Hiljainen (tacit) tieto on tekemisen tietoa, osaamista, jota ei pilkottu eikä sanoiksi tärvätty. Sitä voivat olla pelimannin taituroinnit haitarillaan ja pilkkijän touhut ”työmaallaan”. Harjoitus tekee mestarin, ja mestaruuden takana on automatisoitunut toiminta. Lääkärin diagnoosi on puoleksi hiljaista ja puoleksi julkista (explicit) ja ”äänekästä”. Hiljainen ymmärrys sulautuu toimintaan tavalla, josta tekijä itsekin on vähäisessä määrin tietoinen. Se on intuitiivista taitotietoa, johon päästään käsiksi aistien ja mentaalisten mallien kautta. Hiljainen tieto karttuu kokemuksesta ja kiteytyy kognitiivisiksi taidoiksi kuten uskomuksiksi, mielikuviksi ja muiksi mentaalisiksi malleiksi, joita on työlästä siirtää henkilöltä toiselle.

Hiljainen tieto on kokemuksen- ja kehon tietoa, kun taas eksplisiittinen tieto on rationaliteetin ja mielen tietoa. Tacit on samanaikaistietoa, jossa ’tässä’ ja ’nyt’ on koko ajan läsnä. Eksplisiittinen tieto on jaksottaista tapahtumien ja kokemusten reflektointia, jossa olennaista ovat ’siellä’ ja ’sitten’. Hiljainen tieto samanaikaisena on sellaista, mitä vain ihmiset voivat kehittää. Hiljaisen tiedon määritteli ensimmäisenä unkarilainen lääketieteen ja kemian tutkija Michael Polanyi (1891-1976), joka uransa lopuksi alkoi harrastaa filosofiaa. Niiden ”harrastusten” seurauksena Polanyi piti Manchesterin yliopistossa luentosarjan, joka myös julkaistiin nimellä Personal Knowledge, Towards a Post Critical Epistemology vuonna 1958. Sen hiljaiset meemit huutavat vieläkin tulla kuulluksi. (Polanyi 1958.)

Tiedon hiljainen maailma

Hiljainen (tacit) tieto on tekemisen tietoa, osaamista, jota ei pilkottu eikä sanoiksi tärvätty. Sitä voivat olla pelimannin taituroinnit haitarillaan ja pilkkijän touhut ”työmaallaan”. Harjoitus tekee mestarin, ja mestaruuden takana on automatisoitunut toiminta. Lääkärin diagnoosi on puoleksi hiljaista ja puoleksi julkista (explicit) ja ”äänekästä”. Hiljainen ymmärrys sulautuu toimintaan tavalla, josta tekijä itsekin on vähäisessä määrin tietoinen. Se on intuitiivista taitotietoa, johon päästään käsiksi aistien ja mentaalisten mallien kautta. Hiljainen tieto karttuu kokemuksesta ja kiteytyy kognitiivisiksi taidoiksi kuten uskomuksiksi, mielikuviksi ja muiksi mentaalisiksi malleiksi, joita on työlästä siirtää henkilöltä toiselle.

Hiljainen tieto on kokemuksen- ja kehon tietoa, kun taas eksplisiittinen tieto on rationaliteetin ja mielen tietoa. Tacit on samanaikaistietoa, jossa ’tässä’ ja ’nyt’ on koko ajan läsnä. Eksplisiittinen tieto on jaksottaista tapahtumien ja kokemusten reflektointia, jossa olennaista ovat ’siellä’ ja ’sitten’. Hiljainen tieto samanaikaisena on sellaista, mitä vain ihmiset voivat kehittää. Hiljaisen tiedon määritteli ensimmäisenä unkarilainen lääketieteen ja kemian tutkija Michael Polanyi (1891-1976), joka uransa lopuksi alkoi harrastaa filosofiaa. Niiden ”harrastusten” seurauksena Polanyi piti Manchesterin yliopistossa luentosarjan, joka myös julkaistiin nimellä Personal Knowledge, Towards a Post Critical Epistemology vuonna 1958. Sen hiljaiset meemit huutavat vieläkin tulla kuulluksi. (Polanyi 1958.)

Kohdetieto

Jokaisella inhimillisellä toiminnalla on kaksi ulottuvuutta. Toisaalta on tieto siitä ilmiöstä, joka on tarkastelun tai toiminnan kohteena eli kohdetieto (focal knowledge), ja toisaalta eräänlainen työkalutieto siitä, miten toimia sen kanssa tai parantaa sitä, mikä on toiminnan kohteena eli hiljainen tieto (tacit knowledge). Tietoulottuvuudet ovat toisiaan täydentäviä. Hiljainen tieto vaikuttaa taustatietona, joka auttaa selviämään kustakin kohdetehtävästä. Tehtävät tietysti vaihtelevat ja hiljainen tieto sen mukana. (Sveiby 1996.)

Polanyi ajattelee hahmoterapeuttien tavoin, että tietämisen prosessi on sirpaleisten sensomotoristen tai muistijohtolankojen yhdistelyä. Saamme todellisuudesta tolkkua luokittelemalla sitä. Kategoriointikuviot sisältävät teorioita, metodeita, tuntemuksia, arvoja ja taitoja, joita käytetään tavalla, jonka traditio arvostaa päteväksi. Toimimme useimmiten tavalla, jonka ympäristö hyväksyy rationaaliseksi. Integrointi – tai sulauttaminen kuten sitä voisi myös nimittää – on informaalinen mielen askare eikä sitä voi korvata formaalisella suorituksella. Se on asioiden laittamista järjestykseen ja suhteeseen keskenään. Siinä on aina mukana tunne- ja tahtoelementtejä sekä hiljaista ymmärrystä siitä, mikä on mahdollista. Tiedon integraatio on henkilökohtainen taito eikä sitä voi hävittää. Integraatioon tarvitaan metatietoa siitä, mitä ja miten informaatiota, asioita ja prosesseja voidaan yhdistellä. On mahdollista omaksua tätä metatietoa tietämättä sen yksityiskohtia.

Polanyin (1958) tietoteoria on toimintasuuntautunutta ja korostaa nimenomaan tietämisen prosessia. Hän käyttää mieluummin verbejä kuin substantiiveja määritellessään tietoa: ”Tieto on toimintaa, mitä voisi paremmin kuvata tietämisen prosessilla.” Dynaamiset ominaisuudet (tietää) kuvaavat paremmin kuin staattiset (tieto), kuinka ihmiset ponnistelevat oppiakseen uutta tietoa, tullakseen tietäviksi. Jos ihmiseltä riistetään tietämisen keskeinen ominaisuus, jota voi nimittää tavoittelemiseksi, hän ei saavutakaan tietoa. Se ikään kuin jähmettyy ei-käytettäväksi, vaikka olisi kuinka tavoitettavissa. Samaa intention keskeisyyden ajatusta on viljellyt Kurt Lewin (1936) seuraajineen.

Hiljainen eli avustava (tacit) tietoisuus ja kohdetietoisuus (focal) ovat vastavuoroisesti toisensa poissulkevia. Jos pianisti irrottaa huomionsa soittamastaan kappaleesta siihen, mitä hän tekee sormillaan, hän ennen pitkää sotkeentuu ja keskeyttää soittonsa. Lukiessani kirjaa tai artikkelia olen koko ajan ”mukana juonessa”, vaikken osaakaan eritellä mistä sanoista tai lauseista se koostuu. Kiinnitän toki huomioni sanoihin, mutta vain niiden merkityksiin (itselleni) enkä sanojen kohteisiin. Kirjeen sanoma muistetaan senkin jälkeen, kun kirje itsessään on hävinnyt tai unohdettu.

Polanyin (1958) mukaan ihminen tietää kaiken aikaa, hän ei voi olla tietämättä. Hyppelemme hiljaisen ja kohdetiedon välillä joka sekunti koko elämämme ajan. Sekoitamme mielessämme keskenään vanhaa ja hyvin tunnettua uuteen ja ennalta näkemättömään. Se on ihmisen peruskyky, jota ilman emme maailmassa menestyisi niin hyvin tai huonosti kuin teemme.

Hiljaisen tiedon artikuloiminen

Kun hiljainen tieto tehdään äänekkääksi kielen avulla, se voidaan ottaa tarkastelun ja reflektoinnin kohteeksi. Ei ole eroa siinä, miten ihminen ja rotta selviävät labyrintistä ilman aiempia kokemuksia. Keräämme informaatiota samalla tavalla, mutta siinä missä rotta käsittelee informaatiota sirpaleisesti, ihminen kykenee avustavan muistinsa, käsitteiden, luokittelun ja kielen kautta jalostamaan ja systematisoimaan informaatiota tiedoksi.

Polanyi (1958) ottaa esimerkiksi eläintieteen ja kasvitieteen systematiikan, joka on luotu vuosisatojen kuluessa aristoteelisen ajan muutamista sadoista lajeista nykyajan miljooniin lajeihin. Luokittelu ja systematiikka on kehittynyt ja kehittänyt ihmisen kykyä erotella. Kaikelle annetaan myös eksplisiittinen muoto. Sanat eivät kuitenkaan kuljeta muuta kuin aiemmin saavutettuja merkityksiä, joka saattaa nykykäytössä jonkin verran muuntua. Eläimen tai kasvin nimi ei kerro sääntöä.

Saamme sanoiksi jalostamamme tietomme siis kokemuksen kautta samalla tavalla kuin eläimetkin, kun taas sanat saavat merkityksensä aiemman kokemuksen eksplisiittisistä muotoiluista. Kun saan informaatiota lukemalla kirjettä, tulkitsen samanaikaisesti sen sanomaa tekstin kautta enkä vain sen vaan kaikkien aikaisempien samankaltaisten tekstien ja tilanteiden kautta. Tulkintaan tulee aina mukaan kokonaisvaltainen avustava tietoisuus ja kohdetieto lähettäjästä. Sanoma tai merkitys, johon huomio kiinnittyy, ei ole mitenkään kohdentunutta ja konkreettista: se on vain yleinen käsitys, jonka teksti herätti. Tulkitsen siis sangen kokonaisvaltaisesti sanomaa sen mukaan, kuka sen on lähettänyt, mitä viesti sisältää ja mihin kaikkeen aikaisempaan kokemukseen ja ymmärrykseen sen kytken.

Etäännyttämällä toimijan tiedosta ja artikuloimalla sen kieleksi tai symboleiksi, tieto saadaan jaettavaksi, kritisoitavaksi ja siten myös lisääntyväksi. Polanyille (1958) artikuloitu tieto on vain jäävuoren näkyvä huippu. Enin osa tiedon jäävuoresta on piilossa veden alla. Koska me tiedämme enemmän kuin voimme kertoa, siitä seuraa että se mitä on artikuloitu ja muotoiltu on aina jonkin verran vähemmän kuin mitä tiedämme hiljaisesti. Kieli yksin ei riitä eksplikoimaan tietoa. Koska lääketieteellisten termien oikeaa käyttöä ei voi saavuttaa ilman lääketiedettä, suuri osa lääketiedettä muistetaan senkin jälkeen kun termit ovat unohdettu.

Kaikki artikuloitu ennakointitieto on alkujaan rakennettu jonkun mielessä. Tosiasiat ovat siten henkilökohtaisia, eivät objektiivisia positivistisen tieteen mielessä. Tosiasioita voidaan testata niiden totuussisällön, mukaan mutta siinäkin on aina mukana hiljainen elementtinsä.

Tiedon funktionaalisuus

Polanyi (1958) korostaa tiedon funktionaalista olemusta eli sitä, että sillä työkaluna voidaan koota uutta tietoa. Tämä työkalu on ei-reflektiivistä tilanteeseen sitoutunutta tietoa. Kun käytämme vasaraa ja naulaa, molempia tarvitaan mutta hieman eri tavalla. Voisi sanoa että naula on varsinainen toiminnan kohde ja vasara toiminnan väline. Työmies ei katso niitä erikseen, vaikka on niistä tietoinen. Työmiehellä on mielessään toiminnan tarve ja ”kämmenessään” avustava tietoisuus liittyneenä naulaamisen kohdetietoisuuteen.

Onko kohde työkalu vai ei, ei riipu toimijan asenteesta. Jos kiveä käytetään vasarana, se on työkalu. Metodit, säännöt, uskomukset ja teoriat ovat älyllisiä työkaluja. Polanyi (1958) käyttää käsitettä sääntö (rule). Sääntö on sidottu toiminnan tulokseen. Sääntötieto toimii myös hiljaisena tietona eli eräänlaisena hiljaisena ”työkalujen työkaluna”.

Sääntö on oikeellisuuden standardi, normi. Ne eroavat toisistaan siinä, että normi on staattinen ja pysyvä, mutta säännön voi muuttaa. Säännöt kehittyvät tietämisen prosessissa tai ne tulevat traditiosta. Sääntöjen hallinta johtaa myös kykyyn muuttaa tai laajentaa niitä. Säännöt ovat yleensä hiljaisia, mutta niitä voidaan eksplikoida peukalosäännöin, periaattein eli maksiimein.

Kun Polanyi (1958) korostaa tiedon staattista luonnetta hän käyttää substantiiveja kuten tietoa tai painottaa tiedon funktiota eli työkalu- tai kriteeriluonnetta suhteessa standardeihin kuten sääntöihin ja arvoihin. Staattisuus kuvaa tiedon toiminnallisia ominaisuuksia kuten sitä, miten tietoa kohteena voidaan käyttää eri tilanteissa. Dynaamisia verbejä tarvitaan kuvaamaan, kuinka uutta tietoa tavoitellaan, luodaan tai hylätään.

Käsityöläiset käyttävät samanlaisia menetelmiä kuin tieteen harjoittajat. Molemmat seuraavat sääntöjä ja esimerkkejä sekä luottavat kokemukseensa arvioidessaan työtään. Polanyi (1958) ei tee tarkkaa eroa käytännöllisen ja muunlaisen tiedon (esimerkiksi teoreettisen) välillä. Periaatteessa Bertrand Russellin analyyttiset taidot ja sokean miehen sauva eivät eroa toisistaan. Tietämisen prosessi on sama. Lääkärin diagnostinen taito on yhtä paljon tekemisen kuin tietämisen taitoa.

Henkiset, ymmärtävät tai älylliset (intellectual) tiedot eroavat kuitenkin fyysisistä siinä, että ne rakentuvat sosiaalisessa kontekstissa. Ihmisen pitää tuntea olevansa turvassa sosiaalisessa ympäristössään kyetäkseen käyttämään ”älykaluja”. Se on tärkeä ero joka koskee myös sääntöjä ja työkaluja. (Sveiby 1996.)

Tiedemiehen työkalut ja säännöt ovat ”älykkäämpiä” kuin käsityöläisen välineellisemmät (agentive) työkalut ja säännöt. Fyysiset työkalut on myös helpompi erottaa toisistaan kuin ”älykalut”. Arkiajattelussa erotamme usein toisistaan ”ajattelijat” ja ”tekijät” niin kuin erotamme ajattelun ja tekemisen toisistaan. Hieman hienojakoisempi erottelu on välineellisen ja älyllisen (ymmärtävän) tekemisen erottaminen.

Tiedemiehen työkalut ja säännöt ovat ”älykkäämpiä” kuin käsityöläisen välineellisemmät (agentive) työkalut ja säännöt. Fyysiset työkalut on myös helpompi erottaa toisistaan kuin ”älykalut”. Arkiajattelussa erotamme usein toisistaan ”ajattelijat” ja ”tekijät” niin kuin erotamme ajattelun ja tekemisen toisistaan. Hieman hienojakoisempi erottelu on välineellisen ja älyllisen (ymmärtävän) tekemisen erottaminen. Bertil Rolf (1995) ehdottaa kirjassaan Profession, Tradition och Tyst Kunskap sääntöjen seuraamiseen perustuvaa tietämisen hierarkiaa:

Jokainen taso sisältää sekä hiljaisen että kohdetietämisen. Taito on kykyä seurata sääntöä ja toimia palautteen mukaan ei-sosiaalisessa ympäristössä. Tekijä itse arvioi onko toiminta onnistunutta vai ei. Tietotaito on kykyä toimia sosiaalisissa ympäristöissä. Muut toimijat kuten ammatti-instituutiot tai traditiot määrittävät sen säännöt. Nyrkkeilijä, kirurgi ja runoilija voivat olla tekemisissään taitavia tietäen (knowing-how) mitä pitää tehdä jotta tulos olisi hyvä. Avainsana on tulos, ei reflektio, joka on vasta seuraavalle tasolle ominaista. Tuloksen tekemiselle on usein tarpeen ongelmanratkaisukyky.

Kompetentti tietäminen

Eksperttiys (competence, ekspertise) on know-how –taitoa lisättynä kyvyllä reflektoida niin tuloksia kuin tietämistä laajemminkin. Kompetenssi – sitä termiä Polanyi (1958) käyttää – tarkoittaa ymmärrystä tietää mitä sääntöjä käytetään vaan kykyä vaikuttaa näihin sääntöihin. Eksperttiys ei siis ole vain ominaisuus vaan suhde yksityisten toimijoiden ja sosiaalisen sääntösysteemin välillä. Henkilö on ekspertti traditionsa rajoissa. Toimija ei voi useimmiten tehdä miten mielii, vaan hän on pakottaa itsensä toimimaan sen mukaan miten hän uskoo, että hänen täytyy toimia. Jotta henkilö voisi muuttaa sääntöjä hän tarvitsee sosiaalista ja interpersoonallista kommunikaatiotietoa know-how –tiedon lisäksi. Sääntöjen hallinnan tulee olla niin mestarillista, ettei niitä enää tarvitse noudattaa. Ekspertillä on voimaa oman tietonsa toiselle puolen eli yli sen sääntösysteemin, joka määrittää laatustandardit.

Kompetentti tietäminen voi olla sekä hiljaista että kohdentunutta. Riippuu tilanteesta käytetäänkö tieto hiljaisesti, kohdentuneena vai artikuloituna. Hiljainen ja kohdetieto eivät ole hierarkkisia vaan ennemminkin saman tiedon eri ulottuvuuksia. Taidoissa, joita on vaikea artikuloida ja siirtää yksilöltä toiselle, on paljon hiljaista tietoa, kun taas eksperttihenkilön tulee kiinnittää paljon huomiota omaan hiljaiseen tietämisen prosessointiinsa artikuloidakseen ja kommunikoidakseen sitä sosiaalisissa konteksteissa.

Välineellinen tietäminen kohdistuu enemmän kehoon työkaluna, kun ymmärtävä tietämisen prosessi perustuu mielen työkaluun. Välineelliset taidot ovat siten ”tunteikkaampia” ja ”kehollisempia” kuin ymmärtävät taidot. Ymmärtävät kyvyt ovat vastaavasti analyyttisempiä. Ero on tärkeä informaatioammateissa ja -yhteisöissä. Ero ei kuitenkaan ole tarkkarajainen, koska tietäminen sisältää aina sekä kehon että mielen. Raja on sumea. (Rolf 1995.)

Tietoperimä

Traditio kuvaa sitä miten tieto siirtyy sosiaalisessa kontekstissa. Tietoperimä on ”yliyksilöllinen” arvojen järjestelmä. Sekä kieli että traditio ovat sosiaalisia systeemeitä, jotka ottavat käyttöön, säilyttävät ja kuljettavat yhteisön tietoa. ”Henkilökohtainen” tieto ei siten ole sama kuin subjektiiviset mielipiteet. Se on ennemminkin kuin tuomarin tietoa, jossa lain ja käytännön (=traditio) kehyksessä tehdään päätöksiä sääntöjen ja tilannearvion mukaan. Lähtökohtana on ohjaava malli, jonka mukaan eri tuomareiden pitäisi periaatteessa päätyä samaan päätökseen saman tapauksen suhteen.

Taitotietoa, jota ei kyetä määrittelemään yksityiskohtiinsa asti, ei voi siirtää reseptin avulla, koska reseptiä ei ole. Määrittelemättömät taidot on tästä syystä tuomittu jäämään paikallisiksi, sillä taito voi siirtyä vain henkilökohtaisen kohtaamisen ja opastuksen kautta. Kun saamme jonkin asian määritellyksi kokonaan, kuten luonnontieteissä jatkuvasti tapahtuu, tieto leviää yli maapallon vauhdikkaasti.

Traditio ja organisaatio

Mallista ja esimerkistä oppiminen perustuu auktoriteettiin. Mestaria tarkkailemalla ja matkimalla voi valloittaa tietotaitoa ja taidon sääntöjä. Polanyita (1958) kiinnosti juuri tällainen tiedon siirtyminen yksilöltä toiselle. Hän identifioi kolme hiljaista psykososiaalista mekanismia ja siirtotietä: (1) imitaatio. (2) identifikaatio ja (3) tekemällä oppiminen. Ne ovat mekanismeja suoraan tiedon siirtoon. Tosiasiat, säännöt ja esimerkit siirtyvät ilman ”välitalletuksia”. Tiedonsiirto –termi ei ole siksi ihan täsmällinen, koska tieto ei liiku niin kuin tavara. Kyse on prosessista, jossa vastaanottaja uudelleen konstruoi oman versionsa ”lähettäjän” tiedosta.

Traditio siirtää toimintamalleja, sääntöjä, arvoja ja normeja. Ne luovat sosiaalista järjestystä, koska niiden avulla ihmiset voivat ennakoida sekä toisten toimintaa että omia odotuksiaan. Traditio kertoo myös mitä asenteita pitäisi omaksua. Tavallisesti yksilö sosialisaatioprosessissaan määrittelee itsensä traditiolle alisteiseksi. Tiedon muotoilu tradition sisällä tehdään sekä paikallisesti että laajoissa yhteyksissä auktorisoitujen instituutioiden kautta.

Arvot ovat paitsi yksilön valintoja osa yksilön ulkopuolista traditiota. Arvossa yksilön kokemus integroituu traditioon. Ihminen antaa tradition kielellisten ilmaisujen ja kulttuuristen mallien olla muodostamassa todellisuuskuvaa riippumatta siitä, mitkä ovat hänen ajattelu- ja toimintamallinsa tai sosiaaliset yhteisönsä. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Kun aika kuluu jotkut arvot pätevöityvät ja muuntuvat uskomuksiksi siitä, miten asiat ovat. Niitä ei sen jälkeen ole enää tarvis jatkuvasti testata, vaan niistä tulee hiljaista tietoa, jonka ryhmän jäsenet jakavat keskenään. Tämä on yhteisökehittymisen kannalta keskeinen prosessi.

Organisaation ja tradition välillä on tärkeä ero. Traditio on dynaaminen, artikuloimaton prosessi, jossa tietämisen prosessit liikkuvat yksilöiden välillä. Sillä ei ole tarkoitusta, ei kirjoitettuja sääntöjä eikä valtakeskusta. Traditio on tunne eikä se kunnioita organisaation rajoja. Tietämisen traditio toteutuu vain jos tapahtuu legitimaation (legitimacy, lähettävän puolelta) ja luottamuksen (trust, vastaanottajan puolelta) yhdistelmänä. Näin tuumi Polanyi (1958), jonka oma yliopistomaailma oli järjestynyt mestari-oppipoika –asentoon. Jos suhde mestarin ja oppipojan välillä muuttuu tradition kannattamien ideaalien mukaiseksi, oppipoika aikanaan itsenäistyy ja vapautuu.

Polynyin kritiikki

Sveiby (1996) suhteellisti ja osin kritisoikin Polanyin traditio –ajattelua – jossa mestari oli aina vanhempi – osoittamalla, että malli toimi kohtuullisesti 70 –luvulle asti muttei enää sen jälkeen. IT -maailmassa senioriteetti ei ole ansio. Hiljainen tieto ja traditio toimivat otettuna ja annettuna tietona, joka rajoittaa tietämisen prosessia ja asettaa rajat oppimiselle. Polanyi ei problematisoi tätä aspektia.

Polanyi ei erota seuraamuksia, jotka johtuvat eroista suoran vuorovaikutteisen tiedonsiirron (kuten traditiossa) ja epäsuoran välineperustaisen tiedonsiirron välillä. Informaatiobisneksen yritykset luottavat epäsuoriin ”kuljettimiin” kuten joukkomediaan, käsikirjoihin, kirjoihin tai tietokoneohjelmiin. Artikuloidut säännöt (periaatteet eli maksiimit) ihmisten käyttäytymisen ohjaamiseksi käsikirjoissa, tuoteohjeissa jne. ovat esimerkkejä epäsuorasta tiedonsiirrosta. (Sveiby 1996.)

Nonakan julkinen hiljainen

Japanilainen organisaatiotutkija Ikujiro Nonaka tarkastelee Polanyin löydöksiä yhteisön näkökulmasta. Miten hiljainen tieto saadaan esiin kehittämään organisaation toimintaa. Nonakan kehittämä prosessimalli muistuttaa hermeneuttista sirkulaatiota ja perustuu hiljaisen (tacit) ja julkisen (explicit) tiedon välillä aikaansaatuun vuorovaikutukseen. Julkinen tieto on objektiivista ja se on muunnettavissa formaaliseksi kieleksi. Se voidaan myös tallettaa tietokantoihin ja kirjastoihin päinvastoin kuin ’kieletön’ hiljainen tieto.

Nonaka on luonut käsitteen ”hyperteksti-organisaatio” kuvaamaan hierarkkisen ja horisontaalisen työyhteisön yhdistelmää, jossa keskijohdolla on avainasema uuden tiedon tuottajana. Hän kritisoi läntisiä organisaatiokäsityksiä siitä, että niiden mentaalimalli yhteisöstä on staattinen. Sitä kuvastaa määrällisen tiedon korostuminen laadullisen edelle. Toiminnan mittarit (kuten ROI, kustannukset, tehokkuus) tuottavat vain seurantatietoa. Ne eivät raivaa tilaa erilaisille tulevaisuuksille. Nonakan (1991) omassa mallissa dynaaminen innovaatio ja uudistaminen ovat olennaisia. Yksilön tiedonmuodostuksesta syklitellään yhteisölliseen kokemukseen ja päinvastoin.

Muunnos hiljaisesta julkiseksi on samanlainen kuin analogisen tiedon muunto digitaaliseksi. Tieto jatkuvassa analogisessa muodossa on käytäntö, ja tieto vaiheittaisessa digitaalimuodossa edustaa teoriaa. Analoginen informaation tuotanto on siten jatkuvaa, ettei yksittäinen informaation muutos ole havaittava askel. Ihmisen tietoisuustoiminnoissa se merkitsee kokemusten ”pehmeyttä”. Kun analoginen informaatio konvertoidaan digitaaliseksi, se tapahtuu aina ”skannaamalla” eli askeleton muutetaan askellukseksi.

Hiljainen tieto on juuri tässä ja nyt läsnä olevien asioiden ja suhteiden harkintaa, jota ei ole ”ääneen” eli tietoisesti analysoitu eikä luokiteltu. Yhteisöllinen reflektiivinen tieto luodaan muuntamalla tätä hiljaista ymmärrystä julkiseksi. Nonakan prosessissa on neljä muunnosvaihetta. Ensin hiljainen tieto muutetaan jaetuksi hiljaiseksi tiedoksi (sosialisaatio), jossa intuitiiviset kokemukset (mm. kehotieto, zen –oppiminen) jaetaan osallisten kesken. Toiseksi jaettu hiljainen tieto muunnetaan julkiseksi tiedoksi (ulkoistaminen). Sen metodeita ovat dialogi, käsitteiden luonti, metaforat, analogiset vertaukset ja yksityisten uskomusten muunto yhteisöllisiksi. Kolmannessa vaiheessa julkinen tieto käännetään laaja-alaiseksi julkiseksi tiedoksi (yhdistely), jossa tärkeitä medioita ovat välittämisen ja jakamisen tekniikat ja teknologiat (tietoverkot, informaatioteknologia). Neljänneksi julkinen tieto palautetaan hiljaiseksi tiedoksi (sisäistäminen). Uusi oivallettu teoria ja käytäntö rutinoidaan ja automatisoidaan parantuneiksi käytännöiksi ja toiminnaksi.

Ulkoistamisvaiheen dialogi viittaa sellaiseen kasvokkain –kommunikointiin yksilöiden välillä, missä ihmiset jakavat ajattelunsa uskomuksia ja perusteluja. Dialogi levittää hiljaista tietoa ja edistää kahdensuuntaista vuorovaikutusta hiljaisen ja julkisen tiedon välillä. Nonakalaisen dialogin pääpiirteet ovat (1) ruumiillisen tai kehollisen informaation välittäminen, (2) välitön palaute, (3) samanaikainen ideoiden vaihto, ja (4) tarkistusten ja lisäysten jatkumo. Interaktiot lisääntyvät kun osallistuminen organisaatiossa laajenee. Vahvistuvaa kehityskertomusta voi kuvata spiraalilla, joka käynnistyy yksilöstä, jossa hiljainen tieto lymyää. Sykli etenee siitä tiimitasolle ja jatkaa kulkuaan vähitellen koko organisaatioon ja jopa sen ulkoiseen toimintaympäristöön.

Kuvio 1. Hiljaisen tiedon muuntoprosessi organisaatioissa

Sosialisaatiovaiheessa (socialization) hiljaista tietoa kerätään kaikkialta yhteisön sisältä ja tosinaan myös ulkopuolelta. Siinä on ratkaisevaa suora vuorovaikutus ihmisten kanssa viimeisimmän hiljaisen tiedon saamiseksi. Hiljaisen tiedon pääomaa kartutetaan ja systematisoidaan vähitellen. Viimeisessä sosialisaatiovaiheessa alustavasti systematisoitu hiljainen tieto levitetään ja siirretään suoraan kollegoille ja kanssatoimijoille. Tämän vaiheen tuotoksia ovat meemiset ideat, kuvat ja mielikuvat, erilaiset toimivat käytännöt sekä metaforat.

Ulkoistaminen (externalization) tarkoittaa hiljaisen tiedon artikulointia, ideoiden ja mielikuvien ilmaisua sanoin, käsittein, analyysein, metaforin ja analogioin. Pääkeino on dialogi, jota voidaan työorganisaatioissa käydä paitsi henkilöstön kesken myös asiakkaiden ja asiantuntijoiden välityksellä. Tavoitteena on hiljaisen tiedon muuntaminen yleisesti ja yhteisesti ymmärrettävään muotoon.

Yhdistely (combination) on vastasyntyneen uuden julkisen tiedon integrointia vanhaan, muuta myös sitä edeltävää tiedon keruuta ja verkottamista. Yhdistelyvaiheessa julkinen tieto levitetään ja esitetään koko työyhteisölle. Sitä varten julkinen tieto muokataan dokumenteiksi ja medioiksi (suunnitelmat, raportit, kirjeet, julkaisut, kurssiaineistot, yms.).

Sisäistäminen (internalization) merkitsee julkisen tiedon ”kehollistamista” toiminnan ja käytännön kautta ja samalla uusien käsitteiden, metodien, strategioiden ja innovaatioiden testaamista. Julkinen tieto sisäistetään vähitellen simulaatioiden, harjoitusten ja kokeilujen avulla. Lopuksi uudet käsitteet ja käytännöt sulautuvat toimintaan ja muuntuvat takaisin hiljaiseksi tiedoksi.

Kuvio 2. Muuntoprosessin vaiheita

Hiljaisen tiedon muuntoprosessin onnistuminen edellyttää Nonakan mukaan aitoa kehittämispyrkimystä, riittävää toimijoiden autonomiaa, organisatorista ja toiminnallista vaihtelua sekä satunnaisuuden ja monimuotoisuuden kaaottisuutta. (Nonaka 1997) Käytännössä työyhteisöltä vaaditaan jonkinasteista tiimiorganisaatiota, muuten Nonakan ehdot tuskin toteutuvat. Riittävän itseohjautuva tiimi tarvitaan, jotta yksityinen hiljainen tieto voidaan jakaa ja vahvistaa. Sosialisaation avulla saavutettu hiljainen tieto voidaan sitten ulkoistaa julkiseksi. Julkinen tieto voidaan seuraavaksi sisäistää tuotteeksi tai systeemiksi (internalisaatio). Tiimistä käynnistyy myös uusien käsitteiden legitimaatio (oikeuttaminen) ja integroiminen organisaation uudeksi pääomaksi.

Yhteisötiedon luonnissa luova kaaos voi merkitä ainutkertaista tilaisuutta, josta organisaatio-oppiminen voi käynnistyä. Kaaokseen ajaudutaan useimmiten toimimattomien käytäntöjen kautta, jotka kriisiyttää teknologinen tai muu ulkoinen mullistus. Kriisitietoisuuden manaaminen on tärkeä osa kaaoskokemusta ja edellytys luovan ongelmanratkaisun käynnistymiselle.

Alkuvaiheessa luodaan informaatiota liiankin kanssa toistoja pelkäämättä. Tämä vaihe vastaa pienryhmätyöskentelyn ideointivaihetta. Informaatio saa olla vapaasti eritasoista ja –näköistä tiedon luonnin nopeuttamiseksi. Kaikki kerätty yhteisöinformaatio, toiminnot ja vastuut limitetään yhteen. Aineisto levitetään yhteisön käyttöön. Tärkeää on vaimentaa hierarkian vaikutusta, jotta tieto pääsee vapaasti liikkumaan.

Kriittistä ideoiden moninaisuutta voidaan Nonakan (1997) mukaan edistää kilpailuttamalla kehitysryhmiä keskenään. Ryhmien näkökulmia varioidaan kunnes paras löytyy. Toinen Japanissa hyväksi havaittu keino on henkilöiden kierrätys eri teknologia-alueilla ja eri toiminnoissa. Liikkuvuuden edistäminen vähentää tiedon panttausta, joka ehkä enemmän kuin mikään muu yksittäinen tekijä estää hiljaisen tiedon etenemistä organisaatiossa.

Nonakan mallissa ylin johto vastaa visioista ja aikatauluista ja alimmat toimihenkilöt vastaavat tuotannosta. Keskijohto linkittää ja hubittaa molemmat tasot. Keskijohtoa ovat mm. tiiminjohtajat, jotka ovat organisaation varsinaisia tiedon kannattelijoita ja kuljettelijoita. Nonakalaisen prosessin kannalta ratkaisevaa on, miten keskijohdon managerit kykenevät rakentamaan hiljaisen tiedon muodostukselle otollisen ympäristön (field building), joka tukee dialogia ja kokemusten vaihtoa. (Nonaka 1991.)

Nonakan ideaaliorganisaatiossa – hypertekstiyhteisössä – yhdistyy perinteisen hierarkkisen ja byrokraattisen organisaation tehokkuus (Charles Handyn Apollo –rooliyhteisö) sekä litistetyn funktionaalisen organisaation sitoutuminen (Pallas Athene -tehtäväyhteisö). Tällainen organisaatio voidaan kuvata kolmikerroksiseksi. Ensimmäinen kerros on tietoperusta, joka sulauttaa hiljaisen tiedon (eli organisaation kulttuurin ja tavat toimia) julkiseksi tiedoksi asiakirjoina ja muina dokumentteina. Toinen kerros muodostaa bisneskerroksen (tuotannollinen toiminta), josta vastaa hierarkkinen ja osastojakoinen organisaatio. Ylin taso koostuu useista löysästi toisiinsa linkittyvistä projektitiimeistä, jotka on muodostettu uuden tiedon luontia varten. (Handy 1995.)

Projektitiimit käyvät tietoperustan kimppuun tuottaakseen ja dokumentoidakseen uusiutuvaa ja uudistuvaa tietoa kaikkien käyttöön. Kun tehtävä on suoritettu, projektilaiset palaavat ’bisneskerrokseen’ normaalityöhön, kunnes heidät jälleen kutsutaan tai he itse hakeutuvat uuteen projektiin. Työyhteisön menestys riippuu johdon kyvystä luoda relevanttia yhteisötietoa ja nopeaa liikettä eri kerrosten välillä. (Nonaka 1994)

Nonaka (1997) nimeää useita vaaran paikkoja, joihin prosessi saattaa jumittua. Yhteistä kaikille on se, että tiedon luonti ei perustu riittävään teorianmuodostukseen. Silloin käsitys siitä, mitä tieto on ja mihin se perustuu voi olla kehittymätön. Samoin saattaa esiintyä sekaannusta siitä, miten tieto kerätään, luodaan ja jaetaan. Tasapainottomuutta saattaa aiheutua myös taipumuksesta keskittyä liiaksi sisäistämisen työkaluihin ja metodeihin tai yksilöihin ja ryhmiin muttei suhteisiin ja riippuvuuksiin. Vaarallista on edelleen mieltää oppiminen vain mukautumiseksi ja prosessit ärsyke-reaktio –malleiksi. Kaikissa syklivaiheissa tulee arvioida opittua ja pitää useampi kuin yksi tulevaisuuspolku avonaisena.

www.metodix.com

Menetelmäartikkelit

Liitteet

1. Hiljaisen tiedon testi (Sveiby Karl E. 1996.Test your Tacit Knowledge. URL: http://www.sveiby.com.au/diagnostic.html, Internet 14.7.1997.)

Sulje silmäsi. Yritä koskettaa etusormella nenäsi huippua. Keskity samaan aikaan lujasti siihen, mitä teet ja miten kätesi sijaitsee eri vaiheissa. Tee harjoitus hitaasti, 20 sekuntia on sopiva suoritusaika.

Selvisit luultavasti loistavasti. Etusormi löysi nenän kärjen vaikkette nähnytkään miten se tapahtui. Onnistuminen onnistui ns. hiljaisen tiedon takia. Se kertoi missä nenä on ja miten kättä pitää liikuttaa että sen etusormikin löytää. Harjoituksessa tietoisesti keskityttiin hiljaiseen tietoon. Normaalisti emme tiedosta fyysisiä suorituksiamme. Jos tekisimme niin, emme ikinä ehtisi mihinkään, koska tietoinen mieli on toivottoman hidas prosessoimaan informaatiota, jos sitä vertaa tiedostamattomaan mieleen.

Tietoinen mieli prosessoi 16-40 informaatiobittiä sekunnissa, kun tiedostamaton raksuttaa 11.000.000 bittiä sekunnissa. Eli yksinkertaisesti laskettuna vähemmän kuin yksi miljoonasosa aivojen kapasiteetista kuluu tietoisuuspuuhissa!

Kun hetki sitten kiireettömästi ja työläästi keskittyen siirsit kättäsi, aivosi salamannopeasti ja tehokkaasti käsittelivät valtavan määrän informaatiota kehon toiminnoista. Tietoinen ajattelu on siis energiaa kuluttavaa ja tehotonta. Toisaalta se on valtavan joustavaa. Voimme hetkessä vaihtaa mielenkiintomme kohteen käsivarresta päähän tai varpaisiin ja reflektoida kokemaamme.

No jatketaanpa! Oletetaan että pyydän sinua kirjoittamaan esseen tarkasti kaikesta siitä mitä tapahtui kun teit harjoituksen. Jokainen liike, jokainen käsivarren kulma etusormen matkalla nenänpäähän! Kokeilepa! Unohda koko juttu kun olet hetken kokeillut alkupäätä.

On ilmeisesti tavattoman paljon hankalampaa kirjoittaa nenäretki kuin tehdä se. Itse asiassa jos aivan kaikki pitäisi selittää, siihen menisi luultavasti tunteja , ei muutamia sekunteja. Tästä kaikesta Sveiby päätyy johtopäätökseen että informaatio on sangen kehno tiedon kuljetusalusta.

Muuten, kumpaa kättä käytit harjoituksessa? Luultavasti oikeaa jos olet oikeakätinen. Niin tekee 9 kymmenestä oikein tutkitustikin. Miksi sitten käytit oikeaa kättä? Siksi ettet ikinä tullut ajatelleeksi koko asiaa. Toiminto oli täysin automaattinen.

Vuosien varrella olemme rakentaneet lukemattomia vastaavia tiedostamattomia malleja tai sääntöjä aivoihimme selvitäksemme vastaavista tilanteista. Ne säästävät energiaa ja mahdollistavat keskittymisen johonkin olennaisempaan. Nämä menettelytapasäännöt ovat myös olennainen osa taitojen saavuttamista ja parantamista. Mutta näillä säännöilläkin on rajoituksensa. Koska ne ovat aina läsnä, ne myös värittävät kaikkea uutta tietoa ikään kuin filtteroimalla sen. Siksi kaikki uusi tieto on aiemman kokemuksen suodattamaa. Siksi ei myöskään ole olemassa puhdasta objektiivista tietoa.

Koska käytit harjoituksessa oikeaa kättä, menetit mahdollisuuden kokemukseen vasemman käden käytöstä. Ei suurikaan menetys, mutta ajatelkaapa jotain monimutkaisempaa tilannetta kotona tai työssä. Kuinka paljon asioita tapahtuu automaattisesti? Kuinka paljon kyvyistämme luoda uutta tietoa suodattuu automaattisesti ulos?

Lähteet

Handy, Charles 1995. Gods of Management. The changing  works of organizations. Oxford Universitypress. Oxford.

Lewin, K. (1936) Principles of topological psychology. New York: McGraw-Hill.

Nonaka, I. (1991) The Knowledge-Creating Company. Harvard Business Review, Nov.-Dec. 1991, s. 96-104

Nonaka, I. (1997) Organizational Knowledge Creation. Paper presented at the LIFIM Seminar lecture MarinaCongressCenter, Helsinki 24.3.1997.

Nonaka, I. (1994) A Dynamic Theory of Organizational Knowledge Creation. Organizational Science, vol. 5, No. 1, February 1994 (by René Roth: URL: http://www.mansci1.waterloo.ca/nonakarr.html), uusi linkki (luettu 2014) http://fagbokforlaget.no/boker/downloadpsykorg/KAP6/artikler/Nonakas%20kunnskapsteori.pdf

Polanyi M. 1958. Personal Knowledge, Towards a Post Critical Epistemology vuonna 1958. London. Routledge.

Rolf, B. (1995) Profession, tradition och tyst kunskap. Nora: Nya Doxa.

Sveiby, K. E. (1996). Tacit Knowledge. URL: http://www.sveiby.com.au/polanyi.html. Tulostettu 14.7.1997 (karlerik@eis.net.au)

Kategoriat:artikkeli, Artikkelit

Avainsanat:hiljainen tieto, linturi, muutosprosessi, organisaatio, tacit knowledge