Argumentin idea

Kirjoittanut Hannu Linturi , 12 lokakuun, 2023 • ( 0 )

Järkipuhetta kaikkina aikoina

On Platonin ansiota, että tiedämme Sokrateesta ja hänen kyselevästä dialogimetodistaan. Toista antiikin filosofian jättiläistä Aristotelesta on kiittäminen siitä, että tunnistamme kolme retorista kykyä, joilla on merkitystä kaikissa ihmisten välisen vuorovaikutuksen muodoissa. Delfoin kannalta logos – vapaasti käännettynä sanoilla järkeily – on tärkein mutta myös eetoksella (puhujan luonne ja pyrkimykset) ja paatoksella (esittäjän tunne ja kokemus) on paikkansa. Puheessa ja dialogissa järki kiinnitetään argumenttiin, joka perustelee sitä, millä on syiden, seurausten ja vaikutusten kautta merkitystä. Gorgias-dialogissa Sokrates kysyy oppilaaltaan, mitä on retoriikka ja miten se eroaa totuuden etsinnästä? Yhtä hyvin voi kysyä miten poliittinen puhe Eduskunnan täysistunnossa eroaa paremman yhteisen huomisen tekemisestä? Koulun tärkeä kysymys on se, mistä voidaan keskustella ilman että pudotaan somettuneisiin sudenkuoppiin?

Artikkeli on seitsemäs osa Delfoin seitsemän ideaa-artikkelisarjaa, jonka kaikki osat ovat (1) Sokrateen idea, (2) Dialogin idea, (3) Argumentin idea, (4) Avoimen puheen idea, (5) Asiantuntijuuden idea, (6) Tulevaisuuden idea, ja (7) Tulevaisuudentutkimuksen idea. Artikkeleita tiivistää johdantojuttu “Delfoi ja ihmettelyn ideat”, ja viitteistää “Ideoiden lähteitä”-dokumentti. Aineistosta on laadittu myös diasarja.

Logos, ethos & pathos

Etiikan ja moraalin kysymyksissä tarvitaan järkeä, sanoja ja logiikkaa, mutta yhtä lailla myös tunteita ja ymmärrystä minää laajemmista systeemisistä yhteyksistä. Koulun iso kysymys on harjoittaa viisautta sen tunnistamisessa, missä kulkevat keskustelujen rajat. Pitääkö koulussa kyetä keskustelemaan kaikista asioista? Sallitaanko rasismin puolesta argumentointi? Jos kaikkea suvaitaan niin voittavatko suvaitsemattomat? Milloin on rakennettu edellytykset sille, että kohtaava dialogi on mahdollista kaikkein kipeimmissäkin asioissa. Juuri tällä hetkellä rajaa käydään tai ainakin pitäisi käydä sen suhteen, mitä on Sokrateen kysymyksin hyvä valtio, ketkä siihen kuuluvat ja ketkä eivät? Siitä voisi ehkä lähteä liikkeelle miten hyvää valtiota hallitaan? Sitä miettivät jo antiikin viisaat. (DALL-E painting of ethos, pathos and logos by Salvador Dali)

Platon ja Aristoteles vastustivat sofistien oppia siitä, miten voitetaan kiistat ja väittelyt riippumatta siitä millä tai kenen puolella ollaan. Platonin mukaan filosofia ja sofistien retoriikka suhtautuvat toisiinsa kuin penisilliini ja huulipuna. Lääke keskittyy potilaan parantamiseen, ja kosmetiikka siihen, miltä potilas näyttää. Platon nosti arvokkaan filosofian ytimeen sofistisen “huulipunan” sijasta dialektiikan, jossa totuus voidaan löytää kysymysten ja vastausten avulla. Aristotoles asetti Platonin tavoin etusijalle dialektiset menetelmät, jotka olivat tarpeen totuuden löytämiseksi, mutta hyödyllisiä ovat hänen mukaansa oikein käytettyinä myös retoriset viestinnän taidot, sillä niiden avulla saadaan todellisuus ja totuus kaikkien ulottuville.

Aristoteleen retoriikka erottaa toisistaan kolme vakuuttavuuden osatekijää, joilla ihmiset vaikuttavat toisiinsa: logos (järki), ethos (eetos) ja pathos (paatos›. Logoksessa eli järjenkäytössä on kyse sisällöstä, merkityksistä ja argumenteista. Eetoksessa vakuuttavuuden lähteenä ovat puhujan pyrkimykset, karaktääri ja henkilökohtainen uskottavuus. Paatos korostaa puhujan tai kirjoittajan kokemuksellisuutta, tunteellisuutta ja yhteyttä yleisön tunteiden muodostumiseen. Järki on ilmiselvästi modernin Delfoin ideajuuri, kun se korostaa puheen ja kielenkäytön loogisuutta, rationaalisuutta ja merkityssisältöä, joka ilmenee kannanottojen argumentoinnissa. Vailla merkitystä eivät ole muutkaan vakuuttavuuden elementit, jotka asemoituvat Delfoissa esimerkiksi kysymyksen asetteluun, keskustelun käynnistämiseen ja osallistujien motivointiin ja vaiheittaisen prosessin fasilitointiin. Delfoi-managerin toiminnan ja fasilitoinnin kannalta kaikki retoriset osa-alueet ovat merkityksellisiä.

Aristoteleen kolmijaon voi yksinkertaistaa toisinaan kahteen eli todisteluun ja vakuuttamiseen. Logos vastaa todistelusta ja eetos paatoksen kera vakuuttamisesta. Todistelut ovat perusteluja, joiden tarkoituksena on osoittaa, että johtopäätös on tosi. Ne rakentuvat erilaisista todisteaineksista kuten havainnoista, kokemuksista tai loogisista päättelyistä. Vakuuttamisargumentit puolestaan edustavat puhujan työkaluja, joiden tarkoituksena on saada kuulija tai lukija hyväksymään esitetyt johtopäätökset. Vakuuttaminen perustuu erilaisiin retorisiin keinoihin kuten mielikuviin, tunteisiin tai auktoriteetteihin. Poliittisessa ja mainospuheessa turvaudutaan usein vakuuttamisargumentteihin tyyliin “Jos äänestät tätä ehdokasta, hän tekee Suomesta paremman paikan.” Todistelussa argumentointi nojaa sen sijaan tutkimustietoon: “Tutkimusten mukaan tupakointi lisää riskiä sairastua syöpään. Näin ollen tupakointi on haitallista terveydelle.”

Delfoi-prosessissa korostetaan puhumisen sisältöä ja merkityksiä enemmän kuin puhujan persoonaa. Persoonallinen eetos – Aristoteleen ethos – korvataan Delfoissa moniäänisellä asiantuntijapaneelilla, jonka kautta varmistetaan Delfoi-prosessin riittävä argumenttivaranto. Venäläinen kirjallisuudentutkija Mihail Bahtin on tehnyt tunnetuksi käsitteen multivokaalisuus (multivocality), joka tarkoittaa sananmukaisesti samaa kuin moniäänisyys. Sitä voi pitää Delfoi-paneelin tärkeimpänä tunnusmerkkinä. Multivokaalisuus syntyy monien panelistien omaäänisestä osallistumisesta. Se on perustana sellaiselle vuorovaikutukselle, joka nostaa esiin eri vaihtoehtojen tarkoitukset, vaikutukset ja vaikuttimet. Kaikki tarkasteltavan ilmiön kannalta olennaiset perustellut näkökulmat ja vaihtoehdot tulevat onnistuneessa paneelissa edustetuiksi.

Monipuolinen paneeli muodostaa parhaimmillaan oppivan yhteisön, jolla on kyky käsitellä monimutkaisia kysymyksiä luovalla tavalla. Keskusteluilla ja tulkinnoilla on yhteisöllinen perusta, kun osallistujilla on myös intressisuhde ilmiöön. Se tuo energiaa keskusteluihin, kun panelistit käsittelevät asioita, joilla on vaikutusta heidän omaan elämäänsä. Aristoteleen paatoksen korvaa modernissa Delfoissa kyky kiinnittää panelistien huomio, herättää kiinnostusta ja käynnistää osallistumiseen motivoivia tunteita.

Kysymyksen kiinnostavuus, kiistanalaisuus tai jopa kiihottavuus virittävät emootioita. Kuuma kysymys avaa ovia myös toisiin tulevaisuuksiin ja epäjatkuvuuksiin, kun debatti syvenee dialogiksi ja edelleen trialogiksi. Yksi David Bohmin oivalluksista on se, että ajatukset ja tunteet toimivat yhdessä. Ajatuksilla on usein joko positiivinen tai negatiivinen tunnelataus, josta olemme vain osittain tietoisia. Tunteiden ja ajattelun yhteisvaikutuksena puheessa ja tekstissä ilmenee sentimenttejä (tunto, mieli), joita on mahdollista analysoida. Kielipohjainen generativiinen tekoäly osaa tunnistaa tällaisia tuntoja mistä tahansa tekstistä. Tekoäly tuo Delfoihin argumenttianalyysin lisäksi sentimenttianalyysin, jolla heijastellaan paneelin tunnetiloja.

Aristoteles otti kantaa myös ajan ja retoriikan välisiin suhteisiin. Hän painotti sitä, että tulevaisuus on luonteeltaan poliittista. Antiikin ajan poliittiset puheet käsittelevät sitä, mitkä toimenpiteet pitäisi tehdä ja mitkä ei. Poliittisen puheen kohde oli ja on säännönmukaisesti tulevaisuus eikä siinä ole tapahtunut muutoksia 2500 vuoden aikana. Politiikka poikkeaa Aristoteleen mukaan oikeudellisesta retoriikasta, jossa on kyse totuuden selvittämisestä ja siitä, mitkä menneisyyden tapahtumat ovat tosia ja totuudellisia. Niistä asioista tekevät selkoa historian tutkijat. Performatiivisessa retoriikassa keskitytään jonkun henkilön tai asian ylistämiseen tai parjaamiseen tässä hetkessä eli nykyisyydessä. Kaikki nämä ajalliset retoriikan olomuodot ovat tuttuja myös meidän tuntemassamme todellisuudessa ehkä sillä lisäkierteellä, että myös historiaan ja nykyhetkeen sisältyy ilmeinen poliittinen olemuspuoli. Autokratioissa menneisyyden ja performanssin hallinta on miltei tärkeämpää kuin tulevaisuuden. Ei ole liioittelua väittää, että tulevaisuus hallitaan operoimalla menneisyyden ja nykyhetken kautta. Harvainvallat muistuttavat antiikin aikoja siinä, että ne kelpuuttavat vain yhden tulevaisuuden ja yhdenlaiset perustelut.

Demokratioissa ajatellaan toisin. Jürgen Habermas laventaa dialogiset ideat yhteiskuntien tasolle avoimen puheen teoriallaan, jota kuvataan tarkemmin seuraavassa artikkelissa Avoimen puheen idea. Siinä on kyse ideaalisesta informaatiopolitiikasta ja toimintatavasta, jota noudattaen yhteisöt ja yhteiskunnat kehittyvät parhaaksi versioksi itsestään. Yhteiskunnallisen toiminnan tulee olla sekä tietoperustaista että rationaalista tavalla, jossa informaation esteettömällä vaihdolla ja vuorovaikutuksen avoimuudella on keskeinen merkitys. Tässä yhteydessä Habermas tulee kuvanneeksi tämän artikkelin keskeisen Delfoin idean: “Keskustelussa ei tällöin vallitse mikään muu voima kuin paremman argumentin voima. Tietty kanta keskustelussa voittaa ainoastaan siksi, että sillä on parhaimmat argumentit (logos, kirjoittajan lisäys) puolellaan. Tämä tarkoittaa sitä, että sen enempää sisäiset (ennakkoluulot tai psyykkiset häiriöt) kuin ulkoisetkaan rajoitukset eivät häiritse diskurssin lopputulosta.”

Parhaan argumentin idea

Delfoi-prosessin ydintä on se, että siinä arvioidaan useiden rinnakkaisten, keskenään kilpailevien näkemysten keskinäistä suhdetta ja merkitystä. Tällöin etsitään perusteluja toisensa poissulkevien kantojen puolesta tai niitä vastaan. Asteikolla vastaaminen sallii kuitenkin alusta alkaen myös välittäviä näkökulmia, jotka purkavat vastakkaisuuksia ja avaavat tietä ratkaisuille, joita ei tunnistettu ennen kuin tutkimus- tai kehittämisprosessi käynnistettiin. Tärkein arvioinnin ja arvottamisen keino on argumentointi eli esitettyjen väitteiden perusteleminen ja niiden saattaminen dialogiseen testiin. Argumentoinnin moniäänisyys varmistetaan kokoamalla väitteitä pohtimaan monitietoinen ryhmä henkilöitä, joilla oletetaan olevan erityistä kyvykkyyttä esittää perusteluja. Vaikka varmaa tietoa ei ole saatavilla, on mahdollista lisätä tulosten luotettavuutta selvittämällä kaikkien järkevältä vaikuttavien oletusten ja ratkaisuvaihtoehtojen todennäköisyys ja toivottavuus (hyväksyttävyys).

Tiedon kierrätyksen ja keskustelun merkitys korostuu, kun tutkimuksen tai kehittämisen kohde sijaitsee tulevaisuudessa, jolloin siitä ei ole saatavissa varmaa tietoa. Epävarman tiedon laatua parannetaan ennakointitiedolla, jota on mahdollista hankkia monin tavoin. Osa tulevaisuudestakin muodostuu varsin arvattavalla trendinomaisella tavalla. Väestön rakennepiirteet – koulutettavat ikäluokat, eläkeläiset – esimerkiksi osataan “ennustaa” luotettavasti useita vuosia eteenpäin. Tulevaisuuden laadulliset ja epäjatkuvat piirteet ovat tässä suhteessa hankalimpia ennakoida.

Puolueiden kannatussuhteet vaihtelevat merkittävästi vähänkin pitemmällä aikavälillä. Näitäkin kehityskulkuja on mahdollista ymmärtää ja ennakoida, jos tunnistetaan muutosten taustalla vaikuttavia rakenteisia ja sosiaalisia tekijöitä. Eri näkemysten yhdistely ja sovittelu parantaa ymmärrystä olkoonkin, että tulevaisuus silti pääsee usein yllättämään. Syy yllätykseen on harvoin se, etteikö joku jo tietäisi vaan se että eri syistä tietoa ei vastaanoteta. Delfoi on metodi, jolla sekä ymmärryksen muodostusta että vastaanottoa pyritään parantamaan. Monia muita menetelmiä paremmin se sopii epäjatkuvuuksien tutkimiseen ja tunnistamiseen. Tässäkin viisaus on elänyt mukanamme jo pitkän aikaa. Aristoteles opasti käyttämään sekä kysymystä mitä että kysymystä miksi? Mitä-kysymyksen avulla saadaan helposti ennakoitava tieto väestönkehityksen aikasarjasta, joka mahdollistaa esimerkiksi peruskouluun kulloinkin siirtyvän oppilasmäärän tarkan ennakoinnin. Puolueiden kannatuskehitystä seurataan sekä vaaleilla että gallupeilla, mutta niiden ennakointi on vaativaa. Siirtymien ennakointi edellyttääkin vastaamista miksi-kysymykseen. Mistä johtuu, että yhden puolueen kannatus voimakkaasti nousee ja toisen laskee? Miksi-kysymykseen vastaaminen edellyttää aina myös perusteluja eli argumentointia.

Argumentointia ja dialogia korostava Delfoi-menetelmä sopii kvantitatiivista tekniikkaa paremmin avoimiin ja monimutkaisiin tutkimusasetelmiin, joissa ilmiöiden sisältö tai ratkaisu on tuntematon. Tutkimusongelma tai selvittämätön asia näyttäytyy nykyhetkessä, mutta sen ratkaisun avaimet löydetään tulevaisuudesta. Menetelmä sopii yhtä hyvin tieteellisiin tutkimusasetelmiin kuin käytännöllisiin kehittämishankkeisiin, joissa organisaatio, toimiala tai alue ratkoo ongelmiaan tai hakee uusia suuntia toimintaansa tai valmistelee uutta strategiajaksoa.

Kiinnostava ennakointiin liittyvä lähestymistapa on antisipaatioajattelu. Antisipoinnissa on kyse ennakoivasta käyttäytymisestä, jossa ymmärrys tulevaisuudesta ohjaa toimintaa nykyhetkessä. Tässä mielessä tulevaisuustieto – oikea tai väärä – aina vaikuttaa siihen, miten nykyisyydessä ajattelemme ja toimimme. Antisipaatio rakentuu kahden väittämän varaan. Ensinnäkin ihmisten odotukset, suunnitelmat, pelot ja asenteet tulevaisuutta kohtaan rakentavat sitä, minkälaiseksi tulevaisuus käytännössä muodostuu. Toiseksi tulevaisuutta koskevat odotukset ja asenteet ohjaavat ihmisiä käyttäytymään ennakoivasti eli varautumaan käsitykseensä tulevaisuudesta. Delfoi on koeteltu ja vaiheistettu tekniikka hankkia ennakointitietoa tavalla, jossa tulevaisuustiedon laatu varmistetaan asiantuntijalähtöisyydellä, argumentoinnilla ja keskustelulla. Delfoi-prosessin tyypillinen kulku tutkijamanagerin näkökulmasta kuvataan alla olevassa kuviossa.

Delfoi-prosessi (ks. Linturi, Hannu & Kauppi, Antti (2021) Miten tutkimme tulevaisuuksia Delfoi-menetelmällä? Teoksessa Delfoilla tulevaisuuteen. Humanistinen ammattikorkeakoulun julkaisuja 120. Verkossa https://www.humak.fi/julkaisut/delfoilla-tulevaisuuteen/ .

Puhuessamme emme ainoastaan esitä tosia tai epätosia väitteitä tai kuvaile maailmaa, vaan tuotamme myös uusia merkityksiä ja sen myötä rakennamme ja muokkaamme todellisuutta. Tulevaisuusväite ei voi perustua suoriin havaintoihin tai kokemukseen, mutta silti väitettä on mahdollista perustella monin tavoin. Sanojen merkitys on sidoksissa asiayhteyteen ja jo olemassa oleviin sosiaalisiin käytäntöihin vaikka kyse onkin ilmiöstä, jota ei vielä ole tapahtunut. Sisällön analysointiin on käytettävissä sääntöjärjestelmiä, joista Delfoissa tärkein on argumenttien tunnistaminen ja luokittelu.

Argumentti kytkeytyy väittämään, jolla pyritään perustelemaan tai tukemaan jotakin näkökulmaa, mielipidettä tai näkemystä. Argumentti koostuu kolmesta osasta, joista ilmeisimmät ovat väite ja sen perustelu. Argumentti voi olla esimerkiksi syy-seuraus-suhteen osoittaminen, analogian esittäminen tai minkä tahansa muun logiikan tai todisteiden muodossa esitetyn perustelun esittäminen. Kolmas argumentin osa on konteksti eli taustaoletukset, jotka sitovat väitteen ja perustelun toisiinsa. Olennaista on, että argumentti pitää sisällään perustelun, joka yhdistää tavalla tai toisella kaksi asiaa toisiinsa. Otetaan pari esimerkkiä: “Ilmastonmuutoksen takia on vähennettävä metsien hakkuita, koska Suomen hiilinielu on kääntymässä negatiiviseksi.” “Metsien hakkaaminen on ilmastonmuutoksen takia tärkeää, koska vain kasvavat puut ovat hiilinieluja.”

Molemmat väitteet sisältävät argumentin eli perustelun, jotka tosin näyttävät olevan toisilleen vastakkaisia. Argumentti ei sinällään ole oikein tai väärin, vaan väitteitä esitetään hypoteettisistä ilmiöistä, joita ei ole vielä tapahtunut. Argumentti on siten mahdollinen perustelu sille, miten asiat voisivat toteutua. Delfoissa argumentin ensisijaisuus on perustana sille, että panelistit kutsutaan keskusteluun anonyymisti, jolloin erilaiset asemat, hierarkiat ja retoriset kyvyt eivät pääse vaikuttamaan vuorovaikutusprosessiin. Delfoissa argumentoinnin laukaiseva väite esitetään asteikolla, johon vastataan ensimmäiseksi. Asteikkovalinta lopullisesti muotoilee sen, mikä kunkin vastaajan yksilöllinen väite-perustelu-yhdistelmä on. Jos panelisti valitsee asteikon miinuspään niin hänen väitteensä on vastakkainen esitetylle väitteelle.

Tässä yhteydessä on olennaista tunnistaa, että Delfoin operationaalinen väite ei sisällä argumenttia, vaan argumentointi jätetään panelistien tehtäväksi. Metsien hakkuu-esimerkin voi muotoilla myös seuraavasti: “Vuonna 2040 metsien hakkuumäärä on puolittunut vuoden 2020 hakkuun suhteen.” Väitteen voi esittää painottaen joko lisääntymistä tai vähenemistä. Olennaista on että vastaajalla on mahdollisuus ottaa muutosväitteeseen kantaa molempiin suuntiin. Asteikko on Delfoille ominainen kysymystekniikka suhteuttaa panelistin vastaus enemmän tai vähemmän teesin puolesta tai sitä vastaan. Keskustelu on jatkotekniikka, jonka avulla asteikkovastauksia ja perusteluja punnitaan keskenään kuten edellisessä artikkelissa Dialogin idea esitettiin. Delfoin oletus on, että hyvin toteutettu keskusteluvaihe seuloo esiin parhaat argumentit ja johtaa sitä kautta parhaisiin valintoihin ja päätöksiin.

Argumentin tehtävä on tehdä jokin asia, usein väite, uskottavaksi. Väitteen ja perustelun lisäksi kolmanneksi argumentoinnin komponentiksi nimettiin taustaoletukset, joita ilman väite tai argumentti eivät voi pitää paikkaansa. Sekä perustelulla että väitteellä on omia taustaoletuksiaan, jotka linkittävät perustelun ja väitteen toisiinsa. Tämä kytkentä on merkittävä, kun Delfoi-aineiston argumentointia analysoidaan. Ilmastodenialistin oletukset poikkeavat olennaisella tavalla siitä, miten ilmastouhan todelliseksi kokeva ajattelee. Ilman näiden erojen tunnistamista on hankala löytää yhteistä pohjaa argumenteista. Yksi tapa analysoida taustaoletuksia on tunnistaa eroja niihin liittyvän ajattelun suhteen. Delfoissa panelistilta kysytään mitä mieltä hän on esitetystä väitteestä? Yhtä tärkeää on taustaoletusten kyseessä olen selvittää Mitä-kysymyksen lisäksi Miten-kysymys?

Erimielisyyteen voidaan Tim Urbanin mukaan päätyä neljällä tavalla, joista kaksi ensimmäistä perustuvat ajattelutapoihin, joita Delfoi-panelistilta tulee edellyttää. Näkemys ei silloinkaan ole sidottu johonkin tiettyyn kantaan vaan kyse on ajattelumallista, jolla näkemykseen on päädytty. Ensimmäistä ajattelutyyppiä Urban nimittää “tieteilijäksi” (scientist), joka selvittää faktat ja pyrkii punnitsemaan eri tekijöitä objektiivisesti ilman, että antaa ennakkokäsitysten ohjata johtopäätöksiään. Tieteilijä ei ole valikoiva faktojen suhteen eikä torju muiden näkemyksiä. Toinen ajattelutyyppi on ristitty “fanittajaksi” (sports fun), jonka tunnistaa siitä, että hän julkisesti ja tietoisesti jonkun asian tai yhteisön puolella. Intressiohjatusssa maailmassa monet professiot rakentuvat “fanituksen” varaan eikä sitä voi Delfoistakaan karsia. Fani ei kiistä faktoja, mutta suosii niitä jotka puhuvat oman mieltymyksen puolesta. Urban käyttää urheilufanitusta esimerkkinä. Jos oman joukkueen peli ei kulje niin ei sitä hylätä, mutta saatetaan kelpuuttaa argumentteja, jotka selittävät sitä, miksi vastustaja menestyy.

Tieteilijä edustaa Urbanin mukaan kehittyneintä ajattelumallia, joka pitää ratkaisun tai tulevaisuudesta puheenollen tulevaisuudet avoimina koko prosessin ajan. Prosessimalli soveltuu sellaisenaan tai kevyesti mukailtuna Delfoihin. Tärkeä lähtöasenne on tunnustaa ettei tiedä, joka motivoi keräämään ja arvioimaan tietoa, joka auttaa muodostomaan hypoteeisin, jota tiedeprosessissa sitten koetelluin keinoin testataan. Hypoteesin vahvistuminen tai kumoutuminen johtaa uuden tieton syntymiseen. (Lähteenä Tim Urban: Wait but why? Four ways of forming beliefs https://waitbutwhy.com/wop-ch-1-excerpt )

Kolmas ajattelutyyppi on “asianajaja” (attorney), joka toimii kuin juristi, joka on kaikissa olosuhteissa puolustamansa asian tai henkilön puolella. Vaikka vastapuolen todistusaineisto olisi kuinka painava niin kanta ei muutu ja ainoa ajattelureaktio on kehittää uusia vasta-argumentteja. Jos asianajaja puolustaa salaliittoteoriaa niin minkäänlainen perustelu ei tätä kantaa heilauta. Jos Clintonin kellarista ei löydy kidutettuja lapsia niin kyse on siitä, että heidät on ehditty siirtää muualle. Neljäs tyyppi on “fanaatikko” (zealot), joka on vielä pitemmälle vietyä ajattelun sementointia kuin asianajaminen. Fanaatikolle ei riitä, että hän on omistautunut asialleen vaan hän painostaa intohimoiseti myös muita kannalleen. Tämä ajattelun tapa on edelleen voimissaan muutenkin kuin fundamentaalisissa uskonnollisissa yhteisöissä, joka on fanatismin perinteinen esiintymisympäristö. Delfoi-prosesseihin tiukasti roolitetulla puolustusasianajajalla tai fanaattisella fundamentalistilla on vähän jos mitään annettavaa.

Palataanpa aikaisemmin esitettyyn ilmastoesimerkkiväitteeseen niin huomataan, miten nimenomaan taustaoletukset tekevät ne ymmärrettäviksi. Samalla voidaan oivaltaa se, että esimerkkien perustelut ovat vain osittain toisilleen vastakkaisia. Vaikka väitteissä tarkastellaan samaa selitettävää ilmiötä niin sitä lähestytään eri suunnilta. Ensimmäisen väitteen taustaoletus on, että Suomessa metsähakkuut ovat olleet ylisuuria niin, että metsien kyky sitoa hiiltä on alentunut. Toisen väitteen taustaoletus on ajatus, että puita on hakattava, koska vain kasvava puusto sitoo hiiltä. Jos metsää ei hakata niin puusto menettää vanhetessaan kasvuominaisuutensa ja kyvyn hiilen sidontaan. Molemmat taustaoletukset pitävät tietyin ehdoin paikkansa, joten väitteet eivät kumoa toisiaan vaan näyttäytyvät keskustelun kannalta toisiaan täydentävinä. Esimerkki demonstroi sitä, miten debattinen vastakkaisuus keskustelun jatkuessa saattaa kehittyä moninäkökulmaiseksi dialogiksi. Yksi ajattelutapoihin liittyvä systemaattinen tulkintakehys on se, että selvitetään intressien eli Urbanin termein “fanituksen” vaikutus taustaoletuksiin. Se voi olla avain ymmärryksen lisäämiseen myös Delfoi-prosesseissa.

Ankaran empiristisen tieto-opin mukaan ainoa sallittu tieteellisen tiedon lähde ovat havainnot. Sen mukaan kaikki tieteellinen tieto on voitava viime kädessä palauttaa havaintoja koskevaan kokemustietoon. Tulevaisuudesta ei ole havaintoja, minkä vuoksi tiedonalalla joudutaan hylkäämään ankara empirismi ja korvaamaan se laajalla empirismillä, joka hyväksyy argumentaatiossa myös muita kuin suoriin havaintoihin perustuvia tiedon lähteitä kuten tutkijoiden aiemmin tekemiä empiirisiä ja teoreettisia löydöksiä. Osansa argumentoinnissa saavat myös kokemustieto ja asiantuntijoiden perustellut käsitykset tarkasteltavasta ilmiöstä.

Ludwig Wittgensteinin mukaan monet filosofiset ongelmat johtuvat kielen väärinkäytöstä tai väärinymmärryksestä. Nämä ongelmat eivät ole todellisia ongelmia, vaan kielellisiä sekaannuksia, josta nykytodellisuus tarjoilee runsaasti esimerkkiaineistoa. Filosofian tulisi keskittyä selvittämään näitä kielellisiä sekaannuksia eikä pyrkiä ratkaisemaan niitä teoreettisesti. Tämä on yksi syy, miksi Wittgenstein piti filosofiaa enemmän ”terapeuttisena” toimintana kuin tieteenä. Tämän näkökulman mukaisesti argumentaation tavoitteena on tuoda selkeyttä ja auttaa meitä ymmärtämään kielen käytön monimuotoisuus ja rajoitukset. Delfoi-fasilitoijan kannattaa ottaa onkeensa Wittgensteinin opetukset. Kielellisiä sekaannuksia pitää yrittää välttää jo etukäteen ja vahingon jo tapahduttua “terapoida” keskustelua myös Delfoi-kierroksen aikana.

Käytännön Delfoi-fasilitointia ja -analyysiä helpottamaan lainaan lopuksi Marja-Liisa Kakkuri-Knuuttilan luokittelua kuudesta erilaisesta hypoteesin hyväksymisen tai hylkäämisen perustelusta. Tulevaisuusväitteen argumentoinnin laatuja voi luokitella sen mukaan seuraavasti: Argumentissa …

… kuvataan ilmiön systeeminen tai muu mekanismi niin että kahden tai useamman ilmiöosan välinen yhteys ennakoi/selittää sitä mitä tulee tapahtumaan (kausaalinen hypoteesi),
… esitellään aiemman tutkimuksen teoreettisia ja empiirisiä tuloksia ja arvioidaan väitettä sen perusteella (konnektionistinen hypoteesi),
… perustellaan oma arvio asiantuntijanäkemyksin ja lausunnoin (asiantuntemushypoteesi),
… otetaan arvion perustaksi omat havainnot, kokemukset ja päätelmät (havaintohypoteesi),
… argumentti perustuu yleistyksiin, analogioihin ja/tai metaforiin (analogiahypoteesi),
… perustelu nojaa vaihtoehtojen kumoamiseen (eliminointihypoteesi).

Panelistien argumentoiva kommentointi saattaa sisältää elementtejä useista perusteluluokista. xDelphi-ohjelmistossa argumenttien luokitteluun käytetään fasilitoijan mahdollisuutta “tagata” kommentteja. Analyysiä on mahdollista syventää – ja laadullista aineistoa osittaa – sen perusteella, miten Delfoi-panelistit on luokiteltu asiantuntijuuden ja intressien perusteella. Ai-avusteiset Delfoi-kokeilut ovat johtaneet myös yrityksiin operationaalistaa argumenttianalyysia. Keskusteluissa ChatGPT:n kanssa päädyttiin alustavasti seuraavaan yleiseen perusteluluokitteluun, jota testataan autenttisilla Delfoi-aineistoilla.

Tosiasiaperustelut, jotka usein ovat todennettavissa ja kuvattavissa numeerisesti esimerkiksi tilastoina. Tosiasiatiedon rajoitus on se, että se kohdentuu vain menneisiin tapahtumiin ja ilmiöihin.
Loogiset perustelut osoittavat syy-seuraussuhteita ja mahdollistavat johtopäätöksuä, jotka perustuvat loogiseen päättelyyn. Loogista päättelyä voi harjoittaa myös vertailemalla samankaltaisia asioita keskenään.
Eettiset perustelut viittaavat yleisesti hyväksyttyihin arvoihin ja uskomuksiin kuten oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon periaatteisiin.
Emotionaaliset perustelut, jotka vetoavat kuulijan tai lukijan tunteisiin kuten pelkoihin, huoliin tai toiveisiin.
Käytännölliset perustelut käsittelevät sitä, miten hyödyt vertautuvat kustannuksiin painottaen sitä, miten väite toimii käytännössä.
Kolmannen tien perustelut esittävät väitteeseen liittyvän teesi-antiteesi-tyyppisen vastakohta-asetelman purkamista synteesiratkaisulla. Tätä voi kuvata myös innovaatioperusteluksi tai -ratkaisuksi.
Sosiaaliset perustelut pohtivat sitä, miten väite vaikuttaa tarkasteltavaan yhteisöön ja sen sosiaaliseen hyväksyntään. Sosiaalisen hyväksynnän taustalla ilmenevät kulttuuriset normit ja arvot.

Kukin perustelukategoria on merkityksellinen eri yhteyksissä ja eri paneeleilla. Hyvä peristelu saattaa sisältää perusteluja useista kategorioista. Esitetty argumenttiluokittelu on luotu keskusteluissa ChatGPT:n kanssa, joka on käyttänyt lähteenä seitsemää eri lähestymistapaa, joista Aristoteleen retoriikkaa, Habermasin diskurssietiikkaa ja sosiaalista konstruktionismia on käsitelty aikaisemmin. Sosiaalisen konstruktionismin tapaan Fisherin narratiivinen paradigma korostaa ihmisen kokemusmaailman tarinallista ja sosiaalista luonnetta, joka vaikuttaa myös siihen kuinka uskottavina pidämme väitteitä asioista ja ilmiöistä. Festingerin kognitiivisen dissonanssin teoria selittää sitä, miten ihmiset reagoivat ristiriitaisiin väitteisiin ja argumentteihin ja miten he pyrkivät vähentämään kokemaansa epämukavuutta. Perelmanin ja Olbrechts-Tytecan uusi retoriikka osoittaa miten retoriikassa on keskeistä yleisösuhde. Argumentti virittyy aina sen yleisön mukaiseksi, jolle se on kohdistettu eikä se silloin ole koskaan yksinomaan rationaalista vaan siinä on mukana myös performatiivinen tunteisiin vetoava elementti, joka ylistää tai parjaa ihmisä tai asioita tavalla jonka tunnemme populistisesta puheesta. Arvopohjaista retoriikkaa käsitellään Toulminin moraalisen päättelyn opissa, jossa keskusteluprosessi on purettavissa Delfoi-analyysinkin kannalta mielekkäisin osiin: väite, perustelu, perustelun tuki, vastaväite, vastaväitteen torjunta ja johtopäätös.

Delfoi-panelistin tärkeä valintakriteeri on kyky tietää, osata ja argumentoida. Argumentointi merkitsee taitoa, jossa osataan muotoilla ja käyttää argumentteja oman mielipiteen ilmaisemiseen ja toisten keskustelijoiden vakuuttamiseen. Argumentointi edellyttää kykyä kehittää johdonmukaisia ja uskottavia perusteluja, mutta myös asennetta ymmärtää ja kommentoida kriittisesti muiden esittämiä argumenttejä. Eettisessä argumentoinnissa tärkeää on rehellisyys, loogisuus ja oikeasuhteisuus. Dialogisesta kuuntelukyvystä viestii se, jos argumenttien vaikutuksesta ainakin joidenkin osallistujien kannat muuttuvat alkuperäisestä.

Seuraavassa artikkelissa Avoimen puheen idea dialogin ja argumentoinnin ideaa laajennetaan ja syvennetään yhteiskunta- ja systeemitasolle. Jatkokseen avoin puhe saa Asiantuntijuuden idea- artikkelissa tuumailun, jossa asiantuntijuuden muutoksia havainnoidaan kolmen informaatiovirran – biologinen, kulttuurinen ja eksosomaattinen – evoluutiojatkumossa. Kahdessa viimeisessä artikkelissa (Tulevaisuuden idea ja Tulevaisuudentutkimuksen idea) jatketaan muutosteemaa laajentamalla ja toiminnallistamalla perinteistä tietokäsitystä ja ymmärrystä siitä, mitä tulevaisuudesta voi tietää ja miten toivottua tulevaisuutta voisi tehdä.

Kaikki artikkelit