Jenni Linturi: Affekti

Kirjoittanut ekatuo , 19 toukokuun, 2014 • ( 0 )

Affekti on käsitetty yhtäältä sensaatioksi ja ambivalenssiksi (Kristeva 1998), toisaalta tunteeksi ja emootioksi (Ahmed 2004, Sedwick 2002) ja avautumiseksi ja kaikkeudeksi (Deleuze ja Guattari 1993). Joissakin teorioissa korostetaan sitä, että tunne ei ole sama asia kuin affekti (Armstrong 2002, Braidotti 2002). Näissä teorioissa affekti toisin kuin tunne on jotain täydellisesti kielestä irrallista.(Esim. Deleuze & Guattari 1993.) Toisissa teorioissa taas affektin ja tunteen välinen eroon hyvinkin pieni (esim. Ahmed 2004). Tässä käsitekatsauksessa esittelen näiden hyvinkin erilaisien teoreettisien lähestymistapojen, jotka kumpuavat yhtäältä taiteentutkimuksesta ja toisaalta feministisestä perinteestä, yhteisiä tekijöitä, joista muodostuu affektin ruumis.

Ensimmäisessä luvussa käsittelen affektia suhteena maailmaan Deleuzen Spinozasta tekemän tulkinnan avulla. Toisessa luvussa käsittelen affektin dynaamista ja arvaamatonta luonnetta erityisesti feminististen teorioiden avulla. Kolmanneksi käsittelen affekti-käsitteen suhdetta ruumiillisuuteen tai pikemminkin ruumiillisuuteen tutkimuksessa. Neljännessä luvussa pohdin affektia akateemisena vastarintatekona, kielellisyyden haastajana. Viidennessä luvussa taas käsittelen affektia avautumisena Deleuzen ja Badioun avulla.

Affekti suhteena maailmaan

Vuonna 1677 julkaistussa Etiikka- kirjassa Benedict de Spinoza erotteli toisistaan 25 tunnetta eli affektia. Kirjassaan Spinoza kritisoi Descaretesia, jolle tunteet olivat kuin kurissa pidettäviä kotieläimiä. Toisin kuin Descartes Spinoza näki ihmisen kokonaisuutena, josta tietämistä ja tuntemista ei voinut erottaa omiksi lohkoikseen. (esim. Deleuzen tulkinta Spinozasta.)

Affekti Spinozan ajattelussa on kohtaamista, ihmisen suhde maailmaan. Affektit eivät siis ole yksilön tunteita vaan sijaitsevat maailman ja ihmisen kohtaamisessa. Affektien kautta ihminen tulee liikutetuksi ja tämän liikutuksen kautta affektit jäsentävät ihmisen kokemusta maailmasta.

Myös Deleuzen ja Guattarin ajattelussa affekti liittyy maailmassa olemiseen, ajattelemiseen aistimuksen. Toisin kuin Spinoza Deleuze ja Guattari eivät kuitenkaan sijoita affektiivisuutta kohtaamiseen vaan objektiin, itse taideteokseen. (Deleuze & Guattari 1993, 201.) Feministiset ajattelijat ovat taas usein korostaneet affektia suhteessa olevana ja syntyvänä avautumisena (Esim. Sedwick 2002, Ahmed 2004, Armstrong 2002). Objekti itsessään ei näissä teorioissa ole affektiivinen vaan objektin on ensin tultava subjektiksi kohtaamisessa, jossa affektiivinen tila voi syntyä tai avautua.

Vaikka ero feministisen kohtaamista korostavan ja taiteenteorian taideteoksen itsevaltaisuutta korostavan suuntautumisen välillä aluksi vaikuttaa suurelta, se ei välttämättä ole sitä. Yhtäältä Deleuzen ja Guattarin taideteoksen voi myös mieltää subjektiksi. Taideteos, joka itsessään on subjekti, kutsuu toisen subjektin kohtaamiseen. Taideteokseen on siis sisään kirjoitettu kohtaaminen. Toisaalta myös feministisessä teoriassa korostetaan sitä, että tietyt ”objektit” (taideteokset) luovat tai määrittävät kohtaamisia enemmän kuin taideteosta vastaanottava subjekti (esim. Sobchak). Voi siis sanoa, että kumpaakin affekti-käsitystä yhdistää ajatus affektista suhteena maailmaan. Seuraavaksi käsittelen affektin arvaamatonta ja dynaamista luonnetta feministisissä teorioissa.

Affekti dynaamisena ja arvaamattomana

Etenkin feministisissä teorioissa affekti edustaa usein jotain dynaamista, arvaamatonta ja yllätyksellistä tutkimusotetta. Esimerkiksi Rosi Braidotti (2002) kirjoittaa ajattelusta affektien virtana, Sedwick (2002) affektiivisen tutkimusotteen tuomasta positiivisesta yllätyksellisyydestä, Ahmed (2004) tunteiden kierrosta ja tahmeista objekteista, Vivian Sobchak (2000) tutkijoiden aistillisesta impotenssista ja Isabel Armstrong (2000) affektista lukemisen dynamiikkana, joka muuttuu kohtaamisesta toiseen. Myös Deleuzen ja Guattarin (1993) ajattelussa affektit ovat tulemista joksikin (174). Affekti on siis jotakin joka tulee, jotakin joka on liikkeessä ja jotakin joka yllättää.

Affektiteorioita siis yhdistää yhtäältä ajatus affektista aktiivisena tapahtumana ja toisaalta affektin sijoittaminen kohtaamiseen. Affekti ei sijaitse ainakaan yksiselitteisesti objektista vaan kohtaamisessa, joka ei koskaan voi olla sama. (Armstrong 2000.) Näin olleen affekti on jotakin dynaamista, liikkuvaa, yllättävää ja arvaamatonta. Affektin voima on siten uutta luovaa voimaa. Affekti ei siis ”etsi totuutta menneisyydestä vaan tulevaisuudesta.” (Deleuze & Guattari 1993, 178.)

Sitä, luoko affekti liikkeen vai onko affekti itsessään tämä liike, vaihtelee affektiteoriasta toiseen. Esimerkiksi Braidotin ja Deleuzen ajattelussa affektin voi ymmärtää potentiaaliseksi liikkeeksi. Affekti itsessään on se joka liikkuu ja liikuttaa. Sen sijaan esimerkiksi Sarah Ahmedin affekti on liikuttava voima. Affekti itsessään voi olla hyvinkin jähmeä tai tahmea. Affekti voi myös olla se, mitä liikutetaan ja kierrätetään eikä se, mikä liikkuu. Sedwickin, Amstronin ja Sobchakin teorioissa affektin liike taas sijaitsee kohtaamisessa. Ilman kohtaamista ei ole liikettäkään. Affekti itsessään syntyy vasta kohtaamisessa.

Etenkin feministisissä teorioissa affektin käsite toimiikin myös lukustrategiana. Tämä tietysti tarkoittaa sitä, että affekti karkaa käsitteestä laajemmaksi teoreettiseksi tai tutkimukselliseksi otteeksi, joka korostaa liikettä, dynaamisuutta, positiivisuutta ja tutkimuskohteen kohtaamista sen tarkastelun sijaan. Dynaamisuuden ja liikkeen lisäksi affekti etenkin feministisissä teorioissa kytkeytyy ruumiillisuuteen. Seuraavaksi käsittelenkin sitä, miten ruumiillisuus ja materiaalisuus kytkeytyvät yhtäältä kokemuksen käsitteeseen ja toisaalta affektin käsitteeseen feministisissä teorioissa.

Affekti ja ruumiillisuus

Isobel Armstrong (2000) kirjoittaa, että ”affekti on se hetki, jossa ruumis puhuu.” Feministisissä teorioissa affektin käsite näyttääkin usein yhdistyvän yhtäältä ruumiillisuuteen ja materiaalisuuteen ja toisaalta kokemuksellisuuteen. Esimerkiksi Sarah Ahmed (2004) ja Vivian Sobchack (2000) käsitteellistävät affektia juuri kokemuksen avulla. Tällaisessa ruumiillisessa ja kokemuksellisessa käsittelyssä affekti näyttää lähenevän käsitteenä tunnetta. Välillä tunnetta ja affektia onkin vaikea erottaa toisistaan. Onko esimerkiksi Dianan kuoleman herättämä massiivinen massojen suru tunne vai affektiivinen joukkokokemus?

Tunteesta affektin erottaa ehkä se, että affekti ei ole ruumiissa vaan siinä hetkessä, jona ”ruumis puhuu” eli kahden ruumiin tai ruumiin ja maailman tai ruumiin ja käsitteen kohtaamisessa. Esimerkiksi Vivian Sobchack (2004) korostaakin sitä, ettei affektiivinen tutkimusote tarkoita sen enempää tutkijan kuin tutkimuskohteenkaan tunteissa vellomista vaan niiden kautta tai avulla ajattelemista.

Deleuze ja Guattari (1993) ottavat etäisyyttä ruumiista ja kokemuksesta sijoittamalla affektiivisen kohtaamisen mahdollisuuden taideteokseen kuten aikaisemmista luvuista on toivottavasti tullut ilmi. Mutta vaikka potentiaalisuus on taideteoksessa, affektiivinen kohtaaminen taideteoksen kanssa ei ole mahdollinen ilman ruumiillisuutta. Affektiivinen avautuminen on näin ollen kahden ruumiin kohtaamista. Yhtäältä on olemassa taideteoksen materiaalisuus ja ruumiillisuus ja toisaalta vastaanottajan ruumiillisuus ja taideteoksen aikaansaamat muutokset hänen ruumiissaan. Näin ollen affekti on siis aina juuri ruumiin avautumista jollekin.

Ruumiillisuus on feministisissä teorioissa yksi vastastrategia maskuliinisen tieteen bjektiivisuudelle ja ruumiittomuudelle. Seuraavaksi pohdin sitä, miten affektin käsite kytkeytyy (ja on kytkeytynyt) yhtäältä mieli-ruumis-dikotomioiden ja toisaalta psykoanalyyttisen tieteenperinteen haastajaksi ja vastastrategiaksi.

Affekti ruumis-mieli- dikotomian vastustamisena

Affektiteorioiden isä Spinoza loi aikanaan oman monistisen teoriansa vastakäsitteeksi dualistiselle ajattelulle, ja sellaisena sitä käytetään edelleen. Sedwick (2003, 18-21) korostaa affektin luomaa

mahdollisuutta ajatella ilman dualismeja. Affektin käsitteen avulla hän haluaa vastustaa kielen ensisijaisuutta ja luoda vaihtoehdon freudilais-lacanilaiselle mallille. Myös Deleuzelle ja Guattarille

affektissa piilee uuden tiedon mahdollisuus. Heidän ajattelussaan affektiivisesta kaikkeudesta on mahdollista löytää uusi käsite, ja tutkimuksen tehtävä on juuri etsiä ja löytää näitä uusia käsitteitä eli käsitteellistää maailmaa.

Affekti itsessään ei kuitenkaan ole poliittinen tai päämäärähakuinen. Lukemissani affektiteorioissa affekti itsessään on itseisarvo. Deleuzen ja Guattarin ajattelussa maailman avautuminen on mahdollista vasta itsenäisissä ja itseriittoisissa olennoissa, jotka eivät ole velkaa millekään menneelle tai nykyiselle (Deleuze & Guattari 1993, 172). Sedwick (2003) taas korostaa affektin tarjoamaa yllätyksellistä tutkimusotetta. Braidottin nomadistinen teoria taas korostaa jatkuvaa liikettä, jonka päämäärä on juuri liikkeessä eikä päämäärässä.

Vaikuttaakin siltä, että affektiteorioiden taustalla on aina halu ottaa etäisyyttä johonkin tai haastaa jotakin, yleensä tekstuaalisuutta. 2000-luvulla onkin puhuttu paljon tekstuaalisuutta vastustavasta affektiivisesta käänteestä. Affekti ei siis itsessään ole poliittinen, mutta sen käyttö tutkimuksessa on poliittista siten, että affekti käsitteenä tarjoaa mahdollisuuden irrottautua representaatioista ja tekstuaalisuudesta yleensä. Seuraavaksi käsittelen affektia avautumisena, siirtymisenä talosta kaikkeuteen.

Affekti avautumisena

Deleuzen ja Guattarin ajattelussa affekti aiheuttaa siirtymisen talosta kaikkeuteen eli siirtymistä kielellisestä semioottiseen. Affekti aiheuttaa siis maailman avautumisen kielen ulkopuolelle. (Deleuze & Guattari 1993, 189.)

Alan Badiou (2005) erottaa kolme erilaista maailmassa vaikuttavaa logiikkaa. Ensimmäinen on puhdas moneus eli matematiikka. Toinen on olemisen logiikka eli fenomenologinen totuus. Kolmas on tapahtuma eli taide. Affekti sijaitsee kolmannessa eli tapahtumassa. Toisin kuin moneus tai oleminen tapahtuma ei sijoitu kieleen tai ole edes kielellä ymmärrettävissä.

Tapahtuma avaa olemisen äärettömyyteen eli Deleuzen ja Guattarin termeillä kaikkeuteen. Tästä kaikkeudesta tai äärettömyydestä tapahtuma palaa takaisin maailmaan, jossa se edelleen muuttuu tiedoksi. Uusi tieto siis perustuu affektiivisen avautumisen ja sieltä palaamisen liikkeessä eli talon ja kaikkeuden välisessä liikkeessä (Deleuze & Guattari 1993, 190).

Sitä mitä tapahtuisi, jos tapahtuman avaama tila ei enää sulkeutuisi, affektiteoriat eivät käsittele. Liikkeen pysähtyminen taloon on ilmeisesti mahdollista, koska kaikki ihmiset eivät ikinä koe taiteen tai tapahtuman aiheuttamaa affektiivisuutta, mutta sitä voiko liike pysähtyä myös kaikkeuteen eivät Deleuze ja Guattari sen enempää kuin Badiou käsittele. Elävätkö esimerkiksi skitsofreenikot ikuisessa kaikkeudessa? Onko kaikkeudessa kommunikaatiota vai onko se vain loputonta avautumista? Tätä kysymystä on pohdittu paljon psykoanalyyttisissä taiteenteorioissa.

Psykoanalyyttisissä teorioissa kaikkeutta vastaa semioottinen eli esikielellinen tila. Varhaisissa feministisissä teorioissa esikielellinen ja semioottinen asettuu vastustamaan kielellistä ja maskuliinista symbolista tilaa. Myöhemmin esimerkiksi Julie Kristeva on kritisoinut semioottisen mieltämistä naiselliseksi tai lähtökohtaisesti hyväksi ja huomauttanut, että semioottinen voi olla myös väkivaltainen. Kristevan tarkastelussa taide tapahtuukin kynnyksellä eli sillä paikalla, missä Deleuzen ja Guattarin ajattelussa seisoo uusia käsitteitä muodostava filosofi. Tämä psykoanalyyttisistä teorioista periytyvä erottelu näkyy myös affektiteorioissa. Onko taiteen tehtävä kaikkeuden tai semioottisen avaaminen ja siellä oleminen vai sinne näkeminen? Näyttääkin siltä, että lopulta affekti kietoutuu kuitenkin siihen, mitä se haluaa vastustaa eli psykoanalyysiin. Seuraavaksi vedän yhteen käsittelemäni viisi teemaa.

Lopuksi

Affekti on aina tekemistä, liikkumista, jotain dynaamista ja virtaavaa. Affekti yhtäältä avaa tilan liikkeelle ja toisaalta saa ruumiit liikkumaan. Näiden kahden käsittämistavan lisäksi affektin dynaamisen voiman voi sijoittaa objektiin eli taideteokseen kuten Deleuze ja Guattari tekevät omassa teoriassaan.

Affektin käsite, sellaisena kuin se nykykeskustelussa esiintyy, kumpuaa yhtäältä taiteenteorioista ja toisaalta feministisestä tieteenperinteestä. Ensimmäisen kerran affektin käsite esiintyy kuitenkin jo Spinozalla 1600-luvulla. Affekti on siis ollut käsitteenä olemassa jo neljä vuosisataa. Niin pitkä elinkaari tarkoittaa sitä, ettei ole olemassa enää yhtä, oikeaa tapaa käsittää affekti vaan jokaisen käsitteeseen tarttuvan pitää määritellä se uudestaan.

Vaikka affektille ei ole löydettävissä yhtä oikeaa määritelmää, kaikista siitä kirjoitetuista teorioista tai määritelmistä löytyy joitakin yhteisiä tekijöitä. Ensinäkin affektin käsite toimii aina jonkinlaisena vastavoimana. Usein affektin avulla paetaan dualistisia malleja. 2000-luvulla on puhuttu paljon tieteen affektiivisesta käänteestä (esim. Paasonen). Affektiivinen käänne kietoutuu aikaisemmin 1970-luvulla alkaneen tekstuaalisen käänteen ja sitä seuranneen kuvallisen käänteen vastustamiseen. Affekti tarjoaakin käyttäjälleen mahdollisuuden katsoa ja käsittää tutkimuskohteensa muuna kuin tekstinä tai kulttuurina.

www.metodix.fi

Menetelmäartikkelit