmiöön. Vastaaja merkitsee, millä intensiteetillä, voimakkuudella hän suhtautuu kuhunkin osioon. Osioiden asteikot merkitsevät ääripäissään esimerkiksi “täysin samaa mieltä“…“täysin eri mieltä“. Tyypillinen Likert -asteikko näyttää seuraavalta:

Esimerkki:
Täysin Osittain En Osittain Täysin
samaa samaa osaa eri eri mieltä
mieltä mieltä sanoa mieltä
———————————————————————————————————–

Nykyinen työni
vastaa kykyjäni
ja taitojani

———————————————————————————————————–

Jos halutaan tutkia vaikkapa asenteita tai käsityksiä jostakin, voidaan käyttää Osgoodin semanttisen differentiaalin menetelmää. (Osgood & al. 1957) Se tarkoittaa, että sanoille annetaan semanttisia merkityksiä, joihin vastaaja reagoi.

Semanttisessa differentiaalissa on kolme elementtiä:

  1. käsite, jota arvioidaan semanttisesti
  2. adjektiivien vastakohtaparit, jotka ankkuroidaan asteikon ääripäihin
  3. asteikko, joka voi olla 1-5, 1-7 tai 1-9. Osgoodin mukaan paras tulos saavutetaan käyttämällä 7-asteikkoa.

Osgoodin mukaan adjektiivipareja voidaan luoda kolmella tavalla:

  1. arvioivia adjektiiveja (esim. “hyvä – paha“)
  2. voimakkuutta osoittavia adjektiiveja (esim. “kova – pehmeä“)
  3. toimintaa osoittavia adjektiiveja (esim. “hidas – nopea“).

Yleensä ei tämäntapaisissa tutkimuksissa voida kattaa alueen kaikkia käsitteitä. Niistä on valittava keskeiset tai otettava niistä “otos”. Koska otoksen poimiminen olisi kovin työläs ja monimutkainen asia, valitaan käsitteet tavallisesti käyttäen tervettä järkeä ja aiheen asiantuntemusta. Tällöin tutkija valitsee sellaisia käsitteitä, joiden merkityksissä hän odottaa suuria yksilökohtaisia eroja, sellaisia, joiden merkitykset ovat vastaajille yksiselitteisiä ja sellaisia, jotka ovat kaikille tuttuja. Tulosten tulkinta edellyttää tutkijan tuntevan alueensa niin hyvin, että hän osaa tulkita saamansa tiedon oikein. Yhtä lailla oletetaan, että tutkija hallitsee vastaajien käsitemaailman ja heidän käyttämänsä dimensiot.

Asteikkovastauksien vaihtoehtoja voidaan suunnitella kysyttävän asian mukaan eri tavoin, myös esimerkiksi todistuksista tuttuun tapaan.

Erinomainen Hyvä Tyydyttävä Välttävä Heikko
————————————————————————————————————

Työtyytyväisyys
nykyiseen työhöni on

————————————————————————————————————

Asteikon käyttö tekee mahdolliseksi vastausten analysoinnin vaativillakin tilastollisilla menetelmillä. Isaac & Michael (1987,146) suosittavat seuraavia keskeisiä analyysimenetelmiä:

Tehdään t-testi tai keskiarvotesti (khiin neliö) ryhmien välisten erojen tai yksilötason kaikkien vastausten asteikoista tai kaikkien vastaajien yhteenlaskettujen asteikkojen keskiarvoista.

Tehdään pelkästään visuaalinen profiilianalyysi (kuva 87) tai liitetään siihen myös esim. t-testin tai keskiarvotestien tulokset.

Tehdään semanttisen avaruuden klusterianalyysi (kuva 88).

Joskus on syytä laajentaa vaihtoehtojen määrää paljonkin suuremmaksi. Jotkut amerikkalaiset tutkijat ovat pitäneet jopa 99-portaista asteikkoa sopivana, koska siitä voi jokainen hakea itselleen soveltuvan kohdan ja vastaukset todella erottuvat aineistossa, jota voidaan käsitellä esim. monimuuttujamenetelmin.
fi_image156
Kuva 87. Esimerkki visuaalisesta profiilianalyysista (Pelkonen 1991).

palaa alkuun

9.4.1.2 Kyselyaineiston käsittely

Kun aineisto on koottu, seuraa sen muokkaaminen siihen kuntoon, että sen analysoiva käsittely voi alkaa. Ensiksi aineisto on tarkistettava. Sen jälkeen alkaa koodaus.

Aluksi tarkistetaan mahdolliset virheelliset vastaukset ja kokonaan puutteelliset lomakkeet ja kiinnitetään huomiota mm. seuraaviin seikkoihin:

Täydellisyys: Onko jokaiseen kysymykseen saatu vastaus? Jokaiseen kysymykseen kannattaa asettaa mukaan esimerkiksi vaihtoehto ”en osaa vastata” tai vaihtoehto ”muu, mikä…” siltä varalta, että vastaaja ei muuten löydä oikeaa vaihtoehtoa. Puuttuville vastauksille voi joskus saada tukea lomakkeen muista kysymyksistä. Joskus, jos lomakkeet eivät ole anonyymejä, ilman vastaajien nimiä, voi olla mahdollista pyytää vastaajia täydentämään puuttuvat tiedot.

Täsmällisyys: Tarkistetaan, onko kaikkiin kysymyksiin vastattu täsmällisesti. Joskus esiintyy huolimattomuutta ja väärinymmärrystäkin. Rasti on saatettu merkitä väärään ruutuun, on rengastettu väärä koodi, on virheellisiä numerotietoja (esim. ikä, tulotaso, jne.).Tämänkaltaiset huolimattomuudet vaikuttavat tulosten luotettavuuteen.
Yhtenäisyys: tarkistetaan, ovatko kaikki ymmärtäneet ja tulkinneet kysymykset ja annetut ohjeet samalla tavalla.

Tämän jälkeen alkaa kaikkien sellaisten vastausten koodaus, joiden kohdalla se voidaan tehdä. Avoimeen kysymykseen annettujen vastausten koodaus on ongelmallisempi kysymys. Esikoodattuja kysymyksiä voivat olla esimerkiksi seuraavat:

sukupuoli siviilisääty
1 nainen 1 naimaton

2 mies 2 naimisissa

3 avioliitossa
4 eronnut
5 leski

Ne vastaukset, joihin voidaan etukäteen laatia vastausluokat, varustetaan myös valmiiksi koodeilla. Ne avoimet kysymykset, joihin annetut vastaukset selviävät vasta koko aineiston ollessa koossa, koodataan soveltuviin luokkiin jälkikäteen.

Kuva 88. Esimerkki klusterianalyysista (Anttila 183a, 108).

Kun koko aineisto on koodattu, jatketaan analyysia erilaisin tilastollisin menetelmin.

palaa alkuun

9.4.1.3 Kyselylomakkeen saatteet

Yleensä tutkijan tehtäviin kuuluu antaa vastaajille riittävä informaatio siitä, mistä tutkimuksessa on kysymys, mihin tarkoitukseen tutkimusta tehdään ja mihin sen tuloksia käytetään. Hyviin tapoihin kuuluu, että vastaajille vakuutetaan, ettei heidän henkilösuojansa ole missään tutkimuksen vaiheessa uhattuna, ja ettei tuloksia ilmoiteta henkilötasolla. Samalla ilmoitetaan laitos tai muu yksikkö, jonka nimissä toimitaan sekä yleensä opinnäytetöissä myös tutkimusta ohjaavan professorin tai muun ohjaajan nimi. Kirjeessä todetaan vastausten lähettämisen viimeinen päivämäärä.

palaa alkuun

9.4.1.4 Kadon merkitys

Yleensä postitse lähetettyyn ja muuhunkin sellaiseen kyselyyn, joka lähetetään ilman henkilökohtaista kosketusta haastateltavaan, vastataan nihkeämmin kuin sellaiseen, jossa vastaaja tietää tutkijan henkilökohtaisesti olevan paikalla vastauksia vastaanottamassa. Vaikka otos olisi huolellisesti suunniteltu perusjoukosta, aiheuttaa vastausten kato useinkin ongelmia. Vaikka jokaisessa kyselyssä aina on otettava huomioon jokin prosenttimäärä katoa, sen kohoaminen suureksi huolestuttaa. Milloin kato on liian suuri? Isaac & Michael (1987,135) toteavat, että jos kato on alle 20% otoksesta, ei vielä ole suurta syytä huoleen, mutta jos se menee sen yli, kannattaa huolestua. On kysyttävä, mitä osaa otoksesta edustavat vastaamatta jättäneet? On mahdollista, että vastaajat edustavat niitä, jotka yleensä helposti motivoituvat erilaisiin kyselyihin, tai että heillä on parempi koulutus tutkittavaan asiaan, tai että heillä on enemmän aikaa vastaamiseen tms. Koska suuri kato aiheuttaa tutkimuksen luotettavuusongelmia, sen vaikutus tuloksiin on aina arvioitava.

Eräs tapa arvioida pois jääneiden vastausten merkitystä, on valita vastaamatta jääneiden joukosta pieni satunnaisotos ja haastatella näitä henkilöitä ja vastaamatta jättämisen syitä. (Isaac & Michael 1987,135) Tämä menetelmä edellyttää tietenkin, että on jokin tapa rekisteröidä vastaajat ja vastaamatta jättäneet.

Jos kaikki vastaajat eivät ole vastanneet määräaikaan mennessä, tutkija tietenkin lähettäisi mielellään kehotuskirjeen vastaamatta jättäneille. Jos kuitenkin on huolehdittava vastaajien oikeudesta anonymiteettiin, tutkijalla ei ole vastaajarekisteriä eli numerointia tai muita tunnisteita lähetettyihin lomakkeisiin ja se aiheuttaa ongelmia. Eräs mahdollisuus on tällöin lähettää koko otokselle uusi kirje, mutta se nostaa tutkimuksen kustannuksia.

Suomalainen tutkimusetiikka korostaa tutkimusten henkilösuojaoikeutta, mikä itse asiassa karsii huomattavasti kyselytutkimusten käytön mahdollisuuksia. Kuitenkin esim. Isaac & Michael (1987, 135) viittaavat joihinkin tutkimuksiin, joiden mukaan tuloksissa ei juuri ole eroa riippumatta siitä, onko vastaukset palautettu nimellisinä tai nimettöminä.

Vastaajarekisterin pitämistä voidaan harkita, kunnes aineisto on käsitelty ja tuhota se sen jälkeen. Tämä edellyttää kuitenkin, että voidaan vakuuttautua siitä, ettei kysymyslomakkeisiin sisälly mitään henkilösuojan kannalta arkaluonteista aineistoa ja voidaan vakuuttaa vastaajille, että aineistoa käytetään ainoastaan tutkimustarkoituksiin kenenkään nimien esille tulematta ja että aineisto suojataan ulkopuolisilta. Opinnäytetöissä tämä on tutkimusta ohjaavan henkilön vastuulla.

Kun tutkimusaineisto on koottu ja palautetut vastaukset on tarkistettu, koodataan aineisto ja jatketaan sen jälkeen analyysia erilaisin tilastollisin menetelmin.

palaa alkuun

9.4.2 Haastattelun suunnittelu

Kun suunnitellaan haastattelukysymyksiä tai -teemoja, on lähdettävä liikkeelle tutkimuksen teoreettisista taustoista, sen käytännöllisistä tavoitteista. On myös perusteltava, miksi juuri haastattelumenetelmä on valittu aineiston saamiseksi vastaamaan tutkimuksen tavoitteita. Tutkimuskysymykset tai tutkimusongelmat on pystyttävä määrittelemään erittäin tarkasti, koska haastattelukysymykset ja -teemat perustuvat niihin.

Tämän jälkeen laaditaan haastattelurunko eli suunnitelma, joka perustuu tutkimuksen tavoitteisiin. Haastattelukysymykset laaditaan niin, että vastaajat tuottavat sitä tietoa, mitä tutkija tarvitsee. Nämä kysymykset vastaavat tutkimuksen muuttujia, toisin sanoen muuttujat määrittyvät kysymyksen mukaisesti. Käytännössä pyritään jokaista kysymystä perustelemaan sillä, mihin tutkimusongelmaan niillä haetaan vastausta ja mitä muuttujia ne edustavat. Näitä muuttujia siis mitataan. Cohen & Manion (1989, 321) ehdottavat, että tutkija todella etukäteen nimeää ne muuttujat, joihin hän haastattelun avulla pyrkii saamaan sisällön.

palaa alkuun

9.4.2.1 Haastattelurungon laatiminen

Tutkija laatii itselleen haastattelurungon, (tai haastatteluoppaan) jonka tehtävänä on ohjata haastattelijan ja vastaajan välistä toimintaa. Jos haastattelu tapahtuu vapaasti, ilman pitkälle meneviä strukturoituja kysymyksiä, se voi lipua kauaskin aiheesta, ellei sitä ohjata tietyllä tavalla.

kuva089

Kuva 89. Esimerkki haastattelurungon laadinnan tueksi tehdystä aihealueen kognitiivisesta kartasta (Syrjäläinen 1990, 42).

Esimerkki haastattelurungon laadinnaksi

Haastattelurungon laadinnan jälkeen tutkijan tehtävänä on suunnitella etukäteen myös vastaajien mahdolliset vastausmuodot ja tapa, jolla vastaukset talletetaan. Kysymykseen tulevat erilaisten vastausasteikkojen käyttö (katso myös kyselylomakkeen suunnittelu), haastattelun suorittajan omien muistiinpanojen tekeminen käyttäen apuna erilaisia asteikkomuotoja tai vastausten nauhoittaminen joko ääninauhalle tai videonauhalle.

Yleensä on tarkoituksena, että haastattelijalla on useampi kuin yksi kysymys, johon haetaan vastausta. Silloin on paikallaan laatia haastatteluopas (interview guide). Sitä varten voidaan laatia lomake, varsinkin, jos haastattelijoita on useampia kuin yksi. Kaikkien haastattelijoiden tulee muodostaa yhtäläinen käsitys aiheesta, koska kysymysten vaihtelu olisi kohtalokasta aineiston luotettavuudelle. Haastatteluoppaan laadintaan kannattaa pyytää työryhmä, sillä yhteistyön tulos on todetusti parempi kuin yksin laadittu.

Haastatteluoppaassa voidaan noudattaa esimerkiksi seuraavaa järjestystä:

  1. Kirjoita näkyviin tutkimuksen keskeinen aihe
  2. Kirjoita näkyviin sanoja, sanontoja, käsitteitä, kysymyksiä, aiheita, jotka liittyvät tutkittavaan ilmiöön. Jos mahdollista, käytä hyväksesi ns. aivoriihi-menetelmää.
  3. Kokoa edellä mainituista yhteen samankaltaiset seikat eräänlaisiksi alustaviksi tutkimuskategorioiksi.
  4. Valitse niistä tutkimuksesi kannalta soveltuvat kategoriat haastatteluun.
  5. Muodosta niistä joko haastatteluopas tai haastattelurunko
  6. Kehitä haastatteluopasta varten kategorioista avoimia kysymyksiä, ja kirjoita niistä kukin omalle kortilleen. Järjestä kortit kysymyksineen sopivaan järjestykseen.
  7. Kehitä haastattelurunkoa varten kustakin kategoriasta useita avoimia kysymyksiä, ja kirjoita kukin niistä omalle kortilleen. Valitse niistä kiinnostavimmat tutkimustasi varten ja järjestä ne sopivaan järjestykseen.
  8. Valmista luonnos haastatteluopasta tai haastattelurunkoa varten ja laadi sen alkuun johdanto, jossa esittelet itsesi ja selvität haastattelun tarkoituksen, vakuutuksen siitä, että haastattelu tapahtuu luottamuksellisesti, luvan käyttää nauhuria ja perustelut sille, miksi asianomainen on valittu mukaan haastatteluun.
  9. Kokeile haastattelua muutaman sellaisen henkilön kanssa, jotka vastaavat tutkimuksen kohderyhmää ja jotka voivat antaa palautetta sekä haastattelun kysymyksistä että itsestäsi haastattelijana.
  10. Tee tarpeelliset muutokset haastatteluoppaaseen tai haastattelurunkoon.
  11. Aloita haastattelu.

palaa alkuun

9.4.2.2 Aineiston kvantitatiivinen analyysi

Monet haastattelukysymykset kannattaa esikoodata, jotta kukin vastaus voidaan nopeasti ja suoraan muuntaa pisteiksi (numeroiksi) objektiivisella tavalla. Mm. mielipideluokitukset ja checking-listat edustavat esikoodattuja kysymyksiä.

Suurimman ongelman muodostavat avoimet kysymykset. Miten ne koodataan ja pisteitetään? Cohen & Manion esittävät kaksi ratkaisua. Ensiksikin, vaikka vastaajan kannalta katsoen hänen vastauksensa voi olla avoin, silti haastattelija voi laatia etukäteen tietyn luokittelumallin, johon hän sijoittaa annetun vastauksen.

Esimerkki esikoodatusta haastattelulomakkeesta:

Kysymys: Mikä on vähiten kiinnostavinta työssäsi?
Vastaus: Enimmäkseen se tapa, jolla firmaa johdetaan – joskaan
pitkät päivät eivätkä tulevaisuudennäkymätkään ole niin hyvät
Koodaus työtoverit……………………………………….
organisaatio………………………x………….
työ sinänsä…………………………………….
työolosuhteet……………………..x………….
muuta, mitä………..tulevaisuuden näkymät…….
Toisena vaihtoehtona on aineiston jälkikoodaus. Sen jälkeen kun haastattelija on tallentanut vastaukset koosteiksi, joko haastattelun aikana tai sen jälkeen kirjallisesti tai nauhoittaen, ne voidaan käsitellä sisällönanalyysin keinoin ja saattaa tulos pisteitykseen jollakin seuraavista tavoista: luokitteluasteikolle, järjestysasteikolle, vastausten lukumäärän mukaan jne.

Olipa pisteitys eli aineiston numeeriseen muotoon saattaminen saatu aikaan millä tahansa menetelmällä, aineistoa voidaan jälkikäsitellä erilaisin tilastollisin menetelmin sen mukaan, mitkä ovat olleet tutkimuksen tavoitteet.

palaa alkuun

9.4.2.3 Aineiston kvalitatiivinen analyysi

Jos haastatteluaineisto perustuu teema-aiheisiin tai avoimiin kysymyksiin, sen voi analysoida kuten laadullinen aineisto yleensä analysoidaan eli käsittelemällä data tutkimuksen teoreettisten taustaoletusten ja tutkimuskysymysten ja -ongelmien antaman viitekehyksen mukaisesti.

Sanallisen haastatteluaineiston muokkaaminen analysoitavaan kuntoon on aikaa vievää puuhaa. Puhutun aineiston saattamista kirjalliseen muotoon sanotaan litteroimiseksi. Se tapahtuu kirjoittamalla tarkasti ja kaikkia vivahteitaan myöten kirjoituskoneella tai nykyään mieluimmin hyvällä tekstinkäsittelyjärjestelmällä virke kerrallaan. Yhden nauhoitetun haastattelutunnin purkaminen vie yleensä 3-4 tuntia kirjoitusaikaa.

Cohen & Manion (1989, 327-333) antavat esimerkin verbaalisen haastatteluaineiston käsittelemiseksi. Seuraavassa on siitä modifioitu versio, johon on otettu mukaan eräiden suomalaisten haastatteluaineistojen analyyseista saatuja kokemuksia.

  • Puhtaaksikirjoitus: Haastattelunauhat puretaan sanatarkasti ottaen huomioon, ei ainoastaan lausutut sanat vaan myös muu ilmaiseva aineisto, joka voidaan kuulla nauhalta, tai josta tutkija on tehnyt muistiinpanoja.
  • Asioiden ja ilmiöiden yhdistely: Kootaan yhteen mahdollisimman paljon tutkijan tulkintoja, jotta voidaan päästä sisään haastatellun henkilön maailmaan. Tutkijan tarkoitus on näin ollen pikemminkin pyrkiä ymmärtämään, mitä haastateltava sanoo, eikä sitä, mitä hän odottaa henkilön sanovan.
  • Haastattelun kuuntelu kokonaisuuden ymmärtämiseksi: Nauhoja kuunnellaan (tai vastaavasti litteroitua aineistoa luetaan) useita kertoja, jotta saadaan esiin merkityssisällöt ja esiin tulevat teemat ja voidaan liittää ne asianomaiseen kontekstiin (asiasisältöön).
  • Yleiseen merkityssisältöön kuuluvien seikkojen hahmottaminen: Läpikäydään sekä verbaali että ei-verbaali ilmaisu, jotta hahmottuu haastateltavan lausuntojen merkitys. Se on eräänlainen haastateltavan lausuntojen kristallisointi ja tiivistelmä.
  • Tutkimuskysymyksiin nähden relevanttien tekijöiden hahmottaminen: Haastattelun yleisestä merkityssisällöstä voidaan poimia esiin ne seikat, jotka ovat tutkimusongelmiin liittyviä. Muuta ei kannata käsitellä, koska ne jäävät aiheen ulkopuolelle.
  • Ulkopuolisten arvioitsijoiden perehdyttäminen arvioimaan relevantteja tekijöitä: Tutkija pyytää ulkopuolisia arvioitsijoita todentamaan (verifioimaan) kohtien 4 ja 5 oikeaan osuvuutta.
  • Turhien seikkojen eliminoiminen: Tutkija tarkistaa relevanttien seikkojen listan ja poistaa selvästi liioittelevat ja turhat tekijät.
  • Relevanttien merkitysseikkojen klusterointi (yhdistely): Tutkija koettaa määritellä, missä määrin ja millä tavalla merkitykselliset tekijät liittyvät yhteen suuremmiksi kokonaisuuksiksi, löytyykö joitakin yhteisiä tai keskeisiä aiheita.
  • Merkityskokonaisuuksien määrittely: Pohditaan, voidaanko merkityskokonaisuuksia nimetä jollakin tutkimusaiheeseen soveltuvalla tavalla.
  • Jokaisen yksilöllisen haastattelun yhteenvedon kirjoittaminen: Laaditaan alkuperäisistä haastatteluista yhteenveto.
  • Annetaan haastateltavien tutustua yhteenvetoon ja aihekokonaisuuksiin: Tämä vaihe on eräänlainen jatkohaastattelu, jossa tarkistetaan, onko yhteenveto oikein laadittu ja onko ilmiön sisältö oikein käsitetty.
  • Jälkihaastattelun teemojen ja yhteenvetojen tarkistus: Uuden aineiston kautta tutkija käy läpi koko aineiston ja lisää tai tarkistaa tarpeelliset kohdat.
  • Identifioidaan yleiset ja erityiset teemat yli koko haastatteluaineiston: Kootaan kaikkia haastatteluja koskeva yleiskäsitys sekä sen sisällä olevat yksilölliset variaatiot. Tarkistetaan, onko jotakin yhteistä kaikille haastatteluille ja missä määrin ja millaisessa tapauksessa aineisto sisältää yksilöllisiä poikkeuksia.
  • Aiheiden liittäminen kontekstiin: Liitetään esiin kohonneet aiheet ja merkityskokonaisuudet tutkimuksen teoreettiseen taustaan samoin kuin ilmiön käytännön kontekstiin.
  • Laaditaan koko aineistoa käsittävä yhteenveto (summary).

palaa alkuun

9.4.3 Delfoi menetelmä

Nimitys delfoi-menetelmä viittaa muinaiseen kreikkalaiseen oraakkelipaikkaan Delfoihin, jossa ennustuspapitar Pythia vastasi neuvonhakijan kysymyksiin erilaisin vähän sekavin sanoin, joista papit sitten muovasivat järkevän tuntuisia ja ymmärrettäviä vastauksia. Tutkimusmenetelmänä pyritään delfoilla hiukan samalla tavalla saamaan selkoa joistakin suurista, tärkeistä ja hämärän peitossa olevista asioista.

Delfoi -menetelmä soveltuu käyttöön silloin, kun on tarkoitus saavuttaa ryhmän konsensus eli yksimielisyys jostakin asiasta. Jos siihen pyritään avoimella ns. pyöreän pöydän keskustelulla eli paneelilla silloin tulos helposti vaarantuu tai vinoutuu useistakin eri syistä:

  • enemmistön edustama laumaefekti (bandwagon effect)
  • mielipidejohtajien tai muuten voimakkaitten henkilöiden vaikutus ryhmän mielipiteeseen
  • ryhmädynamiikan vahva vaikutus, joka voi manipuloida kaikkia jäseniä
    yksittäisten ryhmän jäsenten haluttomuus ilmaista julkisesti mielipiteitään.

Delfoi-menetelmän kehittäjä oli alunperin Olaf Helmer (1967), joka pyrki luomaan ryhmän konsensukseen pyrkivää menetelmää, jossa voitaisiin minimoida edellä mainitut seikat. Itse asiassa kysymys on menetelmästä, jossa kukin yksittäinen jäsen voi kehittää ryhmän yhteistä ratkaisua eteenpäin, mutta samalla pysyttäytyä yksilötasolla. Ryhmän jäsenet tarkistavat vaihe vaiheelta asemansa ja käsityksensä tilanteesta ryhmän ratkaisun kehittyessä eteenpäin ja samalla voivat tehdä tarpeellisiksi katsomiaan korjaus- ja muutosehdotuksia. Lopullinen ratkaisu on kaikille tiedoksi saatettu sopimusratkaisu eli konsensus.

Delfoi-menetelmän avainelementit ovat

  • informaation strukturointi
  • osanottajien välinen palaute
    anonymiteetti. (Linstone 1987, 274)

Delfoi-menetelmän kulku

  1. Valitaan ryhmän jäsenet. Niiden on oltava sellaisia henkilöitä, joiden mielipide asiasta halutaan tietää. Jos kysymys on laajakantoisesta ja monivivahteisesta asiasta, pyritään saamaan mukaan kaikki ne tahot, joiden mielipiteellä on merkitystä. Jäsenten ei tarvitse tietää toisistaan, mutta jokaiselta on etukäteen hyvä saada suostumus ja sitoumus osallistua tutkimukseen. Sen vuoksi on heille lähetettävä pyynnön ohessa lyhyt selvitys metodista ja siitä, että asiaan tullaan palaamaan kaksi tai kolme kertaa.
  2. Laaditaan ensimmäinen kyselylomake. Siihen voi kukin ryhmän jäsen esittää tutkittavaan ilmiöön liittyviä näkökulmia, tavoitteita, käsitteitä jne. tai sitten tutkija itse laatii taustateoriaan, asetettuihin hypoteeseihin tai aikaisempiin tutkimuksiin tms. liittyvät alustavat väittämät osioina, joihin on otettava kantaa. Ne sijoitetaan toisiinsa nähden satunnaiseen järjestykseen ja muutenkin noudatetaan samoja suunnittelusääntöjä, kuin yleensä kyselytutkimuksessa on käytäntönä.
  3. Delfoi-paneelin osanottajat vastaavat ensimmäiseen kyselyyn. He asettavat kyselylomakkeen osiot omasta mielestään tärkeysjärjestykseen ja palauttavat lomakkeen tutkijalle.
  4. Palautetut lomakkeet analysoidaan ja etsitään ne seikat, joista vallitsee suurin yksimielisyys. Niistä kootaan uusi lomake, joka jälleen lähetetään osanottajille. Samalla tutkija esittää ensimmäisen kierroksen antaman alustavan palautteen. Kukin asettaa osiot uudelleen tärkeysjärjestykseen. Jos hänen käsityksensä poikkeaa merkitsevästi muiden esittämistä, hänen on syytä perustella sitä muutamin sanoin. Lomake palautetaan tutkijalle.
  5. Tutkija analysoi toisen kierroksen vastaukset. Jos jo tässä vaiheessa on saavutettu riittäväksi katsottava yksimielisyys, tutkija kokoaa ratkaisun, mutta jos asia on jäänyt vielä avoimeksi, käynnistetään kolmas kierros.
  6. Tutkija kokoaa tuloksen ja esittää sen konsensuksen, johon on voitu päästä samalla kun toteaa ne seikat, joista ei ole voitu saavuttaa yksimielisyyttä.

Mervi Friman toteaa omassa tutkielmassaan, jossa on sovellettu delfoi -menetelmää, Linstoneen ja Turoffiin (1975) viitaten mm. seuraavaa:

Delfoi-menetelmä vaikuttaa vaarallisen yksinkertaiselta ja sen vuoksi kannattaa varottaa seuraavista useimmin tehtävistä virheistä: aiheesta annetaan liian johdattelevaa ja yksityiskohtaista tietoa, joka johtaa vastaajat liian tarkasti tiettyyn suuntaan. Tiedon antamisesta on vastuussa tutkija, joka näin ollen tuo liikaa esiin omaa käsitystään ja mahdollisesti toivomaansa lopputulosta tutkittavasta kohteesta. Toisena vaaratekijänä on puutteellinen tekniikka vastausten koonnissa ja esittämisessä seuraavalla kierroksella. Epäselvissä ja tulkinnanvaraisissa tapauksissa tutkijan olisi tuotava epävarmat tulkinnat esiin seuraavan kierroksen kysymyksissä eikä oikaistava niitä. Oikaiseminen tapahtuu helposti tutkijan itsensä toivomaan suuntaan. Tutkija saattaa myös liian hanakasti sulkea pois poikkeavat näkökannat seuraavan kierroksen kysymyksistä ja tehdä näin keinotekoista konsensusta vielä keskeneräisistä ja ratkaisematta olevista mielipiteistä. Delfoi-menetelmä on tyypillisesti alku (input) tulevaisuuteen suuntautuneelle prosessille, jossa tavoitellaan yhteisiä päämääriä. Delfoi-menetelmällä saadut tulokset eivät ole lopullinen tulos, vaan prosessin seuraavassa vaiheessa käytettäviä aineksia. (Friman 1996; Linstone & Turoff 1975; Moore 1987)

Delfoi-menetelmä on soveltunut erityisen hyvin tilanteisiin, joissa on kyse joistakin suurista periaatteellisista tavoitteista, kehittämishankkeista tai sosiaalisesti herkistä organisaation sisäisistä kysymyksistä, joita ei tavanomaisilla menetelmillä ole voinut lähestyä.

palaa alkuun

9.5 Kokeellinen tutkimus

Kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena on tutkia ilmiössä olevien muuttujien syy-seuraus -suhdetta koettelemalla yhtä tai useampaa koeryhmää yhdessä tai useammassa koetilanteessa ja vertaamalla tuloksia yhteen tai useampaan sellaisen kontrolliryhmän tulokseen, joita ei ole asetettu koetilanteen alaiseksi.

Kokeellisen tutkimuksen tarkoituksena on tutkia mittatulosten varianssia ja tähän varianssiin vaikuttavia tekijöitä. On olemassa kolmenlaista kontrolloitavaa varianssia, joista Isaac ja Michael (1987, 80) puhuvat varianssin “minimax“-pyrkimyksenä:

    1. Pyritään maksimoimaan kokeen tuottama varianssi ja silloin muuttujien systemaattisella varioinnilla pyritään osoittamaan hypoteesien suuntaista tulosta. Koetilanne pyritään järjestämään niin monipuoliseksi kuin mahdollista ja korostamaan hypoteesien suuntaisia olosuhteita.
    2. Pyritään kontrolloimaan koetilanteen ulkopuolista varianssia eli niiden systemaattisten mutta ”epätoivottujen” efektien vaikutusta, jotka mahdollisesti vaikuttavat koetuloksiin, mutta jotka eivät ole tutkimuksen tarkoituksena. Usein nämä muuttujat ovat ns. väliintulevia muuttujia. Kontrolliin on viisi eri mahdollisuutta:
  1. Ulkoisten tekijöiden vaikutuksen vakioiminen. Sen voi tehdä valitsemalla koehenkilöitä tai aineistoa, joka on homogeeninen tähän muuttujaan nähden.
  2. Satunnaistaminen, joka tarkoittaa, että kaikkia mahdollisia ulkoisia muuttujia kontrolloidaan samanaikaisesti. Käytännössä satunnaisesti valittuja tekijöitä liitetään satunnaisella tavalla koeryhmiin, joita puolestaan asetetaan satunnaisella tavalla koetilanteeseen tai kontrollitilanteeseen.
  3. Liitetään ulkopuoliset muuttujat mukaan niin kuin ne olisivat normaalisti mukana tutkimusasetelmassa. Siten saadaan ulkopuoliset muuttujat kontrollimuuttujiksi ja ne tuottavat lisäinformaatiota niiden vaikutuksista selitettävään muuttujaan samoin kuin niiden mahdollisista yhteisvaihteluista muiden selittävien muuttujien ja luokittelumuuttujien kanssa.
  4. Tavallisimmin käytetty menetelmä ulkoisten muuttujien kontrolloimiseksi on “matching“ eli vertailu yhden tai useamman muun selitettävän muuttujan kanssa. Vaikka menetelmällä on eräitä haittapuolia, silti sen voi katsoa olevan käyttökelpoinen menetelmä, jos ulkopuolisen muuttujan korrelaatio selitettävään muuttujaan on r > .50
  5. Viidentenä on olemassa tilastollinen menettely. Silloin käytetään kovarianssianalyysia, joka paljastaa muuttujien välisen yhteisvaihtelun. Erittäin hyödyllinen on kovarianssi-menetelmä silloin, kun se yhdistetään satunnaistamiseen.
  1. Minimoidaan virhevarianssi eli satunnaisten tekijöiden vaikutus mukaan lukien mittausvirheen vaikutus. Tämä saavutetaan tavallisesti huolellisella mittaustilanteen kontrollilla sekä lisäämällä mittauksen tai testauksen reliabiliteettia. Koska virhevarianssi on ennakoimaton ja liikkuu normaalisti keskiarvoltaan nollan molemmin puolin, sen kohoaminen ikään kuin nielee selitettävien muuttujien systemaattista varianssia ja helposti hukkuu erilaisten taustamuuttujien hälinään. Otoksen virhettä voidaan minimoida lisäämällä otoksen kokoa. (Isaac & Michael 1987, 8)

Kokeellisessa tutkimuksessa käytetään tavallisesti vertailu- tai kontrolliryhmää koeasetelman alaisten ryhmien tuloksiin.Kokeellinen tutkimus keskittyy varianssin kontrolliin.Kokeellisen tutkimuksen sisäinen validiteetti on ilman epäilystä keskeistä koko tutkimukselle samalla kun se on koko kokeellisen tutkimuksen metodologian päätavoite.

Kysymys kuuluu: Tuottaako kokeellinen manipulointi eli muuttujien tahallinen koettelu tässä nimenomaisessa tutkimuksessa tarvittavat muuttujien sisäiset ja väliset erot?

Ulkoinen validiteetti on toinen olennainen kokeellisen tutkimuksen tavoite. Se asettaa kysymyksen: Kuinka edustavia ovat saadut tulokset ja voidaanko tuloksia yleistää toisiin samanlaisiin olosuhteisiin ja kohteisiin?

Klassillinen kokeellinen tutkimus pyrkii vakioimaan kaikki kysymykseen tulevat muuttujat paitsi yksittäistä kokeiltavaa muuttujaa, jota muutellaan tai jonka annetaan varioida. Kehittyneemmät metodiset ratkaisut, kuten esimerkiksi faktorianalyysi tai varianssi-analyysi antavat nykyään tutkijalle mahdollisuuden useiden muuttujien yhtäaikaiseen muunteluun tai varioimiseen useammassakin kuin yhdessä koeryhmässä samanaikaisesti. Se tekee mahdolliseksi tulosten käytön samanaikaisesti moneen eri tarkoitukseen, jolloin:

  • voidaan määrittää pääasiallisen selittävän muuttujan vaikutukset muuttujien käsittelyyn
  • voidaan määrittää luokittelumuuttujien varianssi
  • voidaan määrittää valittujen selittävien ja luokittelumuuttujien yhteisvaikutus.

Koska kokeellinen tutkimus on menetelmistä vahvin pystyessään kontrolloimaan relevantteja muuttujia, se on samalla myös kaikkein rajoittavin ja keinotekoisin. Tämä on kokeellisen menetelmän heikkous ainakin silloin, jos sitä sovelletaan inhimilliseen toimintaan ja todellisen maailman tilanteisiin. Parhaimmillaan se on tilanteissa, jotka sallivat laboratiivisen toiminnan ja tutkittaessa elottomia, helposti manipuloitavia kohteita.

Kokeellisen tutkimuksen suorittaminen:

  • Perehdy tutkimusongelmaa käsittelevään kirjallisuuteen ja aikaisempiin tutkimuksiin.
  • Tunnista ja määrittele ongelma(t).
  • Muodosta ongelmiin liittyvät hypoteesit ottaen huomioon tutkimustulosten seuraamukset ja määrittäen peruskäsitteet ja muuttujat.

Laadi koesuunnitelma:

  • Määrittele kaikki ei-kokeelliset muuttujat, joilla on jokin yhteys koeasetelmaan ja suunnittele niiden kontrollimenettely.
  • Valitse tutkimusmenetelmä.
  • Laadi suunnitelma sellaisen otoksen saamiseksi, joka edustaa tarkoitettua populaatiota, määrää tutkimuskohteet ja niiden ryhmittely sekä määrittele koetoimenpiteet.
  • Tarkista mittareiden validiteetti. Valitse tai valmista ja kalibroi mittavälineet eli tarkista mittausvälineiden mittausluotettavuus mittaamaan kokeen tuloksia.
  • Suunnittele aineiston kokoamismenetelmä ja suorita mahdollinen esitutkimus testaamaan tutkimussuunnitelmaa ja/tai mittavälineiden luotettavuutta.
  • Suunnittele tarvittavat tilastolliset laskelmat ja nollahypoteesien testausmenettely. Tavanomaiset kysymykseen tulevat tilastolliset analyysit ovat varianssianalyysi yksi- tai kaksisuuntaisena, faktorianalyysi tai regressioanalyysi. Näiden lisäksi on lukuisa joukko muita analyysimenetelmiä, joiden käyttömerkitys selviää ao. menetelmäkirjallisuudesta.
  • Suorita kokeet.
  • Muunna eli resursoi raaka-aineisto siihen muotoon, joka parhaiten vastaa tavoitteena olevien vaikutuksien esiin tuomista.
  • Suorita soveltuvat merkitsevyystestaukset määritelläksesi, millä merkitsevyystasolla tutkimustulokset ovat yleistettävissä. Tavallisesti nämä tilastolliset testaukset sisältyvät edellä mainittuihin analyysi-tulostuksiin.
  • Raportoi tarkasti tutkimuksen kulku, sen analyysimenetelmät ja koetulokset. Kiinnitä erityistä huomiota mm. seuraaviin seikkoihin:

Koejärjestelyjen raportointi:

  • perusjoukon suuruus
  • otoksen suuruus ja otantamenetelmä
  • kadon suuruus
  • näytteen suuruus ja muut ominaisuudet
  • kokeen johtajat ja suorittajat
  • tiedot koeolosuhteista
  • kokeen ajankohta.

Tutkimustiedon luotettavuuden arviointi:

  • mittavälineiden luotettavuuden arviointi
  • mitta-asteikkojen ominaisuuksien selvittäminen
  • jakautumien muodon tarkastelu
  • kontrollin luotettavuuden tarkastelu
  • ilmenneiden puutteiden tarkastelu.

palaa alkuun

9.5.1 Kvasikokeellisesta tutkimuksesta

Seuraavasta selostuksesta ilmenee, miten huolellisesti kukin kokeen vaihe on selostettu, ja missä olosuhteissa kokeet on suoritettu, mutta samalla voidaan havaita ne kohdat, joissa ei ole voitu toteuttaa kokeelliselle menetelmälle ominaisia vaatimuksia. Raportin ajatuksena on, että koe voitaisiin toistaa tarvittaessa samoilla edellytyksillä ja mahdollisesti verifioida tai osoittaa vääriksi tämän kokeen tulokset.

Kaikki kankaat pestiin pesukoneessa nestemäisellä Pyykkisuopa -pesuaineella. Silkki pestiin 30oC, polyesteri 40oC ja puuvilla 60o C hienopesuohjelmalla. Kankaat kuivatettiin narulla ja leikattiin 45 x 30 cm suuruisiksi paloiksi marmorointia varten.

Kankaat alunoitiin. Alunaliemi valmistettiin sekoittamalla 50g alunaa 5 1 lämmintä vettä. Kangas upotettiin liuokseen ja kierrettiin kuivaksi. Kangaspalat kuivatettiin narulla ja varottiin, etteivät ne kosketa toisiaan. Kuivat kangaspalat silitettiin materiaalin mukaan. Puuvilla silitettiin 200oC ja polyesteri sekä silkki 150oC lämpötilalla.

Kuviointien tekeminen aloitettiin 7.12.1993, jolloin marmorointipohjana käytettiin perunajauholiisteriä. Huoneen lämpötila oli 23oC ja ilman suhteellinen kosteus vaihteli 54 – 64 % välillä.

Seuraavana päivänä 8.12.1993 jatkettiin marmorointikokeiluja. Nyt marmorointipohjana käytettiin Gelasco-liisteriä. Huoneen lämpötila oli 23oC ja ilman suhteellinen kosteus oli 59 %.

Marmorointia jatkettiin vielä kolmantena perättäisenä päivänä 9.12.1993, jolloin marmorointipohjana käytettiin Metyl-Perfax-lnstant -tapettiliisteriä. Huoneen lämpötila oli tuolloin 22,5oC- ja ilman suhteellinen kosteus 57 %.

Kokeiluja jatkettiin vielä 8.1.1994, jolloin tapettiliisterinä toimivalle marmorointipohjalle kokeiltiin reaktiivivärejä. Huoneen lämpötila oli 25oC ja ilman suhteellinen kosteus 56 – 60 %. Kaikki pigmenttiväreillä marmoroidut kankaat huuhdeltiin heti altaasta nostamisen jälkeen juoksevalla vedellä. Marmoroidut kankaat silitettiin kahden päivän kuluttua marmo-roinnista kullekin kankaalle sopivalla lämpötilalla. Silitys tapahtui kankaan nurjalta puolelta parin minuutin ajan.

Kankaiden pesu suoritettiin viikon kuluttua marmoroinnista. Ensimmäisellä kierroksella kuvioidut kankaat pestiin kuitu-aineryhmittäin käsin nestemäisellä Pyykkisuopa-pesuaineella ja niiden viimeisessä huuhteluvedessä oli huuhteluainetta. Toisella kierroksella kuvioidut kankaat pestiin kuituaineryhmittäin pesukoneessa hellävaraisella pesuohjelmalla. Pesuaineena oli sama nestemäinen Pyykkisuopa. Silkkikankaat pestiin 30oC, polyesterikankaat 40oC ja puuvillakankaat 60oC hienopesuohjelmassa. Myös näissä pesuissa käytettiin huuhteluainetta.

Reaktiiviväreillä marmoroidut kankaat nostettiin kuivumaan heti altaasta nostamisen jälkeen. Niitä ei siinä vaiheessa huuhdeltu, ainoastaan ylimääräinen liisteri poistettiin ikkunalastan avulla. Kankaiden annettiin kuivua huoneenlämmössä 12 h, minkä jälkeen suoritettiin lämpökiinnitys 150oC uunissa 5 min. ajan. Tämän jälkeen kankaat huuhdeltiin ensin juoksevalla kylmällä vedellä. Sitten kangas kastettiin hetkeksi kiehuvaan veteen ja lopuksi vielä huuhdeltiin haalealla vedellä. Tämän jälkeen kankaat kuivatettiin ja silitettiin ennen pesemistä. Pesu suoritettiin kuten vastaaville pigmenttiväreillä kuvioiduille kankaille. (Martikainen 1994, 53-57)

palaa alkuun

9.6 Projektit ja tutkimus

Projektityöskentelyllä tarkoitetaan useita erilaisia toimintatapoja, joita kaikkia yhdistää tavoitteellisuus, yhteistoiminnallisuus ja ongelmakeskeisyys. Seuraavassa tarkastellaan yhtenä kokonaisuutena sellaisia projektitoiminnan ominaisuuksia, jotka antavat aihetta ja haasteita projektiin liittyvälle tutkimustoiminnalle.

Projekti-sanan taustalla on latinankielinen ilmaisu projicere joka se merkitsee “heittää eteen“ eli ehdotus, suunnitelma. Se on siis jotakin, joka on edessämme. Projekti merkitsee sekä ideaa, menetelmää jonkin tavoitteen ja tuloksen saavuttamiseksi että myös sitä työtä, jonka avulla tulos aiotaan saavuttaa. Jos ajatellaan sanana “heittää eteen“ -käsitettä, se johtaa ajatukset niihin eteen tuleviin ehdotuksiin, ideoihin, joiden ratkaisuja yritetään löytää.

Projektin suomenkielisenä muotona käytetään nykyään usein sanaa “hanke“.

Projektissa ja siihen liittyvässä tutkimuksessa määritellään aina projektin tavoite. Projektin sekä määrälliset että laadulliset tavoitteet tulee olla tarkkaan määriteltyjä. Projektin tulee olla yksiselitteinen, selvä, käsitettävissä oleva, muihin asioihin nähden ensisijaiseksi asetettavissa oleva, motivoiva, realistinen ja mitattavissa tai arvioitavissa oleva.

Projektin osatavoitteet kuvaillaan niin, että siitä selviää mm. kunkin osavaiheen ajoittuminen koko hankkeeseen nähden. Osatavoitteet lohkotaan vuorostaan erilaisiin toimintoihin tai mahdollisiin tuotantotavoitteisiin. Kukin toiminto on sellainen työtehtävä, jonka tavoitteena on tietty tuotantotavoite tai tulos. Näiden seuraaminen ja tulosten arviointi tapahtuu sekä kullakin osalohkolla erikseen, mutta myös koko projektin johdon tasolla.

Projektiin liittyy yleensä aina yksi tai useampia ongelmia, joihin haetaan ratkaisua.

fi_image157

Kuva 90. Projektin kulku.

Projektin koostuu kolmesta eri tekijästä: tiedonhankintatavasta, ongelmanratkaisumenetelmästä ja organisaatiomuodosta.

Käytännössä projektityöskentely merkitsee, että useita osahankkeita etenee samanaikaisesti ja vuorotellen. Olennaiset välietapit on kuitenkin erotettavissa:

  • ideointivaihe, jossa tapahtuu hankkeen luova ideointi, täsmentäminen ja rajoittaminen
  • problematisointivaihe, jossa tapahtuu ratkaistavien ongelmien täsmentäminen (muistuttaa vastaava luovaa ongelmanratkaisuprosessia, jossa ongelmat määritellään ja jaetaan ratkaistaviin osaongelmiin)
  • suunnitteluvaihe, jossa määritellään työn kulku, aikataulu, työnjako, avustavat toimenpiteet, apuneuvot, sopimukset toimeksiantajien tai asiakkaiden kanssa, matkat, tutustumiskäynnit jne.
  • toteutusvaihe, jossa suunnitelmat pannaan täytäntöön, ongelmiin haetaan ratkaisua, ratkaisuja koetellaan käytännössä
  • tuloksen – tuotteen tai produktion – esittämisvaihe, jossa dokumentoidaan sekä toteutus että tulos samoin kuin ainakin tuotesuunnittelu- ja kehitysprojekteissa asetetaan tulos näytteille
  • arviointivaihe , jossa tuloksia arvioivat sekä projektiryhmä kokonaisuudessaan että toimeksiantaja tai muu asiakas
  • sovellusvaihe, seuranta, jossa projektin tulosta sovelletaan käytäntöön, tehdään tarvittavat korjaukset, uudet esiin kohoavat ongelmat tunnistetaan ja määritellään, käynnistetään mahdollisesti uusi projekti, sekä projektista ja sen tuloksista tiedottaminen.

Miten tutkimustoiminta liittyy projektiin?

Projektiin liittyy usein selvitys- ja/tai tutkimustyö. Sekä tutkimustoiminnalle että korkeatasoiselle, kehittyneelle ammattitoiminnalle on ominaista, että…

  • työ suoritetaan suunnitelmallisesti ja järjestelmällisesti
  • sekä toteutusprosessi että työn tulokset dokumentoidaan jollakin tavalla
  • työn tulokset ja menetelmät voidaan asettaa kriittisen tarkastelun kohteeksi.

Usein kannattaa aloittaa tekemällä esitutkimus tai muu aihetta koskeva vastaava selvittely, jotta projektin ongelmanasettelu, tavoitteet, osatavoitteet voidaan täsmentää samalla kun selvitetään vastaavien muiden projektien tuloksia ja olemassaoloa. Se voi olla haastattelu- tai kyselytutkimus tai case –tutkimus. Samalla kartoitetaan asiaan liittyvä kirjallisuus, muut julkaisut, tuotteet ja muu olemassa oleva aineisto.

Tutkivan toiminnan avainsanaksi kaikissa tuotekehityshankkeissa muodostuu käsite dokumentointi eli kaikkien niiden ratkaisevien ja tulokseen vaikuttavien seikkojen tunnistaminen ja muistiin merkitseminen, jotka esiintyvät projektin aikana.

Tutkimusmetodin näkökulmasta katsoen tutkittavaa asiaa voidaan lähestyä monella tavalla. Sitä varten voidaan käyttää esimerkiksi seuraavia tapoja:

Suunniteltaessa tutkimusmenetelmää, käytetään tavallisesti triangulaatiota, joka tarkoittaa, että tarvittava tieto hankitaan useammalla kuin yhdellä tavalla.

palaa alkuun

9.6.1 Hyvän tutkimustyön kriteerit

Hedelmällisyys: Hyvä tutkimus on sillä tavalla hedelmällistä, että sen tulokset herättävät uusia kysymyksiä, kohottavat esiin uusia ongelmia ja panevat ajattelemaan eteenpäin. Se panee testaamaan ja kokeilemaan uudelleen. Esiin nousee uusia ajatusmalleja ja yhteyksiä. Ne “generoivat“ uutta. Hyvä projektitutkimus lataa esiin aiheita projektin jatkolle ja uusille kehityslinjoille.

Relevanssi: Olla relevantti merkitsee olla asiaan kuuluva, vaikuttava, merkityksellinen. Hyvä tutkimus on relevantti eli yhteensopiva, “käypä“. Hyvä projektin tutkimusmenetelmä on sellainen, joka liittyy todelliseen tiedonintressiin, tuottaa käypiä tuloksia ja lisää projektiin osallistujien kompetenssia, pätevyyttä.

Objektiivisuus liittyy metodin valintaan: Vaikka tutkija voi myös projektissa vapaasti määrittää tutkittavat ongelmat ja asettaa hypoteesit, silti metodin toteuttamistavassa ja tulosten raportoinnissa on oltava tietyllä tavalla objektiivinen eli noudatettava yleisesti hyväksyttyjä tutkimuksen pelisääntöjä. Tutkija ei voi ryhtyä soveltamaan metodia omien tarkoitusperiensä mukaan. Tutkija ei voi muuttaa sen enempää mittaustuloksia ja testituloksia kuin tulkitakaan jotakin omien mieltymystensä mukaisesti. Hänen tulee noudattaa tieteen logiikkaa (vrt. luku 7: erilaiset päättelyn logiikat).

Verifiointi: Jokaista tutkimustulosta, testitulosta, mittaustulosta, tulkittua tulosta jne., on voitava tarkastella sen luotettavuuden ja todellisuutta vastaavuuden kannalta. Kysymyksessä on tuloksen koetteleminen eli verifiointi. Jokainen tulos on voitava asettaa kriittiseen tarkasteluun. Usein tuloskritiikki yhdistetään käytännössä toimivuuden tarkasteluun: Toimiiko se? Toimiiko se sillä tavalla kuin oli tarkoitus? Mitkä kohdat pitäisi saada toimimaan paremmin? jne.Projekteissa on kuitenkin lukuisia sellaisia kohtia, joissa kesken prosessin on ratkaistava kahden tai useamman vaihtoehdon keskinäinen paremmuus. Silloin ei voida odottaa lopputuloksen koettelua käytännössä, vaan on käynnistettävä tutkimus siitä, mikä vaihtoehto kulloinkin on paras ratkaisu. Verifiointia on myös se, että jokin tulos on rohjettava todeta virheelliseksi, jos sille ei voida saada sen enempää teoreettisesti kuin käytännössäkään vahvistusta.

Kantavat ideat: Varsinkin tuotesuunnittelu- ja tuotekehitysprojekteissa on tavallisesti kysymys siitä keskeisestä kantavasta ideasta, joka kulkee läpi projektin. Kysymys on siitä, millä tavalla projektin eri vaiheissa ja sen eri vastuualueilla tämä kantava idea tiedostetaan ja pystytään ottamaan huomioon.

Käytännöllisyys: Jokainen hyvä tutkimus antaa mahdollisuuden käytännöllisiin sovelluksiin. Jokainen hyvä tutkimustulos sisältää jotakin uutta, sellaista, jota ei aikaisemmin ole osattu ottaa huomioon tai ei ole tultu ajatelleeksi. Hyvä, käytäntöön erinomaisesti sovellettavissa oleva tutkimustulos antaa aiheen tarkistaa myös teorioita. “Mikään ei ole niin käytännöllistä kuin hyvä teoria“ -väite sopii tähän yhteyteen, sillä juuri näin ymmärrettynä teorian ja käytännön välinen suhde asettuu keskenään oikeaan tasapainoon.

palaa alkuun

10.1 Tutkimuksen luotettavuus

Kun puhutaan tutkimuksen yleisestä luotettavuudesta ja pätevyydestä, puhutaan siitä, että esimerkiksi tutkimusaineisto on validi tai että tutkimus kokonaisuudessaan ja sen tulokset ovat valideja eli luotettavia. Voidaan puhua myös siitä, että mittari tai mittaustoimitus on reliaabeli, jolloin tarkoitetaan, että se on pysyvä, antaa samoja tuloksia eri kerroilla.

Kolmas käsite on mittauksen tarkkuus. Kullakin mitta-asteikolla voidaan mitata samaa ilmiötä vähemmän tarkasti tai tarkasti. Mittauksen tarkkuus ei ole itseisarvo, vaan se on tarkoituksenmukaisuuskysymys, joka on ratkaistava tutkimuksen tavoitteista käsin. Millä tarkkuustasolla kulloinkin toimitaan, riippuu ilmiön luonteesta ja tavoitteeksi asetettavasta tuloskuvasta.

Validiteetin kannalta ei useinkaan ole keskeisintä ryhtyä pohtimaan sitä, millä kuinka valideilla mittareilla tuloksia saadaan, vaan aivan ensimmäiseksi miettiä sitä, millainen tutkimuksen strategia on validi. Tutkimustyössä käytetty menetelmä ei itsessään johda tietoon, vaan menetelmä on valittava sen mukaan, millaista tietoa halutaan.

Keskeinen kysymys on: mikä on se ”totuus”, johon tutkimustiedolla pyritään? Eräs tärkeä ”oikean tiedon” kriteeri on se, että se vastaa osapuilleen käsitystä todellisuudesta. Kenen todellisuudesta? Vastaako tieto tutkijan omaa subjektiivista käsitystä vaiko ulkopuolisten ns. objektiivista käsitystä? Tähän subjektiivisuus-objektiivisuus käsitepariin, josta empiirinen tutkimusote on aina kantanut suurta huolta, on esitetty kolmatta näkökulmaa, eli tutkimuksen perspektiiviä. Tutkimuksen perspektiivi voidaan määritellä tietyltä etäisyydeltä tarkasteltuna henkilökohtaisena näkemyksenä.

Objektiivisen tutkimusotteen ongelmana on se, että maailma tai ympäristö nähdään olevaksi ”jossakin siellä” eli tulkitaan ja ymmärretään sitä, mitä oletetaan toisten tekevän, havaitsevan, olevan, kokevan jne.

Subjektiivisen kysymyksenasettelun ongelmana on se, ettei ympäristö välttämättä pidä omaa totuuttamme yleisenä totuutena. Subjektiivinen totuus haetaan omista sisäisistä kokemuksista ja tiedoista lähtien. Tutkimusote voi silloin olla myös dialektinen. Me voimme ymmärtää todellisuuden prosessina, joka kulkee meidän oman tajuntamme kautta, muuttaen sitä, mutta myös prosessina, jota me voimme muuttaa. Ympäristö ei tällöin ole sen kummemmin objektiivinen kuin subjektiivinenkaan totuus, vaan se on samanaikaisesti sekä riippumaton että riippuvainen minusta, subjektista.

kuva095

Kuva 95. Tutkimuksen luotettavuuskriteerit.

palaa alkuun

10.1.1 Tutkimuksen validiteetti

Validiteetilla eli ”pätevyydellä” tarkoitetaan perinteisesti tutkimusmenetelmän kykyä mitata sitä, mitä sillä on tarkoitus mitata. Kun teoreettinen ja operationaalinen määritelmä ovat yhtäpitävät, on validiteetti täydellinen. Periaatteessa validiteetin laskeminen tai arvioiminen on helppoa: mittaustulosta verrataan vain todelliseen tietoon mitattavasta ilmiöstä. Käytännössä ongelma on siinä, että mittauksista riippumatonta todellista tietoa ei yleensä ole käytettävissä.

Validiteetin arviointi kohdistaa huomionsa kysymykseen, kuinka hyvin tutkimusmenetelmä ja siinä käytetyt mittarit vastaavat sitä ilmiötä, jota halutaan tutkia. Voidakseen olla validi sovellettavan tutkimusotteen tulee tehdä oikeutta ilmiön olemukselle ja kysymyksenasettelulle.

Varsinkin teoreettisten käsitteiden mittaamisen validiteetti on viime kädessä arviointikysymys, jossa tutkijayhteisössä pitkäaikaisen keskustelun tuloksena muodostunut vallitseva mielipide on ratkaiseva: tutkijayhteisö on ”sopinut”, että tiettyä teoreettista käsitettä voidaan mitata tietyllä mittarilla. ”Sopimus” voi ulottua myös siihen, että mittarin validiteettia ei pidetä tyydyttävänä. Tällaisista seikoista usein keskustellaan esimerkiksi väitöskirjojen ja muiden perusteellista keskustelua herättävien tutkimustöiden yhteydessä. Nämä ”sopimukset” liittyvät tutkimustyön ontologisiin ja ennen kaikkea epistemologisiiin seikkoihin ja ovat siten historiallisesti muuttuvia.

Validiteetin totaalinen puuttuminen tekee tutkimuksesta arvottoman. Silloinhan on tutkittu todellisuudessa aivan muuta asiaa kuin kuviteltiin tai alun perin ajateltin. Puutteellinen validiteetti merkitsee siis sitä, että empiiriset havainnot ja koko tutkimus itsessään kohdistuu enemmän tai vähemmän sivuun siitä, mitä on ollut tarkoitus tutkia.

Validiteettia voidaan tarkastella hyvin monelta eri kannalta. Tarkastelunäkökulma voidaan valita tutkimusaiheen ja otteen mukaan:

Looginen validiteetti (koettu validiteetti, face validity) edellyttää, että tutkimusta tarkastellaan kokonaisuudessaan kriittisesti. Se tarkoittaa tutkijan omaa käsitystä suorituksen oikeellisuudesta. Näyttääkö tulos oikealta?

Sisäisen validiteetin tarkastelussa tehdään kysymys: Aiheutuvatko empiirisen tutkimuksen koetilanteessa saadut tulokset / muuttujien väliset erot niistä tekijöistä, joiden oletetaan niihin vaikuttavan? Laadullisen tutkimuksen ollessa kysymyksessä tarkastellaan mm. kysymystä siitä, onko tutkimusstrategia valittu tutkittavan kohteen olemuksen mukaisesti? Sisäisen validiteetin heikkouteen saattaa vaikuttaa useita tekijöitä, joiden kontrollointiin on syytä kiinnittää huomiota:

  • Aika: Eri mittauskertojen välillä on saattanut tapahtua erilaisia asioita, jotka vaikuttavat mittauskohteeseen (erilaisia tapahtumia, henkilöiden vanheneminen, kehittyminen ja oppiminen, fyysisen tilan muuttuminen, asenteiden muuttuminen jne.)
  • Mittaustapahtuma: Testaus on saattanut vaikuttaa kohteeseen? Mittareissa, arvioitsijoissa tai havaintojen tekijöissä on voinut tapahtua muutoksia?
  • Mittari itsessään: Onko mittari validi? Mittaako se sitä mitä sen tuleekin mitata? Onko mittari itsessään validiksi määritelty, esim. kalibroitu metrin mitta? Pohjautuuko mittarin validius muista vastaavista mittareista saatuihin empiirisiin kokemuksiin? Kaikissa edellä mainituissa tapauksissa validiteetti on aina suhteellinen, määritelty riittäväksi johonkin tiettyyn tarkoitukseen. Mahdolliset mittarin epätarkkuudet ja virheet kuuluu poistaa esim. kalibroimalla mittarit sekä selvittää esim. keskivirheen ja hajonnan määrä mitatuissa kohteissa.
  • Onko kyseessä tilastollinen regressio? Sellaista tapahtuu, jos toistuvat mittaustulokset pyrkivät kohti keskimääräisiä arvoja?
  • Vinoutumat? Onko valintakriteereissä vinoutumia? Silloin otokseen on tullut valituksi huomaamatta joidenkin tiettyjen kriteereiden mukaisia tapauksia.
  • Kato? Tapahtuuko koehenkilöiden tai kohteiden häviämistä aineistosta? Esimerkiksi kyselytutkimuksissa ei ole saatu vastauksia kaikilta riittävässä määrin.

Ulkoisen validiteetin tarkastelussa tehdään kysymys:
Missä populaatiossa, missä tilanteissa, missä asetelmissa saatu tulos voidaan yleistää?
Ulkoisen validiteetin heikkouteen saattavat vaikuttaa monet tekijät, esimerkiksi tutkittavan kohteen valinta: valinta on vino perusjoukkoon nähden, jolloin tutkittavat edustavat vain jotakin osaa perusjoukosta. Esikoe tai -testaus: vaikuttaa ja muuttaa esitestattuja toisin kuin varsinaisia koehenkilöitä. Koemenetelmien yhteisvaikutus voi myös olla erilainen kuin yksittäisten koemenetelmien vaikutus ja vaikeasti erotettavissa.

Sisältövaliditeetti – joka on eri asia kuin sisäinen validiteetti – tarkoittaa tutkimusaineistoon liittyvää validiteettia ja kuvastaa sitä, kuinka hyvin aineiston analysointimenetelmä vastaa tutkimusaineistoa. Kun reliabiliteetti kuvastaa sitä, kuinka hyvin menetelmä toimii aineiston analysoinnissa, sisältövaliditeetti kuvastaa sitä, kuinka hyvin koottu aineisto vastaa ulkopuolisia kriteereitä. Sisältövaliditeetin arvio liittyy läheisesti sisällönanalyysiin ja siinä käytettyihin menetelmiin.

Käsitevaliditeetti (teoriavaliditeetti) kertoo siitä, onko teoreettinen lähestymistapa valittu oikein? Onko käytetty oikeita käsitteitä? Onko ilmiön luonnetta tulkittu oikein? Tässä suhteessa kysymys liittyy tutkimusfilosofisiin kysymyksiin ja tutkittavan ilmiön ontologisiin taustaoletuksiin. Erityisen tärkeä tämä asia on silloin, jos on asetettu tutkimushypoteeseja, joihin on teorian pohjalta laadittu erilaisia mittareita. Esimerkkinä ovat sellaiset testit, joita käytetään taitosuoritusten mittareilla. Elleivät ne täytä käsitevaliditeetin vaatimuksia, saattaa taitosuorituksen rakenteen tulkinta muodostua vääräksi.

Ennustevaliditeetti tarkoittaa sitä, pystytäänkö tutkimusmenetelmän tai mittareiden avulla saamaan aikaan tuloksia, joilla on ennustearvoa? Tavallisesti tuloksia voidaan verrata käytännössä havaittuihin tosiasioihin. Jos ne eivät täsmää tutkimustulosten kanssa, saattaa vika olla paitsi mittarissa itsessään, myös tutkimusmenetelmässä tai tilanteessa tai ajoituksessa tms. Tavallinen esimerkki tämäntapaisista mittareista on oppilaitosten pääsykoetehtävät, joiden validiteetti voidaan todeta vasta myöhemmin: Ennustavatko ao. mittarit menestymistä opinnoissa vaiko myöhemmässä elämässä vai onko niillä mitään ennustearvoa? Toinen esimerkki on työhönottohaastattelu tai yleensä työhönottotapahtuman kriteerit. Niihin harvemmin kohdistetaan varsinaista tutkimusta, mutta aihetta ehkä olisi, nimenomaan ennustevaliditeetin kohottamiseksi.

Korrelatiivinen validiteetti tarkoittaa sitä, että tutkimuksen tuloksilla on korkea korrelaatio jossakin toisessa tutkimuksessa saatujen tulosten kanssa.

Konvergenssivaliditeetti tarkoittaa, osoittavatko mittaustulokset kaikki samaan suuntaan? Saataisiinko joillakin muilla mittareilla toisenlainen tuloskuva?

Erotteluvaliditeetti tarkoittaa, erottelevatko eri mittareilla saadut tulokset?

Rakennevaliditeetti tarkoittaa, kattavatko mittarit tutkittavan kohteen riittävästi?

Kontekstivaliditeetti tarkoittaa, liittyykö mittari ja tutkimusaineisto tutkittavaan ilmiöön; onko jokaisella tutkimusaineiston osalla jokin yhteys tutkimustulokseen?

palaa alkuun

10.1.2 Tutkimuksen reliabiliteetti

Reliabiliteetti -käsite kuuluu yleensä määrälliseen, kvantitatiiviseen, tutkimukseen. Reliabiliteetilla eli ”luotettavuudella” viitataan perinteisesti käytetyn tutkimusmenetelmän kykyyn antaa ei-sattumanvaraisia tuloksia, toisin sanoen käsitteellä tarkoitetaan tutkimusmenetelmän ja käytettyjen mittareiden kykyä saavuttaa tarkoitettuja tuloksia. Nykyisten tilasto-ohjelmien aikana reliabiliteetti-kysymys saattaa kaventua mittausvirheen arvioinniksi, joka on tilasto-ohjelmiin valmiiksi sisäänrakennettu.

Mittauksen reliabiliteetti tarkoittaa mittaustuloksen toistettavuutta, ei-sattumanvaraisuutta. Oletetaan, että mitataan työhuoneen ilman kosteutta ja lämpötilaa vaikkapa kvasikokeellista tutkimusmenetelmää varten ja todetaan, että tulos on jokaisen päivän osalta lähestulkoon sama. Mittaus on siis ollut reliaabeli. Jos taas mittauksen tulos olisi jokaisen päivän osalta erilainen poiketen ensimmäisestä mittauksesta milloin yhteen milloin toiseen suuntaan, mittaus olisi likimain satunnaista. Korkea reliabiliteetti on luonnollisesti tavoitteena, sillä kvasikokeellisenkin menetelmän – puhumattakaan kokeellisesta tai muusta sellaisesta menetelmästä, jonka kaikkia muuttujia voidaan kontrolloida tutkimuksen aikana – tavoitteena on pitää kontrollin alaisena niin monta tekijää kuin mahdollista. Kuvauksesta jo ilmenee, että reliabiliteettia varten verrataan eri aikoina tehtyjä mittauksia keskenään.

Reliabiliteetin tarkistus voidaan jakaa neljään eri näkökulmaan:

  1. Kongruenssi eli yhdenmukaisuus, jonka avulla tarkistetaan, miten eri indikaattorit mittaavat samaa asiaa. Mitä useampaa indikaattoria on mahdollista käyttää, sitä vakuuttavammaksi tieto tulee.
  2. Instrumentin tarkkuus, jolla mitataan toistuvan ilmiön havainnointitarkkuus, ts. samanlaisen useasti toistuvan ilmiön rekisteröinnin yhtäläisyysaste. Se voidaan tarkistaa esimerkiksi havainnointitutkimuksessa toistuvien ilmiöiden osalta niin, että ilmiötä pyritään havainnoimaan mahdollisimman moneen kertaan ja saatuja tuloksia verrataan keskenään. Kokeellisessa tutkimuksessa suoritetaan ns. mittauslaitteen kalibrointi, joka tarkoittaa laitteiden mittaustarkkuuden tarkistamista . Haastattelututkimuksissa voidaan samaa asiaa kysyä eri muodoissa samassa haastattelutilanteessa. Uusintahaastattelussa voidaan myös kerrata samoja asioita ja näin saatuja tuloksia verrata keskenään.
  3. Instrumentin objektiivisuus, jolla tarkistetaan, miten pitkälle muut ymmärtävät havainnoinnin tekijän tarkoituksen. Se voidaan tarkistaa käyttämällä esimerkiksi useampaa kuin yhtä havainnoijaa samassa tilanteessa. Tämä kuitenkin edellyttää, että eri havainnoitsijoiden havainnointimahdollisuudet ovat suurin piirtein samanlaiset ja että tutkijoiden henkilökohtainen viitekehys tutkimuksen suorittamisessa on sama. Itse asiassa instrumentin subjektiivisuus on seikka, joka tällä tavoin tavallisesti tulee parhaiten esille. Eri havainnoitsijoiden tai haastattelijoiden saamissa tiedoissa ilmeneviä eroja voidaan tarkastella vertaamalla heidän ominaisuuksiaan keskenään (esim. ikä ja sukupuoli).
  4. Ilmiön jatkuvuus, jolla ilmaistaan jonkin havainnon jatkuva samankaltaisuus. Ilmiön voidaan katsoa olevan jatkuva, jos se on todettu saman kaltaisena eri aikoina. Jos ilmiö kuvataan jollakin tavalla tyypillisenä, tutkijan on pystyttävä osoittamaan, että se ei ole ainutkertainen.

Alhainen reliabiliteetti voi kertoa esimerkiksi virheellisestä mittavälineestä tai sen väärästä tulkinnasta. Fysikaalisissa mittauksissa, esimerkiksi tekstiilien koetusmenetelmät, ei yleensä anneta numeroarvoja reliabiliteetille (tai validiteetille) mutta se voidaan myös tarvittaessa tehdä. Sen sijaan tutkimusraportissa kuvaillaan yleensä aina tarkoin koe- ja mittausproseduuri sekä mittavälineiden kalibrointi yms. Tällöin oletetaan, että pitäydytään tarkoin aikaisemmin tutkittuihin standardeihin, joilla ao. mittavälineiden ja -menetelmien reliabiliteetit on arvioitu.

Tilanne muuttuu, kun halutaan mitata ihmisten käyttäytymiseen, arvoihin, asenteisiin jne. liittyviä muuttujia, niiden välisiä suhteita, eroavuuksia ja vaikutuksia. Samoin joudutaan reliabiliteetti arvioimaan kaikkien muidenkin uusien, erikseen tutkimusta varten kehitettyjen mittareiden osalta.

Satunnaisvirheitä voi syntyä mittauksiin monista syistä. Esimerkiksi kysely- ja haastattelututkimuksissa vastaaja voi muistaa jonkin asian väärin, ymmärtää kysymyksen toisin kuin tutkija on ajatellut, hän tai haastattelija saattaa merkitä vastauksen väärin, tallennettaessa vastauksia tietokoneen muistiin saattaa tapahtua virheitä jne. Vaikka tavoitteeksi onkin asetettava mahdollisimman reliaabeli mittaus, puutteellinen reliabiliteetti ei välttämättä ole tutkimukselle tuhoisa. On tärkeää pyrkiä arvioimaan käytettyjen mittarien reliabiliteettia, jolloin myös sen vaikutukset ovat arvioitavissa. Tätä varten onkin kehitetty erilaisia menettelytapoja.

Reliabiliteetin laskemisessa ja arvioinnissa käytettäviä menetelmiä:

  • Puolitusmenetelmän (split-half -menetelmän) avulla lasketaan jonkin mittarin kahden eri puoliskon välinen korrelaatio.
  • Rinnakkaistestimenetelmä tarkoittaa jollekin mittarille laadittua vastaavaa ominaisuutta mittaavaa toista mittaria. Hyvä reliabiliteetti osoittaa näiden mittareiden korkeaa korrelaatiota.
  • Retestausmenetelmä eli toistomittaus tarkoittaa samaa mittausta kahdesti.
  • Arvioitsijareliabiliteetti tarkoittaa eri arvioitsijoiden välisten arviointien välistä kerrointa, esimerkiksi yksimielisyysprosenttia tms.

Jos mittausten keskinäinen kerroin korkea (r= esim. .80 tai enemmän) voidaan reliabiliteetin sanoa olevan hyvä.
fi_image158
Kuva 96. Tutkimuksen reliabiliteetti ja validiteetti.

palaa alkuun

10.2 Laadullisen tutkimuksen arviointi

Laadullista tutkimusta arvioidaan ensisijaisesti sen validiteetin, mutta myös sen reliabiliteetin näkökulmista.

palaa alkuun

10.2.1 Laadullisen tutkimuksen reliabiliteetti

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa reliabiliteetilla tarkoitetaan aineiston käsittelyn ja analyysin luotettavuutta. Reliabiliteettikysymykset liittyvät ensisijaisesti siihen tutkimuksen vaiheeseen, jossa siirrytään empiriasta teoriaan eli empiirisestä aineistosta analyysin kautta tulkintaan.

Periaatteessa aineiston käsittelyn ja analyysin luotettavuutta voi koetella esimerkiksi rinnakkaiskoodauksen tai aineiston puolittamisen avulla. Tutkijan tulee noudattaa aineistoa käsitellessään yksiselitteisiä luokittelu- ja tulkintasääntöjä. Aineiston käsittely ja analyysi voidaankin tehdä rinnakkain siten, että tutkija ja tutkimusapulainen käsittelevät aineiston käyttäen yhteisiä käsittelysääntöjä ja vertaavat sitten havaintojaan keskenään. Aineisto voidaan myös puolittaa eli ottaa ensin käsittelyyn vain puolet aineistosta, laatia sen pohjalta alustava tulkinta ja tarkastaa sitten jäljelle jääneen aineiston puolikkaan avulla voidaanko tulkinnat yleistää koko aineistoon.

Reliabiliteetin kannalta on tärkeää, että tutkimusaineisto muokataan sellaiseen muotoon, että se on tutkimuksen kommentoijien saatavilla ja tarkastettavissa. Tutkimusraporttia kirjoitettaessa tulisi näin ollen ottaa huomioon kaksi kvalitatiivisen tutkimuksen reliabiliteettikysymyksiin liittyvää kriteeriä: analyysin arvioitavuus ja uskottavuus.

Arvioitavuus tarkoittaa sitä, että lukijalle tarjotaan mahdollisuus seurata tutkijan päättelyä ja kritisoida sitä. Uskottavuudella viitataan siihen, että tutkimusraportin pohjalta on uskottavaa, että kuvatulla tavalla on päädytty esitettyihin tulkintoihin.

Kvalitatiiviselle tutkimukselle on esitetty myös toistettavuuden kriteeri (Mäkelä 1990). Se on lähinnä tutkimuksen ideaali, jonka mukaan toinen tutkija päätyisi saman aineiston ja esitettyjen tulkintasääntöjen pohjalta samoihin tulkintoihin kuin tutkija. Varsinkin tapaustutkimuksen yhteydessä reliabiliteetin vaatimus usein ymmärretään vaatimukseksi analyysin toistettavuudesta.

Toistettavuuden ajatusta on kuitenkin kritisoitu voimakkaasti. Olisivatko esimerkiksi naistutkijan synnytysosastoa koskevan havainnointitutkimuksen tulokset miestutkijan toistettavissa, kysyy Pyörälä (1995, 16). Toistettavuuden ongelma syntyy myös esimerkiksi mielikuvien prosessointia koskevien tutkimusaiheiden kohdalla. Tuskin on olemassa kahta samanlaista mielikuvamaailmaa ja niistä syntyviä samanlaisia ideoita? Toistettavuus saattaisi tarkoittaa näissä tapauksissa pelkästään samanlaisten tutkimusolosuhteiden luomista ja samanlaisten analyysiprosessien läpiviemistä.

Vaikka yleensä onkin todettavissa, että jos tutkimuksen reliabiliteetti on alhainen, myös sen validiteetti on alhainen. Kääntäen tämä ei aina pidä paikkaansa. Pyörälä (1995) pohtii sitä, että periaatteessa tutkimusmenetelmä voi olla reliaabeli eli luotettava vaikka tutkimus ei olisikaan validi eli pätevä. Tällöin tutkimuksessa käytettyjen menetelmien avulla voidaan päätyä kiinnostaviin tuloksiin, mutta tulokset eivät kuitenkaan vastaa tutkimuksen kysymyksenasettelua.

palaa alkuun

10.2.2 Laadullisen tutkimuksen validiteetti

Aineiston validiteetti

  • Kattaako aineisto tai vastaako se muuten tutkittavaa ilmiötä tai vastaako aineiston kokoamistapa valittua analyysimenetelmää.

Havaitsemisen ja ilmiön kuvaamisen validiteetti

  • Erottuvatko kuvauksessa todelliset ja olennaiset ilmiön piirteet?
  • Onko erotuskynnys riittävä havaintojen tekemiseen?
  • Erottuvatko pää- ja sivuseikat toisistaan?

Tulkinnan validiteetti

  • Tulkitaanko havaitut seikat oikein?
  • Tuottavatko tulkinnat oikean teoreettisen rekonstruktion?

Tutkimuksen tavoitteiden validiteetti.

Validiteetti- ja reliabiliteettikysymyksiä tarkastellaan kvalitatiivisessa tutkimuksessa eri tavalla kuin kvantitatiivisessa tutkimuksessa. Kvantitatiivisessa tutkimuksessa validiteettikysymys pelkistyy usein tunnuslukujen käyttöä koskeviksi valinnoiksi ja kysymykseksi otannan edustavuudesta. Kvalitatiivisessa tutkimuksessa validiteettikysymys on teoreettinen ja monivaiheinen. Ensinnäkin se liittyy kohderyhmän paikantamiseen ja tutkijan kykyyn rakentaa toimiva tutkimusasetelma. Tutkijan tulee kyetä osoittamaan, että juuri tätä tutkimusasetelmaa käyttämällä ja juuri tätä kohderyhmää tutkimalla voidaan vastata tutkimuksen kysymyksenasetteluun. (Pyörälä 1995, 15)

Toiseksi validiteettikysymys liittyy tutkimuksessa syntyvän tulkinnan paikkansapitävyyteen eli siihen päteekö esitetty tulkinta ensinnäkin koko tutkimusaineistossa ja toiseksi siinä ympäristössä, jota on haluttu tutkia. Tutkijan tulee myös pystyä arvioimaan tulkintojen yleistettävyyttä eli sitä, miten tutkimuksen tulkinnat pätevät yhteiskunnallisessa todellisuudessa. (Pyörälä 1995, 15)

Validiteettikysymys kulkee kvalitatiivisessa tutkimuksessa mukana koko tutkimuksen ajan. Aineiston analyysissa tutkijan tulee jatkuvasti suhteuttaa teoreettisesta viitekehyksestä luomiaan hypoteeseja sekä teoreettisia käsitteitä ja tutkimusaineistosta nousevia käsitteitä toisiinsa. Teoreettisten käsitteiden ja tutkimusaineistosta nousevien käsitteiden välisen suhteen on oltava looginen samoin kuin teoreettisten johtopäätösten ja empiirisen aineiston välinen suhde.

On myös mahdollista, että tutkimuksen aineistotyyppi ja käytetyt menetelmät eivät sovellu tutkijan valitsemaan teoreettiseen ja metodologiseen traditioon. Tutkija pyrkii työssään soveltamaan esimerkiksi etnometodologian kenttään kuuluvaa keskusteluanalyyttistä teoriaa ja metodologiaa. Hänen aineistonsa ei kuitenkaan vastaa keskusteluanalyyttisen tutkimuksen aineiston keruun periaatteita. Keskusteluanalyyttinen tutkimus käyttää tutkimusaineistonaan mahdollisimman luonnollisten arkielämän tilanteiden nauhoituksia tai videointeja, jotka litteroidaan tarkasti systemaattisten litteraatiosääntöjen mukaisesti. Jos tutkija yrittää soveltaa tätä metodologiaa esimerkiksi teemahaastatteluaineistoon, tutkimus saattaa olla teoreettisesti tyylikäs, mutta siinä käytetty teoria, metodologia ja empiria eivät toimi kokonaisuutena eli tutkimus ei ole validi.

Kvalitatiivisessa tutkimuksessa on näin ollen erityisen tärkeää paneutua teoreettisiin ja metodologisiin kysymyksiin sekä tutustua eri aineistotyyppeihin ennen aineiston keruuta.

palaa alkuun

10.2.3 Laadullisen aineiston tarkastelu

Olennainen osa laadullisen tutkimuksen analyysista muodostuu siitä, että tutkija tarkastelee kriittisesti tutkimusaineiston merkityksellisyyttä, arvoa ja pätevyyttä. Tässä lähestymistavassa on monia yhtymäkohtia siihen lähdekriittiseen tarkasteluun, jota historiatutkimuksessa on totuttu käyttämään.

Oman aineiston arviointi on paljon helpompaa, jos jo sen keruuvaiheessa on otettu huomioon ne olosuhteet, joissa se on koottu. Mm. seuraaviin kysymyksiin voidaan hakea vastausta:

  • Tuottaako aineisto tutkimustuloksia?
  • Oliko aineisto koottavissa aidosti ja spontaanisti vai oliko tutkijan itsensä panostettava sen aikaan saamiseen?
  • Olivatko kysymykset johdattelevia? Spontaanit ilmaisut ovat tavallisesti aidompia kuin johdatellut.
  • Ovatko ulkopuoliset tekijät vaikuttaneet aineistoon?
  • Onko tiedontuottajilla ollut syytä kätkeä, liioitella tai muunnella tietoa? Onko merkkejä sellaisesta?
  • Onko tieto autenttista, niin ettei se ole toisen käden tietoa tai muilta kuultua, saatuja kokemuksia jne.?

Toisaalta on muistettava, ettei ainoastaan ensikäden autenttinen tieto tai täysin ”rehellinen” tieto ole tutkijaa kiinnostavaa tietoa. Myös tietyssä tarkoituksessa annettu muunnettu tieto kiinnostaa, jos tutkija pystyy sen erottamaan todellisesta alkuperäistiedosta. Voidaan pohtia esimerkiksi, millaisena tutkijan halutaan ymmärtävän taustalla olevaa todellisuutta.

Laadullisen tutkimuksen luotettavuusarvioinnissa eivät arvioitavina ole niinkään käytetyt menetelmät kuin se kokonaiskuva tai uusi teoria tai malli, joka on tutkimuksen tuloksena. Arviointi perustuu siihen, että kytketään arviointikriteerit kuvaan joka on saatu: Onko se hyvä ja selkeä vai heikko ja todellisuutta vastaamaton? Onko tavoitteena olleet seikat saavutettu?

Paul Repstad (1988) erottaa arvioinnissa toisaalta tuloksen, toisaalta prosessin arvioinnin. Prosessilla voidaan tarkoittaa myös niitä vaikutuksia, joita tutkimustilanteella on ollut siihen osallistuneisiin henkilöihin. Tämän lajin arviointi koskee erityisesti niitä menetelmiä, joissa on ollut kyseessä toimintaympäristöön tai projektiin kohdistuvia interventioita (mm. kehitystutkimus, systeemiä kehittävä tutkimus, työntutkimus, toimintatutkimus jne.).
Yleisesti ottaen voidaan laadullisen tutkimuksen laatua arvioida kolmesta eri suunnasta (vrt. Staffan Larsson 1994):

Näkemyksellisyydellä tarkoitetaan mm. sitä, että tutkija osaa pureutua arkielämässä ilmenevän suhteellisen totuuden taakse ja löytää sieltä perspektiiviä työlleen. Tulkinnallisessa metodissa jokainen osa tulee osata sijoittaa kokonaisuuden osaksi, jotta kokonaisuudelle saadaan oikea sisältö. Jokaisen ”faktan” merkitys riippuu siitä näkökulmasta, johon se sijoitetaan. Tulkinnallisessa lähestymistavassa heti alusta lähtien on tutkijalla jokin esikäsitys siitä, mitä kokonaisuuden palanen merkitsee. Tuomalla tämä esiymmärrys esille saadaan lähtökohta tulkinnalle, toisin sanoen tutkija saattaa lukijan heti alusta lähtien tietoiseksi taustanäkemyksistään. Samalla se merkitsee, että tutkimus asetetaan alttiiksi kriittiselle tarkastelulle. Puutteellisesti informoitu esiymmärrys tai taustaoletukset aiheuttavat sen, että lukijan on itse luotava nämä kehykset ymmärtääkseen tutkijan päätelmät ja pystyäkseen niitä arvioimaan.

Tutkijan esiymmärryksen auki kirjoittaminen ei suinkaan ole helppoa. Sitä auttaa, jos osataan heti alussa esittää erilaisia työhypoteeseja ja vaihtoehtoisia teoreettisia lähtökohtia, joita sitten jatkossa kriittisesti seulotaan. Lukija voi samalla päätellä taustaoletusten kestävyyttä ja seurata tutkijan päättelyn pitävyyttä. Erään ongelman muodostaa mm. fenomenografisen menetelmän suositus siitä, ettei aineiston tulkinnalle tulisi asettaa minkäänlaisia ennakkokriteereitä, vaan aineiston tulisi avautua sellaisenaan, mitä siitä sitten aukeaakin. Tässä suhteessa tieteenteoreettinen keskustelu vielä on käynnissä.

Eräs tapa aloittaa esiymmärryksen auki kirjoittaminen on selostaa persoonallisia, merkitystä omaavia ja asiaan kuuluvia kokemuksia ja lähteä liikkeelle niistä käsin.
Reflektiivinen tutkimusote (esimerkiksi toimintatutkimus) korostaa reflektion merkitystä uuden tiedon ja toiminnan tulosten esiin kohottajana. Reflektio heijastaa kaikkien osanottajien, myös tutkijan taustaoletuksia ja perspektiiviä, roolia itse tapahtumassa samoin kuin tutkivan otteen kulkua. Silloin tilannetta tutkitaan ja tulkitaan heti tapahtumien jälkeen ja selvitellään, mitä niihin sisältyi ja miksi tulokset ovat sellaisia kuin ovat.

Sisäinen logiikka on usein käytetty ei ainoastaan kvalitatiivisen, vaan myös kvantitatiivisen tutkimuksen laadun kriteeri. Silloin tarkoitetaan mm. tasapainoa tutkimusongelmien, aineiston kokoamisen ja analyysimenetelmien välillä. Esimerkiksi tutkimusongelmien tai kysymysten tulee olla aineiston keruuta ja analyysin valintaa ohjaavia. Laadullisessa tutkimuksessa ei tutkimusongelmia aina kuitenkaan tuoda esiin heti alusta lähtien kovin selvästi (vrt. esim. fenomenografia), vaan annetaan niiden kehkeytyä tutkimuksen kuluessa ja aineiston ohjaamina.

Laadullisessa tutkimuksessa harmonian käsitteeseen tulee liittää myös kysymys tutkittavan ilmiön luonteesta ja menetelmän soveltuvuudesta siihen. Tutkimuksen tulee toteuttaa tiettyä esteettistä kaavaa: sen tulee muodostaa eräänlainen suljettu systeemi.

Tutkimuksen eettinen arvo saattaa joskus joutua ristiriitaan validiteetin ja tutkimusetiikan kanssa. Silloin ovat kyseessä ihmiset tai joskus luontokin, jossa puuttuminen tutkimuskohteiden integriteettiin kohottaa tulosten luotettavuutta, mutta saattaa vaaraan tutkimuksen eettiset arvot.

Toinen eettinen kysymys on tulkintojen vastaanottaminen ja hyväksyminen. Tutkija saattaa esittää tuloksinaan jopa olemassa olevia käytänteitä, tapoja ja toimintakulttuuria muuttavia päätelmiä, jotka saattavat järkyttää tutkimustuloksia vastaanottavia tai mukana olleita tahoja.

Suurimmat virheet ovat tietenkin suoranaiset epätotuudet ja valehtelu, joihin jotkut tutkijat saattavat hairahtua. Tutkijan harteille asettuu tästä suuri vastuu. Tulkintojen esittämisessä on oltava sisäisesti rehellinen. Eräänlaisen tarkistuslistan voi esittää:

  • Tutkija ei vaikene havainnoistaan.
  • Tutkija ei lisää mitään omasta päästään.
  • Kaikki tulokset on ankkuroitu tutkimusaineistoon.
  • Asioille on annettu niille kuuluvat nimet.
  • Asioille ei annettu painotuksia sen mukaan, miten ne sopivat tutkijan tarkoitusperiin.
  • Tutkimuksen tavoitteita ei ole muutettu kesken tutkimuksen toisiksi ilman että menettelyä olisi selostettu.

Yleensä on vaikea huijata ilman että ainakin itse olisi siitä tietoinen. Totuudellisuus on tutkijan työssä kaiken kattava arvo sinänsä.

Sisältörikkaus merkitsee sitä, että aineiston on oltava ”rikas” ja ”täyteläinen”. Lukijan on voitava saada varmuus siitä, että aineisto kattaa ilmiön niin hyvin kuin mahdollista. Aineisto on koottava niin, ettei siihen liikaa vaikuta ennakkoteoria tai muu rajoittava tekijä, vaan se on koettava ja koottava juuri sellaisena kuin se todellisuudessa tutkijan eteen tulee. Kvalitatiiviselle tutkimusotteelle on aineiston sisältörikkaus keskeinen luotettavuustekijä.

Rakenne on tavallaan sisältörikkauden vastakohta, koska silloin edellytetään hyvän yleiskuvan antamista samalla kun monimuotoisuutta tiivistetään. Pyrkimys on suurimpaan mahdolliseen yksinkertaisuuteen: ei tule pyrkiä ylitsevuotavuuteen eikä käyttämään liioiteltuja käsitteitä. Tulosten tulee olla tulkinnaltaan selkeitä, niitä ei tule laatia kompromissimielessä, vaan tulee pyrkiä alkuperäisaineiston sisältämiin perustekijöihin täsmällisellä tavalla. Jos mennään kompromissiratkaisuihin, saattaa käydä niin, ettei yksikään alkuperäisosio istu tulkintaan.

Tulkinnan rakennetta on tarkkailtava, sillä varsinkin fenomenografisen menetelmän tuloksena saattaa muodostua joukko sivukategorioita tai useita hierarkkisesti toisiinsa nähden asettuvia ylä- ja alakategorioita. Olennaista on, että kaikki käsitteet ja -tulkinnat liittyvät silloin kyseessä olevaan tutkittavaan ilmiöön, ettei siis ilmiö sinällään varioi. Muuten joudutaan sisällönanalyysiin, joka onkin toinen juttu: Silloin selvitellään, mitkä asiat liittyvät mihinkin yhteyteen, eikä tavoitteena välttämättä olekaan yhtenäisen keskiön ympärille koottava ilmiön kuvaus.

Rakenteeseen kuuluu myös pitää lukija ajan tasalla argumentoinnin, tulkinnan ja ratkaisujen etenemisessä, eli saattaa näkyviin työn ”punainen lanka”. Usein raporteista on vaikea todeta, mikä niissä on pääasiaa ja mikä sivuasiaa.

Teoriaa lisäävä (generoiva) vaikutus merkitsee, kuinka hyvin työ on ankkuroitu aikaisempiin teorioihin ja miten tulokset muuttavat aikaisempia teorioita tai luovat kokonaan uusia (kumulatiivinen tai substantiivinen teorianmuodostus). Teorialla voidaan tässä yhteydessä tarkoittaa Staffan Larssonin (1993) tavoin sitä, että kehitellään uusia malleja tai osoitetaan aineiston keskeisiä piirteitä. Ne voivat olla kulttuuripiirteitä tai fyysisiä olosuhteita, joita tietyt ryhmät edustavat, tai edustaa tiettyjä tulkintoja. Tällaiset tulokset edustavat uutta tietoa, joka on aina hyvän tutkimuksen tavoitteena. Hyvän teorian kehittäminen edellyttää suurta lukeneisuutta, mutta, kuten Larsson sanoo, myös tutkijan kykyä pingottaa jousensa niin tiukalle, että siitä syntyy uutta tietoa.

Larsson (1994) huomauttaa, että joskus tutkijan työstä saattavat puuttua viittaukset lähimpiin muihin tutkimuksiin, joskin kauempana olevia käytetään kyllä viitteinä. Hän epäilee, että silloin saattaa olla kyseessä halu osoittaa olevansa ”yksin maastossa”. Hyvän tutkijan tuntee siitä, että hän osaa sijoittaa oman tutkimuksensa osuvasti yhteiseen ”teoreettiseen maisemaan”. Silloin liitetään omat käsitteet ja tulokset muiden kehittelemiin ja saamiin vastaaviin käsitteisiin. Uutta tietoa ei ole se, että pinnallisesti koetetaan kehitellä omia pieniä muutoksia ja vaikuttaa sillä tavoin omintakeiselta.

Heuristinen arvo merkitsee jonkin uuden löytämistä. Varsinkin laadullisen tutkimuksen tekijältä odotetaan kykyä osoittaa uutta näkökulmaa asiaan – ei sellaista, jonka kuka hyvänsä saattaa havaita yhdellä silmäyksellä. Todellisuutta voidaan kuvata ja nähdä hyvän tuloksen valossa ”uusin silmin”. Hyvä tutkija osaa myös osoittaa, miten vaikea ja monimutkainen voidaan saattaa helposti havaittavaksi. Ellei niin käy, putoaa tutkimus ikään kuin siipirikkona alas. Hyvä tutkija osaa käyttää metaforia, tunnuskuvia. Niillä voidaan ilmaista tuloksia tuoreesti, ne ovat tutkimustyön ikoneja. Hyvät tulokset otetaan mieluusti yleisön käyttöön ja ne muokkaavat tulosten käyttäjien mielikuvia edelleen.

Empiiriset kytkennät tarkoittavat yhteyttä todellisuuden ja tulosten tulkinnan välillä. Parhaimmillaan tämä vaatimus täyttyy niissä tutkimusotteissa, joissa tutkija on tutkittavan ilmiön ”sisällä” (esimerkiksi introspektio, toimintatutkimus, osallistuva havainnointi jne.).

Eräs tapa parantaa vertailtavuutta todellisuuden ja tulkinnan välillä on koota ja esittää rinnakkaisia aineistoja, joihin myös raportin lukijalla on mahdollisuus perehtyä ja tehdä omat vertailunsa (triangulaatio). Useinhan epäillään, että tutkijan omat tulkinnat perustuvat ”hihasta vedetyille” ideoille tai aineistosta irrotetuille, epärelevanteille katkelmille. Jos tutkija pystyy osoittamaan, mistä kohdasta ja millä tavalla tulkinnan taustalla oleva aineisto on peräisin, hän pystyy parantamaan tutkimuksensa luotettavuutta olennaisesti.

palaa alkuun

10.3 Toimintatutkimuksen luotettavuus

Toimintatutkimukseen liitettynä perspektiivin validiteetti merkitsee sitä, että se liittyy sekä tiedon tarvitsijaan, sen hankkijaan että tiedon lähteeseen. Validi tieto on tällöin suhteellista tietoa.

Edelleen kehitettynä perspektiivin validiteetti merkitsee, ettei ole olemassa yhtä ainoaa totuutta, on vain jatkumo välillä erehdys ja totuus. On monia tapoja erehtyä ja yhtä monia olla oikeassa.

Toimintatutkimuksen validiteetti perustuu siihen, että siinä henkilön omat havainnot ja kokemukset heijastetaan muiden vastaavia kokemuksia omaavien henkilöiden ja ympäristön näkemyksiin. Siinä on aina kysymyksessä ryhmä, joka toimii yhdessä. Kyseessä on kokemusperäisen tiedon validointi.

Toimintatutkimuksen validiteettikriteerit:

  • Havaitsemisen ja kuvaamisen validiteetti
  • Osataanko erottaa todelliset ilmiöt? Onko erottelukynnys riittävä?
  • Mihin äärirajaan asti osataan/voidaan erottaa ilmiö?
  • Osataanko erottaa, mikä mahdollisesti ilmiöön liittyy?
  • Mikä ja miten ilmiöön voi vaikuttaa?
  • Tulkinnan validiteetti
  • Osataanko tulkita ilmiössä tapahtuvat muutokset oikein?
  • Ovatko toimenpiteet tuottaneet tarkoitettuja vaikutuksia?
  • Osataanko varmistaa, ettei tulkita väärin?
  • Ilmiön tarkoituksen ymmärtämisen validiteetti
  • Ymmärretäänkö ilmiön tarkoitus oikein? Selitys ei ole ilmiö itsessään. Kartta ei ole sama asia kuin maapala, jota se esittää, kuten ei myöskään vaatteen malli tai kaava ole vielä itse vaate eikä esityskuva itse esine.

Toimintatutkimuksen validiteetin edellytyksiä ovat :

Tutkimusryhmän korkeatasoinen osaaminen ja havaintokyky. Tutkimusryhmän jäsenen tulee kehittyä hyväksi itsensä ja muiden toimintojen havainnoitsijaksi. Toimintojen tietoisuuden tasoa on nostettava ja toimintoja on pystyttävä arvioimaan, perustelemaan ja neuvottelemaan niiden kehittämisestä ja muutoksista muiden kanssa. Tilannetta ei voida ymmärtää eikä käsitellä, ellei omata riittäviä tiedollisia, taidollisia ja asenne-edellytyksiä.

Systemaattisen henkilökohtaisen ja henkilöidenvälisen kehittymissuunnitelman laatiminen. Osaamisen tasoa voidaan kehittää harjoittelemalla ja toimimalla tutkittavan ilmiön eri tasoilla. Toimintatutkimuksesta saadut kokemukset ovat osoittaneet, että tutkimusryhmään kuuluvien henkilöiden on pitänyt aktiivisesti selvittää omia alitajuntaisia tekijöitään. Esimerkiksi muotoilun ja taiteen alaan sovellettuina nämä tekijät ovat osoittautuneet olevan luovaan prosessiin liittyvien mielikuvien synnyttämisen analysointia, niihin liittyvien tekijöiden näkyviin nostamista, omien erilaisten työprosesseihin liittyvien osaamistekijöiden analysointia, kykyä tarkastella asiaa toimintojen arvosidonnaisuuksien kannalta jne., eli tekijöitä, joita ei yleensä tavallisessa arkityöskentelyssä havainnoida.

Validia toimintatutkimusta ei voida tehdä yksin. Toimintatutkimukseen kuuluu ryhmä ihmisiä, jotka voivat olla työtovereita, asiakkaita, opettajia tai ohjaajia, ystäviä, jotka voivat ottaa vastustajan roolin jne. Tutkija tarvitsee sekä tukijoita että vastustajia, jotka esittävät haasteita ja vastalauseita. Nämä kontaktit tulisi voida järjestää neuvottelujen muotoon. Tarkoituksena on löytää kaikki virheet, epäonnistuneet ratkaisut, aukkopaikat, mutta ongelmien lisäksi myös lupaavat uudet ratkaisut ja vaihtoehdot.

Tutkimuksen validiteetti liittyy systemaattiseen palautteen hyväksikäyttöön ja syklien moninkertaiseen läpikäymiseen. Sen sijaan, että tutkimuksessa koottaisiin yhdellä kertaa kaikki aineisto, toimintatutkimus edellyttää monia kierroksia, joissa teoria, käsitteet ja luokittelut samoin kuin itse prosessi etenevät ja hioutuvat, eriytyvät ja integroituvat lopputulokseen saakka.

Toiminnan tuloksen sinänsä on tyydytettävä käyttäjäänsä tai vastaanottajaansa: sen on täytettävä kaikki odotukset ja tavoitteet. Teoreettisesti sen on oltava enemmän: selvyyden, tarkkuuden ja yksityiskohtien muodostaman kokonaisuuden on oltava tieteellisesti samaa tasoa kuin käsitteellisesti tutkitussa tuloksessa.

Peräkkäin seuraavien syklien suunnittelu. Jos ollaan kiinnostuneita ilmiöiden kausaalisista, empiirisistä yhteyksistä, on hyvä aloittaa ”pehmeillä” laadullisilla kierroksilla ja edetä kohti ”kovia”, määrällisiä syklejä, joihin voi liittää asianomaisia empiirisiä tutkimusmenetelmiä.

Jos ollaan kiinnostuneita kuvailevasta tutkimuksesta, voidaan alustavasti kartoittaa ja luokitella karkeasti ilmiötä ja edetä kohti hienojakoisempia kuvauksia. Jos halutaan tutkia asioiden tarkoituksia, voidaan aloittaa alustavilla tulkinnoilla ja edetä kohti syvempiä käsitemäärittelyjä.

Validi toimintatutkimus perustuu monen erilaisen tiedon hyvään vuorovaikutukseen. Toimintatutkimus tarjoaa erinomaisen mahdollisuuden kytkeä yhteen käytännön työskentelyssä tarvittavan kokemusperäisen tiedon, empiirisesti todennettavan kokeellisen tiedon ja hermeneuttisen, tulkitsevan tiedon käyttö ja tulokset. Tämä mahdollisuus on erittäin tärkeä luovan suunnittelun ja tuotekehittelyn parissa työskentelevälle. Kun voidaan pitää huolta siitä, että kaikki nämä tiedon lajit itsessään ovat valideja, se samalla kohottaa koko toimintatutkimuksen validiutta paremmaksi kuin käyttäen vain yhtä niistä kerrallaan tutkimustarkoituksiin.

Vastaväitteiden systematisointi. Systematisoimalla neuvotteluihin liittyvät vasta-argumentit ja ongelmiin liittyvät kysymykset voidaan huomattavasti kohottaa tutkimuksen validiutta. Toimintatutki-muksessa ne merkitsevät samaa kuin klassillisen tutkimusmenetelmän tulosten verifiointi ja falsifiointi, mutta tässä tapauksessa ne tulevat esiin niin aikaisessa vaiheessa, että niiden korjaaminen vaikuttaa lopputulokseen Ei ole mitään mieltä saada aikaan tuloksia, joiden puutteet ja ongelmat kritikoidaan vasta jälkeenpäin, jos asia voidaan korjata ennakolta ja optimoida tulos niiden mahdollisuuksien puitteissa, jotka ovat käytettävissä.

Toimintatutkimuksen raportointi. Tutkimustulos on pystyttävä raportoimaan; toimintatutkimuksen tuloksista on voitava käydä analyyttistä keskustelua vähintään tutkimusryhmän jäsenten, mutta myös ulkopuolisten kanssa.

Toimintatutkimuksen toistaminen. Myös toimintatutkimus voi olla toistettavissa kuten muukin tutkimus. Riippuu kuitenkin kulloisistakin lähtökohdista, osaamisesta ja asioiden hallinnan tasosta sekä mukaan tulevien henkilöiden vastaavista piirteistä, millaisena sen tulokset esiintyvät.

palaa alkuun

10.4 Triangulaatio ja tutkimuksen luotettavuus

Tutkimuksen luotettavuutta kohottaa useiden rinnakkaisten menetelmien käyttö. Sitä sanotaan multimetodiseksi tutkimusotteeksi tai triangulaatioksi (combined operations, mixed strategies jne.) (Vrt. esim. Cohen & Manion 1991, 269-280; May 1993, 130; Morrow 1994, 37; Tschudi 1989)

kuva097

Kuva 97. Tutkimusasetelman validius sekä mittauksen validius ja niiden yhteydet ontologiaan, epistemologiaan, metodologiaan ja aksiologiaan eli tutkimuksen arvoperusteisiin (Sandelin Benkö 1991).

Layder (1993,120 korostaa sitä, että jokin tietty systemaattinen juoni, tietty elementti tulee asettaa koko tutkimustehtävän taustalle kantavaksi ideaksi. Sen tulee ohjata kaikkia työskentelyn vaiheita kysymyksenasettelusta aineiston kokoamiseen ja menetelmän valintaan saakka. Jos tutkija voi osoittaa, että eri menetelmillä päästään samaan tulokseen tai että eri menetelmät tukevat samoja hypoteeseja, ne saavat vahvistusta. Näin ollen eräs triangulaation tehtävä on vahvistaa tutkimuksen validiutta.

Eri menetelmiä käytetään usein niin, että määrällistä, kvantitatiivista tutkimusta sovelletaan tutkimusaiheen makrotasolla, eli etsitään joitakin yleisiä, suuria tunnuspiirteitä, joita sitten tarkemmin tutkitaan laadullisella, kvalitatiivisella menetelmällä. Jos mukaan lisätään kriittisen teorian mukaisia analyyseja, voidaan samaa aihetta käsitellä myös eri aikaulottuvuuksilla ja tutkia esimerkiksi jonkin teeman kehittymistä ja muuntumista aikaperspektiivillä. Harvemmin kuitenkaan yhden tutkijan samaan projektiin voidaan mahduttaa näin monia eri lähestymistapoja, mutta ajatusta voidaan mainiosti soveltaa laajempiin, usean eri tutkijan yhteisiin projekteihin, joissa kukin lähestyy aihetta eri suunnista.

palaa alkuun

11.1 Tutkimuksen eettiset kysymykset

Tutkimuksen tietosuojaan samoin kuin muihinkin sen eettisiin kysymyksiin on aina pyrittävä kiinnittämään riittävästi huomiota. Vaikka kysymys olisikin opinnäytetyöstä ja siten korkeakoulun valvonnassa tehtävästä tutkimuksesta, tähän kysymykseen perehtyminen on osa myöhemminkin tarpeellisesta kansalaistiedosta. Seuraavassa käsitellään ensin eräitä kenen hyvänsä Suomen kansalaisen eteen tulevia tietosuojaongelmia ja sen jälkeen eräitä Suomen Akatemian yhteiskuntatieteellisen toimikunnan laatimia pelisääntöjä tieteellisen tutkimuksen suorittamisesta (Suomen Akatemian julkaisuja 1/1987) sekä Tutkimuseettisen neuvottelukunnan julkaisemat menettelytavat tieteellisen vilpin ehkäisemiseksi ja käsittelemiseksi (Tutkimuseettisen neuvottelukunnan julkaisu 7.3.1994).

Yksityisiä asiakirjoja voidaan antaa arkistoituina tutkijan tiedoksi, jos he antavat sitoumuksen siitä, etteivät käytä tietoja ao. henkilöiden vahingoksi (AsiakJulkL 17.2 §).

Henkilörekisterilaki ja -asetus toteavat, että henkilötietojen kerääminen ja tallettaminen rekistereihin on sallittua vain laissa säädetyin edellytyksin. Rekistereihin saadaan tallettaa tietoja vain sellaisista henkilöistä, jotka ovat rekisterinpitäjään asiakas-, palvelu -, tai muussa niihin verrattavassa suhteessa. Vain käyttötarkoituksen kannalta tarpeellisia tietoja saa tallettaa. Arkaluonteisia tietoja – rotu, etninen alkuperä, henkilön yhteiskunnallinen, poliittinen tai uskonnollinen vakaumus, terveydentila, sairaus tai vammaisuus tai häneen kohdistetut hoitotoimet, seksuaalinen käyttäytyminen, hänen saamansa sosiaalipalvelut, toimeentulotuki, sosiaaliavustukset yms. – saa tallettaa vain, kun se on laissa erikseen sallittu. Henkilörekisterien tietoja saa luovuttaa vain laissa säädetyissä tarkoituksissa.

Gallup-tyyppisten asenne- ja mielipidetutkimusten tietosuojakysymyksiä käsitellään markkinointi- ja yhteiskuntatutkimuksen kansainvälisissä perussäännöissä, jotka mm. Suomen Gallup on hyväksynyt. Niiden mukaan tietojen antajien nimet tulee pitää salassa. Tietoja, joita voitaisiin käyttää tietojen antajien tunnistamiseen, saa paljastaa vain tutkimusyhteisön jäsenille edellyttäen, että nämä sitoutuvat käyttämään tietoja vain tutkimustarkoituksiin.

Nimien paljastamiseen, samoin kuin uudelleen haastatteluunkin, on Gallup-tyyppisissä tutkimuksissa saatava asianomaisen suostumus. Jälkimmäisestä voidaan kuitenkin poiketa, jos käytettyyn tutkimusmenetelmään olennaisesti kuuluu, että tietojen antajat eivät tiedä jatkohaastattelun johtuvan heidän aikaisemmasta haastattelustaan.

Tietojen antajan on oikeus keskeyttää haastattelu tai kieltäytyä osallistumasta siihen missä vaiheessa tahansa. Hänellä on myös oikeus vaatia, että hänen antamansa tiedot hävitetään viivytyksettä.

Asianajajia koskee salassapitovelvollisuus, jonka mukaan asiakkaan tietämättä valmistettuja tallenteita saa käyttää hyväksi tai todisteeksi vain pakottavista syistä.

Lehtimiehillä on salassapitovelvollisuus ja -oikeus aineistoonsa nähden. Tietojen ja haastattelujen antajalla on oikeus saada tietää, miten ja missä yhteydessä hänen lausumaansa käytetään. Luottamuksellisten tietojen antajaa on suojattava. Yksityiselämään kuuluvia asianomaiselle haitallisia seikkoja ei pidä julkaista ilman hänen suostumustaan, ellei ”huomattava yleinen etu” sitä vaadi.

Psykologeilla, lääkäreillä ja heihin verrattavilla henkilöillä, esimerkiksi kouluterveydenhoitajilla, on ehdoton salassapitovelvollisuus.

Tieteellisen tutkimuksen tarpeet on otettu edellä mainituissakin tapauksissa varsin hyvin huomioon. Yksilöityä tieteellistä tutkimusta varten saadaan kerätä arkaluonteisiakin tietoja, henkilörekisteristä saadaan luovuttaa tietoja tilastointia varten, henkilötunnuksen saa luovuttaa.

Tutkimustyötä koskee kaksi käsitettä: luottamuksellisuus ja anonymiteetti.

Tutkimuksessa kootaan tietoja monien erilaisten menetelmien avulla. Kokeellisia menetelmiä ovat esimerkiksi laboratoriokokeet ja -simulaatiot, sekä työpajoissa tapahtuvat työn kehittämiseen liittyvät kokeet. Kyselymenetelmiä ovat mm. haastattelut ja kyselyt. Havaintomenetelmiä ovat mm. osallistuva havainnointi, strukturoitu havainnointi sekä työsuoritusten havainnointi.

Eettisiltä näkökannoilta tutkimusmenetelmien ongelmat poikkeavat toisistaan. Tutkijan on pystyttävä puntaroimaan, millaisia eettisiä ongelmia erilaiset menetelmät tuovat muassaan ja osattava valita niiden välillä.

Tutkijan ja tutkittavien välillä ei saa olla sellaista riippuvuussuhdetta, joka olennaisesti vaikuttaa tietojen antamisen vapaaehtoisuuteen – esimerkiksi problemaattista opettaja-oppilas -suhdetta, työnjohtaja- tai päällikköasemaa suhteessa alaiseen jne.

Jokaisella henkilöllä, joka antaa itseään koskevia tietoja tutkimusta varten, on oikeus saada paikkansapitävä ja riittävä informaatio tutkimuksen luonteesta, sen tavoitteista, vastaavasta tutkijasta tai laitoksesta sekä tutkimustulosten käyttötarkoituksesta. Hänellä on oltava oikeus päättää itse osallistuuko hän tutkimuksen vai ei. Hänellä on myös oltava oikeus milloin tahansa keskeyttää osallistumisensa tutkimukseen.

Informointivelvollisuutta ei kuitenkaan ole sellaisessa tapauksessa, jossa tutkimusmenetelmän luonteesta johtuu, että ennakkoinformointi olennaisesti vaarantaa tutkimuksen tavoitteet. Silti on voitava varmistaa tutkittavien anonymiteettisuoja.

Sellaisesta tutkimussuunnitelmasta, jonka perusteella on aikomus koota henkilötietoja, tulee käydä ilmi, miten tutkija säilyttää aineiston ja takaa henkilöiden anonymiteetin sekä milloin aineisto on tarkoitus hävittää. Tämä tieto on annettava myös tutkittaville.

Tieteellisessä tutkimuksessa on noudatettava seuraavia periaatteita:

  • Tutkijan on herkistyttävä eettisten ongelmien havaitsemiselle: on punnittava vaihtoehtoisia tutkimusmenetelmällisiä ratkaisuja eri osapuolien kannalta.
  • On noudatettava yleistä ihmisarvon kunnioittamisen periaatetta, jonka mukaan on väärin aiheuttaa vahinkoa tai loukata tutkittavien henkilökohtaista koskemattomuutta.
  • On harkittava, mitä hyötyä ja haittaa tutkimuksesta on tutkittaville tai tutkimuksessa muulla tavalla mukana oleville.
  • On harkittava, kuinka yksityisyyden ja luottamuksellisuuden kunnioittaminen tai kunnioittamattomuus vaikuttaa tutkittaviin ja muihin tutkimukseen liittyviin tahoihin?
  • On huolehdittava, ettei tutkimuksella ja tiedonkeruulla johdeta tietoisesti ketään harhaan.
  • On huolehdittava, etteivät mahdolliset eturistiriidat pääse vaikuttamaan tutkimukseen ja tietojen keruuseen. – Tutkimuksen tilaajat, rahoittajat, viranomaiset yms.
  • Tutkimustarkoituksiin koottuja tietoja ei saa luovuttaa kaupallisiin tai muihin ei-tieteellisiin tarkoituksiin eikä niitä saa käyttää muuhun kuin tieteelliseen tutkimukseen.

Tutkimuksen eettisiä kysymyksiä voidaan tarkastella monelta suunnalta.

Onko tutkimusstrategia valittu niin, ettei se ole ristiriidassa tutkittavan ilmiön kanssa? Loukkaako jokin siinä tutkittavan intimiteettiä tai anonymiteettiä tai hänen juridisia oikeuksiaan? Puuttuko se kiusallisella tavalla hänen jokapäiväisiin asioihinsa?

Tutkijan ei ole syytä aiheuttaa tutkittavien henkilöiden jokapäiväisten rutiinien muuttumista ilman heidän suostumistaan. Muutenkin aina on aihetta kysyä tutkittavien suostumusta ennen tutkimiseen ryhtymistä. Jos aiotaan koota aineistoa jostakin laitoksesta, koulusta, järjestöstä jne., on tiedusteltava lupa siihen ao. organisaation johdolta. Joskus lupa tulee saada kirjallisesti. Erityisen herkkänä on oltava silloin, kun on kyse vammaisista, sairaista tai lapsista, joiden puolesta joku toinen henkilö on vastaamassa.

Jonkinlaisen tutkimuseettisen ongelman muodostaa se, että tutkija kokoaa aineistonsa ystävistään ja sellaiselta lähipiiriltä, jonka asenteisiin ja motivaatioon vaikuttaa tämä läheinen ystävyyssuhde. Tämä korostuu laadullisen tutkimuksen tulkinnallisen, varsinkin osallistuvan havainnoimisen aineiston kokoamisessa. Jos näin kuitenkin menetellään, tulee tutkimusraportissa selvittää aineiston käyttö ja kyseisten henkilöiden valinnan perustelut ja pohtia tulosten luotettavuutta tässä erityistapauksessa.

Tutkimuksen eettisen uskottavuuden on siis oltava kunnossa. Kaikin tavoin on pyrittävä huolehtimaan tutkimuksen luotettavuudesta ja pyrittävä karsimaan kaikki huolimattomuudesta, vääristä tulkinnoista, heikoista mittaustuloksista jne. johtuvat virheet ja heikkoudet, mutta sen lisäksi joskus on olemassa kysymys varsinaisesta tutkimusvilpistä. Miten se keksitään ja miten ja kenelle siitä ilmoitetaan, siitä on olemassa ohjeita, joita voi etsiä käsiinsä, jos tällainen epäily joskus herää.

Tutkimustyössä on joskus valitettavasti olemassa myös suoranaista epärehellisyyttä. Sellaista on Tutkimuseettisen neuvottelukunnan määritelmän mukaan esimerkiksi tulosten sepittäminen, väärentäminen ja plagiointi eli kopiointi. Kyse on silloin siis tahallisista teoista vilpillisen hyödyn toivossa. Näin tieteellinen huijaus on haluttu määritellä selvästi eri asiaksi kuin huolimattomuusvirheet ja huonot tutkimustavat.

Tällaista tapahtuu äärimmäisen harvoin opintojen ohjatuissa tilanteissa, koska ohjaaja voi joka hetki olla selvillä tutkimushankkeen etenemisestä, sen teoreettisesta taustasta, menetelmistä ja tuloksista. Tutkimusprojektin etenemisestä raportoidaan yleensä vaiheittain yhteisissä istunnoissa, jolloin myös voidaan reagoida, jos jotakin epäselvää tulee esiin. Jos epärehellisyyden epäilyä tapahtuu tutkijan uralla myöhemmissä vaiheissa, ovat menettelytapaohjeet vilpin epäilystä selvät ja johtavat esiselvityksen jälkeen mahdolliseen asian tutkintaan.

Sen sijaan varsin tavallista on, että aloitteleva tutkija esittää omissa nimissään ajatuksia, joita hän on poiminut sieltä täältä, ehkä varttuneemmilta tutkijoilta, mainitsematta alkuperää. Koska tieteellisessä toiminnassa näin ei tehdä, ohjataan jokainen aloitteleva tutkija huolellisesti dokumentoimaan kaikki lainaukset lähdeviittein. Tähän kiinnitetään erityisesti huomiota, jotta myös tällä tavoin tutkijan eettisiä pelisääntöjä kasvatetaan alusta pitäen.

Professori Jouko Paunio (1994, 19) on todennut, että parasta tulosten sepittämisen ennaltaehkäisyä onkin tutkijankoulutuksen kehittäminen niin, että tutkimusmetodit hallitaan paremmin ja tutkimusetiikkaa kunnioitetaan enemmän.

palaa alkuun

11.2 Tutkimustiedon julkistaminen

Ammattialojen opistoissa ja ammattikorkeakouluissa laaditaan lopputyö, joka yleensä on painotetusti ammatillinen, jonkin alan erityishallintaa hyvin osoittava kokonaisuus, jossa on olennaisena osana käytännöllinen projektityö. Se tehdään usein yhdessä jonkin ammattialaan liittyvän yrityksen, tuotantolaitoksen tai muun asiakkaan kanssa. Usein se on toimeksiantotyö. Siihen voi kuulua myös enemmän tai vähemmän tutkimuksellinen osuus, jossa analysoidaan tai selostetaan joitakin työhön liittyviä näkökohtia.

Kun nyt suuntaus näissäkin oppilaitoksissa on yhä enemmän tutkimuksellisuuden vaatimukseen, alkaa syntyä uusia ongelmia, jotka liittyvät ainakin kolmeen kysymykseen. Näistä seikoista keskustellaan käytännössä ja esitetään mielipiteitä puolesta ja vastaan.

  1. Missä määrin on mahdollista ja tarpeellista alkaa ammatillisessa opinnäytteessä toteuttaa tieteellisen metodin traditionaalista patteristoa siinä mielessä, että tulokset täyttävät kaikki tieteellisen tiedonsaannin tunnuspiirteet? Mikä on näissä tapauksissa praktisen tiedon ja praktisen järjen kriteeri? Missä määrin, missä laajuudessa ja minkä vuoksi olisi opetettava tutkimuksenteon perusteet myös ammattikorkeakouluissa? Mitä menetetään ja vastaavasti mitä saavutetaan, kun tämä asia ratkaistaan vetämällä selvää rajaa ammatillisesti orientoituvan, soveltavan tutkimustiedon käytön ja tieteellisen tiedonhankinnan välille?
  2. Kun ammatillisessa mielessä on silloin tällöin tarpeen pitää opinnäytetyön sisältö innovatiivisuuden, tekijänoikeuksien tms. takia julkisuudelta piilossa, miten silloin voidaan menetellä, jos kuitenkin halutaan arvioida työtä julkisestikin, asettaa se näytteille, antaa siitä tietoja lehdistölle jne.?
  3. Mikä on keskeinen ammatillisen opinnäytetyön tutkimuseettinen aspekti? Liikutaanko siinä asiakkaan/tilaajan vaatimusten mukaisesti? Entä jos tulee ristiriitaa työn/projektin valmistajan ja tilaajan välille? Kuka omistaa työn? Kenellä on siihen julkaisuoikeus?

Vastaus voidaan löytää erilaisten tiedonintressien taustalta. Kunkin intressin mukaan harkitaan tapaus tapaukselta ja tilanne tilanteelta, mitä tiedonhankinnan kanavaa kulloinkin on viisasta käyttää ja millä tavoin tutkimuksesta tiedottamiseen voidaan ryhtyä.

On ymmärrettävä, että myös ammatillinen tieto kehittyy ja asettaa itselleen yhä suurempia vaatimuksia. Tuskin on enää mahdollista, että ammatillisessakaan korkea-asteen koulutuksessa tyydyttäisiin perimätietoon, ei-koeteltuun ja analysoimattomaan tietoon, jonka luotettavuudesta ja oikeellisuudesta on olemassa vain heikkoja aavistuksia? Olisi valitettavaa, jos tutkittu ja analysoitu ammatillinen tieto jäisi vain sen kysyjän ja projektin toimeksiantajan ja tekijän väliseksi salaisuudeksi. Millaisia tyydyttävät ratkaisut olisivat? Sitä sietää pohtia.

palaa alkuun

12.1 Tutkijan kompastuskivet

Kun ryhdyt toteuttamaan tutkimushanketta, olet joutunut pohtimaan sen lähestymistavan perusteita ja päätynyt joko deduktiiviseen, induktiiviseen tai kriittiseen menetelmälliseen otteeseen. Lähestymistavasta riippumatta tutkijalta edellytetään aina omaa, henkilökohtaista perehtymistä tutkittavaan aiheeseen sekä käytännöllisellä että teoreettisella tasolla: mitä aiheesta on kirjoitettu, mitä siitä tiedetään, miten se osataan käytännössä.

Tutkimusta voidaan havainnollistaa kehällä, jonka kaarelle voidaan sijoittaa sen kulun mukaiset tekijät. Tutkija voi ryhtyä työhönsä joko kehän yläreunalta (deduktiivinen päättely) tai kehän alareunalta (induktiivinen päättely) tai määrittämällä ensin ohjaavat periaatteet ja kehittämistavoitteet ja vuorottelemalla deduktiivisen ja induktiivisen päättelyn välillä (abduktiivinen päättely).

kuva98

Kuva 98. Tutkimuksen kulkua kuvaava kehä (Marshall & Rossman 1995, 17)

Aloittelevan tutkijan tavalliset kompastuskivet löytyvät seuraavilta alueilta:

  • tutkimusaiheen suunnittelu
  • tutkimusaiheen problematisointi eli kyseenalaistaminen lähdeaineistoon ja muuhun aiheesta
  • Aikaisemmin julkaistuun aineistoon perehtyminen
  • tutkimusaineiston kokoaminen
  • soveltuvan tutkimusmenetelmän valinta
  • ajankäytön suunnittelu.

Tutkimusaiheen suunnitteluun liittyviä ongelmia

  • Hyväksyt kritiikittömästi ensimmäisen mahdollisen tutkimusidean.
  • Valitset ongelman, joka on aivan liian laaja tai liian heiveröinen mielekkäästi tutkittavaksi.
  • Laadit sekavat tai vaikeasti testattavissa olevat hypoteesit.
  • Et ota riittävästi huomioon soveltuvia tutkimus- tai analyysimenetelmiä tutkimussuunnitelmaluonnosta kehitettäessä.

Tutkimusaiheen problematisointi eli kyseenalaistaminen merkitsee tutkittavaan ilmiöön liittyvien keskeisten kysymysten tai ongelmien löytämistä ja niiden määrittämistä tutkittavaan muotoon. On parasta pyrkiä löytämään vain yksi tai vain muutama keskeinen kysymys, joissa tosin voi olla tarkentavia alakysymyksiä. Kyseenalaistaminen ei ole helppoa. Joskus päädyt esittämään vain tutkimuksen tavoitteen eikä siitä vielä ole suoraa yhteyttä esimerkiksi tutkimusmenetelmän valintaan.

Lähdeaineistoon ja muuhun aiheesta aikaisemmin julkaistuun aineistoon perehtyminen ja lähdeaineiston merkitsemiseen liittyviä ongelmia:

  • Käyt nopeasti läpi jotakin käsiin sattuvaa aiheeseen liittyvää kirjallisuutta voidaksesi pian aloittaa työsi. Tällöin sinulta saattaa jäädä huomaamatta esimerkiksi aikaisemmissa tutkimusraporteissa ja -projekteissa olleita kiintoisia seikkoja, jotka antaisivat aihetta kehittää ideoitasi edelleen.
  • Luotat toisen käden lähteisiin. Aina, jos mahdollista, pyri saamaan käsiisi alkuperäiset lähteet, olipa kysymys millaisesta (ja minkä kielisestä) tiedosta tahansa. Koeta ainakin mainita alkuperäislähteet lähdeluettelossa, jos joudut käyttämään esimerkiksi käännöksiä. Tästä näyttää olevan erilaisia ohjeita eri yliopistoissa ja korkeakouluissa, joten tarkista ohjaajaltasi vallitseva käytäntö.
  • Keskityt vain tiivistelmissä ja artikkeleissa esitettyihin tutkimustuloksiin. Tällöin jätät käyttämättä mahdollisuuden perehtyä siihen, millaisin menetelmin tulokset on saatu.
  • Haravoit tietoa liian kapealta alueelta. Jätät käyttämättä hyväksesi laajan ammattikirjallisuuden, aikakausi- ja sanomalehdissä olevat artikkelit, muun mahdollisen materiaalin.
  • Jätät määrittelemättä riittävän tarkasti, millaista tietoa tarvitset. Liian löyhä määrittely johtaa toisaalta niin leveälle alueelle, ettei sitä mitenkään pysty hallitsemaan. Toisaalta alue jää kapeaksi etkä saa informaatiota ja virikkeitä joistakin sivuavista tiedoista.
  • Kopioit kirjallisuus- ja muut lähdeviitteet puutteellisesti tai väärin. Et pysty enää myöhemmin sijoittamaan tietoja oikein etkä osoittamaan niiden alkuperää.
  • Kopioit liian paljon tietoa yhteen lähdeviitteeseen. Tämä osoittaa, ettei sinulla ole oikein selvää käsitystä siitä, mihin tähtäät etkä osaa erottaa olennaista epäolennaisesta.

Tutkimusaineiston kokoamiseen liittyviä ongelmia

  • Jätät määrittelemättä tutkittavan kohteen populaation. Tästä seuraa vaikeuksia tutkimustulosten yleistettävyyden ja usein myös tulkinnan kannalta.
  • Otat tutkimukseen liian pienen otoksen suhteessa populaatioon ja käytettävään analyysimenetelmään.
  • Käytät koehenkilöinä helposti saatavilla olevia vapaaehtoisia. Ole silloin tarkkana tulkitessasi ja yleistäessäsi tuloksia. Perustele ainakin tekemäsi henkilövalinnat.
  • Kiinnität liian vähän huomiota yhteistyöhön koehenkilöiden kanssa tai jätät kertomatta jopa tutkimuksesi tavoitteista niille henkilöille, joita asia koskee. Tämä saattaa johtaa esimerkiksi kiel-täytymisiin tai asenteiden vääristymiin.
  • Koetat saada samalla kertaa liian paljon tietoa koehenkilöiltä. Seurauksena on väsymistä ja turhautumista sekä tutkimuskohteiden suunnalla että itsesi kohdalla, kun väsyt esimerkiksi aineiston litteroimiseen.

Soveltuvan tutkimusmenetelmän valinta vaikeutuu esimerkiksi seuraavista syistä:

  • Valitset soveltumattomat tutkimusmenetelmät.
  • Käytät aineiston käsittelyyn sellaisia analyysimenetelmiä, joille ei ole katetta aineistossa. Aineistosi ei mahdollisesti ole riittävä niihin oletuksiin, joita olet tehnyt ja joiden mukaan analyysimenetelmät on valittu. Monet tilastolliset menetelmät antavat aivan järkevän näköisiä tuloksia, vaikka aineisto ei itse asiassa anna tuloksille tukea.
  • Kokoat jollakin tavalla tutkimusaineiston ja jälkikäteen koetat miettiä, millainen analyysi soveltuisi sen käsittelyyn.
  • Et ole toteuttanut esikokeilua ja saatat siksi harhailla ja olla epävarma varsinaisen tutkimusvaiheen aikana. Tuloksissa saattaa olla tämän vuoksi vääristymää.
  • Jätät tarkistamatta mittareiden sisältövaliditeetin. Mittari saattaa olla näennäisesti aivan korrekti, mutta se ei kuulu sisällöllisesti tutkittavaan asiaan.
  • Käytät sellaisia mittareita, joiden käyttöön et ole kunnolla perehtynyt, et pysty analysoimaan tai tulkitsemaan niillä saatuja tuloksia.
  • Jätät arvioimatta tai esikokeilematta tutkimusmenetelmäsi, erityisesti mittausmenetelmäsi perusteellisesti ennen kuin teet lopulliset valinnat. Tämä johtaa tavallisesti puutteellisiin tai soveltumattomiin mittavälineisiin ja -tuloksiin.
  • Valitset liian alhaisen reliabiliteetin omaavat mittarit. Tuloksissa todellinen varianssi kätkeytyy silloin mittausvirheiden joukkoon.
  • Valitset sellaiset tutkimusmenetelmät, joita et pysty syystä tai toisesta hallitsemaan. Saat tuloksia, joita et pysty tulkitsemaan, tai vielä hullummin: syötät tietokoneeseen laskettavaksi numeroita, joilla ei ole mitään merkitystä tulosten kannalta. Saatat eksyä mitä merkillisimpiin tulkintoihin.
  • Käytät turhan pitkiä ja monimutkaisia – ja kalliita – mittareita tilanteessa, jossa selviät paljon pienemmillä ja tehokkaammalla mittareilla. Kysymys on aina myös tutkimustyön ekonomiasta.
  • Käytät tulosten analysoinnissa vain yhtä analyysimenetelmää, vaikka tulosten kannalta olisi suotavaa tarkastella materiaalia useammalla tavalla.
  • Ylitulkitset tai alitulkitset tilastollisesti saamasi erot tai sitten jätät kokonaan tulkitsematta tilastolliset erot. On syytä miettiä, mitä tilastollisesti merkitsevä ero aineistossa itse asiassa merkitsee.

Yleinen ongelma:

Koetat saada tutkimuksesi läpi liian pienessä ajassa. Tavallisesti hyvän tutkimuksen, opinnäytteen, tekeminen vaatii pari vuotta aikaa yliopistollisena pro gradu-tasoisena opintosuorituksena, jos lasketaan siihen tarvittava aika ensi vaiheen suunnittelusta lopputulokseen saakka. Koeta paneutua keskittyneesti ensin oman aihepiirin valintaan, sen jälkeen vaihe vaiheelta syventäen tietämystäsi itse aiheesta, sen teoreettisista taustoista sekä erilaisista tutkimusmenetelmistä. Suunnittele huolella kukin vaihe ja toteuta ne systemaattisesti pitäen kiinni etukäteen laatimastasi aikataulusta.

Ammatillisen korkea-asteen opinnäytetyön eli päättötyön ongelmana on ollut, että siihen varataan aikaa liian vähän ja vasta opintojen loppuvaiheessa. Parempi tulos saataisiin, jos päättötyön aihetta ryhdyttäisiin suunnittelemaan jo opintojen aikaisemmissa vaiheissa ja paneuduttaisiin kunnolla esimerkiksi ammatillisesti ja taiteellisesti olennaisten kysymysten esille nostamiseen, problematisointiin. Päättötyössä voitaisiin keskittyä vastausten saamiseen näihin kysymyksiin.

Neuvoja vasta-alkajille:

  • Tutkimuksen teossa noudatetaan yleensä aina jokseenkin samoja vaiheita, olipa kysymys millaisesta tutkimusotteesta tahansa:
  • On identifioitava tutkittava kohde ja mahdollinen ongelma-alue.
  • On tutkittava, millaista kirjallisuutta aiheesta on olemassa.
  • On tutustuttava myös aiemmin tehtyyn aiheeseen liittyvään tutkimukseen.
  • On määriteltävä tutkittavat ongelmat selvin, täsmällisin termein.
  • On määriteltävä peruskäsitteet ja on määriteltävä tutkimukseen mahdollisesti kuuluvat muuttujat.
  • On muodostettava testattavat hypoteesit, jos tutkimusote edellyttää niiden laatimista.
  • On määriteltävä taustaolettamukset jotka ohjaavat tulosten tulkintaa.
  • Tutkimuksen viitekehys on laadittava niin, että se vastaa todellisuutta mahdollisimman hyvin (sisäinen ja ulkoinen validiteetti otetaan huomioon).

Hyvään viitekehykseen kuuluu:

  • koehenkilöiden tai tutkittavien muiden kohteiden määrittely
  • asiaan kuuluvien (relevanttien) muuttujien määrittely sekä niiden kontrollointitapa ja käsittely
  • tulosten arviointiin tarvittavien kriteerien laatiminen
  • mittaus- ja muiden tutkimusmenetelmien määrittely.
  • On suunniteltava tutkimusaineiston (data) kokoamistapa.
  • On valittava tutkimusaineiston analyysimenetelmä.
  • On toteutettava tutkimussuunnitelma.
  • On arvioitava tutkimustulokset ja tehtävä päätelmät.

palaa alkuun

12.2.1 Laadullinen tutkimus raporttina

Induktiivinen tutkimusote raporttina

Laadulliseen tutkimukseen ja induktiiviseen päättelyyn perustuva tutkimusraportti laaditaan yleisesti ottaen samojen periaatteiden mukaan kuin perinteinen deduktiiviseen päättelyyn perustuva raporttikin, mutta koska teorian ja johtopäätösten asema on siinä toinen, raportin logiikka on hiukan toisenlainen.

Raportti lähtee liikkeelle tutkimusalueen ja sitä koskevan aikaisemman tutkimustiedon hahmottelusta, perustelee teoreettisesti tutkittavan ilmiön ja siihen liittyvät kysymykset, selvittää käytettävän tutkimusmenetelmän, kuvaa, miten tutkimus käytännössä on suoritettu, raportoi tarkasti aineiston analyysin, siinä käytetyt koodaukset, siitä löytyneet merkitykset. Kuten deduktiivisestikin etenevässä raportissa, myös induktiiviseen päättelyyn perustuvassa laadullisen tutkimuksen raportissa käsitellään tutkimuksen luotettavuuteen liittyvät seikat omana kohtanaan ja lopuksi arvioidaan tutkimuksen tulosten sovellettavuusarvoa ja käytännön sovellusmahdollisuuksia.

Otsikko


I Johdanto

  • oman tutkimusintressin kuvaus
  • ilmiötä koskeva arkiajattelu
  • ilmiötä koskevat arkitason ongelmat
  • tutkittavan ilmiön määrittely
  • tutkijan oma esiymmärrys

II Teoreettiset lähtökohdat

  • katsaus aikaisempiin tutkimuksiin
  • ilmiötä koskevat aikaisemmat tutkimustulokset
  • aikaisempien tulosten problematisointi
  • oman aiheen suhde aikaisempaan tutkimukseen
  • olemassa oleva ilmiötä koskeva teoreettinen ajattelu
  • ilmiötä koskevat perusolettamukset
  • ilmiöön liittyvien lähtökohtakäsitteiden määrittely
  • mahdollinen tutkimusongelmien asettaminen (ei aina välttämätön)

Induktiivisen lähestymistavan tutkimusotetta palvelee kirjallisuus ja aikaisempi teoreettinen tietämys siten, että tutkijan on mahdollisuus lähteä liikkeelle esioletuksista /esiymmärryksestä asiaan, jolloin tämä tieto ohjaa aineiston kokoamisessa ja sen analysoinnissa sekä kategorioitten laadinnassa.

Teorian tarkoitus on myöskin antaa perspektiiviä ja auttaa teorian ja todellisuuden ilmiöiden välisten yhteyksien luomisessa.

III Tutkimusmenetelmä
käytettävän laadullisen analyysimenetelmän kuvaus

  • analyysimenetelmän soveltaminen tutkimukseen
  • aineiston keruusuunnitelma
  • perusaineisto, otoksen kuvaus ja perustelut
  • tarvittaessa aineiston täydentämissuunnitelma
  • analyysin sovellussuunnitelma

IV Aineiston analyysi ja tulokset
aineiston kuvaaminen

  • aineiston koodaussysteemin aloittaminen
  • kategorioitten muodostuminen ja niiden periaatteiden kuvaaminen
  • teoriakehittelyn aloittaminen
  • yleistettävien piirteiden ja lainalaisuuksien etsiminen
  • teoreettisen mallin hahmottaminen

V Tutkimuksen luotettavuuden arviointi
aineiston luotettavuus

  • menetelmän luotettavuus
  • kategorioinnin luotettavuus

VI Pohdinta
tulosten vertailua muihin tutkimustuloksiin

  • miten tutkimusotetta voitaisiin kehittää
  • tulosten sovellettavuus käytännön tasolla

VII Lähteet

VIII Liitteet

Raportin kirjoittamiseen kannattaa valmistautua heti tutkimuksen ensi vaiheista lähtien. Koska varsinkin laadullisessa tutkimuksessa on tärkeää, että siinä näkyy tutkijan oma henkilökohtainen ote ja asennoituminen tutkimustyöhön samoin kuin omien kokemusten ja esiymmärryksen merkitys tutkimusotteessa, muistiinpanojen tekeminen kannattaa aloittaa heti ensi askelista lähtien.

Edellä esitetty laadullisen tutkimuksen raportin jäsentely ja eri lukujen otsikot eivät tietenkään ole tutkijaa sitovia. Riippuu aivan aineistosta, tutkimuksen tarkoituksesta ja teoreettisten lähtökohtien luonteesta, millä tavalla ja mihin järjestykseen otsikot asettuvat. Raportin luettavuudelle on suureksi eduksi, jos kirjoittaja löytää kiinnostavia ja aihetta sopivasti esitteleviä otsikoita ja soveltuvan kirjoitustyylin, kuitenkaan tieteelliselle raportille kuuluvaa tarkkuutta ja selvyyttä unohtamatta.

palaa alkuun

12.2.2 Toimintatutkimuksen raportointi


Mielikuvista konkretiaan – tavoitteista tuloksiin
Suojanen (1992) esittää toimintatutkimuksen toteuttamiseksi käytännössä seuraavat vaiheet:

  • tutkimustilanteen alustava hahmottaminen
  • suunnittelu
  • toiminta
  • havainnointi, tietojen kokoaminen
  • reflektointi, arviointi.

Jos näistä kehitetään edelleen ohjeet toimintatutkimuksen raportointia varten, päädytään seuraavanlaiseen raportointisuunnitelmaan, joka muistuttaa edellistä systeemisuunnitteluun ja projektitoimintaan liittyvää tutkimusraporttimallia:

Otsikko

I Johdanto
Tutkittavaan ilmiöön ja ilmiön nykytilanteen kuvaus. Tutkijan ja toimintatutkimusryhmän yhteiset tutkimusintressit, jotka kohdistuvat ilmiöön. Tutkimustilanteen alustava hahmottaminen.

II Tutkittavan ilmiön problematisointi

III Toiminnan suunnittelu ja erilaisten strategioitten valinta

IV Reflektiivisen toiminnan ja tulosten havainnointi. Reflektiivisen toiminnan kirjaaminen analysoitavaa tutkimusaineistoa varten.

V Reflektion analysointi

VI Johtopäätösten tekeminen ja tulosten arviointi

VII Käytännön sovellusten esittäminen.

VIII Tutkimuksen luotettavuuden arviointi

IX Pohdinta/diskussio

X Lähteet

XI Liitteet  

palaa alkuun

12.2.3 Tutkimusraportin kirjoitusasu

Hyvä tutkimusraportti on ajatuksellisesti yhtenäinen, selkeästi ongelmakeskeinen esitys, josta lukija saa hyvin ja helposti kuvan siitä, mihin tutkimus perustuu, mikä on sen ongelmanasettelu, millä metodilla se on toteutettu, mitkä ovat tutkimustulokset ja mitkä ovat niiden sovellusmahdollisuudet. Usein lukija hakee ensiksi esille tuloksia koskevat sivut ja jos ne ovat kiinnostavia, sen jälkeen hän perehtyy raportin muihin osiin.

Alasuutari (1993) on todennut, että hyvä tutkimusraportti on luonteeltaan kuin salapoliisiromaani, siinä vähitellen selviää, mikä on jutun ratkaisu.

Kaikkien korkeakoulujen opinnäytetöitä ja itsenäisten tieteellisten tutkimusten tuloksia koskevat raportit ovat julkisia. Usein ne julkaistaan jossakin tieteellisessä sarjassa, tai ainakin ne ovat luettavissa asianomaisen laitoksen kirjastossa. Sen vuoksi raportin laatijan kannattaa muistaa, että hänen tutkimustuloksiaan ja varsinkin erilaisia kuvia ja kuvioita voidaan lainata muihin tieteellisiin raportteihin. Lähdeviitteiden merkintöjä koskevassa luvussa käsitellään raportin laatijaa velvoittavia lähdeviitteiden merkitsemistapoja, mutta lähteiden lainaamista ajatellen myös lähteen tuottajan kannattaa ajatella, missä muodossa, millä tavalla hän tuloksensa esittää. Tieteellisen tutkimusraportin kirjoittajalle on suuri kunnia tulla siteeratuksi toisessa julkaisussa – se on olennainen osa tiedeyhteisön keskustelua.

Heikki Luostarinen ja Vesa Väliverronen ovat laatineet verrattoman kirjan Tekstinsyöjät (1991), jossa he käsittelevät tutkimusraportin kohderyhmiä ja tutkimusviestintää.

Tekijät toteavat, että yliopisto-opiskelu vaatii tavallaan uuden kielen oppimista, sillä tieteellä ja eri tieteenaloillakin on omat sanastonsa ja puhetapansa. Opiskelijassa terminologian vaikeus ja outous herättää usein myös monenlaisia tunteita: tieteellisen tekstin tulisi vakuuttaa tekijänsä kyvykkyyttä. Se tapahtuu myös viitteiden painolla.

Opiskelija tulkitsee ehkä ymmärtämättömyytensä älyn puutteeksi, vaikka kyse on enemmän asiantuntemuksen puutteesta. Aikaisemmassa koulutuksessa on toki saatu jo monenlaista kirjoittamisen oppia, mutta tieteellisen kirjoittamisen oppii kyllä vasta yliopistossa.

Akateemisten puhetapojen hallitseminen ei tarkoita pelkästään kieliopin tai sanaston hallintaa. Kielellinen kompetenssi on paljolti myös sosiaalista kompetenssia. Sisäänpääsy akateemiseen yhteisöön ja sen puhetapoihin vaatii opiskelijalta tuon yhteisön virallisten ja epävirallisten pelisääntöjen tuntemista. Ehkä voidaan sanoa tätä asiaa yliopistossa edellytettäväksi julkilausumattomaksi tiedoksi (tacit knowledge). Niissä ei ole kyse pelkästään tiedosta, vaan enemmänkin tavasta suhtautua tietoon ja kyvystä soveltaa tietoa. Julkilausumattomat tavat ja säännöt tulevat esiin vasta tiedeyhteisön ”sisäpiireissä” eli keskusteluissa opettajien ja tutkijoiden kanssa, seminaareissa ja harjoituksissa tai tutkimusprojekteissa. Erittäin hyvä tapa päästä sisälle akateemiseen maailmaan ja sen kiemuroihin on olla läsnä väitöstilaisuuksissa, jotka ovat julkisia ja siten kaikkien ulottuvilla.

Tutkimuksen teoreettisen kyvykkyyden tulee näkyä raportoinnissa. Tutkimuksen pitää jäsentyä teoreettisesti ja tämän teoreettisen jäsennyksen pitää näkyä aineistojen esittämistavassa, tekstin sisäisessä rakenteessa. Esityksen pitää olla sisäiseltä rakenteeltaan teoreettisesti strukturoitu. Tämän struktuurin pitää jäsentää esitys luku luvulta niin, että esitys kantaa alun kysymyksestä tai ilmiön problematisoinnista lopun vastaukseen ilman että juoni välillä katkeaa.

Hyvä tutkimusraportti on myös tyylikäs. Tyylikkyyden arvioinnissa on kyse jonkinlaisesta esteettisestä, kauneusopillisesta, tarkastelusta. Estetiikka on paljolti paradigmasidonnaista, mutta tyylikkään ja tyylittömän työn erottamisessa vallitsee melko laaja yhteisymmärrys arviointiin osallistuvien piirissä.

Yksi varsin yleinen kriteeri on refleksiivisyys, tutkijan selkeä ymmärrys tekemisistään ja sen ehdoista. Vahingossa saavutettu tulos – oli se kuinka arvokas tahansa – ei ole tieteellisesti ”kaunis”, sanovat Luostarinen ja Väliverronen. Toinen on ”henkevyys”, joka kuvaa tutkijan yleissivistystä ohi erikoisalansa, huumorintajua jne. Kolmas on tutkijan eetos, ”siveellinen ryhdikkyys” – pisteitä saa pyyteettömyydestä ja tutkimuksen ekologisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten pohdinnasta. Tuloksiltaan loistavintakaan tutkimusta tuskin pidetään kauniina, jos siinä on aiheutettu henkisiä vammoja koehenkilöille tai jos taustalla on tutkijan puhdas taloudellinen motiivi.

palaa alkuun

12.2.4 Tieteellinen argumentointi

Tieteellisen puhetavan hallinnassa tiivistyy se, miten tutkija on sisäistänyt tieteenalansa julkilausumattoman tiedon. Kyse on ennen kaikkea kyvystä käyttää oikeaa puhetapaa oikeassa tilanteessa. Se vaatii argumentoinnin eli perustelun taitoa, ”oivaltavia kysymyksiä” tai ”terävää kritiikkiä” ja näkemystä siitä, mitkä ovat kysymyksiin vastaamisen tai hyvän argumentoinnin ja kritiikin perusteet. Näiden taitojen hallitseminen testataan erilaisissa opetustilanteissa, tenteissä ja viimein tutkielman kirjoittamisessa. Tuskin voidaan yliarvioida akateemisen koulutuksen tätä puolta, jota harvemmin korostetaan.

Jos joku haluaa kirjoittaa (esittää, julkaista) tekstinsä laajemmalle ja tässä tapauksessa nimenomaan tieteestä kiinnostuneelle yleisölle, hänen täytyy olla perillä tällä kentällä liikkuvasta ja liikkuneesta samaan aiheeseen liittyvästä materiaalista. Se edellyttää lukeneisuutta, joka on edellytys menestyksekkäälle tutkimustyölle. Tekstistä on tultava esille, että muutakin on luettu kuin vain välttämättömin ja tavanomaisen oppikirjan tasolla kulkeva tieto. Ihanteena on teksti, joka osoittaa lukeneisuutta, mutta jossa sen osoittaminen ei ole itsetarkoituksellista, vaan pyrkimystä teoreettiseen asian hallintaan ja tärkeiden ongelmien esille kohottamiseen. Sama asenne näkyy suhteessa alan teoreettiseen ja metodologiseen keskusteluun. Se ei saisi olla vain irrallinen luku, jonka jälkeen siirrytään omien aineistojen ja tulosten esittelyyn.

palaa alkuun

12.2.5 Lähdeviitteet

Lähdeviitteiden merkintää varten annetaan hieman erilaisia ohjeita eri tieteenalojen käytäntöjen mukaisesti. Laajalti ovat käytössä ns. Harvardin järjestelmä, joka pyrkii yksinkertaistamaan merkintöjä vähentämällä alleviivauksia, kursivointeja ja välimerkkejä sekä amerikkalainen APA-järjestelmä (American Psychological Association), joka vaatii varsin tarkkoja sääntöjä ja jota noudatetaan monissa kansainvälisissä yhteyksissä. Suurimmat eroavuudet meillä Suomessa lienevät humanististen alojen ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen kohdalla. Pääasia kuitenkin on, että lähdeviitteiden avulla dokumentoidaan lähde ja sen sijoittumispaikka niin huolellisesti ja olennaiset seikat sisältäen kuin mahdollista.

Lähdeviitteet merkitään aina

  • raportin tekstiin
  • lähdeluetteloon.

Näiden merkintöjen välillä tulee olla luonnollinen riippuvuus ja yhteys. Niiden antama informaatio ei saa olla keskenään millään tavalla ristiriidassa.

Lähdeluetteloon merkittävästä tiedosta tulee ilmetä vähintään seuraavat seikat:

Kun on kyseessä lähdekirjallisuus

  • kirjoittajan sukunimi ja etunimi (usein tyydytään pelkästään nimen alkukirjainten merkitsemiseen). Jos teoksen kirjoittajia on useita, jokaisen sukunimi ja (vähintään) etunimien alkukirjaimet merkitään. Jos teoksella on useampia kirjoittajia, kahden viimeisen nimet yhdistetään &-merkillä tai ja-sanalla ja muiden tekijöiden välille merkitään pilkku.
  • julkaisuvuosi
  • teoksen nimi
  • julkaisupaikka
  • kustantaja.

Esimerkki:

Uusitalo, H. 1996. Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman maailmaan. Juva: WSOY.

Starrin, B., Larsson, G., Dahlgren, L. & Styrborn, S. 1991. Från upptäckt till presentation. Om kvalitativ metod och teorigenerering på empirisk grund. Lund: Studentlitteratur.

Teosten tai artikkelien otsikoita ei lähdeluettelossa koskaan lyhennetä. Hyvään tapaan kuuluu kirjoittaa näkyviin myös teosten alaotsikot, joita usein on olemassa.

Esimerkki:

Dey, I. 1995. Qualitative Data Analysis. A User Friendly Guide for Social Scientists. London: Routledge.

Jos teoksella ei ole tekijää eikä toimittajaa, silloin merkitään lähdeluetteloon näkyviin hakusanaksi teoksen nimi tai sen lyhenne (esimerkiksi KM 1989 = Komiteanmietintö 1989) tai nimekkeen alku. Tekijättömän teoksen voi selventää lisäämällä lähdeluetteloon sen ISBN-numeron, jos sellainen on olemassa.

Kun on kyseessä artikkeli

  • kirjoittajan sukunimi ja etunimi (usein tyydytään vain nimen alkukirjainten merkitsemiseen)
  • julkaisuvuosi, mahdollisesti myös päivämäärä
  • artikkelin otsikko
  • artikkelin julkaisupaikka (esim. aikakausjulkaisu tai muu vastaava)
  • julkaisun vuosikerta (volyymi) tai numero
  • sivunumerot.

Esimerkki:

Eriksson, M. 1994. Knyppling som konstnärligt uttrycksmedel. Teoksessa: Malmberg, K. (toim.) Forsknings- och seminarierapport nr 14. Institutionen för slöjd- och hushållsvetenskap. Göteborgs universitet, 21-22.

Jos samalta kirjoittajalta on ilmestynyt samana vuonna useita eri teoksia tai artikkeleita, asetetaan ne järjestykseen esimerkiksi seuraavalla tavalla

Eriksson, M. 1994a ………..

Eriksson, M. 1994b ………..

Jos teoksen tekijöinä on toimittaja tai useampia, merkitään se sulkeisiin nimen tai nimien jälkeen sillä kielellä, millä teos on julkaistu. Esimerkiksi

suomenkielisessä teoksessa (toim.)

ruotsinkielisessä teoksessa (red.)

englanninkielisessä teoksessa (ed.).

Raportin tekstiin merkittävät lähdeviitteet

Kun tekstin yhteydessä lainataan jonkun toisen kirjoittajan ajatuksia tai viitataan joihinkin asiatietoihin tai tutkimustuloksiin yms. asianomainen lähde merkitään aina näkyviin. Paitsi että se osoittaa tutkijan perehtyneisyyttä ja lukeneisuutta yleensäkin, se kuuluu myös hyvään tutkimusetiikkaan. Se osoittaa myös kykyä käydä tieteellistä keskustelua toisten kirjoittajien ja tutkijoiden kanssa.

Kun tekstissä lainataan toisten kirjoittajien ajatuksia, on selvästi osoitettava, mikä on suoraa lainausta ja mikä on ns. kommentoivaa tekstiä. Suorat lainaukset merkitään joko lainausmerkeillä, kappaleiden sisennyksillä, tiheämmällä rivivälillä tai muulla selvästi erottuvalla tavalla. Yleensä käytetään vain yhtä tapaa kerrallaan. Jos jätetään jotakin kirjoittamatta näkyviin, se merkitään joko pisteillä tai muutamalla ajatusviivalla.

Kun tekstin yhteyteen merkitään lähdeviite, merkitään näkyviin kirjoittajan tai useampien kirjoittajien sukunimi, teoksen vuosiluku ja asianomainen sivunumero tai -numerot. Kirjoittajan nimen jälkeen ei merkitä pilkkua. Vuosiluvun jälkeen merkitään pilkku ja sen jälkeen sivunumero(t) yhden tyhjän lyönnin jälkeen.

Jos viitataan useisiin eri lähteisiin, tekijät asetetaan aikajärjestykseen (vanhimmat lähteet ensiksi) ja erotetaan toisistaan puolipisteellä. Jos samalta henkilöltä on useita teoksia samana vuonna, ne erotetaan toisistaan a-, b-, ja c- lisämerkinnöin, kuten lähdeluettelossakin.

Esimerkki:

Otoksen suuruutta määrättäessä kannattaa ottaa huomioon, että mitä suurempi otos otetaan, sitä varmempaa on, että sen keskiarvo on lähellä perusjoukon, populaation keskiarvoa (vrt. esim. Karma & Komulainen 1984, 55).

Joskus, kun teoksen kirjoittajia on useampia, lähdeviitteeseen merkitään ensimmäisen kirjoittajan nimi ja muihin viitataan lyhenteellä ”al.” (lausutaan: alii)

Esimerkki:

Alvesson & al. (1994, 133) muistuttavat, että taiteessa, erityisesti maalaustaiteessa, kirjallisuudessa ja elokuvassa tämä olemassaolon ahdistus ja ihmisen kysymykset purkautuvat vaikuttavasti.

Pisteen paikalla on suuri merkitys tekstin lukijalle. Kun lähde merkitään niin, että virkkeen jälkeen tuleva piste jää sulkeiden ulkopuolelle virkkeen loppuun, viitataan lähteen avulla sen mukaisesti asianomaiseen virkkeeseen. Kun halutaan viitata laajemmin koko kappaleeseen, jätetään sulkeiden sisällä oleva lähdeviite ilman pistettä.

Esimerkki:

Intuition olemusta on ryhdytty pohtimaan perusteellisemmin vasta 1990-luvulla (esim. Rosell 1990, 35; Eneroth 1991).

tai:

Taidon vaatima taustatieto voikin olla piilevää (tacit): ”vaikka osaan puhua kieliopillisesti oikeaa suomen kieltä, en pysty muotoilemaan suomen kieliopin sääntöjä”. (Niiniluoto 1994, 75)

Edellisissä esimerkeissä tulee esiin lähdeviitteen yhteyteen sijoitetun pisteen paikan merkitys. Ensimmäisessä esimerkissä näistä kahdesta lähdeviite liittyy olennaisesti ao. virkkeeseen ja piste sulkee virkkeen vasta lähdeviitteen jälkeen.

Jälkimmäisessä tapauksessa virkkeen sisältö on itsenäisesti muodostettu ajatuskokonaisuus ja siihen liittyvä lähde viittaa laajemmin Niiniluodon ajatuksiin. Lähdeviite on siis ikään kuin oma itsenäinen kokonaisuutensa, joka ei tarvitse erikseen omaa pistettään tullakseen ymmärretyksi.

Uusin kehitys näyttääkin johtavan siihen suuntaan, että karsitaan kaikki tarpeettomat merkit kuitenkaan selvyyttä menettämättä. Pisteiden ja pilkkujen merkintä noudattaa siis tiettyä tapaa. Siinä pyritään myös niin niukkaan määrään kuin mahdollista, mutta merkintätapa on siis myös osattava tulkita oikein.

Kokonaan pois suljettuja eivät ole ns. kivijalkanootit, joiden avulla voidaan tarkemmin käsitellä jotakin juuri asianomaisella sivulla olevaa yksityiskohtaa. Silloin tekstissä viitataan ns. indeksin avulla asianomaiseen viitteeseen.

Katso myös:

Laadullinen tutkimus raporttina.

Toimintatutkimuksen raportointi.

Tutkimusraportin kirjoitusasu.

palaa alkuun

12.2.6 Kuvat ja taulukot

Kuvat ja kuviot sekä taulukot ja erilaiset asetelmat ovat tutkimusraportin olennaisia, joskus suorastaan välttämättömiä osia. Niiden korrekti käyttö ja toisistaan erottaminen aiheuttaa kuitenkin jatkuvasti raportin laatijalle päänvaivaa.

Kuvat ja kuviot on totuttu traditionaalisesti erottamaan toisistaan. Kuviot ovat usein piirroksia, joiden tarkoituksena on jollakin tavalla selkiyttää tekstiä tai olla sen täydentäjinä. Kuvioita ovat esimerkiksi viitekehys-piirrokset, tutkimusasetelma-piirrokset, graafiset aineiston kuvaajat jne. Kuvia traditionaalisessa mielessä ovat mm. valokuvat tai tutkimusaineistoon liitettävä muu vastaava kuva-aineisto.

Jos halutaan pitää nämä kuvatyypit erillään toisistaan, annetaan niille vastaavasti nimet kuva ja kuvio, jotka kumpikin numeroidaan juoksevasti erillään. Joskus on erittäin vaikea päättää, milloin jokin kuvallinen kohde on kuvio, milloin se on kuva. Tällaisessa tilanteessa on tutkijan oman tieteenalansa käytännön mukaisesti ilmoitettava, mitä sanontaa hän näistä graafeista käyttää ja numeroida ne juoksevasti.

Kuvateksti sijoitetaan aina kuvan tai kuvion alle. Jos kuva on peräisin jostakin lähteestä, merkitään siihen lähdeviite asianmukaisesti sivunumeroineen. Jos lähdettä ei merkitä, lukija olettaa, että kuvio on kirjoittajan tekemä. Valokuvien ollessa kyseessä, kuvaajan nimi mainitaan joko kuvan lähdeviitteessä tai erikseen teoksen lopussa olevassa kuvaluettelossa.

Taulukossa esitetään numero- tai tekstimuodossa olevia asioita. Joskus tekstiin tulee erilaisia asetelmia, joista ei oikein tiedä, ovatko ne taulukoita vai eivät. Tella (1994, 15) ehdottaa kaikkia tällaisia sanottavaksi nimellä taulukko. Taulukon otsikko sijoitetaan taulukon yläpuolelle.Raportin lukijan on voitava perehtyä kuvan, kuvion tai taulukon sisältöön vaivatta, ilman että hänen pitäisi tekstistä hakea niihin tarvittavat selitykset. Tekstissä viitataan asianomaiseen kohtaan esimerkiksi näin:

  • Kun tarkastellaan …silloin on kysymys ilmiön XXX asemasta ja merkityksestä työssä ja toiminnoissa (kuva 2).
  • Taulukosta 1 voi havaita, miten erilainen….

Tekstissä kannattaa välttää ilmauksia ”seuraava kuvio” tai ”edellinen taulukko” tai ”yllä oleva asetelma”, koska tekstin taitto voi heittää kuvat, taulukot ja tekstit yllättäviin kohtiin.

Vaativan tason tutkimusraporteissa edellytetään, että kuvista, kuvioista ja taulukoista on luettelot erikseen teoksen alkulehdillä tai lopussa.

Katso myös:

Tutkimusraportin kirjoitusasu.

Aineiston kuvaaminen.

palaa alkuun

12.2.7 Tutkimusaineiston arkistointi

Liitteisiin sijoitetaan esimerkiksi kentälle lähetetyt saatekirjeet, käytetyt kyselylomakkeet, tutkimusaineiston keruuseen liittyvät ohjeet, havaintomatriisit, laajemmat tietokonetulostukset jne. Mukaan ei yleensä kannata liittää ns. raakamatriiseja tai sellaisia laajoja litteroituja aineistoja, joista on jo otettu näytteinä osia mukaan varsinaiseen raporttiin tai liitteeksi näytteitä. Liitteet ovat mukana sitä varten, että kiinnostunut lukija voi niiden perusteella saada tarkemman kuvan aineistosta ja sen käsittelystä. Kuitenkin on myös muistettava, että kaikki tutkimusaineisto on pidettävä opinnäytteen tai muun tutkimuksen tarkastajien saatavilla, jos työtä halutaan tarkemmin arvioida. Silloin on kysymys ns. tutkijan arkistosta. Jonkin ajan kuluttua on tietosuojan varmistamiseksi kuitenkin sellainen tutkimusaineisto kunnolla hävitettävä, josta voidaan tunnistaa yksittäisten henkilöiden antamia vastauksia.

Liitteet numeroidaan juoksevalla numeroinnilla. Raportin sivut numeroidaan lisäksi alusta lähtien liitteiden loppuun saakka.

Sellaisiin raportteihin, joita on tarkoitus säilyttää ns. lukusalikappaleina, ei kannata kiinnittää kuvamateriaalia liimaamalla tai teippaamalla. Liima ja teippi kuivuvat ja kuvat irtoavat. Vaikka siitä aiheutuukin kustannuksia, silti kannattaa kuvat liittää mukaan väritulosteina tai tavallisina mustavalkeina tulosteina.

Erään ongelman näyttävät muodostavan tutkimuksessa käytetyt ääni- tai kuvanauhoitteet tai muut kuvatallenteet sekä fyysinen, materiaalinen tutkimusaineisto. Kirjastot eivät ole vielä oikein hyvin ratkaisseet niiden roolia kirjallisen raportin yhteydessä. Kuitenkin useiden tieteenalojen tutkimuksessa tämänkaltainen aineisto samoin kuin erilaisten projektien yhteydessä kertynyt aineisto on olennainen analyysin kohde ja siten kuuluu keskeisesti talletettavaksi ja muiden tutkijoiden käsille saatavaksi kuten kirjallinenkin aineisto.

Katso myös:

Laadullinen tutkimus raporttina.

Toimintatutkimuksen raportointi.

palaa alkuun

13.1 Painetut lähteet ja kirjallisuus

A. Rublev i jego škola. Obraz i tsvet. Gosudartsvennaja Tret´jakovskaja
Galereja. 1978. Moskva.

Ahola, J. 1983. Teollinen muotoilu, Espoo: Otakustantamo.

Airaksinen, T., Häyry, H. & Häyry, M. 1987. Tiedepolitiikan
oikeudenmukaisuus ja tutkijan vastuu. Helsinki: Gaudeamus.

Airaksinen, T. 1994. Johdatusta filosofiaan. Helsinki: Otava.

Alasuutari, P. 1989. Erinomaista, rakas Watson. Johdatus
yhteiskuntatutkimukseen. Helsinki: Hanki ja Jää.

Akin, O. 1984. An exploration of the design process. Teoksessa: Cross,
N. (ed.) Developement in Design Methodology. Chichester: John Wiley
& Sons.

Alasuutari, P. 1994. Laadullinen tutkimus. Tampere: Vastapaino.

Algulin, I. 1988. Analys av form och innehåll inom humanistisk forskning.
Teoksessa: Anon.: Forskning inom estetiska ämnen. Riksbankens
Jubileumsfond 1988: 1. Stockholm.

Alinei, M. 1979. The Structure of Meaning. A Semiotic Landscape.
Mouton: The Hague.

Allardt, E. 1976. Hyvinvoinnin ulottuvuuksia. Porvoo: WSOY.

Alvesson, M. & Sköldberg, K. 1994. Tolkning och reflektion.
Vetenskapsfilosofi och kvalitativ metod. Lund: Studentlitteratur.

Andersen, H. 1994. Vad är vetenskapsteori och metodlära? Teoksessa:
Andersen, H. (toim.): Vetenskapsteori och metodlära. Lund:
Studentlitteratur, 9-29.

Andersson, S. 1979. Positivism kontra hermeneutik. Göteborg:
Bokförlaget Korpen.

Anttila, P. 1983a. Työ ja työhön kasvatettavuus. Tutkimus koulun
työkasvatuksen rakenteesta ja siihen vaikuttavista tekijöistä. Helsingin
yliopisto. Kasvatustieteen laitos. Tutkimuksia no 100.

Anttila, P. 1983b. Prosessi vai produkti? Tutkimus käsityön asenteista ja
arvopäämääristä. Kouluhallitus. Kokeilu- ja tutkimustoimisto.
Tutkimusselosteita no 43.

Anttila, P. 1993a. Käsityöläisen ja hänen ympäristönsä vuorovaikutus.
Teoksessa: Norha, A. (toim.): Käsi luo, kasvattaa ja yhdistää.
Seminaariraportti 2nd International Congress Young Hands, Helsinki
20.-22.5.1992, 49-58.

Anttila, P. 1993b. Käsityön ja muotoilun teoreettiset perusteet. Porvoo:
WSOY.

Baker, T. L. 1994. Doing Social Research. Singapore: McCraw-Hill.

Barthes, R. 1964. Elements of Semiology. New York: Hill and Wang.

Bengtsson, J. 1991. Den fenomenologiska rörelsen i Sverige.
Mottagande och inflytande 1900-1968. Göteborg: Daidalos.

Bloor, D. 1981. The strenghts of the strong programme. The Philosophy
of the Social Science, Vol. 11,199-213.

Borgersen, T. & Ellingsen, H. 1994. Bildanalys. Lund: Studentlitteratur.

Boud, D., Keogh, R. & Walker, D. 1985. What is Reflecion in
Learning. Teoksessa: Boud, D., Keogh, R. & Walker, D. (eds.):
Reflection: Turning Experience into Learning. London: Kogan Page,
7-40.

Bourdieu, P. 1977. Outline of a Theory of Practice. Translated by Nice,
Richard. Cambridge, UK: Cambridge University Press.

Bourdieu, P. 1984. Distinction: A Social Critique of the Judgement of
Taste. Cambridge, Mass.: Harvard University Press; London: Routledge
& Kegan.

Bourdieu, P. 1988. Homo Academicus. Translated by Collier, Peter.
Stanford, CA: Stanford University Press.

Bourdieu, P. 1989. La noblesse d’État: Grands Corps et Grandes
Ecoles. Paris: Editions de Minuit.

Bourdieu,P. & Waquant, L. J. D. 1995. Refleksiiviseen sosiologiaan.
(Suomennos teoksesta: An Invitation to Reflexive Sociology 1992).
Jyväskylä: Joensuu University Press.

Broms, H. 1985. Alkukuvien jäljillä: Kulttuurin semiotiikkaa. Porvoo:
WSOY.

Bäck, H. & Halvarson A. 1992. Metodbok – projekt och utredningar.
Stockholm: SNS.

Carlsson, B.1986. Grundläggande forskningsmetodik för vårdvetenskap
och beteendevetenskap. Göteborg: Almqvist & Wiksell.

Cassel, P. & Wätte, S. 1989. Att använda kvalitetssystem inom
byggsektorn. Stockholm: SPA.

Checkland, P. 1986. Systems Thinking, Systems Practice. Chichester:
John Wiley & Sons.

Cohen, L & Manion, L. 1991. Research Methods in Education. London
and New York: Routledge.

Collier J. & Collier M. 1986. Visual Anthropology: Photography as a
research method. Albuquerque: University of New Mexico Press.

Collingwood, R. G. 1946. The Idea of History. Oxford: Oxford
University Press.

Corbin, J. & Strauss, A. 1990. Grounded Theory Research:
Procedures, Canons, and Evaluative Criteria, Qualitative Sociology, Vol.
13. No 1.

Coulon, A. 1995. Ethnomethodology. Thousand Oaks, Cal: Sage.

Crane, D. R. & Griffin, W. 1983. Personal space: An objective
measure of marital quality. Journal of Mental and Family Therapy,
9,325-327

Croney, J. 1980. Anthropometry for Designers. London: Batsford
Academic and Educational Ltd.

Deetz, S. & Kersten, S. 1983. Critical Models of Interpretive Research.
Teoksessa: Putnam, I. & Pacanowsky, M. (ed.): Communication and
Organizations. Beverly Hills: Sage.

Dey, J. 1993. Qualitative Data Analysis. A User Friendly Guide for
Social Scientists. London and New York: Routledge.

Dickie, G. 1990. Estetiikka. Tutkimusalue, käsitteitä, ongelmia. Helsinki:
SKS.

Dormer, P. 1994. The Art of the Maker. Skill and its Meaning in Art,
Craft and Design. London: Thames and Hudson.

Eckersley, M. 1988. The form of design processes: a protocol analysis
stydy. Design studies 9.

Eco, U. 1979. A Theory of Semiotics. Bloomington: Midland Books.
Indiana Univ. Press.

Edgerton, B. 1979. Alone together. Berkeley: University of California
Press.

Eliasson, R. 1987. Forskningsetik och perspektivval. Lund:
Studentlitteratur.

Eneroth, B. 1991. Hur mäter man ”vackert”? Grundbok i kvalitativ
metod. Stockholm: Akademilitteratur.

Engeström, Y. 1985 Kehittävän työntutkimuksen peruskäsitteitä.
Aikuiskasvatus 4,156-164.

Ericsson, K. A. & Simon, H. A. 1984. Protocol Analysis. Verbal
Report as Data. Cambridge, MIT Press.

Eskola, A. 1962. Sosiologian tutkimusmenetelmät I. Porvoo: WSOY.

Fiske, J. 1992. Merkkien kieli. Johdatus viestinnän tutkimiseen. Tampere:
Vastapaino.

Forester, J. 1983. Critical Theory and Organizational Analysis.
Teoksessa: Morgan, I.G. (ed.) Beyond Method. Beverly Hills: Sage.

Foucault, M. 1984. Teoksessa: Rabinow, Paul (ed.): The Foucault
Reader. New York: Pantheon.

Fromm, E. 1976. Att ha eller att vara (ruotsinnos 1982). Stockholm:
Natur och Kultur.

Frost, P. J. 1987. Power, Politics, and Influence. Teoksessa: Jablin, I.F.
(ed.): Handbook of Organizational Communication. Newbury Park:
Sage.

Gadamer, H.-G. 1960. Wahrheit und Methode, Grundzüge einer
philosophischen Hermeneutik. Tübingen: Mohr. (engl. käännös: Truth and
Method 1960. London: Sheed & Ward).

Glaser, B.G. & Strauss, A.L. 1967. The Discovery of Grounded
Theory. Strategies for Qualitative Research. Chicago: Aldine Publishing
Company.

Glaser, B. 1978. Theoretical sensivity. San Francisco: The Sociology
Press.

Graae, M. 1993. Käsityöläisen identiteetti. Muoto 5/1993.

Graves, D. H. & Sunstein, B. S. 1992. Portfolio Portraits. Portsmouth:
Heinemann.

Greimas, A. J. 1979. Strukturaalista semantiikkaa. Helsinki: Gaudeamus.

Gröhn, T. 1992. Fenomenografinen tutkimusote. Teoksessa: Gröhn, T.
& Jussila, J. (toim.) Laadullisia lähestymistapoja koulutuksen
tutkimuksessa. Helsinki: Yliopistopaino.

Grönfors, M. 1985. Kvalitatiiviset kenttätyömenetelmät. Juva: WSOY.

Grönholm, I. 1996. Portfolio kuvaamataidon luokassa. Teoksessa:
Pollari, P., Kankaanranta, M. & Linnakylä, P. (toim.) 1996.
Portfolion monet mahdollisuudet. Jyväskylä: Kasvatustieteiden
tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto, 121-126.

Guba, E. G. & Lincoln, Y. S. 1981. Effective Evaluation: Improving the
usefulness of evaluation results through responsive and naturalistic
approaches. San Francisco: Jossey-Bass.

Gustafsson, L. & al. 1982. System och modell. En introduktion till
systemanalysen. Lund: Studentlitteratur.

Göranzon, B. (ed.) 1988. Den inre bilden. Aspekter på kunskap och
handling. Stockholm: Carlssons.

Haaparanta, L. & Niiniluoto, I. 1986. Johdatus tieteelliseen ajatteluun.
Helsingin yliopiston filosofian laitoksen julkaisuja no 3.

Habermas, J. 1972. Knowledge and Human Interests. London:
Heinemann.

Habermas, J. 1974. Theory and Practice. London: Heineman.

Habermas, J. 1984. The Theory of Communicative Action. Vol I.
Boston: Beacon Press. Ruotsiksi (1990): Texter om språk, rationalitet
och samhälle. Göteborg: Daidalos.

Hacker, W. 1982. Yleinen työpsykologia. Espoo: Weilin + Göös.

Halldén, S. 1980. Nyfikenhetens redskap. Lund: Studentlitteratur.

Hallman, H. 1988. Kotitaloustyö ja sen yksilöllinen merkitys.
”Marttyyrit”, ”Syyylliset” ja ”Ne jotka tietävät mitä tahtovat”. Väitöskirja.
Helsingin yliopisto. Kodin taloustieteen laitos. Julkaisuja 1/1988.

Halvorsen K. 1992. Samhällsvetenskaplig metod. Lund: Studentlitteratur.

Hammersley, M. 1992. What´s Wrong With Ethnography? London:
Routledge.

Hammersley, M. & Atkinson, P. 1995. Ethnography. Principles in
Practice. London and New York: Routledge.

Harva, U. 1989. Suuria ajattelijoita. Suppea filosofian historia. Helsinki:
Otava.

Heidegger, M. 1990. Konstverkets ursprung. (Ruotsinnos teoksesta: Der
Ursprung des Kunstwerkes) Göteborg: Daidalos.

Heidegger, M. 1996. Taideteoksen alkuperä. (alkuper. Der Ursprung
des Kunstwerkes. 1935/36. Frankfurt am Main: Vittorio
Klostermann. Suom. Sivenius, H.) Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Taide.

Heikkinen, A. 1980. Historian tutkimuksen päämäärät ja menetelmät.
Helsinki: Gaudeamus.

Heikkinen, A. 1993. Ihminen historian rakenteissa. Mikrohistorian
näkökulma menneisyyteen. Helsinki: Yliopistopaino.

Helmer, O. 1967. Analysis of the future: The Delphi Technique. Santa
Monica, CA: Rand Corporation.

Hepburn, R. W. 1994. Nykyajan estetiikka ja luonnonkauneuden
laiminlyönti. Teoksessa: Sotamaa, Y. (toim.) Alligaattorin hymy.
Ympäristöestetiikan uusi aalto. Jyväskylä: Helsingin yliopisto, Lahden
tutkimus- ja koulutuskeskus, 19-40.

Hirsjärvi, S. & Hurme, H.1985. Teemahaastattelu. Helsinki:
Gaudeamus.

Hirsjärvi, S., Liikanen, P., Remes, P. & Sajavaara, P. 1986.
Tutkimus ja sen raportointi. Helsinki: Kirjayhtymä.

Hjelmslev, Louis. 1969. Prolegomena to a Theory of Language.
Madison: The University of Wisconsin Press.

Hockings, P. (Ed.) 1975. Principles of Visual Anthropology. Chicago:
Aldine.

Holme, I. M. & Solvang, B. K.1991. Forskningsmetodik. Om
kvalitativa och kvantitativa metoder. Lund: Studentlitteratur.

Horkheimer, M. 1937. Traditional and Critical Theory. Teoksessa:
Connerton, I.P. (ed.).1976. Critical Sociology. Harmondsworth:
Penguin.

Hovi & Lehmuskoski & Ojanen. 1967.Havainnointimenetelmä
työntutkimuksessa. Helsinki: Tietomies.

Hughes, J. A. & Månsson, S.-A. 1988. Kvalitativ sosiologi. Lund:
Studentlitteratur. Human Inquiry. John Wiley & Sons.

Husserl, E. 1913. Logische Untersuchungen. Band 1-2. Halle: Max
Niemayer.

Hycner, R. H. 1985. Some Guidelines for the Phenomenological Analysis
of Interview Data. Human Studies 8/1985, 279-303.

Hämäläinen, H. & Tuurna, S. 1982. Kansantalous 2000.
Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA B 33. Helsinki.

Ihatsu, A.-M. 1996. Craft, Art or Design? In pursuit of the changing
concept of craft. Research in Sloyd Education and Crafts Science A:
1/1996. NordFo: Techne Series.

Iisa, K., Oittinen, H. & Piehl, A. 1995. Kielenhuollon käsikirja. 2.
painos. Espoo: Yrityskirjat Oy.

Immonen, K. (toim.) 1988. Tieteen historia – tieteen kritiikki. Turun
yliopiston historian laitos. Julkaisuja no 19.

Isaac, S. & Michael, W. B. 1987. Handbook in Research and
Evaluation. San Diego: EdITS Publ.

Jaakkola, J. & Tunkelo, E. 1987.Tuotekehitys – ideoista markkinoille.
Espoo: Weilin + Göös.

Jalava, U. & Virtanen, P. 1995. Moniammatillinen projektitoiminta.
Avain hyvinvointipalvelujen tulevaisuuteen. Helsinki: Kirjayhtymä.

Janik, A. 1988. Tacit Knowledge, Working Life and Scientific Method.
Teoksessa Göranzon, B. & Josefson, I. (eds.): Knowledge, Skill and
Artificial Intelligence. Berlin and Heidelberg: Springer Verlag. 62-63.

Jungk, R. & Müllert, N. 1989. Tulevaisuusverstaat. Helsingin yliopiston
ylioppilaskunta. Kerava: Ruohonjuuri Oy.

Jylhä-Vuorio, H. 1992. Keramiikan materiaalit. Helsinki: VAPK

Jyrinki, E. 1976. Kysely ja haastattelu tutkimuksessa. Helsinki:
Gaudeamus.

Kaiser, Susan. 1995. The Social Meaning of Clothes. A Contextual
Perspective. Proceedings of the Symposium ”Clothing and its Social,
Psychological, Cultural and Environmental Aspects. Helsinki May
18-20,1995. University of Helsinki. Department of Teacher Education.
Research Report no 161, 5-36.

Karihalme, O. 1996. Muotoilun teoriasanaston termistyminen. Acta
Wasaensia. No 51. Kielitiede 10. Vaasan yliopisto.

Karma, K. 1980. Tilastollisen kuvauksen perusteet käyttäytymistieteissä.
Helsinki: Otava.

Karma, K. 1983. Käyttäytymistieteiden metodologian perusteet. Helsinki:
Otava.

Karma, K. & Komulainen, E. 1984. Käyttäytymistieteiden
tilastomenetelmien jatkokurssi.
Helsinki: Gaudamus.

Kemmis, S. 1985. Action Research and the Politics of Reflection.
Teoksessa: Boud, D. Keogh, R. & Walker, D. (eds.): Reflection:
Turning Experience into Learning. London: Kogan Page, 139-163.

Kemmis, S. & al. 1981. The Action Research Planner. Deakin & Deakin
University Press.

Kerlinger, F. N. 1973. Foundations in Behavioral Research. New York:
Holt, Rinehart & Winston.

Koskinen, I. 1995. Laadullisen tutkimusprosessin rakenteesta.
Teoksessa: Leskinen, J. (toim.) Laadullisen tutkimuksen
risteysasemalla. Helsinki: Kuluttajatutkimuskeskus, 51-65.

Krippendorff, K. & Butter, R. 1984. Product Semantics: Exploring the
Symbolic Qualities of Form. Innovation, Spring 1984, 4-9.

Krippendorff, K. 1985. Die Produkt-Semantik öffent die Turen zu einem
neuen Bewusstsein im Design. Form 108/109. 1984-85, 14-19.

Krippendorff, K.1985. Content Analysis. An Introduction to Its
Methodology. London: Sage.

Kuhn, T. 1970. The Structure of Scientific Revolutions. Chigaco:
University of Chigaco Press.

Kuhn, T. S. 1994. Tieteellisten vallankumousten rakenne. (suom.
teoksesta The Structure of Scientific Revolutions.2nd edition) Juva: Art
House.

Kuitunen, J. 1992. Tutkimusetiikan ulottuvuudet ja tieteen sosiaalietiikka.
Tiedepolitiikka 3/92, 17-24.

Kupiainen, J. & Sevänen, E. (toim.) 1994. Kulttuurintutkimus.
Tietolipas 130. Helsinki: SKS.

Kuusamo, A. 1990. Kuvien edessä. Esseitä kuvan semiotiikasta. Helsinki:
Painokaari Oy.

Kvale, S. (red.) 1989. Issues of Validity in Qualitative Research. Lund:
Studentlitteratur.

Kälviäinen, M. 1994. Esteettisiä käyttötuotteita ja henkisiä
materiaaliteoksia. Hyvän tuotteen ammatillinen määrittely taidekäsityössä
1980-luvun Suomessa. Jyväskylän yliopisto. Taidehistorian laitos. Kuopio:
Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia. Taitemia 4.

Lanz, A. 1993. Intervjumetodik. Lund: Studentlitteratur.

Larson, L.-O. 1980. Metoder i konstvetenskapen. Stockholm:
AWE/Gebers.

Larsson, S. 1994. Om kvalitetskriterier i kvalitativa studier. Teoksessa:
Starrin, B. & Svensson, P.G. (red.) Kvalitativ metod och
vetenskapsteori. Lund: Studentlitteratur.

Layder, D. 1993. New Strategies in Social Research. Cambridge: Polity
Press.

Lehtinen, T. & Niskanen, V. 1994. Tilastotieteen perusteet. Opiskelijan
opas. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus. Helsinki:
Yliopistopaino.

Lukes, S. 1982. Of Gods and Demons: Habermas and Practical Reason.
Teoksessa: Thompson, I.J. & Held, D. (eds.): Habermas, Critical
Debates. London: Macmillan.

Lundequist, J. 1995. Design och produktutveckling. Metoder och
begrepp. Lund: Studentlitteratur.

Mannermaa, M. 1991a. Evolutionaarinen tulevaisuudentutkimus.
Tulevaisuudentutkimuksen paradigmojen ja niiden metodologisten
ominaisuuksien tarkastelua. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Mannermaa, M. 1991b. Tulevaisuudentutkimuksen uudet
kehitysnäkymät. Tiedepolitiikka 3-4/91, 27-30.

Mannermaa, M. 1993. Tulevaisuus- murroksesta mosaiikkiin. Helsinki:
Otava.

Marcuse, H. 1964. One-Dimensional Man. Boston: Beacon Press.

Markowitz, S. 1994. The Distinction between Art and Craft. Journal of
Aesthetic Education 28,1.

Marshall, C. & Rossman, G. B. 1995. Designing Qualitative Research.
Thousand Oaks, Cal.: Sage Publications.

Marton, F. & Wenestam, C.-G. 1984. Att uppfatta sin omvärld.
Stockholm: AEV.

Marton, F. 1981. Phenomenography – Describing Conceptions of the
World around us. Instructional Science 10,177-220.

May, T. 1993. Social Research, Issues, Methods and Process.
Buckingham: Open University Press.

Maykut, P. & Morehouse, R. 1994. Beginning Qualitative Research- A
Philosophical and Practical Guide. London: The Falmer Press.

Merriam, S. B. 1988. Fallstudien som forskningsmetod. Lund:
Studentlitteratur.

Mezirow, J. 1981. A Critical Theory of Adult Learning and Education.
Journal of Adult Education 32 (1), 3-24.

Miles, M. B. & Huberman, A.M. 1984. Qualitative Data Analysis. An
Expanded Sourcebook. Thousand Oaks, Cal.: Sage Publications.

Molander B. 1993a. Kunskap i handling. Göteborg: Daidalos.

Molander, B. 1993b. Vetenskapsfilosofi. En bok om vetenskapen och
den vetenskapande människan. Falun: Thales.

Morrow, R. A. & Brown, D. D. 1994. Critical Theory and
Methodology. Contemporary Social Theory, Vol 3. Thousand Oaks, Cal.:
Sage.

Mäkelä, K. (toim.) 1992. Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta.
Helsinki: Gaudeamus.

Määttänen, P. 1995. Filosofia. Johdatus peruskysymyksiin. Helsinki:
Gaudeamus.

Niiniluoto, I. 1980. Johdatus tieteenfilosofiaan, Helsinki: Otava.

Niiniluoto, I. 1983. Tieteellinen päättely ja selittäminen. Helsinki: Otava.

Niiniluoto, I. 1984a. Johdatus tieteenfilosofiaan. Käsitteen ja teorian
muodostus. Helsinki: Otava.

Niiniluoto, I. 1984b. Tiede, filosofia ja maailmankatsomus. Helsinki:
Otava.

Niiniluoto, I. 1989 Informaatio, tieto ja yhteiskunta. Filosofinen
käsitenalyysi. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

Niiniluoto, I. 1990. Maailma minä ja kulttuuri. Emergentin materialismin
näkökulma. Helsinki: Otava.

Niiniluoto, I 1991. What´s Wrong With Relativism? Science Studies 4:2
(1991), 17-24.

Niiniluoto, I, 1992. Taitotieto. Teoksessa: Halonen, I., Airaksinen, T. ja
Niiniluoto, I, (toim.): Taito. Suomen filosofinen yhdistys. Helsinki:
Yliopistopaino. 51-58.

Niiniluoto, I. 1994. Järki, arvo ja välineet.Helsinki: Otava.

Niskanen, V. A. (toim.) 1994. Tieteellisten menetelmien perusteita
ihmistieteissä. Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja koulutuskeskus.
Helsinki: Yliopistopaino.

Nobel, A. 1984. Filosofens knapp. Om konst och kunskap och
waldorfpedagogikens okända bakgrund. Helsingborg: Carlssons.

Nordström, G. 1986. Påverkan genom bilder. Göteborg: Graphic
Systems AB.

Nordström, G. Z. 1989. Bilden i det postmoderna samhället. Stockholm:
Carlsson Bokförlag.

Nuolijärvi, P. 1992. Keskusteluntutkimus. Teoksessa: Mäkelä, K.
Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Helsinki: Gaudeamus,
127-128.

Olkkonen, T. & Aulanko, V. 1984. Menetelmä- ja palkkaustekniikka.
Helsinki: Tietomies.

Osgood, C. E., Suci, G. J. & Tannenbaum, P. H. 1957. The
measurement of meaning. Urbana, Ill.: University of Illinois Press.

Ottosson, S. 1993. Lönsam innovationsverksamhet. Från idé till
medelstort företag. Floda: Förlag Onix Venture.

Panofsky, E. 1939. Studies in Iconology. New York.

Peirce, C. S. 1934. Pragmatism and Pragmaticism, Collected Papers V.
Cambridge, Mass.: Harvard University Press & Philadelphia: Open
University Press.

Pietilä, V. 1976. Sisällönerittely. Helsinki: Gaudeamus.

Platt, J. 1981. Evidence and proof in documental research. 1. Some
specific problems of documentary research. Sociol. Review, 29, 1, 31-52,
53-66.

Polanyi, M. 1983. Personal Knowledge. London: Routledge.

Pollari, P., Kankaanranta, M. & Linnakylä, P. (toim.) 1996.
Portfolion monet mahdollisuudet. Jyväskylä: Kasvatustieteiden
tutkimuslaitos, Jyväskylän yliopisto.

Popper, K. R. & Eccles, J. 1974. The Self and Its Brain. Berlin:
Springer International.

Popper, K. R. 1972. Objective Knowledge: An Evolutionary Approach.
Oxford: Oxford University Press.

Poutanen, V.-M. 1994. Mikä muotoilee muotoilijaa- teollinen muotoilu
ammattina. Teoksessa Ainamo, A. & Tahkokallio, P. : Muotoilun
tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu,
11-26.

Pyörälä, E, 1995. Kvalitatiivisen tutkimuksen metodologiaa. Teoksessa:
Leskinen, J. (toim.) Laadullisen tutkimuksen risteysasemalla. Helsinki:
Kuluttajatutkimuskeskus, 11-22.

Rasmussen, D. M. 1995. Reading Habermas. Oxford: Basil Blackwell.

Rautio, P. 1989. Tieteen ja taiteen maailmojen samankaltaisuudesta.
Teoksessa: Ylönen, A. toim.: Tiede, taide ja todellisuus.
Seminaariraportti. Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos. Tampereen
yliopisto. Sarja B 53/1989, 115-126.

Repstad, P. 1988 Närhet och distans. Kvalitativa metoder i
samhällsvetenkap. Lund: Studentlitteratur.

Ricoeur, P. 1981. Hermeneutics and the Human Sciences. Cambridge,
MA: Cambridge University Press.

Ringom, B. 1988. Mindmapping.Täby: Larsons Förlag.

Rollwagen, J. (ed.) 1988. Anthropological filmmaking. New York:
Harwood Academic Publisher.

Rosell, G. 1990. Anteckningar om designprocessen. Stockholm Papers
in History and Philosophy in Technology. Stockholm: Kungliga Tekniska
Högskolan.

Rostila, I. 1991. Grounded Theory -lähestymistavasta. Teoksessa
Syrjälä, L. & Merenheimo, J. (toim.): Kasvatustutkimuksen
laadullisia lähestymistapoja. Oulun yliopiston tiedekunnan
opetusmonisteita ja selosteita, 65-79.

Routila, L. O. 1986. Miten teen tiedettä taiteesta. Johdatusta
taiteentutkimukseen ja taiteen teoriaan. Keuruu: Clarion.

Rydebrink, P., Kaulio, M., Karlsson, M-A. & Dahlman, S. 1995.
Product Requirements Engineering – PRE. Att hantera kundkrav i
utvecklingsarbete. En förstudie i samarbete mellan Institutet för
Verkstadsteknisk Forskning och Chalmers Tekniska Högskola. Göteborg:
IVF-rapport 95011.

Saarinen, E. 1985. Länsimaisen filosofian historia huipulta huipulle
Sokrateesta Marxiin. Juva: WSOY.

Sajama, S. 1993. Arkipäivän filosofiaa. Kertomus ihmisestä tiedon
hankkijana ja arvoratkaisujen tekijänä. Hygieia. Tampere: Kirjayhtymä.

Salonen, A. & Heinsalmi, P. 1979. OWAS Työasentojen
havainnointijärjestelmä. SITRA Suomen itsenäisyyden juhlavuoden 1967
rahasto. Sarja B N:o 50. Helsinki: Kyriiri.

Sartre, J.-P. 1946. Existentialismen är en humanism (ruotsinnos 1975).
Stockholm: Aldus/Bonnier.

Sava, I. 1995, Arkkitehdillä oli unelma. Teoksessa: Sava, I,
Niemeläinen, P. & Siikala, A-L.: Neule tarinana eli Kettu viidakossa.
Analyysi Anna-Maria Viljasen neuleitten symbolisesta merkityksestä.
Helsinki: Akatiimi, 30-41.

Scheflen, A. E. 1976.Human territories: How we behave in space-time.
Englewood Cliffs., N.J.: Prentice Hall.

Scherrer, J. 1988. Työn fysiologia. Juva: WSOY.

Schön, D. A. 1983. The reflective practitioner: How professional think in
action? New York: Basic Books.

Sevänen, E. 1994. Taide sosiologisen ja humanistisen tutkimuksen
kohteena. Teoksessa: Kupiainen, J & Sevänen, E. Kulttuurintutkimus.
Tietolipas 130. Helsinki: SKS, 51-743.

Sonesson, G. 1992. Bildbetydelser. Inledning till bildsemiotiken som
vetenskap. Lund: Studentlitteratur.

Source, M. L. & Fitz-Gibbon, C.T. 1987. Evaluator´s Handbook.
Beverly Hills, Cal.: Sage Publications.

Starrin, B., Larsson, G., Dahlgren, L & Styrborn, S. 1991. Från
upptäckt till presentation. Om kvalitativ metod och teorigenerering på
empirisk grund. Lund: Studentlitteratur.

Strauss, A. & Corbin, J.1990. Basics of Qualitative Research.
Grounded Theory Procedures and Techniques. Newbury Park, Cal.:
Sage.

Sulkunen, P. 1992. Ryhmähaastattelujen analyysi. Teoksessa Mäkelä, K.
(toim.) Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja tulkinta. Helsinki:
Gaudeamus, 264-285.

Sulonen, L. 1986. Projekt pågår. Lund: Studentlitteratur.

Suojanen, U. 1991. Käsityöllisten työprosessien ja niiden opetuksen
kehittäminen toimintatutkimuksen avulla. The Development of Manual
Working Process and their Teaching through Action Research. Turun
yliopiston julkaisuja Scripta Lingua Fennica Edita. Sarja C osa 86.

Suojanen, U. 1992. Toimintatutkimus koulutuksen ja ammatillisen
kehittymisen välineenä. Loimaa: Finn Lectura.

Suomen Akatemia. Julkaisu 1/1987.

Suomen säädöskokoelma. Asiak.Julk.L.

Suurla, L. 1996. Taidon haaste. Taitoakatemian aikakausjulkaisu Aristos
1/1996, 5-13.

Syrjälä, L., Ahonen, S., Syrjäläinen, E. & Saari, S. 1994. Laadullisen
tutkimuksen työtapoja. Helsinki: Kirjayhtymä.

Tarasti, E. 1981. Semiotiikka ja aksiologia eli taiteen universaalien
ongelma. Teoksessa: Heikkilä, Markku & Oksala, Teivas (toim.):
Humanistisesta tutkimuksesta 2. Metodeja ja ajankohtaisia
kysymyksiä. Helsinki: Gaudeamus.

Tarasti, E. 1990. Johdatusta semiotiikkaan. Esseitä taiteen ja kulttuurin
merkkijärjestelmistä. Helsinki: Gaudeamus.

Thompson, I. J. & Held, D. (eds.) 1982. Habermas, Critical Debates.
London: Macmillan.

Tilastokeskus. 1978. Tilasto-opas. Käsikirjoja no 3. Helsinki: Valtion
painatuskeskus.

Tourunen, K. (toim.) 1996. Tilastoista tiedoiksi. Helsinki: Tilastokeskus.
(Painossa)

Triandis, H.C. Attitude and Attitude Change. New York: John Wiley &
Sons.

Trost, J. 1993. Kvalitativa intervjuer. Lund: Studentlitteratur.

Trost, J. 1994. Enkätboken. Lund: Studentlitteratur.

Tschudi, F. 1989. Do Qualitative and Qantitative Methods Require
Different Approaches to Validity? teoksessa Kvale, E. (ed.) Issues of
Validity in Qualitative Research. Lund: Studentlitteratur, 109-134.

Tuomela, R. 1994. Tieteellisestä maailmankäsityksestä. Teoksessa:
Niskanen, V. (toim.): Tieteellisten menetelmien perusteita
ihmistieteissä. Helsinki: Helsingin yliopiston Lahden tutkimus- ja
koulutuskeskus, 48-63.

Tuomela, R. & Patoluoto, I. 1976. Yhteiskuntatieteiden filosofiset
perusteet I-II. Helsinki: Gaudeamus.

Tutkimuseettinen neuvottelukounta. Julkaisu 7.3.1994.

Työterveyslaitos/Pietiläinen, R. (toim.) 1986. Teollisuusergonomia.
Käsikirja suunnitteluun. Helsinki: Työterveyslaitos.

Törnebohm, H. 1982. Att forska över paradigm. Rapport no 136.
Institutionen för vetenskapsteori. Göteborgs universitet.

Uotila, M. 1994. Pukeutumisen kuva. Helsinki: Yliopistopaino.

Uusitalo, H. 1996. Tiede, tutkimus ja tutkielma. Johdatus tutkielman
maailmaan. Juva: WSOY.

Uusitalo, R. 1991. Lähiryhmien ongelmanratkaisu ja yhteiskuntatieteiden
uudet haasteet. Futura 3, 66-69, 74.

Uutela, A. 1976. Asenteet ja ulkoinen käyttäytyminen. Helsingin yliopisto.
Sosiaalipolitiikan laitos. Tutkimuksia n:o 4.

Vaara, K. 1991. Toimintapelit tulevaisuuden tekijöinä. Futura 3, 6-13.

Vaihekoski, M. 1994. Tieteen lähestymistavat ja ontologinen ongelma.
Tiedepolitiikka 3/94, 45-54.

Vartiainen, M. & Teikari, V. 1990. Työn psykologinen tutkiminen ja
kehittäminen. Espoo: Teknillinen korkeakoulu. Teollisuus ja työpsykologia.
Raportti no 120.

Varto, J. 1992. Laadullisen tutkimuksen metodlogia. Helsinki:
Kirjayhtymä.

Varto, J. 1995. Fenomenologinen tieteen kritiikki. Tampere: Tampereen
yliopiston julkaisujen myynti TaJu.

Venkula, J. 1988. Tietämisen taidot. Helsinki: Gaudeamus.

Venkula, J. 1993. Tiedon suhde toimintaan. Helsinki: Yliopistopaino.

Vihma, S. 1994. Tuotteen esittävyys – semioottinen näkökulma muotoilun
tutkimukseen. Teoksessa Ainamo, A. & Tahkokallio, P. : Muotoilun
tutkimus. Keskustelun avauksia. Helsinki: Taideteollinen korkeakoulu,
29-39.

Vihma, S. 1995. Products as Representations – a semiotic and aesthetic
study of design products. Helsinki: University of Art and Design.

Vilkko, A. 1992. Omaelämäkertojen analysoiminen kertomuksina.
Teoksessa: Mäkelä, K. (toim.) Kvalitatiivisen aineiston analyysi ja
tulkinta. Helsinki, Gaudeamus, 81-88.

Virtasalo, H. 1988. Tavoitteet, työskentely ja ajankäyttö- Ohje oman
työn kehittämiseen. Helsinki: Valtion painatuskeskus.

von Wright, G. H.1995. Tiede ja ihmisjärki. 3. painos. Helsinki: Otava.

von Wright, G. H. 1987. Vetenskapen och förnuftet. Porvoo: WSOY.

Väkevä, S.1987. Tuotesemantiikka. Taideteollisen korkeakoulun
julkaisusarja nr. A6. Helsinki: Yliopistopaino.

Wallén, G. 1993. Vetenskapsteori och forskningsmetodik. Lund:
Studentlitteratur.

Wiio, O. A. 1981. Information and Communication: A Conceptual
Analysis. Helsingin yliopisto, Tiedotusopin laitos, Julkaisuja 1F/6/81.
Helsinki.

Wisner, A. & Kuorinka, I. 1988. Ergonomian menetelmäopin perusteita.
Fysiologian ja psykologian käyttäminen työn todellisuuden tutkimisessa.
Teoksessa: Scherrer, J.(toim.) Työn fysiologia. Porvoo: WSOY,
591-610.

Wittgenstein, L. 1981. Filosofisia tutkimuksia. Porvoo: WSOY.

Yin, R. K. 1987. Case Study Research. Design and Methods. Beverly
Hills, Ca.: Sage Publications.

palaa alkuun

13.2 Painamattomat lähteet ja opinnäytetyöt


Painamattomat lisensiaatintutkielmat:

Karihalme, O. 1995. Muotoilun teoriakielen sanasto. Termiys ja
määrittäminen. Lisensiaatintutkielma. Jyväskylän yliopisto. Suomen kielen
laitos.

Seitamaa-Hakkarainen, P. 1994. Expertice in Weaving Design.
Käsityötieteen lisensiaatintutkielma. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteellinen
tiedekunta. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Uotila, M. 1992. Arki & Image. Tutkimus elokuvapuvun semiotiikasta.
Käsityötieteen lisensiaatintutkielma. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteellinen
tiedekunta. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Vihma, S. 1990. Tuotteen muodon kuvaaminen. Lisensiaatintutkielma.
Taideteollinen korkeakoulu, Yleisen opetuksen osasto.

Syventävien opintojen tutkielmat (pro gradu -työt) ja
artenomintyöt (päättötyöt)

Aaltonen, U. 1994. Vakkue. Keraamisten vakkojen myyttinen juhla.
Artenomintyö 854. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Eskola, P. 1995. Loimaan nuorten maanviljelijöiden työvaatteiden käyttö
ja asenteet työvaatetukseen. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Friman, M. 1996. Arvot ja niiden ilmeneminen
Wetterhoff-toimintaympäristössä. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Hakala, H. 1997. Käsityön kieli, arvioinnin mieli? Käsityön
portfolioarvioinnin mallin kehittäminen ja testaaminen. Syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Opettajankoulutuslaitos,
Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Hautamaa, J. 1997. Hurjaa vai herkkää? Lasten naamiaisasujen
suunnittelu ja valmistus vuokrauskäyttöön. Artenomintyö 1186. Kuopion
käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Hostikka, J. 1996. Keinuvan tuolin mekanismin kehittely. Artenomintyö
1053. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Huuskonen, K. 1996. Visuaalisesti vahva käyttövaate. Yksilöllisesti
kuvioidun kankaan valmistaminen ja käyttäminen vaatteen suunnittelun
lähtökohtana. Artenomintyö 1189. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Ilmola, A. 1994. Puvun peruskaava yksilölliselle naisvartalolle.
Pohjoismaisen kaavajärjestelmän kehittelyä. Käsityötieteen syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan
kokeilukoulutusohjelma.

Julkunen, M. 1997. Neuleita uusiomateriaalista. Artenomintyö 1193.
Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Juola, I. 1995. Just do it. Fitness-kulttuurin ja fitness-vaatteen teoreettisen
taustan selvittäminen vaatetussuunnittelijan ammattitehtävänä. Artenomintyö
997. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Kaipainen, M. 1996. Tilausompeluyrittämisen vahvuudet ja heikkoudet –
ompelijoiden käsityksiä työstään. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Kataikko, M-S. 1996. Huonekaluvalmistajien tarpeet sahaamisen
lähtökohtana. Artenomintyö 1055. Taitemia 5. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Kervinen, V. 1995. Tuotekehitysprojekti puutarhalepotuoli.
Artenomintyö 951. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Kittelä, M. 1996. Ompeluharrastajan työtoiminnan profiili- tapauskuvaus
vaatteen valmistusprosessista. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Kohvakka, M. 1996 Esteettisyys sairaanhoitajien työvaatteen
suunnittelun lähtökohtana. Terveydenhuoltohenkilöstön työvaatetuksen
tuotekehitysprojekti. Raportti 3. Artenomintyön 1096. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Korhonen, J. 1997. Tuotekehitysprojekti: Laboratoriohoitajan
näytteenottovaunu. Artenomintyö 1153. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Kosonen, K. 1997. Keraaminen mausteikko ravintola Nyyrikkiin.
Artenomintyö 1139. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Kärkkäinen, S. 1993. Kuvaus poliisin kevyen suojaliivin tuotekehittelystä
ja siihen liittyvistä tekijöistä. Artenomintyö 809. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Kärnä, J. 1997. Vision voima – Taideteos oppilaan käsityöilmaisun
lähtökohtana. Syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto.
Opettajankoulutuslaitos, Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Lehtola, S. 1991. Olohuoneen sisustustekstiilien värien ja kuvioiden
valintaperusteet ja merkitys asukkaille: case-tutkimus eräissä Porin seudulla
sijaitsevissa rivitaloissa. Tekstiiliopin syventävien opintojen tutkielma.
Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Lehtola, T. 1993. Hääpukuun liitettävät asenteet ja käsitykset.
Asennetutkimus nykypäivän morsiamille Etelä-Pohjanmaan alueella.
Syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto.
Opettajankoulutuslaitos, Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Lesonen, T. 1991. Tyttöjen ja poikien yhteisen käsityön opetuksen
järjestäminen tasa-arvotavoitteen mukaisesti peruskoulussa.
Asiantuntijanäkemyksiä delfi-menetelmällä. Kasvatustieteen syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Liinamaa, T. 1990. Työnkulun kriittiset kohdat ommeltavan tuotteen
valmistuksessa – esimerkkinä huppupäähineen valmistus. Syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Opettajankoulutuslaitos,
Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Liuska, K. 1996. Sairaanhoitajan mekon ja vilutakin suunnittelu
terveydenhuoltohenkilöstön työvaatetuksen tuotekehitysprojektissa
Raportti 4. Artenomintyö 1100. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Lundberg, M. 1996. Muotoilijan työpisteen valaisimen suunnittelu.
Lähtökohtana varjon vaikutus kolmiulotteisen muodon hahmottamiseen.
Artenomintyö 1060. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Lyytinen, V. 1996. Anna – lapsi käsityöpajassa. Etnografinen tutkimus
lapsen taiteellisesta kokemuksesta ja toiminnasta taiteen perusopetuksen
käsityössä. Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma. Helsingin
yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Makkonen, T. 1997. Strutsinnahkasomisteisia asusteita
Design-tuotantoon. Artenomintyö nro1127. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Malmström, M. 1994. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon toimituksissa
käytettävien paramenttien suunnitteluun vaikuttavat tekijät. Suunnittelun
lähtökohdat sekä symbolien ja materiaalien valinnat Oulun Karjasillan,
Pyhän Tuomaan ja Oulujoen sekä Loviisan kirkon tekstiilisarjoissa.
Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto.
Käsityönopettajan koulutuslinja.

Martikainen, L. 1994. Kankaan marmorointi. Kvasikokeellinen tutkimus
värien, marmorointipohjien ja kankaiden soveltuvuudesta kankaan
kuviointiin marmorointitekniikalla. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Mähönen, R. 1995 Punonta- palmunlehti-värjäys. Kehitysyhteistyön
mahdollisuuksia Tansaniassa. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Nevalainen, A. 1996. Koivun tuohi huonekaluissa käytettävänä
materiaalina. Artenomintyö 1115. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Nikkilä, R. & Savolainen, A. 1994. Kaisla ja kaislan punonta.
Artenomintyö 847. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Nurro, L. 1996. Sivellinkoristelu tunnelman luojana. Artenomintyö 1044.
Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Ojanen, J. 1997. Kylpyhuonevarustesarja IDO Kylpyhuone Oy:lle.
Artenomintyö 1045. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Pajunen, M. 1997. Naisen latinalaistanssipuku. Rintaa tukevan alusasun
suunnittelu. Artenomintyö nro 1103. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Pelkonen, A. 1991. Tekstiilityön, teknisen työn ja kotitalousopettajaksi
opiskelevien tiedonhankintatyylit sekä niiden yhteys opintomenestykseen,
persoonallisuudenpiirteisiin ja harrastuksiin. Kasvatustieteen syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Pelkonen, M-L. 1996. Toini Nyströmin suunnittelemat kirkkotekstiilit.
Fenomenologinen tulkinta kirkkotekstiilitaiteilijan tuotannosta. Syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Opettajankoulutuslaitos,
Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Penttinen, M. 1997 Elämä on lyhyt uni. Kuvituksen ja taittosuunnitelman
laatiminen Sanna Ojutkankaan runoihin. Artenomintyö 1218. Kuopion
käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Perttula, P. Hattujen kieli. Hattujen symboliikka malliston suunnittelun
idealähteenä. Artenomintyö 1130. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Rahikainen, T. 1993. Kolmiulotteiset kankaanpinnat. Kaaoksesta
järjestykseen – mekaanisesti käsityönä valmistettujen kolmiulotteisten
kankaanpintojen etsiminen ja järjestäminen. Käsityötieteen syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Rantanen, K. 1997. Gerondesign – kyvykkyyden osatekijät muotoilun
kriteereinä. Artenomintyö 1160. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Rasinmäki, P. 1994. Puuvillaloimeen kudotun paperilankamaton
kulutuksen-ja pesunkestävyys. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Raunio, A.-M. 1992. Kompetenssi vaatetuksen havaitsijan
ominaisuutena. Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma. Helsingin
yliopisto.

Ritola, M. 1993. Metallisuolojen käyttö keraamisina liuosväreinä.
Artenomintyö 754. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Rytkönen, U. 1996. Tilaustyönä valmistettavan vaatteen suunnittelu ja
valmistusprosessissa tapahtuva kommunikointi. Käsityötieteen syventävien
opintojen tutkielman käsikirjoitus. Helsingin yliopisto. Kösityöalan
kokeilukoulutusohjelma.

Salonen, I. 1993. Käsityöllisen ja teollisen muotoilun visuaaliset
ilmaisutavat. Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma. Helsingin
yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Seitamaa-Hakkarainen, P. 1989. Kankaankudonnan suunnittelu
ongelmanratkaisuprosessina. Kasvatustieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Seppänen, J. 1997. Visuaalisen ilmaan suunnittelu atka-alan yritykselle.
Artenomintyö 1221. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Sorasto, K. 1994. Yö- ja päiväkaupunki. Kahden yksilöllisen
saniteettitilan suunnittelu ja valmistus Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemialle. Artenomintyön nro 859. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Ström, H. 1993. Dementiapotilas asuinympäristössään – sisustusehdotus
FOIBE-säätiön vanhusten asunto-, palvelu- ja toimintakeskuksen
dementiapotilaiden ryhmäasuntoihin sekä päiväkotiin. Käsityötieteen
syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan
koulutuslinja.

Sutinen, J. 1995. Pronssisen kirjoituspöytäesineistön suunnittelu ja
valmistus. Artenomityö 959. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Syrjäläinen, E. 1990. Tekstiilityön opettaja kuluttajakasvattajana.
Tekstiilityön kuluttajakasvatuksellisuuden tarkastelua pukeutumisen
merkityssisältöjen näkökulmasta. Kasvatustieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Tanskanen, A. 1996. Puuvillaisen ekotekstiilin tuoteinformaatio.
Syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto.
Opettajankoulutuslaitos, Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Tanskanen, V. 1997. Tilassa asuu nauru. Korusarjan suunnittelu
lastenkirjan pohjalta. Artenomintyö 1164. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Thusberg, T. 1995. Muotoonhuovutettu talvitakki karstavillaa
käsinkirjoen. Artenomintyö 1014. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Timonen, E. 1994. Kultasepän ammattitaitovaatimukset käsityön,
teollisuuden, taiteen ja kaupan ammateissa. Käsityötieteen syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan
kokeilukoulutusohjelma.

Tolvanen, N. 1996. Koru – vaate – koruvaate – vaatekoru. Muotoutuva
metallivaate. Artenomintyö 1112. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia.

Turtiainen, L. 1997. Grafis-kuosittelujärjestelmän peruskaavojen
kehittäminen. Pohjoismaisen kaavajärjestelmän mukaisten yksilöllisten
peruskaavojen ominaisuuksien ja ohjelmoinnin suunnittelu ja ohjelmointi
Grafis-kuositteluohjelman kaavapankkiin. Artenomintyö nro 1211.
Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Uusitalo-Kasvio, A. 1996. Käsiteollisen neuletuotannon
verkostoitumismahdollisuudet. Käsityötieteen syventävien opintojen
tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan kokeilukoulutusohjelma.

Vaahtio, A. 1994. Mitä napin muoto kertoo? Tutkimus napin muotoon
sisältyvistä viesteistä. Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma.
Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Vainikka, T. 1993. Ammattikäsityöläisten näkemyksiä käsityötuotteen
laadusta. Syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto.
Opettajankoulutuslaitos, Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Vaissi, P. 1994. Kultajätteiden puhdistuksen ja käyttöönoton
käytännöllis-taloudellinen kannattavuus. Käsityötieteen syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Käsityöalan
kokeilukoulutusohjelma.

Ventelä, T. 1990. Sisustustekstiilit kodinsisustuksessa. Neljän
pääkaupunkiseudulla asuvan nuoren parin käsityksiä. Syventävien
opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto. Opettajankoulutuslaitos,
Tekstiilityönopettajan koulutuslinja.

Venäläinen, K. 1997. Keraamisen kaiutinkotelon suunnittelu ja valmistus.
Artenomintyö 1144. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

Veräjänkorva, T. 1987. Moderin tekstiilitaiteen murrosvaihe Suomessa –
taidetekstiilin prosessi seinältä tilaan kansainvälistä taustaa vasten nähtynä.
Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto.
Käsityönopettajan koulutuslinja.

Viljakainen, M-L. 1997. Karaaminen seinäteos musiikillisen teemoin.
Reliefi Kuopion Musiikkikeskukselle. Artenomintyö 1146. Kuopion käsi-
ja taideteollisuusakatemia.

Vähä-Erkkilä, L. 1997. Ratsastajan yläosan vaatetuksen kehittäminen.
Kilpailuvaate Atlantan paralympialaisiin. Syventävien opintojen tutkielma.
Helsingin yliopisto. Opettajankoulutuslaitos, Tekstiilityönopettajan
koulutuslinja.

Väyrynen, K. 1987. Suomalaisten kansallispukumallien kokoamistyön
satavuotisia vaiheita. Käsityötieteen syventävien opintojen tutkielma.
Helsingin yliopisto. Käsityönopettajan koulutuslinja.

Väyrynen, O. 1997. Kasviparkitun nahan mahdollisuudet
vaatetusmateriaalina. Poronaisen uusi vaatekokoelma. Artenomintyö nro
1214. Kuopion käsi- ja taideteollisuusakatemia.

palaa alkuun

13.3 Muut painamattomat lähteet

Kansatieteen keruutyöt 1978. Keruutyöohjeet 1973-1988. Kuopion
koti- ja taideteollisuusoppilaitos (nyk. Kuopion käsi- ja
taideteollisuusakatemia).

Luutonen, M. 1966. Kansanomainen tuote merkityksenkantajana –
tutkimus kansanomaisesta neulepaidasta. Väitöskirjan käsikirjoitus.
Mauranen, K. 1996. Tilastotiede I ja II. Opetusmonisteet. Kuopion
yliopisto.

Ottosson, S. 1996. The Product Development Matrix and Dynamic
Product Development Considerations. Manuscript. Halmstad university.

Sandelin Benkö, S. 1991. Laadullisen kuvauksen perusteet.
Opetusmoniste. Helsingin yliopisto. Kasvatustieteen laitos.

Tuomisto, Ulla-Maija 1998. Kuviollisen sidoksen ääriviivojen
määrittäminen sumean logiikan periaatteella. Syventävien opintojen
tutkielman käsikirjoitus.

Anttila, Pirkko 1998. Tutkimisen taito ja tiedonhankinta. http://www.metodix.com.



Kategoriat:artikkeli, Tutkimus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: