Matti Laitinen: Organisatorisen muutosprosessin kuvaaminen.

fi_image42

Tässä oppikokonaisuudessa esitellään menetelmä organisatoristen muutosnarratiivien tuottamiseksi. Organisatorinen muutosnarratiivi tarkoittaa kertomusta siitä, mitä organisaatio on käynyt läpi esimerkiksi jonkin tietyn kehittämisprojektin kuluessa. Se ei kerro ainoastaan tapahtumien etenemisestä, vaan se sisältää myös selonteon, kuinka organisaatiossa työskentelevät ihmiset ovat konstruoineet oman historiansa ja mitä he ovat oppineet aiemmista kokemuksistaan. (Laitinen 1998.)

Oppikokonaisuus perustuu Helsingin yliopiston Kasvatustieteen laitoksen Tutkimuksia-sarjassa julkaistuun väitöskirjatyöhön (Laitinen 1998).

Tekijän lisäksi menetelmän kehittämiseen on myötävaikuttanut erityisesti prof. Kari. E. Nurmi Lapin yliopistosta.

Miksi tarvitaan organisatorisia muutosnarratiiveja?

Useat organisaatioiden kehittämistä ja muutoksen hallintaa käsittelevät työt ovat luonteeltaan Tapaustutkimus. Lukijan kannalta näiden tutkimusten ongelmana on usein se, ettei muutosprosessia kuvaavaa Narratiivi eli kertomusta ole sisällytetty tutkimusraporttiin. Tällöin hänelle esitetään vain tilanne ennen interventiota ja tilanne intervention jälkeen, mutta ei kerrota, millä tavalla muutosprosessi eteni.

Lukijan on vaikea ymmärtää myös tapahtuneille muutoksille myöhemmin annettuja merkityksiä, mikäli hän ei tunne uuteen toimintatapaan johtanutta prosessia. Organisaatiomuutokset saattavat yhtäältä sisältää tuskallisia tai epäoikeudenmukaisiksi koettuja episodeja, jotka vaikuttavat myöhemmin kielteisesti henkilöiden tapaan arvioida toimeenpantuja uudistuksia (Harrison 1995, Noer 1993, Sulander 1992). Toisaalta osallistavat ja oikeudenmukaisiksi koetut prosessit voivat tuottaa sitoutumista ja johtaa jopa siihen, että (ulkopuolisen tutkijan silmin) pääsääntöisesti kielteisiä elementtejä sisältäviä muutoksia arvioidaan kuitenkin myönteisesti.

Muutosnarratiivin käytöllä voidaan myös lisätä tutkimuksen luotettavuutta. Tapaustutkimusten arviointia koskevassa keskustelussahan yksi keskeisimmistä luotettavuuskysymyksistä liittyy tutkimuksen löydösten yleistettävyyteen – voidaanko yhden tai muutaman tapauksen perusteella tehdä yleistyksiä ja tarvitseeko yleistyksiä välttämättä edes tavoitella? Keskustelussa lähtökohtana on tavallisesti ollut, että positivistisen paradigman mukaiset tilastolliset yleistämiset eivät ole mahdollisia, vaan yleistäminen perustuu enemmänkin teoreettiselle ymmärtämiselle, jolloin yhtäkin syvällisesti tutkittua tapausta voidaan käyttää synnyttämään tutkittua ilmiötä käsittelevän teorian kannalta oleellista tietoa käsitteistä, kategorioista ja malleista (esim. Gummesson 1991). Lincoln ja Cuba (1985) ovat ehdottaneet yleistettävyyden käsitteen korvaamista siirrettävyydellä. Tällöin keskeinen kysymys on, annetaanko tutkimuksessa riittävästi kuvailevaa tietoa, jotta myöhemmissä tutkimuksissa voidaan päätellä, ovatko löydökset siirrettäviä. Toisin sanoen päätös ja vastuu siirrettävyydestä ei ole alkuperäisen tutkimuksen kirjoittajan, vaan lukijan, joka tietää vain sen mitä tutkimusraportissa on kerrottu.

Luotettavuuden lisäämisen ohella narratiivinen esittämistapa voi olla keino herättää lukijan mielenkiinto. Hyvä esimerkki siitä, kuinka tutkimus voi olla yhtä mukaansatempaava kuin kaunokirjallinen romaani on Oscar Lewisin (1961/1975) teos Sanchesin lapset. Kysymyksessä on narratiivin muotoon kirjoitettu antropologinen tutkimus, josta tuli ilmestyttyään kansainvälinen menestysromaani ja jonka pohjalta tehtiin myöhemmin myös elokuva.

Teoriaperusta

Kertovan muutosselonteon menetelmä perustuu Harrén ja Secordin (1972), myöhemmin erityisesti Harrén ym. (1979, 1985, 1994), kehittämään selontekojen menetelmään. Lisäksi sovelletaan historian tutkimuksen (Thompson 1988 ja Yow 1994), elokuvakerronnan (Arijon 1976) ja etnografian (Eräsaari 1995, Hammersley 1992, Pratt 1986) lähestymistapoja (Kuva 1).

fi_image43
Kuva 1. Kertovan muutosselonteon menetelmän lähtökohdat.

Selontekojen menetelmän taustalla on etogeniaksi kutsuttu omaperäinen sosiaalipsykologinen suuntaus. Etogenian synty ajoittuu vuoteen 1972, jolloin Harré ja Secord julkaisivat teoksen The Explanation of Social Behaviour, josta tuli uuden koulukunnan ohjelmanjulistus. Teos liittyi 1970-luvun sosiaalipsykologian kriisikeskusteluun, joka tiivistyi pitkälti kysymykseen laboratoriokokeen asemasta: sosiaalipsykologinen tutkimushan oli ollut valtaosaltaan laboratoriokokeiden tekemistä (Myllyniemi 1998, Uotila ja Ylijoki 1984). Harré ja Secord (1972) kritisoivat julistuksessaan tällaista modernin luonnontieteen kaltaista eksaktisuutta ihanteena pitävää tiedekäsitystä ja sen mekanistista ihmiskuvaa.

Harrén ja Secordin (1972) mukaan ihmisen sosiaalinen toiminta on aina merkitysten läpäisemää. Samalla ihminen on oma-aloitteinen ja itseohjautuva, mikä tekee mahdolliseksi toiminnan säätelyn. Tietoisen yksilön vapaudella on tosin rajansa: etogeniassa ollaan kiinnostuneita erityisesti siitä, kuinka sosiaalinen järjestelmä ohjaa ihmisen toimintaa (Myllyniemi 1998).

Selontekojen menetelmän keskeiset käsitteet ovat episodi, selonteko ja neuvottelu. Harré ja Secord (1972) määrittelevät episodin kahdella tavalla. Ensinnäkin episodi on mikä tahansa sosiaalisen elämän luonnollinen katkelma. Toiseksi episodi on mikä tahansa jakso tapahtumia, joihin ihmiset sitoutuvat ja jotka muodostavat jonkinlaisen kokonaisuuden.

Episodeja voivat olla esimerkiksi juhla-ateria, luento, suklaan ostaminen, naimisiin meneminen ja eroaminen (Harré 1974). Esimerkkien monimuotoisuus paljastaa, että episodi voi kattaa yhtä hyvin jonkin yksittäisen ja satunnaisen tapahtuman kuin vaikkapa ihmisen koko elämän tai ryhmän vaiheet perustamisesta hajoamiseen. Lisäksi episodien merkitykset toimijoille itselleen, muille ihmisille ja koko yhteiskunnalle voivat vaihdella suuresti – eroa on esimerkiksi suklaan ostamisella ja lakolla. (Uotila ja Ylijoki 1984.)

Ihmisten omasta toiminnastaan antamia selityksiä kutsutaan selonteoiksi. Niissä ihmiset tekevät oman toimintansa ymmärrettäväksi ja perustelevat tekojaan. (Marsh ym.1978 ja Myllyniemi 1998.) Selontekojen keräämisen jälkeen tutkijan on analysoitava selonteot. Selontekojen analyysissä tutkija pyrkii löytämään selonteoista ristiriitaisuuksia, epäjohdonmukaisuuksia, puolustusmekanismeja yms. Samalla tutkijan tehtävänä on päästä sisälle tutkittavien maailmaan, näkemään asioita näiden silmillä ja tavoittamaan niitä merkityksiä, joita nämä toiminnalleen antavat. (Harré ja Secord 1972, Marsh ym. 1978, Uotila ja Ylijoki 1984.)

Selontekojen analyysin jälkeen tuloksista on neuvoteltava tutkittavien kanssa. Keskustelussa tutkija pyrkii tarkistamaan omia selontekojaan ja testaamaan omien tulkintojensa pätevyyttä. Neuvottelun kuluessa voidaan keskustella eri vaihtoehdoista ja pyrkiä ratkaisemaan, mitä selontekoa jostain episodista olisi pidettävä toistaiseksi oikeana. On myös mahdollista, että neuvottelun tulokset jäävät monitulkintaisiksi tai epäselviksi. (Harré ja Secord 1972, Uotila ja Ylijoki 1984.)

Muutoskertomuksen tuottaminen

Muutosnarratiivin tuottaminen jakautuu kuuteen vaiheeseen: avauskertomuksen kirjoittaminen, tutkimuksen kontekstin kuvaaminen, episodisen etenemiskuvauksen laatiminen, selontekojen kerääminen, muutoskertomuksen kirjoittaminen ja muutoskertomuksesta neuvotteleminen

 Taulukko 1. Muutoskertomuksen tuottamisen vaiheet.

fi_image44

Muutosprosessin kuvaus aloitetaan etnografiasta lainatulla Avauskertomuksella. Eräsaari (1995) on kuvannut avauskertomusta siksi tutkimuksen osaksi, jota ei ole tarvinnut ”tappaa tieteellä”. Avauskertomus on nimensä mukaisesti kertomus, joka kuvaa tutkijan sisäänpääsyä kentälle. Näissä kertomuksissa tutkijan läsnäolo persoo-nana on sallittu, kenties sitä on jopa vaadittu tai odotettu. (Eräsaari 1995, Pratt 1986.)

Avauskertomuksessa voidaan myös kuvata sitä roolia, jossa tutkija saapuu tutkittavien luo. Klassisissa etnografioissa tällaisia rooleja ovat esimerkiksi haaksirikkoisen, valloittajan ja tiedemiehen roolit. Byrokratioita tutkiessaan Eräsaari (1995) kertoo avauskertomuksessaan esiintyneensä hyvin erilaisissa rooleissa: sankarina, auttajana, narrina, konnana ja jopa objektivoijan sekä imperialistin roolissa.

Avauskertomuksen jälkeen kuvataan tutkimuksen konteksti. Selontekojen menetelmää hyödyntäneissä tutkimuksissa on lähinnä kuvattu se tapahtumapaikka, kuten koulu, jalkapallostadionin katsomo tai sairaala, johon tutkimus välittömästi sijoittuu (kts. esim. Hakanen 1991, Heikkinen 1989 ja Marsh ym. 1978). Tämä on kuitenkin usein riittämätöntä. Hyvä esimerkki laajemmasta kontekstin kuvauksesta löytyy esimerkiksi Forssén-Nybergiltä (1995). Toimistotyön kehittämishanketta käsittelevässä tutkimuksessaan hän on kuvannut myös organisaation toimintaympäristön muuttumista (asiakkaat, kilpailutilanne, lakimuutokset, työmarkkinatilanne, lama, työttömyys).

Ensimmäisenä vaiheena varsinaisen muutosprosessin kuvauksen laatimisessa on tuottaa episodinen etenemiskuvaus tapahtuvista – tai jo tapahtuneista – muutoksista. Tämä tapahtuu kahdessa vaiheessa: ensiksi kerätään tarkasteltavaan muutosprosessiin liittyvää aineistoa, minkä jälkeen aineistosta poimitaan episodeja, jotka listataan peräkkäin kronologisessa järjestyksessä. Elokuvan käsikirjoituksessa tätä vaihetta kutsuttaisiin ”master storyksi” (Arijon 1976).

Episodisen etenemiskuvauksen ei vielä tarvitse sisältää tarkkoja yksityiskohtia tapahtuneesta – kyseessä on ainoastaan tulevan muutoskertomuksen ensimmäinen listaus, joka voidaan toteuttaa esimerkiksi aikajanan muodossa. Ratkaisua on hyödynnetty selonteon menetelmään perustuvissa tutkimuksissa aiemminkin. Esimerkiksi Marshin ym. (1978) jalkapallokatsomoiden väkivaltaa käsittelevässä tutkimuksessa kuvattiin aikajanan avulla tapahtumien kulkua koti- ja vierasotteluissa.

Aineiston keräämisen menetelmät riippuvat luonnollisesti tutkimuksen luonteesta. Jos kyseessä on toimintatutkimus tai tutkija on osallistuvana havainnoijana seuraamassa tapahtuvaa muutosta, mahdollisuudet ja keinot aineiston keräämiseen ovat toiset kuin silloin, jos yritetään myöhemmin rekonstruoida tapahtumia. Edellä mainitussa tapauksessa tutkija voi tehdä esimerkiksi kenttämuistiinpanoja, reaaliaikaisia haastatteluja sekä käyttää nauhuria ja videokameraa. Sen sijaan jälkikäteen muutoksia tarkasteltaessa selontekojen keräämistä valmisteleva vaihe jää pitkälti erilaisten muutoksesta kertovien dokumenttien ja avainhenkilöiden haastattelujen varaan.

Episodisen etenemiskuvauksen valmistuttua, kerätään episodeihin osallistuneilta henkilöiltä selontekoja tapahtuneesta. Selontekojen kerääminen toteutetaan käytännössä niin, että episodisesta etenemiskuvauksesta valitaan avainepisodit, joihin sitten ”zoomataan” yksilö- tai ryhmähaastatteluin (Arijon 1976). Tavoitteena on, paitsi saada lisäaineistoa tapahtumien kulusta, myös kuva siitä, miltä muutokset ja niiden vaikutukset ovat näyttäneet eri toimijoiden silmin sekä siitä, mitä he ovat mahdollisesti oppineet tapahtuneesta..

Muutoskertomusta kirjoitettaessa käytetään pohjatekstinä jo aiemmin tuotettua episodista etenemiskuvausta, jota korjataan ja täydennetään erityisesti selonteoista saadulla aineistolla. Kyseessä on samalla yksi aineiston analysoinnin keskeisimmistä vaiheista – selontekoja, havaintoja, dokumentteja yms. aineistoa käsitellään rinnakkain ja niiden pohjalta yritetään luoda kertomus, joka mahdollisimman hyvin kuvaisi muutoksen tapahtumista ja toisi esiin, miltä muutokset ja niiden vaikutukset ovat näyttäneet eri osallistujien silmin. Tämän vaiheen työskentely muistuttaa historioitsijan työskentelyä perustuen eri tietolähteiden antaman tiedon kriittiselle yhdistelylle ja arvioinnille luotettavan historiallisen kuvauksen aikaansaamiseksi. Erityisesti mikrohistorian (Thompson 1988) ja oraalihistorian (Yow 1994) näkökulmista metodeissa on paljon yhtäläisyyttä.

Muutoskertomuksesta neuvotteleminen tarkoittaa minimissään sitä, että tutkijan kirjoittama muutoskertomus annetaan muutokseen osallistuneiden henkilöiden luettavaksi ja kommentoitavaksi, minkä jälkeen siitä käydään yhteinen keskustelu. Tavoitteena on saada muutoskertomus vastaamaan, paitsi tapahtunutta, myös tutkimushenkilöiden kuvaa tapahtuneesta mahdollisimman hyvin.

Johtopäätökset

Tässä oppikokonaisuudessa esitellyn kertovan muutosselonteon menetelmän avulla pystyttiin tuottamaan ajallisesti suhteellisen pitkäkestoista organisaatiomuutosta (lähes kolme vuotta) kuvaava narratiivi. Kyseessä ei ole kuitenkaan valmis metodi, vaan pikemminkin ensimmäinen kokeilu tai keskustelunavaus, joka nostanee esiin ainakin kahden tyyppisiä kysymyksiä (Ceglowski 1997):

kysymyksiä, jotka liittyvät kerronnallisten ratkaisujen tieteelliseen hyödyllisyyteen ja hyväksyttävyyteen sekä kysymyksiä siitä, millä tavalla näitä tutkimuksia tulisi arvioida. Lyhyiden kertomusten käyttöä käsitelleen artikkelinsa johtopäätöksissä Ceglowski (1997) toteaa, että vaikeinta ei ollut tutkimuksen kirjoittaminen, vaan sovelletun tutkimusotteen hyödyllisyyden osoittaminen. Tieteellisen hyväksyttävyyden osalta hän viittasi Richardsoniin (1996) joka oli todennut, että kertomuksellisia ratkaisuja soveltavat tutkijat nähdään usein pikemminkin hyvinä kirjoittajina kuin vakavasti otettavina tieteentekijöinä. Kertovan muutosselonteon menetelmässä on yritetty soveltaa aineksia erilaisista lähestymistavoista ja konstruoida jotain, joka olisi enemmän kuin mikään niistä yksinään. Tässä vaiheessa on vielä vaikea arvioida, kuinka hyvin tässä on onnistuttu. Menetelmää voidaan syyttää eklektisyydestä ja kysyä, mitä tieteellisesti hyödyllistä, ja uutta menetelmä tuo verrattuna esimerkiksi oraalihistorian tai etnografian metodeihin.

Metodologiseen näkökulmaan liittyen keskeinen kysymys on, kuinka arvioida kertomuksellisia tutkimuksia. Denison (1996) on ehdottanut, että tutkijan tulisi yhdessä tutkittavien kanssa varmistaa, että kertomukset kuvaavat tutkittujen kokemuksia. Kertovan muutosselonteon menetelmässä sovellettua neuvottelu-menettelytapa korostaa tutkijan ja tutkittavien tasa-arvoa ja on ehkä tavanomaista tutkimushenkilöillä hyväksyttämistä tehokkaampi tapa varmistaa tuotetun kertomuksen autenttisuus.

Denison (1996) ehdottaa myös, että metodologisen keskustelun pitäisi ottaa enemmän vaikutteita taiteiden ja kirjallisuuden tutkimuksen alueilta. Kertovan muutosselonteon menetelmässä vaikutteita otettiin elokuvan alueelta. Tosin elokuvan kerronnallisia ratkaisuja sovellettiin hyvin varoen ja tässä oppikokonaisuudessa esitetty kuvaustapa perustui vielä täysin tapahtumien kronologiselle esittämiselle. Elokuvakerronnallisena keinoina kuvauksen parantamiseen voisivat olla esimerkiksi paralleelisen kuvaustekniikan käyttö ja kerronnalliset zoomaukset tärkeinä pidettyihin tapahtumiin (esim. Arijon 1976). Rinnakkaista kerrontaa voitaisiin käyttää esimerkiksi tilanteissa, joissa useat toimijat samanaikaisesti tekevät jotain samaan asiaan liittyvää. Tarkennukset taas voisivat kohdistua tärkeisiin käännekohtiin ja muihin kehittämisen avainepisodeihin.

Laitinen, Matti 2004. Organisatorisen muutosprosessin kuvaaminen. http://www.metodix.com. Menetelmäartikkelit

Lähteet

Arijon, D. 1976. Grammar of the Film Language. London/Boston: Focal Press.

Ceglowski, D. 1997. That’s a Good Story, But Is It Really Research? Qualitative Inquiry 2, 188-201.

Denison, J. 1996. Sports Narratives. Qualitative Inguiry 3, 351-362.

Eräsaari, L. 1995. Kohtaamisia byrokraattisilla näyttämöillä. Helsinki: Gaudeamus.

Forssén-Nyberg, M. 1995. Toimistossa tapahtuu – toimistotyön osallistuva tutkimus- ja kehittämishanke. Teknillinen korkeakoulu, Teollisuustalous ja Työpsykologia. Raportti 161.

Gummesson, E. 1991. Qualitative Methods in Management Research. Newbury Park: SAGE.

Hakanen, J. 1991. Kuoleman kolme näyttämöä: etogeeninen tarkastelu. Helsingin yliopiston sosiaalipsykologian laitoksen tutkimuksia 1/1991.

Hammersley, M. 1992. What’s Wrong with Ethnography? London: Routledge.

Harré, R. 1974. Blueprint for a New Science. Teoksessa Armistead, N. (Toim.) Reconstructuring Social Psychology. Norfolk: Penguin.

Harré, R. 1979. Social Being. A Theory for Social Psychology. Oxford: Basil Blackwell.

Harré, R., Clarke, D. ja De Carlo, N. 1985. Motives and Mechanisms. An Introduction to the Psychology of Action. London: Methuen.

Harré, R. ja Gillett, G. 1994. The Discursive Mind. Thousand Oaks: SAGE.

Harré, R. ja Secord P. 1972. The Explanation of Social Behaviour. Oxford: Basil Blackwell.

Harrison, R. 1995. Consultant’s Journey. London: McGraw-Hill.

Heikkinen, R. 1989. Laadullisen neuvonta-aineiston valottama terveys-kasvatusanalyysi. Tampereen yliopisto. Kasvatustieteen laitos. Julkaisusarja A. Tutkimusraportti 42/1990.

Laitinen, M. 1998. Interventio ja muutos kokoonpanotyössä. Siirtyminen itseohjautuviin ryhmiin teollisuusyrityksessä. Helsingin yliopiston Kasvatustieteen laitoksen tutkimuksia 160.

Lewis, O. 1961/1975. Sánchesin lapset. Saarikoski, P. suomentanut teoksesta The Children of Sánches. Juva: WSOY.

Lincoln, Y. ja Cuba, E. 1985. Naturalistic Inquiry. Beverly Hills: SAGE.

Marsh, P., Rosser, E. ja Harré, R. 1978. The Rules of Disorder. London: Routledge and Kegan Paul.

Mishler, E. 1995. Models of Narrative Analysis: A Typology. Journal of Narrative and Life History 2, 87-123.

Myllyniemi, R. 1998. Etogenia. Teoksessa Helkama, K., Myllyniemi, R. ja Liebkind, K. Johdatus sosiaalipsykologiaan. Helsinki: Edita.

Noer, D. 1993. Healing the Wounds: Overcoming the Trauma on Layoffs and Revitalizing Downsized Organizations. San Francisco: Jossey Bass.

Pratt, M. 1986. Fieldwork in Common Places. Teoksessa Clifford, J. ja Marcus, G. (Toim.) Writing Culture: the Poetics and Politics of Ethnography. Berkeley: University of California Press.

Richardson, L. 1996. Educational Birds. Journal of Contemporary Ethnography 1, 6-15.

Senge, P. 1990. The Fifth Discipline: The Art and Practice of the Learning Organization. New York: Doupleday.

Sulander, J. 1992. Oikeudenmukaisuus tuotantoryhmissä. Sosiaalipsykologian syventävien opintojen tutkielma. Helsingin yliopisto, Sosiaalipsykologian laitos.

Thompson, P. 1988. The Voice of the Past. Oral History. Oxford: Oxford University Press.

Thukydides (400 eKr.). Peloponnesolaissota. Hollo, J. suomentanut 1964. Porvoo: WSOY.

Tosey, P. and Nicholls, G. 1999. Ofsted and Organizational Learning: the Incidental Value of the Dunce’s Cap as a Strategy for School Improvement. Käsikirjoitus.

Uotila, K. ja Ylijoki, O. 1984. Etogenia. Harrén ja Secordin lähestymistapa vuorovaikutustutkimukseen. Psykologia 2, 89-93.

Yow, V. 1994. Recording Oral History. California: SAGE.

Lisälukemista

Czarniewska, B. 1998. A Narrative Approach to Organization Studies. Qualitative Research Methods. Volume 43. California: Sage.

Czarniewska-Joerges, B. 1995. Narration or Science? Collapsing the Division in Organization Studies. Organization 1, 11-33.

Valkonen, J. 1997. Tarinallisuus kuntoutuksessa. Psykologia 6, 415-426.



Kategoriat:artikkeli, Artikkelit

Avainsanat:, ,

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: